Tag Archive | uskomushoidot

Kieli muovaa käsityksiä ja uskomuksia

äLampaat NarvassaMaamme kaksi suurinta päivälehteä kirjoituksissaan  HS19.9.2017  ”Käytetyn kielen valinta on tasa-arvoteko” ja  AL 16.9.2017  ”Aamulehti ottaa käyttöön supuolineutraalit tittelit” ottivat kantaa sukupuolittuneisiin sanontoihin ja neutraaliin kielenkäyttöön.  Sukupuolen näkökulmasta harhaanjohtava ammattinimike lakimies on lehtiteksteissä jatkossa juristi ja eduskunnan puhemies on puheenjohtaja.

Sama neutraaliuden logiikkaa on syytä soveltaa entistä laajemmin  myös erilaisista hoitoalan ammateista ja hoitomuodoista kirjoitettaessa.

Kieli on mahtava voima

Se ei ainoastaan kuvaile ja jäsennä todellisuutta, vaan se myös luo sitä. Journalistisilla sanavalinnoilla on vaikutusta, kuten HS pääkirjoituksessaan tänään toteaa.

Sukupuolittuneet ammattinimikkeet ovat hyvin vanhaa perua, joten on ymmärrettävää, että jotkut ihmiset haluavat pitää niistä kiinni. Toisaalta yhteiskunnan, arvojen ja ihmisten elämismaailman muutos johtaa väistämättä siihen, että kielikin muuttuu. Puhumme nykyisin aivan eri tavalla kuin puhuimme muinoin.

Tietoista mielipiteen muokkausta

Kielen avulla pyritään myös tietoisesti muokkaamaan ihmisten käsityksiä. Politiikan ja mainonnan retoriikka on juuri kielellä vaikuttamista. (Kuvatkin voidaan ymmärtää ”kieleksi” eli tietynlaisiksi tavoiksi viestiä, siis viestinnän muodoiksi).

Osuva esimerkki kielen muokkaavasta vaikutuksesta on termi ”uskomushoito”. Se näkyy edelleen silloin tällöin julkisuudessa.  Sana on negatiivisesti latautunut ja sillä viitataan huuhaaseen eli hölynpölyyn, tehottomiin, mutta samanaikaisesti myös potentiaalisesti vaarallisiin, kavahdettaviin hoitomuotoihin. Sanaa on perusteltu sillä, että uskomushoitojen tehoa ja turvallisuutta ei ole varmistettu tieteellisin menetelmin.

Tässä yhteydessä tieteellinen yhdistetään biolääketieteeseen ja uskomushoidot määrittyvät kielenkäytössä kaikeksi sellaiseksi hoitamiseksi, joka ei sisälly nykyiseen viralliseen terveydenhuoltojärjestelmään.  Tässä ajattelussa lähtöoletus on, että terveydenhuollossa  virallisesti käytettävät hoidot muka olisivat kaikki tieteellisesti tutkittuja ja näin ne siis erottuisivat selkeästi vain uskomuksiin nojaavista ja/tai tehottomista hoidoista. Tällainen oletus on kyllä mahdollinen, mutta tutkimusnäyttö ja käytäntö eivät sitä tue.

Uskomushoito-termiä ei käytetä tieteellisessä tutkimuksessa juuri sen huonon erottelukyvyn ja epämääräisyyden vuoksi. Nimittäin jos kaikki sellaiset nykyisin käytössä olevat hoitomuodot, joista ei ole biolääketietellisin sokkoistetuin kliinisin kokein tuotettua tutkimusnäyttöä tehosta, luettaisiin uskomushoitoihin, sinne päätyisi suuri joukko terveyskeskuksissa, lääkärikeskuksissa ja sairaaloissa käytettäviä hoitomuotoja.

Moni ei tule tätä ajatelleeksi vedotessaan tieteellisen näytön puutteeseen osoittaessaan sormella terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolisia auttamisen muotoja. Lisäsekoituksen keskusteluun tuo se, että  terveydenhuolto, joka on käytännöllistä ja poliittista toimintaa, usein  samastetaan lääketieteeseen, mikä on tieteellistä toimintaa.

Olen kirjoittanut uskomushoito-käsitteestä aikaisemminkin tässä blogissa. Hakusanalla ”uskomushoidot” löytyy artikkeleita. Pitkän tutkiskelun ja pohdinnan jälkeen minusta näyttää siltä, että ”uskomushoito” on professiopoliittinen termi, ei eri hoitomuotoja pätevästi erotteleva, puhumattakaan että itse käsite olisi tieteeseen nojaava eli tieteellisesti perusteltavissa.

Uudistaako Duodecim sanastoaan?

Aamulehden ja Helsingin Sanomien  ulostulon tapaan on odotettavissa, että  uudistuvan terveydenhoidon myötä myös Lääkäriseura Duodecim ajantasaistaa sanastolautakuntansa sanavalintaa harhaanjohtavasta neutraaliksi ja vastaamaan nykytodellisuutta tutkimusnäytön suhteen. Duodecim-seura päätti vuonna 1995, että englanninkielinen  termi complementary and alternative medicine CAM kääntyy suomen kielellä termiksi uskomushoito. Oikeasti CAM on suomeksi täydentävä ja vaihtoehtoinen hoito (tai lääketiede). Minusta ”hoito” on osuvampi ja jos tieteestä puhutaan, niin puhuttakoon täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen tutkimuksesta tai CAM-tieteestä.

Käytännön arkikielessä paras sana on täydentävät hoidot, koska se kuvaa erinomaisesti sitä, millä tavoin kansalaiset hoitomuotoja, jotka toimivat suurimmaksi osaksi (mutta ei kokonaan)  terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella, käyttävät. Osasta hoitomuodoista on paljon tutkimusnäyttöä, joten tutkimusnäytön olemassa olo tai sen puute ei erottele pätevästi epävirallisia hoitoja virallisista. Monista hoidoista ei ole tutkimuksia ollenkaan, joten niiden tehosta ei voida sanoa yhtään mitään. Ne voivat olla tehokkaita tai tehottomia.

Neutraali kielenkäyttö arvostaa kansalaisia. On hyvä muistaa, että vähintään kolmannes suomalaisista käyttää täydentäviä hoitomuotoja  muun hoidon tukena ja lisänä tai terveytensä edistämiseksi.

Ammattitaitoiset tiede- ja terveystoimittajat eivät enää suosikaan sävyttynyttä ja harhaanjohtavaa uskomushoito-sanaa, vaan puhuvat joko täydentävistä hoidoista tai täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista.

Uusi (Suomessa, muualla jo yleinen) termi on yhdistävä lääketiede/yhdistävä terveydenhoito (intergative medicine/integrative health care). Hammaslääkäri Kati Sarvela kirjoitti vuosi sitten siitä Uudistuva terveydenhoito -blogissa Mikä ihmeen integratiivinen lääketiede.

Luuloja ja tosiasioita

Kukkia ikkunalla (2)

Täydentävistä hoidoista liikkuu runsaasti harhaluuloja ja väärää tietoa. Niitä käytetään sekä hoitojen puolustamiseen että vastustamiseen. Tässä kirjoituksessa kerron julkisuudessa esitetyistä luuloista ja uskomuksista.

Tiivistän yleiset harhaluulot taulukkoon, jonka olen rakentanut Hoendersin ja tutkijaryhmän (2011) artikkelin ja muun, mm. Suomea koskevan tutkimus- ja faktatiedon pohjalta. Taulukossa alla on myös pari  mielipidettäni, jotka koskevat täydentäviä hoitoja puolustavien vääristyneitä  käsityksiä. Esitän ne  sarakkeessa ”Tosiasia” numerot 1 ja 3.

Jos jostakin hoitomuodosta ei ole saatavilla ollenkaan tutkimustietoa, sen vaikutuksista ei voi sanoa mitään. Mediassa kylläkin sanotaan. Jopa laatujournalismia edustavissa lehdissä sekä TV- ja radio-ohjelmissa väitetään  asioita, jotka eivät nojaa faktoihin.

Väittäjä on useimmiten jonkun muun kuin täydentävien hoitojen tutkimuksen asiantuntija tai muista syistä auktoriteetiksi valittu henkilö. Jälkimmäinen voi olla  vaikutusvaltaisen ammattiliiton edustaja, jolla jo asemansa puolesta on valmiiksi negatiivinen ennakkoasenne näitä hoitomuotoja kohtaan. On luonnollista, että jokainen ammattikunta  puolustaa oman ryhmänsä erityisyyttä. Ammattiyhdistystoimintaa ei mielestäni kuitenkaan pidä verrata tutkimukseen tai tutkimustuloksiin.  Näyttää siltä että terveys- ja hyvinvointipalveluista (Mikä on hyvää hoitoa ja terveyden edistämistä ja kuka sen määrittää?)  käydään jatkuvaa julkisuuskamppailua. Tässä ”sodassa” faktat tuntuvat usein unohtuvan.

Vastustajien tutkimustietoon nojaamattomia väitteitä julkaisee valtamedia, ja puolustajien tuulesta temmatut ”tutkimustiedot” saavat julkisuutta somessa ja tuote- ja palvelumainoksissa. Journalismi käsittelee yllättävän vähän täydentäviä hoitoja, joiden hyödyistä on olemassa kiistatonta tutkimusnäyttöä ja joita ihmiset eniten käyttävät. Tämäkin lienee tuon tiedotuskamppailun tulosta.

Suomalaisista vähintään noin kolmannes käyttää tai on kokeillut näitä hoitoja – yleensä tavanomaisen lääketieteellisen hoidon tukena tai terveyden edistämiseksi. Lukuisista a) luontaistuotteista ja -lääkkeistä, b) kehomielihoidoista ja c) kokonaisista hoitojärjestelmistä on olemassa tutkimustietoa ainakin yleisimmin käytettyjen hoitomuotojen osalta.

Suomessa suosituimpia ovat luontaistuotteet ja ravintolisät, kiropraktiikka, akupunktio, vyöhyketerapia ja kansanparannus (tiedot ovat vuodelta 2008 Taloustutkimuksen selvityksestä, ks. tarkemmin Aarva 2015) Saattaa olla, että mindfulness ja joogaa, jotka kumpikin ovat täydentäviä hoitoja mm. USA:n kansanterveysinstituutin luokituksen mukaan, kuuluisivat nykyisin suosituimpien joukkoon. En ole löytänyt tutkimuksia näiden käytön yleisyydestä Suomessa.

Hoendersin ja tutkijaryhmän (2011) termin CAM (Complementary and Alternative Medicine) olen muuttanut  täydentäviksi hoidoiksi, koska tämä termi kuvaa parhaiten näiden  hoitojen asemaa osana terveyspalvelujen käyttöä Suomessa. Sama pätee useimpiin muihinkin läntisiin teollisuusmaihin. Erilaisia termejä olen avannut edellisessä kirjoituksessani Uskomushoito – mitä sen on?

Taulukko. Luuloja, joita käytetään täydentävien hoitojen vastustamiseen tai  puolustamiseen ja luuloja vastaavat tosiasiat. 

Luulo, jonka perusteella täydentäviä hoitoja vastustetaan Tosiasia
1. Vain harvat käyttävät täydentäviä hoitoja. 1. Noin 30 prosenttia aikuisväestöstä käyttää täydentäviä hoitoja Suomessa.
2. ”Minun potilaani eivät käytä täydentäviä hoitoja, koska he eivät ole maininneet siitä.” 2. Suuri osa potilaista ei kerro lääkärille täydentävien hoitojen käytöstä.
3. Täydentävien hoitojen käyttäjät ovat heikosti koulutettuja ja helposti manipuloitavia. 3. Käyttäjät ovat enemmän koulutusta saaneita kuin väestö keskimäärin.
4. Täydentäviä hoitoja käytetään korvaamaan tavanomainen lääketieteellinen hoito. 4. Täydentäviä hoitoja ei yleensä käytetä korvaamaan tavanomaista hoitoa vaan joko sen lisänä tai terveyden edistämiseksi.
5. Täydentäviä hoitoja käytetään negatiivisin perustein: vastustamaan tavanomaista lääketiedettä. 5. Täydentäviä hoitoja käytetään parantumiseksi ja terveyden edistämiseksi sekä hyvän asiakas-hoitajasuhteen vuoksi. Lääketieteellisen hoidon haitat ja pettymys hoitotuloksiin voivat myös olla käytön syy.
6. Hoitovaikutus on pelkkää plaseboa. 6. Useiden täydentävien hoitomuotojen vaikutukset tutkitusti ylittävät plasebotason.
7. Täydentävät hoidot ja näyttöön perustuva lääketiede ovat yhteen sovittamattomat. 7. Täydentäviä hoitoja voidaan käyttää näyttöön perustuvan lääketieteen periaatteita noudattaen ja tavanomaista hoitoa tukien.
8. Arvovaltaiset instituutiot eivät kannata täydentäviä hoitoja. 8. WHO ja EU kannustavat integroimaan tehokkaita perinteisiä ja täydentäviä hoitomuotoja viralliseen terveydenhuoltoon. Yhdysvaltain hallitus rahoittaa kansallista tutkimuskeskusta  NCCIH:ta. Sveitsissä tietyistä hoidoista saa sairausvakuutuskorvausta. Monissa maissa niitä on sairaaloiden hoitovalikoimassa. (ks. Uskomushoito – mitä se on?)
9. Täydentävät hoitajat ovat tiedevastaisia. 9. Ei ole tutkimusnäyttöä siitä, että hoitajat olisivat muuta väestöä enemmän tieteenvastaisia tai tiedemyönteisiä.
10. Hoitajien joukossa on paljon huijareita, jotka toimivat vain omaksi taloudelliseksi edukseen. 10. Ei ole näyttöä siitä, että hoitajien joukossa olisi enemmän huijareita kuin muissa ammattiryhmissä.
Luulo, jonka perusteella täydentäviä hoitoja puolustetaan Tosiasia
1. ”Täydentävien hoitojen vaikutuksia ei tarvitse tutkia, koska tiedän, että hoito toimii käytännössä.” 1. Tutkimusta tarvitaan, jotta ymmärretään, miksi hoidot koetaan hyödyllisiksi ja mitkä ovat niiden vaikuttavia tekijöitä. On pyrittävä ymmärtämään plasebovaikutus ja hoitosuhteen positiivinen/negatiivinen merkitys. (Mielipiteeni)
2. Täydentävät hoidot eivät sovellu tutkimuksen kohteeksi, koska ne poikkeavat lääketieteen teorioista ja esioletuksista. 2. Tieteellisiä metodeja voidaan soveltaa kaikenlaisten ilmiöiden tutkimiseen. Olennaista on valita sopiva tutkimusote ja -metodit.
3. Hoitaja ei tarvitse terveydenhuollon koulutusta, koska ei hoida lääketieteellisesti. 3. Mitä tahansa hoitotyötä tekevän on tunnettava oman hoito-osaamisensa lisäksi anatomian, fysiologian, psykologian ja terveydenhuoltojärjestelmän toiminnan perusteet. (Mielipiteeni)
4. Hoitajan kyky parantaa on lahja, eikä ulkopuolista valvontaa tarvita. 4. Kaikki hoitajat ovat inhimillisiä. Eettiset ohjeet ja valvonta ovat välttämättömiä asiakkaiden oikeuksien varmistamiseksi.

Kirjallisuutta

Hoenders HJR, Appelo MT, van den Brink EH, Hartogs BMA, de Jong, JTVM (2011) The Dutch Complementary and Alternative Medicine (CAM) Protocol: To Ensure the Safe and Effective Use of Complementary and Alternative Medicine Within Dutch Mental Health Care. The Journal of Alternative and Compementary Medicine, 17(12):1197–1201.

Maailman terveysjärjestön (WHO) strategiadokumentti, jossa tehdään perinteistä lääketiedettä ja täydentäviä hoitoja koskevia suosituksia jäsenmaille vuosiksi 2014–2023.  WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023  http://apps.who.int/iris/bitstream/10665/92455/1/9789241506090_eng.pdf (Katsottu 28.8.2017)

EU:n CAM (Complementary and Alternative Medicine) -politiikka  EU policy on CAM http://www.efcam.eu/cam-regulation/eu-policy-on-cam/ (Katsottu 28.8.2017)

Aarva P. (2015) Parantavat energiat. Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista. Basam Books. Helsinki.

Päivitetty 29.8.2017. Kirjoituksen toista ja neljättä kappaletta on täsmennetty.

 

 

 

Uskomushoito – mitä se on?

”Uskomushoidot” ja ”vaihtoehtohoidot” ja niiden haitat (todelliset ja arveluihin perustuvat) ovat olleet viime aikoina näkyvästi esille mediassa. HS väitti uutisessaan 14.8.2017 että vaihtoehtohoitoihin turvautuminen syövän hoidossa voi olla kohtalokasta ja että  kuolleisuus olisi moninkertainen. Tätä kommentoin edellisessä  Olkinukke-kirjoituksessa. 

Yle haastatteli 17.8.2017 Lääkäriliiton pian eläköityvää toiminnanjohtajaa,  Heikki Pälveä vaihtoehtohoidoista taustanaan Padma Vuorenmaan kertomus burn outista selviytymisestä ja lopulta psykoterapiaan ohjautumisesta. https://yle.fi/uutiset/3-9777013. Turun Sanomien professori-blogisti Juhani Knuuti  kertoi 20.8. 2017 käsityksensä yllä mainitusta HS:n uutisoimasta syöpätutkimuksesta ja lopuksi mielipiteensä ”uskomushoidoista” http://hyvinvointi.ts.fi/terveys-tiede/uskomushoidettu-syopa-tappaa-useammin/.

Näissä jutuissa on yksi yhteinen piirre. Ne lähtevät perusolettamuksesta, että kaikki muut kuin virallisessa terveydenhuollossa Suomessa tällä hetkellä käytössä olevat hoitamisen tavat, ovat pääasiassa tehottomia, jopa haitallisia ja vaarallisia. Näissä kirjoituksissa tuodaan julki käsitys, että VAIN lääketieteelliset hoidot ovat päteviä, tehokkaita ja ylipäätään mahdollisia eli terveydenhuoltomme pitäisi tukeutua ainoastaan lääketieteellisin tutkimuksin tehokkaiksi osoitettuihin hoitomuotoihin.

Mistä tässä on kysymys?

Varmaankaan ei yhdestä ainoasta asiasta, vaan monesta. Terveyden edistämisessä ja sairauksien hoidossa on paljon liikkuvia osia, jotka vaikuttavat koko ajan toinen toisiinsa. On erilaisia näkemyksiä

–         tieteellisen näytön vaatimuksista eli siitä, millainen tutkimustieto katsotaan luotettavaksi

–         potilaiden kokemusten merkityksestä hoidossa

–         ihmiskäsityksistä

–         hoitomuotojen tausta-ajattelun luonteesta ja hyväksyttävyydestä

–         professionaalisista eli ammatteihin liittyvistä eduista ja oikeuksista.

Kysymys voi olla siitäkin, että ei tunneta peruskäsitteitä eikä ylipäätään koko CAM (complementary and alternative medicine) – ilmiötä. Siksi syntyy tiukkoja puolesta- ja vastaan-asenteita, joita toisaalta saatetaan ihan tieten tahtoen lietsoakin.

Viime aikojen yksipuoliset mielipiteenilmaukset ja ristiriitaiset näkemykset julkisuudessa viittaavat siihen, että nyt tarvitaan peruspaketti faktatietoa. Sitä tässä kirjoituksessa tarjoan. Valaisen terminologian moninaisuutta ja selvitän, millaisia käsitteitä laajasta CAM-hoitamisen kokonaisuudesta on tutkimuskirjallisuudessa käytetty. Tavoitteeni on tarjota työkaluja löytää yhteistä kieltä keskusteluun ilmiöstä, joka synnyttää hyvin erilaisia, voimakkaitakin mielipiteitä ja joka koskettaa noin 30-50 prosenttia suomalaisväestöstä. (Käytön yleisyydestä Suomessa ja muualla ks. Aarva 2015).

Avaan aluksi käsitteitä, joita kirjallisuudessa ja merkittävimmissä kansainvälisissä instituutioissa on käytetty kuvamaan sellaisia epävirallisiksi luonnehdittuja hoitomuotoja, joita on tarjolla pääasiassa terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella, mutta jonkin verran myös terveydenhuollossa.

Sen jälkeen analysoin suomalaisen erikoisuuden, ”uskomushoito”-termin taustaa ja käyttöä.

Käsitteet kuvaavat ilmiötä ja muokkaavat ajattelua

”Vaihtoehtohoitoa” käytetään kuvaamaan tavanomaisesta lääketieteellisestä hoitoajattelusta poikkeavaa tapaa hoitaa vaivoja ja edistää terveyttä. Kuitenkin tavanomaisenkin hoitamisen viitekehyksessä on lähes aina useita vaihtoehtoja, joten termi on epätarkka. Toisaalta hoitomuotoa pidetään vaihtoehtoisena, jos sillä korvataan tavanomainen, virallisesti hyväksytty hoito (usein lääke tai leikkaus).

Vakavien sairauksien hoidossa korvaaminen on äärimmäisen harvinaista. Kroonisten vaivojen ja sairauksien oireiden lievityksessä muitakin kuin tavanomaisia terveydenhuollon tarjoamia hoitoja käytetään kaikkialla maailmassa hyvin paljon, nimen omaan  hoitamisen lisänä ja tukena sekä terveyden edistämiseksi.

Kansainvälisissä tieteellisissä ja ammattijulkaisuissa alan yleisin termi on  täydentävä ja vaihtoehtoinen lääketiede (Complementary and Alternative Medicine (CAM), joka suomentuu myös muotoon täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot. Tämä termi on yleinen EU:ssa. Kirjallisuudessa yleistyy niin ikään täydentävä lääketiede/ täydentävät hoidot (complementary medicine CM). (NCCIH 2017, Dubois et al 2017)

Maailman terveysjärjestö puhuu perinteisestä ja täydentävästä lääketieteestä. (WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023)

Yhdysvaltain kansallinen täydentävän ja yhdistävän terveyden keskus – National Center for Complementary and Integrative Health (NCCIH)  https://nccih.nih.gov/ toimii osana kansallista terveysinstituuttia (NIH), joka vastaa Suomen Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta (THL). Aikaisemmin NCCIH puhui täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista (CAM) ja sen nimikin oli sen mukainen. Nimi ja termipolitiikkaa muuttuivat, kun havaittiin, että näitä pitkälti virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella toimivia hoitomuotoja käytetään lähes aina täydennyksenä ja lisänä tavanomaiselle hoidolle, ei sen vaihtoehtona.

Integroivalla terveydenhuollolla (integrative health care) tarkoitetaan yhdistelmää, jossa sovelletaan biolääketieteellisten hoitomuotojen, kuten lääkkeiden ja leikkausten, ohella myös täydentäviä hoitamisen ja terveyden edistämisen lähestymistapoja. (Andermo 2017, Lim et al 2017)

Mielestäni suomenkielinen termi täydentävät hoidot kuvaa parhaiten sitä, miten näitä hoitomuotoja käytetään arkielämässä: kansalaiset hyödyntävät niitä muun hoidon täydennyksenä sekä terveytensä edistämisessä. Tätä tukee vahva tutkimusnäyttö. Samaan suuntaan terminologia on kehittymässä myös kansainvälisesti.

Terveydenhuoltojärjestelmien tasolla monimuotoisen hoitamisen arvoja ja käytäntöjä noudattava järjestelmä on mielestäni  integroivaa eli yhdistävää terveydenhuoltoa.

NCCIH jakaa hoidot, joita se nykyisin nimittää täydentäviksi ja yhdistäviksi (integroiviksi) terveysnäkemyksiksi (Complemenyary and Integrative Health Approaches)  kahteen pääryhmään: luontaistuotteisiin ja kehomieliterapioihin. https://nccih.nih.gov/health/integrative-health#types

Täydentävien hoitojen asema kansallisissa terveysjärjestelmissä vaihtelee eri maissa (Ks. edellinen blogikirjoitukseni  https://liinanblogi.com/2017/08/15/olkinukke-hyvaa-ja-huonoa-tutkimusta/).  Nämä osittain terveydenhuoltojärjestelmien sisällä ja osittain ulkopuolella toimivat hoitomuodot voidaan edellä esitettyyn perustuen jakaa kolmeen kokonaisuuteen:

1)  Erilaiset luontaistuotteet, kuten rohdokset, yrtit, vitamiinit, mineraalit, probiootit. Niitä myydään usein ravintolisinä.

2) Kehomielihoidot, kuten akupunktio, jooga, kalevalainen jäsenkorjaus, naprapatia, osteopatia,  kiropraktiikka, vyöhyketerapia, aromaterapia, erilaiset hieronnat, rentoutustekniikat, meditaatio, hypnoosi, luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong, Alexander-tekniikka, pilates, Trager ym.

3) Kokonaiset hoitojärjestelmät, kuten perinteinen kiinalainen ja intialainen (Ayerveda) lääketiede, antroposofinen lääketiede, homeopatia ja jotkut perinneparannusjärjestelmät. Ne poikkeavat modernista biolääketieteestä teorioiltaan ja hoitotavoiltaan ja pyrkivät tasapainottamaan kehoa ja mieltä erilaisin kehomieli-menetelmin sekä yrttien, valmisteiden ja ruokavalion avulla.

Käsitteiden määrittelyn hankaluus, tutkimus ja media

Käsitteiden määrittely on tärkeää, jotta asioista voidaan keskustella. Tutkimuksessa käsitteiden mahdollisimman selkeä ja täsmällinen käyttö on välttämätöntä, jotta tutkimuksia ylipäänsä voidaan vertaisarvioida ja niistä voidaan vaihtaa näkemyksiä.

Hyvä ja selkeä käsite on sellainen, joka a) rajaa ilmiön niin että voidaan ymmärtää, mikä kuuluu käsitteen (esimerkiksi CAM) ulkopuolelle ja mikä sen sisäpuolelle. Esimerkiksi virallisuus (eli kuuluminen terveydenhuoltojärjestelmään) versus epävirallisuus eivät muodosta selkeää rajaa, koska täydentäviä hoitoja tarjotaan myös osana monien maiden virallista terveydenhuoltoa (esim. Sveitsi, Saksa, USA, Australia ja Suomi). Tutkimuksin osoitettu näyttö tehosta versus sen puute eivät myöskään rajaa, koska sekä täydentävien hoitojen alalla että virallisissa terveydenhuoltojärjestelmissä käytetään sekä näyttöön perustuvia että näyttöön perustumattomia hoitoja.

Toinen hyvän käsitteen piirre on, että se b) selittää asiaa eli auttaa ymmärtämään missä, kuinka, miksi ja miten ilmiö esiintyy eli tässä tapauksessa missä, kuinka, miksi ja miten täydentäviä hoitoja käytetään.

Kolmas hyvä ominaisuus on c) käsitteen ”kyky” ohjata tutkimusta potentiaalisesti järkevään ja merkittävään suuntaan eli tässä tapauksessa sinne, mistä voidaan löytää uutta ja ihmisten hoitamisen kannalta hyödyllistä tutkimustietoa. Tämä tarkoittaa sitä, että voidaan esittää järkeviä ja oletettavasti käytännön kannalta hyödyllisiä tutkimuskysymyksiä.  Voidaan esimerkiksi kysyä, mitä hyötyjä täydentävien hoitojen käyttö voisi tuoda terveydenhuollon säästötalkoissa?  Miten jooga, mindfulness tai muut täydentävät kehomielihoidot edistävät suomalaisten terveyttä 2010-luvun lopulla?  Kuinka paljon ja millaista haittaa joidenkin erityisten hoitomuotojen tai  täydentävien hoitomuotojen käytöstä ylipäänsä kansalaisille on?

Tutkimuksen kohteena täydentäville hoidoille (kuten kaikelle muullekin hoitamiselle) on rakennettava esikäsitys ja pohdittava millaiset tutkimuskysymykset ovat järkeviä, jotta tutkimuksessa olisi jotakin tolkkua. Kaikkea tietysti voi ja pitääkin voida tutkia, mutta yhteiskuntien terveys- ja tutkimuspolitiikka määrittää sen, mitä pidetään järkevänä. Erikseen ovat sitten kaupallisten rahoittajien, kuten lääketeollisuuden kustantama tutkimus, mikä toki heijastuu ja vaikuttaa myös verovaroin tehtävään terveystutkimukseen.

Terveystutkimuksen kohteena täydentävät hoidot ovat ehkä vieläkin hankalampi kysymys kuin ravitsemus, jonka ympärille tiivistynyt keskustelu velloo milloin minkin yksittäisen ruoka-aineen ympärillä. Suurista linjoista ollaan yksimielisiä: kannattaa syödä vähemmän lihottavia ruokia, siis välttää paljon rasvaa ja sokeria sisältävien ruokien ja juomien liiallista nauttimista ja suosia enemmän ravinteikkaita vihanneksia, eikä kannata syödä enemmän kuin kuluttaa.  Eri ruoka-aineita koskevista tutkimuksista ja niiden tuloksista käydään kiistaa.

Täydentävien hoitomuotojen osalta edes tällaista suurten linjojen konsensusta ei ole. Julkisessa keskustelussa toinen ääripää katsoo, että ”luonnonmukaiset vaihtoehtohoidot” parantavat kaikki sairaudet ”myrkyllisten” lääketiellisten hoitojen sijaan ja toinen ääripää pitää niitä vaarallisena ”huijauksena ja noituutena”. Tiedeyhteisössä jakolinja ei ole näin jyrkkä. Tutkimustietoa on sekä hoitojen hyödyistä, mutta myös haitoista.

Täydentävien hoitojen todellisuus tutkimustiedon valossa ei siis ole niin mustavalkoinen kuin lehtiä lukiessa tai televisiota katsellessa vaikuttaa. Mediassa esitetään  aika paljon luuloja ja arveluja, siis tutkimuksiin perustumatonta informaatiota. Tämä johtunee siitä, että alan tutkijoita on Suomessa vain kourallinen ja toimittajat tukeutuvat tiedonhankinnassaan lähinnä sellaisiin lääketieteilijöihin tai ammattinharjoittajiin, joilla on jo valmis ja vahva negatiivinen ennakkoasenne näitä hoitomuotoja kohtaan. Toisessa ääripäässä on se media, joka julkaisee pääasiassa kokemustarinoita, joissa näkökulma on päinvastainen kuin tämän jutun alussa linkkaamassani Padma Vuorenmaan ja Heikki Pälven tarinoinnissa.

Yksityiset hoito- ja parantumiskokemukset ovat jokaiselle kokijalle totta. Tieteen kannalta ne muuttuvat tutkituiksi faktoiksi sitten, kun näitä kokemuksia on koottu paljon ja niistä on tehty pätevään teoriaan nojaten tieteelliset kriteerit täyttävä tutkimus. Itse asiassa kokemustietoa pitäisikin hyödyntää paljon nykyistä enemmän hoidon ja parantamisen tutkimuksessa.

Mitä on uskomushoito?

Riippumattomat terveystutkijat eivät käytä pienen suomalaislääkäriryhmän vuonna 1995 valitsemaa uskomushoito-termiä. Lääkäriseura Duodecim päätti tuolloin  äänestyksen tuloksena, että complementary and alternative medicine CAM on suomeksi uskomushoito. Perusteluksi valinnalle esitettiin, että nämä hoitomuodot eivät nojaa tieteelliseen näyttöön vaan ainoastaan uskomuksiin, kun sen sijaan lääketieteellisessä hoitamisessa käytetään vain näyttöön perustuvia metodeja.

Uskomushoito määrittyi siten hoitomuodoksi, jonka vaikutuksia ja tehoa ei ole tieteellisesti tutkittu. Julkilausumaton oletus tässä on, että terveydenhuollossa (mikä usein aiheettomasti samastetaan lääketieteeseen) virallisesti käytettävät hoidot muka olisivat kaikki tieteellisesti tutkittuja ja näin ne siis erottuisivat selkeästi vain uskomuksiin nojaavista, tehottomista hoidoista. Tällainen oletus on tietysti mahdollinen, mutta tutkimusnäyttö ja käytäntö eivät sitä tue.

Uskomushoito on epäsopiva kuvaamaan täydentäviä hoitomuotoja ja termin perustelut ovat virheellisiä kolmella tavalla:

a) Ensiksikin, termi ei pysty rajaamaan uskomushoito-ilmiötä ja erottelemaan sellaisia hoitomuotoja, jotka perustuvat vain uskomuksiin niistä, jotka nojaavat tieteelliseen evidenssiin. Täydentävissä hoidoissa on paljon tutkittuja ja hyödyllisiksi osoitettuja ja vastaavasti suuri osa tavanomaisessa terveydenhuollossamme käytettävistä hoitomuodoista ei perustu lääketieteen kultaisen standardin RCT:n mukaiseen näyttöön. Sekä epävirallisella että virallisella puolella on uskomuksiin nojaavia hoitomuotoja. Tieteellistä kiistaa käydään siitä, millainen näyttö/evidenssi on oikeaa, sopivaa ja riittävää. (Katso tarkemmin kirjasta Aarva 2015)

b) Toiseksi, se ei pysty selittämään uskomushoito-ilmiötä, vaan pitäytyy evidenssi versus ei-evidenssi -rajauksessa. Termi ei auta ymmärtämään missä, kuinka, miten ja miksi ihmiset käyttävät tällaisia hoitomuotoa.

c) Kolmanneksi, uskomushoito määriteltynä tieteellisen näytön vastaiseksi ei ohjaa tutkimusta mihinkään, koska termi itsessään sisältää alkuoletuksen, että mitään uutta ja ihmisille hyödyllistä ei ole mahdollista löytää hoitomuodoista, jotka nojaavat uskomuksiin.

Näin ollen on ymmärrettävää, että uskomushoito-termiä ei käytetä tieteellisessä kirjallisuudessa. Sitä käytetään vain Suomessa ja etenkin silloin, kun arvostellaan tai halvennetaan jotakin nimityksen piiriin luettavaa hoitoa, sen tuottajia tai sen käyttäjiä.

Uskomushoito-sanan käyttö rajoittuu siis pääasiassa tarkoitushakuisiin mielipidekirjoituksiin ja toimittajien tekemiin haastatteluihin, joissa termiä viljelevät puhuvat ikään kuin se olisi yleisesti tiedeyhteisössä hyväksytty ja määritelty asia.  Näinhän ei ole. Termi ei ole yli kahdenkymmen vuoden jälkeenkään saanut myöskään kansan, eikä terveydenhuoltohenkilöstön varauksetonta tukea.

Lääkäri ja tutkija Heikki Hemmilä (2007) esitti jo kymmenen vuotta sitten, että Suomen Lääkäriliitto ja Duodecim-seura sanoutuisivat järjestöinä irti uskomuslääkintä-termin käytöstä. Hän perusteli esitystään sillä, että termi on sopimaton terveydenhuollon ammattilaisten sanavarastoon, koska siihen sisältyy tuo olettamus kaikkien muiden kuin virallisesti hyväksyttyjen hoitojen tehottomuudesta.

Hemmilän mielestä uskomushoidoista puhuvat halveksivat ja aliarvioivat yhtä keskeisintä kaikissa hoidoissa vaikuttavaa tekijää, plaseboefektiä.  Hän kysyi kollegoiltaan: ”Onko meillä lääkäreillä varaa heittää näin valtava positiivinen voimavara pelkästään »kilpailijoiden» käyttöön?”

-Tärkeä tieteellinen periaate: »proof of no effectiveness» (näyttö tehottomuudesta) on eri asia kuin »no proof of effectiveness» (ei näyttöä tehosta). Se, että monilta vaihtoehtohoidoilta puuttuu kaksoissokkokokeisiin perustuva osoitus tehosta, ei vielä tee niistä tehottomia. Tällä logiikalla jouduttaisiin hylkäämään mm. lähes kaikki kirurgiset toimenpiteet, vaikeavammaisten terapiat ja psykiatria, lääkehoitoa lukuun ottamatta. Järjestelmiä, joissa hyväksytään vain yksi totuus, kuvataan historiassa sanalla pysähtyneisyys, Hemmilä kirjoitti.

”Kaiken muun kuin tieteellisesti tehokkaaksi osoitetun – ja sen lisäksi lääkärikunnan hyväksymän – hoidon nimeäminen uskomuslääkinnäksi ei ole omiaan parantamaan muutenkin herkkää lääkäri-potilassuhdetta. Jos lääkäri näin leimaa uskomuslääkintään turvautuneen potilaansa arvostelukyvyttömäksi höppänäksi, tämä todennäköisesti turvautuu vastakin mieluummin hoitajaan, joka kunnioittaa hänen itsemääräämisoikeuttaan”, Hemmilä sanoi.

Myös  tutkija, dosentti Harri Hemilä (2016) on esittänyt viime vuonna vahvaa kritiikkiä uskomushoito-termin käytöstä. Hänen mukaansa se on halventava ja antaa harhaanjohtavan kuvan asiasta.

Blogeissa ja mielipidekirjoituksissa voidaan ja niissä yleisesti käytetäänkin värikästä, provosoivaa ja manipulatiivistakin kieltä. Silloin termejä ei tarvitse määritellä, eikä tarvitse tutustua kansainväliseen alan tutkimukseen. Riittää kun saa lukijassa aikaan jonkinlaisen omalle sanomalle myönteisen tunnetilan. Uskomushoito on juuri tällainen manipulatiivinen sana. Mutkikkaatkin hoitamiseen, sen psykologiaan ja etiikkaan liittyvät asiat tulevat siinä suoraviivaistetuksi.

Tieteessä asia on toisin. Koska tutkimuksen aiheet voivat olla monivivahteisia ja monitulkintaisia, tieteellisessä kielessä on pyrittävä mahdollisimman suureen täsmällisyyteen ja selkeyteen. Siksi siellä ei puhuta uskomushoidoista.

Seuraavaksi julkaisen kirjoitukset:

Luuloja ja tosiasioita (täydentäviä hoitoja koskevia uskomuksia ja faktoja tiivistetysti)

Onko olemassa vain yksi lääketiede? (pohdintaa tieteestä ja parantamisesta)

Kirjoitusta on päivitetty 23.8.2017: lisätty antroposofinen lääketiede kokonaisiin hoitojärjestelmiin jaksossa Käsitteet kuvaavat ilmiötä ja muokkaavat ajattelua. 

Kirjallisuutta

Aarva P. 2015. Parantavat energiat. Tutkittua ja myyttistä tietoa täydentävistä hoidoista. Basam Books. Helsinki.

Andermo S. 2017. Meaning-making in integrative health care: Studies on patients´and practitioners´experiences. Thesis for doctoral degree. Karolinska Institutet. Stockholm.

Dubois J, Scala E, Faouzi M, Decosterd I, Burnand B, Rodondi PY. 2017. Chronic low back pain patients’ use of, level of knowledge of and perceived benefits of complementary medicine: a cross-sectional study at an academic pain center. BMC Complementary and Alternative Medicine 17:193.

Hemilä H. 2016.Uskomuslääkintä on harhaanjohtava termi. ”Kieleni rajat ovat maailmani rajat” (Wittgenstein). Duodecim 2016;132(15):1389-90. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/166317/Duodecim_Uskomuslaakinta.pdf?sequence=5

Hemmilä, H.  2007. Luopukaamme termin uskomuslääkintä käytöstä. Duodecim 2007;123(19):2352.

Lim EJ, Vardy JL, Oh BS, Dhillon HM. 2017. A Scoping Review on Models of Integrative Medicine: What Is Known from the Existing Literature? The Journal of Alternative and Complementary Medicine Volume 23, Number 1, 2017, pp. 8–17

NCCIH 2017. National Center for Complementary and Integrative Health: Complementary, Alternative, or Integrative Health: What’s In a Name? https://nccih.nih.gov/health/integrative-health#types.

WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023.  http://www.who.int/medicines/publications/traditional/trm_strategy14_23/en/

Sveitsissä täydentäviä hoitoja virallistettu

Sveitsi on hyväksynyt täydentäviä hoitoja korvattavaksi pakollisesta sairausvakuutuksesta. Potilas saa 1.8.2017 alkaen virallisesti perussairausvakuutuksesta korvausta lääkärin antamista hoidoista seuraavilla aloilla:

  • antroposofinen lääketiede
  • klassisen homeopatia
  • perinteinen kiinalaisen lääketiede
  • yrttilääkintä (Herbal Medicine)

Hoitavalta lääkäriltä edellytetään pätevyyttä yhdellä näistä Sveitsin lääketieteellisen yhdistyksen hyväksymistä neljästä oppialasta.

Poliittinen päätös asiasta syntyi, kun Sveitsin parlamentti hyväksi 16.6.2017 hallituksen esityksen antaa näille neljälle hoitomuodolle sairausvakuutuslaissa sama asema kuin tavanomaisille lääketieteellisille hoidoille.

Sveitsiläiset äänestivät kahdeksan vuotta sitten, 17. toukokuuta vuonna 2009, perustuslakia koskevassa kansanäänestyksessä valittujen täydentävien hoitomuotojen ottamisesta mukaan pakollisesta sairausvakuutuksesta jaettaviin hoitokorvauksiin. Kaksi kolmesta sveitsiläisestä kannatti täydentävien hoitojen korvattavuutta. Kokeiluluontoisesti, väliaikaisen asetuksen perusteella äänestystä koskevia terapiamuotoja on korvattu perussairausvakuutuksesta jo vuodesta 2012.

Lain mukaan vain ne palvelut, jotka ovat tehokkaita, asianmukaisia ​​ja kustannustehokkaita (liittovaltion sairausvakuutuslain 32 §:n vaatimukset) voidaan kattaa sairausvakuutuksesta. Uuden lakipykälän (perustuslain artikla 118 a) keskeinen vaatimus on, että pakollisella sairausvakuutuksella (perusvakuutuksella) on katettava myös täydentävän lääketieteen erityispalvelut. Täydentävät hoidot rinnastetaan siis tehon, turvallisuuden ja taloudellisuuden suhteen erityispalveluihin.

Sveitsin liittoneuvosto on nyt todennut, että korvattavaksi hyväksytyt täydentävät hoitomuodot täyttävät tehokkuutta koskevat lakisääteiset määräykset, jotka takaavat hoidon laadun ja turvallisuuden.

Tuore päätös on tärkeä niille kansalaisille, joilla ei ole yksityistä vakuutusta sekä niille, joille tavanomaisen lääketieteen tarjoamat keinot saattavat aiheuttaa suuremman terveysriskin kuin täydentävät hoidot.

Suoran demokratian tulos

Sveitsin poliittinen järjestelmä perustuu ns. suoraan demokratiaan, jossa pääasiallisia vallankäyttäjiä ovat kansalaiset periaatteena se, että kaikilla kansalaisilla tulee olla yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin.

Suomalaisesta edustuksellisesta demokratiasta tämä poikkeaa sikäli, että kansalaiset voivat suoraan osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Suomalaisessa hallintojärjestelmässä kansanedustajat on valtuutettu päättämään laeista.  Sveitsissä sen sijaan parlamentin lisäksi päätöksenteon mekanismeja ovat muun muassa kansalaisaloite ja kansanäänestys, jossa äänestyksen kohteena on aina kulloinkin päätettävä asia, tässä tapauksessa täydentävien hoitojen korvattavuus pakollisesta sairausvakuutuksesta. Kansanäänestyksen tulos on hallitusta sitova.

Vuoden 2009 kansanäänestyksessä selvitettiin, mitä mieltä kansalaiset ovat siitä, että joukko täydentäviä ja vaihtoehtoista terapiamuotoja  sisällytettäisiin korvattavaksi sairausvakuutuksesta. Kansalaisten selvä enemmistö äänesti näiden hoitomuotojen korvattavuuden puolesta. Akupunktio on ollut korvattava jo aikaisemmin.

Tietoa Sveitsin suorasta demokratiasta:

Büchi Rolf, Braun Nadja, Kaufmann Bruno, Kyllönen Irina.  Opas suoraan demokratiaan. Into. Helsinki. 2008

Lähteet

Bundesamt für Gesundheit BAG 2017. Komplementärmedizin: Vergütung neu geregelt. Medienmitteilungen 16.6.2017.  https://www.bag.admin.ch/bag/de/home/aktuell/medienmitteilungen.msg-id-67050.html

Eurocam  Complementary medicine in Switzerland now a mandatory health insurance service  http://www.cam-europe.eu/news2.php?id=161967201459

CAM, täydentävät hoidot, uskomushoidot – sanoilla monta merkitystä

porttiCAM – Complementary and Alternative Medicine on kansainvälisesti yleisimmin käytetty termi terveydenhuoltojärjestelmien ulkopuolelle sijoittuvista hoitomuodoista.

Suomessa käytetään termejä täydentävät hoidot, vaihtoehtohoidot, täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot tai luontaishoidot. Lisäksi muutama suomalainen tutkija suosii Duodecim-seuran termityöryhmän äänestyspäätöksellä 1990-luvulla käyttöön ottamaa termiä  ”uskomushoito”, jota kansainvälisissä tieteellisissä artikkeleissa ei käytetä.

Tutkijaryhmä Ng, Boon, Thompson & Whitehead (2016) tutkivat millaisia termejä tavanomaisten lääketieteellisten hoitojen (conventional medicine) ulkopuolisista hoitomuodoista käytettiin vertaisarvioiduissa lääketieteellisissä tutkimusjulkaisuissa Yhdysvalloissa ja Kanadassa  ajanjaksolla vuodesta 1970 vuoteen 2013.  CAM osoittautui yleisimmäksi.

Ne kirjoittajat, jotka suhtautuivat täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitoihin pääosin kielteisesti, pyrkivät määrittelemään hoitomuodot negaation kautta eli kuvailemalla, mitä nämä hoidot eivät ole.  He myös pyrkivät eri tavoin perustelemaan, miksi ne eivät voi kuulua vallitsevaan terveysjärjestelmään. Nämä kirjoittajat käyttivät useimmiten termejä ”complementary and alternative”, “complementary”, “alternative”, or “unconventional” (”täydentävä ja vaihtoehtoinen”, ”täydentävä”, ”vaihtoehtoinen” tai ei-tavanomainen”)

Yhdistävät hoitonäkemykset

Myönteisesti suhtautuvat puolestaan  pyrkivät määrittelemään hoitomuodot positiivisen kautta eli kuvailemalla, mitä nämä hoidot ovat ja perustelemaan, mitä ne voisivat tuoda vallitsevaan systeemiin lisää. Nämä kirjoittajat käyttivät termiä  “integrated/integrative” medicine (integroitu/integroiva/yhdistävä lääketiede) kuvaamalla sitä mm. uudeksi terveydenhuollon malliksi, joka yhdistää tavanomaiset ja ei-tavanomaiset hoitomuodot ja ottaa huomioon potilaan koko persoonan. Lisäksi se painottaa  sairauksien ehkäisyä ja terveyden ylläpitämistä.

Artikkeli valaisee hienosti, kuinka retoriikkaa käytetään argumentoinnissa ja näkökantojen puolustamisessa.

Erilainen sanojen ja termien käyttö kuitenkin vaikeuttaa keskinäisen ymmärryksen syntymistä, mikäli sanankäyttäjät/puhujat eivät edes halua ymmärtää toistensa kieltä.

Termien käyttö on myös vallankäyttöä. Se, joka saa paremmin tilaa omille sanoilleen julkisuudessa, voittaa ”sanasodassa” ja näin ohjaa (näkyvästi ja kätketysti) sitä yleistä mielipidettä, mikä esitetään valtavirtajulkisuudessa.

Retorista sanasotaa eli voimakkaasti arvolatautunutta kielenkäyttöä on nähtävissä suomalaisessa median CAM-keskustelussakin. On aika hämmästyttävää, että julkisuudessa käytetään paikoin vieläkin termiä uskomushoito, jota tiedejulkaisut eivät yleensä käytä Suomessakaan (mutamaa poikkeusta lukuun ottamatta). Termi ei perustu tosiasioihin, eikä se pysty erottelemaan hoitomuotoja, joiden se viittaa nojaavan vain  uskomuksiin niistä hoitomuodoista, joiden katsotaan perustuvan tieteelliseen näyttöön uskomusten sijaan.

Kaikkiin hoitomuotoihin nimittäin kuuluu enemmän tai vähemmän uskomuksia, ja kaikessa paranemisessa tarvitaan enemmän tai vähemmän uskoa, luottamusta ja toivoa. Nämä  kuuluvat inhimilliseen hoitamisen ja paranemisen prosessiin. Sitä paitsi ne ovat plasebon tärkeitä kulmakiviä. Tunnettua on, että plasebo on hyvä ”parantaja” niin terveydenhuollon sisällä kuin sen ulkopuolellakin, esimerkiksi kotona.

Lisäksi, jos uskomushoidoilla viitataan täydentäviin hoitoihin (eli niihin terveydenhuollon ulkopuolella toimiviin hoitomuotoihin, joita ihmiset laajasti käyttävät tavanomaisen lääkärinhoidon lisänä ja tukena), niin monien tällaisten hoitomuotojen hyödyistä käyttäjille on olemassa tutkimusnäyttöä. Tästä olen kirjoittanut useasti aikaisemminkin ja kirjassani (Parantavat energiat. Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista. Basam Books 2015) on paljon tietoa asiasta.

Alla olevassa kuviossa näkyy, kuinka termien käyttö on muuttunut vuosien saatossa Yhdysvaltain ja Kanadan tutkimusjulkaisuissa. Lyhenteiden selitykset: CAM=Complementary and Alternative Medicine, CM=Complementary medicine, AM=Alternative Medicine.IM=Integrative Medicine, UM=Unconventional Medicine.

Tutkimusjulkaisujen määrä, joissa on ei-konventionaalisesta lääketieteestä käytettyjä termejä. Otsikoita per vuosi vuosina 1975-2013. (Ng, Boon,Thompson & Whitehead 2016)

Tutkimusjulkaisujen määrä, joissa on ei-konventionaalisesta lääketieteestä käytettyjä termejä. Otsikoita per vuosi vuosina 1975-2013. (Ng, Boon,Thompson & Whitehead 2016)

 Lähde

Jeremy Y. Ng, Heather S. Boon, Alison K. Thompson and Cynthia R. Whitehead. Making sense of “alternative”, “complementary”, “unconventional” and “integrative” medicine: exploring the terms and meanings through a textual analysis. BMC Complementary and Alternative Medicine 201616:134. DOI: 10.1186/s12906-016-1111-3.

Tiede, käytäntö ja vaihtoehtohoidot

ei-talvikunnossapitoa-2

Varoitus talvikelistä.

”Vaihtoehtohoidot” tuntuvat olevan kuin kivi toimittajien ja tietokirjailijoiden kengässä. Se hiertää siitä huolimatta, että kansaa on yritetty valistaa vaihtoehtohoitojen epätieteellisyydestä. Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen käyttö näyttää lisääntyvän kaikkialla läntisessä maailmassa (Jacobsen ym. 2015).

Vaikuttaa siltä, että julkinen keskustelu tieteestä ja vaihtoehtohoitojen eli täydentävien hoitojen paikasta yhteiskunnassa sotkee toisiinsa kuulumattomia asioita. Tiede ja käytäntö tuntuvat menevän iloisesti sekaisin.

Otan esimerkin.

Tiedetoimittaja Tiina Sarja esittää tiedettä popularisoivassa kirjassaan Kuka oikein tietää. Kun mielipide haastoi tieteen (Docendo 2016) näkemyksensä tieteen harmaasta alueesta, josta hänen mielestään vaihtoehtohoitojen suhde tieteeseen on esimerkki.

Kirjoittaja käsittelee vaihtoehtohoitoja yhtenä kokonaisuutena. Samaan joukkoon kuuluvat siis mm. kiinalainen lääketiede mukaan lukien akupunktio sekä kiropraktiikka, osteopatia, naprapatia, reiki, jooga, mindfulness, ayurveda  ja integratiivinen lääketiede, joita kaikkia on julkisuudessa nimitetty vaihtoehtohoidoiksi, vaikka käytännössä, ihmisten arjessa, hoitomuotoja tutkimusten mukaan käytetään lisänä ja tukena tavanomaisille hoidoille, ei vaihtoehtoina.

Tiina Sarjan vaihtoehtohoito ja tiede -näkemyksessä, jonka nykyinen uutismediakin tuntuu laajasti jakavan, on kolme osaa, jotka esittelen.

A. Vaihtoehtohoidot ovat tieteen epämääräistä, harmaata aluetta

B. Vaihtoehtohoidot halajavat tieteen arvostusta, mutta samalla vastustavat tiedettä

C. Vaihtoehtohoitoja ei voi ottaa terveydenhuoltoon, koska terveydenhuollossa käytettävistä hoidoista on riittävää lääketietellistä näyttöä, kun taas näistä vaihtoehtoisista tällaista tutkimusta ei ole.

Käyn läpi nämä väitteet (kursiivilla lainaukset hänen kirjastaan) ja kuvaan, mitä ne mielestäni kertovat ja tarkoittavat.

Väite A. Vaihtoehtohoidot ovat tieteen epämääräistä, harmaata aluetta

Eräs näkyvä ilmentymä epätieteestä ja toisinaan tieteen ja epätieteen välisestä harmaasta alueesta, ovat erilaiset hoidot, jotka eivät kuulu lääketieteen piiriin….Yhteistä niille on, että ne eivät kuulu julkisen terveydenhuollon piiriin, koska niiden tehosta ei ole riittävää lääketieteellistä näyttöä”. (Sarja 2016, 103).

Näin tämän ymmärrän:

Kirjoittaja toteaa, että ilmentymä epätieteestä tai tieteen ja epätieteen välisestä harmaasta alueesta ovat hoidot jotka eivät kuulu lääketieteen piiriin. Tässä hän  sekoittaa joko tahallaan tai tahtomattaan (veikkaan jälkimmäistä) tieteen ja käytännön.  Mikään hoito sinällään ei kuulu minkään tieteen piiriin. Hoitomuotoja ja niiden vaikutuksia kyllä tutkitaan eri tieteissä ja uusia hoitomuotoja kehitellään tietellisten tutkimusten perusteella, mutta hoitaminen ei ole tiedettä. Se voi kyllä nojautua ja perustua tutkimustuloksiin.

Terveydenhuolto (oli julkisin varoin rahoitettua tai yksityistä ) ja lääketiede eivät ole synonyymejä eivätkä tässä mielessä rinnasteisia. Terveydenhuolto eli ihmisten hoitaminen on käytäntöä. Tiede sen sijaan on tutkimusta ja tieteen teorioiden koettelua.

Kirjoittajan logiikan mukaan terveydenhuollossa työskentelevien sairaanhoitajien, lähihoitajien, psykologien, erilaisten psyko- ja fysioterapeuttien ja muiden ammattilaisten työ kuuluisi epätieteeseen tai harmaaseen alueeseen, sillä työkäytännöt nojaavat useimmiten muuhun kuin lääketieteen tietopohjaan. Ei niitä sen tähden kuitenkaan voi luokitella epä- tai pseudotieteeksi (eivätkä ne tiedettä olekaan, vaan käytännön hoitamista eli sitä samaa jota käytännön lääkärikin tekee).

Terveystieteitä on useita. Hoitamisen tutkimusta varten olemassa hoitotiede. Myös terveyspsykologia ja -sosiologia ja monet muutkin tieteenalat tutkivat  hoitamista ja sen tuloksia. Niillä on omat teoriansa ja tutkimusmenetelmänsä.

Jos kirjoittajan perustelemattoman väitteen uskoisi, joutuisi tekemään päätelmän, että hoitotiede ja terveyspsykologia ja -sosiologia, antropologia ja kulttuurintutkimus olisivat joko pseudotiedettä tai tieteen harmaata vyöhykettä, koska eivät edusta lääketiedettä. Niin myös koko laaja kansainvälinen CAM (Complementary and Alternative Medicine) -tutkimus  menisi tähän romukoppaan. Tällaista näkemystä ei tiedeyhteisö jaa Suomessa eikä muuallakaan.

Suosittelen Tiina Sarjalle tutustumista kansainvälisiin CAM-alan kymmeniin tieteellisiin julkaisuihin sekä lääke- ja hoitotieteellisissä sekä psykologian ja sosiologian alan ja muiden alojen tiedelehdissä julkaistuihin tutkimuksiin, meta-analyyseihin ja muihin  systemaattisiin katsauksiin, joissa on selvitelty CAM-hoitojen hyötyjä ja haittoja. Suomessa tämän alan tutkimusta tunnetaan valitettavan vähän, sillä alasta kiinnostuneita tutkijoita on toistaiseksi vain muutama. Tämä on ymmärrettävää, koska alan tutkimusrahoitus, joka ohjaa tutkimustoiminnan tematiikkaa, on Suomessa olematonta.

Toinen kohdan A väite, että vaihtoehtohoidot eivät ole julkisessa terveydenhuollossa, koska niiden tehosta ei ole riittävää lääketieteellistä näyttöä, on sikäli totta, että suuri osa CAM- tutkimuksia on tehty muissa tieteissä ja muunlaisin kuin lääketieteen plasebokontrolloiduin RCT-menetelmin. Tieteellistä näyttöä monien hoitomuotojen hyödyistä kyllä on, mutta hyvin vähän lääketieteen alalla. Lääketiede ei näitä hoitoja juurikaan tutki. Tämän vuoksi voikin käydä niin, että jos tiedetoimittaja kysyy asiaa lääketieteen edustajalta, saa vastaukseksi, että CAM-hoitoja ei ole tutkittu.

Kaiken kaikkiaan CAM-alan tutkimusrahoitus on vielä vähäistä  terveystutkimuksen koko kentässä. Mutta silti tutkimusta on. Tärkeää on huomata, että koska monet CAM-hoidot (esim. jooga ja mindfulness) eivät alkujaan nojaa biolääketieteen teorioihin, niiden tutkimuksen on syytä metodologisesti avartua ja laajentua poikkitieteellisiksi.

Syy-seuraus suhteesta Tiina Sarja tekee virheellisen päätelmän toteamalla, että CAM-hoidot  eivät kuulu julkisen terveydenhuollon piiriin, koska niiden tehosta ei ole riittävää lääketieteellistä näyttöä. Terveydenhuollon palvelupaketin rahoittamisesta päättävät poliittiset päättäjät, ei tiedeyhteisö. Päätökset eivät läheskään aina nojaa tutkittuun tietoon, vaan etupiirien ja poliittisten päättäjien keskinäisiin sopimuksiin. Tiedeperustaisen syy-seuraus -väitteen esittäminen  viittaa siihen, että kirjoittaja ei tunne terveyspoliittista päätöksentekomekanismia.

Tiiviisti: Terveydenhuoltojärjestelmän palvelut ovat eri asia kuin lääketiede tai mikään muukaan tieteenala. Kaikki hoitaminen ja parantaminen ei ole eikä sen tarvitsekaan  olla lääketieteellistä. Tämä asia tuntuu olevan monille kovin epäselvä.

Väite B. Vaihtoehtohoidot halajavat tieteen arvostusta, mutta samalla vastustavat tiedettä

Vaihtoehtohoidot siis matkivat tiedettä, jotta ne saisivat tieteen arvostuksen, mutta toisaalta ne kritisoivat tiedettä ja näkevät sen vastustajana. Tämä kaksoisstrategia voi helposti jäädä huomaamatta.” (Sarja 2016, 104)

Näin tämän ymmärrän:

Tässä väitteessä on kategoriavirhe eli rinnastetaan kaksi erilaista, ei-rinnasteista ilmiötä.  Hoitomuoto nimittäin ei voi matkia tiedettä, koska ne ovat eri asioita. Joku hoitomuoto (vrt. syöpä- tai masennuslääke tai kirurginen operaatio)  ei ylipäätään voi haluta jotakin (”jotta ne saisivat”), kuten tieteen arvostusta.

Ei tabletti, kirurginveitsi kosketus tai akupunktioneula voi kritisoida tai nähdä jotakin toista hoitomuotoa vastustajana. Sen tekevät ihmiset. Puhuttakoon siis konkreettisesti siitä, kuka, missä ja mihin toimintaan haluaa saada niiden ihmisten arvostuksen, jotka edustavat tiedettä. Tärkeää olisi ymmärtää, miksi joku haluaa mitäkin? Miksi ”tieteen arvostus” olisi muka tärkeää?

Nyt sanon jotakin, joka voi kuulostaa rajulta: arvostusta halutaan monesti rahan, palkan, aseman ja vallan vuoksi. Siitä kai tässä lopulta on kysymys, kun CAM-hoitoja tarkastellaan eri ammatinharjoittajien (lääkärit, hoitajat, erilaiset terapeutit) näkökulmasta.  Tutkijoiden arvostuksen sijaan poliittisten päättäjien (=yhteisen rahapussin päällä istuvien) arvostus lienee tärkeämpää kuin tutkijayhteisön arvostus – niin lääkäreille, hoitajille kuin kaikille hoitotyötä tekeville, myös CAM-hoitajille.

Olisikin rehellistä, että Tiina Sarja mainitsisi  ne konkreettiset ihmiset tai tahot, esim. organisaatiot jotka mitäkin puolustavat, vastustavat ja kritisoivat ja miten ne sen tekevät ja millä foorumeilla. Kuka CAM-kenttää edustava on ilmoittanut näkevänsä tieteen vastustajanaan ja missä tällainen väite on esitetty? Tiedetoimittajan kuuluisi viitata tietolähteeseensä. Kun tarkastellaan puolueettomasti ja tutkimustietoon nojaten terveyttä ja hoitamista koskevan tieteen kokonaisuutta, kuva on paljon vivahteikkaampi ja näyttää kovin erilaiselta kuin Sarjan esittämä kaksoisstrategia-peli.

Minun mielestäni kaksoisstrategia on tuossa kirjoittajan sitaatissa itsessään, jossa hän kategoriavirheeseen perustuen lausuu arvoarvostelmia, joita ei perustele millään. Samalla sitaatin julkilausumattomana, kätkettynä pyrkimyksenä näyttää olevan sen osoittaminen, että CAM-hoidot ovat väärää hoitamista, joka ihmispoloilta jää helposti huomaamatta. Vääräksi hoidot tekee kirjoittajan mukaan se, että ne eivät perustu lääketieteeseen (ikään kuin kaikki terveydenhuollossa muka perustuisi lääketieteeseen ja että CAM-hoitojen muka pitäisi perustua lääketieteeseen).

Se mikä Tiina Sarjan väitteessä monelta saattaa jäädä huomaamatta, on juuri väitteen perustelemattomuus. Minusta tällainen teksti tiedetoimittajan kynästä valitettavasti vain entisestään lisää kansalaisten epävarmuutta ja potilaiden kannalta turhaa ristiriitaa.  Tutkijoille ja tutkiville journalisteille koko kuvan (eli terveyden- ja sairaanhoidon eri osapuolten erilaisten etujen ja intressien)  ja siinä ilmenevien eri intressipiirien strategioiden avaamisessa olisi paljon tehtävää.

Tiiviisti: Tietokirjailijat ja tiedetoimittajat voivat joutua ”hoitamiseen tieteellisyys” -keskustelussa huomaamattaan jonkun kaksoisstrategian kohteiksi ja välittäjiksi eli apupojan asemaan, jos eivät pidä varaansa ja tarkista riittävästi kaikkia kokonaiskuvaan liittyviä tietoja.

C. Vaihtoehtohoitoja ei voi ottaa terveydenhuoltoon, koska terveydenhuollossa käytettävistä hoidoista on riittävää lääketietellistä näyttöä, kun taas näistä vaihtoehtoisista tällaista tutkimusta ei ole.

”Pohjoismaissa julkisen terveydenhuollon sektori on vahva, ja sen piiriin kuuluvat hoidot perustuvat tieteelliseen näyttöön.” (Sarja 2016, 104)

Näin tämän ymmärrän:

Väite on epätosi, sillä suuri osa kaikesta hoitamisesta on aivan muuta kuin tieteelliseen näyttöön nojaavaa. Kokemukseen ja perinteeseen nojaavia käytäntöjä on paljon.  Lukumääräisesti vain alle puolet terveydenhuollossa käytössä olevista yksittäisistä lääketieteellisistä hoitomuodoista on todettu tehokkaiksi RCT-menetelmää, tuota lääketieteen kultaista standardia, soveltaen. Luku ei tarkoita sitä, että puolet kaikesta hoitamisesta olisi tutkimusnäyttöön perustumatonta. Prosenttiosuus on laskettu käytössä olevien hoitomuotojen määrästä. Mukana on siis hoitoja, joita käytetään vain harvoin.

Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin. Kirjoituksia löytyy blogista hakusanalla RCT.

Sitä paitsi terveydenhuollossa käytetään myös hoitoja, joista tutkitusti ei ole juurikaan hyötyä ja jopa sellaisia, joista on haittaakin. Aiheesta kirjoitti The Lancet äskettäin (Brownlee ym 2017).

Tiiviisti:  Vahvana elää uskomus siitä, että kaikki terveydenhuollon tarjoamat palvelut nojaisivat muka tieteelliseen näyttöön. Näin asia ei ole. En väitä että tarvitsisikaan olla. Ei kaikki ihmisten elämässä – terveydenhuollossakaan –  ole eikä voi olla tieteen arvioitavissa, mutta kannatan rehellisyyttä ja faktojen paikkansapitävyyttä tiedekirjoittamisessa.

Potilaat mukaan 100-vuotiaan Suomen kunniaksi

Nykyään puhutaan paljon asiakaskeskeisyydestä ja avoimesta tieteestä. Olisiko mitenkään mahdollista, että otettaisiin vaihtoehtohoitoja koskevaan tiedekeskusteluun mukaan myös tavalliset ihmiset eli ne, joita asia viime kädessä koskee? Olisiko syytä tutkia, mitä hyötyä tai haittaa näiden hoitojen käyttäjät itse kokevat? Voitaisiinko siis kuulla kansan ääntä? Kansainvälisiä tutkimuksia siitä, että potilaat kokevat saavansa apua esimerkiksi akupunktiosta, refleksologiasta, joogasta, mindfulnessista ja muistakin hoitomuodoista on olemassa. Tämä tutkimus ei noudata – eikä tutkimuskysymysten vuoksi voikaan noudattaa – biolääketieteen tutkimusmetodologiaa.

Meillä ei ole tutkimustietoa esimerkiksi siitä, kuinka paljon omia suomalaisia kansanperinteestä juontuva hoitomuotoja käytetään. Itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi tällainen tutkimus olisi paikallaan. Kansanparannuksesta julkaisi Duodecim-lehti kiinnostavan kirjoituksen viime joulun numerossaan. Siitä kirjoitin jutussa Puoskaroinnista lääketieteeseen ja takaisin

Entä jos tutkittaisiin toisella tavalla?

Tutkimusten perusteella tiedetään, että ihmiset käyttävät täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja useimmiten rinnan tavanomaisten lääketieteeseen nojaavien hoitojen kanssa, ei niiden vaihtoehtoina. Hyvän hoitamisen ja terveyden edistämisen kannalta olisi tärkeää selvittää näiden yhteisvaikutusta, mahdollisia synergiaetuja sekä haittoja.

Tähän on olemassa monia tutkimuksellisia lähestymistapoja, joista lupaavia ja kiinnostavia ovat todellisissa hoito-ja elämäntilanteissa tehtävät  seurantatutkimukset ja kenttätutkimukset, joissa otetaan huomioon hoitaja-hoidettava -suhde, muu ihmisten välinen kanssakäyminen, asiakkaiden yksilöllisyys ja elämäntilanne ja joissa hoitojen seurauksia tarkastellaan arkielämässä, tavallisessa sosiaalisessa ympäristössä pitkähköllä aikavälillä. Tutkitaan siis parantumista ja hyvinvointia laajempana ilmiönä kuin yhden lääkkeen tai muun yhden hoitomuodon vaikutusta yhteen diagnoosinumerolliseen sairauteen.

Voitaisiin luoda nykyajan Pohjois-Karjala -projekti, jossa kansalaiset voisivat olla osana tutkimusyhteisöä. Tähän tarvitaan tahtoa,  muutama sote-keskus ja/tai terveysasema, muutama ei-lääketieteellinen hoitomuoto, jonka hyödyistä on kansainvälistä tutkimusnäyttöä sekä aikamoinen pino lupapapereita. Ja tietenkin tutkijoita ja rahoitusta.

Hanke ei ole yksinkertainen ja helppo, vaan haasteellinen. Mutta maailmalla on toteutettu mutkikkaampiakin projekteja, joten mahdollinen se on. Tällä tavalla voisimme edistää lääketieteen ja muiden terveystieteiden monenvälistä yhteistyötä – kansalaisen, potilaan parhaaksi.

Hankkeesta voisi vaikka poikia suomalainen vientituote!

Viitteet

Brownlee ym.2017. Evidence for overuse of medical services around the world. The Lancet. Published online January 8, 2017 http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)32585-5  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)32585-5/fulltext

Jacobsen R, Fønnebø VM, Foss N, Kristoffersen AE Use of complementary and alternative medicine within Norwegian hospitals. BMC Complementary and Alternative Medicine (2015) 15:275

Sarja Tiina. Kuka oikein tietää. Kun mielipide haastoi tieteen. Docendo 2016.

Puoskaroinnista lääketieteeseen ja takaisin

”Virallinen lääketiede, ammattimainen kansanlääkintä ja populaarimedisiina elävät yhteisöissä rinnakkain. Niiden käytännöt hoidon vaikuttavuuden osoittamisessa ovat erilaiset, samoin vaatimukset siitä, kenellä on oikeus tutustua näyttöön ja soveltaa sitä hoitoon.

Puoskareita, häikäilemättömiä oman edun tavoittelijoita on sekä lääkärien että muiden parantajien joukoissa. Näytön käsite ja saatavuus ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa, ja parhaillaan on menossa uusi, suuri murros, kun tietoverkkojen runsaat sisällöt ja nettiyhteisöjen voima siirtelevät virallisen ja epävirallisen hoidon rajoja.”

metsan-puut-valossa

Näin kirjoittavat tutkijat Marjukka Mäkelä ja Heidi Haapoja  Lääkäriseura Duodecimin samannimisen lehden joulunumerossa 2016. 

Artikkelissaan Mäkelä ja Haapoja valaisevat lääketieteen ja kansanlääkinnän rajoja ja vuorovaikutusta.  He tarkastelevat, millaista näyttöä hoidon vaikutuksesta on Suomessa edellytetty lääkäreiltä ja toisaalta kansan parissa  parantajina toimivilta keskiajalta alkaen. Kirjoittajat pohtivat virallisen lääketieteen ja kansanlääkinnän näkökulmista, miten tietoa on ollut saatavilla ja kuka voi sitä soveltaa.

Liikkuvia rajoja ja molemminpuolista arvostusta

On helppo jakaa kirjoittajien näkemys siitä, että virallinen terveydenhuoltojärjestelmä ja epävirallinen parannustoiminta eivät sulje pois toisiaan. Ne eivät ole toisilleen vastakkaisia, vaan toimivat vuorovaikutuksessa, ja niiden väliset rajat ovat liukuvia. Kirjoittajien mukaan virallinen terveydenhuolto tarjoaa myös kansanlääkinnästä tuttuja menetelmiä, esimerkiksi opastusta lieviin, itsestään paraneviin vaivoihin (kuume, päänsärky, ripuli), esimerkiksi apteekeissa.

Mäkelä ja Haapoja toteavat: ”Kansan parista tutut hoitokeinot, kuten osteopatia, voivat järjestäytymisen kautta nousta viralliseen asemaan.”

Toisaalta osteopaatti on jo nyt nimikesuojattu ammatti, kuten esimerkiksi psykoterapeutti.  Valvira

Kirjoittajat mainitsevat, että ihmiset voivat käyttävää virallisia hoitomuotoja ja kansanlääkintää rinnan tai vuorotellen, molempia arvostaen.

Rinnakkainen virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen käyttö onkin  osoitettu useissa tutkimuksissa, myös Suomessa (Meriläinen ym. 1993). Käyttäjätutkimusten perusteella ja kansalaisten valinnanvapauden ja hyvinvoinnin näkökulmasta vastakkainasettelu ja ristiriitojen rakentaminen on turhaa. Se on myös haitallista, koska voi syyllistää  kansanlääkintää ja muita täydentäviä hoitomuotoja käyttäviä silloinkin, kun nämä kokevat saavansa epävirallisesta hoitamisesta konkreettista apua vaivoihinsa.

Kirjoittajat aukovat aivan uusia latuja kysymällä lukijoilta, miten virallisen lääketieteen tulisi suhtautua sekularisaatioon (Tässä sekularisaatiolla ilmeisesti tarkoitetaan lääketieteen ulkopuolista hoitamista; uskonnon suhteen sekularisaatio tarkoittaa maallistumista. Voisikohan tässä yhteydessä puhua myös terveydenhuollon ”uskonpuhdistuksesta”?).

Kirjoittajat esittävät vaihtoehtoja sekularisaatioon suhtautumiselle. Niitä ovat  silmien sulkeminen, vastustaminen, moittiminen tai mukaan meneminen etsimään tapoja uudenlaiseen rinnakkaiseloon.

Perheparannus ja kansanvalistus

Kirjoittajat toteavat:  ”Lääkäriseuran  (Duodecimin)  toiminnan tarkoituksiin kuuluva sairaan- ja terveydenhoidon kehittäminen koskee perinteisesti myös perheparannusta, ja tiedejulkaisujen rinnalla on kulkenut kansanvalistus. Voisimme katsoa lääkintäjärjestelmien liikkuvia rajoja avoimin mielin ja miettiä, kuinka parhaiten tukea nykymuotoista kansanlääkintää ja milloin siihen pitäisi puuttua kriittisesti.” 

Rakentavan rinnakkaiselon edellytyksiä lääketieteeseen nojaavan virallisen järjestelmän, kansanlääkinnän ja muidenkin täydentävien hoitojen kesken kannattaa arvioida monelta kannalta: tieteen, ammatillisten etujen sekä ennen kaikkea kansalaisten ja heidän etujensa näkökulmasta.

Arviointi on hyvä tehdä ennakkoluulottomasti, tutkimustietoon nojaten sekä yhteistyössä, avoimessa ja arvostavassa dialogissa eri toimijaryhmiä edustavien ihmisten kanssa. Avoimessa ja uutta pelkäämättömässä yhteiskunnassa näin juuri toimitaan.

Kiitos kirjoittajille ja Duodecim-seuralle uusien latujen aukomisesta!

Lähteet

Meriläinen P., Vaskilampi T., Vartiainen E., Koskela K, Viinamäki H., Mäntyranta T.1993 Suomalaisen väestön virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen rinnakkaiskäyttö vuosina 1982 ja 1992. Teoksessa vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992, s. 79-93. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3.

Marjukka Mäkelä ja Heidi Haapoja Puoskaroinnista lääketieteeseen ja takaisin. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim. 2016;132(23):2169-75. linkki