Tag Archive | psykoterapia

Uskomuksia masennuslääkkeistä

Viime yön kuutamo.

Viime yön kuutamo.

Vihdoin Suomessakin on julkaistu masennuslääkkeiden ongelmia pohtiva kirja. Psykiatrian ”aivoistaminen”, mikä heijastuu esimerkiksi masennuksen redusoimisena aivosairaudeksi sekä tutkimusesittelyt masennus- ja lumelääkkeiden tehon vertailuista ovat uuden kirjan kiinnostavinta antia.

Maarit Nermes peräänkuuluttaa teoksessaan Näyttöön perustuvaa masennuksen lumehoitoa keskustelua depressiolääkkeistä. Hän korostaa teoksensa johdannossa, että kirja on terveyspoliittinen, ei hoito-ohjeistus.

En kehota ketään lopettamaan lääkkeidensä nauttimista. Sen sijaan toivon, että keskustelu psykiatristen tutkimusten laadusta, lääketeollisuuden vaikutuksista ja masennuksen hoitokäytännöistä lähtisi vihdoinkin käyntiin myös Suomessa. Tässä teoksessa puhutaan hoidon osalta vain ja ainoastaan unipolaarisesta eli yksisuuntaisesta, ns. tavallisesta masennuksesta, bipolaari masennus on aika lailla eri asia.” (Nermes 2013, s.2)

Nermes kuvaa osuvasti, kuinka ”masennuksen käypä hoito” –suositukset perustuvat aika huteriin tutkimustuloksiin. Niissä ei ole osoitettu kiistattomasti parempia paranemistuloksia kuin lumelääkkeet ovat tuottaneet, varsinkin jos kyseessä on lievä tai keskivaikea masennus. Kuitenkin tuloksia on tulkittu siten, että  lääkkeiden parantavista vaikutuksista muka olisi todellista näyttöä. Se on erittäin heikko. Oikeastaan tutkimuksissa ei ole edes selvitetty paranemista, vaan hoitovastetta eli oireisiin jollakin tavalla vaikuttamista. Silti käypä hoito -suositusten mukaan lievässäkin masennustilassa masennuslääkehoito katsotaan aiheelliseksi. Depression käypä hoito -suositus.

Meillä masennuslääkkeisiin suhtaudutaan vielä kovin juhlallisesti ja kunnioittavasti. Muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa on jo vuosia tuotu esiin ongelmia, joita liiallinen masennuslääkkeiden suosiminen tuottaa: lääkeriippuvuutta, lisää masennusta, aloitekyvyttömyyttä ja muita haittavaikutuksia. Tosin myös muualla, varsinkin Yhdysvaloissa masennuslääkemarkkinat edelleen kasvavat, mitä amerikkalaiset tutkijat ovat kritisoineet.

On aika erikoista, että depressiolääkkeiden parantaviin vaikutuksiin uskotaan vankkumattomasti, vaikka todellista tutkimusnäyttöä niiden parannustehosta ei ole. Ne voivat lievittää oireita, mutta voivat myös tuoda mukanaan muita oireita eli sivuvaikutuksia.  Vaikeaa masennusta poteville lääkkeet tuovat merkittävää helpotusta.  Suurin osa masennuslääkkeitä syövistä on kuitenkin luokiteltu lievää tai keskivaikeaa masennusta tai jotakin muuta mielialaongelmaa poteviksi. Nermes selvittää kirjassaan syitä masennuslääkemarkkinoiden kehitykseen. Yksi syy on lääketeollisuuden kasvanut vaikutusvalta tutkimuksessa ja tutkimusrahoituksessa.

Masennusko aivosairaus?

Missään ei ole osoitettu, että depressio olisi biokemiallinen aivosairaus. Jos näin olisi, niin se myös diagnosoitaisiin aivokuvauksin tai muin biolääketieteellisin menetelmin. Nyt se diagnosoidaan lääkärin ja potilaan keskustelujen kautta oireiden mukaisesti. Lääkkeeksi kuitenkin tarjotaan aivokemian tasapainottamista. Nermes muistuttaa, että myös luontaistuotealalla käytetään valitettavasti hyväksi tätä aivokemiamallia myytäessä kaikenlaisia luontaiskapseleita, joilla masennuksen uskotellaan parantuvan.

Vallitsevaa näkemystä, että masennus johtuu aivojen kemiallisen tasapainon häiriöstä, jota lääkkeet voivat korjata, on kritisoinut ehkä aktiivisimmin hollantilainen professori Paul Verhaeghe, jonka Nermeskin kirjassaan mainitsee. Verhaeghen lähes 600-sivuinen opus Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä käsittelee psykiatrisen taudinmäärityksen perusolettamuksia ja taustakäsityksiä. Verhaeghen näkökulma on psykoanalyyttinen.

Hänen mukaansa tavanomaista lääkärin tiedonhankintaa fyysisistä sairauksista katsomalla, tunnustelemalla ja mittaamalla potilaan kehoa ei voi soveltaa mielenterveyshäiriöihin. Depressiota ei voi myöskään määritellä pelkkien henkilön luettelemien oireiden perusteella, koska vaiva ei ole vain yksilön ongelma. Masennuksen syyt nimittäin eivät aina näy oireissa, mutta juuri syiden tajuaminen on olennaista, jotta ihminen tervehtyy ja oireet häviävät.

Useimmiten on kysymys masentuneen suhteista (menneistä ja nykyisistä) maailmaan, yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin. Siksi Verhaeghe esittää, että olennaista on diagnoosin tekijän ja subjektin (potilaan) välinen suhde, ja että tämä ulottuu tiettyä yksilöllistä ja hetkellistä suhdetta paljon laajemmalle. (Verhaeghe 2009, s. 426) Hän korostaa, että teoria ihmismielestä on aina myös teoriaa maailmasta. Käsitys masennuksesta aivojen ongelmana, jota voidaan hoitaa lääkkeillä on hyvin kaukana käsityksestä, että masennus johtuisi ihmisen pulmallisista suhteista toisiin ihmisiin, yhteisöönsä, itseensä ja maailmaan.

Lääkkeettömiä hoitoja tutkittava

Käypä hoito -suosituksissa mainitaan lääkkeettöminä hoitoina mm. terveelliset elämäntavat ja myös ihmisen elämäntilanne, mutta suositusten mukaan lievissä ja keskivaikeissakin masennustiloissa ehdotetaan  kuitenkin lääkityksen käyttöä. Nermesin selvitysten mukaan tälle ei ole tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa, riittävää näyttöä. Terveydenhuoltojärjestelmän sisällä lääkkeiden määräämistä perustellaan sillä, että koska psykoterapioita ei ole saatavissa riittävästi, lääkkeet ovat parempi vaihtoehto kuin ei mitään, vaikka lääkkeiden vaikutuksen tiedetään olevan vähäinen. (Nermes 2013, s. 222) Tällainen on nykykäytäntö, vaikka lääkkeillä voi olla myös ikäviä haittavaikutuksia.

Jos depressiota ryhdyttäisiin hoitamaan Verhaegen näkökulmasta, pillerit yleisimpänä hoitona jäisivät pian historiaan lääkkeettömien tukimuotojen tieltä. Tällaisia ovat kaikki ihmisen suhdetta muihin, itseensä ja maailmaan käsittelevät terapiat ja hoidot. Esimerkkejä Kelan tukemiksi hoidoksi hyväksymien psykoterapioiden lisäksi ovat mm. kehoterapiat, musiikki ja tanssi hoitomuotoina, monenlaiset kosketushoidot, eläinten ja luonnon soveltaminen terapeuttisessa työssä sekä spirituaaliset hoitomuodot. Nykyisin terveydenhuoltojärjestelmä pitää näitä vähämerkityksisinä tai jopa humpuukina, koska niitä ei ole tutkittu lääketieteellisin menetelmin.

Kun näin ajatellaan, mikään ei voi muuttuakaan. Logiikka etenee näin: Koska lääketiede ei resurssien vähyyden vuoksi missään nimessä tutki ”vähämerkityksistä tai humpuukia”, vaan vakavasti otettavia hoitoja, niin tutkimuksia uusista (tai vanhoista, mutta hylätyistä)  hoidoista ei ole eikä niitä tulekaan. Seurauksena on, että uusia hoitotapoja ei voida ottaa virallisesti käyttöön, koska niitä ei ole lääketieteellisesti tutkittu. Kehäpäätelmähän tämä tietysti on.

Muutosta on tosin ilmassa. Sitä kuvaavat juuri Nermesin kirja ja Verhaeghen tutkimukset, muutkin kuin tässä mainittu. Ihmiset alkavat reagoida yksipuoliseen masennuksen hoitoideologiaan. Sitä paitsi monet masentuneet ovat havainneet aivokemian tasapaino –teorian omassa elämässään vääräksi, kyllästyneet masennuslääkekierteeseen ja alkaneet kapinoida pillerien tuputusta vastaan ja etsineet apua muualta, mm. uusista terapioista. Vallitseva, yhteiskunnan tukema hoito nojaa kuitenkin pillereihin.

”Minäkin olin uskonut lääketeollisuuden lanseeraaman propagandan depressiosta aivokemian tasapaino-ongelmana, ennen kuin ryhdyin itse selvittämään asiaa. Olen ollut tyrmistynyt siitä, miten meille syötetään jatkuvasti väärää tietoa – eikä se näytä kiinnostavat ainoatakaan viranomaista, vaikka yleensä esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa, THL:ssä ollaan hyvin huolissaan siitä, jos kansalaisilla on väärä käsitys sairauksista ja niiden hoitamisesta.” Nermes toivookin, että psykiatrikunnassa ja päättäjien keskuudessa syntyisi vihdoinkin keskustelua masennuslääkepolitiikasta ja että lääkärikunnassa ei linnoittauduttaisi professionalismin ja lääkärilatinan taakse uskottelemalla, ettei kukaan muu muka pysty ymmärtämään alan tutkimusta. (Nermes 2013, s.1 ja 232)

Luottamus lääketieteelliseen tutkimukseen on Suomessakin yleensä niin suuri, että monikaan ei tule ajatelleeksi, että tutkimustoiminnassa olisi jotakin mätää tai outoa. Nermesin luottamus tutkimukseen alkoi horjua hänen ryhdyttyään selvittelemään asiaa. Onko niin, että alan tutkijatkin ovat jotenkin sokeutuneet?

Yhteisö, ihmiset ja onni

Sosiaalisen pääoman tutkimukset ovat osoittaneet, että luotettavan, yhteisöllisen ystävä-, sukulaisuus- tai tuttavapiirin omaavat henkilöt ovat onnellisempia, terveempiä ja elävät kauemmin.  Työpaikan ihmisläheinen johtaminen, hyvä työilmapiiri ja omat vaikutusmahdollisuudet koskien omaa työtä edistävät terveyttä. Näin ollen esimerkiksi työttömien yhdistysten toimintaa olisi jatkettava terveyden edistämisen vuoksi, vaikka ne eivät johtaisikaan työllisyyteen, ehdottaa Maarit Nermes.  Samoin kansalaisyhteiskuntaa tulisi vahvistaa ja erilaisten yhdistysten, myös muiden kuin potilasjärjestöjen, toiminta tulisi nähdä kansanterveystyönä.

Kannatan lämpimästi myös ehdotusta, että masennuksen lääkkeettömiä hoitoja pitäisi ryhtyä pontevammin tutkimaan julkisin varoin. Tämä on THL:n, yliopistojen ja Suomen Akatemian tehtävä.

Maarit Nermes on tehnyt suuren työn, kun on saattanut suomen kielelle tietoa, joka englanninkielisenä on ollut saatavissa jo kymmenisen vuotta. Kirjan pienet puutteet, kuten samojen asioiden toistaminen monessa kohtaa ja jonkinasteinen raskassoutuisuus (mikä johtunee osittain juuri raskaasta aiheesta) ovat vähämerkityksisiä kirjan tuoreuden ja sen esittämien faktojen sekä kehittämisehdotusten rinnalla.

Merkityksen mysteeri

Entä jos oma masennuksemme onkin kulttuurin muutoksesta johtuvaa lamaantumista? Näin kysyy Jani Kaaro tämän aamuisessa ajatuksia herättävässä esseessään Hesarissa. Kaaro vertaa sukupolvien välisiä ”kulttuurisia hypähdyksiä” – eli sitä että ympäröivä maailmamme muuttuu niin hirvittävän nopeasti – Amerikan intiaanien siirtymiseen vanhasta elämäntavasta reservaattiin. Siellä he elivät elämää, jota eivät ymmärtäneet.  ”Kun biisonit katosivat, sydämemme putosivat maahan emmekä saaneet niitä enää takaisin.”  Tästä seurasi intiaanien merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunne, jota sitten lääkittiin mm. alkoholilla.

Meidän nykymaailmassamme kaikki eivät ehdi, pysty, jaksa eivätkä aina haluakaan pysyä muutosten mukana. Kaaro pohtii, että ehkä moni masentunut kyselee itseltään, milloin maailma muuttui näin vieraaksi. Kun ”harhailee vailla suuntaa ja merkitystä” on materiaalisen hyvinvoinnin keskelläkin onneton. Eli masentunut ja henkisesti koditon.

Eksistentiaaliseen ahdistukseen/olemassa olon masennukseen ei pilleristä ole hyötyä. Siihen voivat auttaa omien ihmis- , luonto- ja maailmasuhteiden tulkintatapojen muutos, entistä sopivamman oman (fyysisen tai mielen) paikan löytyminen maailmassa, hyveet, ihanteet, joita tavoitella, henkisyyden viljeleminen, lempeys, myötätunto, hyväksyntä ja rakkaus – myös itseä kohtaan.

Toivoisinkin, että kehitettäisiin ja tutkittaisiin enemmän masennushoitoja, joissa nämä asiat ovat mukana.

Maarit Nermes on koulutukseltaan prosessikemian diplomi-insinööri, joka on opiskellut myös orgaanista ja biokemiaa sekä tilastollisia menetelmiä ja matematiikka. Nykyisin hän toimii tietokirjailijana ja toimittajana. Paul Verhaehge on psykoanalyysin professori Gentin yliopistossa. Jani Kaaro on toimittaja.

Keskustelutilaisuus Helsingissä

Pasilan Helmi-talolla (Pasilan puistotie 7) pe 25.4. klo 14.30
NÄYTTÖÖN PERUSTUVAA MASENNUKSEN LUMEHOITOA. Miten depressiosta tuli lääketeollisuuden huippubisnestä?
Paikalla tietokirjailija, toimittaja Maarit Nermes. Vapaa pääsy, tervetuloa!

Lähteet

Maarit Nermes Näyttöön perustuvaa masennuksen lumehoitoa. Miten depressiosta tuli lääketeollisuuden huippubisestä? Nomerta Kustannus Oy. Turku 2013.

Jani Kaaro. Merkityksen mysteeri HS  16.14. 2014.

Paul Verhaeghe. Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä. Apeiron. Helsinki 2010.

Varjot portaissa.

Varjot portaissa.

Terapiassa – irti masennuksesta osa 3

Siinä se lentelee.

Siinä se lentelee vapaana.

Paria poikkeusta lukuun ottamatta masennustaan psykoterapialla hoitaneet ihmiset kertoivat olleensa tyytyväisiä saamaansa apuun.

Tässä kirjoituksessa raportoin masennuksesta, uupumuksesta tai paniikista kärsineiden terapiakokemuksia. Kooste perustuu 28 kirjoitukseen, jotka sain vastauksina viime joulukuussa esittämääni kirjoituspyyntöön, joka julkaistiin Vaihdetaan myyttiä -rankkaa puhetta psykiatriasta –blogijuttuni yhteydessä. En anna hoito-ohjeita enkä pyri tulkitsemaan kertojien tekstejä. Ne puhuvat itse puolestaan.

Seuraavassa otteita selviytymistarinoista:

Miehen kokemus: Vaikea alku, häpeää ja avuttomuutta

”Työterveyspsykologin suosituksesta hakeuduin psykoterapiaan, joka kesti 2 vuotta. Tunsin syvää häpeää terapiaistuntoihin mennessä. Jätin auton kauas terapiapaikasta, jottei kukaan vain olisi saanut tietää, että käyn terapiassa. Vähitellen odotin istuntoja, vaikka ne olivat erittäin raskaita.

Mieleeni oli kasaantunut tunnemöykkyjä, jotka terapiassa sitten avattiin. Usein tuntui, että istunnon jälkeen sydän jäi vereslihalle ja sitten jo odotti seuraavaa istuntoa, että saisi helpotusta. Minulla oli ollut terapiasta harhainen käsitys; luulin, että terapeutti kertoo, mitä minun tulee tehdä, miten elää jne. Yllätys olikin suuri, kun totesin, että joudunkin itse työstämään omat ongelmani ja niitä oli paljon.

Oma kokemukseni erilaisten psyykkisten ongelmien ”ratkaisemiseksi” tai ainakin niiden kanssa elämisestä on se, että lääkkeillä voidaan hoitaa oireita, terapioilla (yksilö- ja ryhmäterapia) päästään usein syvälle ongelmiin. Ihmisen täytyy kuitenkin ensin itse tiedostaa oma tilansa, ja sitten hakea ammattiauttajan apua. Kukaan toinen ei voi minun ongelmiani ratkaista, toinen voi olla vain tukena – mutta tarpeellisena tukena.

Varsinkin meillä miehillä on vahvoja ennakkoasenteita psykoterapioita tai vaikkapa vertaisryhmiä kohtaan. Mutta kun kynnyksen ylittää eikä odota liian nopeita vaikutuksia, lopputuloksena on taatusti itsetuntemuksen ja mielenrauhan lisääntyminen.  Itse koen, että olen kuin uudestisyntynyt, joka ilmenee mm. muuttuneissa arvoissa. Nämä prosessit ovat maksaneet muutaman ystävän, jotka eivät ole ymmärtäneet minussa tapahtuneita persoonallisuuden muutoksia. Onneksi olen saanut uusia.

Terapian päätyttyä olin kuin uudestisyntynyt. Olin löytänyt ”elämisen sietämisen keveyden” ja siihen sisältyi myös elämä ilman viinaa.”

Opin olemaan jotakin mieltä

”Terapia on ollut ja on minulle suuri voimavara, jota ilman en varmasti olisi tässä ja tässä kunnossa kuin nyt olen. Olen oppinut puhumaan ja olemaan jotakin mieltä asioista. Oon myös oppinut ajattelemaan asioita positiivisesti ja miten ne vaikuttavat tulevaisuuteen.”

Taideterapiassa tunteita piirretään

”Uskon, että terapialla oli suurin vaikutus parantumiseeni. Olen myös käyttänyt masennuslääkkeitä, jotka ovat auttaneet viemään ainakin pahimman kärjen ahdistukseltani. Olen rohkaistunut puhumaan masennuksestani avoimemmin ja myöntämään tapahtuneen itselleni. Olen siis alkanut hyväksyä masennuksen osana elämääni.

Olen käynyt erimuotoisissa terapioissa lyhyt- ja pitkäkestoisesti. Sain Kelalta aikanaan päätöksen kuntoutustuesta, jonka turvin aloitin psykoterapian. Kävin ensin 2 kertaa eräällä terapeutilla, jonka työtavat lähinnä lisäsivät ahdistustani. Terapeuttini oli minun makuuni ehkä liian psykoanalyyttisesti suuntautunut, enkä osannut luottaa häneen. Terapeuttivaihdoksen jälkeen aloitin terapeutilla, joka oli myös psykodynaamisesti suuntautunut, mutta hän keskittyi enemmän nykyhetkeen ja hyödynsi myös taideterapiaa.

Pahimpina hetkinä, jolloin en pystynyt puhumaan, piirsin oloni paperille. Se tuntui minusta hienolta. Sain myös istua koko istunnon hiljaa, jos en jaksanut puhua. Luottamuksen rakentamiseen meni minulta hyvin pitkä aika, mutta terapia kannatteli minua ylöspäin. Kävin terapian aikana läpi hurjan uupumisjakson (välillä olin niin väsynyt että melkein nukahdin terapiasohvalle), työttömyyden ja työllistymisen, minkä jälkeen jälleen putosin työttömäksi. Kävin läpi myös eroni ex-miesystävästäni ja sain voimia ja luottamusta aloittaa uuden suhteen. Sain huomiota ja ymmärrystä, jota olin ollut monta vuotta paitsi.

Viimeisin psykiatrini kyseenalaisti läpikäymääni terapiaa, sillä kerroin etten ollut saanut siitä konkreettisia työkaluja, joilla voisin vaikuttaa mielialoihini. Itse taas koen niin, että luottamuksen ja vuorovaikutussuhteen rakentaminen terapeuttiini oli jo itsessään tarpeeksi suuri harjoitus minulle. Opettelin myös sanottamaan tunteita, joita minulla oli. Voikin olla, että 3 vuotta ei ollut minulle tarpeeksi pitkä aika tai että jatkossa tulen hyödyntämään jotain toista terapiaa. Loppuvaiheessa terapiaani minulle tuli jonkinlainen terapiaväsymys, joten tällä hetkellä olen ihan tyytyväinen, vaikka terapiani loppui.”

Pahan olon todelliset syyt esiin

”Sain hahmoterapiaa. Terapiassa opin pysähtymään ja katsomaan silmiin pahan oloni todellisia syitä, kun aiemmin olin vain vältellyt niitä ja pyrkinyt tekemään kaikenlaista miellyttävää ja lohdullista peittääkseni miltä minusta oikeasti tuntui. Terapiassa opin myös uskomaan että saan ja voin muuttaa elämääni. Se ei parantanut masennuksesta mutta antoi puitteet siihen. Uskalsin muun muassa määrittää kotiini sellaiset säännöt kuin itse halusin ja alkaa elää sosiaalisemmin.”

Opin rakastamaan itseäni

”Olen käynyt vuoden pituisen ratkaisukeskeisen terapiajakson, kuulunee kai myös psykoterapiaan. Siitä oli hurja apu. Pystyin kokonaan muuttamaan ajatustapojani asioiden/itseni suhteen ja ilman sitä tuskin olisin näin hyvässä ja onnellisessa olotilassa. Opin rakastamaan itseäni.”

Hiljaa hyvää tulee

”Olen saanut ja saan edelleen apua terapiasta. Masentuneisuus on lähes kadonnut ja on lähinnä kausittaista, normaalia kohden siis mennään (ahdistus- ja unihäiriö saattaa jäädä pysyvästi, mutta opettelen sen kanssa elämistä). Muille psykoterapiaa harkitseville muistutus siitä, että edistys on usein todella hidasta ja ettei joillain ensimmäisen vuoden jälkeenkään ole välttämättä näkyvää hyötyä, kyllä se kuitenkin aikanaan tulee huomattavaksi.”

Ryhmän voima

”Terveydenhuollossa neuvottiin, että kaupungille oli tulossa psykoterapiakurssi, jossa uupumusta voi käsitellä. Pääsinkin sille, mutta kaupunki veti määrärahat pois, eikä kurssia tullutkaan. Kerroin sairaalateologillemme huonot kuulumiseni, jolloin hän kertoi, että eräs hänen ystävänsä aloittaisi kaksivuotisen koulutusterapian joka olisi minulle ilmaista. Sinne meikäläinen hakeutui. Myös se oli ryhmäterapiaa. Olen onnellinen, että melkein kaikki terapiani ovat olleet ryhmäterapioita. Minulla on sellainen kuva, että en olisi hyötynyt yksilöterapiasta.”

Kriittisiä ääniä

Masennuksesta selviytymisen kokemuksistaan kirjoittaneiden joukosta kuului myös sivuääniä terapioiden hyödyistä.

”Terapiasta en tuntenut saavani minkäänlaista apua. Kysymykset minkälaista lapsuus oli ym.. ei minusta ole yhtään apua.”

”Olin ollut terapiaryhmässä jo jonkin aikaa, mutta koska olin siellä masennuksen tai paniikin takia ja kaikilla muilla ryhmän jäsenillä (vain naisia) oli se tilanne, että mies petti tai oli pettänyt ja tullut avioero, en oikein ymmärtänyt, mitä siellä tein. Lisäksi toinen vetäjistä puhui meille kuin kolmivuotiaille, mikä lähinnä ärsytti minua. Toinen oli onneksi ihan asiallinen.”

”Istutaan piirissä ja vaietaan.  Sitten joku sanoo jotakin ja terapeutti että mitähän te nyt ajattelette X:n kertomasta. Jokainen kertoo omaa juttuaan, mutta ei synny syvällistä keskustelua. Junnataan paikallaan, eikä mitään tunnu liikahtavan sisälläni vuoteen. Joten päätän lopettaa koko ryhmäterapian.”

”Ensimmäinen kunnon psykoterapia oli kognitiivista ja auttoi osaltaan, mutta siinä tilanteessa olin toisaalta kahden hyvän ystäväni terapeuttina ja usein kannoinkin myös heidän ongelmiaan niille käynneille. Pidän siitä, että potilaan kanssa keskustellaan ja osallistutaan kommentoimalla jotenkin. Olen sairaalan päiväosastoaikaan ollut sellaisessakin terapiaryhmässä, jossa oli ns. vapaa keskustelu, ja koska vetäjä ei sanonut mitään, kukaan muukaan ei sanonut. Istuimme sitten täydessä hiljaisuudessa 3 varttia… Tuommoista ei ymmärrä.

 Viimeisin psykologi, jolla kävin, oli tosi mukava ihminen, mutta tosiaan väitti, ettei tiedä oikein mitään maanis-depressiivisyydestä. Itse kaipasin nimenomaan tietoa, kun oma persoona lillui jossakin sfääreissä. Nyt olen saanut siitä sitten kiinni omin nokin, mutta aikaa siihen meni.”

 Rosen-terapia psykoterapiana

”Rosenmenetelmä on kuvattu `psykoterapiaksi kehon välityksellä` Olen päässyt syvälle moniin asioihin ja saanut havaita niitä asenteita ja tapoja joita noudatellen valitsin esim. pahasti narsistisen miehen aviomiehekseni. Tämän prosessointi, miksi hänet valitsin, on kestänyt kauan, erosta jo 10 v. Mutta myös ylisukupolviset kuviot varmaankin ovat mukana, vaikkakin isän ja äidin avioliitto oli suhteellisen onnellinen, eivätkä he ole eronneet.”

Rosenterapia luetaan täydentäviin hoitoihin eikä sitä ole hyväksytty terveydenhuollon viralliseksi, kela-korvattavaksi hoitomuodoksi. Terveydenhuollon koulutuksen saanut ammattilainen saattaa käyttää Rosen-menetelmää, mutta se ei ole vielä virallista ja hyväksyttävää. Rosenterapeuttien nettisivut.

Käytössä on joukko muitakin psykofyysisiä terapioita, joissa terapeuttinen kommunikaatio hoitajan ja potilaan välillä ei rajoitu vain kielelliseen tunteiden ja tunnelmien ilmaisuun,  vaan siinä hyödynnetään muun muassa kehon, hengityksen, kosketuksen ja liikkeen voimaa. Sivustolla http://terapiat.net/ esitellään ratsastus-, tanssi- ja leikkiterapiaa ja monia muita.

Selviytymistarinat -kirjoitussarjan osat ovat:

Lähipiiri, ystävät ja oma toiminta – irti masennuksesta osa  1 (julkaistu)

Lääkkeistä hyötyä ja haittaa – irti masennuksesta osa  2 (julkaistu)

Terapiassa – irti masennuksesta osa  3 (tämä kirjoitus)

Täydentävät hoitomuodot – irti masennuksesta osa  4 (tulossa)

Verenpisara

Lääkkeistä hyötyä ja haittaa – irti masennuksesta osa 2

Lääkkeitä 4

Suomessa noin puoli miljoona ihmistä syö masennuslääkkeitä. Tämän perusteella masennus on kansansairaus. Joillekin lääkkeistä on apua, toisille ei, ja kolmansille niistä on haittaa. Masennuslääkkeitä käytetään myös ahdistuneisuuden, pakko-oireyhtymän, syömishäiriöiden ja hermosärkyjen hoitoon (Tiede 1/2013)

Monilla lääkkeillä, myös mielialalääkkeillä, on ikäviä sivuvaikutuksia. Siksi lääkkeiden käytössä pyritäänkin siihen, että hyödyt olisivat suuremmat kuin mahdolliset haitat.

Tässä kirjoituksessa raportoin, mitä masennustaan lääkkeillä hoitaneet potilaat itse kertoivat pillereiden hyödyistä ja haitoista. Kooste perustuu 28 kirjoitukseen, jotka sain vastauksina viime joulukuussa esittämääni kirjoituspyyntöön, joka julkaistiin Vaihdetaan myyttiä -rankkaa puhetta psykiatriasta –blogijuttuni yhteydessä. En anna hoito-ohjeita enkä pyri tulkitsemaan kertojien selviytymistarinoita. Sitaatit puhukoot itse puolestaan.

Lääkkeistä tuntui olevan monelle varsinkin masennuksen alkuvaiheessa hyötyä. Ne toimivat kuin kävelykeppi kipsatun jalan kanssa kulkevalle. Kun kipsi poistetaan ja jalkaa kuntoutuu, keppiä ei enää tarvita. Samoin pahimman ahdistus- tai masennusvaiheen tasaannuttua lääkkeistä voidaan usein luopua, kun ryhdytään hoitamaan ja valaisemaan ongelman syitä pelkän oireiden lääkehoidon sijaan.

Useat kirjoittajat viittasivat mielialalääkkeiden aiheuttamiin hankaliin sivuvaikutuksiin, kuten lihomiseen, huimaukseen, pahaan oloon, sydämen tykytykseen. Vieroitusoireita pidettiin myös kiusallisina.

Otteita kirjoituksista:

”Oon syönyt useampaa eri masennuslääkettä. Kokemukset ovat pääasiassa hyviä ja suhtaudun niihin myönteisesti. Mutta siinä vaiheessa, kun sain Mirtatsapiinin niin painoni nousi kuukaudessa kahdessa noin kymmenen kiloa, silloin vihasin lääkkeitä ja lääkäriä, joka sen määräsi. Koska painoni oli jo ennestään lihavuuden puolella. Masennuin ja ahdistuin entisestään.

Myös vieroitusoireet joistakin lääkkeistä ovat olleet hirveitä, esimerkiksi Venlafaxin. Huimaus, paha olo, ahdistus, outo olo. Ei mitenkään ja missään asennossa hyvä. Onneksi sitä ei kestänyt kuin päivän tai pari muistaakseni. Mutta sitä en halua kokea uudelleen ellei ole aivan pakko.”

” En ole tuntenut saavani apua lääkkeistä masennukseen, mutta paniikkihäiriööni ovat lääkkeet auttaneet.”

”Lääkkeistä on ollut hirveän suuri apu, varsinkin alkuaikoina.”

”Eräänä aikakautena elämässäni minulle todellakin oli apua uni/rauhoittavasta psyykelääkkeestä, kun nukkumiseni pirstaloitui pitkin tannerta rajun PTSD:n (post-traumatic stress disorder eli traumaperäinen stressireaktio) seurauksena. Lopultakaan en usko olleeni sairas. Ihminen voi ja oireileekin lopulta rajusti, kun traumareaktiot pääsevät purkautumaan, mutta oireilu on terveen mielen kyky selvitä uhkaavimmista tapahtumista, kuten verenvuotoshokissakin kehon reaktio on hengenpelastusta.”

”Työläännyin avun hakemiseen psykiatrian piiristä kestettyäni kehoni kohtelua (lääkkeiden määräys puhelinsoitolla ikinä minua tapaamatta tai taustojani/kehoani kuulematta) ja pallottelua ajan ja rahan hampaissa miltei pidempään kuin minulla oikeasti oli varaa. Niin vahva oli uskoni siihen, että he tiesivät parhaiten. Onneksi sain lopulta itseni nurkasta kiinni, ja ymmärsin että olen itse itseni paras asiantuntija ja oikeutettu hoitamaan itseäni (kehon ja mielen saumatonta kokonaisuutta) siten kuten oikeasti kykenen rakentamaan tasapainon ja uudet kehykset. Nykyään tiedän, ettei rahan määrä mittaa terveyttäni, tai ettei kehittymistä voida kellottaa.”

Sivuoireita ja vaihtuvia diagnooseja

”Söin usean vuoden ajan mielialalääkkeitä masennukseen ja kärsin monenlaisista sivuoireista, joista hankalin oli hirveä päänsärky sekä mieli maassa tilanne. Välillä saman lääkkeen (Cipramil) määrää vaihdettiin, välillä lääkkeitä vaihdettiin ja lääkkeiden määrääminen tapahtui puhelimitse (en siis käynyt vastaanotolla). Muutama vuosi sitten kun soitin hänelle (lääkärille), hän totesi, että ” niin, sinullahan on se kaksisuuntainen mielialahäiriö”. Olin lähes shokissa, olin lääkinnyt masennusta, kun olisi pitänyt lääkitä kaksisuuntaista.

Ja lääkekierre jatkui… Hirvittävä päänsärky, pahoinvointi ym. sivuoireet olivat valtavat. Mikään muu ei kiinnostanut kuin sängyssä lojuminen.

Pari vuotta sitten ajattelin, ettei näin voi jatkua enää. Menin nyt psykiatri X:n vastaanotolle ja kävin hänen luonaan neljä kertaa. Viimeisellä kerralla tulimme kumpikin siihen tulokseen, että mielialalääkkeet jätetään pois. Samalla hän kertoi, että diagnoosi oli ilmeisen virheellinen ja että lääkärit saattavat kirjoittaa sairaseläkehakemuksiin sellaisen diagnoosin, että eläkkeelle pääsy/joutuminen onnistuu.”

Potilaiden puskaradio

”Yksi ystäväni sanoi, että hänen masennuksensa pohja saatiin käännettyä kohti parempaa lääkkeillä, muutoin hänen toipumisensa tehtiin vaihtoehtomenetelmillä. Hänellä oli suopea lääkäri.

Toisella ystävällä lääkäri muuttui ystävällisestä yhä dominoivammaksi ´lääkehoidon´ edetessä. Ystäväni ei onneksi syönyt niitä pillereitä, vaikkakin lunasti ne apteekista ja uskotteli lääkärille, että syö niitä kuvailemalla sivuvaikutuksia ym., joista sai tietää yhden ystävänsä kautta.”

Annokset vaihtelevat

Olen käyttänyt masennuslääkkeitä useaan otteeseen. Muistan vain täydellisen väsymyksen, heräämisvaikeudet ja pahan olon tunteen. Epäilin tuntemusten johtuvan lääkityksestä tai yhteisvaikutuksesta allergialääkkeen kanssa. Lopetin lääkkeen ottamisen. Sain psykiatrilta reseptin uuteen lääkkeeseen, mutta väsymystuntemukset jatkuivat. Niinpä kokeilin vielä uutta lääkettä. Psykiatrini ohjeistuksen mukaan aloitin puolikkaalla, sen jälkeen nostin annosta yhteen. Tarkastuskäynnin jälkeen psykiatri ohjeisti nostamaan annosta kahteen, jotta mielialani kohoaisi entisestään ja pysyisi tasaisempana.

Nostettuani lääkeannosta kahteen havaitsin suun kuivumisen, jatkuvan janon tunteen ja monta päivää kestäneen ummetuksen olevan seurausta lääkemäärän tuplaamisesta. Sivuoireiden vuoksi en ottanut tupla-annosta enää joka päivä. Huomasin myös jossain vaiheessa käyväni ylikierroksilla ja sydämeni löi nopeammin kuin normaalisti. Olin selvästi ”kiihtyneessä” tilassa, mikä oli selvästi seurausta lääkeannoksen nostamisesta. Sopivan lääkeannoksen löytäminen on minulla siis edelleen haussa. Psykiatrini ohjeistuksen mukaan voin vaihdella annosmäärää aina kun huomaan siihen tarvetta. Tämä on ollut minulle uutta, sillä aikaisemmin olen aina saanut ohjeistuksena ottaa tasaisesti saman määrän lääkettä.” 

Paniikin ja ahdistuneisuuden lääkekirjoa  

”Lääkäri oli terveyskeskuslääkäri, joka määräsi minulle rauhoittavaa lääkettä. Lääkäri selvästi pelkäsi itkuisuuttani ja henkistä tukea en saanut. Koska rauhoittavat lääkkeet pelottivat minua niin paljon ja pelkäsin jääväni niihin koukkuun, menin lääkäriin toisen kerran. Tällä kerralla lääkäri määräsi minulle Citalopramia. Lisäksi sain ajan kriisipäivystykseen, jossa kävin muutaman kerran. Siellä lääkeannostus nostettiin 10mg:n. Kuten Ssri-lääkkeitä aloitettaessa ja nopeasti nostettaessa, voi olo pahentua. Lähinnä olin maannut tämän ajan kotona, kykenemättömänä tekemään mitään, syömään mitään yms. En ollut nähnyt ystäviäni. Yksi ystäväni tulikin väkisin luokseni, koska olin puhelimessa niin itkuinen ja paniikkinen. Hän vei minut mieheni kanssa yhdessä päivystykseen, josta pääsin psykiatriseen sairaalan päivystykseen.

Tämän paikan lääkärin muistan aina, hän halasi minua vastaanoton lopuksi ja sanoi, että sinä tulet selviämään!

Lääkitys puolitettiin 5mg, olisin saanut myös jäädä osastolle. Halusin kuitenkin kotiin ja ystäväni joita reissulla oli kolme plus mieheni lupasivat pitää minusta huolen. Yhden tenoxin sain mukaan sekä minulle määrättiin lisäksi unta tuomaan ketipinor 75mg. Seuraavaksi päiväksi sain ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle, mieheni vei minut tapaamaan häntä. Kävin viikoittain aluksi tapaamassa sairaanhoitajaa. Sitten siirryin psykiatrian poliklinikalle, jossa kävin viikon ja myöhemmin kahden viikon välein. Diagnooseina oli paniikkihäiriö ja toistuva ahdistuneisuushäiriö.

Siitä se paraneminen sitten alkoi! (Kirjoittaja kävi myöhemmin vuoden verran psykoterapiassa).

Jotenkin koen nyt, että en välttämättä olisi tarvinnut masennuslääkkeitä, jos minulle olisi tarjottu aluksi vain terapiaa. Mutta näinhän se ei valitettavasti mene Suomessa. Aluksi oireet masennulääkkeistä olivat tyypillisiä, tuli pahempi olo, paniikkikohtaukset lisääntyivät, oli voimattomuutta yms. Noin kuukauden käytön jälkeen ei lääkkeistä ollut enää haittavaikutuksia… Rauhoittavat olivat kamalia, koska pelkäsin niitä ja niistä tuli kummallinen olo. Samaa teki ketipinor, olin aivan pökkerössä ja nukahtelin kesken lauseiden jne.. Rauhoittavia ja ketipinoria söin noin kuukauden päivät. Sen jälkeen en ole niitä tarvinnut.”

Lääkäri ymmärsi, lepo auttoi

”… että joku vihdoinkin aidosti välitti, ymmärsi, kuunteli ja auttoi! Melkein itkun päästin, kun hän ensimmäisen kerran kirjoitti pitkän sairasloman! Niin valtava helpotus purkautui sisältäni! Ja nyt sairaslomani kestää jo ainakin neljä kuukautta! En tarkkaan tiedä mihin asti kirjoitti, mutta sanoi, että olisi kirjoittanut enemmänkin, mutta ei usko, että Kela sitä hyväksyisi. Hän tietää, että tarvitsen nyt todella aikaa ja lepoa ja rauhaa. Mutta hän sanoi, että jos mitään muutosta ei ole kevääseen mennessä tapahtunut, hän toivoo, että lääkettä kokeillaan.”

”En ole koskaan saanut erityisen hyviä kokemuksia lääkkeistä, joita kohdallani on kokeiltu useita. Osa ei vain ole toiminut, osa taas on aiheuttanut sellaisia sivuoireita, että mieluummin olin ilman. Muutamia sivuvaikutuksia: Huimauskohtaukset, silmissä pimeneminen, tasapaino-ongelmat, voimakas en-voi-nousta-sängystä-pahoinvointi, kaikkien tunteiden katoaminen (pelottavin oire!), uneliaisuus, keskittymiskyvyttömyys… Olen kuitenkin käyttänyt pahimmassa vaiheessani lääkettä koska sillä hetkellä haitat ja hyödyt olivat kuitenkin tasapainossa. Myöhemmällä iällä olen todennut, että lääkkeistä on pahimmassakin masennuksessa ollut itselleni enemmän haittaa kuin hyötyä. En ole onneksi itsetuhoinen, muutoin tietenkin aina mieluummin lääke kuin vaara siitä, että jotain oikeasti pahaa tapahtuu.”

Maanisuutta lääkkeistä?

”Olen monesti miettinyt, onko maanisuuden puhkeamiseen ollut syynä se, että kun avioeron jälkeen hajoilin niin pahasti, sain lääkkeet paitsi paniikkiin, myös masennukseen. Olen lukenut useammastakin lähteestä, että masennuslääke voi joillakin laukaista maniaoireiston, jos siihen on taipumusta. Mutta kysymysmerkeiksihän nämä jäävät.

Yksi lääke, jota kokeiltiin sairaalassa, piristi niin, että istuin pari yötä yöhoitajien seurana ja pelasin hilpeänä pasianssia korteilla. Se kokeilu loppui lyhyeen. Sitä lausettakaan en olisi halunnut lääkärin suusta kuulla, kun pyysin masennuslääkitystä takaisin tauon jälkeen, että `mutta kun sinulle on jo kokeiltu kaikkea`. Onneksi ko. lääkärin esimies suostui yhteen hoitoneuvotteluun ja määräsi lääkityksen, joka on toiminut.”

Ei heti pillereitä

”Olen samaa mieltä monen muun kanssa siitä, ettei pillereiden pitäisi olla ensimmäinen vaihtoehto. Oikeastaan ei toinenkaan. Kaikki me potilaat tiedetään se, mutta lääkäreitä on näköjään vaikeampi saada vakuuttumaan. Lisäksi vaikuttaa siltä, että jos kertoo lääkärille, mitä edellinen lääkäri on sanonut, on vähän kuin sorkkisi hänen ammattiylpeyttään. Kun kriisi on paha, lääke voi auttaa hetken, mutta oikeita tuloksia saa ihan muilla keinoilla.”

”Olen käynyt usean eri psykiatrin vastaanotolla joista kaksi on ollut mielestäni hyviä työssään. Kuitenkin muista on jäänyt traumoja. Yksi psykiatri kysyi minulta (ollessani alaikäinen), että mitä lääkettä haluaisin(!?). Tästä tuli todella epävarma ja turvaton olo.

Eräs viimeisimpiä taas tuputti minulle lääkkeitä ja oli todella ilkeä kun sanoin, että en halua niitä, edelliset lääkkeet kun olivat vetäneet minut pariksi kuukaudeksi sivuoireiden takia lähes vuodepotilaaksi. Sanoin että en tarvitse niitä vaan koetan pärjätä terapialla ja mieluummin kärsin välillä pahasta olosta kuin, että kärsin koko ajan. Hänen mielestään olin yhteistyökyvytön ja hankala ihminen, enkä halua ottaa apua vastaan. Hän siis sanoi sen aivan suoraan todella kylmästi, ja tietty herkkänä ihmisenä aloin itkeä.”

Päätelmiä

Masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien lääkehoito on hankala juttu. Yhtä vastausta siihen, pitäisikö lääkitä vai olla lääkitsemättä, ei ole. Ihmisten hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin ongelmallista, jos lääkehoitoa pidetään ensisijaisena auttamisen muotona kaikissa masennustiloissa, lievissäkin.

Ajattelen niin, että ihminen aika pitkälle itse tuntee ja tajuaa, tarvitseeko hän tilanteensa korjaamiseksi lääkettä (jos ei ole niin huonossa jamassa, että ei itse pysty asioitaan ollenkaan ymmärtämään). Lääkärin tehtävä on kuunnella, keskustella ja neuvotella potilaan kanssa. Hän voi ehdottaa hyviksi tietämiään lääkkeitä, mutta potilashan niitä lopulta syö, joten päätösvallan on säilyttävä hänellä – riippumatta siitä mitä sanovat ”käypä hoito” -suositukset, joihin lääkärit usein nojaavat. Uskoisin, että suurin osa lääkäreistä näin toimiikin.

Mielipiteitä

Masennus ja sen lääkitys herättää asiantuntijoissakin kiihkeitä tunteita.  Niitä näkyy Hannu Lauerman tuoreessa kirjassa Hyvän kääntöpuoli. Hesarissa on siitä kirja-arvio 5.3.2014.  Lauerma pyrkii pitäytymään faktoissa ja puolustaa kiivaasti nykyisenlaista tiedeinstituutiota ja ammattikuntareviirejä. Hänen näkökulmansa mielenterveysasioihin on kuitenkin aika suppea. Hän tarkastelee niitä pääasiassa vakavien mielen sairauksien näkökulmasta, mikä on ymmärrettävääkin hänen taustansa (vankimielisairaalan ylilääkäri) vuoksi.

Lauerma suomii kovin sanoin kaikkia, jotka tekevät yleistyksiä esimerkiksi yksittäisten parantumistapausten perusteella tai vääriä päätelmiä tutkimustuloksista. Siksi ihmetyttääkin, miksi hän kirjoittaa näin: ”Vaikka samanaikaisuus ei ole syysuhteen todiste, itsemurhat ovat vähentyneet Suomessa nyt jo neljäkymmentä prosenttia samaan aikaan kun masennuksen lääkehoidot ovat yleistyneet.” (Lauerma 2014, 261-262) Kuten hän itsekin toteaa,masennuslääkkeiden lisääntyneestä käytöstä ei voi päätellä, että tämä olisi itsemurhien vähenemisen syy.

Otetaanpa kaksi muutakin esimerkkiä. Eliniän odote on myös noussut samaan aikaan kuin itsemurhat ovat vähentyneet, mutta vähentymisen syy ei ole se, että ihmiset elävät pitempään. Tilastokeskuksen mukaan palkansaajien reaaliansiot kasvoivat Suomessa 25 prosenttia vuosina 2000-2011.Tästäkään ei voi päätellä, että tulojen nousu olisi itsemurhien vähenemisen syy. Se voi olla, mutta ei sitä tiedetä. Sitä paitsi masennuslääkkeiden syönnin yleistymisellä voi olla myös negatiivisia seurauksia. Siis voi olla, mutta niistäkään ei ole väestötason tietoja. Yksittäisten ihmisten kokemuksia sen sijaan on sekä hyvistä että ikävistä puolista. Niistä on esimerkkejä tässäkin kirjoituksessa.

Lauerman kirjassa on paljon muitakin tarkoitushakuisia, psyykenlääkkeiden erinomaisuutta painottavia rinnastuksia.  Tuntuu, että kirjassa ” …norsunluutornista valutetaan kaunaisen sävyistä neuvoskelua ..” (Lauerma 2014, s. 258), josta Lauerma  tosin syyttää psykologi, filosofi, professori (emeritus) Lauri Rauhalaa.

Hän uhraa monta sivua teilatakseen Rauhalan Lääkärilehdessä vuonna 2002 julkaiseman kirjoituksen, jota hän ja moni muukin oli jo 12 vuotta sitten kommentoinut Lääkärilehdessä. Ilmeisesti kirjoitus on jäänyt kaivamaan mieltä.

Minä puolestani kaivoin Rauhalan kirjoituksen esiin. Se on erinomainen analyysi ihmismielestä, sen sairauksien ja ongelmien luonteesta sekä alan tutkimuksen painotuksista Suomessa.

Kirjoitus on tieteenfilosofinen pohdiskelu, jossa aihetta käsitellään ontologisesti (eli vastataan kysymykseen, mitä mieli tutkimuksen ja hoidon kohteena on perusluonteeltaan).  Tässä kolme irrallista otetta Rauhalan tekstistä Suomen lääkärilehdessä vuodelta 2002:

”Ihmisen olemassaolon ontologisen analyysin tulos on ihmiskäsitys. Se hahmottaa ihmisen kokonaisuuden struktuurin. Siinä holistisessa ihmiskäsityksessä, jota olen kehitellyt, ihmisen olemassaolo esitetään kolmikantaisena. Nämä ihmisenä olemisen perusmuodot ovat tajunnallisuus, kehollisuus ja situationaalisuus.”

….

”Kehollisia sairauksia – myös aivosairauksia – ja maailmankuvan häiriöitä voi tietenkin olla yhtaikaa samalla henkilöllä. Usein ne ovat kummallakin tasolla negatiivisuudeltaan samansuuntaisia, mutta ei aina. Kehollisesti vammautunut voi olla mitä harmonisin ja henkisesti korkeatasoinen ihminen. Aivotoimintojen tutkimustulosten selitysvoima mentaalisissa epäsuotuisissa tiloissa vaihtelee suuresti tapauksesta riippuen. Aivovaurioissa, Alzheimerin taudissa ym. dementioissa madaltuneet henkiset toiminnot selittyvät lähes kokonaan aivotoiminnoista käsin. Ne eivät kuitenkaan ole varsinaisesti se ongelmaryhmä, josta puhutaan ns. mielenterveysasiakkaina.

Viimeksi mainitussa ryhmässä vaikeammin häiriintyneen psykoottisen ääripään kohdalla lääketieteellistä tutkimusta ja fysikaalista hoitoa tarvitaan enemmän. Lievemmässä päässä neuroottisluonteisina elämäntaidollisina vaikeuksina esiintyvissä ongelmissa ei lääketieteellistä tutkimusta ja hoitoa tarvita enempää kuin niitä tarvitsevat ihmiset yleensä. Ongelmat niissä ovat yleensä aivan muuta kuin lääketieteelle kuuluvia.”

”Filosofilla ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, että lääkkeitä annetaan. Ne ovat järkevästi käytettyinä tuska-, pelko- ja ahdistustiloissa hyödyllisiä kärsimysten lievittäjiä. Siitä, että maailmankuvan tutkimukseen ehdotetaan merkitysten kannalta adekvaattia teoriaa ja selitysperusteita, ei seuraa vaatimusta, että pitäisi luopua jostakin muusta järkevästä toiminnasta. Lääkkeillä voidaan ja pitää hoitaa aivoja terveeksi, jos niissä todetaan toimintahäiriöitä.

On kuitenkin nähtävä niiden käytön ja vaikutustehon mielekkyysrajat. Mikään lopullinen ratkaisu maailmankuvien epäsuotuisuuden ja siitä seuraavien elämäntaidollisten ongelmien korjaamiseen ne eivät ole. Lääkkeiden ja sähköshokkihoitojen pitkäaikainen käyttö tuskin myöskään on niin viattoman vaaratonta kuin fysikalistinen psykiatria asiat esittää. Sen sijaan merkitysten realisointi niiden omalla tasolla, kuten psykoterapioissa, on suhteellisen vaaratonta. Todennäköisesti sen tapainen kasvatuksellinen toiminta tulee aina olemaan puheena olevissa ongelmissa varsinaisin ja tärkein auttamismuoto.”

Jos aiot lukea Lauerman kirjan, kannattaa tutustua myös Rauhalan artikkeliin ja hänen kirjoihinsa. Niistä kuuluu viisaan ääni.

Lähteet

Totuuden teillä, rahvasta kaitsien Kirja-arvio Lauerman alla mainitusta kirjasta  HS 5.3. 2014

Hannu Lauerma.  Hyvän kääntöpuoli. WSOY 2014.

Lauri Rauhala.  Filosofin näkemys mielitaudin myytistä. Suomen lääkärilehti. 3/2002 vsk 57
s. 318 – 323.  Linkki    http://helios.uta.fi:2097/cgi-cug/brs/artikkeli.cgi?docn=000015956

Muita Rauhalan kirjoja:

Ihmiskäsitys ihmistyössä, 1983

Meditaatio, 1986

Ihmisen ykseys ja moninaisuus, 1989

Humanistinen psykologia, 1990

Henkinen ihmisessä, 1992

Eksistentiaalinen fenomenologia hermeneuttisen tieteenfilosofian menetelmänä, 1993

Tajunnan itsepuolustus, 1995

Ihmisen ainutlaatuisuus, 1998, 2. p. 1999

Liinanblogin Selviytymistarinat -kirjoitussarjan osat ovat:

Lähipiiri, ystävät ja oma toiminta – irti masennuksesta osa  1 (julkaistu)

Lääkkeistä hyötyä ja haittaa – irti masennuksesta osa  2 (tämä kirjoitus)

Terapiassa  – irti masennuksesta osa  3 (tulossa)

Täydentävät hoitomuodot – irti masennuksesta osa  4 (tulossa)

Auringon säde

Vaihdetaan myyttiä – rankkaa puhetta psykiatriasta

AbstraktiaMasennus ei ole aivokemiallinen sairaus. Siksi se ei voi parantua lääkkeillä. Depressiolääkkeet vain muuttavat mielialaa hetkeksi. Ne toimivat samalla mekanismilla kuin alkoholi ja muut piristeet. Näin väittää James Davies, lontoolainen psykoterapeutti ja lääketieteen antropologi kirjassaan Cracked. Why Psychiatry is doing more harm than good.

Lääketeollisuuden tarmokas markkinointi ja  Amerikkalainen psykiatristen sairauksien tautiluokitus DSM (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders)  ovat luoneet  maailmanlaajuisen masennusepidemian.

Rankkaa psykiatrian kritiikkiään Davies perustelee tutkimustuloksilla ja tekemillään selvityksillä DSM:n syntyhistoriasta. Hän haastatteli kirjaansa varten useita maailman johtavia psykiatreja.

DSM on pitkä luettelo kaikista psykiatrisista häiriöistä, joita psykiatrit uskovat ihmisellä olevan.  Sen on kehittänyt Amerikan psykiatrien yhdistys (APA). Systeemi luotiin 1950-luvulla, kun ilmeni tarve yhtenäistää kriteereitä, joiden perusteella psyykenlääkkeitä määrättiin potilaille. Luokitus helpotti myös psykiatrien keskinäistä ammatillista kommunikaatiota. Ensimmäisessä, vuonna 1952 julkaistussa DSM-kirjassa oli vaatimattomat 130 sivua, mutta tuoreimmassa teoksessa (DSM 5) jo lähes 900 sivua. Sairauksien lukumäärä on huimasti lisääntynyt.

Käytännössä kirjaa käytetään siten, että kun potilas kuvaa lääkärille oireitaan, lääkäri tekee niistä kirjan ohjeiden perusteella diagnoosin. Esimerkiksi jos kerrot tunteneesi jännittyneisyyttä, ärsyyntyneisyyttä ja  paniikkioireita yli kahden viikon ajan, todennäköisesti tilasi luokitellaan yhdeksi ahdistuneisuushäiriöiden muodoksi. Aina oireet eivät tietenkään ole näin selkeitä.

Psykiatrian pulma on, että oirekuvauksen perusteella tehtyä diagnoosia ei yleensä voida varmistaa esim. veri- tai virtsanäyttein, koska mielenterveysongelmat eivät yleensä näy tällä tasolla kehoa. Siksi piti luoda DSM.

Keho tosin kyllä reagoi monin tavoin psyykkisiin tiloihin. Jokainen stressaantunut tietää, että ei ainoastaan mieli vaan myös koko ruumis tuntuu uupuneelta.

Sairausluokitus DSM:n sisältö on vaihdellut joka painoksessa. Vanhoja sairauksia on tippunut pois ja uusia tullut mukaan. Esimerkiksi vielä 1970-luvulla homoseksuaalisuus luokiteltiin DSM 2:ssa mielisairaudeksi. Sitten siitä äänestettiin psykiatrien keskuudessa ja homous putosi pois sairauslistalta.  Kaiken kaikkiaan psykiatristen tautien ja häiriöiden määrä on moninkertaistunut 1950-luvulta lähtien.

Usko masennuslääkkeisiin on vahva

Daviesin kirjan ydinväite on, että psyykenlääkkeistä on tullut myyttinen väline käsitellä ihmisen kärsimystä. Muut mytologian muodot, kuten uskonnolliset tai muut rituaalit hoitavat myös kärsimystä, mutta ne eivät nyt ole terveydenhuollossa muodissa. Nyt kuuluu vannoa mielialalääkkeiden nimeen.  Isossa Britanniassa National Health Servicen tilastojen mukaan vuonna 2011 kirjoitettiin 47 miljoonaa masennuslääkereseptiä. Se on iso luku maassa, jossa on 62,3 miljoonaa asukasta.

Tämä johtuu kirjoittajan mukaan siitä, että kaikkialla länsimaissa vallitsee luulo, että psyykkiset häiriöt ovat biologisperäisiä. Bio-psykiatria elää parhaillaan loistonsa aikaa huolimatta siitä, että yksikään tieteellinen fakta ei todista esimerkiksi masennuksen johtuvan biologiasta, kuten aivokemiasta.

Aivojen ja koko elimistön neurokemiallinen tila kyllä vaihtelee mielen vaihtelujen mukana, mutta ”syy-seuraus” -suhde ei ole yksiselitteinen.

Daviesin väitteiden valossa on ymmärrettävää, että Suomessakin masennuslääkkeisiin käytetään vuosittain noin 150 miljoonaa euroa. Noin puoli miljoonaa ihmistä syö niitä. Varmaankin on paljon enemmän ihmisiä, joilla on ajoittain kärsimystä, ahdistusta, vaikeuksia, surua, vastoinkäymisiä ja hankaluuksia sopeutua ympäröivään maailmaan.

Kaikki ”ongelmaiset” eivät onneksi kuitenkaan turvaudu myyttisiin pillereihin. Kaikilla lääkkeillä on nimittäin sivuvaikutuksia, esimerkiksi muistihäiriöitä, tunteiden latistumista ja sekavuutta.  Eikä ole olemassa lääkettä, joka kohdistuisi vain tiettyyn aivojen ”masennuskeskukseen”. Lääke vaikuttaa koko kehossa aivan samoin kuin jokainen suupala, jonka nielaisemme, on koko elimistömme ravintoa ja rakennusainetta.

Kansainvälistyvässä maailmassa amerikkalaisella tautiluokituksella on heijastusvaikutuksia myös Suomeen. Meillä sovelletaan WHO:n ylläpitämää kansainvälistä ICD –tautiluokitusta, jossa on mielenterveyden suhteen paljon samaa kuin DSM:ssä. Suomessa on lisäksi oma kansallinen luokituksensa. Aihetta sivusi viime lauantain Hesari tiedesivullaan jutussa Kenen mieli on sairas? .

Auttaisiko myytin vaihtaminen alakuloon ja ahdistukseen?

Kärsimys on medikalisoitu, Davies laukoo. Näin jopa surua hoidetaan lääkkeillä, joiden uskotaan myyttisesti auttavan. Kun tunteet laimenevat, uskotaan, että lääkitys on kohdallaan. Daviesin mielestä on väärin, että normaaleita tunnereaktioita ihmisen kohdatessa vastoinkäymisiä ”hoidetaan” lääkkeillä. Tällaisesta hyötyy hänen mukaansa vain lääketeollisuus, joka on erittäin iso bisnes maailmassa.

Sekä psykiatrian ammattilaisten että meidän tavallisten ihmisten keskuudessa tiedetään, että masennus on monesti yhteydessä mm. elämäntilanteen ongelmiin,  työ- tai opiskeluyhteisössä toimimiseen ja ihmissuhteisiin yleensä. Tästä huolimatta vallitseva hoitokäytäntö nojaa biologiaan eli lääkkeisiin.

Nykyään pidetään aivan normaalina, että lievissäkin masennus- tai uupumustiloissa ensin kokeillaan jotakin lääkettä, ja kun se ei toimi, vaihdetaan lääkettä ja katsotaan, miten sitten käy. Ensin tarjotaan pillereitä ja vasta sitten psykoterapiaa, vaikka monelle hoidon pitäisi olla juuri päinvastoin. Järkevämpää ja ihmismäisempää olisi lievien masennus- ja ahdistusoireissa kokeilla ensin lääkkeetöntä auttamista ja jos se ei tehoa, niin vasta sitten kokeiltaisiin pilleriä.

Pillerimyytti perustuu uskomukseen, että aivoissamme olisi kemiallinen epätasapaino, joka aihetuttaa masennuksen. Tämä usko juontuu vuonna 1965  Joseph Schildkrautin  American Journal of Psychiatryssa julkaistuun artikkeliin, jossa hän esitti teorian että vaihtelut mielialoissa voivat johtua aivojen kemiallisesta epätasapainosta. Davies kertoo kirjassaan, että Schildkraut nimenomaan esitti vain teorian, jolle todellisuudessa ei löydetty empiiristä todistetta. Nyt teoria on kuitenkin psykiatriassa otettu todesta, ikään kuin se olisi todistettu oikeaksi. Ei ole, väittää Davies.

Se, että masennukseen liittyviä neurobiologisia sairausmekanismeja tunnetaan hyvin heikosti, vaikeuttaa lääkekehittelyä, Niinpä uusien tehokkaiden lääkkeiden luominen on hankalaa. Maailmanlaajuisesti kiistellään siitä, miten masentuneita tulisi hoitaa. Suomessakin on keskusteltu siitä, kuinka paljon masennuslääkkeistä on hyötyä.

Vuosi sitten (marraskuussa 2012) julkaistussa Suomen Kuvalehden jutussa kerrotaan asiallisesti masennuksesta ja sen hoidosta,  mm. kiistellystä Irving Kirschin meta-analyysistä, jossa masennuslääkkeiden ja placebopillereiden teho oli samaa tasoa.  Meta-analyyseja on tehty maailmassa lukuisia ja niissä on saatu erilaisia tuloksia.

”Monta pientä ruokaa” kuten kiinalaisessa ravintolassa

Jos masentunut saa avun pillereistä, niin se on hieno asia. Ei ole väliä, perustuuko vaikutus placeboon vai johonkin muuhun. Siksi masennuslääkkeillä on mielestäni paikkansa kärsimyksen lievittäjänä. Mutta lääkkeille ei kannata antaa ylivaltaa, etenkään lievissä masennustiloissa joiden syiden (esim. traumat, ihmissuhdeongelmat, työ ja niihin liittyvät  ajattelutavat) selvittäminen saattaa olla lääkehoitoa tehokkaampaa. En vastusta lääkkeiden käyttöä, kun niille on selvästi lääkärin arvioimaa tarvetta ja kun potilas itse kokee saavansa niistä apua. Nämä kaksi eivät aina kohtaa. Silloin potilas voi joutua turhaan ja haitalliseen lääkekierteeseen.

Ihminen on viime kädessä itse itsensä paras auttaja. Tällä en tarkoita itseriittoisuutta ja ulkopuolisen avun vähättelyä, vaan sitä, että parantuakseen, eheytyäkseen ja onnellistuakseen oma panos, tahto ja pyrkimys ovat tärkeitä.  On selvää, että ahdistuksen akuuttivaiheessa tai vaikeassa masennustilassa ei jaksa paljon ajatella, saatikka toimia. Koko ”itse” on silloin hukassa. Hyvä, jos jaksaa sängystä vessaan raahustaa. Silloin on levättävä. Lääke voi toimia ”kävelykeppinä, tukipilarina”.

Masennuksesta voi selviytyä. Monesti siihen tarvitaan muutakin kuin lääkkeitä.  Masennuksella on taustansa. Kun katsoo itseään, historiaansa ja elämäänsä rehellisesti, siinä voi paljastua syitä henkiseen kärsimykseen, alakuloon ja ahdistukseen. Niiden käsittely ja ymmärtäminen ovat avain tervehtymiseen ja parantaviin valintoihin. Tämä vaatii paljon aikaa sekä ympärillä olevien ihmisten –  ammattiauttajien ja muiden – tukea.

Pillerimyytin voi muuttaa ainakin omassa elämässään. Lääkkeiden ohella (joskus myös niiden korvaamiseksi) voi kokeilla  muita – lääkkeettömiä – vaihtoehtoja. Niistä tärkein lienee psykoterapia. Moni on saanut psykoterapian ohella apua body-mind (keho-mieli) –terapioista, keskusteluryhmistä, joogasta ja rentoutushoidoista.  Kuntoutumista edistävät mm. käveleminen luonnossa, taide, kirjat, musiikki ja tanssi. Mielen hiljentämisharjoitukset (esim. meditaatio, rukous, hiljaisuuden retriitit) auttavat mielen ja kehon tasapainottamisessa ja vahvistamisessa.  Nämä kaikki ovat harkinnanarvoisia sitten, kun voimat ovat sen verran palautuneet, että ei tarvitse enää vain maata sängyssä ja olla paikallaan ja kun uskaltaa avautua ulkomaailmaan päin.

Joillekin reflexoloinen hoito (vyöhyketerapia), reiki tai muut energiahoidot tuovat helpotusta tukalaan oloon. Tärkeää on valita empaattinen, kunnioittava ja asiansa osaava hoitaja, joka kertoo avoimesti hoitomenetelmästään eikä pyri puuttumaan muihin asiakkaansa käyttämiin hoitoihin. Masentuneen  pitää saada olla vapaa valitsemaan itselleen sopivia hoitoja.

Ei kannata käpertyä yksinäisyyteen onnettomassa olotilassa. Tunteidensa ja mielialojensa jakamisesta hyvien ja luotettavien ystävien kanssa saa yleensä voimia. Itsensä rakastamisen opettelu – niin vaikeaa kuin se joskus onkin – myös vahvistaa. Auttajia kyllä löytyy, kun uskaltaa pyytää apua.

Tuttavapiirissäni on ihmisiä, joita pillerit ovat auttaneet. On myös niitä, joille niistä on tullut vain piinaava ja huono olo.  Joillekin pelkkä psykoterapia on riittänyt. Terapia+lääke –yhdistelmän käyttäjiäkin on. Tiedän myös ihmisen, joka aikoo syödä mielialalääkettä lopun ikänsä, koska katsoo tarvitsevansa sitä. Sitten on vielä ryhmä, joka on tullut autetuksi täydentävien kosketus- ja rentoutushoitojen avulla.

Kiinalaisissa ravintoloissa olen nähnyt ruokalistalla ”Monta pientä ruokia” (pikkuinen kielioppivirhekin piristyksenä). Masennuksen hoidossa voi myös soveltaa sitä eli hakea apua monelta suunnalta. Voi käyttää monia yllä mainittuja keinoja samanaikaisesti. Kun ne eivät ole pillereitä, mitään haitallisia yhteisvaikutuksiakaan ei tarvitse pelätä. Tiedän kokemuksesta.

Kirja Davies James 2013. Cracked. Why psychiatry is doing more harm than good?  Icon Books. London 2013.

Enkeli ikkunassa.

Enkeli ikkunassa.

 

Heinätaide terapoi

Maamies pellollaan.

Maamies pellollaan. Ihminen ympäristötaideteoksessa.

Istahdan lehmätuolille heinäseipään kupeeseen Kolilla. Sijaitsen  ympäristötaideteoksessa. Olen Laitumella.

Heinä 4 Laidun

Lehmätuoli.

Lehmätuoli.

Tuolilla istuessa tulee takauma. Nousee muistikuva pikku tytöstä ison haravan kanssa pellon pientareella. Siitä on hyvin kauan. Silti tunnelma on aito.

Aikuiset seivästävät heinää. Seison ojan pientareella. Pistelevien sänkien hakatessa nilkkoja vetelen kädet rakoilla heinätuppoja kasoihin. Aurinko polttaa ja hiki virtaa. Hengästyneenä yritän pysyä heinänteon rytmissä. Viuhdon valtavan kokoisella haravallani tarmokkaasti, mutta eihän se riitä. En jaksa. Voimat loppuvat. 

Oksettaa. Yritän peittää väsymykseni. Pettymys vajavaisesti suoritetusta työstä nostaa pinnalle häpeän. Rääpäle!  Moitin itseäni. Aikuisilla on kova kiire. Kukaan ei näe minua. Tuntuu autiolta. Olen yksin, vaikka ympärillä on paljon ihmisiä.  Surettaa.

Lehmätuolissa annan menneen virrata lävitseni. Terapeutin, sisarusten ja ystävien kanssa olen käsitellyt heinäntekotraumaani aikaisemmin, mutta tässä saan kiinni todellisesta, sanojen ulkopuolisesta tunteesta.  Siitä, missä traumani syntyi. Heinäntekoromantiikka on kaukana, kun lapsi kokee, että häneltä vaaditaan liikaa, niin paljon, että uupumus oksettaa.

Katselen ja tunnustelen yököttävää oloani. Pikku hiljaa oksetuksen tunne hälvenee ja olo vapautuu, kun hengitän syvään ja otan heinäseiväsnäkymän sisälleni.

Lehmätuolit odottavat istujia.

Lehmätuolit odottavat istujia.

Istutan mielikuvissani tuoleille koko varhaislapsuuteni tärkeimmät ihmiset. Siinä keskustelemme kesistä ja keskinäisistä suhteistamme. Annan menneiden tapahtumien tuntua siltä kuin ne ennen tuntuivat. Liitän sitten mukaan tämän hetken hiljaisen kirkkauden. Tallennan muistiini läpinäkyvän nykyhetken.

Vanhat asiat säilyvät edelleen muistoissa, mutta ne saavat toisenlaisia merkityksiä. Tulkitsen niitä uudestaan ja saan kuin saankin ikävän tunnelman poistetuksi.

Pellon värikäs piennar.

Pellon värikäs piennar.

Heinäpelto muuttuu värikkääksi ja tuoksuvaksi, sellaiseksi mikä se oikeasti on. Kesän tuulahdukseksi kuten tämä taideteos, jonka sisässä juuri nyt ajattelen ja tunnen.

Hei, hei heinämies! Näin tämän kuuluukin mennä. Uupumus katoaa, pettymys haihtuu. Ilo astuu esiin.

Levittelen värikkäitä lehmätuoleja sopiviksi ryhmiksi. Voivat muutkin näyttelyvieraat istuksia mukavasti.

Tuolit uudessa valossa.

Tuolit uudessa valossa.

Hypähtelen pellon pientareella ja etsin löytyisikö metsämansikoita. Niissä haistan ja maistan kesän varsinkin, jos mansikat on pujotettu heinänkorteen.

Mietin, että jokainen ihminen kantaa mukanaan elämänhistoriaansa. Hyvät muistot rakentavat tervettä itsetuntoa. Huonot nakertavat sitä. Minulla on muistorepussa kumpaakin lajia. Hyviä on paljon. Voin elää sovussa myös ikävimpien kanssa, kun yritän käsittää elämää laajemmasta näkökulmasta ja hyväksyä menneisyyteni sellaisena kuin se oli.

Minun ei kannata jäädä kieriskelemään ohi rientäneessä ajassa, vaan voin antaa anteeksi sekä itselleni että muille kaikki pahalta tuntuneet asiat. En tahdo jäädä ajelehtimaan omaan elämääni. Voin nauttia aidosti nykyisyydestä aikuisena ihmisenä toisten aikuisten, lasten, nuorten ja vanhusten kanssa,  eläinten, luonnon ja arkisen aherruksen keskellä.

Kaikki, jopa kaikkein onnellisimmatkin, kantavat pieniä tai isoja traumoja eli ikävistä (yleensä varhaisista)  kokemuksista juontuneita sielun haavoja. Jos niistä ei pysty irrottautumaan, ne voivat tuntua epämääräisenä, käsittämättömänä epämukavuutena ja ahdistuksena jopa läpi koko elämän. Silloin ne rajoittavat henkistä liikkumatilaa. Ihminen voi tuntea itsensä kahlituksi, kuin olisi vankilassa, vaikka ulkoisesti elämä näyttäisi sujuvan siististi.

Sitä paitsi traumatisoituneet ovat taipuvaisia masentumaan. Sitten syödään pillereitä, jotta pahan olon tunne turtuu, vaikka lääkkeillä trauman tausta ja syy ei selviä. Tietenkään ei, koska lääke ei voi poistaa kokemusta, sitä mistä paha olo on kehkeytynyt.

Elämänhistoriaansa ei voi muuttaa, mutta hyvä asia on, että silti traumoista voi vapautua ja masennuksesta voi parantua. Mielensä voi ”ohjelmoida” uudelleen niin, että vanhat, ympäristön sinne aikanaan syöttämät ikävät tunnetilat väistyvät. Tämä edellyttää aina omaa tahtoa ja konkreettisia toimia.  Pitää etsiä apua. Yksin ongelmiaan analysoimalla pääsee vain ojasta allikkoon.

Apua voi saada psykoterapiasta, voi puhua ystävien kanssa, voi osallistua vertaisryhmään tai voi siivilöidä kokemuksiaan elokuvien, kirjojen, maalausten ja kaikenlaisen taiteen kautta. Myös kehon ja mielen rentoutus- ja energiahoidot auttavat pääsemään sumentuneiden tunteiden jäljille. Keholla on nimittäin muisti, johon on voinut jäädä päälle tosi vanhoja, nykyelämää haittaavia ohjelmointeja.  Niitä voi purkaa monin erilaisin tavoin.

Kaikkia mahdollisia tapoja, jotka eivät vaaranna terveyttä, voi ja kannattaa kokeilla,  myös rinnakkain. Siten oloaan voi keventää ja lopulta heittää ”vanhat jutut” pois harteiltaan ja ryhtyä oikeasti elämään.

Kesäkukkia Kolilla.

Kesäkukkia Kolilla.

En löydä mansikoita. Niiden aika on jo ohi, mutta ihastelen kesäisen niityn kukkia. Kiitän Pohjois-Karjalaa monipuolisista kokemuksista.

Heinäkuu on jo vaihtunut elokuuksi. Lyhyen Suomen suven loppupuolella luonto kypsyy.  Illat viilenevät ja tummuvat samettisiksi. Kesästä jäljelle jää pian kaunis muisto. Hyvä niin. Uusi vuodenaika on tulossa.

Kesäötökkä toivotta hyvää elokuuta.

Kesäötökkä toivotta hyvää elokuuta.

Patvinsuo edistää terveyttä

Pitkospuut Patvinsuolla.

Pitkospuut Patvinsuolla.

Suo. Mystinen, vaarallinen, jännittävä vai terveellinen? Kaikkea. Kalevalassa Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon.

Heinäkuussa media kertoi, kuinka muuan nainen oli eksynyt lakkojen keräysmatkallaan Torronsuon kansallispuistossa. Neljän päivän kuluttua etsintäpartio onneksi löysi naisen, väsyneen, mutta hengissä.

Suopotkupallon MM-kisat, jotka järjestettiin tänäkin kesänä Hyrynsalmella Kainuussa, ovat tosisuomalainen erikoisuus.

Mutta että suo olisi vielä terveellinenkin?

Patvinsuon kansallispuistossa Lieksassa suomaisemasta henkii ystävällisyyttä, jossa on hyvä liikkua aistit avoinna, mutta jalat tarkkaavaisina. Pitkospuulta horjahtaminen ei syökse suonsilmään, mutta voi kastella kengät. Tämän suon lempeys syntyy sitä, että siellä on selkeästi merkityt reitit ja hyvin hoidetut pitkospuut.

Ystävällisyys ja lempeys edistävät terveyttä.

Tästä on jopa tutkimusnäyttöä, joskaan ei suota, vaan ihmissuhteita koksevaa. Auttajan arvostava ja lämmin suhtautuminen potilaaseen edistää paranemista enemmän kuin kliinisen viileä asennoituminen. Ihmisen hoitamisessa tarvitaan teknisen tietämyksen lisäksi myös tunnetta, mikä on huomattavan aliarvostettu nykyisessä sairauden ja terveyden hoidossa.

Suomaisemassa sitä on. Aistin sen tervehdyttävän voiman.

Suo aukeaa edessäni.

Suo aukeaa edessäni.

Patvinsuon Lakkapolun kierrettyäni aukiolla odottaa nuori mies ja pyytää tutkimushaastatteluun. Hän esitää kysymyksiä käynnin syistä ja luontokokemuksista. Hän tiedustelee myös, miten vaellus on vaikuttanut terveyteeni. Onko vaikuttanut ”erittäin paljon, paljon, ei osaa sanoa, vähän, ei olleenkaan”?

Huh. Eihän tuollaiseen voi vastata. Yksittäisellä suokävelyllä kokemiani tunnelmia ja mielen & kehon liikkeitä voin arvioida eri asteikoilla, mutta kokonaisvaltaiset terveysvaikutukset havaitsen vasta pitkän ajan kuluessa ja harrastettuani ”luontoa” pidemmän aikaa. Hienoa joka tapauksessa, että asiaa selvitetään.

Sitten nuori mies kehottaa määrittelemään Patvinsuolla käynnin arvon  euroissa verrattuna esimerkiksi hieronnan tai kylpyläkäynnin hintaan. Voi hyvät hyssyrät. Miten sitä nyt luonnon parantavaa voimaa voisi rahassa arvioida?  Laitan lomakkeeseen 200 €. Iso summa, mutta iso on suon tuoma ilmainen ilokin!

Tutkimuksia luonnon terveys- ja hyvinvointivaikutuksista on tehty aiemminkin. Tiedetään esimerkiksi, että ihminen palautuu henkisestä ja fyysisestä kuormituksesta paremmin luontoympäristössä kuin rakennetussa ympäristössä.

Tuloksia tervehdyttävistä vaikutuksista ei valitettavasti  ole sovellettu hoitokäytäntöihin. Edelleen masentuneita lääkitään pillereillä (ehkä usein ylilääkitäänkin) sen sijaan että kuntoutettaisiin luonnon avulla. Psykoterapia toteutetaan sälekaihtimilla suljettujen ikkunoiden takana, vaikka keskustelu metsäkävelyn yhteydessä saattaisi olla sekä terapeutille että asiakkaalle terveellisempää.

Tietysti tämä vaatii nykyisten terapiakäytäntöjen uudelleen järjestelyä. Parantamisen lisäresurssi, luonto, olisi kuitenkin saatava mukaan ihmisten hyödyksi ja iloksi muutoinkin kuin kansallispuistoja ylläpitämällä. Puistot ovat joka tapauksessa erinomainen asia.

Tutkija Kirsi Salonen kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa luonnon hyvinvointivaikutuksista. Aamulehden kirjoituksessaan (21.7. 203) hän muistuttaa siitä, että luonnon läheisyydessä sijaitsevat kyläkoulut esimerkiksi ovat ”terveellisempiä” kuin kaupunkien suuret oppilaskompleksit.  Kirsi on valinnut tärkeän tutkimusaiheen. Onnea matkaan!

Suolampi.

Suolampi.

Artikkeli
Salonen Kirsi. 2013. Kyläkoulu, yhteisöllisesti lähellä luontoa. Aamulehti 21.7.2013.

Uutta toivoa masennuksen hoitoon

Jäätävä tuuli saa huurtumaan puut.

Jäätävä tuuli saa huurtumaan puut.

-Masennuslääkkeitä käytetään väärin, lataa neurobiologi Eero Castrén STT:n tiedotteessa, joka tupsahti äsken sähköpostiini.

Castrénin saama suuri EU-tutkimusapuraha antaa toivoa muutoksesta.  Terveydenhuollossa aletaan pikku hiljaa oivaltaa, että masennus on psyko-fyysis-ympäristöllis-spirituaalinen kysymys.  Pillerihän ei esimerkiksi kaltoin kohtelua poista.

Masentunut tarvitsee useimmiten muuta kuin mielialalääkkeitä: psykoterapiaa, täydentäviä hoitoja, rentoutusta,  keskusteluapua, ystäviä ja mielen hiljentämistä. Hän tarvitsee merkityksellisiä asioita, joista oikeasti pitää. Hän hyötyy vaikkapa  joogasta ja  shamaanistisista mielen matkoista.

Nämä vahvistavat ihmisen omaa  minuutta, hänen ydintään. Nekään eivät poista kaltoin kohtelua, mutta lisäävät vastustuskykyä sille. Ne  virittävät muuttamaan vanhoja tuntemis-, ajattelu- ja reagointitapoja ja johdattavat löytämään oman, oikean itsensä. Sen, joka ei tarvtse masennusta.

Hienoa, että nyt on tieteen keinoinkin osoitettu se, minkä monet ovat tienneet jo kokemuksestaan: Masennuslääkkeitä syödään liikaa siksi, että nykyinen hoitoideologia suosii niitä ja hyljeksii muita vaihtoehtoja.

Psykoterapian ja joogan tehosta on jo tutkimusnäyttöä. Myös ammattitaitoinen, empaattinen ja viisas vyöhyketerapeutti, energiahoitaja tai muu täydentäviä hoitoja antava ihminen saatta auttaa pilleriä monin verroin paremmin. Tästä ei kuitenkaan vielä ole tieteellistä todistetta, koska ei ole tutkimustakaan.

Umpiskeptikko väittää  täydentävien hoitojen vaikutuksia placeboksi, lumeeksi. Jos näin todella on, niin siinä tapauksessa placebo pitää nostaa kunniaan. Tärkeintähän on, että ihminen tulee autetuksi. Eräiden arvioiden mukaan masennuslääkkeiden tehosta 80 prosenttia olisi lumetta. Silti niitä käytetään yleisesti. Miksi siis ei voitaisi käyttää lääkkeetöntä lumetta?

Olen kirjoittanut tästä aiheesta aikaisemminkin.  Jutut löytyvät kategoriasta ”Uupumus, masennus, ahdistus”.

Ilahduttaa kovasti tuo Castrénin saama apuraha.

Lisää asiasta:

STT:n tiedote https://www.sttinfo.fi/release?0&releaseId=3022078