”Dialogi on elämä – sen ulkopuolella on kuolema”

Näin radikaalin näkemyksen dialogisesta mielenterveyshoidon ytimestä esittää emeritusprofessori Jaakko Seikkula tuoreessa kirjassaan Dialogi parantaa – mutta miksi? (Kuva ja Mieli 2022).

Tavallisesti dialogilla viitataan keskustelevaan vastavuoroisuuteen, jonka tavoitteena on lisätä yhteisymmärrystä esimerkiksi hoitavan henkilön ja potilaan välillä, jotta potilas ymmärtäisi paremmin hoito-ohjeita.

Mutta Seikkulalle dialogi ei ole vain keskustelun väline, vaan se on elämän perusulottuvuus. Se on näkemys, jonka varaan rakentuu kokonainen maailmankuva. Seikkula on tutustunut syvällisesti kirjallisuuden ja kulttuurin tutkija Mihail Bahtinin tuotantoon, jossa tällaista maailmankuvaa luonnehditaan polyfoniseksi, moniääniseksi.

Aito ihmiselämä on tämän näkemyksen mukaan perustaltaan dialogista moniäänisyyttä, sillä meillä kaikilla on omat, eri tilanteissa erilaisiksi vaihtuvat äänemme. Ne ovat ikään kuin ihmisten välisessä kommunikaatiossa toteutuvia näkökulmia elämään. Elämme eri äänten ja merkitysten maailmassa, jossa ymmärtääksemme toista on pyrittävä dialogiin. Kun ymmärrämme tuota toista, samalla siinä muuttuu ymmärtäjän oma käsitys itsestään. Samalla kun alan ymmärtää muita, itsekin muutun.

Ihminen osallistuu dialogiin polyfonisessa todellisuudessa joka hetki, kaikilla teoillaan ja toimillaan, koko ruumiillaan. Ihminen ei vain kommunikoi (= ilmaise itseään tai ota vastaan toisten viestejä), vaan bahtinilaisessa, Seikkulan esittelemässä dialogissa hän muotoutuu siksi, mitä on – ei vain toisille, vaan myös itselleen. Kun dialogi päättyy, kaikki päättyy. (Seikkula 2022, 17)

Dialogisuuden voima on mullistava. Kannattaa lukea kirja, jos haluat katsoa polyfonisesta näkökulmasta hoitamista, erityisesti psykoterapioita. Dialogisuuden idea soveltuu kuitenkin kaikkeen hoitamiseen, hoivaan ja ylipäänsä ihmisten kohtaamiseen.

Seikkulan kirja liittyy Helsingin Sanomissa 11.1.2023 avattuun keskusteluun lääketieteellisistä diagnooseista mielenterveystyössä. Seikkulan dialogi-teoriaa ja -logiikkaa seuraten voi todeta, että dialogisuus ja toisaalta masennus- tai ahdistuneisuusdiagnoosi ilmenevät ja toteutuvat masentuneen tai ahdistuneen todellisessa arjessa erilaisina. Diagnoosi ei paranna, mutta dialogissa oman äänen saaminen kuuluville voi parantaa. Kaksi Deetä voivat tietysti vaikuttaa myös yhtä aikaa ja rinnakkain.

Hesarin jutussa nykyinen diagnoosijärjestelmä saa huutia tutkijatohtori Tomi Bergströmiltä, joka väitteli pari vuotta sitten avoimen dialogin mallina tunnetusta psykoosihoidosta (linkki alla). Bergströmin mukaan dialogisessa hoidossa ei tarvitse keskittyä diagnooseihin. Hoitotuloksetkin ovat parempia, kun keskitytään arkitehokkuuteen. Dialogisessa hoitamisessa/auttamisessa tehdään asioita, jotka auttavat potilasta käytännössä, tavallisessa elämässä.

Hesarin jutussa diagnooseihin nojaavaa nykyjärjestelmää puolustelee professori Jyrki Korkeila varsin diplomaattisin sanakääntein.

Vihdoin on noussut keskustelua mielen tautien määrityksen haasteista tiedeyhteisön ulkopuolellakin, isossa mediassa, jota tässä tapauksessa edustaa valtakunnan levikiltään ykköslehti, Helsingin Sanomat.

Jos joku ei ihan ymmärrä, mitä Korkeilan lausunnot Hesarissa saattaisivat tarkoittaa, käännän ne alla tavallisen ihmisen kielelle. Ennen Korkeilan lausuntoja Bergsrtöm toteaa Hesarin jutussa, että diagnoosijärjestelmää ei uskalleta kyseenalaistaa, koska samalla ammattilaisten määrittelyvalta vähenisi. Ammattilaisilla Bergström viitannee lääkäreihin, mutta ei sano sitä suoraan. Päättelen näin, sillä lääkäri nykysysteemissä on ainoa ammattilainen, joka on yhteiskunnan säännöksin auktorisoitu kirjoittamaan diagnooseja ja näin ohjaamaan potilaan koko hoidon etenemistä.

Alla on violetilla värillä vapaa käännökseni ja oma tekstintulkintani Hesarissa julkaistuista Jyrki Korkeilan kommenteista.

Hesarissa: ”PROFESSORI Korkeilan mukaan diagnoosijärjestelmän kritiikki lähtee usein siitä, että olisi jokin tieto siitä, miten mielenterveyden häiriöt syntyvät tai mikä on niiden juurisyy.”

Tulkinta: Professori Korkeila pyrkii sanomaan, ettei halua keskustella ammattireviireistä, joten hän ohjaa keskustelun tietoon mielenterveyden häiriöiden juurisyistä. Korkeilan mukaan diagnoosijärjestelmän kriitikot kuvittelevat virheellisesti, että muka olisi tietoa mielenterveyshäiriöiden syntymekanismista ja juurisyistä.

Hesari: ”Tutkimuksen perusteella on kuitenkin niin, että emme pysty hoitamaan syntymekanismia. Mikään ei tue sitä tiedossa mielenterveyden häiriöistä, että tunnetaan niiden syy.”

Tulkinta: ”Kriitikot eivät ymmärrä, että psykiatria ei osaa vaikuttaa mielenterveyshäiriöiden syntymekanismiin, koska sitä eli em. psykiatrista juurisyytä ei useimmiten tunneta.”

Hesari: Korkeilan mukaan hyvin harvasta mielenterveyden häiriöstä voi parantua täysin. Tämä tarkoittaa sitä, että kun on ollut yksi jakso, todennäköisyys uusille on suuri.

Tulkinta: ”Usein tauti uusiutuu. Harva paranee täysin.”

Hesari: ”Diagnoosi voi kuitenkin vaihtua sen takia, että oireet muuttuvat. Diagnoosi voi myös olla, että potilas on remissiossa, jolloin oireita ei ole lainkaan”, Korkeila sanoo.

Korkeilan mukaan lääkärit ovat yleensä tietoisia siitä, että diagnoosijärjestelmässä on rajoitteita.

Tulkinta: ”Lääkärit itsekin ymmärtävät, että diagnoosijärjestelmä kaipaa remonttia. Vaikka usein psyykkisen häiriön juurisyytä ei tiedetä kuten yllä totesin, me lääkärit katsomme, että remissio on silti tärkeä käsite. Näin potilaan voidaan sanoa olevan edelleen sairas ja kärsivän diagnosoimastamme sairaudesta, vaikka oireita ei olisikaan (itsekin tosin joskus hämmennymme siitä, että kun juurisyitäkään ei monesti tunneta, niin pelkkien oirein perusteella silti puhumme sairauksista. Sairauksille yleensä lääketieteessä pyritään löytämään jokin toimintamekanismi, selitys ja syy… mutta tämä menee nyt hankalaksi…)”.

Hesari: ”Hän huomauttaa, että kokemattomampien lääkärien on vaikeampaa katsoa diagnoosia sellaisin silmin, että ”tässä voisikin olla jotain muuta”.

”Periaatteessa joka kerta kun potilasta tavataan, diagnoosia on hyvä arvioida uudelleen.”

Tulkinta: ”Vanhemmat ja viisaat lääkärit tietävät työ- ja elämänkokemuksensa perusteella, että psyykkistä kärsimystä tuottavat pääasiassa erilaiset hankalat elämän tapahtumat, vastoinkäymiset, kriisit ja tuskat. Ei niiden parantamiseen ole olemassa tutkittua lääkettä, mutta tukena muussa hoidossa lääkkeet ovat käyttökelpoisia. Kyllä Bergsrömin peräänkuuluttama avoimen dialogin hoitomalli uudistaa psykoosin hoitoa ja muutakin hoitoa. Psykiatrin työ on vaikeaa, mutta myös palkitsevaa, kun huomaa potilaiden elämän lähtevän rullamaan positiiviseen suuntaan. Diagnoosijärjestelmä kaipaa tosiaan uudistamista.”

Missä dialogi?

Harmillisesti Hesarin jutussa EI ollut dialogisuutta Bergströmin ja Korkeilan välillä. Olikohan toimittaja pyrkinyt saattamaan nämä kaksi kasvotusten kuuntelemaan ja keskustelemaan toistensa kanssa? Jatkossa kannattaisi. Uskon, että ymmärrystä löytyy molemmin puolin.

Muualla aiheesta aikaisemmin kirjoittamaani:

Avoimen dialogin hoitomalli toimii – Yhdistävä Lääketiede ry (yhdistavalaaketiede.fi) 5.10.2020

WHO suosittelee avoimen dialogin mallia – Yhdistävä Lääketiede ry (yhdistavalaaketiede.fi) 14.6.2021