Arkistot

Myötätunto itseä kohtaan voi ehkäistä ja hoitaa masennusta

Kaappi Saulin talossaSellaisten hoitojen tarjoaminen, jotka kannustavat ja auttavat rakentamaan myötätuntoa itseä kohtaan, voisivat parantaa masennuksen hoitotuloksia, erityisesti niillä ihmisillä,  jotka kärsivät perfektionismista.

Kannattaa siis rakastaa itseään

Itsemyötätunnon (self-compassion) on todettu olevan yhteydessä sekä vähäisempään masentuneisuuteen että vähäisempään haitalliseen perfektionismiin (täydellisyyden tavoitteluun).

Helmikuussa 2018 julkaistu Madeleine Ferrarin ym. tutkimus selvitti, millä tavalla itsemyötätunto oli yhteydessä perfektionismin sekä  masennuksen oireisiin lapsilla ja aikuisilla. Perfektionismi voi vakavimmillaan johtaa masennukseen.

Tutkimus osoitti, että itsemyötätunto muovasi merkitsevästi perfektionismin  ja  masennuksen välisen suhteen voimakkuutta.  Moderaatioanalyysin tulokset kuviossa alla.

Aikuiset/ Adult sample.

Itsemyötätunto PlosOne2018The moderating effect of self-compassion (SCS) on perfectionism (MPS) and depression (DASS- Depression subscale) scores (n = 515).  https://doi.org/10.1371/journal.pone.0192022.g003

Kuviosta näkyy, että mitä alhaisempi oli tutkimukseen osallistujien itsemyötätunto, sitä voimakkaampi oli perfektionismin ja masennuksen välinen suhde.

Masennusepidemiaan myötätuntoterapiat avuksi? 

Masennus on laajentunut epidemiaksi. Sen kustannusten on arvioitu länsimaissa olevan noin 1% bruttokansantuotteesta. Vaivaa hoidetaan pääasiassa lääkkeillä. Suomessakin puolisen miljoonaa ihmistä on ostanut kela-korvattavia mielialalääkkeitä. Kaikki eivät tosin ostamiaan lääkeitä syö.

Yhteiskunnan tukemaa psykoterapiaa saa vain pieni osa masentuneista. Jonkin verran käytetään lyhytterapioita. Lisäksi monet mielialaongelmista kärsivät hakeutuvat erilaisiin täydentäviin kehomieli-hoitoihin. He saattavat kokeilla mindfulness-meditaatiota, kosketus-, rentoutus- ja energiahoitoja  sekä taideterapioita ja itsehoitokursseja.

Ferrari ja tutkijaryhmä toteavat,  että myötätunto itseään kohtaan voi auttaa ihmisiä välttämään liiallista perfektionismia ja sitä kautta se voi myös ehkäistä ja hoitaa masennusta. Heidän mielestään sellaisten hoitojen tarjoaminen, jotka kannustavat ja tukevat ihmisiä rakentamaan tällaista itseä kohtaan tunnettua myötätuntoa, voisivat parantaa masennuksen hoitotuloksia, erityisesti niiden henkilöiden joukossa, jotka kärsivät perfektionismista.

Poikittaistutkimuksen (tässä oli kahden väestöryhmän samanaikainen kysely) perustella ei voi tehdä suoria päätelmiä syy-seuraus -suhteesta, vaan ainoastaan eri muuttujien tilastollisista yhteyksistä. Ei siis ole perusteita päätellä, että perfektionismi aiheutti kyselyyn osallistuneiden masennusoireet tai että itsemyötätunto ehkäisi niitä.  Tilastollinen yhteys kuitenkin on, joten  tutkijat ehdottavat tutkimusintervention toteuttamista. Näin voitaisiin ehkä saada käyttöön uusia, lääkkeettömiä tukihoitoja ja itsehoidon muotoja.

Tämä on tärkeä aihe. Interventiossa voitaisiin tutkia jonkin tai joidenkin  itsemyötätunnon lisäämiseen pyrkivien metodien kliinistä vaikuttavuutta.  Kannatan lämpimästi tämän tyyppistä, todelliseen elämään sijoittuvaa omahoidon ja tavanomaista hoitoa täydentävien ja mahdollisesti uudistavien auttamismenetelmien vertailevaa vaikutustutkimusta. Terveyshyötyjen ohella myös taloudellisia vaikutuksia olisi syytä evaluoida.

Itsemyötätuntotutkimus on kokonaisuudessaan luettavissa Plos One -verkkosivuila.

Lähde

Madeleine Ferrari, Keong Yap, Nicole Scott, Danielle A. Einstein, Joseph Ciarrochi 2018 Self-compassion moderates the perfectionism and depression link in both adolescence and adulthood. Plos One Published February 21, 2018, https://doi.org/10.1371/journal.pone.0192022

http://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0192022

Myötätunto – lääke auttajalle ja autettavalle

Myötätuntoon suhtaudutaan terveydenhuollossa kaksijakoisesti. Sitä pidetään itsestään selvänä osana terveydenhuollossa toimivien ammattietiikkaa. Toisaalta näyttöön perustuvan lääketieteen mallien liian mekaaninen soveltaminen, kiire ja vanhentunut ihmiskäsitys voivat estää myötätunnon ilmenenmistä terveydenhuollossa.

Otan esimerkin. Kun lääkäriltä apua tulee hakemaan potilas, jonka vaivaan ei ole olemassa hoitoa, joka täyttäisi nykylääketieteen tutkimusihanteen eli satunnaistettujen (plasebo)kontrolloitujen kliinisten kokeiden (RCT-Randomized Controlled Trials) edellyttämän näytön, lääkäri voi hämmentyä.

Potilas on selvästi kipeä, mutta syytä vaivoihin ei lukuisista kokeista, mittauksista ja laboratoriotutkimuksista huolimatta löydy. Silloin ei yleensä löydy näyttöön perustuvaa hoitoakaan.  Pitäisikö tässä tapauksessa siis turvautua vain johonkin, jonkun jo aikaisemmin käyttämään hoitoon, vaikka siitä ei olisikaan mitään näyttöä tai johonkin kokeelliseen hoitoon, jotta potilas vain saisi avun? Ja jotta lääkäri itse tuntisi tehneensä jotakin asiakkaansa hyväksi ja saisi hämmennystään näin kevennetyksi. Pelkkä myötätunto (Voi, voi onpas tilanteesi ikävä!) ei tässä riitä.

Epämääräisiin vaivoihin ei ole täsmälääkkeitä

Tällainen tilanne on aika yleinen ensiksikin siksi, että suureen osaan sairauksista ja vaivoista ei ole olemassa RCT-näyttöön perustuvaa hoitoa. Esimerkiksi monien mielenterveysongelmien, kroonisista sairauksista aiheutuvien oireiden sekä toiminnallisten häiriöiden (lääketieteellisesti selittämättömien oireiden) hoitamiseksi ei ole olemassa ”yleisesti hyväksyttyä” hoitoa. Lääketieteen huippuammattilaisista kootut työryhmät kyllä parhaillaankin miettivät, kuinka esimerkiksi väsymysoireyhtymäpotilaita olisi parhaalla tavalla autettava.

Toiseksi, hämmennystä lisää se, että hoitamisen taustalla oleva ihmiskäsitys on muuttumassa. Tieteenala toisensa jälkeen on osoittanut, että ihminen ei ole pelkästään mekaaninen kone, jonka osia ulkopuolelta objektiivisesti tutkimalla ja korjaamalla tuotetaan terve ihminen. Ihmisessä on mekaanisia osia, mutta kokonaisihminen on bio-psyko-sosiaalis-spirituaalinen olento. Olemme samanaikaisesti sekä biologinen keho, neuropsykologinen tunteva verkosto että spirituaalinen eli itseä (egoa) korkeammalle kurkottava (sielullinen, henkinen) kokonaisuus, joka on tiiviisti sidoksissa ja alituisesti yhteydessä sekä biologiseen että sosiaaliseen ympäristöönsä.

Ihminen on monilo

Ihminen on ymmärrettävä ympäristöään muokkaavaksi, mutta myös sen  ohjaamaksi moniloksi mieluummin yksilöksi, evoluutiotaisteluaan yksin käyväksi otukseksi. Terveydenhuollossa toki korjaillaan erillistä ruumisyksilöä eli sosiaaliturvatunnuksella varustettua kehoa irrallaan  mielenliikkeistä ja eristettynä muista ihmisistä. Useimmiten kuitenkin  paranemisessa ovat tärkeitä ihmiset, myös sote-systeemin ulkopuolella. Todellisessa elämässä, arjessa.

Tällaisen ihmiskokonaisuuden hoitotutkimukset edellyttävät nykyistä RCT-hoitotutkimusajattelua laajempaa tiedekäsitystä sekä ihmisen mielen, kokemuksellisuuden ja sosiaalisen todellisuuden syvempää huomioon ottamista metodologisia tutkimusratkaisuja tehtäessä.

Tältä osin pidän hämmennystä hyvänä asiana. Se voi nimittäin osoittautua tärkeäksi  dynaamiseksi  muutosvoimaksi terveydenhuollon sisällä ja koko sote-järjestelmässä.  Muutos tuottaa lisää myötätuntoa, iloa, toivoa ja ihmisen kohtaamista soteen.

Lääkkeetöntä, kokemuksellista hoitoa

Yksi tutkitusti tehokas lääkkeetön, kokemuksellinen keino on juuri myötätunto. Tässä kohtaa joku saattaa hymähtää itsekseen: ”Taas noita idealisteja! Uskovat että tunteilla parannetaan tulehtunut umpisuoli!”  Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Myötätunto ei korvaa eikö saa korvata pätevää lääketieteellistä hoitoa. Se ei siis ole vaihtoehto muulle hoidolle.  Se täydentää ja tehostaa tavanomaista hoitoa.

Siitä on tutkitusti apua, vaikka esimerkiksi vakavaan sairauteen ei lääkkeellistä parannuskeinoa olisikaan tai voimakkaatkaan lääkkeet eivät taltuttaisi kroonista kiputilaa.

Aiheesta kirjoittavat Monica Worline ja ja Anne Birgitta Pessi vastikään julkaistussa kirjassa Myötätunnon mullistava voima (Pessi ym. 2017).

Terveydenhuollossa keskitytään aika paljon tieteelliseen ja tekniseen osaamiseen. Kliininen opetus on pitkään korostanut terveydenhuollon ammattilaisen ja potilaan välistä etäisyyttä. Se on nähty tapana suojautua liialta stressiltä tai hankalaksi koetun läheisyyden tuottamalta epävarmuudelta. Se voi myös olla tapa alleviivata omaa ammatillista osaamista.

Tutkimusten mukaan sekä terveysalan ammattilaiset että potilaat ovat sitä mieltä, että myötätuntoinen hoitaminen on tärkeää, mutta kumpikin ryhmä kokee, että hoito ei yleensä ole tarpeeksi myötätuntoista.

Työntekijät jotka haluavat toimia asiakkaiden kanssa myötätuntoisesti, kokevat yhä useammin itsensä uupuneiksi ja stressaantuneiksi. Myötätuntouupumukseen, loppuun palamiseen ja väsymiseen terveydenhuollossa on monia syitä, mutta tiedetään että suuri osa kielteisten työolojen haittavaikutuksista liittyy juuri myötätuntoisen hoidon ja hyväntahtoisten sosiaalisten suhteiden vähenemiseen.

Myötätuntoinen ihmiskuva

Tutkijat Anne Birgitta Pessi ja Frank Martela  puolustavat myötätuntoista ihmiskuvaa ja ihmisen luontaista hyvyyttä toteamalla: ”Väite siitä, että altruistinen motiivi on illuusio, koska hyvän tekeminen tuottaa mielihyvää, on sama kuin väitettäisiin, että nälkä on illuusio, koska syöminen tuottaa mielihyvää – absurdia”.

Altruismi on nimittäin evoluution kannalta suotuisa: sympatialla, altruismilla ja rakkaudella on suotuisia vaikutuksia luonnonvalinnan kannalta.  Esimerkiksi parempi yhteistyö auttaa selviytymään paremmin.

Myötätuntoinen ihmiskuva alkaakin pikkuhiljaa lyödä läpi. On tosin aloja kuten taloustieteet, joissa ihmiskuvan murros on vielä kesken, Pessi ja Martela sanovat. Myötätunnolla, kuten toisten auttamisella, on suora yhteys terveyteen. Ne lisäävät oksitosiinin ja dopamiinin määrää ja aktivoivat vagushermon toimintaa. Useissa tutkimuksissa myötätuntoa vahvistavat toimet ja myös itsemyötätunto on yhdistetty vähäisempään ahdistukseen, masennukseen ja stressiin.

Lääkärit hoitajat, fysioterapeutit, psykoterapeutit ja muut auttajat tarvitsevat yhtälailla myötätuntoa kuin potilaatkin. Monet tutkimukset osoittavat, että myötätunnolla on vaikutusta loppuun palamisen vähentämisessä ja ehkäisemisessä.

Myötätuntoa itseään kohtaan voi opetella muun muassa kokemuksellisesti – erilaisin, luovuutta, taiteita ja kehollisuutta soveltavin harjoituksin.

Makupaloja niistä saat  Iloa ja Toivoa – kokemuksellisesti kohti terveyttä tapahtumassa 20.1.2018, paikka  Lapinlahden Lähde, Lapinlahdentie 1, 00180 Helsinki.

Katso video Iloa ja toivoa

Lataa tilaisuuden esite ja ohjelma http://www.iloajatoivoa.fi/

Ilmoittaudu http://www.iloajatoivoa.fi/ilmoittaudu

 

Kirjallisuus

Worline M, Pessi AB 2017. Miksi myötätunto on erityisen tärkeää terveys- ja sosiaalialalla? Kirjassa Pessi AB, Martela F, Paakkanen M (toim.) 2017. Myötätunnon mullistava voima. PS-kustannus. Juva, 244-245..

Pessi AB ja Martela F. 2017. Myötätuntoista ihmistä ja työelämää etsimässä.  Kirjassa Pessi AB, Martela F, Paakkanen M (toim.) 2017. Myötätunnon mullistava voima. PS-kustannus. Juva., 12-34.

Järvisen jalkapuu: Myrsky vesilasissa vai merkki hoitoilmaston muutoksesta?

Keskustelu masennuslääkkeistä on ryöpsähtänyt Lääkäriliiton sisällä professori Teppo Järvisen kritisoitua voimakassanaisesti masennuslääketutkimusta, käypä hoito -suosituksia ja suositusten tekijöiden sidonnaisuuksia lääketeollisuuteen.

Nyt näköjään Lääkäriliitolle on tullut mitta täyteen ja se ryhtyi reagoimaan. Se päätti  antaa julkisen varoituksen jäsenelleen epäkollegiaalisesta käytöksestä.  Suomen Kuvalehti uutisoi Järvisen ”jalkapuusta” eli häpeärangaistuksesta 19.9.2017 https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/laakariliitolta-julkinen-hapearangaistus-professorille-surullista-etta-oma-liitto-nain-korruptoitunut/?shared=985906-026ed479-4

Suomen kuvalehden Kirjoituksessa on myös linkki  Duodecim-lehdessä aiheen tiimoilta käytyyn tuoreeseen keskusteluun  http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/pdf/1174.pdf

Hämmennystä muutoksen edellä?

Monilla yhteiskunnan aloilla näkyy nyt hämmentyneisyyttä ja epävarmuuden sävyttämää pelkoa. Suuria kulttuurin ja ajattelun muutoksia yhteiskunnassa edeltää usein häkellyttävää kriisiytymistä ja hyökkäys-puolustus -asetelmia.

Vanhempi polvi muistaa Hannu Salaman Juhannustanssit-kirjasta syntyneen oikeusprosessin, mikä kuvasi selkeää asennemurrosta 1960-luvun Suomessa.  ”Kun Suomi putos puusta”, Ismo Alangon biisiklassikko,  kiteytti Suomessa aikaisemmin tapahtuneet kulttuurin murrokset, mutta ennen muuta 1980-luvulla alkaneen suuren kansainvälistymismurroksen.

Nyt epävarmuus ja hätä ravistelevat yhteiskunnan perinteisesti vahvoja, turvallisiksi koettuja ja vankkumattomia instituutioita, kuten terveydenhuoltoa ja sen rakenteita. Sote-uudistus on oiva esimerkki. Valviran viimeaikaiset turvatoimet niskuroivia terveydenhuollon ammattilaisia kohtaan (vrt. Olli Polon tapaus) on toinen.  Kolmas on lääkäriprofession sisällä jo muutama vuosi sitten alkanut kritiikki lääkärien, lääketieteellisen tutkimuksen ja lääketeollisuuden kolmiyhteisyydestä. Järvisen kommentit liittyivät jälkimmäiseen.

Valtarakenteita kaiken kaikkiaan kyseenalaistetaan entistä useammin ja se tapahtuu useimmiten sosiaalisessa mediassa. Somessa pyritään tasoittamaan vallan, myös viestintävallan hierarkioita. Toisaalta somessa on kaikenlaista puhetta, viestintää, tietoa ja argumentaatiota. Tavallisen ihmisen on joskus vaikea erottaa järkevät ”profeetat” kiihkoilevista.  Ennen se oli helpompaa, kun vaan uskoi ”TV:stä tuttuihin asiantuntijoihin” tai muihin, joiden ääni kuului muissa päämedioissa. Nyt viestinnän kenttä on laajempi ja monimuotoisempi. Nyt itse kukin joutuu pohtimaan jokaisen julkaistun tiedon lähdettä paljon tarkemmin.

Somessa on siis hyvät ja huonot puolensa.  Esimerkiksi tieto professori  Peter Götzschen kriittisistä lääketutkimuksista, kirjoista ja esitelmistä on levinnyt Suomessa juuri somen välityksellä.

Puhutaan toistensa ohi

Järvisen jalkapuu -ongelma kuvastaa pientä häkeltyneisyyttä Lääkäriliitossa. Kansainvälisesti arvostetun asiantuntijan kriittisiä kommentteja ei voi sivuuttaa olankohautuksella tai vetoamalla kritisoijan vähäiseen tietoon ja kokemukseen alasta. Mutta kollegiaalisuuteen voidaan vedota. Ja tähän Lääkäriliitto nyt vetoaa. Toista ammattiliiton jäsenetä ei saa asiattomasti nimitellä. Näin asian pitääkin tietysti olla. Minulla ei ole tietoa, miten Järvinen on psykiatrikollegaansa nimitellyt. Katso aihetta koskeva keskustelu Duodecimista (linkki alla).

Jotenkin tuntuu siltä, että keskustelu käy nyt yksittäisistä aidan seipäistä enemmän kuin itse aidasta.  Ei vaihdeta tutkimusfaktoja itse asioista, joihin Järvisen (ja Peter Götzschen, johon Järvinen muun muassa viittaa) kritiikki on kohdistunut. Ei keskustella psyykenlääketutkimuksen vinoumista ja vääristymistä eikä lääkkeiden haitallisuudesta suhteessa hyötyihin. Näistähän juuri pitäisi keskustella.

Järvisen tapauksessa näyttää Duodecimissä julkaistujen asiantuntijoiden kommenttien perusteella siltä, että puhutaan ikään kuin samasta asiasta, mutta kuitenkin toistensa ohi.  Yhteistä ymmärrystä ei voi löytyä, jos keskustelun lähtökohdista ja siitä, mikä on ongelman ydin,  ei voida sopia. Retoriikka vie venettä.  Järvisen henkilöön ja hänen koulutukseensa viittaamalla  tuodaan esiin, että hän ei ole psykiatri ja näin ei ehkä ole ”riittävän” asiantunteva. Järvisen persoona ei kuitenkaan liity siihen, mitä tutkimukset kertovat itse asiasta eli siitä,

–  ovatko masennuslääkkeet todella riittävän tehokkaita ja turvallisia laajamittaisesti käytettäväksi

–  käytetäänkö masennuslääkkeitä tutkitusti liikaa ja

–  aiheuttavatko ne käyttäjilleen riippuvuutta ja muita haittoja enemmän kuin hyötyjä.

Masennuslääkkeiden kansanterveydellisiä hyötyjä ja haittoja koskevat mielipide-erot ja käsitykset tutkimusten toteutuksesta ja tulosten tulkinnoista näköjään vaihtelevat suuresti.

Kommentoin tässä vain yhtä asiaa, joka hieman kuvaa sitä, millaisilla retorisilla aseilla nyt taistellaan.

Masennuslääkkeet ja itsemurhat

Ihmettelen, että tutkimuksen ammattilainen, psykiatrian professori esittää masennuslääkkeiden yhteydessä usein toistetun toteamuksen  ”Itsemurhien määrä on Suomessa puolittunut samaan aikaan kun masennuslääkkeiden käyttö on lisääntynyt”. (Duodecimin keskustelu, linkki alla)

Kommentillaan professori vihjaa, mutta ei suoranaisesti väitä, että itsemurhien vähentyminen parinkymmenen viime vuoden aikana olisi seurausta masennuslääkkeiden käytön lisääntymisestä. Ei hän tietysti voikaan väittää, koska hän ymmärtää, että kaksi samanaikaisesti esiintyvää ilmiötä yhteiskunnassa eivät välttämättä ole syy-seuraus-suhteessa toisiinsa.

Aku Kopakkala totesi parin vuoden takaisessa blogikirjoituksessaan Myytti masennuslääkkeistä ja itsemurhista,  että tuon virheellisen syy-seuraus-logiikan mukaan jäätelön syönnin lisääntyminen olisi hukkumiskuolemien syy. Tiedetään, että jäätelöä syödään eniten kesällä ja hukkumisia tapahtuu eniten kesällä. Tästä ei kuitenkaan voi päätellä syytä ja seurausta. http://akukopakkala.fi/myytti-masennuslaakkeista-ja-itsem

Itsemurhiin todennäköisesti vaikuttavat aika paljon taloudelliset, yhteisölliset ja kulttuuriset syyt. Suomessa itsemurhia tekevät eniten miehet, masennuslääkkeitä syövät eniten naiset.  Syytä itsemurhien vähenemiseen ei tiedetä. Masennuslääkkeet voivat olla hyödyksi monelle, mutta väestötasolla tilastollisten tutkimusten valossa niitä ei ole osoitettu  itsemurhien vähenemisen syyksi. Götzsche tutkimusryhmineen on päinvastoin lääketeollisuuden tutkimusaineistojen julkisesti raportoimattomia tietoja uudelleen analysoimalla osoittanut, että masennuslääkkeet saattaisivat lisätäkin itsemurhia.

Hyvää Järvisen jalkapuussa on se, että tärkeä, monia kansalaisia koskettava asia on nostettu lääkäriyhteisössä vakavan keskustelun aiheeksi. Lähes puoli miljoonaa suomalaista syö masennuslääkkeitä. Joku saa niistä apua, toiselle ei ole hyötyä eikä haittaa, vaan korkeintaan rahanmenoa,  kolmas kokee hankalia sivuvaikutuksia ja neljäs kärsii lääkeriippuvuudesta. Kaikkia näitä esiintyy.

Potilaiden äänen olisi myös hyvä tulla kuuluksi tutkimuksissa –  muutoinkin kuin vain oiremittareiden välityksellä. On tärkeä muistaa,  että masennuksen hoitoon on olemassa myös tutkittuja lääkkeettömiä keinoja. Onko potilaalla riittävästi vapautta ja mahdollisuuksia valita? Saako hän terveydenhuollon tukea valitessaan useita samanaikaisesti käytettäviä keinoja?  Joka tapauksessa asiakaskeskeisyys on varmin tae hoitoilmaston myönteiselle muutokselle. Ihmisistä ja heidän kärsimyksestäänhän tässä viime kädessä on kyse.

Linkkejä

Suomen Kuvalehti uutisoi Teppo Järvisen häpeärangaistuksesta 19.9.2017 https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/laakariliitolta-julkinen-hapearangaistus-professorille-surullista-etta-oma-liitto-nain-korruptoitunut/?shared=985906-026ed479-4

Kiroituksessa on myös linkki Duodecim-lehdessä aiheen tiimoilta käytyyn keskusteluun.  http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/pdf/1174.pdf

Taustoja:

Teppo Järvinen on valittu Teollisuudesta vapaat asiantuntijat -listalle viime kesänä https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/professori-teppo-jarvinen-kansainvaliselle-industry-independent-experts-listalle

Masennuslääkekritiikin taustoista voit lukea esimerkiksi vuonna 2014 julkaistuista jutuistani https://liinanblogi.com/2014/07/11/masennuksen-hoitoa-arvioitava-uudelleen/  ja https://liinanblogi.com/2014/08/16/psykiatrian-tutkimus-koetuksella/ ja https://liinanblogi.com/2014/06/23/laaketeollisuus-paratiisissa/

Professori Peter Götzsche, joka on osaltaan ollut synnyttämässä keskustelua, on vierailut kaksi kertaa Suomessa. Jälkimmäisestä  esitelmävierailusta  kirjoitin maaliskuussa 2017 https://liinanblogi.com/2017/03/10/kriisin-tynkaa-psykiatriassa-vai-isompikin-ongelma/.

Psyykenlääkkeiden haitat Hesarissa. Tekstianalyysi kiistasta.

Vino talo ja vinot ikkunat

Vino talo vinoine ikkunoineen.

Psyykenlääkkeiden haitat on tunnustettava. Lääkkeettömistä hoidoista pitäisi keskustella avoimesti, vaikka psyykenlääkkeistä ei luultavasti koskaan luovuta kokonaan. Tätä toivoi psykiatri Ben Furman 19.3.2017 HS:n. vieraskynä-kirjoituksessaan.

Furmanin julkisesti esittämä psyykenlääkekritiikki  sai  valtavirtapsykiatrian edustajan tarttumaan kynään. Nimimerkillä  Maksumies kirjoittaja ojensi kommentissaan vieraskynä-kirjoittajaa. Hän pyrki osoittamaan lukijoille, että nykymeno psyykenlääkkeiden käytössä on Furmanin kirjoituksen vastaisesti nimenomaan oikeaa. Lisäksi nykyinen lääkekäytäntö perustuu Maksumiehen mukaan parhaaseen mahdolliseen psykiatriseen asiantuntemukseen ja tutkimukseen.

Minua ihmetyttää, miksi Maksumies ei puhu kritiikissään  itse asiasta eli psyykenlääkkeiden tutkituista ja potilaiden konkreettisesti kokemista haitoista. Juuri se oli Furmanin kirjoituksen nimenomainen aihe. Onko aihe edelleen niin arka, että on puhuttava asian vierestä eli Ben Furmanista.

Kritiikin kritiikki on minusta sen verran kiinnostava, että tein siitä argumentaatioanalyysin.

Teksianalyysi

Tekstianalyysini tarkoitus on paljastaa Maksumiehen kirjoituksen tarkoituksia. Tätä selvitän tarkkalukemalla argumentaation kätkettyjä, vihjailevasti ja metaforisesti  esitettyjä merkityksiä. Niiden tehtävä on suostutella lukija hyväksymään Maksumiehen näkökanta.

Kirjoitus noudattaa sodankäynnin argumentointikaavaa, joka nojaa vastustajan panetteluun ja pilkkaamiseen. Se ei esitä avoimia kysymyksiä kirjoittajalle,  vaan puhuu tästä kohteena, kolmannessa persoonassa ja vähätellen.  Kritiikki siis  kohdistuu Ben Furmaniin.

Maksumies ei esiinny omalla nimellään. Tämän voi tulkita kahdella tavalla. Taustalla voi olla pelko. Jos kirjoittaa omalla nimellään, joutuu kohtaamaan omana itsenään mahdolliset vasta-argumentit. Tuntuu turvallisemmalta laukoa mielipiteitä nimimerkin takaa. On myös mahdollista, että  kirjoittaja katsoo edustavansa sellaista establishmenttia eli, vakiintunutta ja arvovaltaista instituutiota, jonka edustajan kirjoittaja ei katso soveliaaksi ryhtyä kommentoimaan yksittäistä lehtijuttuja. Se olisi jotenkin vähäpätöistä ja lisäksi pitäisi esittää todellista tutkimusfaktaa argumenttien tueksi. Nimimerkki antaa hyvän suojan.

Kursiivilla kirjoitettu on Maksumiehen tekstiä, muu osa on analyysitulkintaani.

Ben Furman hakee julkisuutta antamalla ymmärtää, että psyykenlääkkeiden haittoja ei muka olisi jo tunnustettu.

Julkisuudenkipeäksi nimittäminen vihjaa siihen, että Furman ei olisi varteenotettava asiantuntija, vaan pelkästään itsekeskeinen narsisti. Näin myöskään Furmanin esiin tuoma asia ei voisi olla merkittävä tai ”oikea”.

Termi ”antaa ymmärtää” viittaa siihen, että Furman ei  puhu suoraan, vaan väittää vihjaillen siitä, että psyykelääkkeiden haittoja ei ole tunnustettu. Tässä sekoitetaan nokkelasti ja tahallaan käsitteet  ”tunnustaminen”, ”tietämien” ja ”tiedon jakaminen” Näin Furman kirjoitti: ”Lääkärien velvollisuus on välittää kansalaisille tietoa psyykenlääkkeiden haitoista ja ammattikunnan sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta”.  Furmanin mielestä siis  nykyisin kansalaisille ei välitetä riittävästi tietoa lääkkeiden haitoista ja psykiatrian sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta. Hän ei puhunut mitään lääkehaittojen tunnustamisesta, vaan nimenomaan sanoi ”Masennuslääkkeiden haittavaikutukset ovat olleet pitkään tiedossa.” Tulkitsen tämän niin, että ongelma on Furmanin mukaan se, että tiedosta huolimatta haitoista ei juuri puhuta ja julkisuudessa psykiatrian kiistat eivät ole esillä.

Maksumies vihjaa siihen, että haitat on tunnustettu,  mutta Furman ei tätä asiaa joko tunne tai halua kertoa lukijoille. Mutta Furman puhui juuri  siitä, että tiedosta HUOLIMATTA psyykenlääkkeiden haittoja ei oteta tarpeeksi huomioon psykiatrisissa  hoitokäytännöissä ja potilaille tiedottamisessa.

Tekstissä ei ole varsinaista uutta, vaan kyseessä on kokoelma entuudestaan tiedossa olevia sivuvaikutuksia, joita kirjoittaja on ryhmitellyt ja osin paisutellut oman mielensä mukaan. Kaikki kirjoituksessa luetellut psyykenlääkkeiden sivuvaikutukset ovat tunnettuja ja ne läpikäydään lääkärikoulutuksessa, joten lääkärilukijalle ne ovat entuudestaan tuttuja. Lääkehoidon hyödyt ja tehon kirjoitus ohittaa.

Toteamus, että tekstissä ei ole lääkäreille mitään uutta ja että lääkkeiden sivuvaikutukset läpikäydään lääkärikoulutuksessa toimii argumenttina vihjaukselle, että Fuhrman ei ehkä ole ”oikea lääkärikään”, koska tuollaisia asioista kirjoittaa, ja vieläpä ryhmittelee ja paisuttelee haittoja oman mielensä mukaan. Tässä vihjataan, että Furmanin ei tule oman mielensä mukaan kirjoitella, vaan että  hänen olisi nojauduttava  metaforisesti ”jonkun muun mieleen” eli auktorisoituihin asiantuntijoihin.

Kommentti hyötyjen ohittamisesta täydentää kuvaa Furmanin yksipuolisuudesta. Todellisuudessa Furmanin kirjoituksen aihe oli haitat, koska niistä julkisuudessa ei puhuta. Väite yksipuolisuudesta ei siten perustu tosiasioihin. Hyödyistä on Hesarikin kirjoittanut vuosien mittaan hyvin paljon. Näin ollen argumentin tarkoitus on pelkästään propagandistinen.

Seuraava kappale on niin huvittava, että purskahdin nauruun sitä lukiessani.

Kirjoittajalla ei ole psykofarmakologiassa sellaista tieteellistä pätevyyttä, jonka perusteella hän olisi laatimassa psykiatrian Käypä hoito -suosituksia. Nämä riippumattomat, tutkimusnäyttöön perustuvat kansalliset hoitosuositukset käsittelevät sairauksien hoitoon ja ehkäisyyn liittyviä kysymyksiä hoitopäätösten pohjaksi. Suosituksia laatii Suomalainen Lääkäriseura Duodecim yhdessä erikoislääkäriyhdistysten kanssa. Suositusten tuottamisesta vastaavat asiantuntijatyöryhmä ja Käypä hoito -toimitus julkisella rahoituksella.

Tässä ilmoitetaan hyvin muodollista, hiukan mahtipontistakin  kieltä käyttäen ja sanoilla ” riippumaton, tutkimusnäyttö, kansallinen, asiantuntijaryhmä” höystäen, että on olemassa totuuden tietävä auktoriteetti. Jos ihmisellä, esimerkiksi Fuhrman,  ei ole psykofarmakologiassa sellaista pätevyyttä, että hänet nimettäisiin Käypä hoito -suosituksia laativien ryhmään, hänen lausumillaan ei ole arvoa. Niitä ei pidä ottaa vakavasti. Pitää kuunnella vain näitä suosituksen laatijoita, koska he laativat suosituksia lääkäriseuran ja  erikoislääkäriyhdistyksen kanssa ja julkisella rahoituksella! Mikä argumentti! Tämä viittaa siihen, että Maksumies väittää  kaikkien muiden sanomiset – perustuivat ne kuinka pätevään kansainväliseen tutkimusnäyttöön tahansa  – aiheettomiksi ja epäpäteviksi Suomessa.  Ihan vaan vertailun vuoksi totean, että  keskiajalla inkvisitiolla oli paavin ohella suurin valta tulkita jumalansanaa.

Sitä paitsi käypä hoito -suosituksista ollaan asiantuntijapiireissä kovin eri mieltä. Ne myös muuttuvat koko ajan. Nykyisetkin.

Ja vielä ihmeellisempää seuraa:

Yksipuolisesti haittoja korostava ulostulo maallikkoyleisölle suunnatussa sanomalehdessä on eettisesti ongelmallinen sikäli, että aiheeseen perehtymätön lukija voi luulla erikoislääkärin laatimaa hoitosuosituksista poikkeavaa tekstiä tieteelliseen pätevyyteen ja hoitokokemukseen perustuvaksi, vaikka kirjoittajan pääasiallinen kliininen kokemus rajoittuukin yksipuolisesti lieviin mielenterveyden häiriöihin.

Jälleen toistuu sama argumentti Furmanin yksipuolisuudesta (vaikka siis kirjoituksen aihe oli juuri haitat, ei psykiatrinen hoito yleensä). Sen tarkoitus on vihjata kirjoituksen virheellisyyteen.  Tällainen haittoja korostava ”ulostulo” (ennen haitat pidettiin piilossa)  todetaan ongelmalliseksi maallikoiden eli tavallisten psyykenlääkkeitä syövien kannalta. Heitä käypä hoito – asiantuntijoiden korkea etiikka Maksumiehen mukaan suojelee, mutta Furmanin etiikka näyttäytyy  tässä kyseenalaisena.

Typerä kansa?

Lisäksi Maksumiehen argumentaatiossa  ennakoidaan osaamattoman lukijaparan tulkintoja tekstistä: Lukija voi luulla Furmanin juttuja tieteellisesti todistetuiksi ja yleisen psykiatrisen linjan mukaisiksi, joita ne eivät ole. Furmanin työkokemuskin  psykiatrina asetetaan kyseenalaiseksi, koska se on Maksumiehen mielestä riittämätön: hänen kokemuksensa ”rajoittuu yksipuolisesti” lieviin mielenterveyden häiriöihin. Onko Maksumies selvittänyt Furmanin koko työhistorian? Millä kompetenssilla hän puhuu yksipuolisesta kokemuksesta, kun kysymys on psyykenlääkkeiden haittoja koskevasta tutkimusnäytöstä ja psykiatrian sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta?  Tässä on jälleen yksi niitti asiallisiin sanoihin puetun rankan henkilöön kohdistuvan panettelun pakettiin toiselta henkilöltä, joka ei itse paljasta omaa kokemustaan alasta. Onko se ehkä yksipuolinen?  Tosin kirjoituksen tyylistä moni voi päätellä, kuka Maksumies on.

Mielialalääkkeitä syövistä melkein  400 000 suomalaisesta suuri osa kärsii lievistä tai keskivaikeista  vaivoista. Terveyskeskuslääkäritkin kirjoittelevat heille masennuslääkereseptejä.  Tämä toiminta on käypä hoito – suositusten suojaamaa, vaikka lääkeriippuvuutta tiedetään syntyvän. Se puolestaan on todellinen ongelma, joka koskettaa kansalaisia. Furmanin pääasiallisen työkokemuksen mahdollisella yksipuolisuudella ei ole tämän, todellisen ongelman kanssa mitään tekemistä. Todellisesta ongelmasta Maksumies ei puhu mitään, vaan siirtää propagandistisesti lukijan huomion Furmanin puutteisiin jotka Maksumies on itse keksinyt.

Jotkut psykiatrit ovat varoittaneet, että tämän seurauksena moni lääkettä käyttävä potilas voi yhtäkkiä ­lopettaa lääkityksensä ikävin seurauksin” – eivätkä vain ”jotkut”, vaan käytännössä kaikki, jotka ovat hoitovastuussa vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta, jossa säännöllinen ja asiaankuuluva lääkehoito on onnistumisen kulmakivi. Pohjan vieminen hoitomotivaatiolta julkisuudessa ei palvele potilaiden etua –– tieteelliset keskustelut kuuluvat ammatillisille foorumeille, joille Ben Furmankin on tottakai tervetullut.

Maksumiehen kommentti päättyy yhtä propagandistisesti kuin alkoikin. Hän argumentoi, että käytännössä KAIKKI psykiatrit,  ”jotka ovat hoitovastuussa vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta, jossa säännöllinen ja asiaankuuluva lääkehoito on onnistumisen kulmakivi”, ovat varoittaneet lääkkeiden äkillisestä lopettamisesta. Argumentti on vino, koska Furman ei puhunut vain vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta lääkkeillä. Hän mainitsi myös Keroputaan sairaalassa kehitetyn avoimen dialogin menetelmän, jossa lääkkeitä käytetään hyvin säästäväisesti.  Hän puhui myös masennuslääkkeistä ja niihin liittyvästä riippuvuusongelmasta. Silti Maksumies vetosi vakaviin psykoottisiin häiriöihin. Ja yhdisti tähän vielä etiikan ja potilaiden suojelun.

Furman totesi kirjoituksessaan, että vaikka psyykenlääkkeiden haitoista  julkisesti keskustelemisessa on riskinsä, haitat ovat niin vakava asia, että niistä on voitava puhua avoimesti. Tämän osan Furmanin kirjoitusta  Maksumies ohitti, joten on pääteltävä, että Maksumies haluaa rajoittaa avointa keskustelua psykiatriasta. Vetoamalla potilaiden suojeluun hän pystyi jatkamaan vihjailuaan, että se on juuri tuo paha Furman joka vie pohjan hoitomotivaatiolta (siis vakavista psykoottisista häiriöistä kärsivien). Joten Furman ei näin ajaisikaan  potilaan asiaa. Tämä on kerta kaikkiaan outo väite, sillä ensiksikin  hoitomotivaatio syntyy potilaan henkilökohtaisista  kokemuksista ja luottamuksesta hoitavaan lääkäriin – ei Furmanin kirjoituksista. Toiseksi Furmanin vieraskynä-kirjoitus kohdistui nimen omaan potilaiden edun ajamiseen ja monen mielenterveyspotilaan toteen näytettyyn liikalääkityksen ongelmaan ja tästä keskustekemiseen.

Viimeinen veto, isällinen tervetulotoivotus Furmanile tulla  keskustelemaan tiedettä tuntevien ammattilaisten ja asiantuntijoiden kanssa niittaa Furmanin epäasialliseksi huutelijaksi vakavien, eettisten ja tieteen alttareilla kannuksensa hankkineiden asiantuntijoiden joukossa. Ikään kuin Furman ei keskustelisi ammatillisilla foorumeilla! Tällainen argumentointi itsessään on epäeettistä, koska se ei nojaa faktoihin. Furman esimerkiksi kirjoittaa Hesarin nettisivuilla vastauksessaan Maksumiehelle, että hän on jo keskustelemassa sekä suomalaisten psykiatrien yhteisössä  että lisäksi  ulkomaalaisten kriittisten psykiatrien kanssa. Tämä lienee ollut psykiatri Maksumiehen tiedossa jo ennen kuin hän kirjoitti kommenttinsa.

Vakavaa Maksumiehen kirjoituksessa on, että siitä saa käsityksen, että psykiatriasta saisivat keskustella vain psykiatrit ja alan tutkijat. Huhhuh.

Potilaita koskeva argumentointi puolestaan  antaa myös ymmärtää, että kansalaisilla ei ole mitään asiaa keskustelemaan heitä itseään koskevista hoitosuosituksista. Ei myöskään tieteestä, josta keskustelu kuuluu Maksumiehen mukaan ammatillisille foorumeille. Voi hyvänen aika. Tieteenhän kuuluu olla vapaata ja avointa kaikille. Kyllä jokaisella iästä, sukupuolesta, koulutuksesta ja ammatista riippumatta pitää olla oikeus keskustella tieteestä ja tutkimuksesta. Tutkimustulokset ja niihin nojaavat argumentit ovat tärkeitä, ei ammatti- tai arvoasema.

Näyttää siltä, että Maksumiehen byrokraattissävyinen tekstipurkaus on kuin viimeinen taisto vanhan-kunnon-lääkepsykiatrian puolesta. Se kuitenkin taitaa olla pian aikansa elänyttä ja saa rinnalleen vahvan lääkkeettömien hoitojen linjan.  Toivotan uuden linjan tervetulleeksi. Se on ekologisempi, ihmisläheisempi, tehokkaampi ja vähemmän haitallisia sivuvaikutuksia  aiheuttava kuin suomalaisessa nykypsykiatriassa vallitseva lääkeusko, joka ulottuu jopa lievien masennustapausten hoitoonkin.

Hyviä uutisia kantautui äskettäin korviini. Kuulin, että Kela olisi  rahoittamassa  lähitulevaisuudessa alkavaa  tutkimushanketta, jossa tutkitaan tanssi- ja liiketerapian mahdollisuuksia masennuksen hoidossa. Lääkkeettömien hoitojen tutkimukselle on hankalampi saada rahoitusta kuin lääkkeiden tutkimukselle, sillä viime mainittua  lääketeollisuus tukee avokätisesti.

Jokaisella ihmisellä on sananvapauteen perustuva oikeus kertoa kokemuksistaan ja käsityksistään mielenterveyden hoidosta. Kíitos Hesarille, että se julkaisi Furmanin kirjoituksen, vaikka se poikkeaa psykiatrian tutkimuksen ja käytännön suomalaisesta valtavirrasta. Kansainvälistä tutkimusnäyttöä kirjoituksen taustalla on.

Tässä pari esimerkkiä tutkimuksista:

Jon Jureidini. Antidepressants fail, but no cause for therapeutic gloom. Lancet 388(10047): 844-845, 27 August -2 September, 2016.  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)30585-2/abstract

Andrea Cipriani, Xinyu Zhou, Cinzia Del Giovane, Sarah E Hetrick, Bin Qin, Craig Whittington, David Coghill, Yuqing Zhang, Philip Hazell, Stefan Leucht, Pim Cuijpers, Juncai Pu, David Cohen, Arun V Ravindran, Yiyun Liu, Kurt D Michael, Lining Yang, Lanxiang Liu, Peng Xie.  Comparative efficacy and tolerability of antidepressants for major depressive disorder in children and  adolescents: a network meta-analysis, Lancet 388 (10047):881-891, 27 August – 2 September 2016. http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)30385-3

Masennuslääkekritiikkiä Peter Götzcshen tutkimuksiin perustuen 2016.

Hyvä Suomi! Avoimen dialogin malli maailmalla

Suomessa on tehty jo vuosikymmeniä arvokasta mielenterveyshoidon tutkimus- ja kehitystyötä. Yksi esimerkki on Torniossa kehitetty Avoimen dialogin -hoitomalli.

En ole ottanut selvää,  miten mallia sovelletaan nykyisin Torniossa, ja kuinka se on levinnyt muualle Suomeen, mutta maailmalla se jo tunnetaan.

Mad in America -yhteisö on alkanut järjestää nettikoulutusta Avoimen dialogin mallista. Koulutusmateriaaleissa mainitaan Tornio ja professori Jaakko Seikkulan arvokas työ. Hyvä Suomi!

Mad in America -yhteisö ajaa monipuolisen ja monimetodisen auttamisen yleistymistä psyykkisten ongelmien hoidossa. Tutkimustietoon nojaten se pitää tärkeänä lääkehoidon pitämistä niin vähäisenä kuin mahdollista.

Äskettäin se järjesti aiheesta netissä koulutuswebinaarin.  8.3.2017 pidetyn webinaarin esittelysivuun tutustumien  on maksutonta http://education.madinamerica.com/p/collaborative-pathway.

Maksoin kurssivideosta 20  USD+alv. Kopioin aineistosta yhden kurssidian, joka esittelee tiivistetysti Avoimen dialogin idean mielenterveyspotilaan hoidossa

Tällaisen mallin käyttöön ottaminen Suomessa laajemmin edellyttää radikaaleja muutoksia koko terveysajattelussa eli käsityksissä siitä, mikä on mielen sairaus, mistä kaikista asioista se johtuu, ja miten ihminen nähdään sairauden ”kohteena” tai ”kantajana” ja mitä asioita hoidetaan ja miten. Muutoksia tarvitaan myös terveyspolitiikassa ja rahoitusjärjestelmässä, kuten sairausvakuutuksen korvausmekanismeissa.

Kuten diasta näkyy mallissa ihminen otetaan hoidon piiriin mahdollisimman nopeasti ja jos mahdollista omassa elinympäristössään. Yhdessä potilaan, hoitotiimin ja perheen kanssa katsotaan,  miten auttamisessa olisi parasta edetä. Asiantuntijoiden laatimat käypä hoito -suositukset eivät ohjaa hoitoa, vaan avainasemassa on potilas itse ja hänen läheisensä. Mielialalääkkeitä käytetään, mutta niin vähän kuin  vain mahdollista.

Eikö ole hienoa, että tällainen hoitomalli meillä Suomessa on kehitetty.

On täällä upeita ammattilaisia ja tutkijoita. Kiitokset heille.

 

Jupakka jatkuu…”Näitä tulee aina parin kolmen vuoden välein”

 

Pian lumi sulaa.

Pian lumi sulaa.

Eilen illalla TVssä keskusteltiin masennuksesta. Toimittaja Tapio Suominen kertoi mielenterveyden sairastumis- ja selviytymistarinansa.

On hyvä asia,  että mielen järkkymisestä kerrotaan julkisuudessa avoimesti. Se vähentää mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa, oudoksi leimaamista. Suominen käytti mielialalääkkeitä, toinen ohjelman kokemusasiantuntija Jenni Rotonen ei niitä käyttänyt. Kumpikin selvisi masennuksestaan. Arvostan molempia ja kaikkia muitakin, jotka tulevat ”kaapista ulos” aitoina oikeina, haavoittuvina ja tuntevina ihmisinä.

Näin se on. Me ihmiset olemme erilaisia. Meillä on yksilöllisisä ongelmia ja niihin vaihtelevia, omanlaisiamme ratkaisutapoja.

Jälleen kaksi kantaa

Huomioni kiinnittyi siihen, että masennuslääketutkimuksista myös tässä ohjelmassa esitettiin kaksi toisistaan poikkeavaa näkemystä:

–          masennuslääkkeistä on hyötyä potilaille

–          masennuslääkkeiden hyödyt ovat kyseenalaisia suhteessa plaseboon, ajan kanssa paranemiseen tai  muihin avun muotoihin

Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola liputti lääkkeiden puolesta ja Mehiläisestä jokunen vuosi sitten lääkekriittisten kannanottojensa vuoksi potkut saanut psykologi Aku Kopakkala niitä vastaan.

Tässä on sama asetelma kuin Erkki Isometsä masennuslääkkeiden puolesta – Peter Götzsche niitä vastaan, josta eilen kirjoitin.

Luettuani Götzschen kaksi kirjaa, Kopakkalan kirjan Masennus ja tutustuttuani tuoreisiin tutkimusartikkeleihin, mm. Lancetissa (viitteet alla) kallistun kannattamaan linjaa Götzsche, Kopakkala ja muut lääkekriitikot. En ole lääkekielteinen enkä vastusta mielialalääkkeiden käyttöä, vaan suhtaudun kriittisesti niiden turhaan, liialliseen ja haittavaikutuksia aiheuttavaan käyttöön. Aihe on sekä kansanterveyden, talouden että yksittäisen masennuspotilaan kannalta tärkeä.

Suomalaistutkijat yhteisönä samoin kuin terveydenhuoltojärjestelmä instituutiona seuraavat Pirkola-Isometsä -näkemyksiä, jotka heijastuvat myös käypä hoito -suosituksissa. Ei tämäkään katsanto tietenkään kannata liikalääkitystä, mutta se ei aseta – tai ainakaan julkisuudessa ei ole asettanut – suoraelkäisesti kyseenalaiseksi lääketeollisuuden rahoittaman tutkimustoiminnan luotettavuutta ja vääristymiä. Ei se myöskään nosta näkyvästi esiin masennuslääkkeiden haitallisuutta. Juuri nämä professori Peter Götzsche ryhmineen on vuosikymmenien sitkeän tutkimustyön tuloksena karulla tavalla avannut.

Retorinen veto

Tätä taustaa vasten Sami Pirkolan toteamus eilisessä TV-keskustelussa (suunnilleen näin hänen lausumansa meni): – Keskustelu lääkekritiikistä ei oikein johda mihinkään. Näitä kannanottoja tulee aika ajoin, parin kolmen vuoden välein  on valaiseva. Tällä yksinkertaisella retorisella keinolla hän ikään kuin osoitti, että masennuslääkekritiikissä on  muka kyse ohimenevästä ja jatkuvasti historiassa toistuvasta ilmiöstä, josta vakavan tiedemiehen ja näin myöskään tieteeseen luottavan kansalaisen ei pidä välittää. Ylen ohjelma Masennus pe 10.3.2017 on Yle Areenassa (ainakin äsken 11.3. klo 12.50 oli).

Tällainen retorinen keino on käytössä yleensä niillä, jotka edustavat valtavirtanäkemyksiä. Näin  masennuslääkekritiikki, vaikka se perustuisi kuinka vankkoihin tutkimustuloksin, saadaan näyttämään ohimenevältä sivuvierteeltä ja siten vähäpätöiseltä ilmiöltä. Masennuslääkkeiden haittavaikutuksista, kuten seksuaalisista ongelmista, tunteiden vääristymisestä ja vieroittumisen vaikeuksista kärsivien kannalta ongelma ei ole vähäpätöinen, vaan suuri.

Kysymykseni, retorinen tosin, koska en tiedä, kenelle sen osoittaisin, kuuluu: Miksi tällaista kritiikkiä ylipäänsä tulee? Minulla on käsitys, että vasta viime vuosina Suomen valtavirtajulkisuudessa on alettu nostaa esiin masennuslääkkeiden hyötyjen lisäksi myös niiden haitat. Voin tietysti olla väärässäkin. Onko minulta ehkä jäänyt julkisessa keskustelussa jotakin huomaamatta?

Ajattelen myös niin, että kritiikkiä tulee, koska kertyy uutta tutkimustietoa, kuten Peter Götzschen raportti, jonka Lääkärilehti päätti olla julkaisematta Masennuslääkkeet lisäävät itsemurhan ja väkivallan riskiä kaikenikäisillä. Raportti alkaa näin: ”Lääkeviranomaiset varoittavat käyttämästä masennuslääkkeitä lapsilla ja teini-ikäisillä, koska ne lisäävät itsemurhariskiä”. Se kuvaa lyhyesti tutkimusta, jossa Götzschen ryhmä selvitti SSRI-lääkkeiden yhteyttä itsemurhan ja väkivaltaisuuden riskiin. Sitaatti raportista: ”Koska tieteellisiä väärinkäytöksiä esiintyy julkaistuissa lääketutkimuksissa laajalti, etsimme tietoa muualta, ja hankimme 64 381 sivua kliinisiä tutkimusraportteja Euroopan ja Iso-Britannian lääkeviranomaisilta. Tammikuussa 2016 osoitimme, ensimmäistä kertaa, että SSRI:t lisäävät aggressiota lapsilla ja nuorilla, ristitulosuhde (odds ratio) 2,79 (95%:n luottamusväli (LV) 1,62-4,81) (7). Tämä on tärkeä tulos huomioon ottaen monet kouluampumiset, joissa tappajilla oli SSRI-lääkitys. Lokakuussa osoitimme, että masennuslääkkeet kaksinkertaistavat terveillä vapaaehtoisilla aikuisilla itsemurhaan ja väkivaltaan mahdollisesti johtavien tapahtumien lukumäärän, ristitulosuhde 1,85 (95%:n LV 1,11-3,08) (8).” Sulkeissa olevat numerot viittaavat raportissa mainittuihin lähteisiin.

Kirjoitus loppuu näin: Meidän pitäisi tehdä kaikkemme välttääksemme masennuslääkkeiden aloittamista ja auttaaksemme niitä käyttäviä lopettamaan ne pienentämällä annoksia hitaasti ja tarkassa valvonnassa. Masennuksesta kärsivien tulisi saada psykoterapiaa ja psykososiaalista tukea, ei lääkkeitä.

Tässä  linkki koko tekstiin, jonka Lääkärilehti hylkäsi Masennuslääkkeet

Tässä vielä linkki Suomen psykiatriyhdistyksen blogiin, jossa Erkki Isometsä kertoo mielipiteensä Peter Götzschestä

Punnittua tietoa ja avointa keskustelua

Isometsän blogikirjoituksessa sanotaan ”Tarvitsemme rauhallista ja kiihkotonta, punnittuun tietoon pohjautuvaa keskustelua eri hoitomenetelmistä. Psykiatrian piirissä sitä kyllä käydään jatkuvasti.” Tämä hieno asia.

Jospa vielä samaa keskustelua masennuslääkkeiden hyötyjen ja haittojen välisestä suhteesta, masennuksen hoitosuuntauksista sekä lääketutkimusten laadusta voitaisiin käydä psykiatrian piirin ulkopuolellakin, kuten psykoterapeuttien, yleislääkärien, sairaanhoitajien ja eritysesti potilaiden keskuudessa. Näitähän masennuslääkeasia nimenomaan koskettaa. Minusta viime torstain Götzsche-luennolla käytiin juuri tällaista rauhallista, mutta ei toki samanmielistä ja samanhenkisten välistä keskustelua, vaan erilaisten näkemysten vaihtoa (kiitos siitä kuuluu erityisesti pkykiatrian professori Jesper Ekelundille, joka rohkeni tulla mukaan). Keskustelu oli sitä, mitä Isometsä peräänkuuluttaa. Harmi että hän ei ollut mukana.

Götzschen esittämä tutkimustieto näyttää erittäin punnitulta, vaikka se ei olekaan masennuslääkkeille myönteistä.

Monipuolinen, rauhallinen ja avoin keskustelu jatkukoon. Kun pidetään mielessä että potilas, asiakas, kärsivä ihminen ja hänen auttamisensa on tärkein asia, tieteelliset kiistat näyttäytyvät uudessa valossa.

Noitavainojen aika – ohi olkoon

Toivoisin, että Suomessa ei käynnisty samanlainen typerä noitavaino kuin Tanskassa vuonna 2014. Tuolloin paikallinen psykiatriyhdistys hyökkäsi Götzscheä vastaan ja vetosi muun muassa Cochrane-tutkijayhteisöön. Toimittajat saivat vettä myllyynsä ja viestit vääristyivät niin, että Götzsche itse kuvaa aikaa tanskalaisena noitavainona kirjassaan ( Götzsche 2016, 256-261). Erkki Isometsäkin vihjaa tekstissään Cochrane yhteisöön ikään kuin sekin paheksuisi tätä ”noitaa”.

Todellisuudessa Cochrane-yhteisö ei  ole ottanut kantaa puolesta eikä vastaan Götzschen tutkimustuloksistaan esittämiin päätelmiin, vaan todennut että ”Cochrane-verkostossa on tällä hetkellä lähes 34 000 jäsentä yli sadassa maassa. Jokaisella jäsenellä, myös professori Götzschellä, on oikeus ilmaista henkilökohtainen mielipiteensä ja tehdä Cochrane-verkostosta riippumatonta työtä” (Götzsche 2016, 260)

Masennuslääkejupakkaa miettiessäni tuli mieleen sanonta: ”Ensin ne vaikenevat, sitten ne hyökkäävät, viimein ne herjaavat ja lopulta myöntäen toteavat, että mehän ollaan aina oikeastaan ajateltu juuri näin.”

Viitteet

Peter C Götzsche. Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus. Näin lääketeollisuus on turmellut terveydenhoidon. Sitruunakustannus. Norhaven Tanska. 2014

Peter C Götzsche. Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Sitruunakustannus. Norhaven Tanska. 2016

Peter Götzsche. Masennuslääkkeet lisäävät itsemurhan ja väkivallan riskiä kaikenikäisillä. Suomeksi https://www.madinamerica.com/wp-content/uploads/2017/02/Gøtzsche-Masennuslääkkeet.pdf.

Jon Jureidini. Antidepressants fail, but no cause for therapeutic gloom. Lancet 388(10047): 844-845, 27 August -2 September, 2016.  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)30585-2/abstract

Andrea Cipriani, Xinyu Zhou, Cinzia Del Giovane, Sarah E Hetrick, Bin Qin, Craig Whittington, David Coghill, Yuqing Zhang, Philip Hazell, Stefan Leucht, Pim Cuijpers, Juncai Pu, David Cohen, Arun V Ravindran, Yiyun Liu, Kurt D Michael, Lining Yang, Lanxiang Liu, Peng Xie.  Comparative efficacy and tolerability of antidepressants for major depressive disorder in children and  adolescents: a network meta-analysis, Lancet 388 (10047):881-891, 27 August – 2 September 2016. http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)30385-3

Aku Kopakkala Masennus.Suuri serotoniinihuijaus. Basam Books. 2015

 

Lääkekritiikki ei ole enää tabu – Isometsä vastaa Götzschelle

Talviheinää

Talviheinää.

Ei siinä kauan mennyt, kun psykiatrien taholta tuli Götzschelle vastaus. Lääkärilehden verkkojulkaisu kirjoittaa ”Erkki Isometsä: Götzschellä asiavirheitä psykiatriasta”. Tässä koko Lääkärilehden vastine kopioituna:

”Tanskalaisen professorin Peter Gøtzschen vierailu Suomessa on nostanut vilkkaan keskustelun psykiatriasta ja psyykenlääkkeistä. Gøtzsche kritisoi muun muassa masennuslääkkeiden vaikuttavuutta ja hyöty-haitta-suhdetta.

Professori Erkki Isometsä Helsingin yliopistosta kommentoi Gøtzschen kritiikkiä Suomen Psykiatriyhdistyksen blogissa.

– Gøtzschen kirjat sisältävät runsaasti psykiatriaa koskevia asiavirheitä, puolitotuuksia, vastakkaiset näkökohdat unohtavia väitteitä sekä anekdootteja, joiden todenperäisyyttä on mahdotonta arvioida. Gøtzschen kuvaama ”psykiatria” on fiktiivinen luomus. Se ei vastaa psykiatrian ammatillista maisemaa.

Isometsän mukaan hänen on erityisen vaikeaa ymmärtää sitä, että Gøtzsche loukkaa toiminnallaan Cochrane Collaborationin edistämiä arvoja ja pyrkimyksiä. Gøtzsche kuuluu yhteisön perustajiin. Yhteisön mukaan Gøtzschen näkemykset psykofarmakoiden asemasta ovat henkilökohtaisia.

– Gøtzsche esittää kirjoissaan raskaita väitteitä lääketeollisuuden rikkomuksista ja lääkäreiden korruptiosta, mutta mikä tässä kaikessa on totta? Jotkin hänen kuvaamistaan tapahtumista pitävät paikkansa. On totta että jotkin lääkefirmat ovat toimineet epäeettisesti, ja pitää paikkansa että ei-toivottuja tuloksia tuottaneita lääketutkimuksia on jätetty julkaisematta. On itsestään selvää, että emme ammattikuntana voi tällaista toimintaa hyväksyä, Isometsä kirjoittaa.

Peter Gøtzsche on kirjailija, lääketieteen tutkija ja vaikuttavuustutkimuksen metodiasiantuntija, joka tunnetaan lukuisista yleisiin hoitomenetelmiin kohdistuvista kriittisistä arvioista. Tällä hetkellä hän työskentelee kliinisen epidemiologian professorina Kööpenhaminan ylipistossa”.

Hesarin nettilehdessä äskettäin julkaistussa Mikko Puttosen laatimassa Erkki Isometsän vastinehaastattelussa psykiatri Isometsä sanoo:

”Ikävää on se, että Gøtzsche on mukana Cochrane-verkostossa, joka nimenomaan tukee lääketieteessä sitä, että kaikkien väitteiden pitäisi perustua faktoihin ja tieteelliseen näyttöön eikä mielipiteisiin”.

Aita vai aidan seiväs?

Isometsä ei käsittääkseni ollut eilisellä luennolla. Ainakaan hän ei siellä kommentoinut mitään. Miksi? Psykiatri syyttää Götzsheä faktojen sivuttamisesta ja nojautumisesta mielipiteisiin.

Tätä väitettä on vaikea hyväksyä, jos on tutustunut Götzschen tutkimuksiin ja kirjaan Tappava psykiatria, joka on tosi tosi rankkaa luettavaa. Lukeminen avaa silmät mielialalääketodellisuudelle, eikä niitä oikein pysty sen jälkeen enää sulkemaan.

Totta on, että tanskalaisprofessori laukoo kovilla panoksilla ja kertoo voimakkain sanoin MYÖS mielipiteensä. Ehkä tästä syystä Isometsä ei halunnut tulla julkiseen keskusteluun. Ja tästä syystä tanskalaiskriitikko myös erityisen paljon ärsyttää monia. Siitä, että tutkija Götzsche esittää kriittisiä mielipiteitä, ei kuitenkaan voi päätellä että hän esittäisi VAIN mielipiteitä. Kyllä  hänellä ihan todistetusti on näytettävänä kovaa, tieteellisillä foorumeille julkaistua tutkimusfaktaa. Kirjoissaan hän esittää runsaan lähdeaineiston. Hänen väitteensä eivät siis ole tuulesta temmattuja, kuten Isometsän vastakritiikki antaa ymmärtää.

Jotenkin tuntuu siltä, että keskustelu käy nyt oudosti sivuraiteilla. Aidan seipäästä puhutaan enemmän kuin itse aidasta.  Ei vaihdeta tutkimusfaktoja itse asioista, joihin Götzschen kritiikki on kohdistunut. Ei keskustella psyykenlääketutkimuksen valheellisuuksista ja vääristymistä eli sen laadusta eikä  psyykenlääkkeiden haitallisuudesta suhteessa hyötyihin. Näistähän pitäisi keskustella – ei siitä, onko jonkun puhe- ja esitystyyli epämiellyttävä vai ei tai että jonkun kirjassa asiavirheitä.

Jos tutkija osoittaa tutkimusaineistoon nojaten, että masennuslääkkeistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, niin silloin Isometsän ja hänen ryhmänsä  Götzsche-kriitikoiden pitäisi osoittaa juuri tämä väite virheelliseksi. Sitä Isometsä ei ole tehnyt, vaan viittaa Götzschen kirjojen asiavirheisiin ja ylilyönteihin yleisellä tasolla ja puhuu lääkkeiden hyödyllisyydestä mutta ei haitoista. Eli syyllistyy samaan, mistä syyttää Götzscheä – kaksoisstandardin käytöstä.

Harmi. Näin ei synny hedelmällistä ja potilaiden, tavallisten kansalaisten kannalta hyödyllistä tieteellistä  keskustelua. Nyt ammutaan panoksia omista poteroista julkisuuteen. Se kenellä on enemmän valtaa vaikuttaa julkisuuteen, näyttää sitten ”oikeammalta”. Tähän mennessä vallankäyttäjä on ollut Isometsän leiri.

Koko jupakka osoittaa, että kysymyksessä on isompi asia kuin vain yksittäisen kriitikkotutkijan voimakas kielenkäyttö. Onko kyse psykiatrian murroksesta?

Hyvää ilmassa

Masennuslääkkeiden tehottomuudesta ja varsinkin niiden haitoista julkisesti puhuminen ei ole enää tabu! Hienoa, että tutkijat ja terveydenhuollon asiantuntijat ovat lopettaneet vuosia jatkuneen vaikenemisen ja itsesensuurin, joka perustui hokemaan ”teollisesti valmistettuja lääkkeitä voi käyttää turvallisesti, koska ne on tieteellisesti tutkittu”.

Tämä ”tiede-korttiin” nojaava mantra ohjasi pitkään myös toimittajia, jopa suurta osaa tiedetoimittajia, uskomaan, että masennuksen hoidossa kaikki on hyvin.

Ajateltiin, että se on juuri tuo pilleri, joka auttaa ihmistä parantumaan. Uskottiin serotoniiniteoriaan ja siihen, että masennus on aivosairaus ja paranee aivojen toimintaan vaikuttavalla lääkkeellä. Tämä usko on pitkään ollut vahva. Se on ollut vahva sekä terveydenhuollossa ja ”lääkevalistuksen” seurauksena myös kansalaisten keskuudessa. Jos joku rohkeni lausua epäilyn sanan, hänet voitiin tuota pikaa leimata kuuluvaksi tiedevastaisen ja epäilyttävän vaihtoehtoväen joukkoon. Muutosta on ilmassa.

On huomattu, että tiede ei osoittanutkaan, että masennuslääkkeet parantavat tai  lievittävät parhaalla tunnetulla tavalla oireita. Kun tutkimuksia alettiin Peter Götzshcen, Allen Francesin, Robert Whitakerin ja  muiden tutkijoiden sekä Suomessa Aku Kopakkalan ja muiden uuden ajan psykologien ja psykiatrien toimesta analysoida hieman tarkemmin, huomattiin, että lääkkeettömät hoidot ovat lääkehoitoja tehokkaampia varsinkin lievissä ja keskivaikeissa masennuksissa. Sitä paitsi niistä ei ole haittoja kuten on masennuslääkkeistä (ei tietenkään kaikille, mutta tutkitusti monille). Huomattiin myös, että tutkimustuloksia on vääristelty. Näin ymmärrettiin, että julkaistut tutkimukset johtivat lukijoita, niin toisia tutkijoita, lääkäreitä, hoitajia kuin kansalaisiakin harhaan.

Virheellisissä tutkimusraporteissa mielialalääkkeet osoittautuivat hyviksi. Siitä lääkkeiden myynti lisääntyi huimasti. Lääketeollisuus hyötyi, lääkeitä syövät sen sijaan eivät. Eivät myöskään lääkekorvauksia valtion ja sairausvakuutusten kassasta maksavat yhteiskunnat.

Näin mentiin monta kymmentä vuotta, kunnes rohkeat ja kriittiset tutkijat alkoivat kaivaa tosiasioita esiin ja tuoda niitä julkisuuteen. Työ ei ole ollut helppoa, sillä koko tiedeyhteisö ja terveydenhuoltojärjestelmän johto on ollut jarruna.

Nyt tilanne on muuttunut. Myös toisenlaiset näkemykset pääsevät julkisuuteen. Esimerkiksi arvostettu tiedetoimittaja Jani Kaaro pohtii kiinnostavasti käsityksiä mielialalääkkeiden vaikutusmekanisteista, joista tutkijayhteisössä ei ole yksimielisyyttä. Onko serotoniini masennuksessa ymmärretty väärinpäin https://seura.fi/galileon-keskisormi/2017/02/03/onko-serotoniini-masennuksessa-ymmarretty-vaarinpain/?shared=87-2effe516-1

Myös iso joukko psykologeja, lääkäreitä ja muita terveysalan ammattilaisia suhtautuu kriittisesti liikalääkitykseen ja etsii lääkkeettömiä keinoja auttaa mielenterveysongelmaisia. Tämä on viisasta. Se on myös ihmisläheistä mielenterveyden edistämistä. Kiitos siitä.

tappava-psykiatria-ja-laakinnan-harha