Tag Archive | tutkimusnäyttö

Juhani Knuuti vapaaehtoistöissä huuhaan kitkemiseksi

Professori Juhani Knuuti tekee tärkeää vapaaehtoistyötä. Helsingin Sanomissa tänään 4.1.2018 julkaistussa laajassa haastattelussa  hän kuvailee harrastustaan, jonka tavoitteena on paljastaa huuhaa.

Tällaista todella tarvitaan, jotta ihmiset tietäisivät mistä on kysymys, kun tarjotaan erilaisia Knuutin mainitsemia puhdistushoitoja ja julkisuudessa usein esiin tuotuja yksisarvishoitoja. ”Näistä asioista on puhuttava”, Juhani Knuuti toteaa.

Arvostettava toiminta jää valitettavasti vain yksittäisen lääketieteen tutkijan harrasteluksi, mikäli tiedeyhteisö ei ota ongelmasta koppia. Harrastus tarvitsee rinnalleen vakavaa ja systemaattista tutkimusta.

Suomen lain mukaan viranomaiset eivät voi tehdä mitään niin kauan kuin vakavia riskejä ei pystytä luotettavasti todentamaan.  Todentamiseen ei riitä, että yksi lääkäri sunnuntaiaamuisin surffailee netissä ja etsii tutkimuksia ja tieteellisiä perusteluja kummallisten huuhaahoitojen osoittamiseksi vaarallisiksi tai turhiksi. Rajoittamistoimia ei voi tehdä ilman selkeää ja vahvaa näyttöä.

Toisaalta vapaa elinkeinon harjoittaminen maassamme tarkoittaa, että ihmisille voi mainostaa mitä tahansa niin kauan kuin tuotetta tai palvelua ei ole kiistatta osoitettu vaaralliseksi yksittäiselle ihmiselle tai hänen ympäristölleen. Esimerkiksi alkoholia saa mainostaa vapaasti, vaikka sen terveyshaitoista on runsaasti tutkimusnäyttöä ja vaikka monet haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ostavat ja käyttävät tuotetta, joka on heidän terveydelleen tuhoisaa. Rahaakin siihen kuluu. Joillekin alkoholin nauttiminen tuo iloa.

Maailmamme on monimutkainen.

Juhani Knuutin esiin nostamassa huuhaakeskustelussa on kysymys laajemmasta ilmiöstä kuin vain kirjoituksen luettelemista yksittäisistä  kummallisista ”hoidoista”. Koska kirjoituksessa ei eritellä, mitä siinä tarkoitetaan huuhaalla, koko ilmiön kuva jää hämäräksi. Jutussa annetaan muutama räikeä ja valaiseva esimerkki, ja siinä viitataan yleisellä tasolla  uskomushoitoihin ja vaihtoehtohoitoihin, joita niitäkään ei mitenkään määritellä.  Lukijalle piirtyy kuva, että huuhaa on sama asia  kuin uskomushoito ja vaihtoehtohoito. Mutta onko näin?

Varmaan monessa tapauksessa onkin, mutta tutkijakoulutukseni on opettanut, että monimutkaisia ilmiöitä on tarkasteltava niiden omassa ympäristössä ja että käsitteet on määriteltävä. On siis kerrottava, mitä milläkin sanalla ja termillä tarkoitetaan. Lehtikirjoitus ei ole tutkimusraportti. Kun haastateltava ei itse käsitteitä avaa, niiden tulkinta jää lukijalle. Hän joutuu itsekseen pohtimaan, mitä toimittaja ja haastateltava tarkoittavat vaihtoehtohoidoilla, joiden käytöstä esimerkiksi Juhani Knuutin jotkut potilaat ovat kärsineet, mutta eivät ole uskaltaneet nostaa oikeusjuttua.

Tämä on niin tärkeä kansanterveydellinen ja potilasturvallisuuskysymys, että sitä on ryhdyttävä ponnekkaasti selvittämään ja ratkaisemaan. Sunnuntaiaamun harrastus olkoon lähtölaukaus  kunnolliselle tutkimukselle. Se saattaa antaa pohjaa ongelmien käytännön ratkaisuun.  On todella merkittävää ja huomionarvoista, että arvostettu tutkija ja asiantuntija kertoo havainnoistaan julkisuudessa.

Mitä on tutkittava?

Kansalaisten terveyden ja turvallisuuden takaamiseksi tarvitaan siis tieteelliset kriteerit täyttävää systemaattista tutkimustoimintaa hoitamisesta, josta on potilaiden omien kokemusten ja terveydenhuollon ammattilaisten potilastyössä havaitsemia vakavia haittoja.

Jotta asiaa voidaan tutkia, on ensimmäiseksi määriteltävä tutkimuskohde. Jos sellaiseksi määrittyy huuhaa, niin katsottakoon, mitä tämän käsitteen alaan kuuluu. Vaihtoehtoja voi olla ainakin neljä. Käytän jatkossa termiä interventio (johonkin asiaan puuttuminen), koska ”hoito” tai ”hoitomuoto” ovat termejä, jotka joissakin alla mainituissa kohdissa eivät ole paikallaan eli eivät kuvaa ilmiötä. Interventio on mielestäni neutraali.

1) Jos huuhaaksi määritellään kaikki sellaiset interventiot, jotka eivät kuulu lääketieteellisen tutkimuksen piiriin ja joita ei ole lääketieteellisin, kliinisin ja vertailevin tutkimuksin osoitettu hyödyllisiksi, niin silloin huuhaan kategoriaan kuuluu valtava joukko erilaisia interventioita sekä terveydenhuollon ulkopuolella että sisäpuolella. ”Oikeiksi, todellisiksi” hoidoksi jäisivät tässä määrittelyssä ainoastaan sellaiset lääketieteelliset hoidot, joista on olemassa k.o. tutkimusnäyttöä vaikutuksista.  Tällaisia hoitoja on vain osa terveydenhuollossa käytettävistä hoitomuodoista.

2) Jos huuhaan kategoriaan luetaan myös interventiot, joiden toimeenpanijat (hoitajat) ovat virallisesti Valviran hyväksymiä, mutta joiden tarjoamista palveluista  potilas/asiakas ei saa sairausvakuutuksen mukaista korvausta, vaikka hoitojen vaikuttavuudesta ja hyödyistä on olemassa selkeää tutkimusnäyttöä, niin silloin huuhaaksi sijoittuu laaja kirjo terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavia hoitomuotoja ja lisäksi Suomessa muun muassa naprapatia, osteopatia, kiropraktiikka ja akupunktio, joita tarjotaan sekä terveydenhuollon ulkopuolella että itse järjestelmässä.  HS:n kirjoituksesta ei käy ilmi, tarkoittaako Juhani Knuuti myös näitä puhuessaan huuhaasta, uskomushoidoista ja vaihtoehtohoidoista samana ryhmänä.

3) Jos taas huuhaa tarkoittaa länsimaisen biolääketieteen teorian ja käsitteistöjen näkökulmasta omituisiin teorioihin nojaavia interventioita, niin huuhaaksi määrittyvät kaikki ne hoitomuodot, jotka eivät nojaa biolääketieteen viitekehykseen. Näitä on runsaasti enkeliterapioista kuppaukseen ja akupunktioon. Osasta on tutkimusnäyttöä, suurimmasta osasta ei.

4) Jos huuhaalla tarkoitetaan sellaisia interventioita, joita perustellaan muka biologisilla ja muka lääketieteellisillä käsitteillä, mutta jotka käsitteet todellisuudessa eivät vastaa biolääketieteen faktoja, niin huuhaaksi luokittuvat juuri sellaiset interventiot, joita HS:n kirjoituksessa esitellään, kuten ph-ruokavalio, jonka toimivuutta perustellaan näyttämällä mikroskooppikuvaa veressä olevista madoista, loisista ja sienistä, joita kuvassa ei mitenkään voi olla.

Kun tutkimuskohde on haarukoitu ja päätetty, niin sitten lähdetään hahmottamaan, mitä nimenomamaisesti on tarkoitus tutkia: käytön yleisyyttä, käyttötapoja, tehoa (efficacy), vaikuttavuutta (effectiveness), taloudellisuutta, fysiologisin mittarein mitattavia hyötyjä ja haittoja, koettuja hyötyjä ja haittoja, interventioiden teorioita ja käytäntöjä jne.

Sen jälkeen, kun tutkimuskohde ja täsmälliset tutkimuskysymykset ovat hahmottuneet, valitaan tutkimusmenetelmä. Se riippuu tutkimuskohteesta.

Laaja ilmiökenttä

HS:n kirjoitus Huutia huuhaalle virittää monia ajatuksia. Päällimmäisenä nousee huoli potilasturvallisuudesta, mutta pohdituttaa myös ei-lääketieteellisen hoitamisen hyödyt. Kansainvälinen tutkimus kun kiistattomasti osoittaa, että suurin osa terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolisia hoitomuotoja käyttäneistä ihmisistä on oman kokemuksensa mukaan saanut apua tutkituista hoitomuodoista. Käytettävissä olevan tutkimustiedon mukaan haittojen kokemista on raportoitu huomattavan vähän, mikä ei tarkoita sitä, että kyse olisi mitättömästä asiasta. On tärkeää estää ja vähentää haittoja. Siihen Juhani Knuutikin harrastuksellaan ymmärtääkseni pyrkii.

Hoitaminen, lääkitseminen ja parantaminen sekä hoiva ovat laaja ja monimuotoinen ilmiökenttä. Yksinkertainen maailma, myös hoitamisen yksinkertaisuus ja suoravivaisuus, voi tuntua turvalliselta ja siksi tavoitettavalta. Mutta asiat, varsinkin ihmiselämään liittyvät, ovat yleensä monimutkaisempia kuin haluaisimme myöntää. Kansalaiset hoitavat itseään, omaa terveyttään ja perheensä hyvinvointia monimuotoisesti, hyvin erilaisin tavoin.

Lääketieteeseen nojaavat, virallisen terveydenhuoltojärjestelmän tarjoamat hoitopalvelut ovat vain osa siitä hoitamisen kokonaispaketista, jota ihmiset arkielämässään hyödyntävät. He  etsivät hädässään ja ongelmissaan  fysiologista parannusta, mutta myös hoivaa ja ymmärrystä, jotka nekin plasebovaikutuksen muodossa voivat auttaa (ks. edellinen blogikirjoitukseni plasebosta).

Jos haluamme, että ihmiset toimivat sairauksia hoitaessaan ja terveyttään edistäessään faktojen perusteella ja nojautuvat asiatietoon, silloin Juhani Knuutin harrastuksen tueksi tarvitaan laaja joukko tutkijoita. Heidän tehtävänsä on auttaa Juhani Knuutia systemaattisessa tutkimusraporttien etsimistyössä. Näin voidaan luotettavasti ja suunnitelmallisesti selvittä, mitä kaikkea ei-lääketieteelliseen interventiokokonaisuuteen kuuluu, millaisia erilaisia hoitomuotoja on tarjolla ja mitä niiden hyödyistä ja haitoista tiedetään. Tutkimusta on todella paljon. Yhden ihmisen panos tutkimuskokonaisuuden hahmottamisessa on häviävän pieni, ja tietenkin riittämätön.  Juhani Knuutin sunnuntaiharrastus on vasta alkua. Se on tärkeää, mutta se ei ole tutkimusta, kuten Juhani Knuuti itsekin toteaa, että se on  harrastus.

Sanomalehtijuttu ei myöskään ole tiedeartikkeli. Se on keskustelun herättäjä. Niinpä minäkin tässä keskustelen.

Jos ei-lääketieteellisten interventioiden kenttää tarkastellaan objektiivisesti, tutkijan näkökulmasta, niin haittoihin kiinnittymisen ohella joudutaan esittämään kysymyksiä ”Onko lääketieteen ja terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavista hoidoista ehkä jotakin hyötyä? Jos on, millaista ja miksi? Jos mahdolliset hyödyt todetaan plaseboksi, miten tätä voisi hyödyntää kansanterveystyössä?”. Tämä on normaali tutkijan katsanto, jossa ilmiötä tai ongelmaa tarkastellaan kiihkottomasti ja ilman ennakkoasenteita monelta kannalta. Juhani Knuuti mainitsee kiinnostavasti inkiväärin, jonka suhteen hän kertoo muuttaneensa mielensä. Onko inkivääri siis ollut hänen käsitteistössään epäilyttävää huuhaata ja nyt se on – mitä?

Tutkija on ammattilainen, jonka tehtävä on nähdä ja hyväksyä tutkittavan ilmiön monimutkaisuus. Jos hän haluaa olla mahdollisimman totuudenmukainen, niin se tarkoittaa lähes aina sitä, että yksinkertaisia päätelmiä ei voi esittää. Siksi tutkijat niin usein ovat varovaisia ilmauksissaan ja käyttävät ”toisaalta niin, mutta toisaalta näin” -ilmaisuja. Tiedotusvälineissä sen sijaan tykätään siitä, että joku esittää räväköitä mielipiteitä, nostattaa tunteita ja luo ristiriitoja, joista saadaan edelleen lisää pöhinää.

Kun otetaan huomioon, että Euroopan maissa, mukaan lukien Suomi, terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tarjottavia hoitomuotoja käyttää yli kolmannes väestöstä, on tärkeää tietää, miksi he niitä käyttävät, mitä haittoja niistä tutkitusti on, mitä hyötyjä niistä on ja minkälainen näiden hoitomuotojen asema on suhteessa viralliseen terveydenhuoltojärjestelmään. Demokraattisessa yhteiskunnassa tämä on tärkeää jo yksinkertaisesti kansalaisten tasa-arvoisuuden näkökulmasta.

HS:n kirjoituksesta voi aistia selkeyden ja suoraviivaisuuden toiveen: että olisi yksiselitteisesti mahdollista erottaa tieteellisesti pätevä hoitaminen ei-tieteellisestä ja/tai väärästä hoitamisesta. Näin varmaan yksittäistapauksissa onkin (kuten lehtijutun ”madot ja loiset verinäytteessä” -tapaus).

Kirjoituksessa kuitenkin sotketaan käsitteitä epäselvällä terminologialla.  On toki ymmärrettävää, että toimittaja ja haastateltava ovat joutuneet tekemään valintoja siitä, mitä asioita ja millä tavalla niitä tässä nimenomaisessa lehtijutussa käsitellään. Valinnat ovat yleensä tietoisia ja tavallisesti niillä pyritään johonkin. Jotakin sanotaan ja jotakin jätetään sanomatta. Valitaan tekstiin termejä ja käsitteitä, joilla halutaan viestiä joku arvoarvostelma. Tässä jutussa sanomana tuntuu olevan kaksijakoisuuden, ristiriidan ja vastakkainasettelun rakentaminen ”oikeiden” ja ”väärien”, ”hyvien” ja ”pahojen”, ”tieteellisten” ja ”huuhaa”hoitojen välillä.

Ymmärrystä ja yhteistyötä

On mahdollista valita myös toisin, muunlaisten arvojen perusteella, esimerkiksi soveltaen ymmärryksen, yhteistyön ja positiivisen ongelmanratkaisun näkökulmaa. Kirjoituksissa, kuten myös keskusteluissa voidaan siis pyrkiä myös hyvään yhteisymmärrykseen erilaisten näkemysten kanssa ajatuksena, että ”ristiriidat” voivat rikastaa todellisuuskuvaa. Näin voi olla, vaikka oma näkökulma olisikin se tiedeyhteisössä hyväksytyin ja mediassa arvostetuin.

Minusta Juhani Knuutin asenteessa on  aistittavissa tällaista, mutta se ei tule selkeänä kirjoituksessa esiin. Harmi. Sillä se on tärkeää juuri siitä syystä, että todellisessa elämässä ihmiset ymmärtävät terveytensä hoitamisen erilaisista lähtökohdista: on erilaisia koulutuksia, erilaisia sosiaalisia taustoja ja etnisiä ryhmiä, vaihtuvia elämäntilanteita ja maailmankuvia, kriisejä ja onnettomuuksia. Ihmiset ajattelevat ja toimivat näennäisesti, siis  ulkoa päin katsottuna, ristiriitaisesti, vaikka heidän omassa maailmassaan eivät ristiriitaa kokisikaan. Tämä kaikki heijastuu myös hoidetuksi ja parannetuksi tulemisen toiveissa.

HS:n kirjoitus lienee tarkoitettu valistavaksi. Jatkossa saattaisi olla viisasta soveltaa empaattista otetta ja pyrkiä ymmärtämään niiden ihmisten ajattelua, jotka yksisarvisterapiaan tai ”matohoitoon” hakeutuvat. Näin on mahdollista keskustella ihmisten kanssa kiihkottomasti kyseisten hoitomuotojen hyödyistä tai haitoista.

Äskettäin  HS julkaisi jutun, jossa kirurgian apulaisprofessori Niku Oksala kertoi, kuinka hän soveltaa omassa työssään niin sanottua lateraalisia ajattelua. Siinä pyritään rikkomaan loogisia rajoituksia ja käyttämään mielikuvitusta ja luovaa ajattelua. Rationalisointi, pelottelu ja vähättely korvautuvat empatialla. Oksalan mukaan – ja tämän on todentanut psykologinen tutkimus jo vuosikymmeniä sitten – pelottelu aiheuttaa ihmisessä vastareaktion joka sumentaa kaiken järjelliseen ajatteluun. Sama päätee halventamiseen ja vähättelyn. Niistä syntyy vastareaktio, ei käyttäytymisen muutos.

Koska pelottelu ei ole tehokasta toimintaa, jäljelle jääkin Oksalan mukaan kaksi muuta vaihtoehtoa: puhtaat järkiperustelut tai empaattinen lähestymistapa. Oksala on valinnut empatian.

Hiukan vielä käsitteistä

Miksi käsitteet ovat niin tärkeitä? Liian pitkälle viety käsitteellistäminen ei ole tarpeen arkielämässä, arkisessa lääkärin tai hoitajan työssä tai siinä, minkälaisia hoitoja kansalainen valitsee. Kuitenkin  käytetyt sanat ja termit vaikuttavat aina ajatteluun ja toimintaan. Tutkijoiden maailmassa tutkimustyö ja sen tulokset itse asiassa riippuvat käsitteistä. Käytetty käsitteistö ohjaa kielellistä ymmärrystä. Jos asialla ei ole ”nimeä” eli sillä ei ole sanallista muotoa, niin kuvaavaa kattotermiäkään ei voi olla. Eli keskusteltavan tai tutkittavan ilmiön kategoriaa ei muodostu ja näin kohdealue jää hämäräksi, jäsentymättömäksi.

Näin tässä huuhaakeskustelussa on päässyt käymään, vai onko niin, että hämäryyden tarjoaminen on HS:n jutussa tietoista?  En tiedä. Huuhaa-käsite joka tapauksessa viittaa negatiiviseen, naurettavaan ja samalla halveksittavaan asiaan, jota ei voi ottaa todesta, mutta joka kuitenkin voi olla vaarallista. Kun huuhaa-kategoriaan sitten yhdistetään uskomushoidot ja vaihtoehtohoidot, niin niidenkin kielellinen merkitys määrittyy ”naurettavaksi ja vaaralliseksi”.  Tällainen merkityksen siirto on tyypillinen propagandan metodi, joka näkyy esimerkiksi keskustelussa maahanmuuttajista.

On myös mahdollista, että jonkin käsitteen käyttö on yhteiskunnassa ja instituutioissa enemmän tai vähemmän virallisesti kielletty, se on ikään kuin tabu. Näin näyttää tapahtuneen neutraalille termille ”täydentävät hoitomuodot”, vaikka juuri tämä termi kuvaa parhaiten yleisimpien, tutkittujen ei-lääketieteellisten hoitomuotojen käyttötapaa: niitä ei käytetä vaihtoehtona, vaan useimmiten lisänä ja täydennyksenä tavanomaiselle hoidolle. Mutta kun käsitettä ”täydentävä hoitomuoto” ikään-kuin-ei-ole (vaikka todellisuudessa ilmiö on), niin ei ole myöskään tietoa, että ylipäänsä on olemassa (vaikka todellisuudessa on olemassa) vaikuttavia ei-lääketieteellisiä, täydentäviä hoitomuotoja, joita ihmiset käyttävät tavanomaisen hoidon ohella, usein vielä menestyksellä.

Nyt kun julkisessa keskustelussa ei käytetä kunnollisia käsitteitä, yhteen ja samaan ”huuhaan koppaan” tulee heitetyksi paljon hyödyllistäkin, muun muassa akupunktio, kalevalainen jäsenkorjaus, biofeedback, lymfahieronta, mindfulness yms. Siinä menee lapsi pesuveden mukana.

On hyvä muistaa, että raja epävirallisen ja virallisen, tieteellisesti tutkitun ja tutkimattoman, näyttöön perustuvan ja perustumattoman välillä on liukuva ja muuttuva. Se ei ole selkeä ja jyrkkä vaan vaihtelee eri maissa, eri kulttuureissa, ja eri ammattiryhmien välillä. Voidaan sanoa, että raja on utuinen (vaikka selkeitä käsitteitäkin käytettäisiin), ehkä hiukan harmaakin. Niin, virallinenkin voi olla harmaata (esimerkiksi kokeelliset hoidot).

Tämän tosiasioiden tilan huomioon ottaminen tieteellisessä ja julkisessa keskustelussa on totuudellisuuden vuoksi tärkeää. No, lehtijutuista saa nykykulttuurissamme mehevämpiä, kun mukaan liitetään kaksijakoisuutta, kärkevää vastakkainasettelua ja huvittunutta paheksuntaa.

Todellinen elämä ei kuitenkaan ole kaksijakoista, vaan monivivahteista ja vaihtelevaa. Maailma jäsentyy meille suhteina, ei absoluutteina. Tämä koskee myös kaikkea hoitamista ja terveyden edistämistä.

Tutkimuksen näkökulmia

Tutkimus voi tarkastella ilmiöitä eri näkökulmista. Voimme nähdä hoitamisen ja erilaiset hoitomuodot esimerkiksi eräänlaisena jatkumona. Janan yhdessä päässä ”sijaitsevat” korkeatasoiset tieteellisesti tutkitut hoidot. Keskivaiheilla janaa on sellainen hoitotapa, jota on jonkin verran tutkittu ja janan toisessa päässä ovat ne hoitomuodot, joita ei ole tutkittu ollenkaan. Tämä on lineaarinen katsanto hoitoihin ja käsitteisiin. Toinen tapa on tarkastella erilaisia hoitomuotoja sen mukaan, kuinka paljon niistä on hyötyä ja kuinka paljon haittaa, ja mikä on näiden keskinäinen suhde.

Kolmas, ehkä kansanterveydellisesti valaisevin näkökulma on tarkastella erilaista hoitamista suhteiden verkkona. Toisin sanoen siitä näkökulmasta, että ihmiset joka tapauksessa käyttävät monenlaisia hoitomuotoja samanaikaisesti (riippumatta siitä mitä arvostetut asiantuntijat sanovat). He soveltavat monenlaista ajattelutapaa ja lähestymistapaa samanaikaisesti. Ihminen voi arvostaa ja luottaa suuresti kirurgiinsa, mutta toipuakseen käyttää mindfulness-meditaatiota, käy ei-virallisessa rentoutushoidossa, menee akupunktioon  ja syö vitamiineja.

Tällainen arkielämän pragmaattinen näkökulma tutkimukseen sovellettuna tarkoittaa, että tutkitaan sitä todellisuutta, jossa ihmiset itseään ja läheisiään hoitavat. Tutkitaan tiettyjen hoitomuotojen hyötyjä todellisessa, reaalisessa elämismaailmassa. Kliininen satunnaistettu kontrolloitu koe ei ole enää riittävä. Tarvitaan laaja-alaisempaa tutkimusotetta.

Toivotan menestystä Juhani Knuutin ponnistuksille huuhaan hävittämiseksi. Tiedeyhteisölle toivon ennakkoluulottomuutta ja avointa akateemista keskustelua myös hoitamisen tavoista, jotka eivät kuuluu viralliseen terveydenhuoltoon. Rahoittajille esitän toiveen, että epävirallista hoitamista ryhdyttäisiin vakavasti tutkimaan, sillä ilmiö koskettaa yli kolmannesta suomalaisväestöstä. Toimittajille toivon riippumatonta tiedonhankintaa, kriittisyyttä ja tarkkaa silmää, joka näkee pintaa syvemmälle.

KAIKILLE LUKIJOILLE JA MUILLEKIN IHMISILLE YVÄÄ JA ONNELLISTA VUOTTA 2018
Päivitys 13.1.2018: Pari bloggaaja kommentoi tätä kirjoitusta kriittiseeen sävyyn. Kiitos siitä. Lue kommentit ja vastaukseni. https://liinanblogi.com/2018/01/10/vastaus-erno-vanhalalle-huuhaa-asiassa-ja-vahan-juha-leinivaarallekin/.

Uusia avauksia perinteestä: Kalevalainen jäsenkorjaus on tutkitusti hyödyllistä

20171026_koivukuja.jpgTuki- ja liikuntaelinten (TULE) vaivat ovat mielenterveysongelmien ohella yleisin työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen syy. Lisäksi nämä kaksi kietoutuvat toisiinsa, sillä ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, joka mielensä ja kehonsa välityksellä kiinnittyy tiiviisti ympäristöönsä.

Kun ihminen on kipeä, vaikka lääketieteellisin mittarein sairautta ei ole, puhutaan toiminnallisista häiriöistä. Silloin ei ole selvää, onko kivun ja vaivan syy potilaan mielessä vai kehossa vai molemmissa – tai ehkä stressaavassa ympäristössä.

Tällaiselle kehomielen kärsimykselle tarvitaan uusia auttamisen apuvälineitä, uusia avauksia.

Kalevalainen jäsenkorjaus on yksi mahdollinen terveydenhuollon avaus. Tosin menetelmä ei ole uusi, vaan se  perustuu hyväksi koettuun kansanperinteeseen. Ajan myötä se on kehittynyt ammatilliseksi täydentäväksi hoitomuodoksi. Kalevalainen jäsenkorjaus vaikutta parantavasti  ennen kaikkea kehoon, mitä todistaa muun muassa yli kymmenen vuoden takainen tutkimusnäyttö.

Perinteinen jäsenkorjaus on osoitettu vertailevissa kliinisissä kokeissa (Hemmilä 2004, Zaproudina 2007) sekä potilaita haastattelemalla ja havainnoimalla (Hernesniemi 1998, Hänninen ym. 2004) toimivaksi hoitomuodoksi kroonisten niskakipujen lievittäjänä. Jo 1980-luvulla tehtyjen selvitysten mukaan jäsenkorjaajien ja lääkäreiden yhteistyön TULE-vaivojen hoidossa on arveltu tuovan taloudellisia säästöjä (Hernesniemi 1989 a,b). Kooste tutkimuksista on luettavissa tuoreesta kirjasta Perinnehoitojen verhottu tieto.(Vertanen ym. 2017).

Välillisesti jäsenkorjauksen voisi olettaa vaikuttavan myös mielen hyvinvointiin juuri siitä syystä, että jos kehon ongelmat korjataan, korjaantuminen heijastuu mieleenkin. Tätä kannattaisi tutkia. Jäsenkorjaus saattaa osoittautua terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä hyödylliseksi ja taloudellisesti merkittäväksi keinoksi. Terveydenhuollossa ihmistä ei enää ymmärretäkään vain kehoksi ja siitä erilliseksi mieleksi. Mieli vaikuttaa koko ajan kehoon ja vastaavasti keho mieleen. Jäsenkorjauksessa asiakas rentoutuu  ehkä myös psykofyysisestii, kun  hoitajan lempeä asiantuntijankosketus vaikuttavaa parasympaattisen eli ”rauhoittumishermoston”  kautta ja esimerkiksi  oksitosiinin erittymisen myötä. Oksitosiini on rentoutumisen ja ”hyvän mielen hormoni”.

Näin ollen on täysin ymmärrettävää, että Tieteen tiedotus ry:n vuonna 2016 tekemän Tiedebarometrin mukaan kaksi viidestä (40 %) kyselyyn osallistuneesta yhtyy näkemykseen, jonka mukaan ”ns. kansanparantajat omaavat tietoja ja taitoja joita lääketieteellä ei ole”. Asian kiistää kolmannes (34 %).

Kansalaiset ovat ehkä kokeneet tällaiset kansanomaisiksi mielletyt hoitomuodot ihmisläheisiksi ja itselleen hyödyllisiksi. He eivät pidä niitä tieteenvastaisina. Sitä paitsi kansanparantaja on ihminen, mutta lääketiede on ala tai instituutio. Jos tieteellisen tarkkoja ollaan, niin tiedebarometri-tutkimuksessa kansanparantajiin vertailemisen kohteena tulisivat olla lääkärit (siis ihmiset) instituution sijaan.

Kuitenkin, itse asia, kansanparannuksen suuri arvostus,  tuosta tiedebarometrista  kyllä selviää, mutta kysymys antaa väärän kuvan lääkärin työstä. Lääkäri on ammattihoitaja/parantaja, ei tiedemies, paitsi jos hän toimii kaksoisroolissa eli tutkijana ja käytännön lääkärinä. Silloin puhutaan lääkäri-tutkijasta.

Tiedebarometrin ongelma kaiken kaikkiaan on, että siinä  ei eritelty, mitä kansanparanuksella tarkoitetaan, joten ei ole myöskään tietoa, kuinka vastaajat kansanparannuksen ovat ymmärtäneet.  Käsitteet nimittäin muuttuvat koko ajan ja saavat historian kuluessa erilaisia sisällöllisiä merkityksiä. Joku voi käsittää hieronnankin kansanparannukseksi, puhumattakaan kiropraktiikasta. Sitähän on aikoinaan kutsuttu nikamanniksautukseksi. Nykyisin se on korkeakoulutuksen vaativa ammatti. Hieroja kuten kiropraktikkokin ovat Valviran hyväksymiä ammattinimikkeitä.

Miksi kalevalainen jäsenkorjaaja ei ole Valviran listoilla?

Usein väitetään, että terveydenhuoltoon kyllä otetaan järjestelmän ulkopuoliset, esimerkiksi perinnehoidot  heti, kun niistä on olemassa tutkimusnäyttöä. Tämä yleisesti esitetty toteamus jää outoon valoon kalevalaisen jäsenkorjauksen ja monien muidenkin täydentävien hoitomuotojen suhteen, joiden hyödyistä  on pätevää tieteellistä näyttöä.

Näyttö tai sen puute eivät näytä olevan niitä todellisia syitä,  jotka jarruttavat päteviksi osoitettujen hoitojen hyväksyttävyyttä virallisessa järjestelmässä. Jos olisivat, niin kalevalainen jäsenkorjaus olisi jo aikoja sitten hyväksytty viralliseksi hoidoksi.

Mutta tilanne tietysti muuttuu, ehkä piankin, koska kansalaiset alkavat vaatia nykyistä monipuolisempaa hoitoa. Lääkkeitä ja leikkauksia ei enää nähdä parhaina keinoina ongelmiin, joiden luonnonmukaisemmasta ja pehmeämmästä hoidosta on saatu hyviä kokemuksia. Ekotietoisuuden lisääntyminen tulee muuttamaan  myös vallitsevaa terveysajattelua.

Painava syy muutokseen on kansainvälinen tutkimusnäyttö, joka tavoittaa pikku hiljaa Suomenkin. Tietämys toiminnallisten häiriöiden hoitotutkimuksista, perinneparannustutkimuksesta ja täydentävien hoitojen tutkimuksesta  lisääntyy riippumatta siitä, että meillä ei ole yhtään kansanomaisten hoitomuotojen, fysiatrian  tai täydentävien hoitomuotojen professuuria eikä yhtään CAM (Complementary and Alternative  Medicine) -tutkimuskeskusta. Naapurimaissamme Ruotsissa ja Norjassa ja lukuisissa muissa maissa  niitä on. Suomeen on tosin äskettäin perustettu Yhdistävä Lääketiede ry, jonka tarkoitus on edistää monimuotoisen, tutkimusnäyttöön perustuvan ja nykyistä potilaskeskeisemmän hoidon asiaa Suomessa.

Lisäksi yhä useampi lääkäri, hoitaja, fysioterapeutti, psykoterapeutti ja muu terveydenhuollon ammattilainen alkaa ymmärtää ja itse kokea, että nykyiset, viralliset hoitomenetelmät tarvitsevat rinnalleen uudenlaisia metodeja.

Erilaiset kokemukselliset hoidot (mindfulness, keho- ja taideterapiat, hypnoterapia, kosketus- ja  mobilisaatiohoidot jne.) kuuluvat jo monen terveysammattilaisen työkalupakkiin tai he suosittelevat niitä asiakkailleen. (Kokemuksellisistä hoidoista järjestetään koulutustapahtuma 20.1.2018. Lisätietoja täältä: http://www.iloajatoivoa.fi/  ja  https://www.facebook.com/iloajatoivoa/  ja https://uudistuva.com/rohkeasti-rajalla/

Alla (viitteiden jälkeen) on Päiviö Vertasen ja Osmo Hännisen kirjoitus Kalevalainen jäsenkorjaus on perinnettä ja nykyaikaa. Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Täyentävät terveysnäkemykset -blogissa https://liinanblogicomblog.wordpress.com/?s=Kalevalainen

Viitteet

TV-ohjelma, jossa kuvataan, mitä jäsenkorjaaja tekee.
http://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=8059670

Hemmilä HM. 2005. Bone setting for prolonged neck pain: a randomized clinical trial. J Manipulative Physiol Ther 2005;28:508-15.

Hernesniemi A.  1989b. Kansanparantajan ja lääkärin yhteistyökokeilu. Suomen Lääkärilehti 1989;44: 800-802.

Hernesniemi A. 1989a. Jäsenkorjaajien käyttämät selkävaivojen hoitomenetelmät Pohjanmaalla. Duodecim 1989;105:758-763.

Hernesniemi A. 1992. Meneillään olevaa tutkimusta: jäsenkorjaaja tutkimassa ja hoitamassa potilasta. Sosiaalilääk Aikak 1992;29:181-187.

Hänninen O, Räsänen V, Zaproudina N, ym. 2004.Tuki- ja Liikuntaelinkipujen perinnehoito vanhan kirjallisuuden ja tämän päivän havaintojen valossa. Hippokrates Suomen lääketieteen historian seuran vuosikirja 2004;21:13-26.

Tiedebarometri 2016. Tiedebarometri 2016.  http://www.tieteentiedotus.fi/files/Tiedebarometri_2016.pdf

Zaproudina N, Hänninen O, Airaksinen O. 2007. Effectiveness of traditional bone setting in chronic neck pain: Randomized clinical trial. J Manipulat Physiol Therap 2007;30:432-437.

Vertanen P, Hänninen O, Piippo S, ym. 2017. Perinnehoitojen verhottu tieto. Kalevalainen kansanparannus –säätiö; 2017. https://www.adlibris.com/fi/kirja/perinnehoitojen-verhottu-tieto-9789529390151

Kalevalainen jäsenkorjaus on perinnettä ja nykyaikaa

Kirjoittajat: Päiviö Vertanen ja Osmo Hänninen

Kalevalainen jäsenkorjaus tulisi ottaa osaksi terveydenhoitoa nykyisen terveydenhoidon rinnalle tuomaan säästöjä ja täydentämään terveyden- ja sairaanhoitoa.

Perinnehoitojen neuvottelukunta aloitti toimintansa 5.9.2015. Siihen kuulluu perinnehoitoja tutkineita tiedeyhteisön edustajia, alan asiantuntijoita ja kansanedustajia.

Perinnehoitojen neuvottelukunnan keskeiset tavoitteet ovat seuraavat: 

  • hyvät potilasturvalliset hoitokäytänteet tulee integroida terveydenhuollon kenttään
  • kalevalaisen jäsenkorjauksen koulutusohjelma mukaan terveydenhoidon koulutusohjelmiin
  • lääkäreiden koulutukseen on saatava lisää fysiologiaa ja yliopistoon fysiatrian oppituoli
  • kalevalainen jäsenkorjausosaajien kohtelu yhteismitalliseksi terveydenhoidossa ja KELA-korvausten piiriin. 

Perinnehoitojen neuvottelukunta korostaa myös kansantaloudelle koituvia taloudellisia hyötyjä:

– Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat kasvava ongelma paitsi yksityisille ihmisille, niin koko kansakunnalle. Niistä aiheutuvat vuosittain arviolta 3-4 miljardin euron kustannukset. Koska moni ihminen löytää avun kalevalaisen jäsenkorjauksen kautta, on sitä koskevaa tietoa lisättävä ja toimintamahdollisuuksia edistettävä. Hallitusohjelmassakin lukee, että terveyttä ja hyvinvointia edistetään sekä eriarvoisuutta vähennetään toimeenpanemalla terveyttä ja hyvinvointia edistävät hyvät käytänteet ja toimintamallit yhteistyössä järjestöjen kanssa.  

Kalevalaisen jäsenkorjauksen osaaminen osaksi virallista terveydenhuoltoa                                                                  

Tuki- ja liikuntaelinpotilaiden (TULE) hoidossa on parantamisen varaa, sillä tulosten perusteella lähes 40 % hoitoa tarvitsevista TULE -potilaista on hoidettu riittämättömästi, vaikka osa potilaista käyttää terveyspalveluita hyvin runsaasti.

Terveydenhoidoissa fysiatriaan liittyvän käytännön tiedon osaamiselle on ilmeinen tarve.

Kalevalaisessa jäsenkorjauksessa hoidetaan kehon tukirakenteiden virheasennoista aiheutuvia kiputiloja ja aineenvaihduntahäiriöitä. Hoito tapahtuu käytännössä ja tieteellisesti hyväksi todetulla suomalaisella pehmytkudoskäsittelyllä.

Käsittely tehdään ilman voimaa kudoksia mobilisoiden. Hoitokäsittelyssä parannetaan kudosten liikkuvuutta, saatetaan nivelpinnat kohdalleen ja irrotetaan hermojen pinnetiloja, jolloin kudosten välissä olevat nesteet saadaan liikkumaan vapaasti. Kalevalainen jäsenkorjaus ei korjaa välttämättä leikkaushoitoa vaativaa ongelmaa, mutta sen avulla voidaan korjata montaa kiputilaa, joissa leikkaus ei välttämättä olekaan tarpeen.  

Tarvitaan integrointia – yhteistyötä  

Kansanlääkintäseura ry on dokumentoinut hoitoperinteestämme kehon ryhtivirheiden vaikutuksen toiminnallisiin liikeratoihin ja niiden aiheuttamiin ongelmiin kalvorakenteissa, kudospaineissa, verenkierrossa ja hermotuksessa. Näiden dokumentointien, tieteellisten näyttöjen ja 3 –vuotisen käytäntöpainotteisen monimuotokoulutuksen kautta luodut hyvät potilasturvalliset hoitokäytänteet aina vauvasta vaariin tulee intergroida hallitusohjelman mukaisesti koko terveydenhoidon kenttään.

Tuki- ja liikuntaelinterveys on erittäin merkityksellistä ihmisten elämänlaadulle ja toimintakyvylle sekä yhteiskunnalle. Suomen TULE ry:n mukaan; ”Suomessa on arvioitu olevan n. 1,7 miljoonaa TULE -ongelmista kärsivää. Useat riskitekijät lisääntyvät hälyttävästi ja uhkana on niistä aiheutuvien sairauksien räjähtävä kasvu. Ne ovat vakava kansanterveydellinen ja -taloudellinen rasite, jonka vuosittaiset kustannukset Suomessa ovat arviolta 3-4 miljardia euroa.” Onkin kiire ymmärtää ja tunnustaa TULE –hoitoihin liittyvä tiedon rajallisuus ja ottaa käyttöön kaikki toimiviksi havaitut potilasturvalliset hyvät hoitokäytänteet.

Koulutusohjelma osaksi terveydenhoidon koulutusta  

Hyvien koulutuskäytäntöjen perusteella Kalevalainen jäsenkorjaus tulee saattaa terveydenhoidon ammattilaisten täydennyskoulutusohjelmiin yhteistyössä Kansanlääkintäseura ry:n kanssa.

Kalevalaisen jäsenkorjauksen 3 –vuotinen käytäntöpainotteinen monimuotokoulutus tuottaa osaamisen, jossa voidaan palauttaa kehon eri osien symmetrinen liikeratojen toiminta ja vaikuttaa kudosneste- ja verenkierron sekä hermotoiminnan vapautumisen kautta kipuun ja elintoimintoihin aina sisäelimiä myöten. Aineenvaihdunnan ja hermotuksen vapautuminen puristustilasta näkyy toimintakyvyn ja elämänlaadun kohentumisena, mikä on osoitettu aina tieteellisiä tutkimuksia myöten.

Kalevalaiseen jäsenkorjauksen osaajiksi on koulutettu 420 julkisessa rekisterissä olevaa osaajaa, joista 227 on saanut jonkin terveydenhuollon aiemman koulutuksen, mikä kertoo heidän itsensä kokemasta koulutuksen vajauksesta. Koulutettujen osaajien verkosto kattaa koko Suomen, myös haja-asutusalueen (katso www.kansanlaakintaseura.fi). Osaajien on vähintäin kaksivuosíkausina osallistuttava täydennyskoulutukseen, joita mestarit ohjaavat.  

Lääkärien koulutusta parannettava

Lääkärien peruskoulutus sisältää fysiatriaa vain 2–3 opintoviikkoa (5 opintopistettä). Kalevalainen jäsenkorjauskoulutuskokonaisuus on 101 opintopistettä. Fysiatrian professuurien puuttuminen maamme yliopistoista on johtanut siihen, että vain mitätön osa lääkäreistä on saanut koulutusta fysiatriassa, myös yleislääkäreistä, koska se on ollut vaatimattomasti esillä peruskoulutuksessa ja opettajina on harvoin ollut alan pätevät osaajat päinvastoin kuin muilla keskeisillä lääketieteen osa-alueille. Tiedon lisäämisen tarve näissä asioissa ilmenee myös Lääkäripäivien ohjelmissa, joissa fysiatria on hyvin suosittu elementti.

Koulutuksen puutteellisuudesta huolimatta lääkärit toimivat ”portinvartijoina” ja potilaat saavat Kela -korvauksen fysioterapiasta lääkärin kirjoittaman lähetteen perusteella. Lähete ei yleensä sisällä tiedon rajallisuudesta johtuen potilaan tilan kuvausta tai tarkkoja hoito-ohjeita, vain pitkiä hoidollisia sarjoja.

Virheasentojen vaikutuksiin liittyvä fysiologisen osaamisen puute on kasvattanut terveyden-hoitomenoja ja johtanut suorastaan vääriin diagnooseihin mitä ilmentävät; yli 10 %:n vahinkotilastot, TULE -leikkauksiin liittyvien vahinkojen korvausmenojen kasvu ja kipu- lääkkeiden kasvavat menot.  Kipujen selittämättömyys on osaltaan johtanut myös psyykelääkkeiden kulutuksen kasvuun. Lääkekustannukset ovat nykyisin yli 3 miljardia euroa ja näistä yli 80 %, joudutaan ostamaan ulkomailta.

Kohtuuttoman suuri lääkekulutus näkyy myös ympäristö-kuormituksissa (http://www.syke.fi/fi-FI/Julkaisut/Ymparistolehti/2015/Laakkeemme_paatyvat_Itamereen(33650) Luettu 6.6.2016)

Terveydenhoito on keskittynyt hoitamaan potilasta anatomisesta lähtökohdasta, jolloin ongelmalähteenä on pelkästään kipua aiheuttava kohta. Käypähoito on luonnollisesti rakennettu samoista lähtökohdista, kuten niiden pohjalla olevat tieteelliset tutkimuksetkin. Tämä on tarjonnut pohjan myös yhä laajentuville medikalisaatiohoidoille, mihin suuntaan lääketieteellistä koulutusta on taloudellisten panostusten myötä kehitetty.

Yhtenä hyvänä esimerkkinä tietovajeesta on diagnosoidut jalkojen erimittaisuudet, joista käytännössä vain noin 5 %:a on todellisia. Loput aiheutuvat kehon ryhtivirheistä ja toimintahäiriöistä. Käypähoitosuositusten mukaisesti lasten jalkojen erimittaisuuksia hoidetaan korokkeilla, vaikka ongelma on lantiokorin virheasennossa. Laitettaessa koroke lyhyemmän jalan alle tuetaan virheasentoa ja pahennetaan skolioosia, mistä seuraa elinaikainen kipu- ja hoitokierre.

Yhteismitallisuutta hoitojen korvaamiseen 

Kalevalainen jäsenkorjaus on osoittanut tehokkuutensa tieteellisin tutkimusten – tutkimusnäyttöä neljältä vuosikymmeneltä- ja käytännön hoitosuorittein – yli 200 000 hoitoa vuosittain. On kohtuutonta, että lainsäädäntö vaikeuttaa kyseisten hoitojen laajempaa käyttöönottamista;

  • Hoitajat ovat ALV-maksuvelvollisia 24 %
  • Hoitoihin ei saa KELA-korvausta
  • Virallistaminen estää, ettei hoitoa hyväksytä sairaaloihin ja terveyskeskuksiin, ja vakuutusyhtiöt eivät uskalla käyttää kyseistä hoitoa
  • Hoito sotketaan puoskarikäsitteen alle, mikä halventaa hoitajia ja loukkaa arviolta noin miljoonan asiakkaan omakohtaisia kokemuksia.

Kuva: Kalevalaisen jäsenkorjaushoidon tehon arviointi asiakaskyselyn avulla. Eri hoitomuotojen tehon arviointi (asteikolla –1-+10) – yli 500 palautettua lomaketta. Kuopion yliopiston tutkimus 2003-2005 (Viite 1)

Kalevalainen jäsenkorjaushoito tapahtuu potilasturvallisesti täysin kehon ehdoilla ja ilman voiman käyttöä. Hoidossa voidaan palauttaa kehon eri osien symmetrinen liikeratojen toiminta ja vaikuttaa kudosneste- ja verenkierron sekä hermotoiminnan vapautumisen kautta kipuun ja elintoimintoihin aina sisäelimiä myöten. Aineenvaihdunnan ja hermotuksen vapautuminen puristustilasta näkyy toimintakyvyn ja elämänlaadun kohentumisena, mikä on osoitettu aina tieteellisiä tutkimuksia myöten.    

Tavallisten kehon ryhtivirheiden havainnekuva ja mestariparantaja Olavi Mäkelän hoitokuvia. (Havainnekuva Minna Haataja ja kuvat Päiviö Vertanen)

Hoidolla on saatu hyviä tuloksia tuki- ja liikuntaelinperäisten ongelmien hoidossa. Ongelmien korjaus ei vaadi pitkiä hoitosarjoja, 1-3 hoitokertaa on useinmiten riittävä. Kudosneste-/ ravinnekierron avaamisella ennen tarvittavaa leikkaushoitoa, on voitu nopeuttaa leikkauksen jälkeistä kuntoutusta. Usein käy myös niin, että kun liikeradat on saatu palautettua ennalleen, on kipu hävinnyt eikä leikkausta ole tarvinnut suorittaa.

Näiden lisäksi on voitu dokumentoida mitä moninaisempien ongelmien hoidolliset vaikuttavuudet, jotka johtuvat kalvorakenteiden kiristymisen / jäätymisen aiheuttamista hermotuksellisista ja aineenvaihdunnallisista seikoista.

Kalevalainen jäsenkorjaushoito on määrämuotoisena EU-nimisuojattuna suomalaiseen perinteeseen tukeutuvana mobilisaatiohoitona ainutlaatuinen maailmassa.

Allekirjoittaneiden mukaan kivun hoito kalevalaisen jäsenkorjauksen menetelmin olisi tuottamassa kansantalouteen 3 miljardin euron säästöt sekä parantaisi työssä jaksamista ja kansalaisten elinvoimaisuutta. Laskelmat perustuvat tutkimuksessa (viite 1) osoitettuihin lääkemäärien vähenemiseen sekä työkuntoisuuden ja elinvoimaisuuden nousuun verrattuna nykyiseen kuntoutushoitoon. Tätä käsitystä tukevat myös mm. yli 400 hoitajan hoidolliset kokemukset ja Kansanlääkintäseura ry Mari Lukkarin päättötyö 6.4.2015; Kirurgiaa vai kalevalaista jäsenkorjausta. Päättötyössä osoitetaan kuinka 19 diagnosoitua eri niveliin kohdustuvaa leikkauspotilasta sai avun kipuihinsa kalevalaisesta jäsenkorjauksesta.

Kirjoittajat:

Perinnehoitojen neuvottelukunnan ja Kansanlääkintäseura ry:n puheenjohtaja Päiviö Vertanen

Professori (emeritus) Osmo Hänninen, Itä-Suomen yliopisto, p. 050 550 6903

Viitteet:

  1. Jäsenkorjaajien työmenetelmien ja annetun hoidon tuloksellisuuden selvittäminen. Tutkimusraportti 4.5.2006 Nina Zaprodina, Kuopion yliopisto
  2. Kansanlääkintäseura ry päättötyö 6.4.2015, Mari Lukkari; Kirurgiaa vai kalevalaista jäsenkorjausta.

Jupakka jatkuu…”Näitä tulee aina parin kolmen vuoden välein”

 

Pian lumi sulaa.

Pian lumi sulaa.

Eilen illalla TVssä keskusteltiin masennuksesta. Toimittaja Tapio Suominen kertoi mielenterveyden sairastumis- ja selviytymistarinansa.

On hyvä asia,  että mielen järkkymisestä kerrotaan julkisuudessa avoimesti. Se vähentää mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa, oudoksi leimaamista. Suominen käytti mielialalääkkeitä, toinen ohjelman kokemusasiantuntija Jenni Rotonen ei niitä käyttänyt. Kumpikin selvisi masennuksestaan. Arvostan molempia ja kaikkia muitakin, jotka tulevat ”kaapista ulos” aitoina oikeina, haavoittuvina ja tuntevina ihmisinä.

Näin se on. Me ihmiset olemme erilaisia. Meillä on yksilöllisisä ongelmia ja niihin vaihtelevia, omanlaisiamme ratkaisutapoja.

Jälleen kaksi kantaa

Huomioni kiinnittyi siihen, että masennuslääketutkimuksista myös tässä ohjelmassa esitettiin kaksi toisistaan poikkeavaa näkemystä:

–          masennuslääkkeistä on hyötyä potilaille

–          masennuslääkkeiden hyödyt ovat kyseenalaisia suhteessa plaseboon, ajan kanssa paranemiseen tai  muihin avun muotoihin

Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola liputti lääkkeiden puolesta ja Mehiläisestä jokunen vuosi sitten lääkekriittisten kannanottojensa vuoksi potkut saanut psykologi Aku Kopakkala niitä vastaan.

Tässä on sama asetelma kuin Erkki Isometsä masennuslääkkeiden puolesta – Peter Götzsche niitä vastaan, josta eilen kirjoitin.

Luettuani Götzschen kaksi kirjaa, Kopakkalan kirjan Masennus ja tutustuttuani tuoreisiin tutkimusartikkeleihin, mm. Lancetissa (viitteet alla) kallistun kannattamaan linjaa Götzsche, Kopakkala ja muut lääkekriitikot. En ole lääkekielteinen enkä vastusta mielialalääkkeiden käyttöä, vaan suhtaudun kriittisesti niiden turhaan, liialliseen ja haittavaikutuksia aiheuttavaan käyttöön. Aihe on sekä kansanterveyden, talouden että yksittäisen masennuspotilaan kannalta tärkeä.

Suomalaistutkijat yhteisönä samoin kuin terveydenhuoltojärjestelmä instituutiona seuraavat Pirkola-Isometsä -näkemyksiä, jotka heijastuvat myös käypä hoito -suosituksissa. Ei tämäkään katsanto tietenkään kannata liikalääkitystä, mutta se ei aseta – tai ainakaan julkisuudessa ei ole asettanut – suoraelkäisesti kyseenalaiseksi lääketeollisuuden rahoittaman tutkimustoiminnan luotettavuutta ja vääristymiä. Ei se myöskään nosta näkyvästi esiin masennuslääkkeiden haitallisuutta. Juuri nämä professori Peter Götzsche ryhmineen on vuosikymmenien sitkeän tutkimustyön tuloksena karulla tavalla avannut.

Retorinen veto

Tätä taustaa vasten Sami Pirkolan toteamus eilisessä TV-keskustelussa (suunnilleen näin hänen lausumansa meni): – Keskustelu lääkekritiikistä ei oikein johda mihinkään. Näitä kannanottoja tulee aika ajoin, parin kolmen vuoden välein  on valaiseva. Tällä yksinkertaisella retorisella keinolla hän ikään kuin osoitti, että masennuslääkekritiikissä on  muka kyse ohimenevästä ja jatkuvasti historiassa toistuvasta ilmiöstä, josta vakavan tiedemiehen ja näin myöskään tieteeseen luottavan kansalaisen ei pidä välittää. Ylen ohjelma Masennus pe 10.3.2017 on Yle Areenassa (ainakin äsken 11.3. klo 12.50 oli).

Tällainen retorinen keino on käytössä yleensä niillä, jotka edustavat valtavirtanäkemyksiä. Näin  masennuslääkekritiikki, vaikka se perustuisi kuinka vankkoihin tutkimustuloksin, saadaan näyttämään ohimenevältä sivuvierteeltä ja siten vähäpätöiseltä ilmiöltä. Masennuslääkkeiden haittavaikutuksista, kuten seksuaalisista ongelmista, tunteiden vääristymisestä ja vieroittumisen vaikeuksista kärsivien kannalta ongelma ei ole vähäpätöinen, vaan suuri.

Kysymykseni, retorinen tosin, koska en tiedä, kenelle sen osoittaisin, kuuluu: Miksi tällaista kritiikkiä ylipäänsä tulee? Minulla on käsitys, että vasta viime vuosina Suomen valtavirtajulkisuudessa on alettu nostaa esiin masennuslääkkeiden hyötyjen lisäksi myös niiden haitat. Voin tietysti olla väärässäkin. Onko minulta ehkä jäänyt julkisessa keskustelussa jotakin huomaamatta?

Ajattelen myös niin, että kritiikkiä tulee, koska kertyy uutta tutkimustietoa, kuten Peter Götzschen raportti, jonka Lääkärilehti päätti olla julkaisematta Masennuslääkkeet lisäävät itsemurhan ja väkivallan riskiä kaikenikäisillä. Raportti alkaa näin: ”Lääkeviranomaiset varoittavat käyttämästä masennuslääkkeitä lapsilla ja teini-ikäisillä, koska ne lisäävät itsemurhariskiä”. Se kuvaa lyhyesti tutkimusta, jossa Götzschen ryhmä selvitti SSRI-lääkkeiden yhteyttä itsemurhan ja väkivaltaisuuden riskiin. Sitaatti raportista: ”Koska tieteellisiä väärinkäytöksiä esiintyy julkaistuissa lääketutkimuksissa laajalti, etsimme tietoa muualta, ja hankimme 64 381 sivua kliinisiä tutkimusraportteja Euroopan ja Iso-Britannian lääkeviranomaisilta. Tammikuussa 2016 osoitimme, ensimmäistä kertaa, että SSRI:t lisäävät aggressiota lapsilla ja nuorilla, ristitulosuhde (odds ratio) 2,79 (95%:n luottamusväli (LV) 1,62-4,81) (7). Tämä on tärkeä tulos huomioon ottaen monet kouluampumiset, joissa tappajilla oli SSRI-lääkitys. Lokakuussa osoitimme, että masennuslääkkeet kaksinkertaistavat terveillä vapaaehtoisilla aikuisilla itsemurhaan ja väkivaltaan mahdollisesti johtavien tapahtumien lukumäärän, ristitulosuhde 1,85 (95%:n LV 1,11-3,08) (8).” Sulkeissa olevat numerot viittaavat raportissa mainittuihin lähteisiin.

Kirjoitus loppuu näin: Meidän pitäisi tehdä kaikkemme välttääksemme masennuslääkkeiden aloittamista ja auttaaksemme niitä käyttäviä lopettamaan ne pienentämällä annoksia hitaasti ja tarkassa valvonnassa. Masennuksesta kärsivien tulisi saada psykoterapiaa ja psykososiaalista tukea, ei lääkkeitä.

Tässä  linkki koko tekstiin, jonka Lääkärilehti hylkäsi Masennuslääkkeet

Tässä vielä linkki Suomen psykiatriyhdistyksen blogiin, jossa Erkki Isometsä kertoo mielipiteensä Peter Götzschestä

Punnittua tietoa ja avointa keskustelua

Isometsän blogikirjoituksessa sanotaan ”Tarvitsemme rauhallista ja kiihkotonta, punnittuun tietoon pohjautuvaa keskustelua eri hoitomenetelmistä. Psykiatrian piirissä sitä kyllä käydään jatkuvasti.” Tämä hieno asia.

Jospa vielä samaa keskustelua masennuslääkkeiden hyötyjen ja haittojen välisestä suhteesta, masennuksen hoitosuuntauksista sekä lääketutkimusten laadusta voitaisiin käydä psykiatrian piirin ulkopuolellakin, kuten psykoterapeuttien, yleislääkärien, sairaanhoitajien ja eritysesti potilaiden keskuudessa. Näitähän masennuslääkeasia nimenomaan koskettaa. Minusta viime torstain Götzsche-luennolla käytiin juuri tällaista rauhallista, mutta ei toki samanmielistä ja samanhenkisten välistä keskustelua, vaan erilaisten näkemysten vaihtoa (kiitos siitä kuuluu erityisesti pkykiatrian professori Jesper Ekelundille, joka rohkeni tulla mukaan). Keskustelu oli sitä, mitä Isometsä peräänkuuluttaa. Harmi että hän ei ollut mukana.

Götzschen esittämä tutkimustieto näyttää erittäin punnitulta, vaikka se ei olekaan masennuslääkkeille myönteistä.

Monipuolinen, rauhallinen ja avoin keskustelu jatkukoon. Kun pidetään mielessä että potilas, asiakas, kärsivä ihminen ja hänen auttamisensa on tärkein asia, tieteelliset kiistat näyttäytyvät uudessa valossa.

Noitavainojen aika – ohi olkoon

Toivoisin, että Suomessa ei käynnisty samanlainen typerä noitavaino kuin Tanskassa vuonna 2014. Tuolloin paikallinen psykiatriyhdistys hyökkäsi Götzscheä vastaan ja vetosi muun muassa Cochrane-tutkijayhteisöön. Toimittajat saivat vettä myllyynsä ja viestit vääristyivät niin, että Götzsche itse kuvaa aikaa tanskalaisena noitavainona kirjassaan ( Götzsche 2016, 256-261). Erkki Isometsäkin vihjaa tekstissään Cochrane yhteisöön ikään kuin sekin paheksuisi tätä ”noitaa”.

Todellisuudessa Cochrane-yhteisö ei  ole ottanut kantaa puolesta eikä vastaan Götzschen tutkimustuloksistaan esittämiin päätelmiin, vaan todennut että ”Cochrane-verkostossa on tällä hetkellä lähes 34 000 jäsentä yli sadassa maassa. Jokaisella jäsenellä, myös professori Götzschellä, on oikeus ilmaista henkilökohtainen mielipiteensä ja tehdä Cochrane-verkostosta riippumatonta työtä” (Götzsche 2016, 260)

Masennuslääkejupakkaa miettiessäni tuli mieleen sanonta: ”Ensin ne vaikenevat, sitten ne hyökkäävät, viimein ne herjaavat ja lopulta myöntäen toteavat, että mehän ollaan aina oikeastaan ajateltu juuri näin.”

Viitteet

Peter C Götzsche. Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus. Näin lääketeollisuus on turmellut terveydenhoidon. Sitruunakustannus. Norhaven Tanska. 2014

Peter C Götzsche. Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Sitruunakustannus. Norhaven Tanska. 2016

Peter Götzsche. Masennuslääkkeet lisäävät itsemurhan ja väkivallan riskiä kaikenikäisillä. Suomeksi https://www.madinamerica.com/wp-content/uploads/2017/02/Gøtzsche-Masennuslääkkeet.pdf.

Jon Jureidini. Antidepressants fail, but no cause for therapeutic gloom. Lancet 388(10047): 844-845, 27 August -2 September, 2016.  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)30585-2/abstract

Andrea Cipriani, Xinyu Zhou, Cinzia Del Giovane, Sarah E Hetrick, Bin Qin, Craig Whittington, David Coghill, Yuqing Zhang, Philip Hazell, Stefan Leucht, Pim Cuijpers, Juncai Pu, David Cohen, Arun V Ravindran, Yiyun Liu, Kurt D Michael, Lining Yang, Lanxiang Liu, Peng Xie.  Comparative efficacy and tolerability of antidepressants for major depressive disorder in children and  adolescents: a network meta-analysis, Lancet 388 (10047):881-891, 27 August – 2 September 2016. http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)30385-3

Aku Kopakkala Masennus.Suuri serotoniinihuijaus. Basam Books. 2015