Tag Archive | Venäjä

Töös, kotijumala ja kotiryssä

Shamaanitaidetta. Karsnojarskin museo.

Siperian samojedit, suomalaisten kaukaiset kielisukulaiset (joita asuu nykyisin Venäjällä noin 30 000), uskoivat ihmisen olevan monella tavalla ”henkinen”. Henki edusti elämää ja sielu oli persoonallisen minän keskusta. Hengen ja sielun lisäksi oli töös, varjon tavoin ihmistä seuraava henki.

Töös voisi nykykielellä tarkoittaa vaikkapa energiakehoa eli ihmistä ympäröivää energeettistä voimakenttää, joka voi olla suppeampi tai laajempi.

Töös nimittäin asusti ruumiin ulkopuolella. Se kulki  ihmisen edellä, niin että sen saapumisesta saattoi herkkävaistoinen (esim. shamaani) joskus päätellä ihmisen olevan tulossa. Ihmisen kuoltua töös hävisi eikä koskaan palannut takaisin.

Kirjassaan Siperian samojedien keskuudessa antropologi Kai Donner (1888-1935) kuvaa kiinnostavasti samojedien shamanismia. Tutkija eleli 1910-luvulla pitkiä jaksoja samojedien keskuudessa Etelä-Siperiassa. Nykyisin Donnerin tutkimustapaa sanottaisiin osallistuvaksi tai fenomenologiseksi tutkimukseksi. Hän ei pelkästään haastatellut ihmisiä tutkimustaan varten, vaan tutustui heihin syvällisemmin asumalla samojediyhteisöissä.  Näin hän pääsi lähelle arkea ja saavutti luottamuksen tietolähteisiinsä. Olavi Louheranta kirjoitti kiinnostavan väitöskirjan (2006) Kai Donnerin työstä.

Kotijumalat tuohisessa kopassa

Samojedien kotijumalien (haltijoiden) tehtävä oli kodin ja perheen siunaaminen ja pahojen henkien karkottaminen. Valkoiset kotijumalat  tuottivat siunausta ja mustat karkottivat pahoja henkiä.

Kotijumalia säilytettiin usein tuohisessa kopassa ja niitä varten valmistettiin vaatteita, aseita ja käyttöesineitä. Puvustus uusittiin kerran vuodessa, eikä vaatteita saanut kiinnittää muutoin kuin kietaisemalla. Haltioiden pukijaksi soveltui vain shamaani tai neitsyt. Pukemisen yhteydessä kotijumalille toimitettiin usein myös uhri.

Kotiryssä

Samojedien kotijumalasta tulee väistämättä mieleen termi kotiryssä, josta puhuttiin ennen eli silloin kun Neuvostoliiitto oli vielä olemassa. Kotiryssällä tarkoitettiin tuolloin sitä, että suomalaisella politiikolla tai yhteiskunnallisella vaikuttajalla oli oma neuvostoliittolainen yksityinen yhteyshenkilö. Hän oli tärkeä tietolähde ja linkki Neuvostoliiton suurlähetystöön. Vietettiin railakkaita uhri-iltoja.

Samojedien kotijumala yhdisti maallisen taivaalliseen.

Kotiryssä mahtavan Neuvostoliiton tavalliseen suomalaiseen.

Se muistutti mustaa kotijumalaa, joka valoi uskonomaista luottamusta siihen, että jos ”minulla on oma kotiryssä”, niin se kyllä suojelee kaikelta pahalta. Se auttaa elämään sovussa ison itänaapurin kanssa. Ehkä tuo muutakin hyvää.

Nyt töösit ja kotiryssät ovat haihtuneet historian tuuliin.

Jäivät vain venäläinen raha ja kaikkialliset markkinavoimat.

Lähteet

Donner Kai. 2012. Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-1913 ja 1914. Salakirjat. Raamatutrukikoja. Tallinna. Alkuperäispainos Otava Helsinki 1923.

Louheranta Olavi. 2006. Siperiaa sanoiksi – uralilaisuutta teoiksi. Kai Donner poliittisena organisaattorina sekä tiedemiehenä antropologian näkökulmasta. Academic dissertation. Research Series in Anthropology. University of Helsinki, Finland. Helsinki University Printing House. Helsinki. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sosio/vk/louheranta/siperiaa.pdf.

Pietarin kautta kotiin

Aleksanteri Nevskin luostarin portti.

Aleksanteri Nevskin luostarin portti.

Soitan Arkangelista lähtiessäni ”vanhalle tutulle” Andreille Pietariin. Hän odottaa minua Pulkovon kentällä. On mukavaa matkustaa kaupungin halki tutun ihmisen mukana, jonka kanssa mentiin tämä sama reissu toisin päin yli viikko sitten.

Juna lähtee vasta illalla, joten ehdin pistäytyä Aleksanteri Nevskin lavrassa (luostarissa), joka on nykyisin turistinähtävyys.  Pietari Suuri perusti sen Pietarin pääkadun Nevski Prospektin eteläpäähän vuonna 1710. Nyt sen vieressä on modeerni Moskova-hotelli.

Lavran hautakivet  ja Moskova-hotelli Nevskin päässä Pietarissa.

Lavran hautakivet ja Moskova-hotelli Nevskin päässä Pietarissa.

Lavran pienessä puistikossa käyn jaloittelemassa ja fiilistelen  musiikkimietteitä Pjots Tshaikovskin ja kirjallisuustunnelmia Fjodor Dostojevskin haudoilla.

Pjotr Tshaikovskin patsas.

Pjotr Tshaikovskin patsas.

Ajamme Nevan yli ja varttitunnin päästä ollaankin jo Suomen asemalla, yhdellä kaupungin viidestä rautatieasemasta. Se on Suomesta tulevien junien pääteasema Venäjällä.

Suomen asema Pietarissa.

Suomen asema Pietarissa.

Asemarakennuksen ja Neva-joen välistä puistoa koristavat upeat suihkulähteet ja klassinen Leninin patsas. Neuvostoliiton aikana muistutettiin, että juuri tälle asemalle Lenin saapui huhtikuussa 1917 aloittamaan vallakumousta, joka muutti tsaarinvallan neuvstovallaksi saman vuoden lokakuussa (vanhan kalenterin mukaan marraskuussa).

Lenin Suomen asemalla.

Lenin Suomen asemalla.

Neuvostovaltaa kesti 74 vuotta. Nyt meneillään on markkinatalouteen pohjautuvan länsimaistyyppisen demokratian kehityksen vaihe. Tätä vaihetta on eletty jo yli 20 vuotta.

Aseman puisto toukokuussa.

Aseman puisto toukokuussa.

Maailma muuttuu koko ajan ja Venäjä sen mukana. Parempaan suuntaan, toivottavasti.  Tervetuloa muutokset.

Kaivan passin ja liput laukusta. Kohta tarkastaja on tässä.

Kaivan passin ja liput laukusta. Kohta tarkastaja on tässä.

Istun taas Allegrossa. Takani hälisee iloinen seurue Hyrylän lukion venäjää opiskelevia oppilaita, jotka olivat muutaman päivän tutustumismatkalla pietarilaiseen kouluelämään. Kokemuksia tuntui kertyneen. Suomen ja Venäjän väliset kulttuurierot ihmetyttävät. Ihania, avoimia ja juttelevaisia nuoria!

Näpsäkkä junanlähettäjä Viipurissa.

Näpsäkkä junanlähettäjä Viipurissa.

Ylitämme rajan. Japanilaisturistien rauhallinen ryhmä tiirailee suomalaismetsiä. Kaikilla on kamerat. Muutamilla oikein hienot, pitkäputkiset välineet, jota näkee Suomessa ammattikuvaajilla. Ehkä nämä ovatkin ammattilaisia.

Ilta-aurinko laskee hiljakseen metsän taakse.  Tunnelma on leppoisa ja mieli kiitollinen antoisan Arkangelin ja Nenetsian matkan vuoksi.

Vienanjoki-Pohjoinen Dvina-Сeверная Двинa

Pietari Suuri katselee Vienanjoen yli Jäämerelle päin vuonna 1702.

Pietari Suuri katselee Vienanjoen yli Jäämerelle päin vuonna 1702.

Yli 700 kilometriä pitkä Vienanjoki alkaa Arkangelin eteläpuolella sijaitsevasta Vologdan läänistä (oblast). Joen varrelle perustetusta luostarista alkunsa saanut kaupunki oli Venäjän pohjoisten alueiden merkittävin merikaupan keskus aina Pietarin persutamiseen saakka 1700-luvun alussa.

Katusoittaja töissä rantabulevardilla.

Katusoittaja töissä rantabulevardilla.

Keväisin ja kesäisin rantabulevardilla liikkuu paljon ihmisiä, jalkaisin tai pyörällä. Katusoittajat aloittavat musisoinnin heti kun sää sen sallii.

Koira, isäntä ja emäntä rannalla.

Koira, isäntä ja emäntä rannalla.

Joki toimii myös puutavaran kuljetusväylänä.

Tukkikuormaa uitetaan Vienanjoessa varhaisina aamun tunteina.

Auringon lasku näyttää eri iltoina erilaiselta.

Hämärtyy.

Hämärtyy.

Kultainen aurinko puun takana.

Kultainen aurinko puun takana.

Sitten kun puut ovat täynnä lehtiä, jokea ei kadulta näy.

Sitten kun puut ovat täynnä lehtiä, jokea ei kadulta näy.

Vienan virran henki on muuttunut siniseksi oranssin yötaivaan alla.

Vienan virran henki on muuttunut siniseksi oranssin yötaivaan alla.

Arkangelin ikkunoita

Matkustajia Arkangeliin pyydetän lähtöselvitykseen. Narjan-Marin lentokenttä.

Matkustajia Arkangeliin pyydetän lähtöselvitykseen. Narjan-Marin lentokenttä.

Palaan Narjan-Marista lentäen Arkangeliin ja teen kaupungissa ikkunaretken.

Vanhat ikkunanpielet kävelykadulla.

Pieni tuuletusikkuna on venäjäksi fortotshka (форточка). Se on kätevä ja luonnollinen ilmanvaihtoventtiili. Eikä tarvitse hukata energiaa isoa ikkunaa avaamalla. Keskustan kävelykadun varrella on useita kiinnostavia vanhoja taloja ja ikkunoita.

Kissa kurkistaa kadulle fortotshkasta.

Säppi jäänyt auki. Niinpä kissa kurkistaa kadulle fortotshkasta.

Arkangelin ikkunoita tutkiessani muistuu mieleen Ville Ropposen Uralilainen ikkuna (2012), jossa hän kertoo uralilaisperäisten vähemmistökansojen historiasta ja elämästä Venäjällä.  Kirjassa hän samaistuu vähemmistökansoihin ja kuvaa myös omaa vierauden tunnetaan, masennuskokemustaan ja siitä juontunutta henkistä kehitystään.

Erilaisista ikkunoista maailma näyttää erilaiselta.  Kissan fortotshka-perspektiivi on yhtä totta, mutta toisenlainen kuin näkymä kirkon ikkunoista tai katsominen kirkon sisään noista ikkunoista.

Väriä kirkon ikkunoissa.

Väriä Pyhän Kolminaisuuden kirkon ikkunaruuduissa.

Nikolain kirkon ikkunat.

Nikolain kirkon ikkunat.

Arkangelin kaduilla kiinnitän huoomiota siihen, että kaikki bussit ovat aika pieniä. En näe yhtään isoa linja-autoa, sellaista joita on käytössä lähes kaikkien suomalalaiskaupunkien joukkoliikenteessä.  Autoja kulkee hyvin tiheään eivätkä ne  näytä olevan tupaten täynnä. Ihmisille ”pikkubusseja usein” on tietysti parempi kuin ”isoja harvakseltaan”.

KIvat verkot ikkunoissa. Bussin kylljessä mainostetaan hyvää heräämistä hyvältä patjalta.

KIvat verhot. Bussin kyljessä lukee: Hymyile aamuisin. Mainostetaan näköjään patjoja. 

Vallan ikkunoista eivät kissat kurkistele. Ne ovat juhlaillisempia ja pönäkämpiä kuin puufortotshkat.

Näiden ikkunoiden takana pidettin vallankumouksen jälkeen ensimmäinen työläisneuvoston kokous Arkangelissa vuonna 1918.

Näiden ruutujen takana pidettin vallankumouksen jälkeen ensimmäinen työläis- talonpoikas- ja sotilasneuvoston kokous Arkangelissa vuonna 1918.

Neuvostovalta julistettiin Arkangelissa työläisten, talonpoikien ja sotilaiden alueellisen neuvoston kokouksessa helmikuussa 1918.  

Virastomaiset ikkunat.

Virastomaisuutta alueduuman rakennuksessa.

 Kävelen keskusaukion läpi Arkangelin alueellisen duuman (parlamentin) vierestä Vienanjoen rantaa kohti hotelliini. Ikkunaretkellä tulee  jano.
Kioskin luukusta ostan hedelmiä ja juotavaa.

Kioskin luukusta ostan hedelmiä ja juotavaa.

Hotellille päästyäni aurinko laskee ja alkaa sataa. Napsautan neljännen kerroksen ikkunasta kuvan Vienanjoesta.

Sateinen ilta Vienanjoen rannalla. Vasemmalla patsaan nokassa Venäjän kaksipäinen kotka. Alhalla näkyy myös Suomen lippu.

Sateinen ilta Vienanjoen rannalla. Vasemmalla patsaan nokassa Venäjän kaksipäinen kotka. Alhalla näkyy myös Suomen lippu.

Huomenna tutustun lähemmin jokeen ja  rantaan. Sitten onkin aika palata kotiin.

Kirja

Ropponen V (2012) Uralilainen Ikkuna.  Savukeidas.  AS Pakett. Tallinna. Kirjan esittely täällä:  Ikkuna iloon ja ihmeeseen.

 

Narjan-Marissa keskellä tundraa värjötellään vielä

Sininen bussipysäkke suojaa sateelta ja tuiskulta

Sininen bussipysäkke suojaa sateelta ja tuiskulta

Narjan-Marin kaupunkia ympäröi joka puolelta tundra tai metsä-tundra. Kuulen, että  kesä tulee tänne kesäkuun ja lähtee täältä elokuun puolivälissä. Kaupunkilaiset toteavat, että kesä on tavallisesti kylmä ja talvi erittäin kylmä.

Nyt, toukokuun puolivälin jälkeen sataa tihuuttaa lunta. On viileä, hanskat on kaivettava esiin.

Volga vie ja tuo.

Volga vie ja tuo.

Ajelen Volgan kyydissä tutustumassa Nenetsian pääkaupunkiin, johon nousee uusia rakennuksia  hirmuisella vauhdilla. Vanhoja puutaloja revitään alas. Tilalle nousee turkkilaisten siirtotyöläisten pystyttämiä elementtitaloja. Rakennus  rakennukselta valmistuu muutamassa kuukaudessa. Kova tahti näkyy kuulemma laadussa, kertoo Tatjana, joka on syntynyt täällä 1960-luvun alussa.

Sininen talo kadun kulmassa

Sininen talo kadun kulmassa. Vanhat puutalot saavat  väistyä uusien rakennusten tieltä.

Narjan-Marissa rakennetaan vilkkaasti.

Tatjana muistaa hyvin ajan, jolloin asuttiin televisiottomissa puutaloissa ilman kotitalousvempaimia. Hän on sitä mieltä, että rakennusvauhti on liian kova ja että öljyteollisuudella on liian paljon valtaa. Nenetsian perinteinen poronhoito on rapautumassa öljyn tuotannon alla.  Porot ja öljy eivät oikein sovi samoille laitumille, varsinkin jos ympäristönsuojelu on jäänyt hunningolle.

Nenetsiläisiä ei tietenkään voi  moittia siitä, että he pyrkivät parantamaan elinolojaan ankarassa, äärimmäisen pohjolan  ilmastossa.

Öljytulot eivät valitettavasti jakaudu ollenkaan tasaisesti. Rikkaat Moskovassa rikastuvat, mutta Nenetsian köyhät eivät lakkaa köyhtymästä. Keskiluokka kylläkin kasvaa, vaikka palkat ovat edelleen Nenetsiassa kuten muuallakin Venäjällä pienet.

Öljystä kertyvän vaurauden lisääntyminen kuitenkin näkyy, esimerkiksi sosiaalipalveluissa. Kaupungissa toimii sosiaalipalvelukeskus.  Vaikeaan elämäntilanteeseen joutuneille on perustettu kriisikeskus.

Kriisikeskuksen sisäänkäynti.

Kriisikeskuksen sisäänkäynti. Lumi on kopisteltava jaloista.

Nainen lapsensa kanssa tulee turvaan, kun työssä käyvä mies jätti yhtäkkiä perheensä. Puna-sini-valkoiset muovilaukut levitettään lattialle.

Kriisikeskukseen saapuvien äidin ja pojan varusteet.

Kriisikeskukseen saapuvien äidin ja pojan varusteet.

Asukkat majoitetaan 3-5 hengen huoneisiin. He valmistavat keskuskessa ruokaa omista tarvikkeistaan yhteisessä keittiössä. Tulijat viipyvät väliaikaismajoituksessa, kunnes löytävät  paremman vaihtoehdon.

Öljymiljoonat eivät täman keskuksen ulkoisissa puitteisssa näy. Mutta onneksi puitteet eivät määritäkään palvelun todellista laatua. Sehän riippuu ihmisistä. Henkilökunta on hyvin ystävällistä ja empaattista.  Toimiston seinällä roikkuu Putin.

Vladimir Putin.

Vladimir Putin.

Keskellä kaupunkia  seisoo jykevä puukirkko.

Narjan-Marin ortodoksinen kirkko.

Narjan-Marin ortodoksinen kirkko.

Mies ja nainen tulevat samassa oven avauksessa sisään hetkeksi hiljentymään. Kirkon sisustus on tyypillistä ortodoksista ikonipaljoutta. Herkistävää. Rauhoittavaa.

Kirkossa voi rauhoittua.

Kirkossa on hyvä rauhoittua.

Kirkon pihan kevätkunnostuksessa tarvitaan tukevia sinkkiämpäreitä.

Kirkon pihan kevätkunnostuksessa tarvitaan tukevia sinkkiämpäreitä.

Sinkkiämpäreihin mahtuu hienosti  vanha heinä ja pihan roskat. Nyt kun ruohikkoa rapsuttaa, niin kesäkuussa se jo alkaa vihertää.

Puistossa nenetsialaiset koivut vielä värjöttelevät viileässä.  Isänmaan muistomerkki on kukitettu.

Narjan-Marin koivut toukokuussa.

Narjan-Marin koivut toukokuussa.

 Suuren Isänmaallisen Sodan (1941-1945) muistomerkki.

Kukkaloistoa Suuren isänmaallisen sodan muistomerkillä.

Neuvostoajasta on jäänteitä  piirihallinnon rakennuksessa, jota koristaa sirppi ja vasara.

Piirihallintorakennusta koristaa sirppi ja vasara

Piirihallinnon virkamiehet työskentetvät täällä.

Pikavisiitistäni  jäi mukava, mutta jotenkin kaihoisa ja hieman surumielinen olo.  Ehkä  selitys sille  löytyy ikiomasta  suomalaistaustastani. Jollakin tavalla tunnen samaistuvani tämän alueen vähemmistöön eli kaukaisiin kielisukulaisiini nenetseihin. Heillä ei Nenetsiassa ole kovin paljon nykyisin sananvaltaa, vaikka vähemmistövaltuutettu ajaakin heidän asiaansa.

Historiallisesti suomalaisten kielisukulaiset, ugrilaiset kansat  elivät  aina 800-luvulle saakka leppoisasti Uralin molemmin puolin Keski- ja Luoteis-Venäjällä. Slaavilaisheimot valloittivat vähitellen ugrialueet, jolloin alkuperäsikansat pikku hiljaa sulautuivat valtaväestöön eli venäläisiin. 

Suomalaiset ovat suuri kansa verrattuna kielisukulaisiinVenäjällä. Sukulaisrakkaus taitaa olla syynä hienoiseen alakulooni. Toivoisin, että pikkuveljillä ja -sisarilla menisi vähän paremmin.

Narjan-Mar, Nenetsia

Nenetsia Jäämeren rannalla hämmentää mieltäni. Se on ristiriitaisuuksien maa. Öljyn laki määrä siellä erämaan tahdin. Tämän ymmärsin yhden vuorokauden visiitillä Nenetsian pääkaupunkiin Narjan-Mariin.

Nenetsian autonominen piirikunta Venäjän liittovaltion kartalla.

Nenetsian autonominen piirikunta Venäjän liittovaltion kartalla.

Pikkuruisen potkurikoneen ikkunasta näkyy, että lunta on vielä paikka paikoin.

Lunta näkyy lentokoneen ikkunasta. Lähestymme Narjan-Maria.

Lunta näkyy lentokoneen ikkunasta. Lähestymme Narjan-Maria.

Matkaa edeltävänä yönä  kuulin kummallista, hiukan suomea muistuttavaa kieltä ja elin unessa jotenkin kielen sisässä. Puhuin, vaikka lauseita suustani päästäessäni tajusin, etten edes ymmärtänyt puhumaani. ihmettelin kovasti.

Uni viittaa varmaankin siihen, että nenetsit puhuvat suomelle kaukaista sukulaiskieltä. Nenetsi kuuluu uralilaiskielten ryhään, josta suomikin on polveutunut. Nenetsit ovat pohjoista alkuepräiskanssa, ja olleet aina tundran ihmisiä, porojen kavereita ja isäntiä.

Kauas Venäjän periferiaan lentävässä koneessa “alkuperäisyydestä” en havaitse häivääkään. Pahvimukien ja muovihaarukoiden sävyttämä palvelu pelaa hyvin. Matkaan siis hyvin modernisti alkupäiskansan maahan.

Narjan-Marin lentokenttä.

Narjan-Marin lentokenttä.

 Öljy on Nenetsin autonomisen piirin tärkein tulon lähde. Alueen bruttokansantuote per asukas on yli kymmenen kertaa korkeampi kuin muiden Luoteies-Venäjän itsehallintoalueiden ja huomattavasti korkeampi kuin koko Venäjällä keskimäärin. Nenetsia on luonnonvaroiltaan hyvin rikas.

Rossneftin mainos

”Enemmän pohjoista öljyä isänmaalle” vaatii Rossneftin kadunvarsimainos.

Öljystä saatavat tulot tosin eivät jää Nenetsiaan, vaan Nenetsia maksaa keskushallinolle Moskovaan veroina ja muina maksuina huomattavasti enemmän kuin saa sieltä takaisin omalle alueelleen terveydenhuoltoon ja muihin verovaroin rahoitettuihin menoihin. 

Nenetsia onkin erikoislaatuinen sekoitus rikastuvaa öljyaluetta ja henkitoreissaan sinnittelevää porotaloutta  ja kansanperinnettä.  Tundralla elävät nenetsit hyötyvät toki öljytuloista, mutta eivät ilahdu öljyväen, porauslaitteiden ja muiden härpäkkeiden ilmaantumisesta alueilleen. Liikaa ihmisiä ei myöskään kaivata.

Katoavaa kansanperinnettä esitellään Narjan-Marin museossa, johon on koottu mm. muinaisen shamaanikulttuurin esineitä.  Shamanismi on ollut täällä hyvin yleistä. Nykyisin toimivia kaupunkishamaanikeskuksia  täällä ei ole kuten on  Tuvan pienessä tasavallassa, 5000 kilometria täältä etelään linkki.   

Nenetsishamaani Narjan-Marin museossa.

Nenetsishamaani Narjan-Marin museossa.

Nenetsia on pinta-alaltaan noin puolet Suomesta.  42 000 asukkaasta  noin puolet asuu pääkaupungissa Narjan-Marissa. Asukastiheys neliökilometriä kohden on 0,2 (Suomessa 17,9) henkilöä.

Nenetseille jääkin todella paljon tilaa tundralla.

Poronhoitoalueiden kaukaisiin yhteisöihin ei ole edes teitä. Liikenne hoidetaan helikoptereilla ja pienlentokoneilla, jotka kulkevat  melko säännöllisesti kylien ja Narjan-Marin välillä. Yhteiskunta subventoi asukkaiden matkoja, koska muutoin poronhoitokylistä ei olisi mitenkään mahdollista päästä esimerkiksi lääkäriin pääkaupunkiin. Liikkuvia terevydenhuoltoryhmiä tosin kiertää tundralla.

Täällä asuvia nenetsejä kutsutaan tundranenetseiksi. Noin 7000 heistä  puhuu äidinkielenaan nenetsin kieltä. Sen puhujia asuu myös naapurialueilla Komissa ja Jamalo-Nenetsiassa.  Valtaosa Nentsian väestöstä puhuu äidinkielenään venäjää.

Vähemmistökansojen valtuutettu ajaa päättävissä elimissä nentsivähemmistön asiaa. Osa venäläisistä valitettavasti asennoituu alkuperäisikansa nenetseihin alentuvasti ja päivittelee, kuinka ”niillä siellä tundralla ei ole mitään tekemistä, istuvat vaan porojaan tuojottaen ja ryyppäävät”.  Vähemmistövaltuutetulla on todellakin töitä.

Neuvostostoaikaa ortodoksisesti

Munkki esittelee luostarikuoron entisen luterilaisen kirkon alttarilla.

Munkki esittelee luostarikuoron. Paikka on entinen luterilainen kirkko. Sen alttarilla laulaa kohta ortodoksikuoro.

Tutustun Arkangelin kulttuuritarjontaan. Lähden Valamon luostarin juhlakuoron konserttiin.

Astelen konserttitaloon. Jo pihalla tulee outo tuttuuden tunne. Mikähän tässä on tuttua? Kirkko? Mutta ristiä ei ole katolla eikä missään.  

Aulassa on mahdottoman pitkä jono lippuluukulle ja konsertti alkaa varttitunnin päästä. Lisäksi saan kuulla, että lippuja ei enää ole. Kaksi naista lähestyy ja kysyy tarvitsenko lipun. Kyllä. Pääsen naisten seuraan hyvälle paikalle, koska kolmas nainen ei tullutkaan.  Osuin oikeaan aikaan oikeaan paikkaan kirkon aulassa. Arkkienkeli taisi taas seisoa olkapäälläni.

Mitä! Penkit ovat kirkon penkit! Numerot on maalattu etupaneeliin. Naiset kertovat, että Neuvostoaikana tämä 1700-luvun lopulla rakennettu Pyhän Jekaterinan (Katatiinan) kirkko muutettiin konserttisaliksi.

Entinen luterilainen kirkko, nykyinen konserttisali Arkangelissa.

Entinen luterilainen kirkko, nykyinen konserttisali Arkangelissa.

Nyt luterilaisessa kirkkosalissa soi ortodoksimunkkien laulu neuvostoarmeijan voiton kunniaksi. Konsertin nimi on ”Usko Ja Voitto – hengellistä musiikkia ja lauluja sotavuosilta”. Erikoisella tavalla esityksessä yhdistyvät alkupuolen ortodoksinen luostarimusiikki ja loppuosan ”suuren isänmaallisen sodan” (1941-1945) paatos.  

Munkit, joita oli vahvistettu moskovalaisella oopperatenorilla ja muutamilla ammattilaulajilla, laulavat loistavasti.

Konsertin loppupuolen pateettiseen tunnelmaan en oikein pääse mukaan, mutta muun yleisön tunteet näyttävät nousevan pintaan. Tulee vähän ristiriitainen olo.  Suomihan oli tuossa sodassa vastapelurina, häviäjien puolella.  En taida nyt oikein kuulua joukkoon. 

Mutta musiikki on kaunista. Ja se on pääasia.

"Suuren isänmaallisen sodan" (1941-1945) muistomerkki Arkangelissa.

”Suuren isänmaallisen sodan” (1941-1945) muistomerkki Arkangelissa.

Hotelliin kävelen sotamuistomerkin  ohi. Kaupungissa todella tuntee sotaisan historian.  Se huokuu Arkangelin laivaston sodanaikaisten urotöiden kunniaksi pystytetyistä muistomerkeistä.

Lenin keskusaukiolla.

Lenin keskusaukiolla.

Keskellä kaupunkia jököttää Leninin patsas. Oikean olkapään takaa pilkotta puna-sini-valkoinen Venäjän lippu. Lenin luo turvallisuutta, vaikka moni pitääkin häntä kaiken pahan alkujuurena.

Patsaita on vihapäissään paljon kaadettu eri puolilla Venäjää. Täällä Lenin näköjään pysyy paikallaan. Niin sen pitääkin olla, sillä Neuvostoaika on joka tapauksessa ollut todellista elämää, se on historiallisesti totta. Samalla tavalla kuin oli totta Venäjän maaorjuus aina 1800-luvun lopulle saakka, kuin oli tsaristinen yksinvaltius ja kuten on nykyinen Putinin vetämä erikoislaatuinen demokratiakin.  Siihen eivät läheskään kaikki tapaamani venäläiset  ole tyytyväisiä.  On niitäkin, jotka haikailevat takaisin neuvostoajan turvallisuutta.

Venäjä on monimuotoinen, moniulotteinen ja monimutkainen. Lisäksi se on valtavan suuri. Sitä paitsi Venäjä muuttuu nopeammin kuin näkemykset naapurimaastamme ehtivät muotoutua.

Viimeksi vierailin Arkangelissa vuonna 2008.  Nyt tapaamisissa ja kokouksissa ihmiset ovat hyvin erilaisia kuin viisi vuotta sitten, avoimempia, rennompia ja suorempia. Kaupunkikuvakin on muuttunut. On mm. rakennettu kävelykatu, jonka varrella olevia vanhoja rakennuksia pyritään säilyttämään.  Kirkkoja restauroidaan ja otetaan käyttöön ja ulkomainoksien määrä on moninkertaistunut.

Vihreä talo mainosten peitossa.

Uutta ja vanhaa

Uutta ja vanhaa.

Kunnostusta talot kaipaavat. Nurkkia repsottaa siellä täällä, mutta paljon ehostetaankin. Kaikki aikanaan, sanoo venäläisellä tyyneydellä Nadezhda, työtoverini, joka on syntynyt ja kasvanut  täällä. Hän viihtyy hyvin pohjoisessa Vienanjoen (Се́верная Двина́ eli Pohjoinen Dvina) rantakaupungissa, jossa on noin 350 000 asukasta.