Tag Archive | CAM

Kiropraktikolla käynti on yhteydessä opioidien vähempään käyttöön

Kiropraktikolla käyneet alaselkäkipupotilaat söivät vähemmän (heillä oli vähemmän reseptejä) opioidipohjaisia, keskushermostoon vaikuttavia, voimakkaita kipulääkkeitä kuin ne, jotka eivät käyneet kiropraktikolla.

Alaselkäkipu on kasvava kansanterveysongelma kaikkialla maailmassa. Aihetta käsitteli äskettäin Lancet What low back pain is and why we need to pay attention to it ja  Prevention and treatment of low back pain: evidence, challenges, and promising direction.

The Journal of Alternative and Complementary Medicine julkaisi New Hamphshiressä, Yhdysvaltain koillisosassa sijaitsevassa osavaltiossa tehdyn  tutkimuksen (retrospektiivinen kohorttitutkimus sairausvakuutusdokumenttien pohjalta), jossa verrattiin kiropraktikolla käyneiden ja ei-käyneiden alaselkäkipupotilaiden (jotka eivät sairastaneet syöpää) opioidireseptien määrää  sekä tähän liittyviä kustannuksia.

Tulosten mukaan kiropraktikolla käyneille oli määrätty 55 % vähemmän opioideja kuin niille, jotka eivät olleet käyneet. Kiropraktikolla käyneiden osalta keskimääräiset opioidikulut olivat myös pienemmät.

Tutkimus antaa viitteitä siitä, että tällainen lääkkeetön alaselkäkivun hoito voi olla sekä potilaalle hyödyllistä että taloudellisesti tehokasta.

Koska suoraa syy-seuraussuhdetta kohorttitutkimuksen perusteella ei voi tehdä kiropraktikolla käymisen vaikutuksesta potilaiden opioidien syömisen määrään (asiaan kun voivat vaikuttaa muutkin tekijät), tutkijat ehdottavat tarkempaa selvittämistä, sillä Yhdysvalloissa opioidien käytöstä kivun hoidossa on tullut epidemia.

Yli 650 000 ihmistä syö opioidipohjaisia lääkkeitä, joiden hyödyistä on kuitenkin vain vähän näyttöä kroonisen kivun hoidossa ja elämän laadun parantamisessa. Pitkäaikainen ja suuriannoksinen opioidien käyttö voi johtaa yliannostuksen, väärinkäytön ja riippuvuuden vaaraan.

Tämä on kasvava ongelma myös Suomessa.

Suomessa kiropraktikko on Valviran hyväksymä ammattinimike, mutta sairausvakuutuskorvausta hoidosta ei saa. (Vai tietääkö joku lukijoista, että voisi saada?)  Suomessa kiropraktiikan tehoa, vaikuttavuutta ja taloudellisuutta ei tietääkseni ole tutkittu.

Alaselkäkipupotilaiden määrä, joille on annettu  opioidiresepti kivun lievitykseen. Tumma palkki=kiropraktikolla käyneet ja vaaleampi palkk= ei-käyneet. 

Tutkimuksen tiivistelmä:

OBJECTIVE:

Pain relief resulting from services delivered by doctors of chiropractic may allow patients to use lower or less frequent doses of opioids, leading to reduced risk of adverse effects. The objective of this investigation was to evaluate the association between utilization of chiropractic services and the use of prescription opioid medications.

DESIGN:

The authors used a retrospective cohort design to analyze health insurance claims data.

SETTING:

The data source was the all payer claims database administered by the State of New Hampshire. The authors chose New Hampshire because health claims data were readily available for research, and in 2015, New Hampshire had the second-highest age-adjusted rate of drug overdose deaths in the United States.

SUBJECTS:

The study population comprised New Hampshire residents aged 18-99 years, enrolled in a health plan, and with at least two clinical office visits within 90 days for a primary diagnosis of low-back pain. The authors excluded subjects with a diagnosis of cancer.

OUTCOME MEASURES:

The authors measured likelihood of opioid prescription fill among recipients of services delivered by doctors of chiropractic compared with nonrecipients. They also compared the cohorts with regard to rates of prescription fills for opioids and associated charges.

RESULTS:

The adjusted likelihood of filling a prescription for an opioid analgesic was 55% lower among recipients compared with nonrecipients (odds ratio 0.45; 95% confidence interval 0.40-0.47; p < 0.0001). Average charges per person for opioid prescriptions were also significantly lower among recipients.

CONCLUSIONS:

Among New Hampshire adults with office visits for noncancer low-back pain, the likelihood of filling a prescription for an opioid analgesic was significantly lower for recipients of services delivered by doctors of chiropractic compared with nonrecipients. The underlying cause of this correlation remains unknown, indicating the need for further investigation.

Lähde

Whedon JM,  Toler AWJ, Goehl JM, Kazal LA 2018. Association Between Utilization of Chiropractic Services for Treatment of Low-Back Pain and Use of Prescription Opioids. J Altern Complement Med. 2018 Feb 22. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/29470104

Eurooppalaiset lääkärit puolesta ja vastaan

Lääkäreiden mielipiteet ja asenteet täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja kohtaan vaihtelevat. Osa vastustaa, osa kannattaa ja suuri osa häilyy välimaastossa eli toisaalta vastustaa, toisaalta kannattaa.

Euroopan lääkäreiden pysyvä komitea (CPME, Comité Permanent Des Médicins Européens) vastustaa täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Saman linjan on omaksunut lääkäreiden ammattiliitto Suomessa, vaikka liitto suositteleekin jäseniään välttämään uskomushoitoja, mitä termiä CPME ei käytä CPME Position paper on complementary and alternative medicine. Kannanotossa tuodaan julki huoli potilasturvallisuudesta ja sekä puutteellisesta lainsäädännöstä.

CAM-hoitoja kannattavien lääkärijärjestöjen kannanotto  Response to CPME position paper on CAM  tuo esiin CAM (Complementary and Alternative Medicine) -hoitojen hyötyjä sekä CAM-hoitamista koskevien pätevyysvaatimusten sääntelyn tarpeen.

Alla on vapaasti suomennettuna ensin vastustava (CPME), jonka jälkeen sitä kommentoiva, CAM-hoitoja kannattava kannanotto.  Kummassakin on painavaa aisaa sekä lääkäreille että potilaille.  Dokumentit havainnollistavat vastustamisen ja kannattamisen syitä ja perusteluja. Tasapuolisen kuvan saamiseksi on hyvä lukea molemmat. Käännösvirheitä voi olla. Voit tarkistaa epäselvät kohdat linkitetyistä alkuperäsidokumenteista.

VASTUSTAA

Comité Permanent Des Médicins Européens (CPME)

Euroopan lääkäreiden pysyvä komitea (CPME) vahvisti 23.5.2015 kannanottonsa täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin.

CPME:n kannanotto täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin

Modernin lääketieteen kehitys 1900-luvulta lähtien on mahdollistanut sen, että potilaat voivat saada tehokasta näyttöön perustuvaa hoitoa, joka on tuotettu lääketieteellisin tutkimuksin käyttäen yleisesti hyväksyttyjä tieteellisiä menetelmiä. Tästä huolimatta monet potilaat hakevat apua perinteisistä, vaihtoehtoisista ja täydentävistä hoidoista sekä parannuskeinoista.

Mikä tahansa hoito voi hyötyä plasebovaikutuksesta; CAM-hoidot, joissa ei käytetä tehokkaita lääkkeitä tai niiden toimintatapojen vaikuttavuutta ei ole tieteellisesti todistettu, hyötyvät tästä vaikutuksesta.

Kohdatessaan potilaita, jotka käyttävät tai ovat aikeissa käyttää epätavanomaisia hoitotuotteita tai CAM-hoitoja, lääkäreiden tulisi aina kertoa heille hoitomahdollisuuksista, jotka tuottavat parhaimman kliinisen lopputuloksen sekä riskeistä, joita liittyy perinteisiin, täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitokäytäntöihin.

Samalla kun lääketieteen harjoittaminen EU:n jäsenmaissa on turvattu osittain terveydenhoitoammattilaisia, lääkkeitä, lääketieteellisiä laitteita ja terveydenhoitotuotteita koskevalla lainsäädännöllä, niin monissa EU:n jäsenmaissa suurin osa perinteisistä, täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoitokäytännöistä on sääntelemätöntä ja voi muodostaa merkittävän riskin potilaiden terveydelle ja turvallisuudelle. Vaihtoehtoiset ammatinharjoittajat ja vaihtoehtoisten tuotteiden mainostajat usein väittävät parantavansa tiettyjä sairauksia ja terveydentiloja, vaikka heillä ei ole tieteellistä tai lääketieteellistä näyttöä väitteensä tueksi. Potilaat saatetaan johdattaa valitsemaan perinteinen, vaihtoehtoinen tai täydentävä hoitokäytäntö lääketieteellisen hoidon sijaan, mikä voi mahdollisesti viivästyttää asianmukaisen lääketieteellisen diagnoosin saamista ja päästää heidän tilansa pahenemaan sekä joissakin tapauksissa johtaa ennenaikaiseen kuolemaan.

Lainsäädäntötoimet ovat tarpeen, jotta estettäisiin täydentävien hoitomuotojen ja terapioiden tuottajia antamasta katteettomia lupauksia ja käyttämästä harhaanjohtavaa mainontaa. Potilaille ja kansalaisille pitäisi aktiivisesti tiedottaa mahdollisista haittavaikutuksista, joita voi aiheutua heidän lääkäriensä määräämien lääketieteellisten hoitojen keskeyttämisestä ja niiden korvaamisesta muilla menetelmillä, joita ei ole todistettu tehokkaiksi lääketieteellisessä tutkimuksessa ja käytännöissä. Lisäksi potilaiden tulisi olla selvillä siitä, että minkä tahansa lääketieteellisen hoidon viivästyminen korvaamalla se vaihtoehtoisella hoitokäytännöllä saattaa pitkällä aikavälillä johtaa pahempaan lopputulokseen.

CPME on organisaatio, joka pyrkii takaamaan lääketieteellisen toiminnan korkeimmat standardit ja edistämään lääketieteellisen hoidon korkeinta laatua ja potilasturvallisuutta. Kun käytetään täydentäviä hoitoja ja tuotteita, CPME:n mielipide on että:

  • Jokainen potilas ansaitsee parasta mahdollista tieteelliseen näyttöön perustuvaa hoitoa.
  • Kaikkien olemassa olevien hoitojen tehokkuutta ja turvallisuutta täytyy säännöllisesti arvioida uudelleen. Kaikki uudet diagnostiset ja hoidolliset menetelmät täytyy testata tieteellisten menetelmien ja eettisten periaatteiden mukaisesti (sellaisten kuin Maailman Lääkäriliiton Helsingin julistus – WMA Declaration of Helsinki).
  • Potilaille, jotka ilmoittavat lääkäreilleen etsivänsä vaihtoehtoja lääketieteelle, täytyy välittää puolueetonta tietoa tällaisten hoitojen luonteesta. Lääkäreiden tulisi olla tietoisia, että jotkut potilasryhmät, kuten potilaat, joilla on syöpä, psykiatrinen häiriö tai vakava krooninen sairaus sekä lapset, ovat erityisen alttiita vaihtoehtoisiin hoitokäytäntöihin liittyville riskeille. Kun sellaisia tilanteita ilmenee, lääkäreiden tulisi keskustella potilaidensa kanssa, milloin käyttää CAM-hoitoa heidän voimassaolevan lääketieteellisen hoitonsa rinnalla.
  • Lääkärien tulisi aina etsiä käyttämiensä hoitotapojen ja menetelmien tieteellinen perusta ja näyttö.
  • Julkiselle yleisölle pitäisi tiedottaa, että perinteiset, vaihtoehtoiset ja täydentävät hoitokäytännöt eivät ole lääketieteen erityishaara, minkä vuoksi näiden alueiden sertifioitu koulutus ei vastaa lääketieteen ammattilaisen koulutusta.

CPME on vakavasti huolissaan laaja-alaisesta puuttuvasta sääntelystä, joka takaisi potilasturvallisuuden niille, jotka päättävät ensisijaisesti hakea perinteisiä, vaihtoehtoisia tai täydentäviä hoitoja. Tässä asiayhteydessä CPME:n mielipide on että:

  • EU:n tulisi vaatia yksittäisiä jäsenmaitaan luomaan tiukempia säännöksiä taatakseen potilasturvan niille, joita hoidetaan monenlaisten tarjoajien käyttämillä perinteisillä, täydentävillä tai vaihtoehtoisilla menetelmillä. Silloin kun haittaa ilmenee, kansanterveyden suojelemiseksi pitäisi olla mekanismi, joka pysäyttäisi tai merkittävästi rajoittaisi minkä tahansa täydentävän ja vaihtoehtoisen hoidon käytön.  EU:n ja kansallisten lainsäätäjien pitäisi sisäisen toimivaltansa puitteissa varmistaa, että potilaiden ja kansalaisten luottamusta ei käytetä väärin sallimalla harhaanjohtavaa tietoa konventionaalisen lääketieteen hoidon vaikutuksesta tai täydentävien tai vaihtoehtoisten hoitojen vaikutuksista.
  • Julkisissa terveydenhuollon budjeteissa pitäisi tukea ainoastaan sellaisia hoitoja, jotka on osoitettu vaikuttaviksi ja turvallisiksi.

KANNATTAA

Vastaus Euroopan lääkärien pysyvän komitean (CPME) kannanottoon täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista

CAMDOC Alliance, joka yhdistää neljä Euroopan täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja (CAM) edustavaa lääkäreiden kattojärjestöä, on huomioinut CPME:n kannanoton täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitoihin. Me arvostamme sitä, että CPME on ottanut kantaa CAM:iin, koska CAM on kasvava yhteiskunnallinen ilmiö, mikä on johtanut siihen, että tällä hetkellä Euroopan Unionissa on arviolta 145 000 lääkäriä ja noin 160 000 muuta ammattilaista, jotka harjoittavat erilaisia CAM-hoitomuotoja[1], ja EU:n kansalaisista puolet käyttää CAM-hoitoja[2] Lääkärit, joilla on lisäpätevyys jossain erityisessä CAM-hoitomuodossa, kaikki CPME:n alaisten kansallisten lääkäriyhdistysten jäsenet, ovat toimivaltaisia ja päteviä päättämään sopivimmasta hoidosta: joko konventionaalinen tai CAM tai molemmat.

Kannanotossa on useita näkemyksiä, joihin voimme yhtyä, mutta myös sellaisia seikkoja, joista olemme eri mieltä.

Annamme mielellämme tukemme seuraaville seikoille (ja olemme lisänneet joitain selityksiä niihin kohtiin, joissa ne ovat tarpeen):
1. Lukuisissa EU: jäsenmaissa CAM-hoitojen harjoittaminen ja -tuotteet ovat sääntelemättömiä ja saattavat muodostaa riskin potilaiden terveydelle ja turvallisuudelle.
Olemme samaa mieltä tämän päätelmän kanssa ja siksi kannustamme EU:n jäsenmaita luomaan pikimmiten CAM-ammattikuntaa koskevia säännöksiä perustuen selkeästi määriteltyihin pätevyysvaatimuksiin ja toimivaltaan.
2. Jokainen potilas ansaitsee parasta mahdollista tieteelliseen näyttöön perustuvaa hoitoa.
3. Lääkärien tulisi aina etsiä käyttämiensä hoitotapojen ja menetelmien tieteellinen perusta ja näyttö.
4. Kaikkien olemassa olevien hoitojen tehokkuutta ja turvallisuutta täytyy säännöllisesti arvioida uudelleen. Kaikki uudet diagnostiset ja hoidolliset menetelmät täytyy testata tieteellisten menetelmien ja eettisten periaatteiden mukaisesti (sellaisten kuin Maailman Lääkäriliiton Helsingin julistus – WMA Declaration of Helsinki).
Olemme samaa mieltä tämän ideaalin tilanteen kanssa kuitenkin samalla todeten, että tutkijayhteisöllä on yhä edessään laaja työsarka sekä konventionaalisten että CAM-hoitojen parissa (ks. seuraava kohta).
5. Mikä tahansa hoito voi hyötyä plasebovaikutuksesta.
Tieteellinen tutkimus osoittaa, että tämä pätee sekä konventionaalisen lääketieteen hoitoihin että CAM-hoitoihin.
6. Potilaille, jotka ilmoittavat lääkäreilleen etsivänsä vaihtoehtoja konventionaalisille hoidoille, täytyy välittää puolueetonta tietoa tällaisten hoitojen luonteesta.
Olemme täysin samaa mieltä ja siksi kannustamme lääketieteellisiä tiedekuntia järjestämään tutustumiskursseja CAM-hoitoihin kaikille lääketieteen opiskelijoille ja ottamaan opetukseen mukaan CAM-ammattilaisia.
7. Etenkin vakavasti sairaiden potilaiden tapauksissa on elintärkeää, että lääkäreiden pitäisi keskustella CAM-hoitojen ja vallitsevan konventionaalisen lääketieteen hoitojen yhdistelmästä.
On selvää, että tehdäkseen tämän tosiasiallisesti ja vastuullisesti konventionaalisilla lääkäreillä täytyy olla jotain tietoa täydentävistä hoidoista.
8. EU:n ja kansallisten lainsäätäjien pitäisi sisäisen toimivaltansa puitteissa varmistaa, että potilaiden ja kansalaisten luottamusta ei käytetä väärin sallimalla harhaanjohtavaa tietoa konventionaalisen lääketieteen hoidon vaikutuksesta tai täydentävien tai vaihtoehtoisten hoitojen vaikutuksista.
9. Julkisissa terveydenhuollon budjeteissa pitäisi tukea ainoastaan sellaisia hoitoja, jotka on osoitettu vaikuttaviksi ja turvallisiksi.
On selviää, että tämä koskee sekä konventionaaliseen hoitoon että CAM-hoitoihin.

Olemme eri mieltä seuraavista seikoista:

  1. CPME:n kannanotto antaa ymmärtää, että CAM-hoidoissa ”ei käytetä tehokkaita lääkkeitä tai niiden toimintatapojen vaikuttavuutta ei ole tieteellisesti todistettu”. Olemme hämmästyneitä ja pettyneitä todetessamme, että olemassa olevaa tieteellistä näyttöä CAM-hoitojen vaikuttavuudesta ei ole tarkasteltu asianmukaisesti.

Tästä asiasta käytävää keskustelua sekoitetaan usein käyttämällä näyttöön perustuvan lääketieteen (evidence-based medicine – EBM) erilaisia määritelmiä. EBM:n oppi-isänä pidetyn David Suckettin mukaan se perustuu kolmeen tukipylvääseen, nimittäin
– ulkoinen näyttö – external evidence (tieteellinen tutkimus sisältäen satunnaistetut kontrolloidut kokeet, RCT:t)
– sisäinen näyttö – internal evidence (lääkäreiden asiantuntijuus)
– potilaiden preferenssit – patients’ preferences.
Vaikka toinen ja kolmas tukipylväs ovat yhtä tärkeitä kuin ensimmäinen, EBM on usein rajattu kapeasti ainoastaan ulkoiseksi näytöksi ja vielä erityisesti RCT:ksi.

Cochrane Collaboration on kansainvälinen ponnistus tuottaa tietoa moninaisten lääketieteellisten hoitojen näyttöön perustuvuudesta – sekä konventionaalisten hoitojen että CAM-hoitojen. Tarkastellessamme ainoastaan ulkoista näyttöä voimme todeta, että Cochrane Collaboration listaa sähköisessä kirjastossaan yli 4000 RCT:tä erilaisista CAM-hoidoista. [3] Lisäksi lukuisissa arvioinneissa, joita Cochrane Collaboration on tehnyt kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta, on tunnistettu mahdollisia CAM:in hyötyjä ja on havaittu yhteyksiä eri menettelytapojen/tuotteiden ja  lukuisten kroonisten sairaustilojen välillä.  Kun tarkasteltiin 145:ttä CAM:ista tehdyn RCT:n Cochrane-arviota käyttäen vuoden 2004 tietokantaa, kävi ilmi,  että 24,8 %:ssa arvioista pääteltiin CAM:illa olevan positiivinen vaikutus, 12,4 %:lla mahdollisesti positiivinen vaikutus, 4,8 %:lla ei mitään vaikutusta ja 0,69 %:lla vahingollinen vaikutus; 56,6 % :n kohdalla tultiin johtopäätökseen, että näyttö on puutteellista.[4]

Nuo luvut ovat samankaltaisia kuin ne, joita saatiin analysoitaessa 1016 systemaattista katsausta  RCT-tutkimuksista  käyttäen vuoden 2004 tietokantaa: 44,4 % arvioista teki päätelmän, että tutkitut intervention olivat todennäköisesti edullisia (positiivisia), 7 %:ssa pääteltiin toimenpiteiden olleen todennäköisesti haitallisia (negatiivisia) ja 47,8 %:n kohdalla raportoitiin, että näyttö ei tukenut etua eikä haittaa (ei voida tehdä johtopäätöstä).[5]  Kaksi muuta viimeaikaista esimerkkiä kertovat samankaltaista tarinaa. Poonachan & Gon tutkimuksessa “The level of scientific evidence underlying recommendations arising from the National Comprehensive Cancer Network clinical practice guidelines” (2011)[6]  tullaan päätelmään, että 10:stä suosituksesta (guidelines) löydetyistä 1023 ohjeistuksesta (recommendations) vain 6 %:lla on korkeatasoista näyttöä (high level of evidence), kuten RCT.  Tricocin & kumppaneiden tutkimuksessa “Scientific evidence underlying the ACC/AHA clinical practice guidelines” (2009)[7] tullaan päätelmään, että 2711:stä  tämänhetkisestä ohjeistuksesta ainoastaan 11 %:lla on korkeatasoista näyttöä, kuten RCT.

Edellisestä voimme päätellä, että konventionaalisen lääketieteen näyttöön perustuvuuden määrää on yleisesti yliarvioitu, kun taas CAM-hoitojen näyttöön perustuvuutta on aliarvioitu.

Kun käytetään EBM:n täyttä määritelmää sisällyttäen siihen kliinisen asiantuntijuuden ja potilaiden preferenssit, kuva muuttuu radikaalisti. Suurin osa hoitoihin liittyvistä päätöksistä on yhä kliinikoiden ja potilaiden yksilöllisen arvioinnin varassa. Vaikka täsmällisempää ulkoista näyttöä tarvitaan sekä konventionaalisissa että CAM-hoidoissa, voimme olla vain tyytyväisiä siitä, että potilaat voivat hyötyä lääkäreidensä kliinisestä asiantuntemuksesta.

  1. CPME:n  kannanotossa väitetään, että ”potilaat saatetaan johdattaa valitsemaan perinteinen, vaihtoehtoinen tai täydentävä hoitokäytäntö lääketieteellisen hoidon sijaan, mikä voi mahdollisesti viivästyttää asianmukaisen lääketieteellisen diagnoosin saamista ja päästää heidän tilansa pahenemaan sekä joissakin tapauksissa johtaa ennenaikaiseen kuolemaan”. WHO[8] ottaa asiaan sellaisen kannan, että CAM-hoidot ovat suhteellisen turvallisia, mutta ”onnettomuuksia voi joskus tapahtua esimerkiksi, kun CAM-ammatinharjoittajat eivät ole kunnolla koulutettuja, kun ammatinharjoittajat eivät noudata ammattikunnan eettistä säännöstöä tai kun hoitoa ei ole sopeutettu ja muunnettu potilaan kunnon tai terveydentilan mukaiseksi. Kaikkialta maailmasta on raportoitu haitallisia tapauksia, joita on seurannut CAM-lääkityksen käyttämisestä tai huonotasoisista ammattikäytännöistä tai epäpätevän ammatinharjoittajan CAM:in väärinkäytöstä. Lisäksi potilaille voi muodostua riski, jos he käyttävät CAM-lääkintätuotteita yhdistettynä konventionaaliseen lääkintään”.

Tämä on juuri se syy, miksi kannustamme EU:n jäsenmaita luomaan pikimmiten CAM-ammattikuntaa koskevia säännöksiä perustuen selkeästi määriteltyihin pätevyysvaatimuksiin ja toimivaltaan.

Kun tarkastellaan yllä esitettyä todellisessa elämässä, niin konventionaalisella lääketieteellä on paljon suurempi riskiprofiili. ”European Network of Centres for Pharmacoepidemiology and Pharmacovigilance ENCePP”:n mukaan arviolta 197 000 potilasta kuolee vuosittain EU:ssa konventionaalisesta lääkehoidosta johtuviin haitallisiin lääkevaikutuksiin (adverse drug reactions, ADRs),[9] 5 % kaikista sairaalaan otoista oli ADR-tapauksia, 5 % kaikista sairaalan potilaista kärsii ADR:stä, ADR on viidenneksi yleisin syy sairaalakuolemiin ja ADR:n yhteiskunnalliset kustannukset kohoavat 79 miljardiin euroon vuosittain.

Meidän näkökantamme mukaan ennen mitään hoitoa, konventionaalista tai CAM:ia, täytyy tehdä lääketieteellinen diagnoosi ja potilaalle täytyy kertoa kattavasti konventionaalisen lääketieteen hoitojen ja CAM-hoitojen mahdollisista eduista ja haitoista.

Me kiirehdimme tasapuolista ja täysipainoista lähestymistä CAM-hoitoihin siinä ongelmakontekstissa, jonka Euroopan terveydenhoito 2000-luvulla kohtaa ottaen huomioon seuraavat tekijät:

  • Monisairauksisuus (multimorbidity) ja vaikeasti määriteltävät ja monimuotoiset sairaudet (complex illness) ovat hyvin tavallisia Euroopassa. Lancetissa julkaistu laaja tutkimus osoitti, että yksi kolmasosa Skotlannin väestöstä on monisairaita. Osuus on todennäköisesti samankaltainen muissa Euroopan maissa.[10]
  • Monisairaalloisuus ja vaikeaselkoiset sairaudet liittyvät läheisesti monilääkitykseen (polypharmacy), esimerkiksi yli 50 % eurooppalaisten hoitokotien asukkaista ottaa kuutta tai enempää määrättyä lääkettä päivittäin.[11] Monilääkitys on vahvasti yhteydessä haitallisiin lääkevaikutuksiin (ADR), varsinkin vanhuksilla,[12] sekä tiloissa, joissa on kyse bakteerien vastustuskyvystä antibiooteille, jotka ovat maailmanlaajuinen ongelma.[13] Näyttö ja ohjeistukset perustuvat yleisesti yksittäiseen taudinkuvaan eivätkä ota huomioon monisairastavuutta ja vaikeaselkoisia sairauksia, mistä syystä tuollaisten ohjeistusten harkitsematon soveltaminen voi johtaa useiden lääkkeiden määräämiseen ja mahdollisiin yhteisvaikutuksiin.
  • Näyttöön perustuvaa lääketiedettä viedään usein eteenpäin lääkekokeilla, joita sponsoroivat kaupalliset tahot omaten kyseessä olevan lääkkeen intellektuaaliset omistusoikeudet. Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen intellektuaalista omistusta ei tavallisesti pystytä suojaamaan.
  • Monet potilaat ja kuluttajat valitsevat täydentävän ja vaihtoehtoisen hoidon johtuen heidän oikeutetusta huolestaan haittavaikutusten vuoksi ja heidän myös oikeutetusta käsityksestään, että täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot ovat turvallisempia.

Maailman terveysjärjestön Perinteisten ja täydentävien hoitojen strategia 2014 – 2023 (Traditional and Complementary Medicine Strategy 2014 – 2023) toteaa, että “T&CM (perinteiset ja täydentävät hoidot) on tärkeä ja usein aliarvioitu osa terveydenhuoltoa. T&CM:ä löytyy melkein maailman jokaisesta maasta ja sen palvelujen kysyntä on kasvavaa. Todistetusti laadukas, turvallinen ja vaikuttava TM tukee tavoitetta, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus saada hoitoa. Monet maat tunnistavat nyt tarpeen kehittää yhtenäinen ja yhdistävä lähestymistapa terveydenhuoltoon, joka sallii hallitusten, terveydenhuollon ammattilaisten ja, mikä tärkeintä, terveydenhoitopalveluja käyttävien kansalaisten, käyttää T&CM:iä turvallisella, kunnioittavalla, kustannustehokkaalla ja vaikuttavalla tavalla.[14]

Täydentävillä ja vaihtoehtoisilla hoidoilla, silloin kun ne ovat asianmukaisesti säännelty, integroitu ja tutkittu, on tärkeä anti eurooppalaiselle terveydenhuollolle. Me toivomme, että CPME:n ja CAMDOC Alliancen tämänhetkiset erilaiset näkemykset asettuvat aikanaan niin, että kaikki Euroopan kansalaiset voivat hyötyä siitä, mitä lääketieteellä on tarjottavana, sisältäen sekä konventionaalisen että CAM-menettelytavan.

Yhteistyöhön perustuva lähestymistapa on edennyt huomattavasti USA:ssa ja alkanut Euroopassakin. The Academic Consortium for Integrative Medicine & Health[15] on yhteenliittymä, joka painottaa yhteistyöhön perustuvaa lähestymistapaa potilashuollon erilaisten koulukuntien ammatinharjoittajien keskuudessa ja kannustaa harjoittamaan sellaista konventionaalista, täydentävää ja vaihtoehtoista terveydenhuoltoa, joka on näyttöön perustuvaa.

Yhteenliittymän jäsenenä on tällä hetkellä yli 60 arvostettua akateemista lääketieteen keskusta USA:ssa, kuten Harvardin lääketieteellinen koulu, Yalen yliopisto, Stanfordin yliopisto, Mayo-klinikka, Johns Hopkinsin yliopisto jne.

Yhteenliittymän mukaan jokaisella yksilöllä on oikeus terveydenhoitoon joka:

  • tarjotaan arvokkaasti ja asiakasta kunnioittaen
  • sisältää hoivaavan/välittävän hoitosuhteen (a caring relationship)
  • pitää arvossa koko persoonaa – mieltä, kehoa ja henkeä (spirit)
  • tiedostaa sisäisen parantamiskyvyn
  • tarjoaa valinnan mahdollisuuksia täydentävistä ja konventionaalisista hoidoista.

CAMDOC Alliance antaa täysin tukensa tälle lausunnolle ja toivoo CPME:n tekevän samoin.

ECH, ECPM, ICMART ja  IVAA ovat yhdistyneet  CAMDOC Allianssiksi
Sihteeristö:  Rue du Trône 194, 1050 Brussels, Belgium
URL: http://www.camdoc.eu
Email: info@camdoc.eu

European Committee for Homeopathy (ECH)
Noorwegenstraat 49, 9940 Evergem (Haven 8008X), Belgium
URL: www.homeopathyeurope.org

European Council of Doctors for Plurality in Medicine (ECPM)
Brombacherstrasse 5, 4057 Basel, Switzerland
URL: www.ecpm-europe.ch

International Council of Medical Acupuncture and Related Techniques (ICMART)
Rue de l’Amazone 62, 1060 Brussels, Belgium
URL: www.icmart.org

International Federation of Anthroposophic Medical Associations (IVAA)
Rue du Trône 194, 1050 Brussels, Belgium
URL: www.ivaa.info

Viitteet

[1] Von Ammon K et al (2012). Health Technology Assessment (HTA) and a map of CAM provision in the EU. Final Report of CAMbrella Work Package 5. Available at https://phaidra.univie.ac.at/detail_object/o:300096

[2] http://cordis.europa.eu/news/rcn/35388_en.html. Accessed 30/05/15

[3] http://community.cochrane.org/news/blog/topic-list-cochrane-complementary-medicine-field-relatedreviews-cochraneorg

[4] Committee on the Use of Complementary and Alternative Medicine by the American Public (2005). 5 State of Emerging Evidence on CAM: Cochrane Review Evidence for CAM. Complementary and Alternative Medicine in the United States. Washington DC: The National Academies Press. pp. 135–136. ISBN 978-0-309-09270-8.

[5] El Dib RP, Atallah AN, Andriolo RB (2007). Mapping the Cochrane evidence for decision making in health care. Journal of Evaluation in Clinical Practice, 13:689–692

[6] Poonacha TK, Go RS (2011). Level of scientific evidence underlying recommendations arising from the National Comprehensive Cancer Network clinical practice guidelines. Journal of Clinical Oncology, 29(2):186-191.

[7] Tricoci P et al (2009) Scientific evidence underlying the ACC/AHA clinical practice guidelines. Journal of the American Medical Association (JAMA), 301(8):831-41. [ACC/AHA are the American College of Cardiology and the American Heart Association resp.]

[8] 8 WHO guidelines on developing consumer information on proper use of traditional, complementary and alternative medicine (WHO, Geneva, 2004).

[9] http://www.encepp.eu/publications/documents/NewlegislationonPharmacovigilance.pdf. Accessed 27/05/2015.

[10] Barnett K et al (2012). Epidemiology of multimorbidity and implications for health care, research, and medical education: a cross-sectional study. Lancet, 380 (9836):37-43

[11] Fialova D et al (2005). Potentially inappropriate medication use among elderly home care patients in Europe. JAMA, 293:1348–58.

[12] Nobili N et al (2011). Multiple diseases and polypharmacy in the elderly: challenges for the internist of the third millennium. Journal of Comorbidity, 1(1):28–44.

[13] Llor C, Bjerrum L. (2014). Antimicrobial resistance: risk associated with antibiotic overuse and initiatives to reduce the problem. Therapeutic advances in drug safety, 5(6): 229–241.

[14]  http://apps.who.int/iris/bitstream/10665/92455/1/9789241506090_eng.pdf?ua=1

[15] http://www.imconsortium.org. Accessed 27/05/2015.

Vastaus Erno Vanhalalle huuhaa-asiassa ja vähän Juha Leinivaarallekin

a

,

Isorättyä Pekka ja Teija Kiasma 20180106_133412 (5)

Osa Pekka ja Teija Isorättyän teoksesta ”Nature Morte”, joka on uudelleentulkinta Hugo Simbergin teoksesta Kuoleman puutarha. Kiasma tammikuu 2018.

Tässä kirjoituksessa vastaan Erno Vanhalalle. Hän on lähettänyt minulle vastineen  blogikirjoitukseeni, jossa käsittelin Helsingin Sanomissa 4.1.2018 julkaistua professori Juhani Knuutin haastattelua hänen vapaaehtoistyöstään huuhaan torjunnassa.

Erno hyvä, kiitos vastineestasi. Ilahduin siitä. On upeaa, että keskustelua voidaan käydä tarvitsematta hyökkäillä henkilöitä vastaan. Itse asiahan tässä on tärkeä eli se, että merkittävän suuri joukko suomalaisia turvautuu tavanomaisen, virallisen terveydenhuoltojärjestelmän tarjoaman hoidon ja hoivan lisäksi systeemin ulkopuolisiin palveluihin. Tutkimustuloksiin nojaten voidaan pyrkiä ymmärtämään ja selittämään, mistä tällainen ilmiö kumpuaa, miksi ihmisillä ylipäänsä on tarve vaihtoehtohoitoihin, mikä merkitys niillä on yhteiskunnassa  ja mitä hyötyä ja haittaa niistä on tai voi olla.

Olen kopioinut tekstisi tähän kokonaan ja kommentoin sitä kohta kohdalta. Selvyyden vuoksi olen kursivoinut sinun  tekstisi.

Perehdyin muutamaan LiinanBlogin kirjoitukseen. Olen muistaakseni jo aiemminkin törmännyt näihin, mutta vasta nyt tuli vähän syvällisemmin lueskeltua. Blogia pitää Tampereen yliopiston dosentti Pauliina Aarva. Hän on saanut paljon kritiikkiä osakseen tutkiessaan valtavirrasta poikkeavia “hoitoja”.

Pauliinan vastaus: Kaikenlaista hoitamista ja terveyden edistämistä, jota suomalaiset pitävät tärkeänä ja josta he saavat apua ongelmiinsa, saa ja pitääkin tutkia. Valtavirrasta poikkeavia hoitomuotoja käyttää noin kolmannes aikuisväestöstä. Aiheen tutkiminen myös Suomessa on siis erittäin tärkeää, vaikka hallitseva valtavirta määrittelisikin sen turhaksi ja  sitä vastustaisi.

Olen saanut todella paljon myönteistä palautetta kirjoituksistani, joita on pidetty asiallisina, koska ne ovat nojautuneet tutkimustuloksiin. Myös tietokirjani  Parantavat energiat – Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista (2015) on saanut ilahduttavasti myönteistä palautetta.

Uusimmassa blogauksessaan kirjoittaja käsittelee Juhani Knuutin työtä paljastaa huuhaata maailmasta. Omasta mielestäni Knuuti tekee erinomaista työtä. Tutkijan uran ohella Knuuti käyttää aikaansa kirjoittaen blogia, jossa hän purkaa terveysväitteitä auki. Toisin sanoen hän debunkkaa huuhaata. Knuutin työstä kirjoitti äskettäin Helsingin Sanomat. Tähän tarttuu Aarva blogauksessaan, joka on otsikoitu “Juhani Knuuti vapaaehtoistöissä huuhaan kitkemiseksi”. Otsikkohan on hyvä, sillä se kertoo juuri siitä, mitä Knuuti tekee. Itse blogiteksti on hyvin mukavasti soljuvaa ja huomaa, että kirjoittajalla on akateeminen rauhallisuus ollut tässä tekstissä mukana.

Kuitenkin tekstin tarkoitus on jotain muuta. Aarva kysyy kirjoituksessaan: Lukijalle piirtyy kuva, että huuhaa on sama asia  kuin uskomushoito ja vaihtoehtohoito. Mutta onko näin? Ja tätä hän käsittelee sitten kirjoituksessa tarkemmin. Teksti siis fokusoituu vaihtoehtohoitoihin, mikä lienee blogin fokus muutenkin.

Pauliinan vastaus: Kuten blogitekstissäni kirjoitan, pidän Juhani Knuutin vapaahtoistyötä tärkeänä. Kirjotukseni kohde oli Helsingin Sanomien lehtijuttu ja siitä piirtyvä todellisuuskuva, ei Knuutin työ huuhaan vastaisena taistelijana. Arvelet, että tekstilläni on jokin muu tarkoitus kuin se,  minkä kerron julki. Tulkoon nyt selväksi, että muuta tarkoitusta ei ole. Pääajatus on ollut  pohtia käsitteiden käyttöä, koska nykyisellään se näyttää olevan sekavaa. Toiseksi halusin nostaa esiin tutkimuksen tarpeen Suomessa. Vain se voi lisätä tietoa kansainvälisestä alan kehityksestä ja ymmärrystä näiden, voimakkaita mielipiteitä nostattavien hoitomuotojen myönteisistä ja kielteisistä vaikutuksista yksilöihin ja koko kansanterveyteen.   Sinäkin pohdit käsitteitä, kuten alla näkyy.

Pohdin ensin itse, mitä nämä termit ovat. Huuhaa kuvastaa asiaa, joka ei ole totta, mutta se on pikemminkin harmitonta kuin vaarallista. Horoskoopit ovat yksinkertainen esimerkki huuhaasta. Valitettavasti joillekin ihmisille nekin näyttelevät turhan suurta roolia elämässä, joten huuhaata ei voi koskaan pitää täysin harmittomana asiana, vaikka useimmiten näin onkin. Huuhaa on ennen kaikkea epätieteellistä.

Uskomushoito on “hoito”, joka ei perustu todellisiin vaikuttimiin vaan ainoastaan uskomukseen “hoidon” toiminnasta. Tällaisia ovat esimerkiksi rukous ja homeopatia.

Pauliinan vastaus: En taida ymmärtää mitä tarkoitat ”todellisilla vaikuttimilla”, ovatko ne ehkä hoitajan syitä tarjota/ehdottaa tietynlaista hoitoa, ehkä tarkoitat hoidon vaikuttavuutta (effectiveness) tai tehoa (efficacy)?

Joka tapauksessa uskomushoito -termiä ei käytetä tieteellisessä tutkimuksessa, se on enimmäkseen sensaatiohakuisen journalismin termi. Suuri joukko lääkäreistäkään ei käytä sitä, vaikka Lääkäriseura Duodecim valitsi sen vuonna 1995, tosin äänestyspäätöksellä,  käännökseksi termistä Complementary and Alternative Medicine (CAM; tätä termiä käytän jatkossa lyhyyden vuoksi tarkoittamaan täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja). ”Uskomushoito” on huonosti erotteleva termi, koska se ei kuvaa todellisuutta realistisesti.  Kaikessa hoitamisessa on mukana enemmän tai vähemmän uskoa ja uskomuksia – niin hoitajalla kuin hoidettavallakin. Rukous on pelkkää uskoon nojaamista.  Plasebo, jota on kaikessa hoitamisessa, perustuu juuri uskoon (mutta ei uskontoon), luottamukseen, tunteisiin, aistimuksiin ja mielikuviin. Ne ovat siis osa KAIKKEA hoitamista. Katso tarkemmin kirjoituksista  Kieli muovaa käsityksiä https://liinanblogi.com/2017/09/19/kieli-muovaa-kasityksia-ja-uskomuksia/, Plasebon paradoksit väistyvät https://liinanblogi.com/2017/12/28/plasebon-paradoksit-vaistyvat/ ja Uskomushoito – mitä se on? https://liinanblogi.com/2017/08/22/uskomushoito-mita-se-on/

Sitten on vielä termi vaihtoehtohoito. Tämä on näistä kolmesta kaikkein kryptisin. Esimerkiksi eturauhassyövän hoidossa miehille annetaan joskus selkeästi kaksi vaihtoehtoista hoitotapaa: leikkaus tai sädehoito. Ensimmäinen eliminoi syövän, mutta se voi vaikuttaa sukupuolielämään, kun taas jälkimmäinen ei vie miehisiä kykyjä, mutta ei välttämättä myöskään nujerra syöpää. Tässä on siis kaksi asiaa, jotka molemmat kyllä hoitavat, mutta ne ovat kuitenkin vaihtoehtoisia tapoja (tässä tapauksessa jopa käsittääkseni toisensa poissulkevia). Kuitenkin puhuttaessa vaihtoehtohoidoista ei tarkoiteta todellisia vaihtoehtoisia hoitoja, vaan puhutaan pikemminkin “hoidoista”, joiden toiminnalle ei ole tieteellistä näyttöä. Näyttö voi puuttua yksinkertaisesti siitä syystä, ettei niitä ole vielä tutkittu tarpeeksi (menisikö mindfullness tähän kategoriaan? Käsittääkseni sen tutkimus on tuonut hiljalleen esiin hyötyjä) ja sitten on asioita, joita on tutkittu vaikka kuinka paljon, mutta hyöty ei ole plaseboa suurempi (kuten vaikkapa homeopatia tai vyöhyketerapia). Tällainen “hoito” ei oikeasti tunnu olevan vaihtoehto millekään, vaan kyseessä on uskomushoito.

Edellä mainittujen termien lisäksi löytyy vielä käsite täydentävä hoito. Jos ajatellaan, että masennukseen saa lääkitystä, jota täydentää liikunnalla ja omega-3:lla, voitaisiin olla ihan ok väylällä. Kirjoittaja mainitsee, että kolmasosa suomalaisista käyttää terveydenhuollon ulkopuolella olevia hoitoja. En tiedä tulisiko tähän suhtautua positiivisesti vai negatiivisesti, mutta tietäen, kuinka laajaa huuhaan käyttö on, en ole kovin iloinen tällaisesta luvusta. Lääkärin määräämiä hoitoja voi varmasti täydentää hyvillä tavoilla, mutta homeopatia, reiki tai akupunktio eivät ole sellaisia. Vastikään uutisoitiin tällaisten “täydentävien huuhaahoitojen” olevan riski potilaalle, kun väitöstutkimuksessa argumentoitiin luontaistuotteiden voivan olla vaarallisia yhdessä lääkkeiden kanssa.

Pauliinan vastaus:  Kansainvälinen tutkimuskirjallisuus,  jota on todella runsaasti, useimmiten jakaa CAM-hoidot kolmeen ryhmään:

1) Erilaiset luontaistuotteet, kuten rohdokset, yrtit, vitamiinit, mineraalit, probiootit. Niitä myydään usein ravintolisinä.

2) Kehomielihoidot, kuten akupunktio, jooga, kalevalainen jäsenkorjaus, naprapatia, osteopatia,  kiropraktiikka, vyöhyketerapia, aromaterapia, reiki, erilaiset hieronnat, rentoutustekniikat, meditaatio, hypnoosi, luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong, Alexander-tekniikka, pilates, Trager ym.

3) Kokonaiset hoitojärjestelmät, kuten perinteinen kiinalainen ja intialainen (Ayerveda) lääketiede, antroposofinen lääketiede, homeopatia ja jotkut perinneparannusjärjestelmät. Ne poikkeavat modernista biolääketieteestä teorioiltaan ja hoitotavoiltaan ja pyrkivät tasapainottamaan kehoa ja mieltä erilaisin kehomieli-menetelmin sekä yrttien, valmisteiden ja ruokavalion avulla.

Ryhmittelyjä on muitakin, kuten esimerkiksi Kempaisen ym. (2017) artikkelissa, jossa on tietoja CAM-hoitojen käytön yleisyydestä Euroopassa. Katso myös Yhdysvaltain tutkimuskeskuksen National Center for Complementary and Integrative Health  määrittelyt.

Uutinen, johon viittaat, on harmillinen esimerkki tutkimustiedon tahallisesta tai tahattomasta vääristymisestä uutisessa ja myös väittelijä Kaisa Salmisen  kirjoittamassa abstraktissa. Luin väitöskirjan.  En ole farmasian asiantuntija, joten biokemian osalta en voi sitä kommentoida. Aihe on tärkeä ja huomionarvoinen. Kuitenkaan koeputkiolosuhteissa tehdyn tutkimuksen päätelmiä ei minkään tutkimuslogiikan mukaan voi yleistää niin laajalle kuin Salminen tekee sekä tiivistelmässä että mediajulkisuudessa. Hän johtaa epäeettisesti ihmisiä harhaan, mikä on tutkijalta ikävästi tehty. Tiivistelmässä tuntui olevan voimakasta tarkoitushakuisuutta – ilman selkeitä perusteita. Hänhän ei tutkinut kasvilääkkeiden ja tavanomaisten (perinteisten) lääkkeiden yhteisvaikutuksia, vaan niissä ja tavanomaisissakin lääkkeissä olevia yksittäisiä aineita. Liitän tähän farmasian tohtori Yvonne Holmin kommentin
https://www.vogel.fi/kasvilaakinta/rohdos-laake.php
sekä biokemisti Timo Lehdon kommentin http://www.luontaistukut.fi/ajankohtaista.html

Kirjoittaja esittelee bloginsa Täydentävät hoidot? -sivulla useita “hoitoja”, joiden  on todettu jo aikoja sitten olevan omalla tavallaan täysin hyödyttömiä, jopa haitallisia. Tällaisia ovat muun muassa homeopatia, reiki, vyöhyketerapia ja parantava kosketus. Jokainen edellä mainittu “hoito” tuo kuitenkin plasebovaikutuksen, joka voi olla kokijalleen todella tärkeä.

Pauliinan vastaus: Oletkohan tutustunut sivustooni kunnolla tai ymmärtänyt jotakin eri tavoin kuin olen tarkoittanut?  Täydentävät hoidot? -osiossa nimittäin en esittele hoitoja enkä niiden vaikutustutkimuksia, vaan annan aivan perustietoa siitä, mitä täydentävillä hoidoilla tarkoitan ja miten  kansanvälinen tiedeyhteisö ja tutkimusorganisaatiot niitä luokittelevat.

Varsinkin Yhdysvalloissa, Australiassa, Kanadassa ja Keski-Euroopassa CAM-tutkimusta on runsaasti ja se on  monipuolista ja monitieteistä. Kaikista yllä esittämistäsi hoitomuodoista on tutkimuksia, jotka osoittavat niiden vaikutukset plaseboa suuremmiksi. Lääketieteelliseen tutkimukseen verrattuna CAM-hoitoja tietysti tutkitaan häviävän vähän,  mutta tutkimusjulkaisujen määrä lisääntyy koko ajan eri tieteenaloilla. Paljous ja vähyys riippuu siitä, mistä ja minkä tieteenalan näkökulmasta asiaa tarkastellaan.

Kiistaa käydään – erityisesti homeopatian suhteen – siitä, millainen tutkimus katsotaan päteväksi osoittamaan näyttöä hoitomuotojen hyödyistä. Tässä en voi syventyä tilan puutteen (tulisi mahdottoman pitkä teksti) ja omien aikarajoitusteni vuoksi runsaaseen alan tutkimuskirjallisuuteen ja  tutkimusmetodologisiin kysymyksiin. Ehkä metodologiaan palaan myöhemmin, se  kun  tuntuu olevan nykyisin kovin kuuma keskustelun teema myös tiedeyhteisössä. Esimerkkinä tutkimuksesta annan linkin melko tuoreeseen  Reiki-hoitoa koskevaan tutkimuskatsaukseen Reiki is Better than Plasebo,  joka on julkaistu viime syksynä  Journal of Evidence Based Complementary and Alternative Medicine -lehdessä.

Kirjassani Parantavat energiat. Myyttistä  ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista on tiivistelmänomaisesti (50 sivua) kerrottu alan tutkimuksesta, kirjassa on 434 sivua.  Tiedot ovat noin kolmen vuoden takaa. Tilanne on muuttunut, ja näyttöä on tullut entistä enemmän.

On selvää, että CAM-tutkimus ei voi millään tasolla (rahoitus, tutkijoiden ja tutkimusjulkaisujen määrä sekä aihetta tutkivien yliopistojen ja tutkimuslaitosten määrä) vertautua giganttisen laajaan lääketieteelliseen tutkimuksen, johon verrattuna CAM-tutkimus on kaikkialla maailmassa  nuori ja varsin vähävarainen tutkimusala. On tahoja, jotka toivovatkin sen jäävän marginaaliin, mutta se ei ole mahdollista, sillä uusi psykoneuroimmunologinen ja ylipäänsä kehon ja mielen yhteistoiminnan ja  ”yhteisvaikutusten” tutkimus on jo muuttanut ja tulee edelleen muuttamaan hoitovaikutusten tutkimuksen teorioita ja metodeja. Muutos käy (erityisesti perusterveydenhuollon palvelujen tutkimuksessa)  siihen suuntaan, että kehoa ja mieltä ei kliinisissä tutkimuksissa enää eroteta toisistaan ja hoitojen vaikutuksia tutkitaan kokonaisuuksina. Tähän kokonaisuuteen voi kuulua muitakin kuin biolääketieteen hoitoja, esimerkiksi CAM-hoitoja.

Ihmisen kokonaisuuden huomioon ottavalla parantamisen saralla toimivat juuri  kehomielihoidot, joilla saattaa olla potentiaalia sellaisten vaivojen hoidossa, johon biolääketiede pystyy heikosti  vastaamaan (kuten kroonisista sairauksista aiheutuva kärsimys,  monisairaat ihmiset, toiminnalliset häiriöt, epämääräiset vaivat ja mielentereysongelmat). Tällä alalla tarvitaan CAM-tutkimusta.

Mielestäni kirjoittaja ei kuitenkaan käsittele näiden “hoitojen” vaaroja tarpeeksi paljon, vaan antaa pikemminkin ymmärtää, että esimerkiksi homeopatia olisi todettu toimivaksi, vaikka tilanne on päinvastoin, ja linjassaan jokainen metatutkimus on todennut homeopatian olevan plaseboon verrattavissa.

Pauliinan vastaus: Erno hyvä, ymmärrän huolesi CAM-hoitojen vaaroista ja olen kanssasi samaa mieltä siitä, että niistä on puhuttava –  hoitojen hyötyjen rinnalla. Juuri siksi toivonkin, että haittoihin alettaisiin tutkijayhteisössä suhtautua vakavasti ja että yleisen mediassa päivittelyn sijaan ryhdyttäisiin konkreettisesti  tutkimaan. Parhaillaan onkin mennossa yksi tähän liittyvä kahden yliopiston toteuttama tutkimusprojekti.

Sinun mielestäsi minä en käsittele blogissani tarpeeksi paljon näiden hoitojen vaaroja.  Kuinkahan paljon mahtaisi olla tarpeeksi? Olet varmaan oikeassa. Kirjassani on 10 sivun pituinen luku (s. 136-146) aiheesta. Se ei  ole paljon.  Minua todellakin kiinnostavat sekä haitat että hyödyt. Tutkittuani tätä aiheetta jo monia vuosia, on käynyt ilmi, että tutkimustietoa haitoista on erittäin vähän. Kehomielihoidot (yllä luokittelussa kohta 2), joiden väestö- ja vaikutustutkimukset ovat ydinkiinnostukseni kohteita, ovat yleensä kliinisesti haitattomia ja sivuvaikutuksettomia,  mutta haitat voivat liittyä potilaan taloudellisiin menetyksiin tai siihen, että tavanomainen hoito voi jäädä saamatta/hankkimatta. Kuitenkin tutkimusten mukaan ylivoimaisesti suurin osa CAM-hoitojen käyttäjistä käyttää hoitoja lisänä ja tukena tavanomaiselle hoidolle, jolloin vaaraa lääketieteellisen hoidon puutteesta ei ole.  Tästä on myös suomalaista tutkimustietoa. Lähdeviitteitä löytyy kirjastani.

Homeopatia on kaikkein ristiriitaisin CAM-hoitomuoto Suomessa. Myös kansainvälisesti siitä käydään kiivasta keskustelua.  Ristiriita, jopa pelko ja hätä liittyvät siihen, että homeopatian vaikutusmekanismia ei tunneta. Silti sitä käytetään Euroopassa laajasti, 5,7 % väestöstä EU:n alueella (Kemppainen ym. 2017). Saksassa osuus on lähes 12 % ja Suomessa 2% (luvut kaivoin itse European Social Survey -taulukoista Round7:sta, eivätkä luvut ole tarkistettuja, Kemppainen ym. eivät käsittele yksittäisiä maita). Kärsivälle ihmiselle konkreettisesti saatu apu omaan ongelmaan näyttää olevan tärkeämpää kuin se, tunnetaanko vaikutusmekanismi.

Meta-analyyseja on sekä puolesta että vastaan. Tässä linkki, joka kertoo näistä meta-analyyseista. Painotan, että tämä ei ole tieteellinen julkaisu, mutta siinä kerrotaan eri meta-analyyseistä: http://www.greenmedinfo.com/blog/extreme-bias-ftc-s-ruling-homeopathic-medicine. Blogissani pohdin aihetta noin vuosi sitten https://liinanblogi.com/2016/12/18/tapaus-homeopatia/

Toinen mielenkiintoinen tieto on, että Sveitsissä lääkärin antamasta homeopaattisesta hoidosta saa sairausvakuutuskorvausta pakollisesta vakuutuksesta. Tästä kirjoitin viime elokuussa  Sveitsissä täydentäviä hoitoja virallistettu https://liinanblogi.com/2017/07/03/sveitsissa-taydentavia-hoitoja-virallistettu/

Tämäkin osoittaa, että kyseessä on kiinnostava ja ristiriitainen hoitokokonaisuus. Minulta on viime vuosina useaan otteeseen tivattu, kannatanko homeopatiaa vai en. Pahimmillaan silmiini on osunut jopa julkaisuja, joissa on muka ”tiedetty”, mihin uskon ja mitä kannatan – kysymättä minulta itseltäni. Pariin sellaiseen  julkaisuun olen joutunut pyytämään oikaisua, ja ne on päätoimittajan toimesta tehty. Aikaisemmalla tutkijan taipaleellani terveyden edistämisen tutkijana (ilman CAM-tutkimuskenttää) tällaista ei tapahtunut koskaan!

Olen tutkija, eikä minun tehtäviini kuulu ottaa henkilökohtaisesti kantaa jonkin hoitomuodon kannatettavuuteen. Olen kiinnostunut yhteiskunnallisesta terveyden ja sairauden hoidon ilmiöstä nimeltään CAM sekä sen ymmärtämisestä. Homeopatia kuluu CAM-hoitoihin.  Tieteellistä kiinnostusta kummempaa agendaa minulla ei ole. Homeopatian tehosta tai tehottomuudesta ei ole käytettävissä olevan kansainvälisen tutkimustiedon valossa tiedeyhteisössä yksimielisyyttä.  Toivottavasti tämä selventää, millaisesta positiosta tarkastelen CAM-hoitoja, mukaan lukien homeopatia.

Tulisiko Täydentävät hoidot? -sivulla siis lukea pelkästään plasebo? Plasebo ja nosebon (eli negatiivinen lumevaikutus, kuten olemattomasta lääkkeestä saadut sivuvaikutukset) tutkimuksia kannattaa tietysti jatkaa edelleen ja terveydenhuollolla on paljon parannettavaa, jotta plasebohoidoista voidaan ottaa hyväksi havaitut osat (asiakkaan kuuntelu, mukana eläminen) mukaan hoitokulttuuriin. Tässä on kirjoittajan suurin vahvuus. Plasebon roolin tutkiminen ja tuominen terveydenhuoltoon voi olla oikeinkin hyvä juttu, mutta se vaatii vielä vuosia tutkimustyötä.

Pauliinan vastaus: Kiitokset plasebo-ilmiön esiin nostamisesta.  Aihe todella kaipaa lisää tutkimusta ja huomiota terveydenhuollossa.

Kuitenkin tuntuu vastuuttomalta, että blogin sivuilla puhutaan “kiinalaisesta lääketieteestä”, joka on myytti, ja koetetaan verhoilla tämä tieteen alle. Toisaalta sivustolla on aiemmin hyökätty kirjoituksissa Skepsistä vastaan, vaikka Skepsis tekee samaa työtä kuin alussa mainittu Knuuti ja pyrkii vähentämään huuhaan määrää maassamme. Mielestäni kirjoittaja ei myöskään sanoudu irti huuhaasta tarpeeksi, kuten akateemisen ihmisen tulisi tehdä (vrt. persut ja rasismi). Myöskin Skepsiksen Huuhaa-palkinnon arvostelu ja ilkkuminen kertoo, ettei kirjoittaja ole ymmärtänyt Huuhaa-palkinnon tavoitetta ja kenelle sitä myönnetään. Tällainen kirjoittajan toteuttama hyökkääminen faktapohjaista maailmaa vastaan ei palvele ketään ja antaa kyseenalaisen kuvan Tampereen yliopistosta. Itse en haluaisi nähdä työnantajani liputtavan “alternative facts”:in puolesta.

Pauliinan vastaus: Tuntuu aika rohkealta, että  rinnastat monituhatvuotista hoitamisen perinnettä eli perinteistä kiinalaista lääketiedettä myyttiin. En tiedä, millaisiin lähteisiin väitteesi nojaa, mutta sille ei löydy tukea käytännön elämästä, ei myöskään tutkimuksesta, mikäli myytillä tarkoitat jotakin, mikä on epätotta tai pelkkää utuista  kuvitelmaa (myytti voidaan toki ymmärtää toisinkin). Maailman terveysjärjestö WHO on ottanut kantaa perinteiseen lääketieteeseen (Traditional Medicine) ja laatinut strategian vuosille 2014-2023 http://www.who.int/medicines/publications/traditional/trm_strategy14_23/en/

Toivon, että olen kertonut sinulle tutkimusfaktoja tarpeeksi, jotta hahmotat, mikä ero on skeptikkojen huuhaa-palkinnon perusteluilla ja tieteellisellä näytöllä. Tehottomuus, samoin kuin teho ja muu vaikuttavuus, vaikka se omasta näkökulmasta näyttäisi kuinka todennäköiseltä tahansa, on osoitettava konkreettisin, julkaistuin tutkimuksin. Kuten kaikki tutkijat tietävät, se että jotakin hoitomuotoa ei ole tutkittu, ei tarkoita että se sen vuoksi automaattisesti olisi tehotonta.

Tuntuuko sinusta todella siltä, että en sanoudu irti huuhaasta tarpeeksi? Siis jollakin tavalla sanoudun, mutta en riittävästi sinun mielestäsi?  Itse koen niin, että jos argumenttini nojaavat tutkimustietoon, niin silloin olen jo lähtökohtaisesti sanoutunut huuhaasta irti. Kirjotuksissani olen pyrkinyt pitämään erillään omat mielipiteeni tutkituista faktoista.

En tutki yksisarvishoitoja tai korteista ennustamista, koska ne eivät kuulu tutkimusalueeseeni, joka on CAM-hoidot, joista on tehty tutkimuksia. Tiedän, että raja näyttöön perustuvien CAM-hoitojen ja huuhaan välillä voi tuntua hämärältä ja sumuiselta, jos ei ole tutustunut alan tutkimukseen.  Silloin voi olla suuri houkutus puhua huuhaana hoitomuodoista, joista kuitenkin on olemassa tutkimusnäyttöä (esimerkiksi reiki; näyttö on vielä vähäistä, mutta sitä on). Tämä tilanne, siis ”suulla suuremmalla puhuminen” korjaantuu vain tutkijoiden välisellä asiallisella keskustelulla.

Toivon, että Tampereen yliopisto tai joku muu tutkimuslaitos perustaa  Ruotsin Karoliinisen sairaalan ja Norjan Tromssan yliopiston tavoin  kansallisen CAM-tutkimuskeskuksen Suomeen. Sen tehtävänä on koota systemaattisesti kansainvälistä tutkimustietoa alan tutkimuksesta ja tehdä myös omaa tutkimusta, josta hyötyvät terveydenhuolto, mutta  ennen kaikkea kansalaiset. Hehän näitä hoitomuotoja käyttävät ja tarvitsevat tutkimustietoa hyödyistä ja haitoista. Lääkärit ja muu hoitohenkilöstökin niitä tarvitsee, jotta osaavat neuvoa ja keskustella asiakkaiden kanssa.

Kun tutkimustietoa kootaan ja jaetaan avoimesti, niin ei tarvitse enää heittää perusteettomia väitteitä käyttäen jonkun auktoriteettihahmon mielipiteitä tai  ”alternative facts”, joita monesti tunnutaan käytettävän  puhuttaessa CAM-hoidoista. Vaihtoehtoisilla faktoilla tarkoitan tässä laajasti ottaen sitä, että kun puhutaan CAM-hoidoista, käytetään joko tietoisesti tai ilman riittävää tietoa johdattelevia ja epämääräisiä käsitteitä, viitataan yleisellä tasolla uskomushoitoihin, vaikka suuresta osasta (ei kaikista) CAM-hoitoja on näyttöä niiden hyödyistä, sumeilematta ja virheellisesti niputetaan kaikki muu kuin ”virallinen”hoitaminen yhteen ja samaan laariin sekä pelotellaan ihmisiä asiattomasti (”vaihtoehtohoidot voivat tappaa”). Tämä ei mielestäni voi olla kansalaisten edun mukaista. Terveyden edistämisen tutkimus on osoittanut, että ihmisten pelottelu ja vähättely on tehotonta toimintaa ja se jos mikä, on ihmisille haitallista.

Alan tutkimuksen toteuttaminen ja jo pelkkä laajan kansainvälisen tutkimuksen seuraaminen edellyttää kunnollista monihenkistä tutkimusryhmää. Kukaan ei pysty yksin tai kaksin perkaamaan monitieteistä CAM-tutkimusta (hoitotiede, psykologia, lääketiede, sosiologia, antropologia, terveystaloustiede jne.) . Uskon, että Suomessakin on pian aika tarkastella CAM-tutkimusta rationaalisesti ilman emotionaalista painolastia siitä, että kaikkien hoitomuotojen vaikutusmekanismia ei tunneta (no, ei kaikkien lääketieteellistenkään hoitojen vastaavia mekanismeja tunneta). WHO:n mukaan  eri maissa on yhteensä  yli 70 alan tutkimuskeskusta ja WHO:n  CAM-tutkimuksen yhteistyökeskuksiakin eri puolilla maailmaa parikymmentä.

Tutkimustietoa siis on saatavilla,  vieläpä runsaasi, mutta ei tietenkään kaikista hoitomuodoista eikä läheskään riittävästi.  Mutta Suomessa sitä tunnetaan järkyttävän vähän.

Toivoisin, että niin tutkijat kuin mediaväki ja blogikirjoittajat pysyisivät  totuudellisuudessa esittäessään väitteitä ilmiöstä, joka on tunteita kuohuttava ja joka liittyy myös ammatillisiin etuihin. Vastustajilla ja puolustajilla on ajettavanaan etuja, joita myös olisi syytä luodata tutkimuslinssin läpi.  Kansalaisethan eivät erityisesti vastusta tai puolusta, he joko käyttävät tai eivät käytä – sen mukaan kokevatko saavansa apua vai ei.

Avaan tähän loppuun vielä skeptisyyden ja vastakkainasettelun eroa. Aarva kirjoittaa blogissaan seuraavaa: Juhani Knuuti mainitsee kiinnostavasti inkiväärin, jonka suhteen hän kertoo muuttaneensa mielensä. Onko inkivääri siis ollut hänen käsitteistössään epäilyttävää huuhaata ja nyt se on – mitä? En tietenkään tiedä, mitä Knuuti on asiasta ajatellut, mutta voisin kuvitella, että hän on suhtautunut skeptisesti inkiväärin käyttöön nivelrikon hoidossa, sillä ajatus kuulostaa aika korkealentoiselta ensimmäisen kerran luettuna. Knuuti on kuitenkin tiedemies, joten hän lienee selvittänyt onko asiasta tutkimusta ja muodostanut mielipiteensä vasta tämän jälkeen. Mitä inkivääri nyt sitten on? Buranaan verrattavissa oleva tulehduskipulääke, kuten jo artikkelissa mainitaan. Tällä tavalla toimii analyyttinen ja skeptinen ihminen. Ei tästä kannata lähteä hakemaan huuhaan ja tieteen vastakkainasettelua inkiväärin kautta.

Pauliinan vastaus: Kyllä Juhani Knuuti ammattitutkijana on tietenkin  selvittänyt inkivääritutkimukset.  Kysymykselläni  ”ja nyt -mitä?” viittasin käsitteiden käyttöön, en itse inkiväärin hyötyihin tai Juhani Knuutiin. Kysymykseen voisi vastata vaikkapa näin: tutkimusten perusteella inkivääriä voi joissakin tapauksissa käyttää  luonnonmukaisena  tulehduskipulääkkeenä tai täydentävänä tai rinnakkaisena hoitona Buranan kanssa. Näinhän muitakin CAM-hoitoja yleensä käytetään.

Lisäksi kehomielihoitoja, joiden tutkimusta parhaiten koko CAM-kentästä tunnen, käytetään runsaasti terveyden edistämiseksi (kuten jooga, mindfulness, reiki, vyöhyketerapia,luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong). Niiden vaikutusmekanismi on yleensä ”kehomielellinen” . Laitan lainausmerkit, koska termi ei ole vielä yleisessä käytössä.Vaikutusta siis tuottavat samanaikaisesti  niin keho kuin mielikin,  (esim. joogassa)ja se ilmenee kehollisena ja mielellisenä kokemuksena.  Vaikutusta tulee sekä fysiologisten rauhoittumismekanismien kautta  (parasympaattisen, ”rauhoittumus”hermoston aktivoituminen) että samanaikaisesti ja niin ikään ainakin osittain myös fysiologisesti mielen välityksellä (tunteet, tunnelmat, hoidetuksi ja hoivatuksi tulemisen kokemus, kohdatuksi ja kuulluksi tulemisen kokemus).

Summa summarum, tuntuu siltä, että sivusto taiteilee huuhaan ja tieteen rajamailla ja yrittää verhoilla uskomushoitoja kuulostamaan tieteellisesti todistetuilta, vaikka tutkimustulokset puhuvat aivan toista.

Pauliinan vastaus: Yritän kovasti ymmärtää, mikä saa sinut, Erno,  luulemaan,  että taiteilen (blogini taiteilee) huuhaan ja tieteen rajamailla.  En mitenkään saa kiinni ajatuksenjuoksustasi. Mutta kuten sanot, tutkimustulokset puhukoot puolestaan. Niitä olen tässä esitellyt muutamia. Blogistani ja kirjastani löytyy lisää.  Medline ja muut tietokannat ovat niitä pullollaan satoina ja taas satoina tutkimusartikkeleina.

Tarkoitus meillä kummallakin, Erno,  lienee sama: vaikuttaa siihen, että tutkimus auttaa turvaamaan  kansalaisille haitattomia, vaikuttavia, luontoa säästäviä ja taloudellisesti tehokkaita  hoitomuotoja erilaisiin vaivoihin. Hoitamisen maailma on monivivahteinen. Se ei oikein istu kaksijakoiseen ”huuhaa – tiede”, ”hyvä  – paha”, ”virallisuus – epävirallisuus” -dikotomioihin.  Näitä kaikkia piirteitä nimittäin  on sekä terveydenhuollossa tarjottavien että CAM-hoitojen joukossa. Kaikenlainen huuhaa – ymmärrettynä toiminnaksi, joka ei millään kriteereillä arvioituna voi mitenkään olla ihmisen auttamista hänen terveyden ja sairauden hoidossaan tai joka voi olla haitallista enemmän kuin hyödyllistä – on ikävää niin sote-järjestelmän  sisällä kuin sen ulkopuolellakin, ja sitä pitääkin vastustaa.

  1. Suomessa alkoholin mainonta on hyvin rajoitettua.
  2. Kannattaa myös lukaista Juha Leinivaaran kirjoitus samasta aiheesta.

Pauliina:  Kiitos Leinivaaran blogilinkistä. Lähetän tämän kirjoituksen linkin myös hänen blogiinsa. Juha Leinivaarakin tuntuu suhtautuvan hiukan  tunneperäisesti toimintaani CAM-tutkijana. Ihmetyttää, kuinka tämä tutkimusaihe voi olla joillekin ihmisille niin  hankala, ikään kuin tabu, josta ei oikein ole soveliasta puhua asiallisesti ja faktoihin nojaten joutumatta CAM-liputtajan rooliin tai huuhaasyytösten kohteeksi (Juha Leinivaara ei ole syyttänyt minua mistään. Kiitos siitä.)

Kun tutkitusti myönteiset CAM-hoitojen vaikutukset eivät vastaa odotusarvoja, ne hämmentävät. Aiheen tutkimuskin kääntyy epätoivottavaksi, vaaralliseksi, jopa kielletyn sävyiseksi. Mutta enhän minä tutkimustuloksia CAM-hoitojen hyödyistä itse keksi! Ne on julkaistu kansainvälisisssä vertaisarvioiduissa tieteellisissä lehdissä.

Tunneasioista puheen ollen on myönnettävä, että joskus tuntuu vähän kuin olisin vertauskuvallisesti ilmaistuna CAM-vastustajien akateemisessa valtakulttuurissa ”yksinäinen, terroristiksi syytetty maahanmuuttaja” tai ”halveksittava noita”, vaikka olen vain ihan tavallinen tutkija, jolla on Suomen oloissa epätavallinen tutkimusintressi ilman mitään sidoksia minnekään. Ja kun sitten saan homeopaatilta kitkeränsävyisen viestin, jossa kauhistellaan, kuinka vastustan homeopatiaa ja luontaishoitoja, niin tuntuuhan se  erikoiselta.

Tämäkin on nyt tunneasiaa, josta minun on itse asiassa hyvin vaikea puhua, mutta puhun silti. Ilahduin todella, kun ilmoitit minulle kirjoituksestasi ja siten sain mahdollisuuden vastata. Anteeksi, Erno, samalla kuitenkin tulin surulliseksi lukiessani vihjaustasi (sitaattisi kohta, jossa mainitset Tampereen yliopiston) yhteisen yliopistomme mahdollisesta liputtamisesta ”vaihtoehtoisten  faktojen” puolesta. Yhdistät minun faktatietoihin nojaavan skeptisyyteni skeptikkojen toimintaa kohtaan (jonka olen blogitesteissäni hyvin perustellut) siihen, että Tampereen yliopisto muka saattaisi suosia vaihtoehtoisia faktoja, koska minä olen yliopiston dosentti!  Voisin tämän ottaa kiusaamisena, kunnianloukkauksena ja ajojahtina, mutta en ota, tulin vain surulliseksi. Tajuan, että jos ei ole tarpeeksi tietoa CAM-hoitojen tutkimuksesta, niin nykyinen tutkimus- ja  terveyskulttuurimme ”yhden totuuden” ilmasto johtaa väistämättä yksipuolisiin näkökantoihin. Niissä ei ole tilaa muulle kuin ns. viralliselle totuudelle, vaikka tuo muu perustuisi tutkimustietoon. Toivoisin silti tällaisen vihjailevan viestinnän totuudellisuuden nimissä jo hälvenevän. Olisiko mahdollista nousta astetta korkeammalle keskustelun tasolle niin metodologisissa kuin teoreettisissakin CAM-tutkimuksen kysymyksissä? Jos haluat, niin voidaan tavata ja jutella näistä asioista nokakkainkin.

Apeuteni johtuu siitä, että vihjailut eivät tunnu loppuvan. Niitä ja suoranaisia vääristelyjä on esiintynyt muuallakin sen jälkeen  kun Tampereen yliopistossa järjestettiin marraskuussa 2015  seminaari, jossa käsiteltiin täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen TUTKIMUSTA SUOMESSA . Tämä seminaari on ”vaihtoehtoisten faktojen julkisuudessa” nimetty uudestaan ”uskomushoitotapahtumaksi” (Simo Räisänen) ja ”taikauskon levittämiseksi” (Markku Myllykangas). Olen kirjoittanut näistä blogissani. Tällainen muistuttaa keskiajan inkvisitiota. Se tulkitsi, häpäisi ja tutkimatta tuomitsi itselleen epäsopivia, vääriksi ja taikauskoisiksi leimaamiaan näkemyksiä ja ihmisiä.

No, ymmärrän kyllä, että CAM-aihe on hankala, mutta ajattelen, että juuri siksi sitä pitääkin tutkia. Ei mikään aihe saa olla tabu tutkijayhteisössä.

Luotan siihen, että ajan kanssa järki ja hoitojärjestelmän ihmiskeskeisyys lopulta tulevat arvoonsa ja tutkimusta aletaan meilläkin tehdä niistä asioista, joita ihmiset itse  terveytensä eteen tekevät, vaikka tuo tekeminen ei olisikaan ”virallisen ja oikean” ajattelutavan mukaisia.

Uskon kehitykseen.

Mukavaa kevään odotusta, Erno, ja kiitos vielä kerran vastineestasi. Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja kiinnostavia hetkiä blogikirjoittelun ja keskustelun parissa.

Kirjoitusta on päivitetty 11.1.2018.

Kirjoitusta on päivitetty 13.1.2018, lisätty kappale kirjoituksen loppuosaan:

Lisäksi kehomielihoitoja, joiden tutkimusta parhaiten koko CAM-kentästä tunnen, käytetään runsaasti terveyden edistämiseksi (kuten jooga, mindfulness, reiki, vyöhyketerapia, luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong). Niiden vaikutusmekanismi on yleensä ”kehomielellinen”. Laitan lainausmerkit, koska termi ei ole vielä yleisessä käytössä.  Vaikutusta siis tuottavat samanaikaisesti  niin keho kuin mielikin,  (esim. joogassa) ja se ilmenee kehollisena ja mielellisenä kokemuksena.  Vaikutusta tulee sekä fysiologisten rauhoittumismekanismien kautta  (parasympaattisen, ”rauhoittumus”hermoston aktivoituminen) että samanaikaisesti ja niin ikään ainakin osittain myös fysiologisesti mielen välityksellä (tunteet, tunnelmat, hoidetuksi ja hoivatuksi tulemisen kokemus, kohdatuksi ja kuulluksi tulemisen kokemus).

Tiede 4/2016.

Vastakkainasettelu väistyy – yhdistävä lääketiede herää

Yhdistävä lääketiede – integroiva lääketiede (integrative medicine) on suhteellisen uusi lähestymistapa hoitamiseen ja parantamiseen. Siinä yhdistetään tavanomaista, käypä hoito -suositusten mukaista lääketieteellistä hoitoa ja muita näyttöön perustuvia hoitotapoja koordinoidusti potilaan parhaaksi.

Yhdistävä eli integroiva ihmisen hoitaminen tarkoittaa siis biolääketieteeseen nojaavien hoitomuotojen ja muiden toimiviksi todettujen hoitojen sekoittumista, hybridisaatiota, sekä rinnakkais- ja vuorottaiskäyttöä. Suomessa näitä ”muita”ovat:

1) virallisesti hyväksytyt hoitotavat, joita tarjoavat Valviran terveydenhuollon ammattihenkilöiden listalla olevat henkilöt, mutta joita tarjotaan niukasti julkisessa terveydenhuollossa ja joista ei automaattisesti saa sairausvakuutuskorvausta; tällaisia ovat kiropraktiikka, naprapatia, osteopatia ja hieronta;
2) hoitomuodot, joita lääkärit käyttävät muun kuin Suomessa saadun lääkärikoulutuksen perusteella (esimerkiksi funktionaalinen lääketiede) tai lääkäreiden pitkän potilaiden kanssa työskentelyn perusteella kertyneen käytännön näytön perusteella; nämä ovat hoitoja, joista ei ole RCT (Randomised Contolled Trial) -näyttöä; nämä ovat usein kiistoja herättäviä hoitomuotoja lääketiedeyhteisön keskuudessa (esimerkiksi väsymysoireyhtymän ja kilpirauhasen toimintahäiriöiden hoito;
3) hoitomuodot, joiden hyödyistä ja toimivuudesta on olemassa selkeää tutkimusnäyttöä, mutta jotka eivät siitä huolimatta kuulu vielä nykyterveydenhuollon viralliseen työkalupakkiin; tällaisia ovat esimerkiksi midfulness-meditaatio, jäsenkorjaus ja monet kehomielihoidot

Suomen terveydenhuollossa ”integraatiolla” tarkoitetaan sote-uudistuksen yhteydessä tiiviimpää terveydenhuollon ja sosiaalialan moniammatillista yhteistyötä. Suomalainen sote-integraatio ei ota kantaa erilaisiin hoitonäkemyksiin, ihmiskäsityksiin eikä käytännössä tarjottaviin hoitomuotoihin tavanomaisen hoidon tukena. Ammatillinen ja tieteellinen keskustelu erilaisten hoitonäkemysten yhdistämisestä on kuitenkin heräämässä.

Tähän vaikuttavat monet asiat, muun muassa:

1. Tavanomaisten lääketieteellisten (kuten lääkkeet ja leikkaukset) hoitomuotojen ohella myös muiden hoitomuotojen vaikutustutkimus vilkastuu ja sitä myötä tieto niiden hyödyistä lisääntyy (esim. akupunktio, kasvilääkintä, mindfulness, manipulaatiohoidot, taideterapiat).
2. Potilaskeskeisen hoidon yleistyessä terveysalan ammattiliittojen suojautuminen uusilta hoitonäkemyksiltä vaihtuu vähitellen avoimeksi kiinnostukseksi, kun potilaiden kokemukset ja edut otetaan aidosti huomioon kokonaisvaltaista hoitoa kehitettäessä.
4. Terveyspolitiikkamme alkaa painottaa entistä selkeämmin asiakaskeskeisyyttä ja hoidon monimuotoisuutta tutkimusnäytöstä tinkimättä. Kansalaisten kaipuu itsemääräämisoikeuteen myös sairauksia hoidettaessa on kansainvälinen ilmiö. Se vaikuttaa myös suomalaisessa yhteiskunnassa. Potilaan asema ja hänen kanssaan työskentelyn tavat muuttuvat, ja sen seurauksena myös eri ammattilaisten tehtävät hioutuvat entistä potilaskeskeisempään suuntaan
5. Ammatilliset rajat ylittävä yhteistyö potilaskeskeisessä hoidossa lisääntyy ja arkipäiväistyy ja ammattihierarkiat madaltuvat.

Vaihtoehtoja on lähes aina

Julkista keskustelua hieman hämmentää käsitteiden käytön epätarkkuus ja hämäryys. Vaihtoehtohoidot esimerkiksi mielletään Suomessa varsin laajasti (esimerkiksi suurimmissa sanomalehdissä) vältettäviksi ja potentiaalisesti vaarallisiksi hoidoiksi riippumatta siitä mitä ”vaihtoehto”-käsitteellä tarkoitetaan. Hoitamisen vaihtoehtoja on kuitenkin aina käytettävissä. Harvoissa tapauksissa on olemassa vain yksi ainoa oikea hoitotapa.

Puhe vaihtoehtohoidoista tai joskus jopa ”uskomushoidoista” antaa ymmärtää, että kaikki muu kuin käypä hoito -suositusten mukainen hoitaminen olisi vain uskomuksiin nojaava ja siten tehotonta. Näin ei tietenkään ole, vaan todellisuus on paljon vivahteikkaampi. Tämän todistaa sekä laaja tieteellinen tutkimusnäyttö että hoitamisen käytäntö.

Integroivan hoitamisen malleja, joihin sisältyy myös täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja, on sovellettu länsimaiden terveydenhuollossa jo parikymmentä vuotta vaihtelevasti eri maissa.

Miten yhdistävä lääketiede syntyi?

Alun perin yhdistävän/integroivan hoitamisen taustalla oli potilaiden halu saada kokonaisvaltaista hoitoa sen sijaan, että hoidossa keskityttäisiin kehon eri järjestelmiin erillisinä yksiköinä. Integrointiin havahduttiin myös sen vuoksi, että kaikkialla läntisissä maissa, joissa hallitseva hoitoideologia nojaa teknologisen biolääketieteen ajattelutapaan, suuri osa väestöstä hakee vaivoihinsa apua kokonaisvaltaisesti ihmistä hoitavista suuntauksista, esimerkiksi CAM-hoidoista (Complementary and Alternative Medicine, täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot).

Euroopassa ja Yhdysvalloissa yli kolmannes väestöstä käyttää tällaisia hoitoja, ja Australiassa lähes 70 % ihmisistä on käyttänyt vähintään yhtä täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen muotoa viimeksi kuluneen vuoden aikana (Lim ym. 2017).
Tuoreimman tutkimuksen mukaan Suomessa käyttäjiä on 35, 3 % (Kemppainen ym 2017).

Lim ja tutkijaryhmä (2017) on laatinut ensimmäisen systemaattisen kirjallisuuskatsauksen, jossa tarkastellaan yhdistävän lääketieteen erilaisten järjestelmien ja mallien eroja kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa.
Katsauksessa tarkasteltiin CAM-hoitojen ja tavanomaisten lääketieteellisten hoitojen yhdistelmiä eri maissa ja eri terveydenhuoltojärjestelmissä.

Yhdistävä lääketiede yleistyy

Tutkijat toteavat, että kiinnostus yhdistävää lääketiedettä kohtaan on kasvussa eri puolilla maailmaa, mikä näkyy erityisesti täydentäviä hoitoja tarjoavien lääkärien määrän nousussa. Kanadassa ja Englannissa kasvu on 16 %, Australiassa 30–40 %, Alankomaissa 47 % ja Saksassa 85 %.

Suomessa tästä ei ole tietoa, mutta meilläkin on lääkäreitä, jotka ovat uudistaneet hoitonäkemystään tavanomaista biolääketieteellistä katsantoa laajemmaksi. Myös sairaanhoitajien joukossa saattaa olla paljonkin CAM-hoitoihin myönteisesti suhtautuvia. On näyttöä siitä, että hoitotyö turhauttaa, jos työtä koskevat ohjeet ja säännöt rajoittavat potilaskeskeistä, yksilöllistä työotetta.

Samalla, kun integroivaa/yhdistävää hoitamista on ryhdytty harjoittamaan laajemmin, sen parhaista malleista keskustellaan kirjallisuudessa. Keskustelu on laahannut jonkin verran käytäntöä jäljessä, sillä uudenlaisten hoitopalvelujen tarjonta perusterveydenhuollossa ja sairaalajärjestelmissä on lisääntynyt käytännön tarpeiden sanelemana. Palveluiden kehitys on perustunut pitkälti asiakkaiden toiveisiin.

Käytännössä terveyttä edistävien ja sairauksia ehkäisevien ja yhteisöllisten (ryhmät, perhe, asuinyhteisöt) hoitomuotojen saatavuus on usein heikko, ja tavanomaiset lääketieteelliset hoidot asetetaan muunlaisten (tavanomaista hoitoa täydentävien) hoitojen edelle silloinkin, kun olisi mahdollista tarjota vähemmän invasiivisia (kehoon kajoavia) hoitoja.

Harvoissa tutkimuksissa on kuvattu, miten integroivia hoitopalveluita tuotetaan ja millaisia organisaatiomalleja on käytössä. Lim ja tutkijaryhmä (2017) tekivät katsauksen 45:stä ennakkoon sovitut valintakriteerit täyttävästä tutkimuksesta. Ne jaettiin teoriaan ja käytäntöön painottuviin tutkimuksiin. Tarkoitus oli:
• kuvailla erilaisten yhdistävän lääketieteen mallien piirteitä,
• kuvailla näitä malleja niiden teoreettisten ja käytännön kehysten mukaan,
• luokitella käytännön mallit valittujen teoreettisten mallien pohjalta kehitetyn koodausmenetelmän avulla ja
• kuvata avainkäsitteitä, joilla selitetään eri malleista rakentuvia kokonaisia järjestelmiä.

Erilaisia malleja

Tutkijaryhmä päätyi tutkimusaineistonsa nojalla jakamaan integroivan hoidon toteutumisen kolmeen järjestelmien pääryhmään:
• riippumattomiin
• riippuvaisiin ja
• yhdistäviin järjestelmiin (kuvio).
Lisäksi erottui viisi päämallia: rinnakkaiselo, täydentävä, yhteistoiminen, yhteistyöpohjainen ja potilaskeskeinen hoito.

Lim et al intergoiva

Yhdistävän lääketieteen kolme järjestelmää ja viisi yleistä toimintamallia. (Lim et al. 2017).

Riippumattomat järjestelmät. Rinnakkaiselo on riippumattomissa järjestelmissä selkein piirre. Vuorovaikutus eri hoitosuuntausten välillä on hyvin vähäistä. Tavanomaisia ja muita hoitomuotoja käytetään erillisinä. Ne toimivat rinnakkain, mutta ”kaukana toisistaan”. Rinnakkaiselon mallissa hoitosuuntausten välillä vallitsee epäluottamukseen pohjautuva käsitteellinen ristiriita.

Haasteena on tiedonkulku eri suuntausten edustajien välillä. Useimmat käytännön hoitomallit Limin tutkijaryhmän (2017) mukaan voidaan katsoa rinnakkaiselon mallin eri muodoiksi. Analyysissä kävi ilmi, että mukana olleissa tapaustutkimuksissa täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen tarjoajat saattoivat työskennellä samoissa tiloissa tavanomaisen lääketieteen harjoittajien kanssa. Palveluita tarjottiin kuitenkin erikseen, ja lääkärin osallisuus vaihteli. Useissa tapauksissa lääkäri omisti klinikan ja vuokrasi tiloja.

Riippuvaiset järjestelmät. Näissä järjestelmissä ”toisiaan-täydentävyys” oli päämalli. Siinä määritetään integroiva lääketiede CAM-elementtien valikoivan yhdistämisen prosessiksi, mutta se perustuu tavanomaisen lääketieteen diagnoosikäytäntöihin. Niinpä CAM-palvelut ovat pitkälti riippuvaisia tavanomaisesta lääketieteestä. Kansainvälinen bioetiikkakomitea on kuvaillut riippuvaisia järjestelmiä inklusiivisiksi järjestelmiksi, joissa täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot tunnustetaan kansallisessa terveydenhuoltojärjestelmässä, vaikka niitä koskevaa lainsäädäntöä tai opetussuunnitelmaa ei ole.

Kaksi palveluiden tuottamisen mallia ovat lääkäri palveluntarjoajana sekä integrointimalli. Lääkärin toimiminen palveluntarjoajana tarkoittaa, että CAM-hoitoja tarjoaa niihin liittyvän koulutuksen saanut lääkäri. Integrointimallissa taas lääkäri antaa lähetteen CAM-hoitoihin ja toimii siten näiden kahden hoitosuuntauksen rajapintana.

Kumpikin malli (lääkäri palvelun tarjoajana ja integrointimalli) edellyttää lisäresursseja (aikaa, rahaa ja koulutusohjelmia), jotta lääkäreille voidaan tarjota CAM-koulutusta ja heille voidaan myöntää valtuudet CAM-hoitojen tarjoamiseen. Tuorein esimerkki tästä on Sveitsi, jossa elokuussa 2017 tuli voimaan laki eräiden lääkärin tarjoamien CAM-hoitojen korvaamisesta sairausvakuutuksesta. https://liinanblogi.com/2017/07/03/sveitsissa-taydentavia-hoitoja-virallistettu/

Yhdistävät järjestelmät. Nämä järjestelmät jakautuvat kolmeen hoidon päämalliin: yhteistoimiseen (cooperative), yhteistyöpohjaiseen (collaborative) ja potilaskeskeiseen (patient centered care) (Kuvio). Kaikissa niissä tiimit tai tieteenalat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Hoitosuuntauksen välillä vallitsee dynaaminen ja interaktiivinen suhde. Lähestymistapa on monitieteinen. Se mahdollistaa joustavuuden, kun palveluja kehitetään eri ympäristöjen (laitokset, kodit, työelämä jne.) ja eri ympäristöissä elävien ihmisten tarpeisiin.

Yhteistoimimallissa korostuu sitoutuminen tiimityöskentelyyn, mutta lääkärin osallisuus vaihtelee. Tutkimuksen mukaan lääkärit olivat tiiviisti mukana potilaan edunvalvojana sekä tiimin johtajana CAM-hoitoja tarjottaessa

Yhteistyömalli perustuu yhteiseen päätöksentekoon, yksimielisyyden saavuttamiseen tiimeissä, yhteistyöhön potilaiden kanssa sekä moniammatillisten tiimien osallistumiseen. Tavanomainen sekä täydentävä ja vaihtoehtoinen lääketiede sekoittuvat epähierarkkisesti. Malli eroaa yhteistyömallista sikäli, että siinä luodaan uusi rakenne, jonka tarkoituksena on päätöksenteko ja yksimielisyyden saavuttaminen.

Yhteistyömalli edellytti lääkäreiltä erityistä kiinnostusta. Yhdessä analysoidussa tutkimuksessa kävi ilmi, että lääkärit eivät juurikaan arvostaneet täydentävää ja vaihtoehtoista hoitamista, mutta olivat silti kiinnostuneita sitä koskevasta koulutuksesta. Lääkäreistä 71 % uskoi, että tehokkaampi integrointi parantaisi potilastyytyväisyyttä.

Potilaskeskeinen malli on yhteistyömallia edistyksellisempi versio, joissa potilas on tiiviimmin mukana hoidon suunnittelussa. Se on rakenteeltaan vähemmän ammattilaiskeskeinen, ja eri hoitosuuntauksien kliininen arvo tunnustetaan yhteistyömallia suuremmassa määrin.

Kun potilaasta tulee henkilö

Potilaskeskeistä mallia edustavat esimerkiksi erilliset yhdistävän lääketieteen klinikat. Huomattavin ero muihin malleihin on tavanomaisesta lääketieteestä poikkeavan hoitofilosofian ja diagnoosimenetelmien tunnustaminen.

Tavanomaista lääketieteellistä ja CAM:ia harjoitetaan itsenäisesti, mutta ne integroituvat, koska kaikki hoito on potilaskeskeistä.

Terveyspalveluiden käyttäjät päättävät integroinnin tason. Lääketieteellisen pluralismin, potilaskeskeisen hoidon ja aidon integroinnin suhde on tässä mallissa olennaista.

Evidence based practice Lim et al

Potilaskeskeisen hoidon periaatteita. (Lim et al. 2017)

Katsauksen perusteella kirjoittajat suosittelevat potilaskeskeisen hoidon mallia. Siinä tunnustetaan erilaisten hoitonäkemysten arvo, helpotetaan tiimien välistä yhteistyötä ja asetetaan potilas etusijalle.

– Keskittyminen kunnioittavaan tiedonvaihtoon eri hoitonäkemysten välillä, lääkäreiden CAM-hoitoja koskevaan koulutukseen ja ohjeistukseen, CAM-palveluiden tarjoajien pätevyyteen, hoidon tarjoajien yksilöllisiin piirteisiin sekä ammattilaisten väliseen viestintään, luottamukseen ja yhteistyöhön parantaisi todennäköisesti lopputuloksia ja olisi onnistuneen integroinnin kannalta tärkeää, Lim tutkimusryhmineen (2017) toteaa.

Yhdistävän lääketieteen hoitomalleihin vaikuttavat hyvin paljon instituutioissa vallitseva kulttuuri, hoitojärjestelmän rakenne ja rahoitus sekä eri lääketieteen suuntausten väliset kliiniset kiistat tai ristiriidat.

Siksi yhdistävää lääketiedettä täytyy tutkia eri ympäristöissä keskittyen siihen, miten potilaskeskeistä hoitoa on paras tarjota ja miten filosofisista eroista päästään yli. Muutoin yhdistävän lääketieteen käytäntöjen kehittäminen on haastavaa.

Lähteitä

Lim EJ, Vardy JL, Oh BS, Dhillon HM. 2017. A Scoping Review on Models of Integrative Medicine: What Is Known from the Existing Literature? The Journal of Alternative and Complementary Medicine Volume 23, Number 1, 2017, pp. 8–17

National Institutes of Health. National Center for Complementary and Integrative Health. Complementary, alternative, or integrative health: what’s in a name? https://nccih .nih.gov/health/integrative-health. Katsottu 8.11.2017.

Kemppainen ym. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public
Health. DOI: 10.1177/1403494817733869

Paradoksista muutosagentiksi – joka kolmas käyttää täydentäviä hoitoja

Ihon alle asetettujen sirujen avulla  ehkä piankin saadaan suoraan  kännykkään ajantasaiset seurantatiedot  verenpaineesta, kolesterolista ja kehon rasvaprosentista. Terveysteknologia tarkkailee hyvinvointia puolestasi. Ihmiset syövät ilomielin tehokkaita ja turvallisia lääkkeitä. Ja arvostavat kirurgeja, lääketieteellistä huipputekniikka ja hoidon ammattilaisia.

Samaan aikaan ei-lääketieteelliset hoidot, kuten erilaiset kehomielihoidot, perinneparannusmenetelmät  ja luontaisvalmisteet lisäävät suosiotaan. Biotekniikan ja lääketieteen voittokulku ei odotuksista huolimatta olekaan vähentänyt virallisen järjestelmän ulkopuolella toimivien täydentävien hoitojen käyttöä. Kansaa on kyllä tarmokkaasti valistettu niiden epätieteellisyydestä. On kerrottu, että tällaiset  hoidot perustuvat vain plaseboon eli lumeeseen, että ne ovat vain kampaajan ja kosmetologin palveluihin verrattavia hyvinvointihoitoja,  että niistä voi olla haittaa vakavasti sairaille ja että alalla esiintyy huijausta. (esim. Pälve 2016 ja Yle-uutiset 17.8.2017 https://yle.fi/uutiset/3-9777013).

Tästä huolimatta tuoreen tutkimuksen mukaan yli kolmannes (35.3 %) suomalaisista on käyttänyt täydentäviä hoitoja eli CAM-hoitoja (Complementary and Alternative Medicine)  vähintään kerran viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana.  Laura Kemppaisen ja tutkijaryhmän raportti julkaistiin pari  viikkoa sitten  Scandinavian Journal of Public Health -lehdessä (DOI: 10.1177/1403494817733869).  Tutkimusaineisto on koottu osana kansainvälistä European Social Survey –vertailututkimusta, jossa selvitettiin sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöä, myös CAM-hoitojen käyttöä 21 maassa vuonna 2014.

Tutkimuksessa kysyttiin seuraavista hoitomuodoista: akupunktio, akupainanta, kiinalainen lääketiede, kiropraktiikka, osteopatia, homeopatia, kasvi/yrttilääkintä, hypnoosi, hieronta, vyöhyketerapia ja sprituaalinen hoitaminen. Listasta puuttuvat Suomessa muiden tutkimusten mukaan vanhastaan melko  suosittu jäsenkorjaus (Meriläinen ym. 1993) ja muut perinnehoidot (Vertanen ym 2017)  sekä mm. naprapatia, aromaterapia ja energiahoidot kuten reiki. Siitä puuttuvat myös jooga sekä kaikki taideterapiat (musiikki, maalaus, kirjoittaminen, liike- ja tanssiterapiat). Myöskään vitamiinit ja luontaistuotteet terveyden edistämisessä eivät olleet tutkimuskohteena.

Jos kaikki nykyisin maassamme käytettävät epäviralliset hoitomuodot otettaisiin tutkimukseen mukaan, käyttäjämäärä nousisi  todennäköisesti paljon suuremmaksi kuin on tuo runsas kolmannes aikuisväestöstä. Perustelen arviotani sillä, että jo 25 vuotta sitten tehdyn väestötutkimuksen mukaan jotakin epävirallista hoitomuotoa oli käyttänyt viimeksi kuluneen vuoden aikana  lähes puolet (46 %) suomalalaisista. (Meriläinen ym. 1993). Kansainvälisten tutkimukset mukaan CAM-käyttö lisääntyy kaikkialla läntisessä maailmassa.

Paradoksihan se on

Miksi ihmiset käyttävät hoitomuotoja, joita virallisen lääketieteen edustajat eivät suosi, vaan jopa julkisesti kritisoivat ja vähättelevät ja näin rakentavat niiden käyttäjiin häpeäleimaa, stigmaa?  Miksi ihmiset käyttäytyvät kerettiläisesti? Miksi eivät usko virallista totuutta?

Onko kyse totuudenjälkeisen ajan ilmiöstä eli siitä, että epätotuus valtaa terveydenhoitoa? Mistä syystä suuri osa kansalaisista näyttää voimallisesta valistuksesta huolimatta turvautuvan täydentäviin hoitoihin?

Joillakin on tapana esittää täydentävät hoitomuodot vastakohtana tieteelliseen näyttöön perustuvalle (evidence based medicine=EBM) hoitamiselle. Tällaiseen kaksinapaiseen parantamismaailmaan uskoville on olemassa vain kaksi ääripäätä: totuus ja valhe, EBM-tieteellisesti hyväksi osoitettu hoitaminen eli virallisen terveydenhuollon tarjoamat palvelut ja ”ne muut” eli tutkimattomat ja siksi potentiaalisesti jopa vaaralliset hoitomuodot. Tämä on oletus, joka ei perustu tosiasioihin.

Tällainen näkemys nojaa vanhentuneisiin tieteellisyysuskomuksiin eli perusteettomiin vastakkainasetteluihin. Todellisuus on nimittäin vivahteikkaampi ja monimuotoisempi. Havainnollistan sitä taulukolla. Siinä EBM tarkoittaa näyttöön perustuvaa lääketiedettä (evidence based medicine) Tälle käsitteelle ei ole yksiselitteistä määritelmää. EBM-liikkeen yksi keskeinen vaatimus on kuitenkin se, että hoitojen tehojen arvioinnin pitäisi perustua satunnaistettuihin tutkimuksiin. (Aiheesta tarkemmin ks. Hemilä 2016)

(BMJ Clinical Evidence 2017, Ernst 2011)

Taulukosta näkyy, että sekä virallisessa terveydenhuollossa että sen ulkopuolella on tarjolla hoitomuotoja, joita on tieteellisesti tutkittu. Kummassakin ryhmässä on myös paljon hoitomuotoja joita ei ole tieteellisesti tutkittu. Lisäksi raja virallisen, epävirallisen  ja täydentävän välillä on häilyvä, muuttuva ja joskus tulkinnanvarainenkin, mikä ei taulukosta tietenkään näy. Siitä ei näy myöskään se, että molemmissa ryhmissä on käytössä hoitomuotoja, joiden hyödyistä on saatu näyttöä muilla tutkimusmenetelmillä kuin kliinisin satunnaistetuin kokein (RCT=Randomized Clinical Trial). Hoitojen vaikutusten tutkimus on nykyään monitieteistä ja monimetodista, koska näin saadaan totuudenmukaisempi ja täydellisempi kuva eri hoitomuotojen hyödyistä.

Moni luulee, että KAIKKI virallisen järjestelmän tarjoamat hoitomuodot on tutkittu satunnaistetuin kliinisin kokein ja että KAIKKI sen ulkopuolella tarjottavat, epäviralliset hoitomuodot ovat jääneet tutkimatta. Näin ei ole.

Fakta on, että terveystutkimuksessa niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa suurin taloudellinen panostus yhteiskunnan taholta ja  erityisesti lääke- ja terveysteknologiateollisuudelta  suuntautuu biolääketieteen uusiin keksintöihin. Tämä on ymmärrettävää.  Epävirallisen hoitamisen tutkimus sen sijaan vaikuttaa stigmatisoituneelta, jopa tabulta, sosiaalisesti kielletyltä asialta, kuten edellisissä postauksissani olen pohtinut. Ei ole myöskään kovin tiedeseksikästä tutkia täydentäviä hoitoja, niiden vaikutuksia tai käyttäjiä – juuri tuon stigmatisoitumisvaaran vuoksi.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa ja uusia tuulia jo puhaltelee. European Social Survey on siitä yksi esimerkki.  On havahduttu siihen, että huippuunsakaan viety terveysteknologia laitteineen ja lääkkeineen ei pysty ratkaisemaan ongelmia, jotka liittyvät kroonisten sairauksien kanssa selviytymiseen, lääkeresistenssiin (esim. antibioottiresistenssi), pitkäaikaisiin ja epämääräisiin, vaikeasti diagnosoitaviin vaivoihin, joille ei löydy lääketieteen puolelta apua. Silloin ihminen etsii apua ihan mistä tahansa. Ei hän jää odottelemaan evidenssiä, todistetta tutkimuksista.

Ihon alle laitettava siru voi teoriassa edistää terveyttä ja parantaa elämän laatua, mutta vain välillisesti. Siru ei muuta käyttäytymistä ja tottumuksia, sen tekee ihminen itse. Yksittäinen ihminen voi edistää terveyttään ennen kaikkea omalla toiminnallaan.  Terveyspolitiikan tehtävä puolestaan on tukea poliittisin päätöksin kansalaisen mahdollisuuksia vaalia ja edistää omaa terveyttään.

Onkin kysyttävä, onko täydentävissä hoidoissa (CAM-hoidoissa) tai hoitajissa jotakin sellaista, mikä resonoi käyttäjissä juuri tässä tukemiskysymyksessä? Mihin tarpeeseen nämä hoidot vastaavat?  Onko potilas-hoitaja suhteella, kohtaamisen laadulla ja muilla hoitotilanteeseen liittyvillä tekijöille joku merkitys täydentävien hoitojen suosiossa?

Pitäisikö tästä ryhtyä vakavasti keskustelemaan tiedeyhyteisössä? Pitäisikö tätä tutkia, ennen kuin suurin osa kansalaisista päättää hakea sote-uudistuksen valinnanvapauden toteuduttuakin palveluja epäviralliselta puolelta. Soten valinnanvapaus ei nimittäin koske täydentäviä hoitoja. Sote-uudistuksessakin ne näyttävät jääneen vaietuksi asiaksi, tabuksi.

Kemppaisen ym tutkimus (2017) vahvistaa aikaisempia tutkimustietoja siitä, että  CAM-hoitoja käytetään täydentämään tavanomaista hoitoa, ei vaihtoehtoina sille. Hoitoja käytetään monenlaisten oireiden ja vaivojen lievittämiseen (Kuvio).

Täydentäviä hoitoja eivät käytä ainoastaan terveet rentotutumiseen ja hyvän olon hoitoina, kuten Lääkäriliiton vastikään eläköitynyt toiminnanjohtaja totesi (Pälve 2016). Tässäkin on syvä ristiriita virallisten uskomusten ja  tutkimustiedon välillä.

”Miksi tämä on näin?”

Olisiko tutkijoiden jo aika nostaa kissa pöydälle ja kysyä, miksi tämä on näin.

Ihmiset käyttävät täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja kaikissa EU-maissa, joissakin enemmän kuin Suomessa, joissakin vähemmän. Kemppaisen ym.( 2017) analyysin mukaan pienintä käyttö on Unkarissa (9.5 %) ja suurinta Saksassa (39.5 %).

Epävirallista hoitamista  ei voida enää sivuuttaa vähäpätöisenä kysymyksenä. Pääosin virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella vaikuttava palvelujen kokonaisuus on  tärkeä yhteiskunnallinen ilmiö,  jolla on merkitystä koko palvelujärjestelmän kannalta. Sillä on heijastusvaikutuksia siihen, miten tavanomaisiin terveyspalveluihin suhtaudutaan ja miten niihin luotetaan. (Eikemo, Bamra, Huijts ym 2016).

Jos terveys- ja hyvinvointipalveluja tarkastellaan kansalaisten, käyttäjien näkökulmasta, kysymys on entistäkin tärkeämpi. Miksi viralliset terveyspalvelut eivät riitä, vaan niille on haettava ”täydennystä”?

Näkemykset keskustelevat

Jos CAM-ilmiön tulkitsee kahden vastakkaisen ja toistensa kanssa ristiriitaisen hoitonäkemyksen kamppailuksi, se jää paradoksiksi, selittämättömäksi ja järjenvastaiseksi ongelmaksi (esimerkiksi näin: ”kolmannes ihmisisä ei tajua omaa parastaan – ilmeisesti saavat jotain hyötyä, koskapa CAM-hoitoja käyttävät”)

Jos taas asia ymmärretään kahden erilaisen ja toisiaan täydentävän näkemyksen keskusteluksi, paradoksista tulee muutosagentti. Silloin järjenvastaisuus poistuu, ja jännite eri hoitonäkemysten välillä voikin ohjata uuteen ymmärrykseen ja luoviin ratkaisuihin.

Kun ollaan avoimia näkemään tosiasiat sellaisina kuin ne ovat käytännössä, todellisessa elämässä, saatetaan huomata, että ihmiset kyllä ymmärtävät mitä tekevät. He integroivat eli yhdistelevät erilaisia parannusfilosofioita ja käyttävät monenlaisia hoitomuotoja itsensä ja läheistensä terveydeksi samanaikaisesti ja rinnakkain.

Sote-uudistuksessa puhutaan paljon moniammatillisen yhteistyön tärkeydestä ja tarpeesta palvelujen yhdistämiseen, integroimiseen. Potilaan eli asiakkaan tulisi olla keskiössä. Integraatiosta tulevat hyötymään kaikki osapuolet: niin potilaat, ammattiauttajat kuin potilaan lähiyhteisökin. Virallinen integraatiopuhe koskee kuitenkin vain sellaista auttamista, joka nyt ”sijaitsee” virallisen sote-järjestelmän rajojen sisällä.

Nämä rajat ovat kuitenkin liukuvia ja muuttuvia. Kansalaiset muuttavat niitä omalla toiminnallaan. Tutkijat ja terveyspoliitikot tulevat sitten perässä.

Jos ihminen toistuvasti kokee saavansa jostakin hoitomuodosta tai joltakin hoitajalta apua ongelmiinsa, hän käyttää niitä jatkossakin riippumatta virallisen tahon varoituksista, suosituksista tai ohjeista.

Mitähän päättäjät voisivat tästä oppia?

Lähteitä

BMJ Clinical evidence 2017. What conclusions has Clinical Evidence drawn about what works, what doesn’t based on randomised controlled trial evidence? http://clinicalevidence.bmj.com/x/set/static/cms/efficacy-categorisations.html. Katsottu 17.10.2017.

Eikemo TA, Bambra C, Huijts T, Fitzgerald R. 2016. The First Pan-European Sociological Health Inequalities Survey of the General Population: The European Social Survey Rotating Module on the Social Determinants of Health.  European Sociological Review 33(1), 1-17.

Ernst, E. (2011) How Much of CAM Is Based on Research Evidence? Evidence-Based Complementary and Alternative Medicine.  Article ID 676490, http://dx.doi.org/10.1093/ecam/nep044

European Social Survey. Study documentation. file:///C:/Users/Käyttäjä/AppData/Local/Temp/Temp1_ESS1-7e01.zip/codebook.html

Hemilä H. Vaihtoehto voi joskus perustua näyttöön. Suomen Lääkärilehti  2016;71:1298-1299.

Kemppainen ym. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe:  Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public Health. DOI: 10.1177/1403494817733869

Meriläinen P, Vaskilampi T, Vartiainen E, ym. Suomalaisen väestön virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen rinnakkaiskäyttö vuosina 1982 ja 1992. Kirjassa: Koskela K, Vaskilampi T, Vartiainen E, Meriläinen P, Viinamäki H, Mäntyranta T. (toim.) Vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3; 1993, 79-96.

Pälve H. Vaihtoehtoiset hoidot eivät kuulu lääketieteeseen. Potilaan lääkärilehti 17.2.2016. http://www.potilaanlaakarilehti.fi/laakarit-ottavat-kantaa/laakariliiton-palve-vaihtoehtoiset-hoidot-eivat-kuulu-laaketieteeseen/

Vertanen P, Hänninen O, Piippo S, ym. 2017. Perinnehoitojen verhottu tieto. Kalevalainen kansanparannus –säätiö; 2017.

 

 

 

Kieli muovaa käsityksiä ja uskomuksia

äLampaat NarvassaMaamme kaksi suurinta päivälehteä kirjoituksissaan  HS19.9.2017  ”Käytetyn kielen valinta on tasa-arvoteko” ja  AL 16.9.2017  ”Aamulehti ottaa käyttöön sukupuolineutraalit tittelit” ottivat kantaa sukupuolittuneisiin sanontoihin ja neutraaliin kielenkäyttöön.  Sukupuolen näkökulmasta harhaanjohtava ammattinimike lakimies on lehtiteksteissä jatkossa juristi ja eduskunnan puhemies on puheenjohtaja.

Sama neutraaliuden logiikkaa on syytä soveltaa entistä laajemmin  myös erilaisista hoitoalan ammateista ja hoitomuodoista kirjoitettaessa.

Kieli on mahtava voima

Se ei ainoastaan kuvaile ja jäsennä todellisuutta, vaan se myös luo sitä. Journalistisilla sanavalinnoilla on vaikutusta, kuten HS pääkirjoituksessaan tänään toteaa.

Sukupuolittuneet ammattinimikkeet ovat hyvin vanhaa perua, joten on ymmärrettävää, että jotkut ihmiset haluavat pitää niistä kiinni. Toisaalta yhteiskunnan, arvojen ja ihmisten elämismaailman muutos johtaa väistämättä siihen, että kielikin muuttuu. Puhumme nykyisin aivan eri tavalla kuin puhuimme muinoin.

Tietoista mielipiteen muokkausta

Kielen avulla pyritään myös tietoisesti muokkaamaan ihmisten käsityksiä. Politiikan ja mainonnan retoriikka on juuri kielellä vaikuttamista. (Kuvatkin voidaan ymmärtää ”kieleksi” eli tietynlaisiksi tavoiksi viestiä, siis viestinnän muodoiksi).

Osuva esimerkki kielen muokkaavasta vaikutuksesta on termi ”uskomushoito”. Se näkyy edelleen silloin tällöin julkisuudessa.  Sana on negatiivisesti latautunut ja sillä viitataan huuhaaseen eli hölynpölyyn, tehottomiin, mutta samanaikaisesti myös potentiaalisesti vaarallisiin, kavahdettaviin hoitomuotoihin. Sanaa on perusteltu sillä, että uskomushoitojen tehoa ja turvallisuutta ei ole varmistettu tieteellisin menetelmin.

Tässä yhteydessä tieteellinen yhdistetään biolääketieteeseen ja uskomushoidot määrittyvät kielenkäytössä kaikeksi sellaiseksi hoitamiseksi, joka ei sisälly nykyiseen viralliseen terveydenhuoltojärjestelmään.  Tässä ajattelussa lähtöoletus on, että terveydenhuollossa  virallisesti käytettävät hoidot muka olisivat kaikki tieteellisesti tutkittuja ja näin ne siis erottuisivat selkeästi vain uskomuksiin nojaavista ja/tai tehottomista hoidoista. Tällainen oletus on kyllä mahdollinen, mutta tutkimusnäyttö ja käytäntö eivät sitä tue.

Uskomushoito-termiä ei käytetä tieteellisessä tutkimuksessa juuri sen huonon erottelukyvyn ja epämääräisyyden vuoksi. Nimittäin jos kaikki sellaiset nykyisin käytössä olevat hoitomuodot, joista ei ole biolääketietellisin sokkoistetuin kliinisin kokein tuotettua tutkimusnäyttöä tehosta, luettaisiin uskomushoitoihin, sinne päätyisi suuri joukko terveyskeskuksissa, lääkärikeskuksissa ja sairaaloissa käytettäviä hoitomuotoja.

Moni ei tule tätä ajatelleeksi vedotessaan tieteellisen näytön puutteeseen osoittaessaan sormella terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolisia auttamisen muotoja. Lisäsekoituksen keskusteluun tuo se, että  terveydenhuolto, joka on käytännöllistä ja poliittista toimintaa, usein  samastetaan lääketieteeseen, mikä on tieteellistä toimintaa.

Olen kirjoittanut uskomushoito-käsitteestä aikaisemminkin tässä blogissa. Hakusanalla ”uskomushoidot” löytyy artikkeleita. Pitkän tutkiskelun ja pohdinnan jälkeen minusta näyttää siltä, että ”uskomushoito” on professiopoliittinen termi, ei eri hoitomuotoja pätevästi erotteleva, puhumattakaan että itse käsite olisi tieteeseen nojaava eli tieteellisesti perusteltavissa.

Uudistaako Duodecim sanastoaan?

Aamulehden ja Helsingin Sanomien  ulostulon tapaan on odotettavissa, että  uudistuvan terveydenhoidon myötä myös Lääkäriseura Duodecim ajantasaistaa sanastolautakuntansa sanavalintaa harhaanjohtavasta neutraaliksi ja vastaamaan nykytodellisuutta tutkimusnäytön suhteen. Duodecim-seura päätti vuonna 1995, että englanninkielinen  termi complementary and alternative medicine CAM kääntyy suomen kielellä termiksi uskomushoito. Oikeasti CAM on suomeksi täydentävä ja vaihtoehtoinen hoito (tai lääketiede). Minusta ”hoito” on osuvampi ja jos tieteestä puhutaan, niin puhuttakoon täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen tutkimuksesta tai CAM-tieteestä.

Käytännön arkikielessä paras sana on täydentävät hoidot, koska se kuvaa erinomaisesti sitä, millä tavoin kansalaiset hoitomuotoja, jotka toimivat suurimmaksi osaksi (mutta ei kokonaan)  terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella, käyttävät. Osasta hoitomuodoista on paljon tutkimusnäyttöä, joten tutkimusnäytön olemassa olo tai sen puute ei erottele pätevästi epävirallisia hoitoja virallisista. Monista hoidoista ei ole tutkimuksia ollenkaan, joten niiden tehosta ei voida sanoa yhtään mitään. Ne voivat olla tehokkaita tai tehottomia.

Neutraali kielenkäyttö arvostaa kansalaisia. On hyvä muistaa, että vähintään kolmannes suomalaisista käyttää täydentäviä hoitomuotoja  muun hoidon tukena ja lisänä tai terveytensä edistämiseksi.

Ammattitaitoiset tiede- ja terveystoimittajat eivät enää suosikaan sävyttynyttä ja harhaanjohtavaa uskomushoito-sanaa, vaan puhuvat joko täydentävistä hoidoista tai täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista.

Uusi (Suomessa, muualla jo yleinen) termi on yhdistävä lääketiede/yhdistävä terveydenhoito (intergative medicine/integrative health care). Hammaslääkäri Kati Sarvela kirjoitti vuosi sitten siitä Uudistuva terveydenhoito -blogissa Mikä ihmeen integratiivinen lääketiede.

Uskomushoito – mitä se on?

”Uskomushoidot” ja ”vaihtoehtohoidot” ja niiden haitat (todelliset ja arveluihin perustuvat) ovat olleet viime aikoina näkyvästi esille mediassa. HS väitti uutisessaan 14.8.2017 että vaihtoehtohoitoihin turvautuminen syövän hoidossa voi olla kohtalokasta ja että  kuolleisuus olisi moninkertainen. Tätä kommentoin edellisessä  Olkinukke-kirjoituksessa. 

Yle haastatteli 17.8.2017 Lääkäriliiton pian eläköityvää toiminnanjohtajaa,  Heikki Pälveä vaihtoehtohoidoista taustanaan Padma Vuorenmaan kertomus burn outista selviytymisestä ja lopulta psykoterapiaan ohjautumisesta. https://yle.fi/uutiset/3-9777013. Turun Sanomien professori-blogisti Juhani Knuuti  kertoi 20.8. 2017 käsityksensä yllä mainitusta HS:n uutisoimasta syöpätutkimuksesta ja lopuksi mielipiteensä ”uskomushoidoista” http://hyvinvointi.ts.fi/terveys-tiede/uskomushoidettu-syopa-tappaa-useammin/.

Näissä jutuissa on yksi yhteinen piirre. Ne lähtevät perusolettamuksesta, että kaikki muut kuin virallisessa terveydenhuollossa Suomessa tällä hetkellä käytössä olevat hoitamisen tavat, ovat pääasiassa tehottomia, jopa haitallisia ja vaarallisia. Näissä kirjoituksissa tuodaan julki käsitys, että VAIN lääketieteelliset hoidot ovat päteviä, tehokkaita ja ylipäätään mahdollisia eli terveydenhuoltomme pitäisi tukeutua ainoastaan lääketieteellisin tutkimuksin tehokkaiksi osoitettuihin hoitomuotoihin.

Mistä tässä on kysymys?

Varmaankaan ei yhdestä ainoasta asiasta, vaan monesta. Terveyden edistämisessä ja sairauksien hoidossa on paljon liikkuvia osia, jotka vaikuttavat koko ajan toinen toisiinsa. On erilaisia näkemyksiä

–         tieteellisen näytön vaatimuksista eli siitä, millainen tutkimustieto katsotaan luotettavaksi

–         potilaiden kokemusten merkityksestä hoidossa

–         ihmiskäsityksistä

–         hoitomuotojen tausta-ajattelun luonteesta ja hyväksyttävyydestä

–         professionaalisista eli ammatteihin liittyvistä eduista ja oikeuksista.

Kysymys voi olla siitäkin, että ei tunneta peruskäsitteitä eikä ylipäätään koko CAM (complementary and alternative medicine) – ilmiötä. Siksi syntyy tiukkoja puolesta- ja vastaan-asenteita, joita toisaalta saatetaan ihan tieten tahtoen lietsoakin.

Viime aikojen yksipuoliset mielipiteenilmaukset ja ristiriitaiset näkemykset julkisuudessa viittaavat siihen, että nyt tarvitaan peruspaketti faktatietoa. Sitä tässä kirjoituksessa tarjoan. Valaisen terminologian moninaisuutta ja selvitän, millaisia käsitteitä laajasta CAM-hoitamisen kokonaisuudesta on tutkimuskirjallisuudessa käytetty. Tavoitteeni on tarjota työkaluja löytää yhteistä kieltä keskusteluun ilmiöstä, joka synnyttää hyvin erilaisia, voimakkaitakin mielipiteitä ja joka koskettaa noin 30-50 prosenttia suomalaisväestöstä. (Käytön yleisyydestä Suomessa ja muualla ks. Aarva 2015).

Avaan aluksi käsitteitä, joita kirjallisuudessa ja merkittävimmissä kansainvälisissä instituutioissa on käytetty kuvamaan sellaisia epävirallisiksi luonnehdittuja hoitomuotoja, joita on tarjolla pääasiassa terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella, mutta jonkin verran myös terveydenhuollossa.

Sen jälkeen analysoin suomalaisen erikoisuuden, ”uskomushoito”-termin taustaa ja käyttöä.

Käsitteet kuvaavat ilmiötä ja muokkaavat ajattelua

”Vaihtoehtohoitoa” käytetään kuvaamaan tavanomaisesta lääketieteellisestä hoitoajattelusta poikkeavaa tapaa hoitaa vaivoja ja edistää terveyttä. Kuitenkin tavanomaisenkin hoitamisen viitekehyksessä on lähes aina useita vaihtoehtoja, joten termi on epätarkka. Toisaalta hoitomuotoa pidetään vaihtoehtoisena, jos sillä korvataan tavanomainen, virallisesti hyväksytty hoito (usein lääke tai leikkaus).

Vakavien sairauksien hoidossa korvaaminen on äärimmäisen harvinaista. Kroonisten vaivojen ja sairauksien oireiden lievityksessä muitakin kuin tavanomaisia terveydenhuollon tarjoamia hoitoja käytetään kaikkialla maailmassa hyvin paljon, nimen omaan  hoitamisen lisänä ja tukena sekä terveyden edistämiseksi.

Kansainvälisissä tieteellisissä ja ammattijulkaisuissa alan yleisin termi on  täydentävä ja vaihtoehtoinen lääketiede (Complementary and Alternative Medicine (CAM), joka suomentuu myös muotoon täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot. Tämä termi on yleinen EU:ssa. Kirjallisuudessa yleistyy niin ikään täydentävä lääketiede/ täydentävät hoidot (complementary medicine CM). (NCCIH 2017, Dubois et al 2017)

Maailman terveysjärjestö puhuu perinteisestä ja täydentävästä lääketieteestä. (WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023)

Yhdysvaltain kansallinen täydentävän ja yhdistävän terveyden keskus – National Center for Complementary and Integrative Health (NCCIH)  https://nccih.nih.gov/ toimii osana kansallista terveysinstituuttia (NIH), joka vastaa Suomen Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta (THL). Aikaisemmin NCCIH puhui täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista (CAM) ja sen nimikin oli sen mukainen. Nimi ja termipolitiikkaa muuttuivat, kun havaittiin, että näitä pitkälti virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella toimivia hoitomuotoja käytetään lähes aina täydennyksenä ja lisänä tavanomaiselle hoidolle, ei sen vaihtoehtona.

Integroivalla terveydenhuollolla (integrative health care) tarkoitetaan yhdistelmää, jossa sovelletaan biolääketieteellisten hoitomuotojen, kuten lääkkeiden ja leikkausten, ohella myös täydentäviä hoitamisen ja terveyden edistämisen lähestymistapoja. (Andermo 2017, Lim et al 2017)

Mielestäni suomenkielinen termi täydentävät hoidot kuvaa parhaiten sitä, miten näitä hoitomuotoja käytetään arkielämässä: kansalaiset hyödyntävät niitä muun hoidon täydennyksenä sekä terveytensä edistämisessä. Tätä tukee vahva tutkimusnäyttö. Samaan suuntaan terminologia on kehittymässä myös kansainvälisesti.

Terveydenhuoltojärjestelmien tasolla monimuotoisen hoitamisen arvoja ja käytäntöjä noudattava järjestelmä on mielestäni  integroivaa eli yhdistävää terveydenhuoltoa.

NCCIH jakaa hoidot, joita se nykyisin nimittää täydentäviksi ja yhdistäviksi (integroiviksi) terveysnäkemyksiksi (Complemenyary and Integrative Health Approaches)  kahteen pääryhmään: luontaistuotteisiin ja kehomieliterapioihin. https://nccih.nih.gov/health/integrative-health#types

Täydentävien hoitojen asema kansallisissa terveysjärjestelmissä vaihtelee eri maissa (Ks. edellinen blogikirjoitukseni  https://liinanblogi.com/2017/08/15/olkinukke-hyvaa-ja-huonoa-tutkimusta/).  Nämä osittain terveydenhuoltojärjestelmien sisällä ja osittain ulkopuolella toimivat hoitomuodot voidaan edellä esitettyyn perustuen jakaa kolmeen kokonaisuuteen:

1)  Erilaiset luontaistuotteet, kuten rohdokset, yrtit, vitamiinit, mineraalit, probiootit. Niitä myydään usein ravintolisinä.

2) Kehomielihoidot, kuten akupunktio, jooga, kalevalainen jäsenkorjaus, naprapatia, osteopatia,  kiropraktiikka, vyöhyketerapia, aromaterapia, erilaiset hieronnat, rentoutustekniikat, meditaatio, hypnoosi, luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong, Alexander-tekniikka, pilates, Trager ym.

3) Kokonaiset hoitojärjestelmät, kuten perinteinen kiinalainen ja intialainen (Ayerveda) lääketiede, antroposofinen lääketiede, homeopatia ja jotkut perinneparannusjärjestelmät. Ne poikkeavat modernista biolääketieteestä teorioiltaan ja hoitotavoiltaan ja pyrkivät tasapainottamaan kehoa ja mieltä erilaisin kehomieli-menetelmin sekä yrttien, valmisteiden ja ruokavalion avulla.

Käsitteiden määrittelyn hankaluus, tutkimus ja media

Käsitteiden määrittely on tärkeää, jotta asioista voidaan keskustella. Tutkimuksessa käsitteiden mahdollisimman selkeä ja täsmällinen käyttö on välttämätöntä, jotta tutkimuksia ylipäänsä voidaan vertaisarvioida ja niistä voidaan vaihtaa näkemyksiä.

Hyvä ja selkeä käsite on sellainen, joka a) rajaa ilmiön niin että voidaan ymmärtää, mikä kuuluu käsitteen (esimerkiksi CAM) ulkopuolelle ja mikä sen sisäpuolelle. Esimerkiksi virallisuus (eli kuuluminen terveydenhuoltojärjestelmään) versus epävirallisuus eivät muodosta selkeää rajaa, koska täydentäviä hoitoja tarjotaan myös osana monien maiden virallista terveydenhuoltoa (esim. Sveitsi, Saksa, USA, Australia ja Suomi). Tutkimuksin osoitettu näyttö tehosta versus sen puute eivät myöskään rajaa, koska sekä täydentävien hoitojen alalla että virallisissa terveydenhuoltojärjestelmissä käytetään sekä näyttöön perustuvia että näyttöön perustumattomia hoitoja.

Toinen hyvän käsitteen piirre on, että se b) selittää asiaa eli auttaa ymmärtämään missä, kuinka, miksi ja miten ilmiö esiintyy eli tässä tapauksessa missä, kuinka, miksi ja miten täydentäviä hoitoja käytetään.

Kolmas hyvä ominaisuus on c) käsitteen ”kyky” ohjata tutkimusta potentiaalisesti järkevään ja merkittävään suuntaan eli tässä tapauksessa sinne, mistä voidaan löytää uutta ja ihmisten hoitamisen kannalta hyödyllistä tutkimustietoa. Tämä tarkoittaa sitä, että voidaan esittää järkeviä ja oletettavasti käytännön kannalta hyödyllisiä tutkimuskysymyksiä.  Voidaan esimerkiksi kysyä, mitä hyötyjä täydentävien hoitojen käyttö voisi tuoda terveydenhuollon säästötalkoissa?  Miten jooga, mindfulness tai muut täydentävät kehomielihoidot edistävät suomalaisten terveyttä 2010-luvun lopulla?  Kuinka paljon ja millaista haittaa joidenkin erityisten hoitomuotojen tai  täydentävien hoitomuotojen käytöstä ylipäänsä kansalaisille on?

Tutkimuksen kohteena täydentäville hoidoille (kuten kaikelle muullekin hoitamiselle) on rakennettava esikäsitys ja pohdittava millaiset tutkimuskysymykset ovat järkeviä, jotta tutkimuksessa olisi jotakin tolkkua. Kaikkea tietysti voi ja pitääkin voida tutkia, mutta yhteiskuntien terveys- ja tutkimuspolitiikka määrittää sen, mitä pidetään järkevänä. Erikseen ovat sitten kaupallisten rahoittajien, kuten lääketeollisuuden kustantama tutkimus, mikä toki heijastuu ja vaikuttaa myös verovaroin tehtävään terveystutkimukseen.

Terveystutkimuksen kohteena täydentävät hoidot ovat ehkä vieläkin hankalampi kysymys kuin ravitsemus, jonka ympärille tiivistynyt keskustelu velloo milloin minkin yksittäisen ruoka-aineen ympärillä. Suurista linjoista ollaan yksimielisiä: kannattaa syödä vähemmän lihottavia ruokia, siis välttää paljon rasvaa ja sokeria sisältävien ruokien ja juomien liiallista nauttimista ja suosia enemmän ravinteikkaita vihanneksia, eikä kannata syödä enemmän kuin kuluttaa.  Eri ruoka-aineita koskevista tutkimuksista ja niiden tuloksista käydään kiistaa.

Täydentävien hoitomuotojen osalta edes tällaista suurten linjojen konsensusta ei ole. Julkisessa keskustelussa toinen ääripää katsoo, että ”luonnonmukaiset vaihtoehtohoidot” parantavat kaikki sairaudet ”myrkyllisten” lääketiellisten hoitojen sijaan ja toinen ääripää pitää niitä vaarallisena ”huijauksena ja noituutena”. Tiedeyhteisössä jakolinja ei ole näin jyrkkä. Tutkimustietoa on sekä hoitojen hyödyistä, mutta myös haitoista.

Täydentävien hoitojen todellisuus tutkimustiedon valossa ei siis ole niin mustavalkoinen kuin lehtiä lukiessa tai televisiota katsellessa vaikuttaa. Mediassa esitetään  aika paljon luuloja ja arveluja, siis tutkimuksiin perustumatonta informaatiota. Tämä johtunee siitä, että alan tutkijoita on Suomessa vain kourallinen ja toimittajat tukeutuvat tiedonhankinnassaan lähinnä sellaisiin lääketieteilijöihin tai ammattinharjoittajiin, joilla on jo valmis ja vahva negatiivinen ennakkoasenne näitä hoitomuotoja kohtaan. Toisessa ääripäässä on se media, joka julkaisee pääasiassa kokemustarinoita, joissa näkökulma on päinvastainen kuin tämän jutun alussa linkkaamassani Padma Vuorenmaan ja Heikki Pälven tarinoinnissa.

Yksityiset hoito- ja parantumiskokemukset ovat jokaiselle kokijalle totta. Tieteen kannalta ne muuttuvat tutkituiksi faktoiksi sitten, kun näitä kokemuksia on koottu paljon ja niistä on tehty pätevään teoriaan nojaten tieteelliset kriteerit täyttävä tutkimus. Itse asiassa kokemustietoa pitäisikin hyödyntää paljon nykyistä enemmän hoidon ja parantamisen tutkimuksessa.

Mitä on uskomushoito?

Riippumattomat terveystutkijat eivät käytä pienen suomalaislääkäriryhmän vuonna 1995 valitsemaa uskomushoito-termiä. Lääkäriseura Duodecim päätti tuolloin  äänestyksen tuloksena, että complementary and alternative medicine CAM on suomeksi uskomushoito. Perusteluksi valinnalle esitettiin, että nämä hoitomuodot eivät nojaa tieteelliseen näyttöön vaan ainoastaan uskomuksiin, kun sen sijaan lääketieteellisessä hoitamisessa käytetään vain näyttöön perustuvia metodeja.

Uskomushoito määrittyi siten hoitomuodoksi, jonka vaikutuksia ja tehoa ei ole tieteellisesti tutkittu. Julkilausumaton oletus tässä on, että terveydenhuollossa (mikä usein aiheettomasti samastetaan lääketieteeseen) virallisesti käytettävät hoidot muka olisivat kaikki tieteellisesti tutkittuja ja näin ne siis erottuisivat selkeästi vain uskomuksiin nojaavista, tehottomista hoidoista. Tällainen oletus on tietysti mahdollinen, mutta tutkimusnäyttö ja käytäntö eivät sitä tue.

Uskomushoito on epäsopiva kuvaamaan täydentäviä hoitomuotoja ja termin perustelut ovat virheellisiä kolmella tavalla:

a) Ensiksikin, termi ei pysty rajaamaan uskomushoito-ilmiötä ja erottelemaan sellaisia hoitomuotoja, jotka perustuvat vain uskomuksiin niistä, jotka nojaavat tieteelliseen evidenssiin. Täydentävissä hoidoissa on paljon tutkittuja ja hyödyllisiksi osoitettuja ja vastaavasti suuri osa tavanomaisessa terveydenhuollossamme käytettävistä hoitomuodoista ei perustu lääketieteen kultaisen standardin RCT:n mukaiseen näyttöön. Sekä epävirallisella että virallisella puolella on uskomuksiin nojaavia hoitomuotoja. Tieteellistä kiistaa käydään siitä, millainen näyttö/evidenssi on oikeaa, sopivaa ja riittävää. (Katso tarkemmin kirjasta Aarva 2015)

b) Toiseksi, se ei pysty selittämään uskomushoito-ilmiötä, vaan pitäytyy evidenssi versus ei-evidenssi -rajauksessa. Termi ei auta ymmärtämään missä, kuinka, miten ja miksi ihmiset käyttävät tällaisia hoitomuotoa.

c) Kolmanneksi, uskomushoito määriteltynä tieteellisen näytön vastaiseksi ei ohjaa tutkimusta mihinkään, koska termi itsessään sisältää alkuoletuksen, että mitään uutta ja ihmisille hyödyllistä ei ole mahdollista löytää hoitomuodoista, jotka nojaavat uskomuksiin.

Näin ollen on ymmärrettävää, että uskomushoito-termiä ei käytetä tieteellisessä kirjallisuudessa. Sitä käytetään vain Suomessa ja etenkin silloin, kun arvostellaan tai halvennetaan jotakin nimityksen piiriin luettavaa hoitoa, sen tuottajia tai sen käyttäjiä.

Uskomushoito-sanan käyttö rajoittuu siis pääasiassa tarkoitushakuisiin mielipidekirjoituksiin ja toimittajien tekemiin haastatteluihin, joissa termiä viljelevät puhuvat ikään kuin se olisi yleisesti tiedeyhteisössä hyväksytty ja määritelty asia.  Näinhän ei ole. Termi ei ole yli kahdenkymmen vuoden jälkeenkään saanut myöskään kansan, eikä terveydenhuoltohenkilöstön varauksetonta tukea.

Lääkäri ja tutkija Heikki Hemmilä (2007) esitti jo kymmenen vuotta sitten, että Suomen Lääkäriliitto ja Duodecim-seura sanoutuisivat järjestöinä irti uskomuslääkintä-termin käytöstä. Hän perusteli esitystään sillä, että termi on sopimaton terveydenhuollon ammattilaisten sanavarastoon, koska siihen sisältyy tuo olettamus kaikkien muiden kuin virallisesti hyväksyttyjen hoitojen tehottomuudesta.

Hemmilän mielestä uskomushoidoista puhuvat halveksivat ja aliarvioivat yhtä keskeisintä kaikissa hoidoissa vaikuttavaa tekijää, plaseboefektiä.  Hän kysyi kollegoiltaan: ”Onko meillä lääkäreillä varaa heittää näin valtava positiivinen voimavara pelkästään »kilpailijoiden» käyttöön?”

-Tärkeä tieteellinen periaate: »proof of no effectiveness» (näyttö tehottomuudesta) on eri asia kuin »no proof of effectiveness» (ei näyttöä tehosta). Se, että monilta vaihtoehtohoidoilta puuttuu kaksoissokkokokeisiin perustuva osoitus tehosta, ei vielä tee niistä tehottomia. Tällä logiikalla jouduttaisiin hylkäämään mm. lähes kaikki kirurgiset toimenpiteet, vaikeavammaisten terapiat ja psykiatria, lääkehoitoa lukuun ottamatta. Järjestelmiä, joissa hyväksytään vain yksi totuus, kuvataan historiassa sanalla pysähtyneisyys, Hemmilä kirjoitti.

”Kaiken muun kuin tieteellisesti tehokkaaksi osoitetun – ja sen lisäksi lääkärikunnan hyväksymän – hoidon nimeäminen uskomuslääkinnäksi ei ole omiaan parantamaan muutenkin herkkää lääkäri-potilassuhdetta. Jos lääkäri näin leimaa uskomuslääkintään turvautuneen potilaansa arvostelukyvyttömäksi höppänäksi, tämä todennäköisesti turvautuu vastakin mieluummin hoitajaan, joka kunnioittaa hänen itsemääräämisoikeuttaan”, Hemmilä sanoi.

Myös  tutkija, dosentti Harri Hemilä (2016) on esittänyt viime vuonna vahvaa kritiikkiä uskomushoito-termin käytöstä. Hänen mukaansa se on halventava ja antaa harhaanjohtavan kuvan asiasta.

Blogeissa ja mielipidekirjoituksissa voidaan ja niissä yleisesti käytetäänkin värikästä, provosoivaa ja manipulatiivistakin kieltä. Silloin termejä ei tarvitse määritellä, eikä tarvitse tutustua kansainväliseen alan tutkimukseen. Riittää kun saa lukijassa aikaan jonkinlaisen omalle sanomalle myönteisen tunnetilan. Uskomushoito on juuri tällainen manipulatiivinen sana. Mutkikkaatkin hoitamiseen, sen psykologiaan ja etiikkaan liittyvät asiat tulevat siinä suoraviivaistetuksi.

Tieteessä asia on toisin. Koska tutkimuksen aiheet voivat olla monivivahteisia ja monitulkintaisia, tieteellisessä kielessä on pyrittävä mahdollisimman suureen täsmällisyyteen ja selkeyteen. Siksi siellä ei puhuta uskomushoidoista.

Seuraavaksi julkaisen kirjoitukset:

Luuloja ja tosiasioita (täydentäviä hoitoja koskevia uskomuksia ja faktoja tiivistetysti)

Onko olemassa vain yksi lääketiede? (pohdintaa tieteestä ja parantamisesta)

Kirjoitusta on päivitetty 23.8.2017: lisätty antroposofinen lääketiede kokonaisiin hoitojärjestelmiin jaksossa Käsitteet kuvaavat ilmiötä ja muokkaavat ajattelua. 

Kirjallisuutta

Aarva P. 2015. Parantavat energiat. Tutkittua ja myyttistä tietoa täydentävistä hoidoista. Basam Books. Helsinki.

Andermo S. 2017. Meaning-making in integrative health care: Studies on patients´and practitioners´experiences. Thesis for doctoral degree. Karolinska Institutet. Stockholm.

Dubois J, Scala E, Faouzi M, Decosterd I, Burnand B, Rodondi PY. 2017. Chronic low back pain patients’ use of, level of knowledge of and perceived benefits of complementary medicine: a cross-sectional study at an academic pain center. BMC Complementary and Alternative Medicine 17:193.

Hemilä H. 2016.Uskomuslääkintä on harhaanjohtava termi. ”Kieleni rajat ovat maailmani rajat” (Wittgenstein). Duodecim 2016;132(15):1389-90. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/166317/Duodecim_Uskomuslaakinta.pdf?sequence=5

Hemmilä, H.  2007. Luopukaamme termin uskomuslääkintä käytöstä. Duodecim 2007;123(19):2352.

Lim EJ, Vardy JL, Oh BS, Dhillon HM. 2017. A Scoping Review on Models of Integrative Medicine: What Is Known from the Existing Literature? The Journal of Alternative and Complementary Medicine Volume 23, Number 1, 2017, pp. 8–17

NCCIH 2017. National Center for Complementary and Integrative Health: Complementary, Alternative, or Integrative Health: What’s In a Name? https://nccih.nih.gov/health/integrative-health#types.

WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023.  http://www.who.int/medicines/publications/traditional/trm_strategy14_23/en/