Trauma, rakkaus ja katkennut totuus

Kolme kirjaa traumoista voi muuttaa käsitystäsi ihmisestä ja maailmasta, myös omasta elämästä.  Aloitan tuoreimmasta lukemastani. Psykoanalyytikko Harri Virtanen valaa kirjassaan Trauma ja rakkaus eli kuinka selviytyä mahdottomasta (SKS 2019) uskoa selviytymiseen rankoistakin traumoista. Haavat, jotka syntyvät hylkäämisistä, fyysisestä tai psyykkisestä väkivallasta tai muusta kaltoinkohtelusta, jättävät aina jälkiä joko kehoon, mieleen tai molempiin. Vaikeimpia ovat elämän varhaisvaiheessa, ennen kouluikää koetut traumat.  

Meillä jokaisella on ollut suuria tai pieniä traumaattisia kokemuksia. Rajoittavaksi tällaiset kokemukset ja niiden kätketty muisto muodostuvat silloin, kun ihminen dissosioi sietämättömän asian tietoisuudestaan. Hän ikään kuin leikkaa sen pois itsestään, jotta se ei hankaloittaisi elämää.

Mutta traumaattiset  kokemukset vaikuttavat meihin ja meissä,  vaikka emme niin haluaisikaan. Trauma ei ole tahdon asia.

Sen sijaan tahdon asia on, kuten Harri Virtanen toteaa, millä tavalla alamme hoitaa traumatisoitunutta osaa itsessämme. Kirjottaja kertoo omista lapsuustraumoistaan niin elävästi, että lukija voi kokea nahoissaan pienen pojan hädän. Sitten hän muistuttaa, että hyvä terapeutti voi aina auttaa. Samalla tavoin muukin hyvä ihmissuhde voi avata tietä trauman läpikäymiseen ja paikan antamiseen sille omassa elämänhistoriassa. Kun sillä (traumalla) on oma rajattu paikkansa, se ei enää pääse häiritsemään koko elämää.

Ammattitaitoinen terapeutti kuuntelee ja osallistuu toisen kärsimykseen ottamalla vastaan asiakkaan kokemukset ja tunteet myötätuntoisesti ja ohjaamalla asiakasta kohtaaman kiellettyinä (vaarallisina tai häpeällisinä) pitämänsä tunteet turvallisessa terapeuttisessa tilassa.

Onko ketään kotona?

Traumatisoitunut ihminen on kadottanut itsensä (ikään kuin ketään ei olisi kotona), ja maailma on hänelle melko vihamielinen paikka. Elämä voi sujua ulkoisesti aivan mallikkaasti ja työssä voi mennä hyvin, mutta epämukava, tuskainen olo ja ihmissuhdeongelmat painavat. 

Harri Virtasen oma muutos alkoi potkuista hyvästä työpaikasta ja avioerosta. Terapiassa hän opiskeli itseään ja tunteitaan ja lopulta kouluttautui monivuotisessa koulutuksessa jungilaiseksi terapeutiksi (Nämä terapeutit eivät muuten pääse suoraan koulutuksensa perusteella Valviran rekisteröityjen terveydenhuollon ammattilaisten rekisteriin, kuten tavanomaiset terapeutit pääsevät).

Korjaus ja täsmennys yllä olevaan suluissa esitettyyn väitteeseeni 21.12.2019: Jungilaista psykoanalyyttistä koulutusta ei järjestetä Suomessa. Kaikki ulkomailla koulutetut psykoanalyytikot on hyväksytty Valvirassa, jos heillä on hyväksytty taustakoulutus. Suomessa hyväksytyt jungilaiset ovat taustaltaan psykologeja ja teologeja. Teatteriala ei nykysäännösten mukaan ole sovelias taustakoulutus. Siksi Harri Virtanen, huolimatta kuusivuotisesta analyytikkokoulutuksestaan, ei ole virallisesti Valviran hyväksymä. (Tämä tuntuu minusta erikoiselta siksi, että herää kysymys, miksi teologia on hyväksytympi kuin teatteriala; mielen sisältöjä ja ihmisenä elämistä kummassakin kosketellaan, toisessa uskontotaiteen, toisessa teatteritaiteen kautta.)

Harri Virtanen kuvaa kirjassaan, kuinka luottamus toiseen ihmiseen on traumaselviytyjälle melkeinpä tärkeintä. Luottamuksellisessa suhteessa on mahdollista tarkastella omia automatisoituneita elämää hankaloittavia ajattelun ja toiminnan malleja, jotka trauma on synnyttänyt.

Psykologi ja erityistason psykoterapeutti Kirsti Kivisen kirja Silmän liikkeitä. Retkiä traumavyöhykkeille (Peaceful Impact 2019) myöskin havahduttaa. Kansakunnan kollektiiviset sotatraumat (kansalaissota 1918, talvisota 1939-40 ja jatkosota 1941-44) heijastuvat edelleen monien suomalaisten elämässä. Kirsti Kivinen kertoo erittäin raskaista lapsuuden kokemuksistaan ja peilaa kokemuksiaan Suomen historian traumaattisiin tapahtumiin.

Kannustavaa Kirsti Kivisen omakohtaisessa kertomuksessa on toivo ja vakuuttuneisuus siitä, että traumoista, vakavistakin, voi selviytyä.  Kirjan johdannossa hän sanoo, että traumoja kohdanneet ihmiset kärsivät usein yksin, kykenemättä muistamaan tai kertomaan kokemuksistaan. Häntä auttoi yksi keskustelevien psykoterapioiden rinnalle kehitetty hoitotapa,  EMDR (Eye Movement Desensitization and Reconstruction) eli silmänliiketerapia, joka perustuu neurofysiologiseen teoriaan ja tutkimukseen.

Kirsti Kivisen kokemusten lukeminen tuntui raskaalta, mutta samalla avartavalta kirjan myönteisen ja tulevaisuususkoisen asenteen vuoksi. Sulattelemiseen kului tosin viikkoja.

Psykiatri Anssi Leikola painottaa Kirsti Kivisen kirjaan kirjoittamassaan epilogissa muutoksen tarvetta. Hän sanoo: ”Trauman ymmärtäminen on iso avain psyykkiseen terveyteen. Kestävä psykiatria kunnioittaa emotionaalisen trauman merkitystä, selityksenä selittämättömälle ihmistä vaivaavalle pahalle ololle. Tämä oivallus saa aikaan muutosvoiman.” (Kivinen 2019, 172)

Traumoilla on merkitystä muuallakin kuin psykiatriassa

Muutos tapahtuu niin tiedeyhteisössä kuin terveydenhuollon hoitokäytännöissäkin, ei ainoastaan psykiatriassa, vaan myös fyysisten sairauksien hoidossa niin pian kuin aletaan laajemmin tajuta traumojen rooli kaikessa sairastamisessa. Kysymys on syvällisestä ajattelutavan muutoksesta. Se tarkoittaa reduktiivisen (pilkkovan) biolääketiedeajattelun laajenemisesta tarkastelemaan terveyttä ja sairautta myös kokonaisen ihmisen ja hänen yhteisönsä näkökulmasta.

Anssi Leikola kirjoittaa: ”Kirstin tarina kertoo uskottavampaa todistusta kuin satunnaistettu empiirinen tieteellinen tutkimus: emotionaalinen trauma voi uinua kehossa vuosikymmeniä tunnistamattomana. Lohdullisesti hän herättää samaan aikaan toivon: pitkällisen prosessin läpikäyminen johtaa tunne-elämän haavojen eheytymiseen”. (Kivinen 2019, 173)  

Anssi Leikola on julkaissut myös oman, tätä aihepiiriä käsittelevän kirjan Katkennut totuus. Traumatutkielma. Emotionaalinen trauma, rakenteellinen dissosiaatio ja psykopatologia (Prometheus 2014). Kirjoittaja muistuttaa, että hänen kirjansa  aihepiiriin kuuluu näkökulmia ja seikkoja, jotka voidaan mieltää tabuiksi ja joiden esille nostamiseen liittyy eri ihmisillä ja myös kollektiivisesti voimakkaita tunteita ja tämän myötä ennakolta lukkoon lyötyjä asenteita.

Ihmisen varhaislapsuuden poikkeuksellinen haavoittuvuus on kyllä yleisesti tunnustettu tosiasia. Silti monille on erittäin vaikea käsittää ja myöntää, että voimakkaan negatiiviset elämän kokemukset, erityisesti jos ne ajoittuvat lapsuuden kehitysvaiheisiin, saattavat vaurioittaa oleellisesti aivojen psykobiologista ja anatomista rakennetta.

Anssi Leikolan kirja ei ole herättänyt juurikaan julkista keskustelua, ei edes psykiatrian piirissä, jossa sen olettaisi nostattavan mielipiteitä. Saattaa olla, että Leikolan viestin vastaanottaminen on vaikeaa siksi, että kirja sisältää niin paljon kollektiivisesti väistettyjä ja jopa sosiaalisesti kiellettyjä aiheita. Voi olla, että se on alan tutkijoillekin haastava holistisen (kokonaisvaltaisen) ja monitieteisen otteensa vuoksi. Kirja on erinomainen tietopaketti traumojen hoidosta, teoreettisista lähtöoletuksista ja tarpeellisista käytännön ratkaisuista.

Kolme traumaselviytyjää

Jokainen näistä kolmesta kirjottajasta on itse kokenut traumoja ja jokainen ilmoittaa olevansa traumaselviytyjä. Tämä on rohkeaa, avaramielistä ja uudistavaa. Terveydenhuollon ammattiauttajakin siis on tavallinen, kärsivä ja iloitseva, tunteita täynnä oleva ihminen. Radikaalia on, että auttajat julkisesti kertovat kärsineensä samoista ongelmista kuin heidän asiakkaansa.

Kaikki kolme kouluttautuivat toisten auttajaksi (jungilainen psykoanalyytikko, psykologi-psykoterapeutti, psykiatri) ja kaikki kolme ovat toimineet ja toimivat työssään peilinä ja tukena toisille traumatisoituneille. Nostan hattuni jokaiselle.

Me kaikki olemme kohdanneet elämämme aikana traumaattisia asioita ja tilanteita. Myös minä. En ryhdy omiani tarkemmin avaamaan, mutta kerron yhden tapauksen, joka jätti pienen tytön mieleen synkän jäljen.

Niin minäkin

Herään alle kouluikäisenä maalaistalon kesäntuoksuisessa aitassa päiväunilta. Aitassa on hämärää ja sopivan viileää. Vieressäni, parin metrin päässä isä ja äiti riitelevät kiivaasti. Minua pelottaa. Menen takaisin peiton alle ja yritän nukkua uudestaan, jotta en kuulisi tai joutuisi mukaan ristiriitaan. Viha ja kätketty raivo leijuu ympärillä, vaikka tappelijat yrittävät olla korottamatta ääntään. Kuin kaksi käärmettä sihisisi toisilleen. Kuulen lauseen ”Tapa sitten minut!”. Pistän korvat lukkoon. En halua kuulla. Olen kuin mitään ei tapahtuisi. Jäädyn paikalleni.  Sisimmässäni tajuan, että ketään ei ole tarkoituskaan tappaa, mutta silti hätäännyn.  

Lopulta siitä sopu kehkeytyy. En muista, miten.  Asiaan ei koskaan palattu. Miksi olisikaan. Minähän (muka) nukuin. Nyt jo kuolleet vanhempani rakastivat toisiaan ja perhettään, vaikka välillä oli erimielisyyksiä, riitoja ja mykkäkouluja. Äiti oli uskovainen, runojenkirjoittaja ja luonnonymmärtäjä, lestadiolaisen suurperheen keskimmäinen.  Isä ateisti ja ”tieteellisen materialismin” maailmankuvan omaksunut työväenliikkeen mies, köyhän kansan puolustaja, kouluja käynyt torppariperheen nuorimmainen.

Traumaselviytyjien tarinat luettuani pohdiskelen omaa toimintaani. Miksi ajan omasta mielestäni järkevää, mutta julkisuudessa jyrkkää vastustusta herättävää kahden hoitofilosofisen suuntauksen integraatiota, yhdistämistä. Pidän tarpeellisena, että toimiviksi osoitettuja tutkittuja  täydentäviä hoitomuotoja (erityisesti kokemuksellisia  kehomielihoitoja) yhdistetään nykyiseen biolääketiedevetoiseen terveydenhuoltoomme. Toisin sanoen kannatan sitä, että mielen, tunteiden ja kokemusten vaikutukseen nojaavaa holistista (kokonaisvaltaista) hoitoajattelua ja käytäntöjä hyödynnettäisiin materialistis-reduktiiviseen tiedekäsitykseen nojaavien huipputeknisten hoitomuotojen rinnalla. Että  ennakkoluulottomasti uudistettaisiin sote-syteemiämme.

Ajattelen, että ihminen on kyllä biologinen olento, tavallaan kone. Mutta hän on samanaikaisesti myös psyko-sosiaalinen järjestelmä sekä henkinen ja kulttuurinen kokonaisuus. Inhimillisen sosiaali- ja terveysjärjestelmän kuuluu huomioida kaikki nämä ihmisyyden puolet yhdenvertaisesti.

Hullunpuuhaako?

Näinkö lapsuustraumani näkyy nykyisyydessäni? Vertauskuvallisesti, yritänkö siis yhdistää isäni ja äitini ideologiat? ”Äiti” edustaisi tässä holistista, ”isä” reduktiivista suuntausta, jota kumpaakin arvostan.  Oikeastaan ”äiti” ja ”isä” (holistinen ja reduktiivinen) eivät edes ole erossa! Vanhempieni avioliitto kesti erilaiset ideologiat ja iän myötä isä ja äiti entisestään lähenivät toisiaan. Tai olivat jo nuoruudessaan, toisensa kohdatessaan samalla aaltopituudella. Niin se taitaa olla hoitoideologioidenkin suhteen. Ristiriitaa ei ole, ei tarvitse olla.

 Trauman korjaa rakkaus, ymmärtämys ja myötätunto.