Arkistot

Kiropraktikolla käynti on yhteydessä opioidien vähempään käyttöön

Kiropraktikolla käyneet alaselkäkipupotilaat söivät vähemmän (heillä oli vähemmän reseptejä) opioidipohjaisia, keskushermostoon vaikuttavia, voimakkaita kipulääkkeitä kuin ne, jotka eivät käyneet kiropraktikolla.

Alaselkäkipu on kasvava kansanterveysongelma kaikkialla maailmassa. Aihetta käsitteli äskettäin Lancet What low back pain is and why we need to pay attention to it ja  Prevention and treatment of low back pain: evidence, challenges, and promising direction.

The Journal of Alternative and Complementary Medicine julkaisi New Hamphshiressä, Yhdysvaltain koillisosassa sijaitsevassa osavaltiossa tehdyn  tutkimuksen (retrospektiivinen kohorttitutkimus sairausvakuutusdokumenttien pohjalta), jossa verrattiin kiropraktikolla käyneiden ja ei-käyneiden alaselkäkipupotilaiden (jotka eivät sairastaneet syöpää) opioidireseptien määrää  sekä tähän liittyviä kustannuksia.

Tulosten mukaan kiropraktikolla käyneille oli määrätty 55 % vähemmän opioideja kuin niille, jotka eivät olleet käyneet. Kiropraktikolla käyneiden osalta keskimääräiset opioidikulut olivat myös pienemmät.

Tutkimus antaa viitteitä siitä, että tällainen lääkkeetön alaselkäkivun hoito voi olla sekä potilaalle hyödyllistä että taloudellisesti tehokasta.

Koska suoraa syy-seuraussuhdetta kohorttitutkimuksen perusteella ei voi tehdä kiropraktikolla käymisen vaikutuksesta potilaiden opioidien syömisen määrään (asiaan kun voivat vaikuttaa muutkin tekijät), tutkijat ehdottavat tarkempaa selvittämistä, sillä Yhdysvalloissa opioidien käytöstä kivun hoidossa on tullut epidemia.

Yli 650 000 ihmistä syö opioidipohjaisia lääkkeitä, joiden hyödyistä on kuitenkin vain vähän näyttöä kroonisen kivun hoidossa ja elämän laadun parantamisessa. Pitkäaikainen ja suuriannoksinen opioidien käyttö voi johtaa yliannostuksen, väärinkäytön ja riippuvuuden vaaraan.

Tämä on kasvava ongelma myös Suomessa.

Suomessa kiropraktikko on Valviran hyväksymä ammattinimike, mutta sairausvakuutuskorvausta hoidosta ei saa. (Vai tietääkö joku lukijoista, että voisi saada?)  Suomessa kiropraktiikan tehoa, vaikuttavuutta ja taloudellisuutta ei tietääkseni ole tutkittu.

Alaselkäkipupotilaiden määrä, joille on annettu  opioidiresepti kivun lievitykseen. Tumma palkki=kiropraktikolla käyneet ja vaaleampi palkk= ei-käyneet. 

Tutkimuksen tiivistelmä:

OBJECTIVE:

Pain relief resulting from services delivered by doctors of chiropractic may allow patients to use lower or less frequent doses of opioids, leading to reduced risk of adverse effects. The objective of this investigation was to evaluate the association between utilization of chiropractic services and the use of prescription opioid medications.

DESIGN:

The authors used a retrospective cohort design to analyze health insurance claims data.

SETTING:

The data source was the all payer claims database administered by the State of New Hampshire. The authors chose New Hampshire because health claims data were readily available for research, and in 2015, New Hampshire had the second-highest age-adjusted rate of drug overdose deaths in the United States.

SUBJECTS:

The study population comprised New Hampshire residents aged 18-99 years, enrolled in a health plan, and with at least two clinical office visits within 90 days for a primary diagnosis of low-back pain. The authors excluded subjects with a diagnosis of cancer.

OUTCOME MEASURES:

The authors measured likelihood of opioid prescription fill among recipients of services delivered by doctors of chiropractic compared with nonrecipients. They also compared the cohorts with regard to rates of prescription fills for opioids and associated charges.

RESULTS:

The adjusted likelihood of filling a prescription for an opioid analgesic was 55% lower among recipients compared with nonrecipients (odds ratio 0.45; 95% confidence interval 0.40-0.47; p < 0.0001). Average charges per person for opioid prescriptions were also significantly lower among recipients.

CONCLUSIONS:

Among New Hampshire adults with office visits for noncancer low-back pain, the likelihood of filling a prescription for an opioid analgesic was significantly lower for recipients of services delivered by doctors of chiropractic compared with nonrecipients. The underlying cause of this correlation remains unknown, indicating the need for further investigation.

Lähde

Whedon JM,  Toler AWJ, Goehl JM, Kazal LA 2018. Association Between Utilization of Chiropractic Services for Treatment of Low-Back Pain and Use of Prescription Opioids. J Altern Complement Med. 2018 Feb 22. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/29470104

Eurooppalaiset lääkärit puolesta ja vastaan

Lääkäreiden mielipiteet ja asenteet täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja kohtaan vaihtelevat. Osa vastustaa, osa kannattaa ja suuri osa häilyy välimaastossa eli toisaalta vastustaa, toisaalta kannattaa.

Euroopan lääkäreiden pysyvä komitea (CPME, Comité Permanent Des Médicins Européens) vastustaa täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Saman linjan on omaksunut lääkäreiden ammattiliitto Suomessa, vaikka liitto suositteleekin jäseniään välttämään uskomushoitoja, mitä termiä CPME ei käytä CPME Position paper on complementary and alternative medicine. Kannanotossa tuodaan julki huoli potilasturvallisuudesta ja sekä puutteellisesta lainsäädännöstä.

CAM-hoitoja kannattavien lääkärijärjestöjen kannanotto  Response to CPME position paper on CAM  tuo esiin CAM (Complementary and Alternative Medicine) -hoitojen hyötyjä sekä CAM-hoitamista koskevien pätevyysvaatimusten sääntelyn tarpeen.

Alla on vapaasti suomennettuna ensin vastustava (CPME), jonka jälkeen sitä kommentoiva, CAM-hoitoja kannattava kannanotto.  Kummassakin on painavaa aisaa sekä lääkäreille että potilaille.  Dokumentit havainnollistavat vastustamisen ja kannattamisen syitä ja perusteluja. Tasapuolisen kuvan saamiseksi on hyvä lukea molemmat. Käännösvirheitä voi olla. Voit tarkistaa epäselvät kohdat linkitetyistä alkuperäsidokumenteista.

VASTUSTAA

Comité Permanent Des Médicins Européens (CPME)

Euroopan lääkäreiden pysyvä komitea (CPME) vahvisti 23.5.2015 kannanottonsa täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin.

CPME:n kannanotto täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin

Modernin lääketieteen kehitys 1900-luvulta lähtien on mahdollistanut sen, että potilaat voivat saada tehokasta näyttöön perustuvaa hoitoa, joka on tuotettu lääketieteellisin tutkimuksin käyttäen yleisesti hyväksyttyjä tieteellisiä menetelmiä. Tästä huolimatta monet potilaat hakevat apua perinteisistä, vaihtoehtoisista ja täydentävistä hoidoista sekä parannuskeinoista.

Mikä tahansa hoito voi hyötyä plasebovaikutuksesta; CAM-hoidot, joissa ei käytetä tehokkaita lääkkeitä tai niiden toimintatapojen vaikuttavuutta ei ole tieteellisesti todistettu, hyötyvät tästä vaikutuksesta.

Kohdatessaan potilaita, jotka käyttävät tai ovat aikeissa käyttää epätavanomaisia hoitotuotteita tai CAM-hoitoja, lääkäreiden tulisi aina kertoa heille hoitomahdollisuuksista, jotka tuottavat parhaimman kliinisen lopputuloksen sekä riskeistä, joita liittyy perinteisiin, täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitokäytäntöihin.

Samalla kun lääketieteen harjoittaminen EU:n jäsenmaissa on turvattu osittain terveydenhoitoammattilaisia, lääkkeitä, lääketieteellisiä laitteita ja terveydenhoitotuotteita koskevalla lainsäädännöllä, niin monissa EU:n jäsenmaissa suurin osa perinteisistä, täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoitokäytännöistä on sääntelemätöntä ja voi muodostaa merkittävän riskin potilaiden terveydelle ja turvallisuudelle. Vaihtoehtoiset ammatinharjoittajat ja vaihtoehtoisten tuotteiden mainostajat usein väittävät parantavansa tiettyjä sairauksia ja terveydentiloja, vaikka heillä ei ole tieteellistä tai lääketieteellistä näyttöä väitteensä tueksi. Potilaat saatetaan johdattaa valitsemaan perinteinen, vaihtoehtoinen tai täydentävä hoitokäytäntö lääketieteellisen hoidon sijaan, mikä voi mahdollisesti viivästyttää asianmukaisen lääketieteellisen diagnoosin saamista ja päästää heidän tilansa pahenemaan sekä joissakin tapauksissa johtaa ennenaikaiseen kuolemaan.

Lainsäädäntötoimet ovat tarpeen, jotta estettäisiin täydentävien hoitomuotojen ja terapioiden tuottajia antamasta katteettomia lupauksia ja käyttämästä harhaanjohtavaa mainontaa. Potilaille ja kansalaisille pitäisi aktiivisesti tiedottaa mahdollisista haittavaikutuksista, joita voi aiheutua heidän lääkäriensä määräämien lääketieteellisten hoitojen keskeyttämisestä ja niiden korvaamisesta muilla menetelmillä, joita ei ole todistettu tehokkaiksi lääketieteellisessä tutkimuksessa ja käytännöissä. Lisäksi potilaiden tulisi olla selvillä siitä, että minkä tahansa lääketieteellisen hoidon viivästyminen korvaamalla se vaihtoehtoisella hoitokäytännöllä saattaa pitkällä aikavälillä johtaa pahempaan lopputulokseen.

CPME on organisaatio, joka pyrkii takaamaan lääketieteellisen toiminnan korkeimmat standardit ja edistämään lääketieteellisen hoidon korkeinta laatua ja potilasturvallisuutta. Kun käytetään täydentäviä hoitoja ja tuotteita, CPME:n mielipide on että:

  • Jokainen potilas ansaitsee parasta mahdollista tieteelliseen näyttöön perustuvaa hoitoa.
  • Kaikkien olemassa olevien hoitojen tehokkuutta ja turvallisuutta täytyy säännöllisesti arvioida uudelleen. Kaikki uudet diagnostiset ja hoidolliset menetelmät täytyy testata tieteellisten menetelmien ja eettisten periaatteiden mukaisesti (sellaisten kuin Maailman Lääkäriliiton Helsingin julistus – WMA Declaration of Helsinki).
  • Potilaille, jotka ilmoittavat lääkäreilleen etsivänsä vaihtoehtoja lääketieteelle, täytyy välittää puolueetonta tietoa tällaisten hoitojen luonteesta. Lääkäreiden tulisi olla tietoisia, että jotkut potilasryhmät, kuten potilaat, joilla on syöpä, psykiatrinen häiriö tai vakava krooninen sairaus sekä lapset, ovat erityisen alttiita vaihtoehtoisiin hoitokäytäntöihin liittyville riskeille. Kun sellaisia tilanteita ilmenee, lääkäreiden tulisi keskustella potilaidensa kanssa, milloin käyttää CAM-hoitoa heidän voimassaolevan lääketieteellisen hoitonsa rinnalla.
  • Lääkärien tulisi aina etsiä käyttämiensä hoitotapojen ja menetelmien tieteellinen perusta ja näyttö.
  • Julkiselle yleisölle pitäisi tiedottaa, että perinteiset, vaihtoehtoiset ja täydentävät hoitokäytännöt eivät ole lääketieteen erityishaara, minkä vuoksi näiden alueiden sertifioitu koulutus ei vastaa lääketieteen ammattilaisen koulutusta.

CPME on vakavasti huolissaan laaja-alaisesta puuttuvasta sääntelystä, joka takaisi potilasturvallisuuden niille, jotka päättävät ensisijaisesti hakea perinteisiä, vaihtoehtoisia tai täydentäviä hoitoja. Tässä asiayhteydessä CPME:n mielipide on että:

  • EU:n tulisi vaatia yksittäisiä jäsenmaitaan luomaan tiukempia säännöksiä taatakseen potilasturvan niille, joita hoidetaan monenlaisten tarjoajien käyttämillä perinteisillä, täydentävillä tai vaihtoehtoisilla menetelmillä. Silloin kun haittaa ilmenee, kansanterveyden suojelemiseksi pitäisi olla mekanismi, joka pysäyttäisi tai merkittävästi rajoittaisi minkä tahansa täydentävän ja vaihtoehtoisen hoidon käytön.  EU:n ja kansallisten lainsäätäjien pitäisi sisäisen toimivaltansa puitteissa varmistaa, että potilaiden ja kansalaisten luottamusta ei käytetä väärin sallimalla harhaanjohtavaa tietoa konventionaalisen lääketieteen hoidon vaikutuksesta tai täydentävien tai vaihtoehtoisten hoitojen vaikutuksista.
  • Julkisissa terveydenhuollon budjeteissa pitäisi tukea ainoastaan sellaisia hoitoja, jotka on osoitettu vaikuttaviksi ja turvallisiksi.

KANNATTAA

Vastaus Euroopan lääkärien pysyvän komitean (CPME) kannanottoon täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista

CAMDOC Alliance, joka yhdistää neljä Euroopan täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja (CAM) edustavaa lääkäreiden kattojärjestöä, on huomioinut CPME:n kannanoton täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitoihin. Me arvostamme sitä, että CPME on ottanut kantaa CAM:iin, koska CAM on kasvava yhteiskunnallinen ilmiö, mikä on johtanut siihen, että tällä hetkellä Euroopan Unionissa on arviolta 145 000 lääkäriä ja noin 160 000 muuta ammattilaista, jotka harjoittavat erilaisia CAM-hoitomuotoja[1], ja EU:n kansalaisista puolet käyttää CAM-hoitoja[2] Lääkärit, joilla on lisäpätevyys jossain erityisessä CAM-hoitomuodossa, kaikki CPME:n alaisten kansallisten lääkäriyhdistysten jäsenet, ovat toimivaltaisia ja päteviä päättämään sopivimmasta hoidosta: joko konventionaalinen tai CAM tai molemmat.

Kannanotossa on useita näkemyksiä, joihin voimme yhtyä, mutta myös sellaisia seikkoja, joista olemme eri mieltä.

Annamme mielellämme tukemme seuraaville seikoille (ja olemme lisänneet joitain selityksiä niihin kohtiin, joissa ne ovat tarpeen):
1. Lukuisissa EU: jäsenmaissa CAM-hoitojen harjoittaminen ja -tuotteet ovat sääntelemättömiä ja saattavat muodostaa riskin potilaiden terveydelle ja turvallisuudelle.
Olemme samaa mieltä tämän päätelmän kanssa ja siksi kannustamme EU:n jäsenmaita luomaan pikimmiten CAM-ammattikuntaa koskevia säännöksiä perustuen selkeästi määriteltyihin pätevyysvaatimuksiin ja toimivaltaan.
2. Jokainen potilas ansaitsee parasta mahdollista tieteelliseen näyttöön perustuvaa hoitoa.
3. Lääkärien tulisi aina etsiä käyttämiensä hoitotapojen ja menetelmien tieteellinen perusta ja näyttö.
4. Kaikkien olemassa olevien hoitojen tehokkuutta ja turvallisuutta täytyy säännöllisesti arvioida uudelleen. Kaikki uudet diagnostiset ja hoidolliset menetelmät täytyy testata tieteellisten menetelmien ja eettisten periaatteiden mukaisesti (sellaisten kuin Maailman Lääkäriliiton Helsingin julistus – WMA Declaration of Helsinki).
Olemme samaa mieltä tämän ideaalin tilanteen kanssa kuitenkin samalla todeten, että tutkijayhteisöllä on yhä edessään laaja työsarka sekä konventionaalisten että CAM-hoitojen parissa (ks. seuraava kohta).
5. Mikä tahansa hoito voi hyötyä plasebovaikutuksesta.
Tieteellinen tutkimus osoittaa, että tämä pätee sekä konventionaalisen lääketieteen hoitoihin että CAM-hoitoihin.
6. Potilaille, jotka ilmoittavat lääkäreilleen etsivänsä vaihtoehtoja konventionaalisille hoidoille, täytyy välittää puolueetonta tietoa tällaisten hoitojen luonteesta.
Olemme täysin samaa mieltä ja siksi kannustamme lääketieteellisiä tiedekuntia järjestämään tutustumiskursseja CAM-hoitoihin kaikille lääketieteen opiskelijoille ja ottamaan opetukseen mukaan CAM-ammattilaisia.
7. Etenkin vakavasti sairaiden potilaiden tapauksissa on elintärkeää, että lääkäreiden pitäisi keskustella CAM-hoitojen ja vallitsevan konventionaalisen lääketieteen hoitojen yhdistelmästä.
On selvää, että tehdäkseen tämän tosiasiallisesti ja vastuullisesti konventionaalisilla lääkäreillä täytyy olla jotain tietoa täydentävistä hoidoista.
8. EU:n ja kansallisten lainsäätäjien pitäisi sisäisen toimivaltansa puitteissa varmistaa, että potilaiden ja kansalaisten luottamusta ei käytetä väärin sallimalla harhaanjohtavaa tietoa konventionaalisen lääketieteen hoidon vaikutuksesta tai täydentävien tai vaihtoehtoisten hoitojen vaikutuksista.
9. Julkisissa terveydenhuollon budjeteissa pitäisi tukea ainoastaan sellaisia hoitoja, jotka on osoitettu vaikuttaviksi ja turvallisiksi.
On selviää, että tämä koskee sekä konventionaaliseen hoitoon että CAM-hoitoihin.

Olemme eri mieltä seuraavista seikoista:

  1. CPME:n kannanotto antaa ymmärtää, että CAM-hoidoissa ”ei käytetä tehokkaita lääkkeitä tai niiden toimintatapojen vaikuttavuutta ei ole tieteellisesti todistettu”. Olemme hämmästyneitä ja pettyneitä todetessamme, että olemassa olevaa tieteellistä näyttöä CAM-hoitojen vaikuttavuudesta ei ole tarkasteltu asianmukaisesti.

Tästä asiasta käytävää keskustelua sekoitetaan usein käyttämällä näyttöön perustuvan lääketieteen (evidence-based medicine – EBM) erilaisia määritelmiä. EBM:n oppi-isänä pidetyn David Suckettin mukaan se perustuu kolmeen tukipylvääseen, nimittäin
– ulkoinen näyttö – external evidence (tieteellinen tutkimus sisältäen satunnaistetut kontrolloidut kokeet, RCT:t)
– sisäinen näyttö – internal evidence (lääkäreiden asiantuntijuus)
– potilaiden preferenssit – patients’ preferences.
Vaikka toinen ja kolmas tukipylväs ovat yhtä tärkeitä kuin ensimmäinen, EBM on usein rajattu kapeasti ainoastaan ulkoiseksi näytöksi ja vielä erityisesti RCT:ksi.

Cochrane Collaboration on kansainvälinen ponnistus tuottaa tietoa moninaisten lääketieteellisten hoitojen näyttöön perustuvuudesta – sekä konventionaalisten hoitojen että CAM-hoitojen. Tarkastellessamme ainoastaan ulkoista näyttöä voimme todeta, että Cochrane Collaboration listaa sähköisessä kirjastossaan yli 4000 RCT:tä erilaisista CAM-hoidoista. [3] Lisäksi lukuisissa arvioinneissa, joita Cochrane Collaboration on tehnyt kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta, on tunnistettu mahdollisia CAM:in hyötyjä ja on havaittu yhteyksiä eri menettelytapojen/tuotteiden ja  lukuisten kroonisten sairaustilojen välillä.  Kun tarkasteltiin 145:ttä CAM:ista tehdyn RCT:n Cochrane-arviota käyttäen vuoden 2004 tietokantaa, kävi ilmi,  että 24,8 %:ssa arvioista pääteltiin CAM:illa olevan positiivinen vaikutus, 12,4 %:lla mahdollisesti positiivinen vaikutus, 4,8 %:lla ei mitään vaikutusta ja 0,69 %:lla vahingollinen vaikutus; 56,6 % :n kohdalla tultiin johtopäätökseen, että näyttö on puutteellista.[4]

Nuo luvut ovat samankaltaisia kuin ne, joita saatiin analysoitaessa 1016 systemaattista katsausta  RCT-tutkimuksista  käyttäen vuoden 2004 tietokantaa: 44,4 % arvioista teki päätelmän, että tutkitut intervention olivat todennäköisesti edullisia (positiivisia), 7 %:ssa pääteltiin toimenpiteiden olleen todennäköisesti haitallisia (negatiivisia) ja 47,8 %:n kohdalla raportoitiin, että näyttö ei tukenut etua eikä haittaa (ei voida tehdä johtopäätöstä).[5]  Kaksi muuta viimeaikaista esimerkkiä kertovat samankaltaista tarinaa. Poonachan & Gon tutkimuksessa “The level of scientific evidence underlying recommendations arising from the National Comprehensive Cancer Network clinical practice guidelines” (2011)[6]  tullaan päätelmään, että 10:stä suosituksesta (guidelines) löydetyistä 1023 ohjeistuksesta (recommendations) vain 6 %:lla on korkeatasoista näyttöä (high level of evidence), kuten RCT.  Tricocin & kumppaneiden tutkimuksessa “Scientific evidence underlying the ACC/AHA clinical practice guidelines” (2009)[7] tullaan päätelmään, että 2711:stä  tämänhetkisestä ohjeistuksesta ainoastaan 11 %:lla on korkeatasoista näyttöä, kuten RCT.

Edellisestä voimme päätellä, että konventionaalisen lääketieteen näyttöön perustuvuuden määrää on yleisesti yliarvioitu, kun taas CAM-hoitojen näyttöön perustuvuutta on aliarvioitu.

Kun käytetään EBM:n täyttä määritelmää sisällyttäen siihen kliinisen asiantuntijuuden ja potilaiden preferenssit, kuva muuttuu radikaalisti. Suurin osa hoitoihin liittyvistä päätöksistä on yhä kliinikoiden ja potilaiden yksilöllisen arvioinnin varassa. Vaikka täsmällisempää ulkoista näyttöä tarvitaan sekä konventionaalisissa että CAM-hoidoissa, voimme olla vain tyytyväisiä siitä, että potilaat voivat hyötyä lääkäreidensä kliinisestä asiantuntemuksesta.

  1. CPME:n  kannanotossa väitetään, että ”potilaat saatetaan johdattaa valitsemaan perinteinen, vaihtoehtoinen tai täydentävä hoitokäytäntö lääketieteellisen hoidon sijaan, mikä voi mahdollisesti viivästyttää asianmukaisen lääketieteellisen diagnoosin saamista ja päästää heidän tilansa pahenemaan sekä joissakin tapauksissa johtaa ennenaikaiseen kuolemaan”. WHO[8] ottaa asiaan sellaisen kannan, että CAM-hoidot ovat suhteellisen turvallisia, mutta ”onnettomuuksia voi joskus tapahtua esimerkiksi, kun CAM-ammatinharjoittajat eivät ole kunnolla koulutettuja, kun ammatinharjoittajat eivät noudata ammattikunnan eettistä säännöstöä tai kun hoitoa ei ole sopeutettu ja muunnettu potilaan kunnon tai terveydentilan mukaiseksi. Kaikkialta maailmasta on raportoitu haitallisia tapauksia, joita on seurannut CAM-lääkityksen käyttämisestä tai huonotasoisista ammattikäytännöistä tai epäpätevän ammatinharjoittajan CAM:in väärinkäytöstä. Lisäksi potilaille voi muodostua riski, jos he käyttävät CAM-lääkintätuotteita yhdistettynä konventionaaliseen lääkintään”.

Tämä on juuri se syy, miksi kannustamme EU:n jäsenmaita luomaan pikimmiten CAM-ammattikuntaa koskevia säännöksiä perustuen selkeästi määriteltyihin pätevyysvaatimuksiin ja toimivaltaan.

Kun tarkastellaan yllä esitettyä todellisessa elämässä, niin konventionaalisella lääketieteellä on paljon suurempi riskiprofiili. ”European Network of Centres for Pharmacoepidemiology and Pharmacovigilance ENCePP”:n mukaan arviolta 197 000 potilasta kuolee vuosittain EU:ssa konventionaalisesta lääkehoidosta johtuviin haitallisiin lääkevaikutuksiin (adverse drug reactions, ADRs),[9] 5 % kaikista sairaalaan otoista oli ADR-tapauksia, 5 % kaikista sairaalan potilaista kärsii ADR:stä, ADR on viidenneksi yleisin syy sairaalakuolemiin ja ADR:n yhteiskunnalliset kustannukset kohoavat 79 miljardiin euroon vuosittain.

Meidän näkökantamme mukaan ennen mitään hoitoa, konventionaalista tai CAM:ia, täytyy tehdä lääketieteellinen diagnoosi ja potilaalle täytyy kertoa kattavasti konventionaalisen lääketieteen hoitojen ja CAM-hoitojen mahdollisista eduista ja haitoista.

Me kiirehdimme tasapuolista ja täysipainoista lähestymistä CAM-hoitoihin siinä ongelmakontekstissa, jonka Euroopan terveydenhoito 2000-luvulla kohtaa ottaen huomioon seuraavat tekijät:

  • Monisairauksisuus (multimorbidity) ja vaikeasti määriteltävät ja monimuotoiset sairaudet (complex illness) ovat hyvin tavallisia Euroopassa. Lancetissa julkaistu laaja tutkimus osoitti, että yksi kolmasosa Skotlannin väestöstä on monisairaita. Osuus on todennäköisesti samankaltainen muissa Euroopan maissa.[10]
  • Monisairaalloisuus ja vaikeaselkoiset sairaudet liittyvät läheisesti monilääkitykseen (polypharmacy), esimerkiksi yli 50 % eurooppalaisten hoitokotien asukkaista ottaa kuutta tai enempää määrättyä lääkettä päivittäin.[11] Monilääkitys on vahvasti yhteydessä haitallisiin lääkevaikutuksiin (ADR), varsinkin vanhuksilla,[12] sekä tiloissa, joissa on kyse bakteerien vastustuskyvystä antibiooteille, jotka ovat maailmanlaajuinen ongelma.[13] Näyttö ja ohjeistukset perustuvat yleisesti yksittäiseen taudinkuvaan eivätkä ota huomioon monisairastavuutta ja vaikeaselkoisia sairauksia, mistä syystä tuollaisten ohjeistusten harkitsematon soveltaminen voi johtaa useiden lääkkeiden määräämiseen ja mahdollisiin yhteisvaikutuksiin.
  • Näyttöön perustuvaa lääketiedettä viedään usein eteenpäin lääkekokeilla, joita sponsoroivat kaupalliset tahot omaten kyseessä olevan lääkkeen intellektuaaliset omistusoikeudet. Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen intellektuaalista omistusta ei tavallisesti pystytä suojaamaan.
  • Monet potilaat ja kuluttajat valitsevat täydentävän ja vaihtoehtoisen hoidon johtuen heidän oikeutetusta huolestaan haittavaikutusten vuoksi ja heidän myös oikeutetusta käsityksestään, että täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot ovat turvallisempia.

Maailman terveysjärjestön Perinteisten ja täydentävien hoitojen strategia 2014 – 2023 (Traditional and Complementary Medicine Strategy 2014 – 2023) toteaa, että “T&CM (perinteiset ja täydentävät hoidot) on tärkeä ja usein aliarvioitu osa terveydenhuoltoa. T&CM:ä löytyy melkein maailman jokaisesta maasta ja sen palvelujen kysyntä on kasvavaa. Todistetusti laadukas, turvallinen ja vaikuttava TM tukee tavoitetta, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus saada hoitoa. Monet maat tunnistavat nyt tarpeen kehittää yhtenäinen ja yhdistävä lähestymistapa terveydenhuoltoon, joka sallii hallitusten, terveydenhuollon ammattilaisten ja, mikä tärkeintä, terveydenhoitopalveluja käyttävien kansalaisten, käyttää T&CM:iä turvallisella, kunnioittavalla, kustannustehokkaalla ja vaikuttavalla tavalla.[14]

Täydentävillä ja vaihtoehtoisilla hoidoilla, silloin kun ne ovat asianmukaisesti säännelty, integroitu ja tutkittu, on tärkeä anti eurooppalaiselle terveydenhuollolle. Me toivomme, että CPME:n ja CAMDOC Alliancen tämänhetkiset erilaiset näkemykset asettuvat aikanaan niin, että kaikki Euroopan kansalaiset voivat hyötyä siitä, mitä lääketieteellä on tarjottavana, sisältäen sekä konventionaalisen että CAM-menettelytavan.

Yhteistyöhön perustuva lähestymistapa on edennyt huomattavasti USA:ssa ja alkanut Euroopassakin. The Academic Consortium for Integrative Medicine & Health[15] on yhteenliittymä, joka painottaa yhteistyöhön perustuvaa lähestymistapaa potilashuollon erilaisten koulukuntien ammatinharjoittajien keskuudessa ja kannustaa harjoittamaan sellaista konventionaalista, täydentävää ja vaihtoehtoista terveydenhuoltoa, joka on näyttöön perustuvaa.

Yhteenliittymän jäsenenä on tällä hetkellä yli 60 arvostettua akateemista lääketieteen keskusta USA:ssa, kuten Harvardin lääketieteellinen koulu, Yalen yliopisto, Stanfordin yliopisto, Mayo-klinikka, Johns Hopkinsin yliopisto jne.

Yhteenliittymän mukaan jokaisella yksilöllä on oikeus terveydenhoitoon joka:

  • tarjotaan arvokkaasti ja asiakasta kunnioittaen
  • sisältää hoivaavan/välittävän hoitosuhteen (a caring relationship)
  • pitää arvossa koko persoonaa – mieltä, kehoa ja henkeä (spirit)
  • tiedostaa sisäisen parantamiskyvyn
  • tarjoaa valinnan mahdollisuuksia täydentävistä ja konventionaalisista hoidoista.

CAMDOC Alliance antaa täysin tukensa tälle lausunnolle ja toivoo CPME:n tekevän samoin.

ECH, ECPM, ICMART ja  IVAA ovat yhdistyneet  CAMDOC Allianssiksi
Sihteeristö:  Rue du Trône 194, 1050 Brussels, Belgium
URL: http://www.camdoc.eu
Email: info@camdoc.eu

European Committee for Homeopathy (ECH)
Noorwegenstraat 49, 9940 Evergem (Haven 8008X), Belgium
URL: www.homeopathyeurope.org

European Council of Doctors for Plurality in Medicine (ECPM)
Brombacherstrasse 5, 4057 Basel, Switzerland
URL: www.ecpm-europe.ch

International Council of Medical Acupuncture and Related Techniques (ICMART)
Rue de l’Amazone 62, 1060 Brussels, Belgium
URL: www.icmart.org

International Federation of Anthroposophic Medical Associations (IVAA)
Rue du Trône 194, 1050 Brussels, Belgium
URL: www.ivaa.info

Viitteet

[1] Von Ammon K et al (2012). Health Technology Assessment (HTA) and a map of CAM provision in the EU. Final Report of CAMbrella Work Package 5. Available at https://phaidra.univie.ac.at/detail_object/o:300096

[2] http://cordis.europa.eu/news/rcn/35388_en.html. Accessed 30/05/15

[3] http://community.cochrane.org/news/blog/topic-list-cochrane-complementary-medicine-field-relatedreviews-cochraneorg

[4] Committee on the Use of Complementary and Alternative Medicine by the American Public (2005). 5 State of Emerging Evidence on CAM: Cochrane Review Evidence for CAM. Complementary and Alternative Medicine in the United States. Washington DC: The National Academies Press. pp. 135–136. ISBN 978-0-309-09270-8.

[5] El Dib RP, Atallah AN, Andriolo RB (2007). Mapping the Cochrane evidence for decision making in health care. Journal of Evaluation in Clinical Practice, 13:689–692

[6] Poonacha TK, Go RS (2011). Level of scientific evidence underlying recommendations arising from the National Comprehensive Cancer Network clinical practice guidelines. Journal of Clinical Oncology, 29(2):186-191.

[7] Tricoci P et al (2009) Scientific evidence underlying the ACC/AHA clinical practice guidelines. Journal of the American Medical Association (JAMA), 301(8):831-41. [ACC/AHA are the American College of Cardiology and the American Heart Association resp.]

[8] 8 WHO guidelines on developing consumer information on proper use of traditional, complementary and alternative medicine (WHO, Geneva, 2004).

[9] http://www.encepp.eu/publications/documents/NewlegislationonPharmacovigilance.pdf. Accessed 27/05/2015.

[10] Barnett K et al (2012). Epidemiology of multimorbidity and implications for health care, research, and medical education: a cross-sectional study. Lancet, 380 (9836):37-43

[11] Fialova D et al (2005). Potentially inappropriate medication use among elderly home care patients in Europe. JAMA, 293:1348–58.

[12] Nobili N et al (2011). Multiple diseases and polypharmacy in the elderly: challenges for the internist of the third millennium. Journal of Comorbidity, 1(1):28–44.

[13] Llor C, Bjerrum L. (2014). Antimicrobial resistance: risk associated with antibiotic overuse and initiatives to reduce the problem. Therapeutic advances in drug safety, 5(6): 229–241.

[14]  http://apps.who.int/iris/bitstream/10665/92455/1/9789241506090_eng.pdf?ua=1

[15] http://www.imconsortium.org. Accessed 27/05/2015.

Uskomushoitosuositus ja pilottitutkimus

Lääkäreiden ammattiliitto on antanut jäsenistölleen suosituksen suhtautumisesta uskomushoitoihin. Se kehottaa välttämään niitä, mutta ei kerro, mitä sellaiset hoidot ovat, joita on vältettävä. Jääkin epäselväksi, mitä uskomushoidoilla tarkoitetaan.

Vaihtoehtohoitoja emme ole, täydentäviksi emme tule, olkaamme siis uskomushoitoja!

No ei nyt sentään. Pohdin suosituksen linjoja ja uskomushoitoja Bioetiikan instituutin blogiin laatimassani kirjoituksessa Karhun nimi ja uskomushoidot.

Teema liittyy myös tuoreeseen pilottitutkimukseen, joka käynnistyi HUS:n johdolla Lohjan sairaalassa. Tutkittavana siellä on koliikkivauvaperheiden auttaminen vyöhyketerapialla.

Lääkäriliitto on listannut vyöhyketerapian vältettävien uskomushoitojen luetteloonsa, vaikka ei sitä itse suosituksessa mainitsekaan. Asia selviää muista Lääkäriliiton julkaisuista. Tarkemmin asiasta yllä mainitussa Karhu-jutussa.

Nyt siis vältettävää hoitomuotoa tutkitaan yliopistosairaalan johdolla. Vaikuttaa lupaavan ristiriitaiselta.

Ristiriidat näet voivat avata uusia, luovia ratkaisuja vanhoihin jumittuneisiin tilanteisiin  ja keinotekoisesti rakennettuihin ”joko-tai” -asetelmiin ja mielenlukkoihin.

Lainaan otteen Kuntalehden jutusta  12.3.2018  HUS ylittää raja-aitaa luonnonlääketieteeseen:

”HUSin johtajayliääkäri Markku Mäkijärvi myöntää, että tällainen kokeilu on melko harvinaista.

– Meillä ei kovin herkästi ylitetä koululääketieteen ja luontoislääketieteen rajaa. Tosin nyt puhuisin ennemminkin kokemusperäisestä lääketieteestä, sillä vyöhyketerapiasta on tiettävästi hyviä kokemuksia.

– Sen sijaan koululääketieteellä ei ole löytynyt keinoja koliikin hoitoon. Siksi tähän oli hyvä lähteä, hän sanoo.

Hänen tiedossaan ei ole, että muita vastaavia kokeiluja olisi Suomessa käynnissä.

Mäkijärvi kertoo toimineensa Saksassa, ja siellä raja-aita koululääketieteen ympärillä on monin tavoin matalampi. Varsinkin kuntoutuksessa lääkärit saattavat helpommin suositella erilaisia keinoja.”

Potilaskeskeistä tiedettä

Johtajaylilääkärillä on kunnioitettavan pragmaattinen ote: Jos lääketieteellistä keinoa ei ole, niin silloin mitä tahansa turvalliseksi arvioitua keinoa on kokeiltava ja tutkittava. Pidän tällaista asennetta tieteellisenä, potilaskeskeisenä ja eettisenä.

Tutkimuksen on avattava uusia teitä, uusia väyliä ihmisten auttamiseksi, jos vanhat ovat tukossa.

Tämä pilottihanke on käynnistynyt sen vuoksi,  että suuri joukko vanhempia on kertonut eri terveydenhuollon kontakteissa saaneensa vauvalleen ja itselleen apua vyöhyketerapeutilta. Ihmisten kokemukset on otettu tosissaan, ja lähdetty selvittämään asiaa tieteellisin menetelmin.

Markku Mäkijärvi mainitsee kokemusperäisen lääketieteen.

Siinä se nyt on. Uusi ovi.

Kun potilaiden kokemus nostetaan arvoiseensa asemaan –  kokemuksen sivuuttavan, ns. objektiivisen tutkimuksen rinnalle tasaveroiseksi tutkimusparadigmaksi, siitä ei voi seurata muuta kuin hyviä asioita..

Tänään uskon kehitykseen.

Jäsenkorjauksesta eduskunnassa

Perinnehoitojen tutkimusta käsittelevä seminaari pidetiin Pikkuparlamentissa Kalevalan päivänä 28.2.2018. Tilaisuuden järjesti Tutkas eli kansanedustajien ja tutkijoiden seura, joka toimii keskustelufoorumina eduskunnassa. Puheenjohtajana toimi kansanedustaja Eeva-Maria Maijala (kesk). Hän kirjoitti siitä blogissaan.

Avausesitelmässään kansanedustaja, syöpätautien erikoislääkäri Sari Raassina (kok), avasi perinnehoitojen merkitystä terveydenhoidossa.

– Kansanperinteestä on ollut hyötyä modernin lääketieteen kehittymisessä. Esimerkiksi marjakuusen nilan on jo muinoin tiedetty tuhoavan soluja. Tänä päivänä meillä on käytössä marjakuusen nilasta valmistettua syöpälääkettä, hän sanoi.

Sari Raassina esitti huolensa mediassa esiintyvistä vaikeasti tulkittavista terveystiedoista.

– Ihmiset ovat mediamaailman ja verkkojulkaisujen ympäröimänä tiedon tarjonnan suhteen ristiriitaisen tiedon varassa. Tutkimustiedon laatu ja luotettavuus eivät avaudu ihan helposti maallikolle. Tutkimustietoon perustuvaa näyttöä saatetaan korvata yksittäisillä esimerkkitapauksilla tai epäasiallisella tutkimustiedolla.

– Onkin tärkeää, että kansanlääkintään ja perinnehoitoihin liittyvässä tutkimuksessa käytetään niitä tutkimusmetodeja, jotka ovat tiedeyhteisön yhteisesti hyväksymiä. Tiedän, että tämä on haasteellista johtuen heterogeenisesta potilasaineistosta ja siitä, että potilasmäärät saattavat jäädä pieniksi. Silti toivoin, että asiaan sitoutuneet tutkijat jatkavat työtä, josta tässäkin seminaarissa on esimerkkejä.

Puhuja toi esiin tarpeen keskustelun ja vuorovaikutuksen parantamiseen asiakkaiden ja hoitajien sekä  erilaisten hoitotahojen välillä. Hänen mielestään on ilmeistä, että kaikki, jotka toimivat terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä tehtävissä, haluavat aidosti ihmisten parasta.

– Kyse on siis näkökulmista. Kyse on siitä, että me emme kykene riittävään vuorovaikutukseen. On arvioitu, että koululääketieteen ongelma onkin  puuttuva vuorovaikutus. On valitettu sitä, että lääkärit eivät kuuntele potilasta. Monta kertaa vaihtoehtohoitoihin hakeutuneet ilmoittavat, että he ovat kokeneet tulleensa kuulluiksi. Jokainen ymmärtää, että ihminen joka tulee kuulluksi, rakentaa nopeasti luottamuksen siihen tahoon, joka häntä kuuntelee.

– Siksi on tärkeää lisätä vuorovaikutusta paitsi koululääketieteen sisällä ja eri erikoisalojen kesken, myös terveydehuollon yhteisön ja kansanlääkintää ja parantamista harjoittavien tahojen kesken, kunhan  keskustelu pysyy järkevyyden rajoissa. Ennen muuta on tärkeää lisätä asiallista keskustelua ja vuorovaikutusta potilaiden ja kansalaisten kanssa. Luottamukseen perustuu myös tieteellinen tutkimus, Sari Raassina totesi.

Terveyden hoidon tukipilareita

Kansanedustaja, professori Pekka Puska (kesk) valaisi videoesityksessään tieteellisesti tutkittujen perinnehoitojen merkitystä. Hän viittasi terveydenhoidon neljään tukipilariin.

– Ensiksikin, itse hoito, omahoito on merkittävää, sillä ihmiset hoitavat hyvin paljon terveyttään ja vaivojaan oma-aloitteisesti. Toiseksi, omaisten hoito esimerkiksi  vanhusten hoidossa on hyvin tärkeää ja yleistä. Kolmantena tulee julkinen terveydenhuoltojärjestelmämme ja neljäntenä on kansanlääkintä, perinteinen lääketiede ja perinnehoidot.

– Aihe on meillä ja maailmanlaajuisesti tärkeitä. Sadat miljoonat ihmiset maailmassa käyttävät erilaista traditionaalista lääketiedettä. Mutta myöskin julkinen mielenkiinto on kovasti viime vuosina kasvanut. Se johtuu monesta seikasta. Kroonisten tautien, erityisesti tuki- ja liikuntaelinten sairauksien yleistyminen on tähän vaikuttanut, koska niihinhän ei ole nopeaa paranemista. Myöskin yleinen kinostus luonnonmukaisuuteen on lisääntynyt.

Miksi ihmiset käyttävät näitä hoitomuotoja?

Pekka Puskan mukaan perinnehoitojen käyttöön – maailmanlaajuisesti –  on ainakin kolme syytä:

1)      Hyvin monessa osassa maapalloa ei ole muuta terveydenhuoltoa käytettävissä. (kuten kehitysmaissa).

2)      Hoidot ovat usein osa paikallista kulttuuria.

3)      Perinteinen lääketiede, kansanlääkintä täydentää julkista terveydenhuoltoa (kuten läntisissä maissa).

– Näin ollen on ymmärrettävää, että Maailman terveysjärjestö WHO on kiinnittänyt asiaan paljon huomiota. WHO:n yleiskokouksissa on annettu useita kannanottoja alkaen vuodesta 1997 ja viimeinen vuonna 2014.  WHO on laatinut traditionaalista lääketiedettä koskevan globaalin strategian vuosille 2014-2023. WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023

Tässä strategiassa  ja WHO:n kannanotossa jäsenmaita nimenomaan kehotetaan laatimaan kansallisen traditionaalisen lääketieteen strategian niin, että traditionaaliset hoidot nivelletään julkiseen terveydenhuoltoon, hyvin paljon juuri perusterveydenhuoltoon.

– Näissä kannanotoissa WHO:n sihteeristöä Genevessä kehotetaan tukemaan jäsenmaita tässä asiassa ja seuraamaan kehitystä, Pekka Puska sanoi.

WHO:n tietojen mukaan tällainen strategia on jo 70 maassa ja joka kolmannessa maassa maapallolla on alan yliopistollista opetusta.

– Mistä näissä hoidoissa on kysymys? Hyvin monenlaisista hoidoista, kuten akupunktiosta, jäsenkorjauksesta, yrttikasveista jne., Puska sanoi.  Tällaiset hoitomuodot ovat yleisiä eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Kiinassa. Sveitsissä on tutkimusta, että jopa puolet ihmisistä on käyttänyt näitä. Joissakin maissa myös sairausvakuutus korvaa soveltuvia hoitoja, Puska totesi. (Katso myös  Sveitsissä täydentäviä hoitoja virallistettu)

WHO kiinnittää tässä asiassa huomiota ensinäkin tutkimuksilla osoitettuihin vaikutuksiin, hoitojen turvallisuuteen, taloudellisuuteen, koulutuksen ja tutkimuksen lisäämiseen sekä yhteistyöhön terveydenhuollon kanssa.

Entä sitten Suomi?

Pekka Puska totesi, että perinnehoidoilla, kansanlääkinnällä on maassamme pitkä ja kunniakas tausta.

–  Tutkimusta on tehty. Esimerkiksi professori Tuula Vaskilampi Itä-Suomen yliopistosta on tutkinut aihetta paljon. Tällaisten hoitomuotojen käyttö on todettu varsin yleiseksi.

– Tutkimus ja vakava suhtautuminen on lisääntynyt, mm. Kalevalainen kansanparannussäätiö ja Perinnehoitojen neuvottelukunta tekevät hyvää työtä, Puska sanoi.

– Kalevalaista jäsenkorjausta on tutkittu jo 1980-luvulta alkaen ja tutkimustietoa on kertynyt. Kroonisille  selkäkipupotilaille siitä on ollut tutkitusti hyötyä. Tuloksia on julkaistu useissa kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä. Tutkimustietoa kansanlääkinnästä, perinnehoidoista on kertynyt hyvin paljon.

Sote ja perinnehoitostrategia  

Pekka Puskan mielestä olisi hyödyllistä, että Suomessakin laadittaisiin kansanlääkinnän ja perinnehoitojen strategia ja nimenomaan niin, että se pohjautuu WHO:n globaaliin strategiaan. Olisi myös tärkeää, että sote-uudistuksen yhteydessä pohdittaisiin WHO:n suosituksia ja sitä, kuinka soveltuvia kansanparannuksen muotoja voitaisiin liittää sote-uudistukseen nimenomaan peruspalvelujen osalta.

– Tähän tarjonnee mallin se, että sote-uudistuksessa suunnitellaan asiakasseteliä niin, että maakunta voisi tiettyjen auktorisoitujen tuottajien kanssa sopia asiasta, jotta tällä asiakassetelillä myös tällaisia palveluja voitaisiin käyttää, Pekka Puska totesi.

Perinnehoidoilla on merkitystä nykyisinkin

Tämän seminaarin perusteella kalevalainen jäsenkorjaus näyttää nyt olevan jonkinasteisessa poliittisessa suojeluksessa. Jää nähtäväksi, onko sillä vaikutusta jatkossa terveydenhuollon palvelurakennetta uudistettaessa ja erilaisten hoitomuotojen  arvonlisäverojärjestelyissä. Koulutetut jäsenkorjaajat saattavat joutua  maksamaan 24 % alv:tä tarjoamistaan palveluista (jolleivat tarjoa niitä jonkin muun hankkimansa, Valviran hyväksymän ammattinimikkeen, alla). Monille muille hoitoalan ammattilaisille alv on 0%.

Tämän seminaarin ja tieteellisten tutkimusten (esimerkkejä alla) perusteella yliopiston lääketieteellisille tiedekunnille voisi suositella lääkärikoulutuksen tehostamista tässä asiassa. Lääkäriliiton selvityksen mukaan nimittäin noin kolmannes lääkäreistä on sitä mieltä, että jäsenkorjaus on ”Sairaiden ihmisten pettämistä, pitäisi kieltää”. Neljännes ei  osaa ottaa asiaan kantaa (Ruskoaho ja Vuorenkosti 2016). Lääkäriliittokin varmaan voisi vaikutta tutkimustiedon lisäämiseksi jäsenkunnassaan.

Kuva: Kalevalaisen jäsenkorjaushoidon tehon arviointi asiakaskyselyn avulla. Eri hoitomuotojen tehon arviointi (asteikolla –1-+10) – yli 500 palautettua lomaketta. Kuopion yliopiston tutkimus 2003-2005. (Zaproudina 2006)

Aineetonta perintöä

Vuoden 2017 lopulla perinnehoidot kirjattiin Museoviraston aineettoman perinnön luetteloon ja Euroopan unionissa vuosi 2018 on nimetty Kulttuuriperinnön eurooppalaiseksi teemavuodeksi. Elävää kulttuuriperintöämme tallennetaan osana Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimusta. Hankkeesta vastaa Museovirasto. https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/

Lähteet:

Tieteellisesti tutkitut perinnehoidot -seminaarin esitelmät. Pikkuparlamentti 28.2.2018.

Hemmilä HM. Bone setting for prolonged neck pain: a randomized clinical trial. J Manipulative Physiol Ther 2005;28:508-15.

Ruskoaho J, Vuorenkoski L 2016. Lääkärit suhtautuvat kriittisesti uskomushoitoihin. Suomen Lääkärilehti 9/2016 vsk 71, s. 2446 – 2448.

Vertanen P, Hänninen O, Piippo S, ym. Perinnehoitojen verhottu tieto. Kalevalainen kansanparannus –säätiö; 2017.

Zaproudina N. Jäsenkorjaajien työmenetelmien ja annetun hoidon tuloksellisuuden selvittäminen. Tutkimusraportti 4.5.2006. Kuopion yliopisto.

Zaproudina N, Hänninen O, Airaksinen O. Effectiveness of traditional bone setting in chronic neck pain: Randomized clinical trial. J Manipulat Physiol Therap 2007;30:432-437.

Tieteellisestä evidenssistä

Tieteellistä näyttöä viittoillaan apuun, kun kiista yltyy siitä, miten ja kuka ihmisten vaivoja voi ja saa hoitaa:

”(1) Tehottomia! Ei ole tutkittu, ei ole näyttöä. (2) Kun joku kokee saaneensa jostain hoidosta apua, se ei todellakaan riitä osoittamaan hoidon tehoa. (3) Ei pidä sekoittaa lääketieteellisiä tutkimuksia, joilla pyritään arvioimaan erilaisten hoitojen tehoa luonnontieteelle tyypillisin tutkimusmenetelmin, ja subjektiivista asioiden kokemista. Molemmat ovat tärkeitä, ja ansaitsevat laadukasta tutkimusta, mutta erillään toisistaan, selvyyden vuoksi. (4) On moraalisesti väärin rinnastaa ne ja antaa ymmärtää, että niillä olisi samankaltaista todistusarvoa.”

Näin argumentoi eräs keskustelukumppanini, kun puhuttiin eri hoitomuotojen vaikutuksista. Nostan kommentin esille kuvaamaan yleistä suhtautumista hoitamista koskevaan tieteelliseen näyttöön. Luonnontieteellisten (tässä yhteydessä biolääketieteellisten) tutkimusten tuloksilla ja parantumis- ja hoitokokemuksia selvittävien tutkimusten tuloksilla katsotaan olevan erilainen todistusarvo. Näin varmasti onkin. Mutta se ei vielä määritä toista arvokkaammaksi käytännön hoitamisen kannalta. Ihminen kun on samanaikaisesti sekä luonnontieteellinen (materiaalinen) ja kokeva (psykologis-henkinen olento).

Kommentti kertoo, kuinka helposti erilaisia käsitteitä ja niiden merkityksiä sekoitetaan keskenään. Selvennän kääntämällä sitaatin toisin päin: (1) Jos jotakin hoitomuotoa ei ole tutkittu, sen tehosta ei voi sanoa mitään, sillä tehottomaksi ei voida väittää jotakin, jota ei ole osoitettu sellaiseksi. (2) Ihmisen kokemus avun saamisesta riittää ihmiselle itselleen, vaikka kyse olisi plasebovaikutuksestakin. Myös ”puhtaita”  kokemusvaikutuksia on syytä tutkia. (3)Monitieteiset ja – metodiset tutkimushankkeet soveltavat useita menetelmiä (mukaan lukien luonnontieteelliset ja kokemuksen tutkimuksen metodit) samoissa hoitamista ja terveyden edistämistä koskevissa tutkimushankkeissa. ”Kokeminen” on tärkeä osa terveyttä, sairautta ja parantumista, mutta se (kokeminen) ei korvaa luonnontieteellistä hoidon vaikutusta, vaan toimii sen rinnalla. Potilaan näkökulmasta on moraalisesti oikein, että näitä tarkastellaan kokonaisuutena (sekä tutkimuksessa että hoidossa), ei erillään toisistaan vaikka erottelu olisikin tutkijalle selkeämpää.

Retorinen heittopussi

Evidenssistä, näytöstä, on tullut retorinen kiistakapula. Sitä viskellään vähän minne ja miten sattuu kuten heittopussia. Tosiasia on kuten alun argumentti vihjaa, että yksittäisen parantuneen ihmisen kokemusta voidaan liioitella pyrittäessä osoittamaan oma työ tai menetelmä hyväksi, mutta samassa tarkoituksessa myös tieteellisen evidenssin merkitystä voidaan liioitella.

Ongelmaksi on nähdäkseni muodostunut, että ”toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä” eli kun vedotaan tutkimusnäyttöön, pidetään jotakin itse arvostettua tutkimuksen teoriaa tai metodia ylivertaisena eikä sitten kuulla, mitä keskustelukumppanin teoria ja metodit pitävät sisällään. Samalla tavoin sekoitetaan iloisesti tieteellinen näyttö, käytännön hoitohenkilökunnan arkinen työ ja potilaiden kokemukset. Sekoitetaan siis hoitaminen ja tutkimusnäyttö, ja niin keskusteluyhteys ihmisen auttamisen eri ulottuvuuksista katkeaa.

Kun keskusteluyhteys puuttuu, syntyy jumi, pattitilanne ja pysähtyneisyys. Kukin pysyy omassa poterossaan eikä järkevää faktojen ja käsitysten vaihtoa tapahdu. Keskustelussa kilpirauhaspotilaiden, väsymysoireyhtymästä ja fibromyalgiasta kärsivien potilaiden hoitamistapojen hyödyistä ja riskeistä juuri näin on käynyt. Sama koskee eräitä täydentäviä hoitomuotoja (esim. akupunktio, kiropraktiikka, midfulness, jooga) ja niiden tieteellistä näyttöä.

Kiistoissa kumpikin osapuoli (puolustajat ja vastustajat) väittävät toisen osapuolen elävän omassa kuplassaan. Kuplista sitten huudellaan ja annetaan ohjeita.

Tutkimusnäyttö ei yleensä ole joko-tai -juttu. Kannattaa siis välttää lukitsemasta mielipidettään musta-valkoiseksi ilmiön suhteen joka todellisuudessa on värikäs ja monimuotoinen.

Mitä tieteellinen näyttö on?

Aiheesta on kirjoitettu satoja kirjoja ja tieteellisiä artikkeleita. Tarkastelen tässä kirjoituksessa näyttölääketieteen (evidence based medicine=EBM) historiaa, lähtöoletuksia ja tutkimuksen luonnetta ja näiden seurauksia käytännön terveydenhuollon perspektiivistä. Nojaan sydänlääketieteen professori Desmond J Sheridanin näkemyksiin ja muutamaan muuhun kirjotukseen (viitteet).

Kaksinapaiseen parantamisen maailmaan uskoville on olemassa vain kaksi ääripäätä: totuus ja valhe, oikea ja väärä. Näyttöön perustuva lääketiede eli lyhennettynä näyttölääketiede (EBM) suhtautuu näyttöön vivahteikkaasti ja hyväksyen sen, että näyttö on aina suhteellista ja tilanteeseen sidottua.

Vastakohtapari ”tieteellisesti tehokkaiksi osoitetut ja sen vuoksi hyvät hoitotavat ja muut, tutkimattomat ja siksi hyljeksittävät hoidot” silti esitetään usein ohjenuoraksi hoitojen arvioinnille. Lisäksi saatetaan vielä tehdä päätelmä, että virallisen terveydenhuollon palvelut ovat tieteellisiä ja tehokkaita, mutta sen ulkopuolella tarjottavat palvelut eivät ole. Tämä on yksinkertaistus eikä kestä tarkempaa tarkastelua.

Näyttölääketieteen ajattelutapa ohjaa nykyisin lääkäreiden ja oikeastaan koko terveydenhuollon ja jopa sen ulkopuolellakin toteutettavan auttamisen ajattelua. EBM:n perusperiaate on RCT:n (Randomized Clinical Trial – satunnaistettu kliininen koe), epidemiologisen tutkimusotteen (suuret havaintomäärät) ja tilastotieteen (todennäköisyyslaskenta) soveltaminen tutkimuksessa. EBM-ajattelu on tuonut mukanaan paljon hyvää, mutta se on saanut osakseen myös kritiikkiä.

Greenhalgh ym. (2014) kirjoittavat, että monet, jotka periaatteessa tukevat EBM:ää, ovat huolissaan siitä, että EBM-liike elää syvää kriisikautta. Kirjoittajien mukaan kriisi ilmenee seuraavasti:

  • The evidence based “quality mark” has been misappropriated by vested interests
  • The volume of evidence, especially clinical guidelines, has become unmanageable
  • Statistically significant benefits may be marginal in clinical practice
  • Inflexible rules and technology driven prompts may produce care that is management driven rather than patient centred
  • Evidence based guidelines often map poorly to complex multimorbidity

Vapaasti suomennettuna: Evidenssin (näytön) ”laatumerkkiä” voidaan käyttää epäsopivasti; käypä hoito -suositukset ovat tulleet laajuudeltaan hallitsemattomiksi; tilastollisesti merkitsevät hyödyt voivat olla marginaalisia käytännön kliinisen työn kannalta; joustamattomat säännöt ja teknologian ohjaavuus voi johtaa potilaskeskeisen hoidon sijasta hallintovetoiseen hoitoon; näyttöön nojaavat hoitosuositukset sopivat usein huonosti monimutkaisiin monisairaustapauksiin.

Samantyyppisesti asiaa pohtivat myös Pekka Louhiala ja Harri Hemilä (2005) yli kymmenen vuotta sitten.

Kardiologian professori (emeritus) Desmond J Sheridan (2016) analysoi syitä siihen, miksi EBM on ollut niin merkittävä ilmiö ja miksi sillä on ollut niin laajalle ulottuva – sekä myönteinen että kielteinen – vaikutus kliinisessä lääketieteessä ja terveydenhuollossa.

Lobbying!

Selected truths advance causes,

over-simplifications beguile us,

rhetoric diverts and distracts us.

The Pied Piper of our age!

(Desmond J Sheridan. Evidence-Based Medicine:Best Practice or Restrictive Dogma (pp. v-vi). Kindle Edition)

Aika harva asia on joko hyvä tai paha, tehokas tai tehoton. Tämä pätee niin erilaisiin hoitoihin kuin niiden tutkimukseenkin. Se pätee myös EBM-ilmiöön. Aiheesta on kirjoitettu 1990-luvulta lähtien. Professori Sheridan on pitkän linjan sydänlääkäri ja hän arvostaa tieteen ohella lääkäreiden käytännön kliinistä kokemusta. Hän kunnioittaa EBM:n saavutuksia, mutta myös kritisoi sitä erityisesti käytännön lääkärin työn näkökulmasta.

Historiaa

EBM:n tärkein tukipilari on RCT – Randomized Clinical Trial eli satunnaistettu kliininen koe. Se on tieteellinen koeasetelma, jossa potilaat jaetaan satunnaisesti hoito- ja yhteen tai useampaan vertailuryhmään. Ryhmien jäsenet eivät yleensä tiedä, kuuluvatko he tutkimus- vai vertailuryhmään. Koehenkilöiden sokkoistaminen (blinding) tarkoittaa sitä, että he eivät tiedä, saavatko tutkittavaa eli vaikuttavaa hoitoa (kuten lääkettä) vai plaseboa (eli vaikuttamatonta ainetta tai hoitoa). Jos tutkimus tehdään kaksoissokkokokeena, silloin myöskään hoitava henkilö ei tutkimustilanteessa tiedä, kumpaa – vaikuttavaa vai muuta ainetta tai hoitoa – hän potilaalle antaa. Sen tietää vain tutkija. Sekä potilas että lääkäri osallistuvat siis tutkimukseen ”sokkoina”. Järjestelyllä halutaan poistaa hoitajan ja hoidettavan tunnetekijät, kuten odotusten, uskon ja kokemuksen vaikutus. Tämä menettely sopii lähinnä vain lääketutkimuksiin. Kaikissa muissa hoitomuodoissa potilaan kanssa työskentelevää hoitajaa ei voi sokkoistaa niin, että hän ei tietäisi millaista hoitoa potilaalleen on tarjoamassa.

Monituhatvuotisessa hoitamisen historiassa RCT sellaisena kuin se nykyisin nähdään, on hyvin tuore ilmiö. Ensimmäisen RCT-kokeen toteutti Medical Research Council Englannissa vuonna 1946. Sittemmin siitä tuli näyttöön perustuvan lääketieteen kultainen standardi, joka on vuosikymmenien kuluessa alkanut määritellä, mikä on hyvää tiedettä ja hyvää hoitoa.

EBM:n kultaista periaatetta eli sokkoistettua vertailevaa tutkimusta on kuitenkin käytetty jo paljon aikasemminkin, esimerkiksi tutkittaessa animaalista magnetismia, jota sittemmin alettiin kutsua hypnoosiksi.

EBM:n käsite ja ajattelutapa syntyi 1990-luvun alussa tarpeesta varmistaa, että lääkäreiden käyttämät hoitomuodot ovat todella vaikuttavia. Pitkän kliinisen kokemuksen rinnalle kaivattiin ”kovempaa” ja tieteellisesti perusteltavissa olevaa todistusta hoitamisen tehosta.

”Yksi menestyneimmistä lääketieteen kampanjoista lähihistoriassa”

Vuonna 1991 McMaster yliopiston epidemiologien ryhmä otti käyttöön uuden käsitteen ”Evidence Based Medicine”. Tämä ajattelutapa, ”paradigma” lääketieteen käytännössä levisi nopeasti terveydenhuoltoon ja lääkärien tietoisuuteen. Se levisi median välityksellä myös väestölle. Listatessaan vuonna 2007 lääketieteellisiä virstanpylväitä British Medical Journal BMJ osoitti, että näyttöön perustuva lääketiede oli yksi menestyneimmistä lääketieteen kampanjoista lähihistoriassa.

Kirjassa Evidence-Based Medicine Best Practice or Restrictive Dogma (Näyttöön perustuva lääketiede. Hyviä käytäntöjä vai rajoittava dogmi) professori Sheridan pohtii asioita, joita näyttöön perustuvan lääketieteen liike on ajanut. Hän analysoi, miksi monet kliinikot ja filosofit aikanaan vastustivat hoitamisen hyötyjä ja vaikuttavuutta yksinkertaistavaa evidenssin (näytön) määrittelyä ja käsitettä näytön hierarkiasta.  Kaikki eivät edelleenkään allekirjoita hierarkian ideaa eli sitä että tutkimusmetodi määrittelisi sen, millainen todistus hoidon hyödyistä on arvokkainta ja mikä taas vähemmän arvokasta.

Typistetty näyttöideologia ei hyödytä potilasta

Kirjoittaja väittää, että jotkut EBM:n opinkappaleet ovat vastakkaisia lääkäreiden arvomaailmalle, jonka tärkein periaate on, että lääkäreiden kuuluu pitää huolta siitä, että yksittäisiä potilaita hoidetaan hyvin. Hänen mukaansa yksinkertaistettu ja typistetty EBM-ideologia ja sen opinkappaleet ovat itse asiassa vaikuttaneet terveydenhuollon ja sen johtamisen ongelmiin. Kirjassaan hän selvittää, kuinka vertaileva epidemiologinen tutkimus, johon näyttöön perustuva lääketiede nojaa, tuli korvaamaan kliinistä tiedettä ja aiheutti sen vuoksi käytännön terveydenhuollossa haasteita.

Tieteellisesti perusteltu näyttö eli evidenssi lääkärin työkäytäntönä on nyt kaikkialla länsimaissa omaksuttu määrittämään lääkäreiden ammatillisuutta ja sen arvoa. Jokaisen lääkärin on nykyisin pidettävä tämä mielessään hoitaessaan potilaita.

Kirjoittajan mukaan näyttöön perustuva lääketiede on yksi monista lääketieteellisten ammattien (yleislääkäreiden, erikoisalojen lääkäreiden ja lääkäritutkijoiden) työtä ohjaavista arvoista. Ei ainoa.

EBM ei saa ylittää potilaan etua

Seuraavassa kuvaan tiivistetysti ja vapaasti suomennettuna professori Sheridanin näkemyksiä EBM:stä ja parantamistyötä ohjaavista arvoista:

Lääkärin työssä EBM ei saa ylittää potilaan etua, esimerkiksi potilaan toiveita ja tuntemuksia. Tulevaisuudessa näytön pitää perustua periaatteille, joita ohjaa lääkintäkäytäntö laajasti ymmärrettynä. EBM se ei voi olla, koska sillä on rajoittunut missio ja agenda (tavoite ja toimintasuunnitelma) ja se sivuuttaa tärkeitä potilaiden hoitoon vaikuttavia asioita.

EBM-liike on esittänyt itsensä hyvin voimakkaasti riippumattomaksi taloudellisista intresseistä terveydenhuollossa; kuitenkin se on ollut liian lähellä poliittista valtaa ja niitä voimia, jotka ovat vastuussa terveydenhuollon päätöksistä ja uudistuksista poliittisella tasolla.

Itseasiassa näyttöön perustuvan lääketieteen vaikutus terveydenhuoltojärjestelmän tasolla on vienyt huomiota pois alueilta, jotka ovat äärimmäisen tärkeitä potilastyön kannalta.

Muodollisesti näyttöön perustuva lääketiede tuli käyttöön vuonna 1992, kun JAMA:n artikkelin myötä EBM:stä tuli ”tarkka, järkevä ja luotettava tapa käyttää nykyisin tiedossa olevaa parasta näyttöä tehtäessä päätöksiä potilaan hoidosta”. Toisin sanoen näyttölääketieteen mukainen hoitokäytäntö tarkoittaa kliinisen asiantuntemuksen ja parhaan käytettävissä olevan, systemaattisen tutkimuksen tuottaman näytön yhdistämistä.

Ensi lukemalta tämä vaikuttaa erinomaiselta ja täysin ymmärrettävältä, mutta kuitenkin se on melko epäselvä. Määritelmässä ei spesifioida, mitä tarkoitetaan ”parhaalla näytöllä” eikä kuinka ja millä tavoin tämä näyttö pitäisi kussakin tapauksessa hankkia.  Systemaattista tutkimustakin on monenlaista. Juuri nämä kysymykset ovat olleet erimielisyyksien syynä näyttölääketieteestä keskusteltaessa.

EBM vastasi ajan haasteisiin

Termi oli siis 1990-luvulla uusi eikä sitä ollut aikaisemmin käytetty terveydenhuollon alalla. Se antoi potkua järjestämän uudistamiseen. Sitä tarvittiin, jotta voitaisiin hallita 1970-luvulla alkanutta lääketieteellisen informaation räjähdysmäistä kasvua.

1990-luvun loppuun mennessä oli käynyt selväksi, että tarvittiin uusia menetelmiä hallita lisääntyvää tieteellisen informaation määrää. Tutkimusta tuotettiin koko ajan yhä enemmän. EBM-liike on merkittävästi kehittänyt lääketieteen opetusta ja käytäntöä. Nopea kliinisen tutkimuksen lisääntyminen ja tarve julkaistun informaation ja disinformaation parempaan käsittelyyn on vauhdittanut EBM:n kehittymistä.

Kuitenkin näyttöön perustuvan liikkeen idea oli samalla ”luonut” uuden metodin harjoittaa lääkärin ammattia ja tämä puoli liikkeestä näyttää vähemmän luotettavalta, kun sitä tutkitaan lääkärin työn arkisessa kontekstissa: tavallisen työpäivän tai -viikon potilaskontakteissa ja asiayhteyksissä. Vuonna 1992 julkaistussa artikkelissa annettiin kaksi erilaista tapaa toimia potilaan kanssa: menneisyyden ja tulevaisuuden tapa.

Menneisyyden tapa oli se, että lääkäri luotti oppimaansa ja tunnettuihin alansa auktoriteetteihin. Tulevaisuuden tapaa merkitsi sitä, että lääkäri nopeasti selvittää kirjallisuudesta, millaista tutkimusta aiheesta on julkaistu ja tämä kirjallinen informaatio ohjaa hänen kliinistä työtään.

Lähdettiin siis siitä, että näyttö, joka perustui kokemukseen ja kollegoiden, muun muassa senioriasemassa olevien kollegoiden, näkemyksiin voi olla epäluotettavaa. Sen sijaan, kun informaatiota otetaan suoraan kirjallisuudesta, niin se on silloin ylivoimaisesti parempaa potilastyössä ja näin ollen lääkärin kuuluu oppia lukemaan näitä kliinisiä, vertailevia tieteellisiä tutkimuksia. Tämä näyttääkin ilmeiseltä nykypäivänä, ja tutkimusinformaation virran vain edelleen voimistuessa epäilemättä on tärkeää painottaa tätä seikkaa.

EBM-liike perustui pitkälti kliinisen epidemiologian tutkimusalan kehittymiseen. Tästä näkökulmasta kysymys olikin tuolloin aivan uudesta lääkäreiden käytännön työtä ohjaavasta lääketieteen paradigmasta. Se painotti kliinisistä vertailevista tilastollisiin todennäköisyyksiin nojaavista tutkimuksista saatavaa näyttöä sen sijaan, että potilaan tutkiminen nojaisi intuitioon ja epäsystemaattiseen kliiniseen kokemukseen tai patofysiologiaan riittävänä syynä kliiniseen päätöksentekoon.

Tämä aiheutti professori Sheridanin mukaan tuolloin seniorilääkärikunnassa ja kokeneissa kliinikoissa hämmennystä. Myöhemmin EBM-asiakirjat ja dokumentit kuitenkin tunnustivat kliinisten taitojen ja psykologisten seikkojen merkityksen ja roolin ja hyväksyivät esimerkiksi, että myötätunto ja sensitiivisyys potilaiden emotionaalisia tarpeita kohtaan on tärkeää.

Silti EBM:n peruskonsepti julisti ideaa evidenssin hierarkiasta lääketieteessä.

Tässä ajattelussa satunnaiset kliiniset kokeet (RCT Randomized Clincal Trials) olivat huipulla ja kaikkia muita näytön muotoja pidettiin vähemmän laadukkaina ja vähemmän luotettavina. Tavanomaisten kliinisten taitojen opettaminen lääkärikoulutuksessa katsottiin toki tarpelliseksi edelleenkin, mutta näitä taitoja piti opettaa sellaisen henkilön ohjauksessa, joka oli koulutettu näyttöön perustuvan lääketieteen menetelmiin.

Näin EBM-liike oli vahvistamassa tietä tulevaisuuteen. Tällä tavoin ajateltiin opiskelijoiden oppivan, kuinka ”täsmällisesti määritellä potilaan ongelma” ja ”mitä informaatiota tarvittaisiin sen ratkaisemiseksi”. Tätä kutsuttiin kriittiseksi tarkasteluksi, jota ei EBM:n mukaan ollut osattu ennen, vanhojen opetusmenetelmien aikana.

Liike vaikutti huomattavasti siihen, että kliinisen tutkimuksen arviointi ja tulkinta tuli systemaattiseksi ja se sai oman formaattinsa. Tämä olikin tärkein liikkeen tavoite ja siinä se oli menestyksekäs.

Vähemmän menestyksekäs se oli lanseeratessaan näytön hierarkian käsitteen joka joutuikin ankaran kritiikin kohteeksi, koska se epäonnistui ottamaan huomioon prosessin, jolla uutta tietoa hankitaan. Toiseksi, se esitti liian yksinkertaistetun näkemyksen kliinisestä diagnoosista ja potilaan ohjauksesta, noista lääkärin tärkeistä työkaluista.

Kohti valoisampaa tulevaisuutta

Desmond Sheridanin näkemykset auttavat ymmärtämään Suomessa lääkäreiden kesken parhaillaan käytävää kiistaa siitä, millaista on tiettyjen sairauksien, vaivojen ja tilojen hyvä, käypä hoito. Esimerkiksi Ville Pöntynen ja muut kilpirauhaspotilaita, väsymysoireyhtymästä tai fibromyalgiasta kärsiviä potilaita hoitavat lääkärit käyvät kädenvääntöä siitä, mikä on riittävän ”oikeaa” hoitoa. ”Oikealle” ei voi olla absoluuttista, täysin tarkkarajaista näyttöön perustuvaa vastausta. Silti hoitamisen hyvyyttä ei voi pitää vain mielipidekysymyksenä.

Greehalgh ym (2014) ehdottavat, että todelliseen, oikeaan näyttöön perustuvaa hoitoa pitäisi kehittää seuraavasti:

  • Makes the ethical care of the patient its top priority
  • Demands individualised evidence in a format that clinicians and patients can understand
  • Is characterised by expert judgment rather than mechanical rule following
  • Shares decisions with patients through meaningful conversations
  • Builds on a strong clinician-patient relationship and the human aspects of care
  • Applies these principles at community level for evidence based public health

Vapaasti suomennettuna: Otetaan potilaan eettinen hoitaminen prioriteetiksi; sovelletaan sellaista yksilöllistä näyttöä, jonka kliinikot ja potilaat voivat ymmärtää; turvaudutaan asiantuntijan arvioon mieluummin kuin mekanistisiin sääntöihin; käydään potilaan kanssa (hänelle) merkityksellistä keskustelua ja jaetaan päätöksentekoa; rakennetaan vahva hoitaja-potilas -suhde ja omaksutaan hoitamisessa humanistinen asenne; sovelletaan näitä periaatteita perusterveydenhuollossa ja yhteisötasolla näyttöön perustuvan kansanterveystyön edistämiseksi.

Viitteitä

Pekka Louhiala ja Harri Hemilä. Näyttöön perustuva lääketiede – hyvä renki mutta huono isäntä. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim. 2005;121(12):1317-25. http://www.duodecimlehti.fi/lehti/2005/12/duo95036

Desmond J Sheridan. Evidence-Based Medicine: Best Practice or Restrictive Dogma. Imperial College Press. 2016

Trisha Greenhalgh, Jeremy Howick, Neal Maskrey 2014. Evidence based medicine: a movement in crisis? BMJ. 2014; 348: g3725. Published online 2014 Jun 13. doi:  10.1136/bmj.g3725

Vastaus Erno Vanhalalle huuhaa-asiassa ja vähän Juha Leinivaarallekin

,

Isorättyä Pekka ja Teija Kiasma 20180106_133412 (5)

Osa Pekka ja Teija Isorättyän teoksesta ”Nature Morte”, joka on uudelleentulkinta Hugo Simbergin teoksesta Kuoleman puutarha. Kiasma tammikuu 2018.

Tässä kirjoituksessa vastaan Erno Vanhalalle. Hän on lähettänyt minulle vastineen  blogikirjoitukseeni, jossa käsittelin Helsingin Sanomissa 4.1.2018 julkaistua professori Juhani Knuutin haastattelua hänen vapaaehtoistyöstään huuhaan torjunnassa.

Erno hyvä, kiitos vastineestasi. Ilahduin siitä. On upeaa, että keskustelua voidaan käydä tarvitsematta hyökkäillä henkilöitä vastaan. Itse asiahan tässä on tärkeä eli se, että merkittävän suuri joukko suomalaisia turvautuu tavanomaisen, virallisen terveydenhuoltojärjestelmän tarjoaman hoidon ja hoivan lisäksi systeemin ulkopuolisiin palveluihin. Tutkimustuloksiin nojaten voidaan pyrkiä ymmärtämään ja selittämään, mistä tällainen ilmiö kumpuaa, miksi ihmisillä ylipäänsä on tarve vaihtoehtohoitoihin, mikä merkitys niillä on yhteiskunnassa  ja mitä hyötyä ja haittaa niistä on tai voi olla.

Olen kopioinut tekstisi tähän kokonaan ja kommentoin sitä kohta kohdalta. Selvyyden vuoksi olen kursivoinut sinun  tekstisi.

Perehdyin muutamaan LiinanBlogin kirjoitukseen. Olen muistaakseni jo aiemminkin törmännyt näihin, mutta vasta nyt tuli vähän syvällisemmin lueskeltua. Blogia pitää Tampereen yliopiston dosentti Pauliina Aarva. Hän on saanut paljon kritiikkiä osakseen tutkiessaan valtavirrasta poikkeavia “hoitoja”.

Pauliinan vastaus: Kaikenlaista hoitamista ja terveyden edistämistä, jota suomalaiset pitävät tärkeänä ja josta he saavat apua ongelmiinsa, saa ja pitääkin tutkia. Valtavirrasta poikkeavia hoitomuotoja käyttää noin kolmannes aikuisväestöstä. Aiheen tutkiminen myös Suomessa on siis erittäin tärkeää, vaikka hallitseva valtavirta määrittelisikin sen turhaksi ja  sitä vastustaisi.

Olen saanut todella paljon myönteistä palautetta kirjoituksistani, joita on pidetty asiallisina, koska ne ovat nojautuneet tutkimustuloksiin. Myös tietokirjani  Parantavat energiat – Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista (2015) on saanut ilahduttavasti myönteistä palautetta.

Uusimmassa blogauksessaan kirjoittaja käsittelee Juhani Knuutin työtä paljastaa huuhaata maailmasta. Omasta mielestäni Knuuti tekee erinomaista työtä. Tutkijan uran ohella Knuuti käyttää aikaansa kirjoittaen blogia, jossa hän purkaa terveysväitteitä auki. Toisin sanoen hän debunkkaa huuhaata. Knuutin työstä kirjoitti äskettäin Helsingin Sanomat. Tähän tarttuu Aarva blogauksessaan, joka on otsikoitu “Juhani Knuuti vapaaehtoistöissä huuhaan kitkemiseksi”. Otsikkohan on hyvä, sillä se kertoo juuri siitä, mitä Knuuti tekee. Itse blogiteksti on hyvin mukavasti soljuvaa ja huomaa, että kirjoittajalla on akateeminen rauhallisuus ollut tässä tekstissä mukana.

Kuitenkin tekstin tarkoitus on jotain muuta. Aarva kysyy kirjoituksessaan: Lukijalle piirtyy kuva, että huuhaa on sama asia  kuin uskomushoito ja vaihtoehtohoito. Mutta onko näin? Ja tätä hän käsittelee sitten kirjoituksessa tarkemmin. Teksti siis fokusoituu vaihtoehtohoitoihin, mikä lienee blogin fokus muutenkin.

Pauliinan vastaus: Kuten blogitekstissäni kirjoitan, pidän Juhani Knuutin vapaahtoistyötä tärkeänä. Kirjotukseni kohde oli Helsingin Sanomien lehtijuttu ja siitä piirtyvä todellisuuskuva, ei Knuutin työ huuhaan vastaisena taistelijana. Arvelet, että tekstilläni on jokin muu tarkoitus kuin se,  minkä kerron julki. Tulkoon nyt selväksi, että muuta tarkoitusta ei ole. Pääajatus on ollut  pohtia käsitteiden käyttöä, koska nykyisellään se näyttää olevan sekavaa. Toiseksi halusin nostaa esiin tutkimuksen tarpeen Suomessa. Vain se voi lisätä tietoa kansainvälisestä alan kehityksestä ja ymmärrystä näiden, voimakkaita mielipiteitä nostattavien hoitomuotojen myönteisistä ja kielteisistä vaikutuksista yksilöihin ja koko kansanterveyteen.   Sinäkin pohdit käsitteitä, kuten alla näkyy.

Pohdin ensin itse, mitä nämä termit ovat. Huuhaa kuvastaa asiaa, joka ei ole totta, mutta se on pikemminkin harmitonta kuin vaarallista. Horoskoopit ovat yksinkertainen esimerkki huuhaasta. Valitettavasti joillekin ihmisille nekin näyttelevät turhan suurta roolia elämässä, joten huuhaata ei voi koskaan pitää täysin harmittomana asiana, vaikka useimmiten näin onkin. Huuhaa on ennen kaikkea epätieteellistä.

Uskomushoito on “hoito”, joka ei perustu todellisiin vaikuttimiin vaan ainoastaan uskomukseen “hoidon” toiminnasta. Tällaisia ovat esimerkiksi rukous ja homeopatia.

Pauliinan vastaus: En taida ymmärtää mitä tarkoitat ”todellisilla vaikuttimilla”, ovatko ne ehkä hoitajan syitä tarjota/ehdottaa tietynlaista hoitoa, ehkä tarkoitat hoidon vaikuttavuutta (effectiveness) tai tehoa (efficacy)?

Joka tapauksessa uskomushoito -termiä ei käytetä tieteellisessä tutkimuksessa, se on enimmäkseen sensaatiohakuisen journalismin termi. Suuri joukko lääkäreistäkään ei käytä sitä, vaikka Lääkäriseura Duodecim valitsi sen vuonna 1995, tosin äänestyspäätöksellä,  käännökseksi termistä Complementary and Alternative Medicine (CAM; tätä termiä käytän jatkossa lyhyyden vuoksi tarkoittamaan täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja). ”Uskomushoito” on huonosti erotteleva termi, koska se ei kuvaa todellisuutta realistisesti.  Kaikessa hoitamisessa on mukana enemmän tai vähemmän uskoa ja uskomuksia – niin hoitajalla kuin hoidettavallakin. Rukous on pelkkää uskoon nojaamista.  Plasebo, jota on kaikessa hoitamisessa, perustuu juuri uskoon (mutta ei uskontoon), luottamukseen, tunteisiin, aistimuksiin ja mielikuviin. Ne ovat siis osa KAIKKEA hoitamista. Katso tarkemmin kirjoituksista  Kieli muovaa käsityksiä https://liinanblogi.com/2017/09/19/kieli-muovaa-kasityksia-ja-uskomuksia/, Plasebon paradoksit väistyvät https://liinanblogi.com/2017/12/28/plasebon-paradoksit-vaistyvat/ ja Uskomushoito – mitä se on? https://liinanblogi.com/2017/08/22/uskomushoito-mita-se-on/

Sitten on vielä termi vaihtoehtohoito. Tämä on näistä kolmesta kaikkein kryptisin. Esimerkiksi eturauhassyövän hoidossa miehille annetaan joskus selkeästi kaksi vaihtoehtoista hoitotapaa: leikkaus tai sädehoito. Ensimmäinen eliminoi syövän, mutta se voi vaikuttaa sukupuolielämään, kun taas jälkimmäinen ei vie miehisiä kykyjä, mutta ei välttämättä myöskään nujerra syöpää. Tässä on siis kaksi asiaa, jotka molemmat kyllä hoitavat, mutta ne ovat kuitenkin vaihtoehtoisia tapoja (tässä tapauksessa jopa käsittääkseni toisensa poissulkevia). Kuitenkin puhuttaessa vaihtoehtohoidoista ei tarkoiteta todellisia vaihtoehtoisia hoitoja, vaan puhutaan pikemminkin “hoidoista”, joiden toiminnalle ei ole tieteellistä näyttöä. Näyttö voi puuttua yksinkertaisesti siitä syystä, ettei niitä ole vielä tutkittu tarpeeksi (menisikö mindfullness tähän kategoriaan? Käsittääkseni sen tutkimus on tuonut hiljalleen esiin hyötyjä) ja sitten on asioita, joita on tutkittu vaikka kuinka paljon, mutta hyöty ei ole plaseboa suurempi (kuten vaikkapa homeopatia tai vyöhyketerapia). Tällainen “hoito” ei oikeasti tunnu olevan vaihtoehto millekään, vaan kyseessä on uskomushoito.

Edellä mainittujen termien lisäksi löytyy vielä käsite täydentävä hoito. Jos ajatellaan, että masennukseen saa lääkitystä, jota täydentää liikunnalla ja omega-3:lla, voitaisiin olla ihan ok väylällä. Kirjoittaja mainitsee, että kolmasosa suomalaisista käyttää terveydenhuollon ulkopuolella olevia hoitoja. En tiedä tulisiko tähän suhtautua positiivisesti vai negatiivisesti, mutta tietäen, kuinka laajaa huuhaan käyttö on, en ole kovin iloinen tällaisesta luvusta. Lääkärin määräämiä hoitoja voi varmasti täydentää hyvillä tavoilla, mutta homeopatia, reiki tai akupunktio eivät ole sellaisia. Vastikään uutisoitiin tällaisten “täydentävien huuhaahoitojen” olevan riski potilaalle, kun väitöstutkimuksessa argumentoitiin luontaistuotteiden voivan olla vaarallisia yhdessä lääkkeiden kanssa.

Pauliinan vastaus:  Kansainvälinen tutkimuskirjallisuus,  jota on todella runsaasti, useimmiten jakaa CAM-hoidot kolmeen ryhmään:

1) Erilaiset luontaistuotteet, kuten rohdokset, yrtit, vitamiinit, mineraalit, probiootit. Niitä myydään usein ravintolisinä.

2) Kehomielihoidot, kuten akupunktio, jooga, kalevalainen jäsenkorjaus, naprapatia, osteopatia,  kiropraktiikka, vyöhyketerapia, aromaterapia, reiki, erilaiset hieronnat, rentoutustekniikat, meditaatio, hypnoosi, luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong, Alexander-tekniikka, pilates, Trager ym.

3) Kokonaiset hoitojärjestelmät, kuten perinteinen kiinalainen ja intialainen (Ayerveda) lääketiede, antroposofinen lääketiede, homeopatia ja jotkut perinneparannusjärjestelmät. Ne poikkeavat modernista biolääketieteestä teorioiltaan ja hoitotavoiltaan ja pyrkivät tasapainottamaan kehoa ja mieltä erilaisin kehomieli-menetelmin sekä yrttien, valmisteiden ja ruokavalion avulla.

Ryhmittelyjä on muitakin, kuten esimerkiksi Kempaisen ym. (2017) artikkelissa, jossa on tietoja CAM-hoitojen käytön yleisyydestä Euroopassa. Katso myös Yhdysvaltain tutkimuskeskuksen National Center for Complementary and Integrative Health  määrittelyt.

Uutinen, johon viittaat, on harmillinen esimerkki tutkimustiedon tahallisesta tai tahattomasta vääristymisestä uutisessa ja myös väittelijä Kaisa Salmisen  kirjoittamassa abstraktissa. Luin väitöskirjan.  En ole farmasian asiantuntija, joten biokemian osalta en voi sitä kommentoida. Aihe on tärkeä ja huomionarvoinen. Kuitenkaan koeputkiolosuhteissa tehdyn tutkimuksen päätelmiä ei minkään tutkimuslogiikan mukaan voi yleistää niin laajalle kuin Salminen tekee sekä tiivistelmässä että mediajulkisuudessa. Hän johtaa epäeettisesti ihmisiä harhaan, mikä on tutkijalta ikävästi tehty. Tiivistelmässä tuntui olevan voimakasta tarkoitushakuisuutta – ilman selkeitä perusteita. Hänhän ei tutkinut kasvilääkkeiden ja tavanomaisten (perinteisten) lääkkeiden yhteisvaikutuksia, vaan niissä ja tavanomaisissakin lääkkeissä olevia yksittäisiä aineita. Liitän tähän farmasian tohtori Yvonne Holmin kommentin
https://www.vogel.fi/kasvilaakinta/rohdos-laake.php
sekä biokemisti Timo Lehdon kommentin http://www.luontaistukut.fi/ajankohtaista.html

Kirjoittaja esittelee bloginsa Täydentävät hoidot? -sivulla useita “hoitoja”, joiden  on todettu jo aikoja sitten olevan omalla tavallaan täysin hyödyttömiä, jopa haitallisia. Tällaisia ovat muun muassa homeopatia, reiki, vyöhyketerapia ja parantava kosketus. Jokainen edellä mainittu “hoito” tuo kuitenkin plasebovaikutuksen, joka voi olla kokijalleen todella tärkeä.

Pauliinan vastaus: Oletkohan tutustunut sivustooni kunnolla tai ymmärtänyt jotakin eri tavoin kuin olen tarkoittanut?  Täydentävät hoidot? -osiossa nimittäin en esittele hoitoja enkä niiden vaikutustutkimuksia, vaan annan aivan perustietoa siitä, mitä täydentävillä hoidoilla tarkoitan ja miten  kansanvälinen tiedeyhteisö ja tutkimusorganisaatiot niitä luokittelevat.

Varsinkin Yhdysvalloissa, Australiassa, Kanadassa ja Keski-Euroopassa CAM-tutkimusta on runsaasti ja se on  monipuolista ja monitieteistä. Kaikista yllä esittämistäsi hoitomuodoista on tutkimuksia, jotka osoittavat niiden vaikutukset plaseboa suuremmiksi. Lääketieteelliseen tutkimukseen verrattuna CAM-hoitoja tietysti tutkitaan häviävän vähän,  mutta tutkimusjulkaisujen määrä lisääntyy koko ajan eri tieteenaloilla. Paljous ja vähyys riippuu siitä, mistä ja minkä tieteenalan näkökulmasta asiaa tarkastellaan.

Kiistaa käydään – erityisesti homeopatian suhteen – siitä, millainen tutkimus katsotaan päteväksi osoittamaan näyttöä hoitomuotojen hyödyistä. Tässä en voi syventyä tilan puutteen (tulisi mahdottoman pitkä teksti) ja omien aikarajoitusteni vuoksi runsaaseen alan tutkimuskirjallisuuteen ja  tutkimusmetodologisiin kysymyksiin. Ehkä metodologiaan palaan myöhemmin, se  kun  tuntuu olevan nykyisin kovin kuuma keskustelun teema myös tiedeyhteisössä. Esimerkkinä tutkimuksesta annan linkin melko tuoreeseen  Reiki-hoitoa koskevaan tutkimuskatsaukseen Reiki is Better than Plasebo,  joka on julkaistu viime syksynä  Journal of Evidence Based Complementary and Alternative Medicine -lehdessä.

Kirjassani Parantavat energiat. Myyttistä  ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista on tiivistelmänomaisesti (50 sivua) kerrottu alan tutkimuksesta, kirjassa on 434 sivua.  Tiedot ovat noin kolmen vuoden takaa. Tilanne on muuttunut, ja näyttöä on tullut entistä enemmän.

On selvää, että CAM-tutkimus ei voi millään tasolla (rahoitus, tutkijoiden ja tutkimusjulkaisujen määrä sekä aihetta tutkivien yliopistojen ja tutkimuslaitosten määrä) vertautua giganttisen laajaan lääketieteelliseen tutkimuksen, johon verrattuna CAM-tutkimus on kaikkialla maailmassa  nuori ja varsin vähävarainen tutkimusala. On tahoja, jotka toivovatkin sen jäävän marginaaliin, mutta se ei ole mahdollista, sillä uusi psykoneuroimmunologinen ja ylipäänsä kehon ja mielen yhteistoiminnan ja  ”yhteisvaikutusten” tutkimus on jo muuttanut ja tulee edelleen muuttamaan hoitovaikutusten tutkimuksen teorioita ja metodeja. Muutos käy (erityisesti perusterveydenhuollon palvelujen tutkimuksessa)  siihen suuntaan, että kehoa ja mieltä ei kliinisissä tutkimuksissa enää eroteta toisistaan ja hoitojen vaikutuksia tutkitaan kokonaisuuksina. Tähän kokonaisuuteen voi kuulua muitakin kuin biolääketieteen hoitoja, esimerkiksi CAM-hoitoja.

Ihmisen kokonaisuuden huomioon ottavalla parantamisen saralla toimivat juuri  kehomielihoidot, joilla saattaa olla potentiaalia sellaisten vaivojen hoidossa, johon biolääketiede pystyy heikosti  vastaamaan (kuten kroonisista sairauksista aiheutuva kärsimys,  monisairaat ihmiset, toiminnalliset häiriöt, epämääräiset vaivat ja mielentereysongelmat). Tällä alalla tarvitaan CAM-tutkimusta.

Mielestäni kirjoittaja ei kuitenkaan käsittele näiden “hoitojen” vaaroja tarpeeksi paljon, vaan antaa pikemminkin ymmärtää, että esimerkiksi homeopatia olisi todettu toimivaksi, vaikka tilanne on päinvastoin, ja linjassaan jokainen metatutkimus on todennut homeopatian olevan plaseboon verrattavissa.

Pauliinan vastaus: Erno hyvä, ymmärrän huolesi CAM-hoitojen vaaroista ja olen kanssasi samaa mieltä siitä, että niistä on puhuttava –  hoitojen hyötyjen rinnalla. Juuri siksi toivonkin, että haittoihin alettaisiin tutkijayhteisössä suhtautua vakavasti ja että yleisen mediassa päivittelyn sijaan ryhdyttäisiin konkreettisesti  tutkimaan. Parhaillaan onkin mennossa yksi tähän liittyvä kahden yliopiston toteuttama tutkimusprojekti.

Sinun mielestäsi minä en käsittele blogissani tarpeeksi paljon näiden hoitojen vaaroja.  Kuinkahan paljon mahtaisi olla tarpeeksi? Olet varmaan oikeassa. Kirjassani on 10 sivun pituinen luku (s. 136-146) aiheesta. Se ei  ole paljon.  Minua todellakin kiinnostavat sekä haitat että hyödyt. Tutkittuani tätä aiheetta jo monia vuosia, on käynyt ilmi, että tutkimustietoa haitoista on erittäin vähän. Kehomielihoidot (yllä luokittelussa kohta 2), joiden väestö- ja vaikutustutkimukset ovat ydinkiinnostukseni kohteita, ovat yleensä kliinisesti haitattomia ja sivuvaikutuksettomia,  mutta haitat voivat liittyä potilaan taloudellisiin menetyksiin tai siihen, että tavanomainen hoito voi jäädä saamatta/hankkimatta. Kuitenkin tutkimusten mukaan ylivoimaisesti suurin osa CAM-hoitojen käyttäjistä käyttää hoitoja lisänä ja tukena tavanomaiselle hoidolle, jolloin vaaraa lääketieteellisen hoidon puutteesta ei ole.  Tästä on myös suomalaista tutkimustietoa. Lähdeviitteitä löytyy kirjastani.

Homeopatia on kaikkein ristiriitaisin CAM-hoitomuoto Suomessa. Myös kansainvälisesti siitä käydään kiivasta keskustelua.  Ristiriita, jopa pelko ja hätä liittyvät siihen, että homeopatian vaikutusmekanismia ei tunneta. Silti sitä käytetään Euroopassa laajasti, 5,7 % väestöstä EU:n alueella (Kemppainen ym. 2017). Saksassa osuus on lähes 12 % ja Suomessa 2% (luvut kaivoin itse European Social Survey -taulukoista Round7:sta, eivätkä luvut ole tarkistettuja, Kemppainen ym. eivät käsittele yksittäisiä maita). Kärsivälle ihmiselle konkreettisesti saatu apu omaan ongelmaan näyttää olevan tärkeämpää kuin se, tunnetaanko vaikutusmekanismi.

Meta-analyyseja on sekä puolesta että vastaan. Tässä linkki, joka kertoo näistä meta-analyyseista. Painotan, että tämä ei ole tieteellinen julkaisu, mutta siinä kerrotaan eri meta-analyyseistä: http://www.greenmedinfo.com/blog/extreme-bias-ftc-s-ruling-homeopathic-medicine. Blogissani pohdin aihetta noin vuosi sitten https://liinanblogi.com/2016/12/18/tapaus-homeopatia/

Toinen mielenkiintoinen tieto on, että Sveitsissä lääkärin antamasta homeopaattisesta hoidosta saa sairausvakuutuskorvausta pakollisesta vakuutuksesta. Tästä kirjoitin viime elokuussa  Sveitsissä täydentäviä hoitoja virallistettu https://liinanblogi.com/2017/07/03/sveitsissa-taydentavia-hoitoja-virallistettu/

Tämäkin osoittaa, että kyseessä on kiinnostava ja ristiriitainen hoitokokonaisuus. Minulta on viime vuosina useaan otteeseen tivattu, kannatanko homeopatiaa vai en. Pahimmillaan silmiini on osunut jopa julkaisuja, joissa on muka ”tiedetty”, mihin uskon ja mitä kannatan – kysymättä minulta itseltäni. Pariin sellaiseen  julkaisuun olen joutunut pyytämään oikaisua, ja ne on päätoimittajan toimesta tehty. Aikaisemmalla tutkijan taipaleellani terveyden edistämisen tutkijana (ilman CAM-tutkimuskenttää) tällaista ei tapahtunut koskaan!

Olen tutkija, eikä minun tehtäviini kuulu ottaa henkilökohtaisesti kantaa jonkin hoitomuodon kannatettavuuteen. Olen kiinnostunut yhteiskunnallisesta terveyden ja sairauden hoidon ilmiöstä nimeltään CAM sekä sen ymmärtämisestä. Homeopatia kuluu CAM-hoitoihin.  Tieteellistä kiinnostusta kummempaa agendaa minulla ei ole. Homeopatian tehosta tai tehottomuudesta ei ole käytettävissä olevan kansainvälisen tutkimustiedon valossa tiedeyhteisössä yksimielisyyttä.  Toivottavasti tämä selventää, millaisesta positiosta tarkastelen CAM-hoitoja, mukaan lukien homeopatia.

Tulisiko Täydentävät hoidot? -sivulla siis lukea pelkästään plasebo? Plasebo ja nosebon (eli negatiivinen lumevaikutus, kuten olemattomasta lääkkeestä saadut sivuvaikutukset) tutkimuksia kannattaa tietysti jatkaa edelleen ja terveydenhuollolla on paljon parannettavaa, jotta plasebohoidoista voidaan ottaa hyväksi havaitut osat (asiakkaan kuuntelu, mukana eläminen) mukaan hoitokulttuuriin. Tässä on kirjoittajan suurin vahvuus. Plasebon roolin tutkiminen ja tuominen terveydenhuoltoon voi olla oikeinkin hyvä juttu, mutta se vaatii vielä vuosia tutkimustyötä.

Pauliinan vastaus: Kiitokset plasebo-ilmiön esiin nostamisesta.  Aihe todella kaipaa lisää tutkimusta ja huomiota terveydenhuollossa.

Kuitenkin tuntuu vastuuttomalta, että blogin sivuilla puhutaan “kiinalaisesta lääketieteestä”, joka on myytti, ja koetetaan verhoilla tämä tieteen alle. Toisaalta sivustolla on aiemmin hyökätty kirjoituksissa Skepsistä vastaan, vaikka Skepsis tekee samaa työtä kuin alussa mainittu Knuuti ja pyrkii vähentämään huuhaan määrää maassamme. Mielestäni kirjoittaja ei myöskään sanoudu irti huuhaasta tarpeeksi, kuten akateemisen ihmisen tulisi tehdä (vrt. persut ja rasismi). Myöskin Skepsiksen Huuhaa-palkinnon arvostelu ja ilkkuminen kertoo, ettei kirjoittaja ole ymmärtänyt Huuhaa-palkinnon tavoitetta ja kenelle sitä myönnetään. Tällainen kirjoittajan toteuttama hyökkääminen faktapohjaista maailmaa vastaan ei palvele ketään ja antaa kyseenalaisen kuvan Tampereen yliopistosta. Itse en haluaisi nähdä työnantajani liputtavan “alternative facts”:in puolesta.

Pauliinan vastaus: Tuntuu aika rohkealta, että  rinnastat monituhatvuotista hoitamisen perinnettä eli perinteistä kiinalaista lääketiedettä myyttiin. En tiedä, millaisiin lähteisiin väitteesi nojaa, mutta sille ei löydy tukea käytännön elämästä, ei myöskään tutkimuksesta, mikäli myytillä tarkoitat jotakin, mikä on epätotta tai pelkkää utuista  kuvitelmaa (myytti voidaan toki ymmärtää toisinkin). Maailman terveysjärjestö WHO on ottanut kantaa perinteiseen lääketieteeseen (Traditional Medicine) ja laatinut strategian vuosille 2014-2023 http://www.who.int/medicines/publications/traditional/trm_strategy14_23/en/

Toivon, että olen kertonut sinulle tutkimusfaktoja tarpeeksi, jotta hahmotat, mikä ero on skeptikkojen huuhaa-palkinnon perusteluilla ja tieteellisellä näytöllä. Tehottomuus, samoin kuin teho ja muu vaikuttavuus, vaikka se omasta näkökulmasta näyttäisi kuinka todennäköiseltä tahansa, on osoitettava konkreettisin, julkaistuin tutkimuksin. Kuten kaikki tutkijat tietävät, se että jotakin hoitomuotoa ei ole tutkittu, ei tarkoita että se sen vuoksi automaattisesti olisi tehotonta.

Tuntuuko sinusta todella siltä, että en sanoudu irti huuhaasta tarpeeksi? Siis jollakin tavalla sanoudun, mutta en riittävästi sinun mielestäsi?  Itse koen niin, että jos argumenttini nojaavat tutkimustietoon, niin silloin olen jo lähtökohtaisesti sanoutunut huuhaasta irti. Kirjotuksissani olen pyrkinyt pitämään erillään omat mielipiteeni tutkituista faktoista.

En tutki yksisarvishoitoja tai korteista ennustamista, koska ne eivät kuulu tutkimusalueeseeni, joka on CAM-hoidot, joista on tehty tutkimuksia. Tiedän, että raja näyttöön perustuvien CAM-hoitojen ja huuhaan välillä voi tuntua hämärältä ja sumuiselta, jos ei ole tutustunut alan tutkimukseen.  Silloin voi olla suuri houkutus puhua huuhaana hoitomuodoista, joista kuitenkin on olemassa tutkimusnäyttöä (esimerkiksi reiki; näyttö on vielä vähäistä, mutta sitä on). Tämä tilanne, siis ”suulla suuremmalla puhuminen” korjaantuu vain tutkijoiden välisellä asiallisella keskustelulla.

Toivon, että Tampereen yliopisto tai joku muu tutkimuslaitos perustaa  Ruotsin Karoliinisen sairaalan ja Norjan Tromssan yliopiston tavoin  kansallisen CAM-tutkimuskeskuksen Suomeen. Sen tehtävänä on koota systemaattisesti kansainvälistä tutkimustietoa alan tutkimuksesta ja tehdä myös omaa tutkimusta, josta hyötyvät terveydenhuolto, mutta  ennen kaikkea kansalaiset. Hehän näitä hoitomuotoja käyttävät ja tarvitsevat tutkimustietoa hyödyistä ja haitoista. Lääkärit ja muu hoitohenkilöstökin niitä tarvitsee, jotta osaavat neuvoa ja keskustella asiakkaiden kanssa.

Kun tutkimustietoa kootaan ja jaetaan avoimesti, niin ei tarvitse enää heittää perusteettomia väitteitä käyttäen jonkun auktoriteettihahmon mielipiteitä tai  ”alternative facts”, joita monesti tunnutaan käytettävän  puhuttaessa CAM-hoidoista. Vaihtoehtoisilla faktoilla tarkoitan tässä laajasti ottaen sitä, että kun puhutaan CAM-hoidoista, käytetään joko tietoisesti tai ilman riittävää tietoa johdattelevia ja epämääräisiä käsitteitä, viitataan yleisellä tasolla uskomushoitoihin, vaikka suuresta osasta (ei kaikista) CAM-hoitoja on näyttöä niiden hyödyistä, sumeilematta ja virheellisesti niputetaan kaikki muu kuin ”virallinen”hoitaminen yhteen ja samaan laariin sekä pelotellaan ihmisiä asiattomasti (”vaihtoehtohoidot voivat tappaa”). Tämä ei mielestäni voi olla kansalaisten edun mukaista. Terveyden edistämisen tutkimus on osoittanut, että ihmisten pelottelu ja vähättely on tehotonta toimintaa ja se jos mikä, on ihmisille haitallista.

Alan tutkimuksen toteuttaminen ja jo pelkkä laajan kansainvälisen tutkimuksen seuraaminen edellyttää kunnollista monihenkistä tutkimusryhmää. Kukaan ei pysty yksin tai kaksin perkaamaan monitieteistä CAM-tutkimusta (hoitotiede, psykologia, lääketiede, sosiologia, antropologia, terveystaloustiede jne.) . Uskon, että Suomessakin on pian aika tarkastella CAM-tutkimusta rationaalisesti ilman emotionaalista painolastia siitä, että kaikkien hoitomuotojen vaikutusmekanismia ei tunneta (no, ei kaikkien lääketieteellistenkään hoitojen vastaavia mekanismeja tunneta). WHO:n mukaan  eri maissa on yhteensä  yli 70 alan tutkimuskeskusta ja WHO:n  CAM-tutkimuksen yhteistyökeskuksiakin eri puolilla maailmaa parikymmentä.

Tutkimustietoa siis on saatavilla,  vieläpä runsaasi, mutta ei tietenkään kaikista hoitomuodoista eikä läheskään riittävästi.  Mutta Suomessa sitä tunnetaan järkyttävän vähän.

Toivoisin, että niin tutkijat kuin mediaväki ja blogikirjoittajat pysyisivät  totuudellisuudessa esittäessään väitteitä ilmiöstä, joka on tunteita kuohuttava ja joka liittyy myös ammatillisiin etuihin. Vastustajilla ja puolustajilla on ajettavanaan etuja, joita myös olisi syytä luodata tutkimuslinssin läpi.  Kansalaisethan eivät erityisesti vastusta tai puolusta, he joko käyttävät tai eivät käytä – sen mukaan kokevatko saavansa apua vai ei.

Avaan tähän loppuun vielä skeptisyyden ja vastakkainasettelun eroa. Aarva kirjoittaa blogissaan seuraavaa: Juhani Knuuti mainitsee kiinnostavasti inkiväärin, jonka suhteen hän kertoo muuttaneensa mielensä. Onko inkivääri siis ollut hänen käsitteistössään epäilyttävää huuhaata ja nyt se on – mitä? En tietenkään tiedä, mitä Knuuti on asiasta ajatellut, mutta voisin kuvitella, että hän on suhtautunut skeptisesti inkiväärin käyttöön nivelrikon hoidossa, sillä ajatus kuulostaa aika korkealentoiselta ensimmäisen kerran luettuna. Knuuti on kuitenkin tiedemies, joten hän lienee selvittänyt onko asiasta tutkimusta ja muodostanut mielipiteensä vasta tämän jälkeen. Mitä inkivääri nyt sitten on? Buranaan verrattavissa oleva tulehduskipulääke, kuten jo artikkelissa mainitaan. Tällä tavalla toimii analyyttinen ja skeptinen ihminen. Ei tästä kannata lähteä hakemaan huuhaan ja tieteen vastakkainasettelua inkiväärin kautta.

Pauliinan vastaus: Kyllä Juhani Knuuti ammattitutkijana on tietenkin  selvittänyt inkivääritutkimukset.  Kysymykselläni  ”ja nyt -mitä?” viittasin käsitteiden käyttöön, en itse inkiväärin hyötyihin tai Juhani Knuutiin. Kysymykseen voisi vastata vaikkapa näin: tutkimusten perusteella inkivääriä voi joissakin tapauksissa käyttää  luonnonmukaisena  tulehduskipulääkkeenä tai täydentävänä tai rinnakkaisena hoitona Buranan kanssa. Näinhän muitakin CAM-hoitoja yleensä käytetään.

Lisäksi kehomielihoitoja, joiden tutkimusta parhaiten koko CAM-kentästä tunnen, käytetään runsaasti terveyden edistämiseksi (kuten jooga, mindfulness, reiki, vyöhyketerapia,luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong). Niiden vaikutusmekanismi on yleensä ”kehomielellinen” . Laitan sulut, koska termi ei ole vielä yleisessä käytössä.Vaikutusta siis tuottavat samanaikaisesti  niin keho kuin mielikin,  (esim. joogassa)ja se ilmenee kehollisena ja mielellisenä kokemuksena.  Vaikutusta tulee sekä fysiologisten rauhoittumismekanismien kautta  (parasympaattisen, ”rauhoittumus”hermoston aktivoituminen) että samanaikaisesti ja niin ikään ainakin osittain myös fysiologisesti mielen välityksellä (tunteet, tunnelmat, hoidetuksi ja hoivatuksi tulemisen kokemus, kohdatuksi ja kuulluksi tulemisen kokemus).

Summa summarum, tuntuu siltä, että sivusto taiteilee huuhaan ja tieteen rajamailla ja yrittää verhoilla uskomushoitoja kuulostamaan tieteellisesti todistetuilta, vaikka tutkimustulokset puhuvat aivan toista.

Pauliinan vastaus: Yritän kovasti ymmärtää, mikä saa sinut, Erno,  luulemaan,  että taiteilen (blogini taiteilee) huuhaan ja tieteen rajamailla.  En mitenkään saa kiinni ajatuksenjuoksustasi. Mutta kuten sanot, tutkimustulokset puhukoot puolestaan. Niitä olen tässä esitellyt muutamia. Blogistani ja kirjastani löytyy lisää.  Medline ja muut tietokannat ovat niitä pullollaan satoina ja taas satoina tutkimusartikkeleina.

Tarkoitus meillä kummallakin, Erno,  lienee sama: vaikuttaa siihen, että tutkimus auttaa turvaamaan  kansalaisille haitattomia, vaikuttavia, luontoa säästäviä ja taloudellisesti tehokkaita  hoitomuotoja erilaisiin vaivoihin. Hoitamisen maailma on monivivahteinen. Se ei oikein istu kaksijakoiseen ”huuhaa – tiede”, ”hyvä  – paha”, ”virallisuus – epävirallisuus” -dikotomioihin.  Näitä kaikkia piirteitä nimittäin  on sekä terveydenhuollossa tarjottavien että CAM-hoitojen joukossa. Kaikenlainen huuhaa – ymmärrettynä toiminnaksi, joka ei millään kriteereillä arvioituna voi mitenkään olla ihmisen auttamista hänen terveyden ja sairauden hoidossaan tai joka voi olla haitallista enemmän kuin hyödyllistä – on ikävää niin sote-järjestelmän  sisällä kuin sen ulkopuolellakin, ja sitä pitääkin vastustaa.

  1. Suomessa alkoholin mainonta on hyvin rajoitettua.
  2. Kannattaa myös lukaista Juha Leinivaaran kirjoitus samasta aiheesta.

Pauliina:  Kiitos Leinivaaran blogilinkistä. Lähetän tämän kirjoituksen linkin myös hänen blogiinsa. Juha Leinivaarakin tuntuu suhtautuvan hiukan  tunneperäisesti toimintaani CAM-tutkijana. Ihmetyttää, kuinka tämä tutkimusaihe voi olla joillekin ihmisille niin  hankala, ikään kuin tabu, josta ei oikein ole soveliasta puhua asiallisesti ja faktoihin nojaten joutumatta CAM-liputtajan rooliin tai huuhaasyytösten kohteeksi (Juha Leinivaara ei ole syyttänyt minua mistään. Kiitos siitä.)

Kun tutkitusti myönteiset CAM-hoitojen vaikutukset eivät vastaa odotusarvoja, ne hämmentävät. Aiheen tutkimuskin kääntyy epätoivottavaksi, vaaralliseksi, jopa kielletyn sävyiseksi. Mutta enhän minä tutkimustuloksia CAM-hoitojen hyödyistä itse keksi! Ne on julkaistu kansainvälisisssä vertaisarvioiduissa tieteellisissä lehdissä.

Tunneasioista puheen ollen on myönnettävä, että joskus tuntuu vähän kuin olisin vertauskuvallisesti ilmaistuna CAM-vastustajien akateemisessa valtakulttuurissa ”yksinäinen, terroristiksi syytetty maahanmuuttaja” tai ”halveksittava noita”, vaikka olen vain ihan tavallinen tutkija, jolla on Suomen oloissa epätavallinen tutkimusintressi ilman mitään sidoksia minnekään. Ja kun sitten saan homeopaatilta kitkeränsävyisen viestin, jossa kauhistellaan, kuinka vastustan homeopatiaa ja luontaishoitoja, niin tuntuuhan se  erikoiselta.

Tämäkin on nyt tunneasiaa, josta minun on itse asiassa hyvin vaikea puhua, mutta puhun silti. Ilahduin todella, kun ilmoitit minulle kirjoituksestasi ja siten sain mahdollisuuden vastata. Anteeksi, Erno, samalla kuitenkin tulin surulliseksi lukiessani vihjaustasi (sitaattisi kohta, jossa mainitset Tampereen yliopiston) yhteisen yliopistomme mahdollisesta liputtamisesta ”vaihtoehtoisten  faktojen” puolesta. Yhdistät minun faktatietoihin nojaavan skeptisyyteni skeptikkojen toimintaa kohtaan (jonka olen blogitesteissäni hyvin perustellut) siihen, että Tampereen yliopisto muka saattaisi suosia vaihtoehtoisia faktoja, koska minä olen yliopiston dosentti!  Voisin tämän ottaa kiusaamisena, kunnianloukkauksena ja ajojahtina, mutta en ota, tulin vain surulliseksi. Tajuan, että jos ei ole tarpeeksi tietoa CAM-hoitojen tutkimuksesta, niin nykyinen tutkimus- ja  terveyskulttuurimme ”yhden totuuden” ilmasto johtaa väistämättä yksipuolisiin näkökantoihin. Niissä ei ole tilaa muulle kuin ns. viralliselle totuudelle, vaikka tuo muu perustuisi tutkimustietoon. Toivoisin silti tällaisen vihjailevan viestinnän totuudellisuuden nimissä jo hälvenevän. Olisiko mahdollista nousta astetta korkeammalle keskustelun tasolle niin metodologisissa kuin teoreettisissakin CAM-tutkimuksen kysymyksissä? Jos haluat, niin voidaan tavata ja jutella näistä asioista nokakkainkin.

Apeuteni johtuu siitä, että vihjailut eivät tunnu loppuvan. Niitä ja suoranaisia vääristelyjä on esiintynyt muuallakin sen jälkeen  kun Tampereen yliopistossa järjestettiin marraskuussa 2015  seminaari, jossa käsiteltiin täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen TUTKIMUSTA SUOMESSA . Tämä seminaari on ”vaihtoehtoisten faktojen julkisuudessa” nimetty uudestaan ”uskomushoitotapahtumaksi” (Simo Räisänen) ja ”taikauskon levittämiseksi” (Markku Myllykangas). Olen kirjoittanut näistä blogissani. Tällainen muistuttaa keskiajan inkvisitiota. Se tulkitsi, häpäisi ja tutkimatta tuomitsi itselleen epäsopivia, vääriksi ja taikauskoisiksi leimaamiaan näkemyksiä ja ihmisiä.

No, ymmärrän kyllä, että CAM-aihe on hankala, mutta ajattelen, että juuri siksi sitä pitääkin tutkia. Ei mikään aihe saa olla tabu tutkijayhteisössä.

Luotan siihen, että ajan kanssa järki ja hoitojärjestelmän ihmiskeskeisyys lopulta tulevat arvoonsa ja tutkimusta aletaan meilläkin tehdä niistä asioista, joita ihmiset itse  terveytensä eteen tekevät, vaikka tuo tekeminen ei olisikaan ”virallisen ja oikean” ajattelutavan mukaisia.

Uskon kehitykseen.

Mukavaa kevään odotusta, Erno, ja kiitos vielä kerran vastineestasi. Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja kiinnostavia hetkiä blogikirjoittelun ja keskustelun parissa.

Kirjoitusta on päivitetty 11.1.2018.

Kirjoitusta on päivitetty 13.1.2018, lisätty kappale kirjoituksen loppuosaan:

Lisäksi kehomielihoitoja, joiden tutkimusta parhaiten koko CAM-kentästä tunnen, käytetään runsaasti terveyden edistämiseksi (kuten jooga, mindfulness, reiki, vyöhyketerapia, luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong). Niiden vaikutusmekanismi on yleensä ”kehomielellinen”. Laitan sulut, koska termi ei ole vielä yleisessä käytössä.  Vaikutusta siis tuottavat samanaikaisesti  niin keho kuin mielikin,  (esim. joogassa) ja se ilmenee kehollisena ja mielellisenä kokemuksena.  Vaikutusta tulee sekä fysiologisten rauhoittumismekanismien kautta  (parasympaattisen, ”rauhoittumus”hermoston aktivoituminen) että samanaikaisesti ja niin ikään ainakin osittain myös fysiologisesti mielen välityksellä (tunteet, tunnelmat, hoidetuksi ja hoivatuksi tulemisen kokemus, kohdatuksi ja kuulluksi tulemisen kokemus).

Tiede 4/2016.

Juhani Knuuti vapaaehtoistöissä huuhaan kitkemiseksi

Professori Juhani Knuuti tekee tärkeää vapaaehtoistyötä. Helsingin Sanomissa tänään 4.1.2018 julkaistussa laajassa haastattelussa  hän kuvailee harrastustaan, jonka tavoitteena on paljastaa huuhaa.

Tällaista todella tarvitaan, jotta ihmiset tietäisivät mistä on kysymys, kun tarjotaan erilaisia Knuutin mainitsemia puhdistushoitoja ja julkisuudessa usein esiin tuotuja yksisarvishoitoja. ”Näistä asioista on puhuttava”, Juhani Knuuti toteaa.

Arvostettava toiminta jää valitettavasti vain yksittäisen lääketieteen tutkijan harrasteluksi, mikäli tiedeyhteisö ei ota ongelmasta koppia. Harrastus tarvitsee rinnalleen vakavaa ja systemaattista tutkimusta.

Suomen lain mukaan viranomaiset eivät voi tehdä mitään niin kauan kuin vakavia riskejä ei pystytä luotettavasti todentamaan.  Todentamiseen ei riitä, että yksi lääkäri sunnuntaiaamuisin surffailee netissä ja etsii tutkimuksia ja tieteellisiä perusteluja kummallisten huuhaahoitojen osoittamiseksi vaarallisiksi tai turhiksi. Rajoittamistoimia ei voi tehdä ilman selkeää ja vahvaa näyttöä.

Toisaalta vapaa elinkeinon harjoittaminen maassamme tarkoittaa, että ihmisille voi mainostaa mitä tahansa niin kauan kuin tuotetta tai palvelua ei ole kiistatta osoitettu vaaralliseksi yksittäiselle ihmiselle tai hänen ympäristölleen. Esimerkiksi alkoholia saa mainostaa vapaasti, vaikka sen terveyshaitoista on runsaasti tutkimusnäyttöä ja vaikka monet haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ostavat ja käyttävät tuotetta, joka on heidän terveydelleen tuhoisaa. Rahaakin siihen kuluu. Joillekin alkoholin nauttiminen tuo iloa.

Maailmamme on monimutkainen.

Juhani Knuutin esiin nostamassa huuhaakeskustelussa on kysymys laajemmasta ilmiöstä kuin vain kirjoituksen luettelemista yksittäisistä  kummallisista ”hoidoista”. Koska kirjoituksessa ei eritellä, mitä siinä tarkoitetaan huuhaalla, koko ilmiön kuva jää hämäräksi. Jutussa annetaan muutama räikeä ja valaiseva esimerkki, ja siinä viitataan yleisellä tasolla  uskomushoitoihin ja vaihtoehtohoitoihin, joita niitäkään ei mitenkään määritellä.  Lukijalle piirtyy kuva, että huuhaa on sama asia  kuin uskomushoito ja vaihtoehtohoito. Mutta onko näin?

Varmaan monessa tapauksessa onkin, mutta tutkijakoulutukseni on opettanut, että monimutkaisia ilmiöitä on tarkasteltava niiden omassa ympäristössä ja että käsitteet on määriteltävä. On siis kerrottava, mitä milläkin sanalla ja termillä tarkoitetaan. Lehtikirjoitus ei ole tutkimusraportti. Kun haastateltava ei itse käsitteitä avaa, niiden tulkinta jää lukijalle. Hän joutuu itsekseen pohtimaan, mitä toimittaja ja haastateltava tarkoittavat vaihtoehtohoidoilla, joiden käytöstä esimerkiksi Juhani Knuutin jotkut potilaat ovat kärsineet, mutta eivät ole uskaltaneet nostaa oikeusjuttua.

Tämä on niin tärkeä kansanterveydellinen ja potilasturvallisuuskysymys, että sitä on ryhdyttävä ponnekkaasti selvittämään ja ratkaisemaan. Sunnuntaiaamun harrastus olkoon lähtölaukaus  kunnolliselle tutkimukselle. Se saattaa antaa pohjaa ongelmien käytännön ratkaisuun.  On todella merkittävää ja huomionarvoista, että arvostettu tutkija ja asiantuntija kertoo havainnoistaan julkisuudessa.

Mitä on tutkittava?

Kansalaisten terveyden ja turvallisuuden takaamiseksi tarvitaan siis tieteelliset kriteerit täyttävää systemaattista tutkimustoimintaa hoitamisesta, josta on potilaiden omien kokemusten ja terveydenhuollon ammattilaisten potilastyössä havaitsemia vakavia haittoja.

Jotta asiaa voidaan tutkia, on ensimmäiseksi määriteltävä tutkimuskohde. Jos sellaiseksi määrittyy huuhaa, niin katsottakoon, mitä tämän käsitteen alaan kuuluu. Vaihtoehtoja voi olla ainakin neljä. Käytän jatkossa termiä interventio (johonkin asiaan puuttuminen), koska ”hoito” tai ”hoitomuoto” ovat termejä, jotka joissakin alla mainituissa kohdissa eivät ole paikallaan eli eivät kuvaa ilmiötä. Interventio on mielestäni neutraali.

1) Jos huuhaaksi määritellään kaikki sellaiset interventiot, jotka eivät kuulu lääketieteellisen tutkimuksen piiriin ja joita ei ole lääketieteellisin, kliinisin ja vertailevin tutkimuksin osoitettu hyödyllisiksi, niin silloin huuhaan kategoriaan kuuluu valtava joukko erilaisia interventioita sekä terveydenhuollon ulkopuolella että sisäpuolella. ”Oikeiksi, todellisiksi” hoidoksi jäisivät tässä määrittelyssä ainoastaan sellaiset lääketieteelliset hoidot, joista on olemassa k.o. tutkimusnäyttöä vaikutuksista.  Tällaisia hoitoja on vain osa terveydenhuollossa käytettävistä hoitomuodoista.

2) Jos huuhaan kategoriaan luetaan myös interventiot, joiden toimeenpanijat (hoitajat) ovat virallisesti Valviran hyväksymiä, mutta joiden tarjoamista palveluista  potilas/asiakas ei saa sairausvakuutuksen mukaista korvausta, vaikka hoitojen vaikuttavuudesta ja hyödyistä on olemassa selkeää tutkimusnäyttöä, niin silloin huuhaaksi sijoittuu laaja kirjo terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavia hoitomuotoja ja lisäksi Suomessa muun muassa naprapatia, osteopatia, kiropraktiikka ja akupunktio, joita tarjotaan sekä terveydenhuollon ulkopuolella että itse järjestelmässä.  HS:n kirjoituksesta ei käy ilmi, tarkoittaako Juhani Knuuti myös näitä puhuessaan huuhaasta, uskomushoidoista ja vaihtoehtohoidoista samana ryhmänä.

3) Jos taas huuhaa tarkoittaa länsimaisen biolääketieteen teorian ja käsitteistöjen näkökulmasta omituisiin teorioihin nojaavia interventioita, niin huuhaaksi määrittyvät kaikki ne hoitomuodot, jotka eivät nojaa biolääketieteen viitekehykseen. Näitä on runsaasti enkeliterapioista kuppaukseen ja akupunktioon. Osasta on tutkimusnäyttöä, suurimmasta osasta ei.

4) Jos huuhaalla tarkoitetaan sellaisia interventioita, joita perustellaan muka biologisilla ja muka lääketieteellisillä käsitteillä, mutta jotka käsitteet todellisuudessa eivät vastaa biolääketieteen faktoja, niin huuhaaksi luokittuvat juuri sellaiset interventiot, joita HS:n kirjoituksessa esitellään, kuten ph-ruokavalio, jonka toimivuutta perustellaan näyttämällä mikroskooppikuvaa veressä olevista madoista, loisista ja sienistä, joita kuvassa ei mitenkään voi olla.

Kun tutkimuskohde on haarukoitu ja päätetty, niin sitten lähdetään hahmottamaan, mitä nimenomamaisesti on tarkoitus tutkia: käytön yleisyyttä, käyttötapoja, tehoa (efficacy), vaikuttavuutta (effectiveness), taloudellisuutta, fysiologisin mittarein mitattavia hyötyjä ja haittoja, koettuja hyötyjä ja haittoja, interventioiden teorioita ja käytäntöjä jne.

Sen jälkeen, kun tutkimuskohde ja täsmälliset tutkimuskysymykset ovat hahmottuneet, valitaan tutkimusmenetelmä. Se riippuu tutkimuskohteesta.

Laaja ilmiökenttä

HS:n kirjoitus Huutia huuhaalle virittää monia ajatuksia. Päällimmäisenä nousee huoli potilasturvallisuudesta, mutta pohdituttaa myös ei-lääketieteellisen hoitamisen hyödyt. Kansainvälinen tutkimus kun kiistattomasti osoittaa, että suurin osa terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolisia hoitomuotoja käyttäneistä ihmisistä on oman kokemuksensa mukaan saanut apua tutkituista hoitomuodoista. Käytettävissä olevan tutkimustiedon mukaan haittojen kokemista on raportoitu huomattavan vähän, mikä ei tarkoita sitä, että kyse olisi mitättömästä asiasta. On tärkeää estää ja vähentää haittoja. Siihen Juhani Knuutikin harrastuksellaan ymmärtääkseni pyrkii.

Hoitaminen, lääkitseminen ja parantaminen sekä hoiva ovat laaja ja monimuotoinen ilmiökenttä. Yksinkertainen maailma, myös hoitamisen yksinkertaisuus ja suoravivaisuus, voi tuntua turvalliselta ja siksi tavoitettavalta. Mutta asiat, varsinkin ihmiselämään liittyvät, ovat yleensä monimutkaisempia kuin haluaisimme myöntää. Kansalaiset hoitavat itseään, omaa terveyttään ja perheensä hyvinvointia monimuotoisesti, hyvin erilaisin tavoin.

Lääketieteeseen nojaavat, virallisen terveydenhuoltojärjestelmän tarjoamat hoitopalvelut ovat vain osa siitä hoitamisen kokonaispaketista, jota ihmiset arkielämässään hyödyntävät. He  etsivät hädässään ja ongelmissaan  fysiologista parannusta, mutta myös hoivaa ja ymmärrystä, jotka nekin plasebovaikutuksen muodossa voivat auttaa (ks. edellinen blogikirjoitukseni plasebosta).

Jos haluamme, että ihmiset toimivat sairauksia hoitaessaan ja terveyttään edistäessään faktojen perusteella ja nojautuvat asiatietoon, silloin Juhani Knuutin harrastuksen tueksi tarvitaan laaja joukko tutkijoita. Heidän tehtävänsä on auttaa Juhani Knuutia systemaattisessa tutkimusraporttien etsimistyössä. Näin voidaan luotettavasti ja suunnitelmallisesti selvittä, mitä kaikkea ei-lääketieteelliseen interventiokokonaisuuteen kuuluu, millaisia erilaisia hoitomuotoja on tarjolla ja mitä niiden hyödyistä ja haitoista tiedetään. Tutkimusta on todella paljon. Yhden ihmisen panos tutkimuskokonaisuuden hahmottamisessa on häviävän pieni, ja tietenkin riittämätön.  Juhani Knuutin sunnuntaiharrastus on vasta alkua. Se on tärkeää, mutta se ei ole tutkimusta, kuten Juhani Knuuti itsekin toteaa, että se on  harrastus.

Sanomalehtijuttu ei myöskään ole tiedeartikkeli. Se on keskustelun herättäjä. Niinpä minäkin tässä keskustelen.

Jos ei-lääketieteellisten interventioiden kenttää tarkastellaan objektiivisesti, tutkijan näkökulmasta, niin haittoihin kiinnittymisen ohella joudutaan esittämään kysymyksiä ”Onko lääketieteen ja terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavista hoidoista ehkä jotakin hyötyä? Jos on, millaista ja miksi? Jos mahdolliset hyödyt todetaan plaseboksi, miten tätä voisi hyödyntää kansanterveystyössä?”. Tämä on normaali tutkijan katsanto, jossa ilmiötä tai ongelmaa tarkastellaan kiihkottomasti ja ilman ennakkoasenteita monelta kannalta. Juhani Knuuti mainitsee kiinnostavasti inkiväärin, jonka suhteen hän kertoo muuttaneensa mielensä. Onko inkivääri siis ollut hänen käsitteistössään epäilyttävää huuhaata ja nyt se on – mitä?

Tutkija on ammattilainen, jonka tehtävä on nähdä ja hyväksyä tutkittavan ilmiön monimutkaisuus. Jos hän haluaa olla mahdollisimman totuudenmukainen, niin se tarkoittaa lähes aina sitä, että yksinkertaisia päätelmiä ei voi esittää. Siksi tutkijat niin usein ovat varovaisia ilmauksissaan ja käyttävät ”toisaalta niin, mutta toisaalta näin” -ilmaisuja. Tiedotusvälineissä sen sijaan tykätään siitä, että joku esittää räväköitä mielipiteitä, nostattaa tunteita ja luo ristiriitoja, joista saadaan edelleen lisää pöhinää.

Kun otetaan huomioon, että Euroopan maissa, mukaan lukien Suomi, terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tarjottavia hoitomuotoja käyttää yli kolmannes väestöstä, on tärkeää tietää, miksi he niitä käyttävät, mitä haittoja niistä tutkitusti on, mitä hyötyjä niistä on ja minkälainen näiden hoitomuotojen asema on suhteessa viralliseen terveydenhuoltojärjestelmään. Demokraattisessa yhteiskunnassa tämä on tärkeää jo yksinkertaisesti kansalaisten tasa-arvoisuuden näkökulmasta.

HS:n kirjoituksesta voi aistia selkeyden ja suoraviivaisuuden toiveen: että olisi yksiselitteisesti mahdollista erottaa tieteellisesti pätevä hoitaminen ei-tieteellisestä ja/tai väärästä hoitamisesta. Näin varmaan yksittäistapauksissa onkin (kuten lehtijutun ”madot ja loiset verinäytteessä” -tapaus).

Kirjoituksessa kuitenkin sotketaan käsitteitä epäselvällä terminologialla.  On toki ymmärrettävää, että toimittaja ja haastateltava ovat joutuneet tekemään valintoja siitä, mitä asioita ja millä tavalla niitä tässä nimenomaisessa lehtijutussa käsitellään. Valinnat ovat yleensä tietoisia ja tavallisesti niillä pyritään johonkin. Jotakin sanotaan ja jotakin jätetään sanomatta. Valitaan tekstiin termejä ja käsitteitä, joilla halutaan viestiä joku arvoarvostelma. Tässä jutussa sanomana tuntuu olevan kaksijakoisuuden, ristiriidan ja vastakkainasettelun rakentaminen ”oikeiden” ja ”väärien”, ”hyvien” ja ”pahojen”, ”tieteellisten” ja ”huuhaa”hoitojen välillä.

Ymmärrystä ja yhteistyötä

On mahdollista valita myös toisin, muunlaisten arvojen perusteella, esimerkiksi soveltaen ymmärryksen, yhteistyön ja positiivisen ongelmanratkaisun näkökulmaa. Kirjoituksissa, kuten myös keskusteluissa voidaan siis pyrkiä myös hyvään yhteisymmärrykseen erilaisten näkemysten kanssa ajatuksena, että ”ristiriidat” voivat rikastaa todellisuuskuvaa. Näin voi olla, vaikka oma näkökulma olisikin se tiedeyhteisössä hyväksytyin ja mediassa arvostetuin.

Minusta Juhani Knuutin asenteessa on  aistittavissa tällaista, mutta se ei tule selkeänä kirjoituksessa esiin. Harmi. Sillä se on tärkeää juuri siitä syystä, että todellisessa elämässä ihmiset ymmärtävät terveytensä hoitamisen erilaisista lähtökohdista: on erilaisia koulutuksia, erilaisia sosiaalisia taustoja ja etnisiä ryhmiä, vaihtuvia elämäntilanteita ja maailmankuvia, kriisejä ja onnettomuuksia. Ihmiset ajattelevat ja toimivat näennäisesti, siis  ulkoa päin katsottuna, ristiriitaisesti, vaikka heidän omassa maailmassaan eivät ristiriitaa kokisikaan. Tämä kaikki heijastuu myös hoidetuksi ja parannetuksi tulemisen toiveissa.

HS:n kirjoitus lienee tarkoitettu valistavaksi. Jatkossa saattaisi olla viisasta soveltaa empaattista otetta ja pyrkiä ymmärtämään niiden ihmisten ajattelua, jotka yksisarvisterapiaan tai ”matohoitoon” hakeutuvat. Näin on mahdollista keskustella ihmisten kanssa kiihkottomasti kyseisten hoitomuotojen hyödyistä tai haitoista.

Äskettäin  HS julkaisi jutun, jossa kirurgian apulaisprofessori Niku Oksala kertoi, kuinka hän soveltaa omassa työssään niin sanottua lateraalisia ajattelua. Siinä pyritään rikkomaan loogisia rajoituksia ja käyttämään mielikuvitusta ja luovaa ajattelua. Rationalisointi, pelottelu ja vähättely korvautuvat empatialla. Oksalan mukaan – ja tämän on todentanut psykologinen tutkimus jo vuosikymmeniä sitten – pelottelu aiheuttaa ihmisessä vastareaktion joka sumentaa kaiken järjelliseen ajatteluun. Sama päätee halventamiseen ja vähättelyn. Niistä syntyy vastareaktio, ei käyttäytymisen muutos.

Koska pelottelu ei ole tehokasta toimintaa, jäljelle jääkin Oksalan mukaan kaksi muuta vaihtoehtoa: puhtaat järkiperustelut tai empaattinen lähestymistapa. Oksala on valinnut empatian.

Hiukan vielä käsitteistä

Miksi käsitteet ovat niin tärkeitä? Liian pitkälle viety käsitteellistäminen ei ole tarpeen arkielämässä, arkisessa lääkärin tai hoitajan työssä tai siinä, minkälaisia hoitoja kansalainen valitsee. Kuitenkin  käytetyt sanat ja termit vaikuttavat aina ajatteluun ja toimintaan. Tutkijoiden maailmassa tutkimustyö ja sen tulokset itse asiassa riippuvat käsitteistä. Käytetty käsitteistö ohjaa kielellistä ymmärrystä. Jos asialla ei ole ”nimeä” eli sillä ei ole sanallista muotoa, niin kuvaavaa kattotermiäkään ei voi olla. Eli keskusteltavan tai tutkittavan ilmiön kategoriaa ei muodostu ja näin kohdealue jää hämäräksi, jäsentymättömäksi.

Näin tässä huuhaakeskustelussa on päässyt käymään, vai onko niin, että hämäryyden tarjoaminen on HS:n jutussa tietoista?  En tiedä. Huuhaa-käsite joka tapauksessa viittaa negatiiviseen, naurettavaan ja samalla halveksittavaan asiaan, jota ei voi ottaa todesta, mutta joka kuitenkin voi olla vaarallista. Kun huuhaa-kategoriaan sitten yhdistetään uskomushoidot ja vaihtoehtohoidot, niin niidenkin kielellinen merkitys määrittyy ”naurettavaksi ja vaaralliseksi”.  Tällainen merkityksen siirto on tyypillinen propagandan metodi, joka näkyy esimerkiksi keskustelussa maahanmuuttajista.

On myös mahdollista, että jonkin käsitteen käyttö on yhteiskunnassa ja instituutioissa enemmän tai vähemmän virallisesti kielletty, se on ikään kuin tabu. Näin näyttää tapahtuneen neutraalille termille ”täydentävät hoitomuodot”, vaikka juuri tämä termi kuvaa parhaiten yleisimpien, tutkittujen ei-lääketieteellisten hoitomuotojen käyttötapaa: niitä ei käytetä vaihtoehtona, vaan useimmiten lisänä ja täydennyksenä tavanomaiselle hoidolle. Mutta kun käsitettä ”täydentävä hoitomuoto” ikään-kuin-ei-ole (vaikka todellisuudessa ilmiö on), niin ei ole myöskään tietoa, että ylipäänsä on olemassa (vaikka todellisuudessa on olemassa) vaikuttavia ei-lääketieteellisiä, täydentäviä hoitomuotoja, joita ihmiset käyttävät tavanomaisen hoidon ohella, usein vielä menestyksellä.

Nyt kun julkisessa keskustelussa ei käytetä kunnollisia käsitteitä, yhteen ja samaan ”huuhaan koppaan” tulee heitetyksi paljon hyödyllistäkin, muun muassa akupunktio, kalevalainen jäsenkorjaus, biofeedback, lymfahieronta, mindfulness yms. Siinä menee lapsi pesuveden mukana.

On hyvä muistaa, että raja epävirallisen ja virallisen, tieteellisesti tutkitun ja tutkimattoman, näyttöön perustuvan ja perustumattoman välillä on liukuva ja muuttuva. Se ei ole selkeä ja jyrkkä vaan vaihtelee eri maissa, eri kulttuureissa, ja eri ammattiryhmien välillä. Voidaan sanoa, että raja on utuinen (vaikka selkeitä käsitteitäkin käytettäisiin), ehkä hiukan harmaakin. Niin, virallinenkin voi olla harmaata (esimerkiksi kokeelliset hoidot).

Tämän tosiasioiden tilan huomioon ottaminen tieteellisessä ja julkisessa keskustelussa on totuudellisuuden vuoksi tärkeää. No, lehtijutuista saa nykykulttuurissamme mehevämpiä, kun mukaan liitetään kaksijakoisuutta, kärkevää vastakkainasettelua ja huvittunutta paheksuntaa.

Todellinen elämä ei kuitenkaan ole kaksijakoista, vaan monivivahteista ja vaihtelevaa. Maailma jäsentyy meille suhteina, ei absoluutteina. Tämä koskee myös kaikkea hoitamista ja terveyden edistämistä.

Tutkimuksen näkökulmia

Tutkimus voi tarkastella ilmiöitä eri näkökulmista. Voimme nähdä hoitamisen ja erilaiset hoitomuodot esimerkiksi eräänlaisena jatkumona. Janan yhdessä päässä ”sijaitsevat” korkeatasoiset tieteellisesti tutkitut hoidot. Keskivaiheilla janaa on sellainen hoitotapa, jota on jonkin verran tutkittu ja janan toisessa päässä ovat ne hoitomuodot, joita ei ole tutkittu ollenkaan. Tämä on lineaarinen katsanto hoitoihin ja käsitteisiin. Toinen tapa on tarkastella erilaisia hoitomuotoja sen mukaan, kuinka paljon niistä on hyötyä ja kuinka paljon haittaa, ja mikä on näiden keskinäinen suhde.

Kolmas, ehkä kansanterveydellisesti valaisevin näkökulma on tarkastella erilaista hoitamista suhteiden verkkona. Toisin sanoen siitä näkökulmasta, että ihmiset joka tapauksessa käyttävät monenlaisia hoitomuotoja samanaikaisesti (riippumatta siitä mitä arvostetut asiantuntijat sanovat). He soveltavat monenlaista ajattelutapaa ja lähestymistapaa samanaikaisesti. Ihminen voi arvostaa ja luottaa suuresti kirurgiinsa, mutta toipuakseen käyttää mindfulness-meditaatiota, käy ei-virallisessa rentoutushoidossa, menee akupunktioon  ja syö vitamiineja.

Tällainen arkielämän pragmaattinen näkökulma tutkimukseen sovellettuna tarkoittaa, että tutkitaan sitä todellisuutta, jossa ihmiset itseään ja läheisiään hoitavat. Tutkitaan tiettyjen hoitomuotojen hyötyjä todellisessa, reaalisessa elämismaailmassa. Kliininen satunnaistettu kontrolloitu koe ei ole enää riittävä. Tarvitaan laaja-alaisempaa tutkimusotetta.

Toivotan menestystä Juhani Knuutin ponnistuksille huuhaan hävittämiseksi. Tiedeyhteisölle toivon ennakkoluulottomuutta ja avointa akateemista keskustelua myös hoitamisen tavoista, jotka eivät kuuluu viralliseen terveydenhuoltoon. Rahoittajille esitän toiveen, että epävirallista hoitamista ryhdyttäisiin vakavasti tutkimaan, sillä ilmiö koskettaa yli kolmannesta suomalaisväestöstä. Toimittajille toivon riippumatonta tiedonhankintaa, kriittisyyttä ja tarkkaa silmää, joka näkee pintaa syvemmälle.

KAIKILLE LUKIJOILLE JA MUILLEKIN IHMISILLE YVÄÄ JA ONNELLISTA VUOTTA 2018
Päivitys 13.1.2018: Pari bloggaaja kommentoi tätä kirjoitusta kriittiseeen sävyyn. Kiitos siitä. Lue kommentit ja vastaukseni. https://liinanblogi.com/2018/01/10/vastaus-erno-vanhalalle-huuhaa-asiassa-ja-vahan-juha-leinivaarallekin/.