Tag Archive | skeptikot

Tabut ja stigmat hälvenevät – myös tutkimuksessa

Hiljaine kansa ja Paukku rajattu

Hiljainen kansa Suomussalmella on seisonut kesästä 1994 paikoillaan pellolla viitostien varrella. Vierailin siellä vuosi sitten. http://www.suomussalmi.fi/kuntalainen/palvelut/kulttuuri/hiljainen_kansa

Parisen viikkoa sitten  kerroin yliluonnollisten kokemusten tabumaisuudesta ja stigmatisoitumisesta ja Jeena Ranckenin väitöskirjasta. Tavallisesta poikkeavat kokemukset ovat varsin yleisiä, mutta niistä puhuminen on leimaantunut tabuksi.

Nyt pohdin toista tabua eli ”sosiaalisesti kiellettyä aihetta”. Se nousi mieleeni viime perjantaina Turun yliopistossa väitelleen Levente  Mórón tutkimustyöstä , joka käsitteli muuttuneita tajunnantiloja virtuaalitodellisuutena. Tutkimuksessaan hän viittasi myös  psykedeeleihin eli aineisiin (kuten ayahuasca ja psilosybiini), jotka aiheuttavat tuollaisia tiloja. Tutkija päätteli, että spirituaalisissa yhteyksissä, esim. erilaisissa rituaaleissa niiden käyttö voisi olla turvallista.

Psykedeelien hoitokäyttöä käsittelevässä HS:n taannoisessa jutussa Robin Carhart-Harris toteaa, että psykedeeleillä, jotka aiheuttavat muuntuneita tajunnantiloja, voi olla myönteisiä vaikutuksia vaikean masennuksen hoidossa HS 25.9.2017. HS:n mainitsema psykedeeli on sienestä eristetty psilosybiini, jota koskeva alkuperäinen tutkimus on julkaistu Lancetissa kesällä 2016.

Mórón väitöskirjan, HS:n ja Lancetin jutut sekä muutamia muita aiheeseen liittyneitä tutkimusartikkeleita  luettuani huomasin itsessäni kummallista hämmennystä.

Pari tuttavaani kertoi jo muutama vuosi sitten,  että psykedeelit saattavat auttaa masennuksen hoidossa. He vihjasivat, että voisin kirjoittaa blogissani myös tästä aiheesta, koska olen kirjoittanut myös masennuslääkkeistä ja niiden tutkimuksesta. En tarttunut vinkkiin.

Ajattelin, että  on vaarallista edes harkita ”huumeiden” käyttöä hoidossa tai terveyden edistämisessä. Tuumailin, että eihän niistä ole tehty mitään tutkimuksia, joten tehoa ei voida osoittaa. Sitä paitsi ne ovat vaarallisia. Joten luokittelin huhaaksi.

Olin ennakkoluuloinen.

Pidin pinttyneesti kiinni käsityksistäni näiden, jo hyvin kauan käytettyjen luonnonvalmisteiden todennäköisistä vaaroista. Niitä varmasti onkin, mutta asialla on toinenkin puoli. Se parantava ja eheyttävä.

Jouduin muuttamaan käsityksiäni. Voi niinkin sano, että sain mahdollisuuden uudistaa ajatteluani ja päivittää mielipiteitäni. Höllensin jäykkiä asenteitani tutkittuja psykedeelejä kohtaan.

Miksi jähmetymme?

Syy siihen, että pysyin niin pitkään psykedeelivastustajan poterossani, on se, että en ollut tutustunut aiheeseen. En ollut lukenut hoitotutkimuksia. Ja kun koko ympäröivä mielipideilmastokin on ollut niitä vastaan, olin minäkin. En kuunnellut niitä muutamia poikkeussuomalaisia, jotka olivat asiaan perehtyneet.

Hämmentäähän tämmöinen. Omiin rajoituksiinsa havahtuminen ei ole miellyttävää.  Toisaalta, vaikka se ei puolustuksekseni riitäkkään, taidan olla aika tyypillinen tapaus.

Maailmassa on niin paljon julkaistu tutkimuksia, että on hyvin hankala seurata edes oman ydinosaamisalueensa tutkimusta niin että tietäisi kaikki tehdyt tutkimukset, saatikka että pystyisi seuraamaan lisäksi muuta tutkimusta, kuten psilosybiini- tai muuta psykedeelitutkimusta.

Ja kun ei tunne tutkimusta, niin tulee helposti päätelleeksi, että ”no eihän niistä ole tutkimuksia, joten niiden täytyy olla hyödyttömiä”. ”Kannattaako perinnehuumeita  ylipäänsä tutkia, nehän voivat olla haitallisia”, tuumailin.

Ennakkoluulojen tihentymä

Samanlaisesta ennakkoluulojen tihentymästä on kysymys myön muiden täydentävien ja uusien hoitonäkemysten,  kuten kehomielihoitojen,  tabuluonteisuudessa. Jos terveysalan tutkijat ja muut ammattilaiset eivät edes halua perehehtyä aiheeseen tai heillä ei ole aikaa lukea laajaa alan tutkimuskirjallisuutta, heillä ei voi olla tietoa täydentävistä hoidoista.

Outoa on, että jotkut tutkijoista kuitenkin estoitta ja perehtymättä alan tutkimukseen  heittävät toteamuksena toteennäyttämättömiä väitteitä, että täydentävät hoitomuodot ylipäänsä ovat hyödyttömiä, koska niitä ei ole tutkittu. Tällaisessa väitteessä on kaksoisvirhepäätelmä. Ensiksikin, lukuisia täydentäviä hoitomuotoja on tutkittu (mutta Suomessa todella vähän) ja toiseksi, lukuisista hoitomuodoista on vertailevien hoitotutkimusten osoittamaa näyttöä.

Tähän kun lisätään ”puhtaaseen biolääketieteeseen” uskovien arvoarvostelma, että täydentäviä hoitoja ei kannata tutkia, koska niiden taustateoria ei ole järkevä (=biolääketieteellinen), niin tiedeyhteisössä  voi kehkeytyä vähitellen itse itseään ruokkiva täydentäviin hoitoihin liittyvä ”tutkimusstigma”. Se tarkoittaa, että on syntynyt ilmapiiri, jossa on sosiaalisesti häpeällistä tutkia muita hoitomuotoja kuin ”järkeviksi” jo etukäteisarvioissa määriteltyjä.

Näin Suomessa on päässyt käymään parinkymmenen viime vuoden aikana. Kun vielä 1990-luvun alkupuolella sosiaali- ja terveysministeriö teki aiheesta väestökyselyjä ja muita selvityksiä, nyt ministeriö vaikenee.

Tutkijayhteisössä sen sijaan keskustellaan jo jonkin verran asiallisesti terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavista hoidosta ja terveyden edistämisestä. Täydentävät hoidot ja niiden melko laaja suosio ovat näet empiirisiä tosiasioita, faktoja, joita tieteentekijöiden ei pidä ohittaa ja sivuuttaa vain siksi, että he mahdollisesti itse henkilökohtaisesti kokevat aiheen kiusalliseksi.

Tosiasioita on tutkittava.

Terveydenhuollossa hiljaista

”Postmodernia (jälkimodernia) ristiriitaa” kuvastaa se, että aikana, jolloin terveysteknologian kehitys on huimasti parantanut lääketieteellisiä hoitoja, varsinkin erikoissairaanhoidossa, niin samaan aikaan terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavien hoitopalveluiden käyttäjien määrää näyttää lisääntyvän.

Ristiriitaisuus ja tabuluonteisuus näkyy siinä, että tällaisten hoitomuotojen käyttäjien ei ole sosiaalisesti suotavaa puhua asiasta julkisissa ja virallisissa yhteyksissä. Kuitenkin käyttäjiä on vähintään kolmannes suomalaisista. Silti  terveydenhuollon sisällä täydentävistä hoidoista vaietaan. Siellä on hiljaista.  Ne ovat siellä näkymättömiä, tabu. Ollaan niin kuin tällaisia hoitomuotoja ei olisi olemassakaan.

Käyttäjätkään eivät stigman (häpeäleiman) pelossa uskalla kertoa lääkäreille tai muulle hoitohenkilökunnalle, että ovat saaneet niistä apua. Myöskään haitoista ei rohjeta puhua. Vain pieni osa käyttäjistä keskustelee  terveydenhuoltohenkilöstön kanssa tällaisten hoitojen käytöstään.

Biolääketieteen ajattelutavasta (=biologia, fysiikka ja kemia ovat ensisijaisia tuotettaessa tietoa ihmisestä ja terveydestä) poikkeavissa hoitosuuntauksissa, varsinkin kehomielihoidoissa, ei  ole kyse mistään yliluonnollisista kokemuksista, mutta useimmiten kylläkin kokemuksista ja kokemusvaikutuksista eli siitä että itse hoitokokemus tuottaa potilaalle/asiakkaalle helpottavia, auttavia ja parantavia vaikutuksia. Juuri nämä kokemusvaikutukset ovat osoittautuneet ihmisiä auttaviksi, tukeviksi ja parantaviksi.

Vaikutuksia kehon tuolla puolen

Joskus täydentävät kehomielihoidot ovat luonteeltaan ”uushenkisiä”.  Asiakas voi aistia yliluonnollisia kokemuksia muistuttavia piirteitä, esimerkiksi sellaisia, että hoidon  koetaan vaikuttavan muualla kuin biologisessa kehossa. (Kuva alla)

CAM vaikutuksia

Tässä voi olla kyse siitä, että hoito vastaa ihmisen luonnolliseen spirituaalisuuden (henkisyyden) kaipuuseen ja että hoidettava saa jonkinlaisen spirituaalisen kokemuksen, jota kuvaa egon otteen hellittäminen. Hoidettava voi kokea syvää yhteyttä sisimpäänsä ja kohota minänsä ”yläpuolelle” ja kokea rakastavaa yhteyttä kanssaihmisiin, luontoon ja maailmaan. Skeptikkojen mielestä tällainen saattaa vaikuttaa  järjettömältä, mutta  hoitoja käyttävien elämismaailmassa se on todellista ja kokemus voi muuttaa ihmisiä.

Tällaisesta oman sisäisen mailman ”laajenemisesta” juuri puhuu HS:n jutussa tutkija Robin Carhart-Harris. Hänen tutkimuksensa psykedeeli psilosybiinin myönteisistä vaikutuksista masennuksen hoidossa kertoo, että psilosybiinin avulla vaikeasti masentunut voi valvotussa turvallisessa hoitotilanteessa kohdata tunnepitoisen, unenomaisen, emotionaalisesti huojentavan kokemuksen, jolla voi olla pitkäaikaisia hyviä vaikutuksia.

Kokemusvaikutukset ovat tärkeitä

Tässäkin on siis kysymys kokemuksesta ja kokemusvaikutuksesta. Parantavan kokemuksen voi tosin saada myös ilman aineitakin luotettavassa, turvallisessa ja asiantuntevassa hoitoympäristössä.

Väärinkäsitysten välttämiseksi painotan, että myönteisistä kokemusvaikutuksista puhuessani en vähättele tai vastusta kirurgiaa, huipputeknologiaa soveltavaa parannustyötä tai tarpeellisia lääkkeitä. En vastusta biolääketieteellistä hoitoa ja tutkimusta enkä viittaa kiintaalla kliinisille sokkoistetuille kokeille. Päinvastoin, arvostan niitä.

Itse asiassa, kun nyt luen  edellisen kirjoittamani kappaleen, alan keskustella itseni kanssa ja  kysyä: ”Pelkäänkö juuri stigmatisoitumista, kun erikseen,  oikein varta vasten yllä todistelen, että en kannata ´väärää oppia´, vaan olen oikeaoppisten biolääketieteilijöiden  rintamassa?”

No, en minä pelkää,  kun ei ole mitään pelättävää eikä menetettävää. Todistelen niitä lukijoita varten, jotka eivät ole lukeneet aikaisempia juttujani. Todistelen, jotta ajatukseni ymmärrettäisiin niin kuin toivon niitä ymmärrettävän.  Kokemusta ei voi irrottaa mistään hoito- ja terveyden edistämisen menetelmästä. Toisissa sen näkyvä vaikutus vain voi olla suurempi kuin toisissa.  Molempia, sekä hoitokokemuksellisuutta että kokemuksesta riippumatonta parantamista ja auttamista tarvitaan.

Ne jotka ovat lukeneet muita juttujani, ymmärtävät jo, että nimen omaan kannatan tuota ”oikeaa oppia” eli biolääketiedettä, mutta sen ohella ja  lisäksi kaipaan laajempaa näkemystä, joka ulottuu myös ihmisen hoitokokemusten ottamiseen todesta eli niiden hyväksymiseen tutkittaviksi faktoiksi. Kaiken ei näet tarvitse olla aivokuvannettavissa ollakseen totta. Kaipaan vahvempaa monipuolista ja monitieiteistä otetta terveystutkimukseen.

Kokemukset vaikuttavat eri tavalla ja ihmisyyden eri tasolla kuin esimerkiksi kirurginen operaatio tai antibiootti. Mutta myös kirurgisiin hoitoihin liittyy kokemusvaikutusta. Sitä kutsutaan joskus plaseboksi tai noseboksi (hyvenne- tai pahennevaikutukseksi).

Terveydessä ja sairaudessa fysiikka, kemia ja biologia voivat olla ja ovatkin yhtä aikaa voimassa yksilöllisten kokemusten kanssa.  Mitään hoitomuotoja ei ole syytä asettaa toisilleen vastakkaisiksi, vaan rinnakkaisiksi,  koska ihmisten arjessa, elävässä todellisuudessa tarvitaan mahdollisimman monipuolisia tapoja auttaa ihmisiä. Sekä että -ajattelu tarkoittaa, että otetaan hyvä käyttöön sieltä, missä sitä on.  Ja tutkitaan, missä se kulloinkin on.

Saako tabuaiheita tutkia?

Ristiriitaisuus ja tabumaisuus Suomessa näkyvät erityisesti tutkimuksessa. Täydentävien hoitojen ja terveysnäkemysten tutkimuksen vähäisyys – voisi melkein sanoa, että olemattomuus – saattaa johtua tutkijoiden maineen menetyksen pelosta, joskus myös työpaikan menetyksen uhasta. Sosiaalisesti kielletyn aiheen tutkijalta voi mennä sekä maine että työpaikka, jos  hän ei saa rahoitusta ”stigmatisoituneelle” tutkimushankkeelleen.  Pelko taas johtaa itsesensuuriin eli vapaaehtoiseen tabuaiheiden vieroksuntaan.

Myös tutkimusrahoituksen puutteella on tässä osuutensa. Vakinaisessa työsuhteessa olevia täydentävien hoitojen tutkijoita ei ole yhdessäkään suomalaisessa yliopistossa. On ymmärrettävää, että tutkijat eivät halua stigmatisoitua, vaan haluavat, että heidän tutkimuksiaan rahoitetaan julkisin tai yksityisin, kuten säätiöiden apurahoin. Leipä on välttämätön tutkijankin ruokapöydässä.

No mutta…

Ehkä tässä kuitenkin tulin  hieman liioitelleeksi. Juurihan tuossa HS:n jutussa mainittiin, että Suomessakin psykiatrian ylilääkäri Jesper Ekelund  ja aivotutkija Mona Moisala  etsivät ryhmälleen rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen. Toivotan menetystä haussa.

Edellisessä blogijutussani sitä paitsi  kerroin, että kaksi väitöskirjatutkijaa on  aloittanut tutkimuksen CAM-alalla (CAM=Complementary and Alternative Medicine). Pientä elpymistä tutkimusrintamalla on muutenkin havaittavissa, sillä aiheesta kiinnostuneita nuoria tutkijoita on paljon.

Myönnettävä on, että tutkijayhteisössä CAM-tutkimuksen esille nostaminen on ollut haastavaa, mutta en kuitenkaan ole itse kokenut stigmatisoitumista tai syrjimistä tiedeyhteisössä. Sen sijaan julkisuudessa on ollut pari merkityksetöntä mollausyritystä, jonka panen toimittajien tietämättömyyden piikkiin.

Satavuotias Suomemme on hyvä maa. Täällä voi vapaasti tutkia, jos onnistuu järjestämään tutkimusrahoitusta. Täällä voi kirjoittaa myös marginaalisina pidetyistä tutkimusteemoista.

Tässä kaksi tuoretta kirjoitusta:

Complementary Medicine Research lehdessä syyskuussa 2017 julkaistu  Zimmerman P,  Aarva P, Sorsa M: The Situation of Complementary and Alternative Medicine / Integrative Medicine in Finland: Genuine Research Is NeededLinkki

Allergia ja Astma -lehden paperiversiossa syyskuussa 2017 ( 3/2017) julkaistu  Aarva P. Täydentävät hoidot – turhia vai hyödyllisiä   Tiivistetty versio.

Täyspitkä versio lähdeviitteinen luettavissa täällä:  https://liinanblogi.com/2017/09/25/taydentavat-hoidot-turhia-vai-hyodyllisia/

 

 

Tabun murtaja väitteli yliluonnollisista kokemuksista

Hileitä 2

Eilen olin kuuntelemassa kiinnostavaa väitöstilaisuutta. Sosiaalipsykologi Jeena Rancken puolusti tutkimustaan yliluonnollisista kokemuksista vastaväittäjänään dosentti Kari Vesala (Helsingin yliopisto). Kustoksena eli väitöksen valvojana Tampereen yliopiston tilaisuudessa toimi professori Eero Suoninen.

Yliluonnollisiksi tulkittuja kokemuksia on 10-18 prosentilla ihmisistä. Tällaisia kokemuksia on ollut kaikkina aikoina. Ihmiset kertovat ennekokemuksista, ruumiista irtautumisista, erilaisista hengistä ja voimista, ufoista ja humanoideista, sekä jopa kirouksista ja riivaajista.

Vaikka yliluonnolliseen liittyvät kokemukset näyttävät olevan varsin yleisiä, niistä puhuminen on leimaantunut tabuksi, ”sosiaalisesti kielletyksi aiheeksi”. Varsinkin sivistyneiden tai akateemisten ihmisten on soveliasta puhua niistä korkeintaan hymähdellen tai kriittisesti ja ehkä hieman alentuvastikin tyyliin ”nuo muut, yksinkertaiset tunneihmiset uskovat huuhaaseen, mutta me, tieteeseen luottavat järki-ihmiset emme”.

Näin yliluonnollisista kokemuksista sosiaalisten sanktioiden, kuten maineen menetyksen, vuoksi on tapana vaieta julkisuudessa ja virallisissa yhteyksissä.

Jeena Rancken lähti tutkimaan näitä tabuiksi leimautuneita kokemuksia haastattelemalla kokijoita väitöskirjaansa varten.

Tutkija ei ota kantaa siihen, voivatko yliluonnollisiksi tulkitut kokemukset vastata luonnontieteellisiä, materiaalisen maailman tosiasioita. Yliluonnollisista ilmiöistä ei ole olemassa nykyisten luonnontieteiden tutkimusmenetelmin todennettua näyttöä. Ranckenin kiinnostuksen kohteena ei olekaan yliluonnollisten ilmiöiden totuusluonne luonnontieteellisessä mielessä, vaan hän teki empiirisen narratiivisen tutkimuksen yliluonnollisten kokemusten koetuista vaikutuksista 84 haastatellun henkilön kertomana.

Tutkimus keskittyi selvittämään, mitä tekevät ihmisten elämässä tällaiset tavanomaisesta ajattelusta ja kokemusmaailmasta poikkeavat, jollakin tavalla tavanomaisen ”ylittäviä” kokemuksia kuvaavat kertomukset  eli millaisia seurauksia kokemuksilla kerrotaan olleen. Lähtökohta nojaa William Jamesin ajatukseen, että siitä mikä vaikuttaa todellisuuteen, on myös kutsuttava todellisuudeksi. Vaikutustensa kautta yliluonnollisista kokemuksista tulee ikään kuin reaalisen maailman toimijoita tai vaikuttajia.

Tällainen pragmaattinen, käytännöllinen ote kiisteltyyn ja arkaluonteiseen aiheeseen on tuore ja ajankohtainen. Se nostaa keskiöön kokijan ja hänen todellisen elämänsä.  Yliluonnollinen kokemus on subjektiivinen, yksilöllinen ja samaan aikaan todellinen. Jokainen kokemuksestaan kertova on osa jotakin yhteisöä, ympäristöä ja kulttuuria. Koska yliluonnolliset kokemukset eivät ole tavoitettavissa luonnontieteen vaatimukset täyttävällä tavalla, niiden luonne tutkimuksen kohteena on vahvasti kielellinen; ne elävät kulttuurissa ja välittyvät toisille ihmisille ennen kaikkea kertomusten ja tarinoiden välityksellä.

Kertomuksina nämä kokemukset heijastelevat ”yliluonnollisen kulttuuria” eli sitä, miten tällaiset kokemukset ilmenevät tietyssä yhteisössä ja yhteiskunnallisessa tilanteessa ja millainen paikka niillä on ihmisyhteisöissä kunakin historiallisena aikana.

Miksi aihe on arkaluontoinen?

Yliluonnollisia kokemuksia siis tutkitusti esiintyy. Tieteellis-teknologinen kehitys ei ole valistusponnistuksista huolimatta niitä poistanut, mutta samaan aikaan niistä vaikeneminen on kyllä yleistynyt. Ihmiset eivät halua itselleen stigmaa (häpeäleimaa) puhumalla avoimesti kokemastaan.

Tieteen luonteeseen kuitenkin kuuluu, että se voi ja sen pitääkin tutkia ihmisten elämään todennäköisesti vaikuttavia asioita. Jeena Ranckenin väitöskirja on hieno esimerkki yliluonnollisen ei-luonnontieteellisestä tutkimuksesta. Aihetta todella voidaan tutkia ihmisten henkilökohtaisten kokemusten kautta. Kokemus on reaalisessa elämismaailmassamme hyvin tärkeää ja sillä on, kuten väitöskirjan tekijäkin toteaa, vaikutuksia arkeemme.

Robin Woofittiin viitaten Rancken kirjoittaa: ”Yliluonnollisen kokemuksen aseman tekee marginaaliseksi sen arkaluonteinen ja vaiettu asema länsimaisen kulttuurin vahvasti skeptisismin värittämässä diskurssissa. Faktaa on kuitenkin se, että tästä huolimatta ihmiset jatkuvasti kertovat yliluonnollisiksi tulkitsemistaan kokemuksista ja se että niillä kerrotaan joskus olevan mullistaviakin vaikutuksia. Yliluonnolliseen aihepiiriin liittyvät leimat ovat kuitenkin rajoittaneet aihepiiriin liittyvää tutkimusta.” (Rancken 2017, 48)

Väitöskirjan haastateltujen joukossa oli niitä, joiden elämään tällainen kokemus oli tuonut muutoksen parempaan. Joukossa oli myös niitä, jotka olivat kokeneet muutoksen huonompaan tai että mitään muutosta ei tapahtunut. Väitöskirjan mukaan siis yliluonnollisiksi nimetyillä kokemuksilla on todellisia vaikutuksia. Joissakin tapauksissa elämän kuvattiin muuttuneen ratkaisevasti.

Tutkimuksessa on jäsennetty viisi erilaista tarinatyyppiä: silminnäkijä, etsijä, oppilas, pelastettu ja kamppailija. Nämä tyypit kytkeytyvät myös laajempiin kulttuurisesti tunnettuihin mallitarinoihin. Yliluonnollista selittäviä tarinamalleja tarjoavat sosiaalisesti jaetut merkitysjärjestelmät, kuten uskonnot, kansanperinne tai ”uusi henkisyys”. Modernissa maailmassa perinteisen uskonnon rooli on heikentynyt ja sen rinnalle on noussut ”uudeksi henkisyydeksi” kutsuttu ilmiö, mihin usein liittyy kiinnostus kokea omakohtaisia uskonnollisia, henkisiä tai yliluonnollisia elämyksiä.

Vaikutusten muodostumisen kannalta ratkaisevin tekijä Ranckenin tutkimuksen mukaan ei näyttänyt olevan itse kokemuksen sisältö, vaan ennen kaikkea kokemukselle annettu tulkinta ja sille rakentuva merkitys. Lähtökohdiltaan samantyyppinen kokemus saattoi saada aikaan erilaisia vaikutuksia. Kokemuksen tulkinta ohjaa erilaiseen käyttäytymiseen ja toimintaan riippuen siitä, määritetäänkö kokemuksen kontekstiksi esimerkiksi jumalallinen ilmestys vai mielenterveyden horjunta.

Väestötason päätelmiä tästä tutkimuksesta ei voi tehdä. Kokemusvaikutuksia pitäisi tutkia laajemmilla väestökyselyillä, jotta koko väestöä koskevia päätelmiä voisi tehdä. Ehkäpä Jeena Rancken jatkaa tutkimustaan aihepiirin parissa.

Postmoderni ristiriita

Postmodernina ristiriitana voidaan pitää sitä, että yliluonnolliset uskomukset ovat mahdollisesti jopa yleistyneet aikakaudella, jolloin tieteen ja teknologian kehitys on kaikkein nopeimmin muuttanut yhteiskuntaa. Vaikka länsimainen kulttuuri on sekularisoitunut eli maallistunut ja etääntynyt perinteisestä uskonnollisuudesta, pelkkään järkeen luottaminen (rationalismi) ei ole lisääntynyt.

Ihminen on edelleen mielenkiintoinen sekoitus rationaalisuutta ja irrationaalisuutta.

Toivon tabun murtajalle menestystä ihmisten kokemusten, myös yliluonnollisten kokemusten tutkijana.  Maailmammehan on viime kädessä kokemista. Siitä muodostuu koko yksilöllinen elämä.

Väitöskirja

Jeena Rancken. Yliluonnollinen kokemus: Tulkinta, merkitys ja vaikutus. Vastapaino. Tampere 2017. http://vastapaino.fi/kirjat/yliluonnollinen-kokemus/

Jeena Rancken keväällä 2017

Fyysikot puhuvat ihmisestä ja parantamisesta

 

20170320_135000

Kuusella on lumipallopää. Ylläksen metsässä maaliskuussa 2017.

Saako fyysikko puhua terveydestä, parantamisesta  ja hoitamisesta? Tietysti saa, koska elämme demokraattisessa maassa, jossa mielipiteitään voi ilmaista joltisenkin vapaasti.  Mutta onko hänellä riittävästi kompetenssia, pätevyyttä? En tiedä, mutta joka tapauksessa fyysikot puhuvat – ja vieläpä julkisesti.

Fyysikot Tarja Kallio-Tamminen ja Johanna Blomqvist tarkastelevat terveyttä ja sairautta ”uuden fysiikan ikkunasta”. Tai oikeastaan kyse ei ole uudesta, vaan newtonilaiseen fysiikkaan perustuvan terveysajattelun ylittävästä näkemyksestä hoitamiseen.  Tarja on kirjoittanut väitöskirjansa kvanttifysiikan filosofiasta ja Johanna polyestereiden atomistisista simulaatioista ja niissä käytetyn klassisen mallin luotettavuudesta.

Naisten todellisuuskäsitystä voisi filosofi Thomas Nageliin viitaten nimittää mieli-naturalistiseksi.  Termi ei olen Nagelin, vaan hänen teksteihinsä nojaava, oma tulkintani.

Tunnetuista fyysikoistamme kosmologit Kari Enqvist ja Syksy Räsänen puolestaan pitäytyvät puhtaaseen naturalismiin eli näkemykseen, että vain fyysinen luonto on todellista, joten vain sen tutkiminen antaa oikeaa tietoa. Tämän seurauksena he skeptikkoväen tapaan pitävät biolääketieteeseen perustuvaa hoitamista tieteellisenä ja leimaavat muut lähestymistavat ihmiseen ja hoitamiseen pseudotieteellisiksi. Skeptikoiden ”varmuus” jonkin hoitomuodon (yleensä he vastustavat täydentäviä hoitoja) turhuudesta näyttäisi perustuvan uskoon, että jos hoitomuodon fysikaalis-kemiallista, naturalistisesti kuvattavaa vaikutusmekanismia ei tunneta ja jos hoitomuotoa ei ole tutkittu biolääketieteellisin  menetelmin – sen täytyy olla huuhaata.

Kari ja Syksy ovat saaneet runsaasti mediatilaa näkemystensä esiin tuomiseen niin sähköisissä kuin printtiviestimissäkin. Tämä on ymmärrettävää, sillä yhteiskuntamme – koko akateemista yhteisöä  myöten – on opetettu sisäistämään naturalismi ”ainoaksi oikeaksi” todellisuuskäsitykseksi. Kannattajat nimittävät sitä jostain syystä, mielestäni virheellisesti, tieteelliseksi maailmankuvaksi. Oikea adjektiivi on naturalistinen. Se ei ole tieteellisen synonyymi.

Käsitys todellisuuden luonteesta = maailmakuva

Todellisuuskäsitys (maailmankuva) on ontologinen oletus maailman rakentumisesta ja järjestymisestä sekä tiedosta. Tätä, tieteellistä ajattelua, teorianmuodostusta ja käytäntöjä ohjaavaa maailmankuvaa itseään ei voi todistaa empiirisin menetelmin oikeaksi tai vääräksi (ainakaan tähän mennessä ei ole todistettu).

Tarja ja Johanna ovat hoitoajattelussaan mielestäni Karia ja Syksyä laajakatseisempia.  Heidän perustellut näkemyksensä ihmisestä ja hoitamisesta sopivat paremmin elävän organismin tarkasteluun kuin Karin ja Syksyn naturalistiset oletukset. Naisten ymmärryksessä henki (mieli) on yhtä tärkeää kuin aine (ruumis/keho).  Ei tässä tietenkään ole kysymys nainen-mies -vastakkainasettelusta, eikä vastakkainasettelusta ollenkaan, vaan kahdesta erilaisesta tavasta hahmottaa  todellisuutta ja ymmärtää tiede ja sen toimintatavat.

Koska Kari ja Syksy ovat saaneet näkemyksilleen paljon julkisuutta ja ne tunnetaan yleisesti, katson oikeudenmukaiseksi, että tässä annan tilaa Tarjalle ja Johannalle. He eivät ole keikkuneet televisio-ohjelmissa ja päälehtien sivuilla, mikä on ymmärrettävissä samoista syistä, joista Kari ja Syksy siellä keikkuvat. Vallitsevasta paradigmasta poikkeavat näkemykset kun jäävät aina syrjään joksikin aikaa. Niiden aika tulee kyllä. Näin uskoo Thomas Nagel ja monet muutkin, jotka pitävät naturalismia (materialismia) liian kapeana maailmankuvana.

Johannalta ilmestyi viime vuoden lopulla  kirja Kvanttifysiikasta energiahoitoihin. Siinä hän kuvaa prosessia, jonka aikana hänen ajattelunsa muuttui. Hän oli moneen kertaan joutunut toteamaan, miten vähän oikeasti tiedämme itsestämme ja ylipäänsä maailmasta ja miten vähän ymmärrämme ihmisen paranemismekanismeja. Hylkäämme paljon asioita suoraan, saman tien, vain sen vuoksi, että pidämme niitä mahdottomina, jos ne eivät näppärästi istu vallitsevaan, naturalistiseen  ymmärrykseen maailmankaikkeuden rakenteesta.

Skeptistä asennetta

– Mitä tahansa aihetta pitäisi kuitenkin pystyä lähestymään ”tutkijan asenteella” avoimena ja skeptisenä hakien sitä, mitä siitä voimme oppia ilman ennakko-oletuksia, Johanna toteaa.

Johannan kirja haastaa niitä ennakkokäsityksiä, joita meillä kullakin on elämästä, maailmasta ja meistä itsestämme. Hänen mielestään elämässä, myös sairauksien ja vaivojen hoidossa on paljon sellaista mitä emme vielä ymmärrä. Kirjoittaja pohtii energiahoitamista ja sen toimintamekanismeja fyysikon ja hoitajan näkökulmasta.

Ennakkoluuloton ja rohkea nainen on tarttunut aiheeseen, joka on vahvasti stigmatisoitu (häpeäleimalla leimattu) huuhaaksi  virallisessa terveydenhuollossamme. Tämä on tehty lähinnä fyysikoiden, vahvan biolääketiedeinstituution ja lääkäreiden ammattiliiton toimesta. Tukijoina ovat olleet lääketeollisuus (tutkimusrahoituksen kautta), skeptikkoliike, joka ei ole ollenkaan skeptinen hallitsevan tiedeparadigman suhteen, ja media.

Monimuotoinen energia

Ajattelen käsitteestä ”energia” ihmisen yhteydessä puhuttaessa hieman eri tavalla kuin Johanna, jolle se näyttää olevan enemmän materiaalinen asia kuin minulle, joka tulkitsen ihmiseen liittyvän energian psyko-fyysis-sosiaalisen ja spirituaalisen voiman kokonaisuudeksi, en nykyfysiikan määrittelemäksi ilmiöksi.

Pian tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen Johanna kommentoi minulle yllä esittämääni väitettä. Hän muistutti, että hän todellakin kertoo kirjassaan energiasta eri näkökulmista, ja selittää, miten nykyfysiikassa energia määritellään. Fysiikan energia-termillä kuvataan materian käyttäytymistä, mutta esim. energiahoidoissa käsitellään mielen tason energiaa, eli kyseessä ei ole samanlainen energia. Tässä yhteydessä Johanna puhuisi oikeastaan mieluummin informaatiosta kuin energiasta.

Hän siis kuitenkin ajattelee energiasta ihmisen yhteydessä hyvin samoin kuin minä. Ehkäpä olin lukenut kirjaa hieman huolettomasti ja siksi tein pikaisen ja puutteellisen tulkinnan. Kiitos Johannalle tarkennuksesta.

Kannattaa siis itse lukea Johannan kuvaus energiasta sekä hänen  mielenkiintoinen ja lukijaystävällinen katsauksensa kvanttifysiikasta, yhdestä  luonnontieteiden mystisimmistä alueista. Sitä kautta  on mahdollista ymmärtää hänen enrgiahoito-ajatteluaankin.

Jonkun mielestä kirjoittaja saattaa tehdä liian pitkälle meneviä tulkintoja energia-ilmiöstä hoitamisen yhteydessä, kuten mielen ja materian keskinäissuhteista ja etähoitamisesta. Niin tai näin, joka tapauksessa kirja on peloton tiedenaisen avaus hoitaviin energioihin. Kirjoittaja viittaa tutkimuksiin ja mainitsee selkeästi, että alan tutkimusta on vielä tehty niin vähän, että vahvoja päätelmiä eri hoitomuotojen tehosta on mahdoton tehdä. Tutkimus kuitenkin jatkuu eri puolilla maailmaa siitä huolimatta, että valtavirtaterveystutkimus ei naturalistisista lähtöoletuksistaan johtuen ole edes kiinnostunut aiheesta, joten tutkimusrahoitusta on hankala saada.

Tarja on kirjoittanut Uudistuva terveydenhoito -verkoston blogiin kaksi tärkeää artikkelia terveydenhuollosta ja todellisuuskäsityksistä. Niillä on nimittäin syvällinen vaikutus sekä tutkimukseen että terveysjärjestelmään ja ylipäänsä siihen, kuinka terveys, sairaus ja hoitaminen yhteiskunnassamme mielletään. Linkit kirjoituksiin ovat alla. UT-verkoston facebook-sivut.

Toisiaan täydentäviä

Tarjan ja Johannan jakamaa mieli-naturalistista (termi on oma luomukseni, ei kummankaan heidän käyttämä) todellisuuskäsitystä ei voi pitää biolääketieteelle vastakkaisena tai vaihtoehtoisena. Kysymys on komplementaarisuudesta. Kahteen erilaiseen todellisuuskäsitykseen perustuvat terveystutkimukset voivat toisiaan täydentämällä rikastaa ymmärrystämme elämästä, ihmisestä, terveydestä ja hoitamisesta. Näennäisesti ristiriitaisilta vaikuttavat katsannot voivat avata  uudenlaista ajattelua ja tuoda tuoreita ratkaisumalleja tutkimuskysymyksiin.

Biolääketieteellisellä tutkimuksella on ja sillä pitääkin olla tärkeä paikka terveystutkimuksessa ja terveydenhuollossa. Silti tämä hallitseva paradigma voi tarjota ei-hallitseville näkemyksille  aitoja mahdollisuuksia ylittää naturalistisen hoitotutkimuksen rajoitteet.  Terveysajattelua on avarrettava ja laajennettava siihen suuntaan, jossa aiempaa selkeämmin tarkastellaan mieltä, kokemusta ja hoitoympäristöjä osana kaikkia parannusprosesseja.

Tähän suuntaan ollaan menossa myös Suomessa. Lääkäri Anu Raevuori tutkimusryhmineen on ryhtynyt tukimaan mieltä hoitamisessa eli mindfulnessin hyötyjä erikoissairaanhoidossa.

Jos mieli ymmärrettäisiin laajemminkin  luonnonjärjestyksen keskeiseksi osaksi, se muuttaisi vallitsevaa maailmankuvaa ja sitä myötä myös terveystutkimusta ja hoitokäytäntöjä.  Tietoisuus nähtäisiin  – kuten mieli-naturalistinen todellisuuskäsitys sen näkeekin  –  jossakin mielessä biologiseksi ja se määrittyisi maailmankuvassamme yhdeksi olemisemme perustaksi. Historian linssin läpi katsoen vaikuttaa  siltä, että muinaiset idän filosofiat ovat tulkinneet  kaikkeuden juuri tähän tapaan. Tämä on myös kvanttifysiikan yksi perusoletuksia. Ihmismäistä, eikö vain.

Mieli-naturalistinen katsanto pitää siis mieltä, kokemuksia ja tunteita luonnonjärjestyksen keskeisenä osana eikä vain fysikaalisesta todellisuudesta emergoituneena (kehkeytyneenä) sivutuotteena, jonkinlaisena ylijäämänä.

Jos olet kiinnostunut mielen ja kehon yhteydestä eli kehomieli-ajattelusta sekä todellisuuskäsityksestä, jossa tietoisuutta ei eroteta aineesta, tutustu Johannan ja Tarjan teksteihin.

Monistinen materialismi naturalismin muodossa on nykyisin vallitseva paradigma, ”tieteelliseksi” nimetty perusoletus kaikkeudesta.  Sen nojalla myös ihmistä ja hoitamista koskeva tutkimus keskittyy käyttämään  reduktiivisen (tutkittava kokonaisuus jaetaan osasiinsa) tiedekäsityksen menetelmiä.

Naturalismista on terveystieteissä, varsinkin lääketieteessä tullut niin ”pyhä” asia, että harva tutkija uskaltaa – tai taloudellisista syistä voi – lähteä tutkimaan hoitamisen todellisuutta toisenlaisista perusoletuksista.  Anu Raevuori on ottanut tien halkojan tehtävän. Se on mahdollista nykytieteen kentällä osittain siksi, että mindfulnessin vaikutukset on pystytty osoittamaan aivokuvissa aivojen tilojen muutoksina, vaikka varsinaista biologista vaikutusmekanismia ei tunnetakaan.

Mielenkiintoista tässä on, että meditaation (tässä tapauksessa mindfulness-muotoisen) hyödyt on tutkitusti, ihmisten kokemina tiedetty jo vuosikymmeniä, mutta naturalismiin nojaavassa biolääketieteelisessä ajattelussa ne on ”otettu todesta” vasta, kun jotakin näkyy aivokuvissa!

Naturalismi on nykyisin niin vahva dogmi, että muut näkemykset joutuvat monesti – ja aiheetta – huuhaan luokaan ja sitä kautta stigmatisoituvat. Tämä on harmillista. Lohdullista on,  että kaikki on muuttuvaista. Paradigmatkin.

Viitteet

Blomqvist, Johanna 2016. Kvanttifysiikasta energiahoitoihin. Fyysikon matka mieleen ja paranemiseen. Viisas Elämä, 2016.

Enqvist, Kari. 2013. Ei toivoa, ei toivottomuutta. Teoksessa Pelkonen, R., Huttunen, M. O. & Saarelma, K. (toim.) Sairaus ja toivo. Kustannus Oy Duodecim. Bookwell Oy. Porvoo. 207-212

Enqvist, Kari. Simppeli mutta sumea universumi. Tiede 12/2014.

Nagel, Thomas. 2012. Mind & Cosmos. Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature is Almost Certainly False. Oxford University Press. New York.

Nagel, Thomas, 2014 Mieli ja Kosmos. Miksi materialists-darwinistinen luontokästys on lähes varmasti epätosi. Basam Books. Tallinna.

Kallio-Tamminen Tarja 2017  Maailmankuvan muutos uudistaa terveysajattelua, osa 1 ja Maailmankuvan muutos uudistaa terveysajattelua, osa 2

Kallio-Tamminen, Tarja 2006. Kvanttilainen todellisuus. Fysiikka ja filosofia maailmankuvan muovaajina. Yliopistopaino. Helsinki

Raevuori Anu.2016  Mindfulnessin terveysvaikutukset – mitä lääkärin on hyvä tietää?  Duodecim 132:1890–7.

Asiantuntijat: Lääkkeetöntä hoitoa masennukseen

gotzsche-p


Professori Peter Götzsche. Kuva täältä.

marja-vihervaara

Psykiatrian erikoislääkäri Marja Vihervaara. Kuva  täältä.

Lääke ei välttämättä ole ratkaisu stressitilaan tai masennukseen, sanoo psykiatri Marja Vihervaara. Hän ohjaa mielellään potilaita psykoterapioihin ja suosittelee kokeilemaan myös muita keinoja kuten mindfulnessia (tietoista hyväksyvää läsnäoloa) ja neuroterapiaa, jolla rauhoitetaan digitaalisen menetelmän avulla aivojen toimintaa. Tällä tavalla ihmisen suhtautuminen ympäröivään todellisuuteen voi muuttua.

Kyse on neurofeedbackistä, jolla tarkoitetaan sitä, että tietyt tunne- ja mielentilat voidaan tuoda tietoisuuteen.  Neurofeedback-terapialla saadaan suurin piirtein samanlaisia tuloksia kuin mindfulnessilla, josta on julkaistu runsaasti tutkimuksia.

Marja Vihervaara kertoo, että hänellä on psykiatrisen auttamistyönsä taustalla oma kärsimys, kuten koulukiusaaminen. Siihen hän haki apua muun muassa analyyttisestä psykoterapiasta. Koetut elämänvaikeudet johdattivat häntä tutustumaan itämaisiin filosofioihin, mindfulnessiin ja neurofeedbackiin. Hän on opiskellut myös psykoterapeutiksi.

Psykiatri kehottaa kaikkia rohkeuteen kokea omat, vaikeatkin tunteensa. Niiden blokkaaminen lääkkeillä voi akuuttivaiheessa olla tarpeen, mutta  pitkällä aikavälillä kaikenlaiset tunteet on hyvä kohdata ja työstää. Tässä prosessissa lääkkeettömät hoidot ovat hyödyllisisä. Marja Vihervaara Anja Snellmanin haastateltavana.

Lääkärilehti hyllytti 

kirjoituksen

Professori Peter Gøtzsche, joka on tunnettu psyykenlääkkeiden ja muidenkin lääkkeiden kriitikko, lähetti Suomen Lääkärilehteen suomenkielisen tiivistelmän vuonna 2016 laatimastaan masennuslääkkeiden haittoja koskevasta tutkimuskatsauksesta. Ensin lehti hyväksyi kirjoituksen julkaistavaksi, mutta myöhemmin hylkäsi sen. Professori kuvaa tätä julkaisemattomuusprosessia Mad in America -nettisivuilla, joilla on myös Lääkärilehden hylkäämä teksti lähdeviitteineen Editorial Misconduct, myös suomeksi.

Peter Gøtzschen mukaan ”Meidän pitäisi tehdä kaikkemme välttääksemme masennuslääkkeiden aloittamista ja auttaaksemme niitä käyttäviä lopettamaan ne pienentämällä annoksia hitaasti ja tarkassa valvonnassa. Masennuksesta kärsivien tulisi saada psykoterapiaa ja psykososiaalista tukea, ei lääkkeitä.”

”Enää ei voi epäillä, etteivätkö masennuslääkkeet olisi vaarallisia tai voisi aiheuttaa itsemurhia ja murhia kaikenikäisillä. Masennuslääkkeillä on monia muitakin merkittäviä haittoja, ja niiden hoidollinen hyöty on kyseenalainen. Sen vuoksi johtopäätökseni on, että niitä ei pitäisi käyttää lainkaan”, Peter Gøtzsche mainitsee kirjoituksessaan.

Uskomushoito voi parantaa

Mielen vaikutus kehoon on tieteellisesti todistettu fakta. Uskon ja kokemuksen vaikutukset on ymmärretty jo vuosisatoja. Nyt niiden tehosta on biolääketieteellistäkin näyttöä. National Geographyn (NG) joulukuun (13/2016) jutussa  Henki voittaa aineen haastatellaan useita tutkijoita  (mm. Ted Kaptcukia, josta kerroin Lumoava plasebo -kirjoituksessani) sekä kansanparantajia ja potilaita.

usko-voi-parantaaUskomushoidon elementtejä on kaikissa hoitomuodoissa, joilla autetaan elävää, tietoista ihmistä. Uskomushoito-termi kattaa siis käytännössä kaikki virallisessa järjestelmässä ja sen ulkopuolella olevat hoitomuodot, paitsi kun hoidetaan tajuttomia potilaita.

Oikeanlainen usko ja oikeanlainen kokemus tukevat toisiaan”, sanoo yksi haastateltu, Tor Wager, joka toimii nykyisin Coloradon yliopiston professorina ja Boulderin kampuksen aivotutkimuslaboratoion johtajana. ”Siinä se resepti on” (NG 13/2016, 48).

Plaseboa ja kokemusta koskevan tutkimusnäytön perusteella on selvää, että uskomushoidot voivat parantaa monia kipu- ja sairaustiloja. NG:n haastattelema parkinsonpotilas Mike Pauletichin arkiliikkumista rajoittavat oireet helpottuivat merkittävästi, vaikka hän oli tutkimusohjelmassa saanut vain lumehoitoa. ”Minulle on aivan sama, saako tämän aikaan plasebo vai jokin lääke”, Pauletich sanoo (NG 13/2016, 35)

Uskon, odotusten, kokemuksen tai kosketuksen elementtejä on leikkauksissa, lääkehoidoissa ja  CAM-hoidoissa.  Ne ovat juuri sitä, mitä ennen kutsuttiin plaseboksi. CAM=Complementary and Alternative Medicine=Täydentävät ja vaihtoehtoiset hoitomuodot.

NG 13/2016 selvittää hyvän journalismin tapaan ymmärrettävästi ja havainnollisesi, mistä fysiologisesti uskossa, luottamuksessa ja kannustavassa hoitosuhteessa oikein on kysymys. Juttu kertoo myös, kuinka perinnehoidoissa tätä piirrettä on jo muinoin osattu käyttää sairaiden auttamisessa ja kuinka moderni länsimainen lääketiede on vasta 2000-luvulla havahtunut huomaamaan, että naturalistinen biolääketieteellinen tutkimus ei enää riitä hoitotutkimuksissa. Plaseboa ei enää voi pitää vain jonakin, joka häiritsee tutkimusta ja jonka vaikutus pitäisi minimoida tutkimusasetelmissa.

Mieli on marssinut peruuttamattomasti näyttämölle.

Kiinnostavaa tässä on se, että vasta sitten, kun pystyttiin aivokuvantamisen avulla osoittamaan fysiologisesti, että plaseboksi määritellyt asiat (esim. odotukset, kannustava hoitosuhde ja rituaalit) näkyvät konkreettisina aivotilojen muutoksina, alettiin myöntää, että hoitotilanteella, kontekstilla ja mielialatekijöillä on todellista ja suurta merkitystä. Sillä on merkitystä sekä paranemiseen että ihmisen selviytymiseen ja toimeentulemiseen sairauksiensa ja vaivojensa kanssa.

Vieläkään tämä ei näy käytännössä siellä, missä sen erityisesti pitäisi näkyä eli perusterveydenhuollon palveluissa.  Kroonikot, mielenterveysongelmaiset,  epämääräisistä ja vaikeasti diagnosoitavista vaivoista kärsivät, moniongelmaiset ja kaikki, joita on vaikeaa tai mahdotonta auttaa nykylääketieteen näyttöön perustuvin keinoin, kärsivät tästä. Perusterveydenhuollossa on tarjolla erittäin niukasti kehomieliajatteluun ja asiakkaan aitoon ja ajan kanssa tapahtuvaan kohtaamiseen nojaavia hoitomuotoja.

Ääriesimerkki liian teknistyvästä hoitamisesta on vanhusten kotihoito. Lääkäri saattaa olla vanhukselle tavoitettavissa videoneuvottelun kautta (vaikka asiakas ei edes osaisi käyttää tietokonetta)! Kotihoidossa  hoitajalla voi olla kaksikymmentäkin vanhusasiakasta päivässä, jotka tarvitsevat mm. apua peseytymisessä ja lääkkeiden ottamisessa. (Näin kertoi eräs tuntemani hoitaja, joka uupui tuossa työssä sekä fyysisesti että erityisesti henkisesti). Ei siinä ehdi olla toiselle läsnä ja tarjota hyvää tekevää plaseboa!

Viisaus palaa takaisin – konemetafora ei riitä

Nyt muinainen viisaus on palannut takaisin – laboratorioiden kautta. Vanhoissa lääketieteen linjoissa (esim. kiinalainen ja ayurvedinen) ja perinnehoidoissa tunteiden, rituaalinen ja hoitotilanteen merkitys on tiedetty jo hyvin kauan. Siitä on kertynyt runsaasti kokemusnäyttöä jo silloin, kun laboratorioita ei vielä ollut edes olemassa.

Parisataavuotinen moderni länsimainen teknistynyt lääketiede kulkee edelleen ansaittua voittokulkuaan, mutta se ammentaa parantamisviisautta myös konemetaforan (korjataan ihmislaite teknisesti ja sitten se taas toimii…) ulkopuolelta –  sieltä missä on henki, mieli, tunteet ja usko.

On upeaa, että uudet biolääketieteelliset tutkimukset vihdoin todistavat, että plasebovaikutus on kovaa faktaa, todellista ja potilasta parantavaa.

Enää ei tarvitse kinata, kumpi on tärkeämpää: biologia vai psykologia, keho vai mieli. Nehän ovat teoreettisesti ja käytännöllisestikin samaa asiaa eli kehomieltä. Kumpikin ihmisyyden osa vaikuttaa toiseensa kokonaisessa henkilössä.

Pitkälle kehitettyä mediteknologiaa ja lääkäreiden huippuosaamista ja näiden tutkimusta tarvitaan ehdottomasti, mutta niin tarvitaan myös sellaisia hoitomuotoja ja niiden tutkimusta, jotka nojaavat ihmisen mielen ja kehomielen ”ihmeitä” tekevään voimaan. Nämä eivät ole vastakkaisia ja toisiaan poissulkevia, vaan toisiaan täydentäviä – ihmisen parhaaksi.

Moni biolääketieteeseen vihkiytynyt toteaa ehkä tässä yhteydessä, että kyllä meille on jo lääkärikoulutuksessa opetettu plasebovaikutus ja se kyllä tunnetaan hyvin. Näin varmaan on, mutta pulma onkin siinä, että tätä tietoa ei ole vielä positiivisella tavalla sovellettu terveyspalvelujen kehittämisessä. Tietoa ei ole implementoitu käytäntöön. Mistähän se johtuu?  Osittain  varmaan siitä, että plasebo on ollut lääkäreiden työssä melko vaiettu, mutta kuitenkin julkinen salaisuus. Plasebotutkimusten myötä tilanne tulee muuttumaan. Näin arvelen.

Suomessa plaseboa ei myöskään empiirisesti tutkita. Vai tietääkö joku jonkun, joka tekee kliinistä plasebotutkimusta Suomessa? Tarkoitan itsensä plasebon tutkimista, en sen käyttöä tutkimuksen apuna.  Tekeekö joku kliinistä CAM-tutkimusta Suomessa?  (Jos tiedät, voit lähettää yksityisviestiäkin  pauliina.aarva@uta.fi. Kiitos.)

Lääketieteellisen (ja myös psykologian) tutkimuksen vahvasta naturalistisesta dominanssista yhteiskunnassamme kertoo se, että edes omien  suomalaisten perinnehoitojemme merkitystä parantumisessa ja laajemmin kansalaisten terveyden edistämisessä ei myöskään tutkita. Miksi ei?

Mielen ja kehon välinen liitto on silti pysyvä, vahva ja tieteellisesti todistettu, mikä nähdäkseni jossakin vaiheessa tulee vaikuttamaan koko terveystieteiden teorioihin ja tutkimuskäytöntöihin. Sitä myötä se (kehomieli-ajattelu) voi vähitellen alkaa näkyä hoitokäytännöissäkin. Tästä antaa viitteitä erilaisten meditaation muotojen siirtyminen terveydenhuollon valtavirtaan Kati Sarvela mediaatiosta.

Yleinen nykykäsitys jonkun hoitomuodon tehottomuudesta (”vaikutus ei ylitä plasebovaikutuksen tasoa”) muuttuu, koska nykytiedon mukaan on aina otettava huomioon plasebon osuus, ei vain tutkimuksissa vertailuryhmänä, vaan elävässä elämässä todellisena parantavana hoidon osana.

Paradigman muutos tulossa?

Tämä muuttanee vallitsevaa ajattelutapaa, paradigmaa, niin tutkimuksessa kuin käytännössäkin. Näkökulmaani selventääkseni lainaan tutkija Asta RaamiaVäitöstutkimuksensa pohjalta hän on kirjoittanut erinomaisen kirjan Älykäs intuitio (Kustantamo S&S 2016). Alla oleva kuvio, jossa havainnollistuu se, mitä tarkoitan vallitsevan paradigman muutoksella, on otettu Asta Raamin kirjasta. Hän on osannut kuvata asian hyvin piirroksen avulla.

paradigma

Kuviossa alavasemmalla näkyvä sykkyrä symboloi ratkaisua kaipaava ongelmaa (esim. kroonikkojen oireiden lievitys, vaikeasti diagnosoitavat vaivat jne.). Jos vallitseva ajattelu- ja toimintatapa ei tarjoa hyviä ratkaisuja, niitä on haettava rohkeasti kuvan mustan pallukan ulkopuolelta. (Asta Raami 2016, Älykäs intuitio, s. 56, kuvateksti minun.)

Ongelmiin eli tässä tapauksessa vaivoihin, joihin moderniin länsimaiseen lääketieteeseen nojaavat hoitomuodot eivät ole riittäviä, on ryhdyttävä etsimään muita näkökulmia. Niitä löytyy, kun ruvetaan rohkeasti rikkomaan ajatustottumusten kahleita ja rajoja. Mitään pelättävää ei ole.

Erityistieteiden rajoja voidaan ylittää turvallisesti ja yhteistyössä, kunhan on riittävästi tahtoa ja halukkuutta. Vastakkainasettelu voi olla hidaste, mutta este se ei toki ole. Kaikki on muuttuvaista. Hyväksi koettu entinen ja toimiva nykyinen säilyvät, mutta saavat ajattelussa ja käytännössä uusia asioita rinnalleen.

Skeptikkoliike voi mainiosti edistää ja uudistaa terveystutkimusta ja terveydenhuollon käytäntöjä ryhtymällä tieteellisen skeptisismin periaatteita noudattaen pohtimaan nykyisen vallitsevan terveystiedeparadigman perusteita.

Ollaan vaan rohkeasti rajalla!

ilotulitusta-7

Suuret kiitokset kaikille lukijoille ja kommentoijille kuluneesta vuodesta.

Toivotan HYVÄÄ JA ONNELLISTA VUOTTA 2017!

Täydentävien hoitomuotojen (CAM) hyödyistä on tutkimusnäyttöä

pyynikin-talvimetsaTäydentävien ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen (CAM) hyödyistä on olemassa julkaistua tieteellistä tutkimusta. Se osoittaa, että monista hoidoista on hyödyllisiä vaikutuksista niiden käyttäjille.

Edellinen kirjoitukseni Pseudoskeptikot ja näennäistiede on herättänyt monenlaisia, myös asiallisia ja hyviä kommentteja. Kiitos niistä Pauli, Eero, Juhani, Matti ja Virtanen. Kommenteissa on noussut esiin erityisesti neljä teemaa:

1)    näytön puute CAM (Complementary and Alternative Medicine) -hoitojen hyödyistä.

2)    plasebo ja sen käyttö tutkimuksessa ja hoidossa

3)    RCT (randomized controlled trial) tutkimusmenetelmänä, meta-analyysit ja yleensä tiede

4)    skeptikkoliike ja sen suhde tieteeseen, pseudotieteeseen ja CAM-hoitoihin.

Koska eri kommentoijat ovat vaihtelevasti ottaneet esille näihin teemoihin liittyviä asioita, vastaan kuhunkin teemakokonaisuuteen erillisellä blogikirjoituksella. Aloitan ensimmäisestä.

Käytän jatkossa lyhyyden vuoksi termiä CAM. Kerron CAMin hyötyjen/vaikutusten tieteellisestä tutkimuksesta esimerkkejä ja siitä, mitä tutkimusten perusteellä voidaan sanoa näytöstä. Kirjoitus on vastaus skeptikoille (kuten edellisen kirjoitukseni kommentaattorit Lauri ja Juhani), joiden mukaan näyttöä ei muka ole. Juhani kirjoittaa minuun, Keski-Pohjanmaan kansanopistoon ja huuhapalkintoon viitaten: ”Kun syytät Skepsis ry:tä pseudoskeptisyydestä, et ota lainkaan huomioon sitä että palkinnon saajan tarjoamat hoidot on jo todettu hyödyttömiksi aikoja sitten muiden toimesta.” Hän muisuttaa myös, että ”se että jostakin asiasta on olemassa tutkimuksia, ei tarkoita että se olisi mitenkään pätevä. Aidot skeptikot ovat tarkastelleet vaihtoehtohoitoihin liittyvät molemmat puolet ja todenneet ettei hoitoja tukevaa todistusaineistoa ole. Tällöin ihan aito skeptikkokin saa sanoa sen ääneen.”

Osoitan tässä kirjoituksessa, että CAM-hoitojen hyödyllisyyttä tukevaa tutkimusnäyttöä on. Toinen kysymys on sitten se, millainen ja minkä tieteenalan tutkimusnäyttö katsotaan kenenkin mielestä päteväksi. Tähän palaan yllä esittämäni teemalistan kohtia 2 ja 3 käsitellessäni (tulevissa kirjoituksissa).

Tämä kirjoitus ei ole tieteellinen katsaus kaikkeen CAM-tutkimukseen, eikä mitenkään voikaan olla aihepiirin laajuuden vuoksi. Kirjoitus ei myöskään ole CAM-hoitojen puolustus. Se, mitä puolustan, on avoin tiede ja asiallinen, tutkimuksiin nojaava keskustelu hoitomuodoista, joita Suomessa käyttää noin kolmannes väestöstä. (Wahlström 2009, Lindemann 2011). Taloustutkimuksen (2008) selvityksen mukaan akupunktiota, kiropraktiikkaa ja refleksologiaa ilmoittaa käyttäneensä joskus elämänsä aikana kutakin reilut 20 prosenttia väestöstä.

CAM-hoidot ovat laaja joukko hyvin erilaisia hoitamisen ja terveyden edistämisen muotoja, jotka sijoittuvat yleensä  virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolelle. Niitä käytetään yleensä tavanomaisten (virallisten) terveyspalvelujen täydennyksenä ja lisänä. Eri maissa on erilainen lainsäädäntö virallisuuden ja epävirallisuuden osalta. Sen perusteella, kuinka kansalaiset näitä hoitomuotoja Suomessa käyttävät, osuvin termi on juuri täydentävät hoidot.

cam-kolmijako

cam-termeja-2

Puhutaan myös luontaishoidoista, joilla viitataan luonnonmukaisuuteen. Pieni piiri suomalaisia täydentävien hoitojen vastustajia puhuu uskomushoidoista. ”Uskomusääkintä-sanalla on voimakkaasti negatiivinen sävy. Sille on vaikea nähdä muuta käyttöä kuin vallitsevan terveydenhoitojärjestelmän ulkopuolisten hoitojen väheksyminen. Sellainen kuitenkin tukahduttaa mielekkään keskustelun ja hidastaa eräiden lääketieteen ulkopuolisten hoitojen tehokkuuden arviointia. (ks. tarkemmin Hemilä 2016) Louhiala ja Hemilä (2014) osoittavat, että CAM ja näyttöön perustuva lääketiede (evidence based medicine) eivät ”luonnostaan”, automaattisesti ole toistensa vastakohtia.

CAM-hoitoja käytetään erityisesti erilaisten kroonisten tai hankalasti virallisessa järjestelmässä autettavien vaivojen ja oireiden lievittämiseen (mm. selkävaivat, masennus, univaikeudet, päänsärky, migreeni, vatsa ja suolistovaivat, stressioireet), sairauksien ehkäisyyn ja terveyden edistämiseen. (Danell 2015)

Mitä on tieteellinen  CAM-tutkimus?  

Se on tieteellisyyden kriteerit täyttävillä tutkimuksilla osoitettu näyttö jonkun CAM hoidon tai hoitokokonaisuuden hyödyllisyydestä käyttäjälle/asiakkaalle/potilaalle. Se ei tarkoita ainoastaan sellaista  näyttöä, joka on tuotettu biolääketieteen tutkimusmenetelmin. RCT:tä käsittelen myöhemmin. ”Tutkimusnäyttö” ei ole synonyymi RCT:lle tai meta-analyysille.  Näyttöä on monenlaista ja monitasoista. CAM-tutkimus on monitieteistä,  biolääketieteen viitekehys on yksi tulokulma tutkimukseen, mutta ei ainoa. CAM-hoitoja koskevien tiedekiistojen ydin (onko näyttöä vai ei) saattaakin olla juuri tässä. Kiistan kanssa voidaan elää välttämällä lukkiutumista kunkin tieteenalan omiin  ”tutkimuspoteroihin”, ja lisäämällä asiallista keskustelua ja monitieteistä yhteistyötä.

CAM-tutkimusta on vähän verrattuna lääketutkimuksiin tai yleensäkään lääketieteelliseen tutkimukseen. Sitä kuitenkin on ja se on koko ajan lisääntymässä.  CAM-tutkimus on vilkastunut kansainvälisesti niin alan erikoislehdissä kuin lääke- ja muissa tieteellisissä tutkimusjulkaisuissa  (Brodin Danell & Danell 2009). Esimerkiksi Evidence-Based Complementary and Alternative Medicine -lehti julkaisi vuonna 2013 kaikkiaan yli 1000 tieteellistä artikkelia.[i] Tutkimus on myös monimuotoistunut. Lääketieteellisen viitekehyksen lisäksi tutkimusta tehdään mm. sosiologian, hoitotieteen, psykologian, antropologian, kansanperinteen ja taloustieteen aloilla.

Monissa maissa on perustettu erillisiä CAM-tutkimuskeskuksia. Niitä on mm. USAssa, Ruotsissa,  Norjassa ja Tanskassa. Suomen sosiaali- terveysministeriön työryhmä ehdotti vuonna 2009 CAM-hoitojen tutkimuksen lisäämistä Suomessa ja tutkimuksen tietopankin perustamista.[ii]  Myös WHO suosittelee jäsenmaitaan tutkimaan CAM-hoitojen käyttöä, niiden vaikutuksia ja turvallisuutta.  Maailman terveysjärjestön mukaan CAM-tutkimuskeskuksia on yli 70 eri maassa.[iii] CAM-hoitoja myös opetetaan monien maiden yliopistoissa. Hoitomuotoja käytetään tukihoitoina yli puolessa Norjan sairaaloista. (Jakobsen ym 2015)

Milten näyttöä CAM-hoitojen hyödyistä saadaan?

Hoitamisen ja terveyden edistämisen vaikutusten tutkiminen jaetaan tavallisesti kahteen päätyyppiin:  1) teho/vaikuttavuus (efficacy) = vaikutus keinotekoisesti luodussa kliinisessä tilanteessa – vastaa kysymykseen, voiko hoitomuoto toimia jonkin valitun teorian mukaisesti ja 2) toimivuus/vaikuttavuus (effectiveness) = vaikutus tavanomaisessa käytännössä – vastaa kysymykseen, mitä tapahtuu reaalielämässä

Tehoa arvioidaan lääketieteessä usein juuri RCT-menetelmää soveltaen käyttäen erilaisia mittareita.  Terveyden edistämisessä interventioiden tehoa voidaan arvioida  esimerkiksi käyttäen mittarina rahaa eli laskemalla kustannuksia tai  arvioimalla, voiko jotakin interventiota ylipäänsä toteuttaa käytännössä. (esim. feasibility study). Toimivuutta arvioidaan tutkimalla käytännön elämässä potilaiden tai ihmisryhmien saamia hyötyjä tutkitusta hoidosta/ interventiosta.

Niitä voidaan arvioida mittaamalla  kemiallisia ja fysiologisia muutoksia, jolloin ei oteta huomioon ihmisen kokemusta sekä  mittaamalla koettua oireiden lievenemistä, kuntoutumista, olon kohentumista ja muita tutkittavien tilojen muutoksia tai kuvaamalla esimerkiksi jotakin hoidon tai terveyden edistämisen prosessia  Menetelmäkirjo on runsas RCT:stä kvalitatiivisiin tutkimuksiin.

Näyttö voidaan siis saada muun muassa RCT-menetelmän avulla, tekemällä systemaattisia katsauksia ja meta-analyysejä, muilla ei-satunnaistetuilla kliinisillä tutkimuksilla, kvantitatiivisilla väestötutkimuksilla ja kvalitatiivisilla tutkimuksilla.

Mitä evidenssiä täydentävien hoitojen hyödyistä  on?

Tutkimusnäytön kokonaisuus voidaan jaotella seuraaviin tutkimuksen luonteen mukaan jaoteltuihin ryhmiin. Kuvioon olen tiivistänyt, millaista näyttöä tutkimusjulkaisuissa esiintyy.

cam-tutkimukset

Kuvio vastaa todellisuutta (näitä asioita on luettavissa tutkimusjulkaisuista), mutta se ei ole kattava siksi, että aihepiiri on hyvin laaja ja tutkimuksia on julkaistu erittäin paljon. Tässä on tarkoitus antaa esimerkkejä tutkimuksista. Niillä osoitan, että CAM-hoitojen hyödyistä on olemassa julkaistua tieteellistä näyttöä. Näitä hoitomuotoja ei siis ole ”todettu hyödyttömiksi aikoja sitten”, kuten Pauli väittää.

Tieteellinen näyttö CAMin hyödyistä on verrattomasti vähäisempää kuin lääketieteeseen nojaavien hoitomuotojen näyttö. Edzar Ernstin, yhden aktiivisimman täydentävien hoitojen kriitikon selvitysten mukaan hänen analysoimasta 678 täydentävästä hoitomuodosta 7,4 prosenttia perustui RCT-tutkimusnäyttöön.[iv]

Vertailun vuoksi esitän, mitä BMJ:n tutkijaryhmä on selvittänyt virallisen terveydenhuollon käytössä olevien hoitomuotojen näytöstä. Vain 11 prosentilla tutkituista 3000 hoitomuodosta oli vankka näyttö toimivuudesta, 24 prosentilla oli todennäköisesti hyödyllisiä vaikutuksia; 7 prosentilla hoidoista haitan ja hyödyn suhde oli epävarma ja 5 prosenttia analysoiduista hoidoista todennäköisesti eivät ole hyödyllisiä. Tehottomiksi tai haitallisiksi todettiin 3 prosenttia hoitomuodoista. Teholtaan tuntemattomien hoitojen joukossa on paljon sellaisia, joita on vaikea sovittaa RCT:n muottiin.  Selvityksen luvut eivät kerro, kuinka paljon analysoituja hoitoja terveydenhuollossa käytetään, vaan ainoastaan sen, kuinka monen yksittäisistä hoitomuodoista voidaan todeta näyttöön perustuviksi.[v]

Esimerkkejä  CAM-hoitoja koskevista tutkimuksista

Keskityn tässä kehomielihoitojen  ryhmään. Suurimman osan alla olevista esimerkeistä olen raportoinut runsas vuosi sitten julkaistussa kirjassani, josta  löytyvät viitteiden täydelliset julkaisutiedot, katso lähdeluettelo.

Useimpien kehomieli-hoitojen fysiologisia vaikutusmekanismeja ei tunneta. Hoidettavat kokevat kyllä myönteisiä vaikutuksia ja terveydentilansa paranemista, mutta ei tiedetä miten, millä mekanismilla vaikutukset syntyvät. Tätä lääkärinkin työssä esiintyvää ilmiötä (että ei tunneta aina käytettävien hoitojen vaikutusmekanismia) käsittelee kiinnostavasti edellisen kirjoitukseni kommentissa Matti. Myös esim. SSRI-lääkkeiksi kutsuttujen masennuslääkkeiden fysiologinen vaikutusmekanismi on epäselvä. [vi]

Muutamista CAM-hoidoista on olemassa Cochrane-katsauksissa osoitettua näyttöä. Akupunktiosta on tehty kymmeniä katsauksia, joissa on selvitetty sen vaikutuksista eri sairauksiin ja vaivoihin. Akupunktion on todettu auttavan plaseboa enemmän sekä akuutin migreenikohtauksen hoidossa että migreenin ehkäisyssä. Se on vähintään yhtä tehokas tai mahdollisesti tehokkaampi kuin ennalta ehkäisevä lääkehoito, ja sillä on vähemmän haittavaikutuksia. Myös jännityspäänsärkyyn, fibromyalgiakipuihin ja jäykkyyteen sekä kuukautis- ja synnytyskipuihin akupunktiosta on tutkimusnäyttöä.[vii] Myös akupainannan vaikutuksia kivun lievitykseen on tutkittu. Viittätoista satunnaistettua  kliinistä koetta koskevan katsauksen laatijat päättelivät akupainannan sopivan hyvin muun kivun hoidon tueksi. [viii]

Hypnoosi saattaa Cochranen mukaan auttaa synnytyskivuissa ja kiropraktikon hoito alaselän kivuissa. [ix]  Joogaa on tutkittu paljon ja sen vaikutuksista on julkaistu runsaasti tieteellisiä artikkeleita. On tehty useita systemaattisia katsauksia. Alkoholista, huumeista ja tupakasta vieroittumisessa siitä on ollut jonkin verran hyötyä, mutta tutkimusnäyttö ei vielä ole riittävä. Myös verenpaineen hoidossa joogasta on saatu rohkaiseva kokemuksia. Astmapotilaille sitä voi suositella lisänä ja vaihtoehtona hengitysharjoituksille. Myös kipujen lievitykseen ja aivoinfarktin jälkeiseen kuntoutukseen joogasta on ollut apua.[x]   Meta-analyysi 16:sta joogaa koskevasta satunnaistetusta kontrolloidusta kliinisestä kokeesta, joissa selvitettiin minkä tahansa joogamuodon vaikutuksia psykiatrisiin häiriöihin (masennus, ahdistus, skitsofrenia, muisti, huomio, tiedon käsittely) osoitti, että siitä on hyötyä masennuksen, skitsofrenian hoidon (lääkkeiden tukena), lasten ADHD:n ja unihäiriöiden hoidossa.  Katsauksen laatijat suosittelevat tehtäväksi joogan pitkäaikaisvaikutuksia selvittäviä sekä biomarkkereita ja neurokuvantamista soveltavia tutkimuksia, jotta nykyinen näyttö hyödyistä voitaisiin vielä varmentaa.[xi]

Monet joogaa, meditaatiota ja hengitystekniikoita koskevat tutkimukset ovat osoittaneet niiden positiiviset vaikutukset stressi- ja muiden oireiden lievittäjänä ja toimintakyvyn parantajana esim. rintasyöpäpotilailla. Samoin ohjattujen mielikuvaharjoitusten on todettu olevan hyödyllisiä masennuksen ja ahdistuksen hoidossa. Tutkijat suosittelevatkin joogaa stressin ja ahdistuksen hoitoon täydentäväksi menetelmäksi. Hyödyistä on kiistatonta näyttöä, vaikka satunnaistetuin kontrolloiduin kokein ei ole osoitettu suoraa tilastollista yhteyttä joogakäytäntöjen ja stressi- ja ahdistusoireiden vähenemisen välillä.  [xii]  [xiii]

Parantavan, terapeuttisen kosketuksen myönteisistä vaikutuksista on raportoitu tutkimuksissa [xiv] Sillä on myös fysiologisia vaikutuksia, terapeuttisen kosketuksen on todettu alentavan kortisolitasoa ja lisäävän tappajasolujen määrää.[xv]

Satunnaistetussa kontrolloidussa kokeessa vertailtiin terapeuttisen kosketuksen ja ystävällisten vierailujen vaikutusta laitoksissa tai yhteisöasunnossa asuvien vanhusten polvinivelrikosta aiheutuneeseen kipuun ja toimintarajoituksiin. Hoito toi merkittäviä parannuksia yhdeksään kahdestatoista erilaisesta tulosmuuttujasta, kun taas mitään merkittävää parannusta näissä ei tapahtunut vierailuryhmässä. Masentuneisuuden sekä nivelkipujen väheneminen ja nivelten toimintakyvyn paraneminen viittaavat siihen, että hoito on käyttökelpoinen lisähoito helpottamaan vanhusten nivelvaivoja.[xvi]  Toisessa kokeessa tutkittiin terveitä aikuisia ennen ja jälkeen hoidon, jossa hoitaja kosketti kevyesti henkilön jalkoja, käsivarsia ja käsiä. Vertailuryhmässä hoitaja ei tehnyt mitään, vaan oli lukevinaan kirjaa potilaan maatessa hoitopöydällä. Kosketushoito hidasti sydämen sykettä ja laski verenpainetta ja vähensi koehenkilöiden itse arvioitua stressiä ja lisäsi rentoutuneisuutta ja rauhoittuneisuutta.[xvii]

Katsauksessa Reikin, terapeuttisen kosketuksen ja hoitavan kosketuksen vaikutuksia syöpäpotilaiden hoidossa tutkijat ottivat analyysinsa mukaan muitakin tutkimuksia kuin satunnaistettuja kontrolloituja kokeita, koska halusivat arvioida hoidon tuloksia myös potilaiden omien kokemusten ja tuntemusten näkökulmasta. Katsauksessa oli mukana sekä koeasetelmin että haastatteluin tehtyjä tutkimuksia. Tulosten mukaan stressihormonitasot pienentyivät, verenpaine laski, syke rauhoittui, tappajasolujen määrä lisääntyi ja hoidettavat kokivat hyvinvointinsa lisääntyneen. On mahdollista, että reikissä ja kosketushoidoissa hoidettava laskeutuu syvään rentoutumisen tilaan, joka vahvistaa ihmistä henkisesti ja virittää kehon omia biologisia parantamismekanismeja toimintaan.[xviii]

Erilaisia meditaatiotekniikoita, joista Suomessa nykyään suosituin lienee joogan ohella ”mindfulness based stress reduction” -menetelmä eli tietoisen läsnäolon meditaatio, käytetään työkaluna rentoutumiseen. Niillä hiljennetään ja rauhoitetaan liian kovilla kierroksilla kulkeva keho ja vaelteleva mieli. Meditatiivinen tila on pohjimmiltaan fysiologinen tila, jolla pyritään psyykkiseen tasapainoon ja emotionaaliseen vakauteen. Kiinnostus meditaation käyttöön terapeuttisena välineenä kasvaa koko ajan ja sen vaikutusmekanismeja tutkitaan nykyisin paljon.

Tutkimusten mukaan stressi lievittyy, mieli tyyntyy ja kiputilat helpottuvat. Menetelmä toimii riippumatta osallistujien uskonnollisesta suuntautuneisuudesta.[xix]  Meditaatio vaikuttaa ihmiseen siis myös fysiologisesti. Se nostaa monoamiinitasoa, lisää parasympaattista aktiivisuutta, vähentää oksidatiivista stressiä, parantaa endogeenisten antioksidanttien määrää ja antioksidantti-entsyymien aktiivisuutta. Tutkimusten rajoituksia ovat olleet niiden pieni otoskoko. [xx]

Aromaterapian on todettu lievittävän masennusta, vähentävän stressiä ja ahdistusta ja sillä on havaittu olevan myönteisiä fysiologisia vaikutuksia väsymykseen, verenpaineeseen, pulssiin ja uneen. Terapialla todettiin lievä myönteinen vaikutus uneen. Katsauksen mukaan se oli pienempi kuin sen vaikutus ahdistuksen, masennuksen ja stressin lievittäjänä, mutta suurempi kuin kivun lievitysvaikutus. Aromaterapia vaikutti vähemmän kuin musiikkiterapia, mutta enemmän kuin liikunta.[xxi]

Reiki-hoidon käytön hyödyistä potilaille syöpähoitojen yhteydessä on tutkimusnäyttöä. Rintasyöpäpotilaiden hoitokokemukset voivat olla hyvin raskaita ja ne vaikuttavat yleiseen hyvinvointiin. Eräässä pilottitutkimuksessa tarkasteltiin Reiki-hoidon ja toisen ihmisen läsnäolon vaikutuksia sytostaattihoitoja saavien rintasyöpäpotilaiden elämänlaatuun, mielialaan ja oireisiin. Sekä Reiki että toisen ihmisen läsnäolo paransivat potilaiden mielestä heidän mielialaansa ja elämänlaatuaan verrattuna tavanomaiseen hoitoon. Reiki osoittautui potilaiden hyväksymäksi hoitomuodoksi, jolla ei ole mitään haittavaikutuksia, mutta joka auttaa parantamaan hyvinvointia. Toisaalta kiinnostavaa on, että ennakko-oletusten vastaisesti ryhmä, joka sai läsnä olevan ihmisen ”hoitoa” raportoi enemmän myönteisiä vaikutuksia kuin Reiki-ryhmä. Toisessa pienessä pilottitutkimuksessa saatiin tulokseksi, että reiki voi auttaa sairaanhoitajia työstressin purkamisessa.[xxii]

Kehomieli-hoidot näyttävät tutkimusten mukaan auttavan erilaisissa ahdistustiloissa. Esimerkiksi raskauden aikaisen ahdistuksen vähentämiseen niistä voi olla apua.[xxiii]

Syöpäpotilaat käyttävät olotilansa kohentamiseen enenevässä määrin täydentäviä hoitoja, esimerkiksi erilaisia energiahoitoja. Niissä he kokevat rentoutuvansa, rauhoittuvansa ja tyyntyvänsä. Näin ne lievittävät ahdistusta, parantavat unen laatua ja lievittävät kipuja.[xxiv]

Tanskassa tutkittiin energiahoitojen vaikutusta perä- ja paksusuolisyöpäpotilaiden elämän laatuun, masennusoireisiin, mielialaan ja unen laatuun kokeellisessa kenttätutkimuksessa. 247 potilasta satunnaistettiin hoito- ja vertailuryhmään ja lisäksi mukana oli ryhmä, joka sai itse valita hoitajansa sekä tämän vertailuryhmä. Hoidoilla oli yhteyttä tutkittuihin hyvinvointitekijöihin ainoastaan niiden potilaiden kohdalla, joilla oli positiivinen asenne CAM-hoitoja kohtaan ja jotka pitivät elämänlaatua ja hyvää mielialaa tärkeinä hoidon tuloksina ja jotka uskoivat spirituaaliseen voimaan hoidoissa. Nämä ihmiset toivoivat ja odottivat hoidoista jotakin hyvää – ja saivat odottamaansa.[xxv] Tämä tutkimus osoittaa hoitoon kohdistuvien odotusten suuren merkityksen.

Refleksologisen hoidon vaikutuksista ohitusleikkausta seuraavan ahdistuksen lievittämisessä tutkittiin 80 potilaalle tehdyssä satunnaistetussa kontrolloidussa kokeessa. Ahdistus lievittyi merkittävästi refleksologihoitoa saaneessa ryhmässä, mikä viittaa siihen että se voisi olla käyttökelpoinen lääkkeetön hoitomuoto leikkauksen jälkeisen ahdistuksen vähentämisessä.[xxvi]

Tutkittu lähinnä yksittäisiä hoitoja

Näyttö CAMin hyödyistä näyttäisi tämän yleisluontoisen tarkastelun pohjalta koostuvan suurelta osin yksittäisten hoitomuotojen tutkimuksesta.  Tilanteista, joissa hoitoja käytetään integratiivisesti eli terveydenhuollon tarjoaman tavanomaisen hoidon osana esimerkiksi sairaaloissa ja perusterveydenhuollossa, on vielä hyvin vähän.  Lääketieteen kliinisen kokeen standardimalli ei sellaisenaan sovellu hoitokokonaisuuksien tutkimiseen. Metodologiaa on tältä osin kehitettävä.

Tässä kirjoituksessa esitetyt perustelut ja lähdeviitteet osoittavat, että väite CAM-hoitojen tutkitusta hyödyttömyydestä on perusteeton.

Kiinalaisesta lääketieteestä, jota en ole kirjoituksessa käsitellyt (luukuun ottamatta akupunktiota, joka on osa kiinalaista lääketiedettä), julkaistaan kymmeniä tieteellisiä lehtiä. Tässä esimerkiksi Tampereen yliopiston kirjaston valikoimassa olevat kahdeksan lehteä: The American journal of Chinese medicine, (1979) Peer-Reviewed), Chinese Herbal Medicines Peer-Reviewed, Chinese Journal of Integrative Medicine Peer-Reviewed, Chinese Journal of Natural Medicines, Chinese medicine Peer-Reviewed, Global Journal of Integrated Chinese Medicine and Western Medicine, World Journal of Traditional Chinese Medicine Peer-Reviewed, World Science and Technology – Modernization of Traditional Chinese Medicine and Materia Medica.

Homeopatiasta kirjaston sähköisessä luettelossa on kaksi lehteä: Homeopathy Peer-Reviewed ja International Journal of Advanced Ayurveda, Yoga, Unani, Siddha and Homeopathy

LÄHDELUETTELO

Danell J-A. From disappointment to holistic ideals: a qualitative study on motives and experiences of using complementary and alternative medicine in Sweden. Journal of Public Health Research 2015; 4:538

Brodin Danell J-A, Danell R. Publication activity in complementary and alternative medicine. Scientometrics 2009; 80(2):539-551

Hemilä H. Uskomuslääkintä on harhaanjohtava termi. Duodecim 2016;132:1389-90

Jacobsen R, Fønnebø VM, Foss N, Kristoffersen AE Use of complementary and alternative medicine within Norwegian hospitals. BMC Complementary and Alternative Medicine (2015) 15:275

Lindeman M Biases in intuitive reasoning and belief in complementary and alternative medicine. Psychology and Health, 26(3):371–382.

Louhiala, P. & Hemilä, H. (2014) Can CAM treatments be evidence-based? Focus on Alternative and Complementary Therapies, 19(2)84–89.

Taloustutkimus. 2008. Kuluttajien näkemykset/kokemukset eri sairauksien parantamiskeinoista. Suomen Apteekkariliitto, Lääketietokeskus Oy ja Suomen Lääkäriliitto. Maaliskuu 2008.

Wahlström, M., Sihvo, S., Haukkala, A., Kiviruusu, O., Pirkola, S. & Isometsä, E. 2008. Use of mental health services and complementary and alternative medicine in persons with common mental disorders. Acta Psychiat Scand, 118(1):73–80.

VIITTEET

Täydet viitetiedot kirjassa Aarva P. Parantavat energiat. Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista. Basam Books. 2015 http://www.adlibris.com/fi/kirja/parantavat-energiat-9789522604491

[i] Louhiala P, Hemilä H 2014

[ii] Sosiaali- ja terveysministeriö. Vaihtoehtohoitojen sääntelyn tarve. Vaihtoehtohoitoja koskevan lainsäädännön tarpeita selvittäneen työryhmän raportti. 2009:17. Helsinki.

[iii] WHO. WHO traditional medicine strategy: 2014–2023. 2013. http://apps.who.int/iris/bitstream/10665/92455/1/9789241506090_eng.pdf (luettu 25.4.2016)

[iv] Ernst 2011.

[v] BMJ 2014.

[vi] (Davies 2013. Ks. myös Götzche 2014).

[vii] Cochrane 2015.

[viii] Chen & Wang 2014.

[ix] Cochrane 2015.

[x] Posadzki ym. 2014 a, b;  Cramer ym 2014; Pozadski 2011; Garret ym. 2011; Sherman ym. 2011.

[xi] Balasubramaniam ym. 2013.

[xii] Henneghan & Harrison 2015.

[xiii]  Hewett 2011; Smith ym. 2011; Javnbakht ym. 2009; Sharma & Heider 2013; Li & Goldsmith 2012.

[xiv] Svennevig 2003.

[xv] Coacley & Duffy 2010.

[xvi] Lu ym. 2013.

[xvii] Shaltout ym. 2012.

[xviii] Coacley ja Barron 2012.

[xix] Kabat-Zinn 2013; Greeson 2015; Guy ym. 2015.

[xx] Kasala ym. 2014.

[xxi] Hwang & Shin 2015.

[xxii] Orsak ym. 2015; Cuneo ym. 2011.

[xxiii] Cochrane 2015.

[xxiv] Coacley & Barron 2012.

[xxv] Pedersen ym. 2014.

[xxvi] Bagheri-Nesami ym. 2014.

Pseudoskeptikkojen näennäistiede

 

nanopallotSuomessa toimii Skepsis ry -niminen yhdistys. Se väittää olevansa tieteellinen yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää kriittistä ajattelua sekä tieteeseen ja järkeen perustuvaa käsitystä maailmasta. Yhdistys on vastikään osoittanut kritiikkinsä Keski-Pohjanmaan kansanopistolle näennäistieteellisten terveyskurssien sisällyttämisestä koulutusvalikoimaansa. Skepsis halventaa opistoa julkistamalla sen huuhapalkinnon saajaksi.

Opistossa tarjotaan kursseja muun muassa suomalaisista perinnehoidoista, kuten kalevalaisesta jäsenkorjauksesta, kiinalaisesta lääketieteestä ja homeopatiasta. Kaikkien näiden hyödyistä terveyden edistämisessä ja sairauksista toipumisessa on olemassa tieteellisesti osoitettua näyttöä.

Vuonna 1996 yhdistys kritisoi pseudotieteellisyydestä Anja Rautajoen kirjaa Parantava kosketus. Kirjassa kuvataan kosketushoitoja. Niiden hyödyistä on myöskin kertynyt – varsinkin kymmenen viime vuoden aikana –  runsaasti tutkimusnäyttöä. Kosketuksella on sekä psyykkisesti että myös fysiologisesti vaikuttavaa parantavaa tehoa.

touch

Ylen nettisivuillaan julkaiseman uutisjutun mukaan ”Skepsis korostaa palkintoperusteluissaan, ettei erityisesti julkisella rahalla tuettavien oppilaitosten tulisi antaa minkäänlaista sijaa näennäistieteen levittämiselle.”  Jutussa ei tosin kerrota, miten Skepsiksen huuhaaksi nimittämät hoidon ja terveyden edistämisen muodot ovat näennäis- eli pseudotiedettä.

Skepsis on siis huolissaan pseudotieteen leviämisestä ja siksi tiedottaa julkisuuteen huuhaapalkintonsa välityksellä mielipiteensä.

Mistä tällainen toiminta kertoo?

Se kertoo ennen muuta yhdistyksen pseudoskeptisyydestä. Näennäisskeptisyys on sitä, että esitetään mukatiedekritiikkiä. Todellisuudessa kritiikki ei kuitenkaan millään tavalla liity tieteeseen eikä sitä perustella julkisesti ja avoimesti saatavilla olevilla tieteellisillä tutkimuksilla, vaan ns. tiedeauktoriteettien näkemyksillä, joita niitäkään ei esitetä julkisesti arvioitaviksi. Ne esitetään itsestäänselvyyksinä. Pseudoskeptisyys viittaakin joko tietämättömyyteen tai älylliseen epärehellisyyteen. Kumpikin on tieteen näkökulmasta vaarallista.

Tieteessä on näet kyse epävarmuuden kartoittamisessa. Se pyrkii kuvaamaan ja ymmärtämään maailman ilmiöitä, joita ei vielä tunneta tai ymmärretä. Mitään lopullista varmuutta tiede ei tuo, ja yleensä tieteelliset löydökset esitetään joko empiirisen aineiston perusteella todennäköisyyksinä tai loogiseen päättelyyn tuloksena (kuten matematiikassa).

Jotta Keski-Pohjanmaan kansaopiston kansansivistystyötä voisi nimittää pseudotieteelliseksi, pitäisi tutkimusnäyttöön perustuen osoittaa, mikä nimenomainen seikka Skepsiksen huuhaaksi määritellyissä kursseissa on pseudotiedettä. Tätä Skepsis ei osoita eikä se sitä mitenkään pystykään osoittamaan, koska monista virallisen terveydenhuoltojärjestelmämme ulkopuolisista hoitomuodoista (kuten kiinalaisesta lääketieteestä, homeopatiasta ja jäsenkorjauksesta) on olemassa tutkimusnäyttöä, kahdesta ensiksi mainitusta jopa runsaasti.

Kiinalaisen lääketieteen näytöistä ei edes juuri kiistellä. Homeopatiatutkimuksista sen sijaan käydään kansainvälisestikin tiedekiistoja, mutta sen toimivuudesta on tutkimusnäyttöä. Sitä löytyy muun muassa PubMedistä.

Homeopatia ja Sveitsi, huuhaa ja USA

Skepsiksen logiikalla yhdistyksen pitäisi myöntää huuhaapalkinto myös Sveitsin, Saksan ja Iso-Britannian hallituksille, joiden päätöksin homeopaattiset hoidot korvataan sairausvakuutuksesta. Why alternative therapies are covered by health insurance.  Loogisuuden nimessa Skepsis joutuisi lähettämään huuhaapalkintonsa  yli puolelle Yhdysvaltain ja Norjan sairaaloista, sillä niissä käytetään täydentäviä hoitomuotoja, joiden tausta-ajatus ei nojaa moderniin biolääketieteeseen, mutta joiden on osoitettu  auttavan potilaita heidän toipumisessaan. Tutkimuksia löytyy esimerkiksi BioMed Centralista

Huuhaapokaali menisi myös Yhdysvaltain kansallisen terveysinstituutin tutkimusyksikölle  National Center for Complementary and Integrative Health. Keskus tutkii ei-biolääketieteellisten hoito- ja terveyden edistämisen muotojen toimivuutta. Samaan palkinnonsaajien joukkoon kuuluisivat lähes kaikki Suomen työväenopistot. Niissä nimittäin opetetaan joogaa ja mindfulness-meditaatiota.

Skepsiksen katsannossahan nämä ovat pseudotieteellisiä, sillä niiden hyvinvointia lisäävän vaikutuksen ajatus ei nojaa modernin länsimaisen lääketieteen dogmiin. Mindfulnessin hyödyt on silti – vihdoinkin – myönnetty suomalaisessakin lääketiedeyhteisössä, vaikka käytännön terveydenhuollossa sitä käytetäänkin hyvin vähän.

Se, että näiden hoitosuuntausten tausta-ajattelu ei perustu biolääketieteen fysikaalis-kemialliseen ihmiskuvaan, ei tee niistä tietenkään väheksyttäviä tai pseudotieteellisiä. Väärinkäsityksen välttämiseksi ilmoitan, että en aja erityisesti homeapatian tai kiinalaisen tai minkään mukaan yksittäisen hoitonäkemyksen asiaa, vaan ajan järkevyyden, tieteellisyyden, monimuotoisuuden ja avoimuuden periaatteiden toteutumista niin terveystieteissä, käytännön terveydenhuollossa kuin kansansivistystyössäkin.  Katson, että tästä hyötyvät kansalaiset. He ansaitsevat parasta mahdollista hoitoa  – niin biolääketieteellistä kuin muidenkin tieteenalojen tutkimusnäyttöön perustuvaa hoitoa. Ristiriitaa lääketieteellisen ja muun tieteellisen tutkimuksen välillä ei tarvita. Tarvitaan yhteistyötä.

Yle Radio Suomi teki äskettäin aiheesta asiallisen keskusteluohjelman sekä sen perusteella nettijutun otsikolla Lääketieteen ja täydentävien hoitojen vastakkainasettelu ei auta potilasta.

Turhia ristiriitoja

Pseudoskeptikot sekoittavat tieteen ja käytännön joko tietämättömyyttään tai tahallaan pyrkimällä rakentamaan turhia ristiriitoja. Tieteestä ja pseudotieteestä puhuttaessa on hyvä pitää mielessä, että nykyinen julkisesti rahoitettava terveydenhuoltojärjestelmämme nojaa vain osittain tieteellisten tutkimusten antamiin tuloksiin. Se ottaa soveltuvin osin käyttöönsä tutkimusten tuloksia, mutta suurelta osin hoitoa koskevat päätökset ja ratkaisut nojaavat muihin seikkoihin kuin tieteeseen. Taustalla ovat raha, valta, politiikka, ammattiyhdistystoiminta, maailmakuvat, ajatustottumukset jne.

Terveydenhuollossa nykyisin käytössä olevista hoitomuodoista on BMJ:n tekemän selvityksen mukaan reilusti alle puolella tukenaan kliinisin kokein osoitettu tutkimusnäyttö. What conclusions has Clinical Evidence drawn about what works, what doesn’t based on randomised controlled trial evidence?

Tähän tieteellisen näytön muotoon (RCT = randomized contolled trial) pseudoskeptikot ilmeisesti viittaavat tieteestä puhuessaan, vaikka eivät sitä avoimesti sanokaan. RCT on kuitenkin vain yksi hoitamisen hyödyllisyyttä, vaikuttavuutta, tehoa ja toimivuutta osoittava tieteellinen metodi. Pelkän metodin ei pitäisi koskaan ohjata tieteellistä ajattelua.

Tiede ei ole arvovapaata. Kaikkialla maailmassa siihen vaikuttavat raha, politiikka ja valta kuten terveydenhuoltojärjestelmien kehittämiseen. Pitkällä aikavälillä, kunnes kertyy riittävästi vallitsevaa tiedeparadigmaa haastavia, empiiriä havaintoja, tiedekin uudistuu ja ottaa tutkittavakseen asioita, jotka sotivat vallitsevaa tiedekäsitystä vastaan. Tämä prosessi on hidas. Kyse on tiedeparadigman muutoksesta. Suomessa terveystieteissä tällä hetkellä vallitsee materialistis-reduktionistinen biolääketieteen paradigma. Tiede edistyy, kun uudet teoriat maailmasta (esimerkiksi ihmisestä ja hänen hoitamisestaan) havaitaan edeltäjiään totuudenkaltaisemmiksi.

Historiallisesti skeptikot ovat vaikuttaneet tieteellisen ajattelun uudistumiseen esittämällä sellaisia kysymyksiä kuin ”Miten voimme tietää jotakin ja millä tämän tiedon voi perustella”.  He ovat kyseenalaistaneet totuttuja ajattelutapoja tieteessä. Tieteellinen maailmankuva on ajattelutapa, joka ei lukitse ennakkoon oikeaksi tai vääräksi jotakin tiettyä teoriaa, metodia tai taustafilosofiaa.

Pseudoskeptikoille suosittelen tuoretta tietokirjaa Skeptisismi Epäilyn ja etsimisen filosofia. Siinä (s. 382) todetaan muun muassa. että ”on tieteen pelisääntöjen vastaista pohjata ajattelu sokeasti luotettuihin auktoriteetteihin tai omiin pinttyneisiin ennakkoluuloihin, joita ei ole asetettu kriittisen harkinnan kohteiksi”. 

Pseudoskeptinen ajattelu sisältää runsaasti piirteitä kriittisen ajattelun puutteesta. Se pyrkii suojelemaan kansaa joltakin muka pseudotieteelliseltä pahalta, jota se ei kuitenkaan millään tavalla yksilöi eikä perustele.

Kysynkin, mikä kiinalaisessa lääketieteessä, homeopatiassa ja kalevalaisessa jäsenkorjauksessa on pseudoskeptikkojen mielestä haitallista tai kielteistä niiden käyttäjille? Millaisin argumentein he perustelevat vaatimustaan,  että julkisilla varoilla ei saisi opettaa kansanopistossa kiinalaista lääketiedettä? Kenelle ehkäisevään terveydenhoitoon voimakkaasti suuntautunut kiinalainen lääketiede on epäedullista? Samat kysymykset esitän homeopatiasta ja jäsenkorjauksesta.

Avoin ja asiallinen keskustelu olisi paikallaan.

Pseudoskeptikoiden yhdistys kritisoi vapaata kansansivistystyötä tekevää Keski-Pohjanmaan kansanopistoa näennäistieteellisten terveyskurssien sisällyttämisestä koulutusvalikoimaan. Tätä kummallista väitettä he perustelevat oletuksella, että olisi muka olemassa yksi ja ainoa lääketiede ja sekin vain tietynlainen. Tätä tietynlaisuutta skeptikot eivät kuitenkaan tuo teksteissään julki, mutta se näkyy selkeästi heidän perusteluissaan. Se näyttää olevan materialistiseen reduktionismiin, kemiaan ja fysiikkaan nojaava biologinen teoria ihmisestä  ja RCT-näyttö. Tässä tiedemallissa ei ole sijaa tietoisuudelle, mielelle ja tunteille.

Sitä paitsi kansanopisto ei väitäkään kurssejaan koululääketieteellisiksi (moderni biolääketiede). Kurssien rinnastus koululääketieteeseen, kuten skeptikot huuhaaperusteluissaan tekevät,  on siis harhaanjohtava ja virheellinen ja rakentaa turhaa ja kansalaisten kannalta haitallista ristiriitaa. Kenen etu tällaisen ristiriidan rakentaminen on?  Ei ainakaan kansalaisten, sillä hehän käyttävät tutkimusten mukaan sekä koululääketieteen että muita terveys- ja hyvinvointipalveluja rinnakkain, ei vaihtoehtoina toisilleen. Ks. tarkemmin Aarva 2015.

Hammaslääkäri ja hypnoterapeutti Kati Sarvela esittää Skepsiksen toiminnasta kommentin facebook-sivuillaan:  ”Minusta Skepsis voisi antaa seuraavan palkinnon länsimaiselle kirurgialle; nykytietämys vahvistaa, että vuosikymmenien aikana on tehty valtava määrä turhia leikkauksia, joiden hoitotulokset eivät poikkea lumeesta. Nykyinen plasebotutkimus on alkanut valaisemaan yhä enemmän sitä kiehtovaa tosiasiaa, että potilaan paranemisessa lume, eli kokemusvaikutus, on paljon, paljon luultua suurempi. Voimme sanoillamme ja rituaaleilla edistää paranemista tai heikentää sitä. Ihminen ei ole biologinen kone, vaan sosiaalinen ja tunteva kehomieli.”

Lisäisin tähän, että muuttuakseen uskonnonomaisesti vain yhteen terveystielliseen näkemykseen nojautuvasta  pseudoskeptisyydestä todellisen skeptisyyden edustajiksi, Skepsis ry:n jäsenten kannattaisi lisätä kriittistä ajatteluaan. Perehtyminen esimerkiksi tuoreimpaan kansainväliseen tutkimukseen masennus- ja psykoosilääkkeiden käytöstä ja vaikutuksista (aihepiiri koskee puolta miljoonaa suomalaista) sekä  kansainväliseen plasebotutkimukseen auttaisi Skepsistä tieteeseen ja järkeen perustuvan maailmakuvan kehittämisessä.  Tieteellinen skeptisyys on todella tärkeä asia.

Liityn heti Skepsiksen jäseneksi, kunhan tieteellisen skeptisyyden kriteerit täyttyvät yhdistyksen toiminnassa: epädogmaattisuus,  tieteen ehdottoman avoimuuden ja julkisuuden puolustaminen, tiedevilppien  ja tieteen väärinkäytösten paljastaminen, auktoriteettiuskosta luopuminen eli kriittinen suhtautuminen tiedeauktoriteettien julistamiin tieteellisiin ”totuuksiin”.