Rauha! Isompi ei saa sortaa pienempäänsä.

Maailmanjärjestys horjuu. Isompi (Venäjä) hyökkää tykein ja ohjuksin pienempään (Ukraina) maahan. Tuhoaa, tappaa ja aiheuttaa kärsimystä.

Tällaista en olisi voinut kuvitella työskennellessäni kansainvälisissä terveydenhuollon kehittämishankkeissa 1990-luvun viime vuosina ja 2000-luvulla Ukrainassa ja Venäjällä. Putinin astuessa presidentin virkaan vuonna 2000 asuin Moskovassa. Ilmapiiri tihkui optimismia. Kansainvälisiä suhteita solmittiin. Kehitysusko kukoisti.

Paljon on muuttunut noista ajoista.

Nyt Venäjän media tuuttaa ulos niin paksua propagandaa, että en usko suurimman osan venäläisistäkään ottavan sitä tosissaan. Silti maassa ei vastusteta laajasti hyökkäyssotaa. Totalitaristisessa maassa ei uskalleta. Sievistellen valtakoneisto kutsuu valloitussotaansa erityisoperaatioksi, paitsi itse yksinvaltias Putin, joka nyt voi kutsua sotaa sodaksi ja muutenkin puhua mitä sylki suuhun tuo joutumatta valheistaan vastuuseen. Muiden suhteen systeemi on tiukka. Jos sotaa vastustaa Venäjällä julkisesti, päätyy vankilaan, sakot saa pienestäkin mielenilmauksesta.

Siksi kansa katsoo muualle. Ei uskalla vastustaa. Ymmärrän. Ei kukaan halua vankilaan mielipiteidensä vuoksi. Venäjän vankiloissa on jo tuhansia, ehkä kymmeniä tuhansia, poliittisten mielipiteidensä vuoksi pidätettyjä tai vangittuja. Tunnetuimpia Venäjälle jääneitä ja vankilassa istuvia ovat poliitikot Aleksei Navalnyi, Ilja Jashin, Vladimir Kara-Murza ja Andrei Pivovarov. Jekaterinburgin entinen kaupunginjohtaja Jevgenyi Roizman on tähän mennessä välttänyt vankilan, mutta on kotiarestissa ja kiellossa käyttää somea. Ulkomaille paenneita Putinin politiikan opposiotiovaikuttajia on useita, muun muassa rohkeat naiset Ljubov Sobol ja Kira Jarmysh sekä miehet Leonid Volkov, Vladimir Milov, joka on entinen energia-alan varaministeri ja Mihail Hodorkovski, entinen oligarkki, joka Putinin toimesta istui kymmenen vuotta vankilassa sekä Mihail Kasjanov, entinen Venäjän pääministeri 2000-luvun alussa. On muitakin, tässä mainitsen vain muutaman.

En ole historiantutkija, mutta tiedän, että Ukrainan alueella on ennenkin sodittu ja ja että Krimin niemimaa on ollut ennenkin kriittinen paikka. 1800-luvun puolivälin maailmansota, Krimin sota, joka kosketti Oolannin sotana myös Suomea, käytiin pääasiassa Venäjän ja länsimaiden välillä. Suomi kuului tuolloin Venäjän suuriruhtinaskuntaan. Oolanti tarkoittaa Ahvenanmaata (Åland).

Ja se Oolannin sota oli kauhia, hurraa hurraa hurraa

Kun kolmellasadalla laivalla seilas engelsmanni Suomemme rannoilla…”

Typerän Krimin sodan taustalla oli, kuten useimmissa hyökkäyssodissa, vallanhalu, tässä tapauksessa Venäjän tsaarin Nikolai I:n tahto osoittaa voimaa ja määräysvaltaa Euroopassa, myös uskonnollisissa kysymyksissä. Näin on ollut monissa sodissa.

Nytkin Putin ja hänen propagandakoneistonsa paasaavat perinteisistä arvoista, ortodoksisesta oikeaoppisesta uskosta ja venäläisestä maailmasta (russkij mir) vastakohtana oletetulle lännen natsismille ja uhkalle. Huh! Nyt Putinin propagandan mukaan Venäjä sotii länttä vastaan, vaikka ei mikään maa ole uhannut hyökkäävänsä Venäjälle eikä vaarantanut venäläisten turvallisuutta.

Se, mitä nyt Ukrainassa tapahtuu, on yksiselitteisesti Venäjän imperialistista hyökkäyssotaa. Pahaa ja tuomittavaa. Selittelyt, että ”erityisoperaatiolla” muka kitketään natsismia Ukrainasta, taistellaan NATOa vastaan tai parannetaan Krimin, Luhanskin ja Donetskin venäjänkielisen väestön muka kurjaa asemaa ukrainankielisen väestön asemaan nähden eivät ole uskottavia. Ne ovat harhautusta, jolla Putin peittelee Suur-Venäjän tavoitteluaan. Hänhän julkisesti äskettäin kehuskeli operaationsa hyvinä tuloksina, että Venäjä on saanut kaksi uutta aluetta, Luhanskin ja Donetskin!

Someseurantani ei sotaa lopeta

Maaliskuusta 2022 lähtien olen kuluttanut todella paljon aikaa twitterissä ja muualla somessa sotaa seuraten. Typerää ja tarpeetonta, myönnän. Ei sota venäjänkielisiä virallisia ja opposition somekanavia seuraamalla lopu. Ei se lopu silläkään, että avustan taloudellisesti humanitaarisia toimijoita, vaikka mielestäni tärkeää onkin tukea ihmisiä, jotka tekevät ruohonjuuritason auttamistyötä.

Tunnen ajoittain voimattomuutta ja lohduttomuutta tämän hulluuden edessä. Kaikesta huolimatta RAUHA UKRAINAAN on toiveeni vuodelle 2023!

Opetuslapsi

Lohdutusta ovat tuoneet läheiset ihmiset, luonto, musiikki, tutkimustyö sekä kirjallisuus.

Kari Hotakaisen Opetuslapsi (Siltala 2022) ei kuitenkaan ole mikään lohtukirja. Se muistuttaa rajulla ja koskettavalla kielenkäytöllään, että halkeamia siistiksi kuvitellussa maailmassamme on ulkomaita lähempänäkin. Keskiluokan (johon kuulun) hillitty sharmi saa Hotakaisen tekstissä kyytiä niin, että sydämeen sattuu. Syrjäytetyksi, ohitetuksi, mitätöidyksi ja halveksituksi tuleminen on todellisuutta monen suomalaisen kokemusmaailmassa.

Silti tuo kärsimys on aivan eri kategoriassa kuin ukrainalaisten kärsimys alituisen ohjusuhkan alla.

Maalimassa on monia erilaisia kärsimyksiä.

Hotakaisen esiin tuomaa tuskaa ei huomaa, jos istuu vähähenkisenä pehmeällä nahkasohvalla kiiltävävän parkettilattian loisteessa, kuten minä nyt. Kirjassa sanotaan mielestäni ihan suoraan, että ihmisten välinen eriarvoisuus ei poistu hallinnollisilla operaatioilla. Esimerkiksi poliisivoimia kasvattamalla tai lääkärijonoja lyhentämällä hyvinvointi ei lisäänny, jos mitään muuta muutosta ei yhteiskunnassa tapahdu. Ihmisten välisessä eriarvoisuudessa ja siinä että toisen ihmisen, ihmisryhmän ta kansan kärsimystä ei nähdä, on kyse on syvemmästä ja hankalammasta ongelmasta. Vallasta, yhteyden puuttumisesta ihmisten välillä ja kyvyttömyydestä kohdata. Siis ihmisenä ja ihmisiksi elämisen vaikeudesta.

Näistä ne sodatkin kumpuavat.

On meillä paljon oppimista, opetuslapsilla.

Kaikesta huolimatta
HYVÄÄ, ONNELLISTA, RAUHAN TÄYTEISTÄ JA MENESTYKSEKÄSTÄ VUOTTA 2023!