Tag Archive | Aku Kopakkala

Järvisen jalkapuu: Myrsky vesilasissa vai merkki hoitoilmaston muutoksesta?

Keskustelu masennuslääkkeistä on ryöpsähtänyt Lääkäriliiton sisällä professori Teppo Järvisen kritisoitua voimakassanaisesti masennuslääketutkimusta, käypä hoito -suosituksia ja suositusten tekijöiden sidonnaisuuksia lääketeollisuuteen.

Nyt näköjään Lääkäriliitolle on tullut mitta täyteen ja se ryhtyi reagoimaan. Se päätti  antaa julkisen varoituksen jäsenelleen epäkollegiaalisesta käytöksestä.  Suomen Kuvalehti uutisoi Järvisen ”jalkapuusta” eli häpeärangaistuksesta 19.9.2017 https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/laakariliitolta-julkinen-hapearangaistus-professorille-surullista-etta-oma-liitto-nain-korruptoitunut/?shared=985906-026ed479-4

Suomen kuvalehden Kirjoituksessa on myös linkki  Duodecim-lehdessä aiheen tiimoilta käytyyn tuoreeseen keskusteluun  http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/pdf/1174.pdf

Hämmennystä muutoksen edellä?

Monilla yhteiskunnan aloilla näkyy nyt hämmentyneisyyttä ja epävarmuuden sävyttämää pelkoa. Suuria kulttuurin ja ajattelun muutoksia yhteiskunnassa edeltää usein häkellyttävää kriisiytymistä ja hyökkäys-puolustus -asetelmia.

Vanhempi polvi muistaa Hannu Salaman Juhannustanssit-kirjasta syntyneen oikeusprosessin, mikä kuvasi selkeää asennemurrosta 1960-luvun Suomessa.  ”Kun Suomi putos puusta”, Ismo Alangon biisiklassikko,  kiteytti Suomessa aikaisemmin tapahtuneet kulttuurin murrokset, mutta ennen muuta 1980-luvulla alkaneen suuren kansainvälistymismurroksen.

Nyt epävarmuus ja hätä ravistelevat yhteiskunnan perinteisesti vahvoja, turvallisiksi koettuja ja vankkumattomia instituutioita, kuten terveydenhuoltoa ja sen rakenteita. Sote-uudistus on oiva esimerkki. Valviran viimeaikaiset turvatoimet niskuroivia terveydenhuollon ammattilaisia kohtaan (vrt. Olli Polon tapaus) on toinen.  Kolmas on lääkäriprofession sisällä jo muutama vuosi sitten alkanut kritiikki lääkärien, lääketieteellisen tutkimuksen ja lääketeollisuuden kolmiyhteisyydestä. Järvisen kommentit liittyivät jälkimmäiseen.

Valtarakenteita kaiken kaikkiaan kyseenalaistetaan entistä useammin ja se tapahtuu useimmiten sosiaalisessa mediassa. Somessa pyritään tasoittamaan vallan, myös viestintävallan hierarkioita. Toisaalta somessa on kaikenlaista puhetta, viestintää, tietoa ja argumentaatiota. Tavallisen ihmisen on joskus vaikea erottaa järkevät ”profeetat” kiihkoilevista.  Ennen se oli helpompaa, kun vaan uskoi ”TV:stä tuttuihin asiantuntijoihin” tai muihin, joiden ääni kuului muissa päämedioissa. Nyt viestinnän kenttä on laajempi ja monimuotoisempi. Nyt itse kukin joutuu pohtimaan jokaisen julkaistun tiedon lähdettä paljon tarkemmin.

Somessa on siis hyvät ja huonot puolensa.  Esimerkiksi tieto professori  Peter Götzschen kriittisistä lääketutkimuksista, kirjoista ja esitelmistä on levinnyt Suomessa juuri somen välityksellä.

Puhutaan toistensa ohi

Järvisen jalkapuu -ongelma kuvastaa pientä häkeltyneisyyttä Lääkäriliitossa. Kansainvälisesti arvostetun asiantuntijan kriittisiä kommentteja ei voi sivuuttaa olankohautuksella tai vetoamalla kritisoijan vähäiseen tietoon ja kokemukseen alasta. Mutta kollegiaalisuuteen voidaan vedota. Ja tähän Lääkäriliitto nyt vetoaa. Toista ammattiliiton jäsenetä ei saa asiattomasti nimitellä. Näin asian pitääkin tietysti olla. Minulla ei ole tietoa, miten Järvinen on psykiatrikollegaansa nimitellyt. Katso aihetta koskeva keskustelu Duodecimista (linkki alla).

Jotenkin tuntuu siltä, että keskustelu käy nyt yksittäisistä aidan seipäistä enemmän kuin itse aidasta.  Ei vaihdeta tutkimusfaktoja itse asioista, joihin Järvisen (ja Peter Götzschen, johon Järvinen muun muassa viittaa) kritiikki on kohdistunut. Ei keskustella psyykenlääketutkimuksen vinoumista ja vääristymistä eikä lääkkeiden haitallisuudesta suhteessa hyötyihin. Näistähän juuri pitäisi keskustella.

Järvisen tapauksessa näyttää Duodecimissä julkaistujen asiantuntijoiden kommenttien perusteella siltä, että puhutaan ikään kuin samasta asiasta, mutta kuitenkin toistensa ohi.  Yhteistä ymmärrystä ei voi löytyä, jos keskustelun lähtökohdista ja siitä, mikä on ongelman ydin,  ei voida sopia. Retoriikka vie venettä.  Järvisen henkilöön ja hänen koulutukseensa viittaamalla  tuodaan esiin, että hän ei ole psykiatri ja näin ei ehkä ole ”riittävän” asiantunteva. Järvisen persoona ei kuitenkaan liity siihen, mitä tutkimukset kertovat itse asiasta eli siitä,

–  ovatko masennuslääkkeet todella riittävän tehokkaita ja turvallisia laajamittaisesti käytettäväksi

–  käytetäänkö masennuslääkkeitä tutkitusti liikaa ja

–  aiheuttavatko ne käyttäjilleen riippuvuutta ja muita haittoja enemmän kuin hyötyjä.

Masennuslääkkeiden kansanterveydellisiä hyötyjä ja haittoja koskevat mielipide-erot ja käsitykset tutkimusten toteutuksesta ja tulosten tulkinnoista näköjään vaihtelevat suuresti.

Kommentoin tässä vain yhtä asiaa, joka hieman kuvaa sitä, millaisilla retorisilla aseilla nyt taistellaan.

Masennuslääkkeet ja itsemurhat

Ihmettelen, että tutkimuksen ammattilainen, psykiatrian professori esittää masennuslääkkeiden yhteydessä usein toistetun toteamuksen  ”Itsemurhien määrä on Suomessa puolittunut samaan aikaan kun masennuslääkkeiden käyttö on lisääntynyt”. (Duodecimin keskustelu, linkki alla)

Kommentillaan professori vihjaa, mutta ei suoranaisesti väitä, että itsemurhien vähentyminen parinkymmenen viime vuoden aikana olisi seurausta masennuslääkkeiden käytön lisääntymisestä. Ei hän tietysti voikaan väittää, koska hän ymmärtää, että kaksi samanaikaisesti esiintyvää ilmiötä yhteiskunnassa eivät välttämättä ole syy-seuraus-suhteessa toisiinsa.

Aku Kopakkala totesi parin vuoden takaisessa blogikirjoituksessaan Myytti masennuslääkkeistä ja itsemurhista,  että tuon virheellisen syy-seuraus-logiikan mukaan jäätelön syönnin lisääntyminen olisi hukkumiskuolemien syy. Tiedetään, että jäätelöä syödään eniten kesällä ja hukkumisia tapahtuu eniten kesällä. Tästä ei kuitenkaan voi päätellä syytä ja seurausta. http://akukopakkala.fi/myytti-masennuslaakkeista-ja-itsem

Itsemurhiin todennäköisesti vaikuttavat aika paljon taloudelliset, yhteisölliset ja kulttuuriset syyt. Suomessa itsemurhia tekevät eniten miehet, masennuslääkkeitä syövät eniten naiset.  Syytä itsemurhien vähenemiseen ei tiedetä. Masennuslääkkeet voivat olla hyödyksi monelle, mutta väestötasolla tilastollisten tutkimusten valossa niitä ei ole osoitettu  itsemurhien vähenemisen syyksi. Götzsche tutkimusryhmineen on päinvastoin lääketeollisuuden tutkimusaineistojen julkisesti raportoimattomia tietoja uudelleen analysoimalla osoittanut, että masennuslääkkeet saattaisivat lisätäkin itsemurhia.

Hyvää Järvisen jalkapuussa on se, että tärkeä, monia kansalaisia koskettava asia on nostettu lääkäriyhteisössä vakavan keskustelun aiheeksi. Lähes puoli miljoonaa suomalaista syö masennuslääkkeitä. Joku saa niistä apua, toiselle ei ole hyötyä eikä haittaa, vaan korkeintaan rahanmenoa,  kolmas kokee hankalia sivuvaikutuksia ja neljäs kärsii lääkeriippuvuudesta. Kaikkia näitä esiintyy.

Potilaiden äänen olisi myös hyvä tulla kuuluksi tutkimuksissa –  muutoinkin kuin vain oiremittareiden välityksellä. On tärkeä muistaa,  että masennuksen hoitoon on olemassa myös tutkittuja lääkkeettömiä keinoja. Onko potilaalla riittävästi vapautta ja mahdollisuuksia valita? Saako hän terveydenhuollon tukea valitessaan useita samanaikaisesti käytettäviä keinoja?  Joka tapauksessa asiakaskeskeisyys on varmin tae hoitoilmaston myönteiselle muutokselle. Ihmisistä ja heidän kärsimyksestäänhän tässä viime kädessä on kyse.

Linkkejä

Suomen Kuvalehti uutisoi Teppo Järvisen häpeärangaistuksesta 19.9.2017 https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/laakariliitolta-julkinen-hapearangaistus-professorille-surullista-etta-oma-liitto-nain-korruptoitunut/?shared=985906-026ed479-4

Kiroituksessa on myös linkki Duodecim-lehdessä aiheen tiimoilta käytyyn keskusteluun.  http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/pdf/1174.pdf

Taustoja:

Teppo Järvinen on valittu Teollisuudesta vapaat asiantuntijat -listalle viime kesänä https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/professori-teppo-jarvinen-kansainvaliselle-industry-independent-experts-listalle

Masennuslääkekritiikin taustoista voit lukea esimerkiksi vuonna 2014 julkaistuista jutuistani https://liinanblogi.com/2014/07/11/masennuksen-hoitoa-arvioitava-uudelleen/  ja https://liinanblogi.com/2014/08/16/psykiatrian-tutkimus-koetuksella/ ja https://liinanblogi.com/2014/06/23/laaketeollisuus-paratiisissa/

Professori Peter Götzsche, joka on osaltaan ollut synnyttämässä keskustelua, on vierailut kaksi kertaa Suomessa. Jälkimmäisestä  esitelmävierailusta  kirjoitin maaliskuussa 2017 https://liinanblogi.com/2017/03/10/kriisin-tynkaa-psykiatriassa-vai-isompikin-ongelma/.

Jupakka jatkuu…”Näitä tulee aina parin kolmen vuoden välein”

 

Pian lumi sulaa.

Pian lumi sulaa.

Eilen illalla TVssä keskusteltiin masennuksesta. Toimittaja Tapio Suominen kertoi mielenterveyden sairastumis- ja selviytymistarinansa.

On hyvä asia,  että mielen järkkymisestä kerrotaan julkisuudessa avoimesti. Se vähentää mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa, oudoksi leimaamista. Suominen käytti mielialalääkkeitä, toinen ohjelman kokemusasiantuntija Jenni Rotonen ei niitä käyttänyt. Kumpikin selvisi masennuksestaan. Arvostan molempia ja kaikkia muitakin, jotka tulevat ”kaapista ulos” aitoina oikeina, haavoittuvina ja tuntevina ihmisinä.

Näin se on. Me ihmiset olemme erilaisia. Meillä on yksilöllisisä ongelmia ja niihin vaihtelevia, omanlaisiamme ratkaisutapoja.

Jälleen kaksi kantaa

Huomioni kiinnittyi siihen, että masennuslääketutkimuksista myös tässä ohjelmassa esitettiin kaksi toisistaan poikkeavaa näkemystä:

–          masennuslääkkeistä on hyötyä potilaille

–          masennuslääkkeiden hyödyt ovat kyseenalaisia suhteessa plaseboon, ajan kanssa paranemiseen tai  muihin avun muotoihin

Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola liputti lääkkeiden puolesta ja Mehiläisestä jokunen vuosi sitten lääkekriittisten kannanottojensa vuoksi potkut saanut psykologi Aku Kopakkala niitä vastaan.

Tässä on sama asetelma kuin Erkki Isometsä masennuslääkkeiden puolesta – Peter Götzsche niitä vastaan, josta eilen kirjoitin.

Luettuani Götzschen kaksi kirjaa, Kopakkalan kirjan Masennus ja tutustuttuani tuoreisiin tutkimusartikkeleihin, mm. Lancetissa (viitteet alla) kallistun kannattamaan linjaa Götzsche, Kopakkala ja muut lääkekriitikot. En ole lääkekielteinen enkä vastusta mielialalääkkeiden käyttöä, vaan suhtaudun kriittisesti niiden turhaan, liialliseen ja haittavaikutuksia aiheuttavaan käyttöön. Aihe on sekä kansanterveyden, talouden että yksittäisen masennuspotilaan kannalta tärkeä.

Suomalaistutkijat yhteisönä samoin kuin terveydenhuoltojärjestelmä instituutiona seuraavat Pirkola-Isometsä -näkemyksiä, jotka heijastuvat myös käypä hoito -suosituksissa. Ei tämäkään katsanto tietenkään kannata liikalääkitystä, mutta se ei aseta – tai ainakaan julkisuudessa ei ole asettanut – suoraelkäisesti kyseenalaiseksi lääketeollisuuden rahoittaman tutkimustoiminnan luotettavuutta ja vääristymiä. Ei se myöskään nosta näkyvästi esiin masennuslääkkeiden haitallisuutta. Juuri nämä professori Peter Götzsche ryhmineen on vuosikymmenien sitkeän tutkimustyön tuloksena karulla tavalla avannut.

Retorinen veto

Tätä taustaa vasten Sami Pirkolan toteamus eilisessä TV-keskustelussa (suunnilleen näin hänen lausumansa meni): – Keskustelu lääkekritiikistä ei oikein johda mihinkään. Näitä kannanottoja tulee aika ajoin, parin kolmen vuoden välein  on valaiseva. Tällä yksinkertaisella retorisella keinolla hän ikään kuin osoitti, että masennuslääkekritiikissä on  muka kyse ohimenevästä ja jatkuvasti historiassa toistuvasta ilmiöstä, josta vakavan tiedemiehen ja näin myöskään tieteeseen luottavan kansalaisen ei pidä välittää. Ylen ohjelma Masennus pe 10.3.2017 on Yle Areenassa (ainakin äsken 11.3. klo 12.50 oli).

Tällainen retorinen keino on käytössä yleensä niillä, jotka edustavat valtavirtanäkemyksiä. Näin  masennuslääkekritiikki, vaikka se perustuisi kuinka vankkoihin tutkimustuloksin, saadaan näyttämään ohimenevältä sivuvierteeltä ja siten vähäpätöiseltä ilmiöltä. Masennuslääkkeiden haittavaikutuksista, kuten seksuaalisista ongelmista, tunteiden vääristymisestä ja vieroittumisen vaikeuksista kärsivien kannalta ongelma ei ole vähäpätöinen, vaan suuri.

Kysymykseni, retorinen tosin, koska en tiedä, kenelle sen osoittaisin, kuuluu: Miksi tällaista kritiikkiä ylipäänsä tulee? Minulla on käsitys, että vasta viime vuosina Suomen valtavirtajulkisuudessa on alettu nostaa esiin masennuslääkkeiden hyötyjen lisäksi myös niiden haitat. Voin tietysti olla väärässäkin. Onko minulta ehkä jäänyt julkisessa keskustelussa jotakin huomaamatta?

Ajattelen myös niin, että kritiikkiä tulee, koska kertyy uutta tutkimustietoa, kuten Peter Götzschen raportti, jonka Lääkärilehti päätti olla julkaisematta Masennuslääkkeet lisäävät itsemurhan ja väkivallan riskiä kaikenikäisillä. Raportti alkaa näin: ”Lääkeviranomaiset varoittavat käyttämästä masennuslääkkeitä lapsilla ja teini-ikäisillä, koska ne lisäävät itsemurhariskiä”. Se kuvaa lyhyesti tutkimusta, jossa Götzschen ryhmä selvitti SSRI-lääkkeiden yhteyttä itsemurhan ja väkivaltaisuuden riskiin. Sitaatti raportista: ”Koska tieteellisiä väärinkäytöksiä esiintyy julkaistuissa lääketutkimuksissa laajalti, etsimme tietoa muualta, ja hankimme 64 381 sivua kliinisiä tutkimusraportteja Euroopan ja Iso-Britannian lääkeviranomaisilta. Tammikuussa 2016 osoitimme, ensimmäistä kertaa, että SSRI:t lisäävät aggressiota lapsilla ja nuorilla, ristitulosuhde (odds ratio) 2,79 (95%:n luottamusväli (LV) 1,62-4,81) (7). Tämä on tärkeä tulos huomioon ottaen monet kouluampumiset, joissa tappajilla oli SSRI-lääkitys. Lokakuussa osoitimme, että masennuslääkkeet kaksinkertaistavat terveillä vapaaehtoisilla aikuisilla itsemurhaan ja väkivaltaan mahdollisesti johtavien tapahtumien lukumäärän, ristitulosuhde 1,85 (95%:n LV 1,11-3,08) (8).” Sulkeissa olevat numerot viittaavat raportissa mainittuihin lähteisiin.

Kirjoitus loppuu näin: Meidän pitäisi tehdä kaikkemme välttääksemme masennuslääkkeiden aloittamista ja auttaaksemme niitä käyttäviä lopettamaan ne pienentämällä annoksia hitaasti ja tarkassa valvonnassa. Masennuksesta kärsivien tulisi saada psykoterapiaa ja psykososiaalista tukea, ei lääkkeitä.

Tässä  linkki koko tekstiin, jonka Lääkärilehti hylkäsi Masennuslääkkeet

Tässä vielä linkki Suomen psykiatriyhdistyksen blogiin, jossa Erkki Isometsä kertoo mielipiteensä Peter Götzschestä

Punnittua tietoa ja avointa keskustelua

Isometsän blogikirjoituksessa sanotaan ”Tarvitsemme rauhallista ja kiihkotonta, punnittuun tietoon pohjautuvaa keskustelua eri hoitomenetelmistä. Psykiatrian piirissä sitä kyllä käydään jatkuvasti.” Tämä hieno asia.

Jospa vielä samaa keskustelua masennuslääkkeiden hyötyjen ja haittojen välisestä suhteesta, masennuksen hoitosuuntauksista sekä lääketutkimusten laadusta voitaisiin käydä psykiatrian piirin ulkopuolellakin, kuten psykoterapeuttien, yleislääkärien, sairaanhoitajien ja eritysesti potilaiden keskuudessa. Näitähän masennuslääkeasia nimenomaan koskettaa. Minusta viime torstain Götzsche-luennolla käytiin juuri tällaista rauhallista, mutta ei toki samanmielistä ja samanhenkisten välistä keskustelua, vaan erilaisten näkemysten vaihtoa (kiitos siitä kuuluu erityisesti pkykiatrian professori Jesper Ekelundille, joka rohkeni tulla mukaan). Keskustelu oli sitä, mitä Isometsä peräänkuuluttaa. Harmi että hän ei ollut mukana.

Götzschen esittämä tutkimustieto näyttää erittäin punnitulta, vaikka se ei olekaan masennuslääkkeille myönteistä.

Monipuolinen, rauhallinen ja avoin keskustelu jatkukoon. Kun pidetään mielessä että potilas, asiakas, kärsivä ihminen ja hänen auttamisensa on tärkein asia, tieteelliset kiistat näyttäytyvät uudessa valossa.

Noitavainojen aika – ohi olkoon

Toivoisin, että Suomessa ei käynnisty samanlainen typerä noitavaino kuin Tanskassa vuonna 2014. Tuolloin paikallinen psykiatriyhdistys hyökkäsi Götzscheä vastaan ja vetosi muun muassa Cochrane-tutkijayhteisöön. Toimittajat saivat vettä myllyynsä ja viestit vääristyivät niin, että Götzsche itse kuvaa aikaa tanskalaisena noitavainona kirjassaan ( Götzsche 2016, 256-261). Erkki Isometsäkin vihjaa tekstissään Cochrane yhteisöön ikään kuin sekin paheksuisi tätä ”noitaa”.

Todellisuudessa Cochrane-yhteisö ei  ole ottanut kantaa puolesta eikä vastaan Götzschen tutkimustuloksistaan esittämiin päätelmiin, vaan todennut että ”Cochrane-verkostossa on tällä hetkellä lähes 34 000 jäsentä yli sadassa maassa. Jokaisella jäsenellä, myös professori Götzschellä, on oikeus ilmaista henkilökohtainen mielipiteensä ja tehdä Cochrane-verkostosta riippumatonta työtä” (Götzsche 2016, 260)

Masennuslääkejupakkaa miettiessäni tuli mieleen sanonta: ”Ensin ne vaikenevat, sitten ne hyökkäävät, viimein ne herjaavat ja lopulta myöntäen toteavat, että mehän ollaan aina oikeastaan ajateltu juuri näin.”

Viitteet

Peter C Götzsche. Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus. Näin lääketeollisuus on turmellut terveydenhoidon. Sitruunakustannus. Norhaven Tanska. 2014

Peter C Götzsche. Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Sitruunakustannus. Norhaven Tanska. 2016

Peter Götzsche. Masennuslääkkeet lisäävät itsemurhan ja väkivallan riskiä kaikenikäisillä. Suomeksi https://www.madinamerica.com/wp-content/uploads/2017/02/Gøtzsche-Masennuslääkkeet.pdf.

Jon Jureidini. Antidepressants fail, but no cause for therapeutic gloom. Lancet 388(10047): 844-845, 27 August -2 September, 2016.  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)30585-2/abstract

Andrea Cipriani, Xinyu Zhou, Cinzia Del Giovane, Sarah E Hetrick, Bin Qin, Craig Whittington, David Coghill, Yuqing Zhang, Philip Hazell, Stefan Leucht, Pim Cuijpers, Juncai Pu, David Cohen, Arun V Ravindran, Yiyun Liu, Kurt D Michael, Lining Yang, Lanxiang Liu, Peng Xie.  Comparative efficacy and tolerability of antidepressants for major depressive disorder in children and  adolescents: a network meta-analysis, Lancet 388 (10047):881-891, 27 August – 2 September 2016. http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)30385-3

Aku Kopakkala Masennus.Suuri serotoniinihuijaus. Basam Books. 2015

 

Uskomuslääkkeet, masennus ja viisaus

peura-holkkaa-vastaanTerveydenhuollossa on pitkään uskottu masennuslääkkeisiin kuin pukki suuriin sarviin. Minäkin uskon edelleen, että moni vakavasti masentunut saa lääkkeistä avun. Vaikka psykologista auttamista aletaankin jo pitää tärkeämpänä kuin lääkehoitoa, silti sadat tuhannet edelleen syövät masennuslääkeitä. Todennäköisesti turhaan.

Viisaan lääkärin, psykologin, terapeutin, muun hoitajan sekä ystävien, tuttavien ja työyhteisöjen tuen ohella pillereistä voi tietenkin olla apua kuten kävelykepistä on hyötyä kipsijalkaiselle. Kävelykeppimetaforalla ihmisille lääkkeitä määrätäänkin. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että hyöty on kyseenalainen.

Sitä osoittaa muun muassa Lancetissa äskettäin julkaistu meta-analyysi, jonka mukaan masennuslääkeiden  parantava vaikutus nuorten masennukseen on kyseenalainen. Lisäksi eräs masennuslääkkeenä käytetty valmiste (venlafaxine) lisäsi analyysin mukaan nuorten itsemurhariskiä. Samassa analyysissä vain yhden masennuslääkkeen (fluoxetine) todettiin olevan selkeästi plaseboa tehokkaampi. Tutkijat totesivat analysoiduissa tutkimusraporteissa olleen puutteita, joten niiden informaatioon ei kaiken kaikkiaan voi täysin luottaa. (Chipriani et al 2016).

Muutaman kymmenen vuoden päästä varmaan ihmetellään nykyistä lääkeintoa samaan tapaan kuin nyt kauhistellaan hullujen sitomista kiinni seinään, lobotomiaa ja muita psykiatrian muinaisia konsteja. Saatetaan puhua jopa kemiallisesta pahoinpitelystä.

Lääkkeille epäedullisia tutkimusfaktoja on tuotu julkisuudessakin esiin jo muutaman vuoden ajan. Silti tieto tuntuu vaikuttavan hoitokäytäntöihin aika hitaasti. Ihmettelen myös, että skeptikot, jotka kritisoivat ärhäkkäästi hoitomuotoja, joista on niukasti tutkimusnäyttöä, eivät ole näkyvästi puuttuneet tämän lajin uskomushoitoon, jonka tehottomuudesta on jo paljon tutkimusnäyttöä. Miksi?

Hienoa on, että ei tarvitse pelätä noitana roviolla polttamista, jos näistä asioista kirjoittaa. Kuitenkin minun on myönnettävä, että ei ole mukavaa tuoda julki asiaa,  johon suuri osa päättäjistä, terveydenhuollon työntekijöistä ja kansalaisistakin edelleen uskoo. Onnekseni  demokraattisessa maassa sosiaalinen stigma epämiellyttävistä tieteellisistä faktoista kirjoittajaa kohtaan on kohtuullisen pieni.

Psykologi  Aku Kopakkala kylläkin irtisanottiin Mehiläisestä sen jälkeen, kun hän televisio-ohjelmassa keväällä 2015 kertoi masennuslääkkeistä samoja asioita, jotka  professori Peter Götzche ja muut tutkijat olivat jo aikaisemmin tuoneet julki ja joista koko ajan tulee lisää tutkimusfaktaa, kuten nyt tämä meta-analyysi  Lancetissa, yhdessä arvostetuimmista lääketieteen julkaisuista. Video Kopakkalan haastattelusta kesällä 2016

Viisaus voittaa lääkeuskon

Tämän ja muiden vastaavien tutkimusten tulokset varmastikin, näin uskon, johtavat ajan oloon siihen, että viisaus voittaa lääkeuskon. Liiallinen uskomuslääkintä on lääkkeiden sivuvaikutusten vuoksi nuorille vaarallista, kuten Lancetin artikkelissa todetaan (itsemurhariski kasvaa). Ks alla tiivistelmä Ciprianin ym tutkimuksesta.

Viisaudella tarkoitan sitä, että ei jäädä dogmaattisesti jumiin mihinkään yksittäiseen hoitomuotoon tai tutkimustietoon, vaan avaudutaan monipuoliselle, laaja-alaiselle tutkimustiedolle, joka sisältää myös potilaiden kokemuksia kartoittavan kvalitatiivisen tutkimuksen.

Mutta ennen  muuta on avauduttava masentuneen, ahdistuneen ja kärsivän ihmisen kokonaistilanteelle – viisaasti ja ajan kanssa. Siinä ei puolen tunnin konsultaatio lääkeresepti seuranaan riitä. Tarvitaan ihmisen, potilaan, asiakkaan pitkäjänteistä ja vilpitöntä kohtaamista ja kuuntelemista, ymmärtämistä ja myötätuntoista suhtautumista. Psykoterapiasta, vertaisryhmistä,  tanssi- ja liiketerapioista ja monista muista uusista kehomielihoidoista on myös apua. Lisäksi ”hoidon” ja tuen olisi ulotuttava yhteisöönkin, jossa kärsivä toimii ja elää.  Nämä eivät ole helppoja toteuttaa järjestelmässä, jossa on totuttu pilleriratkaisuihin.

Lancetissa julkaistiin edellistäkin kriittisempi kommentti nuorten masennuslääkkeistä. Kirjoittaja Jon Jureidini toteaa: ”… Only if the discounted benefit outweighs the boosted harm should the treatment be prescribed. For antidepressants in adolescents, this equation will rarely favour prescribing; in younger children, almost never.

Opposing this approach is the fact that most psychiatrists and many general practitioners (family doctors) have vast experience of prescribing antidepressants to adolescents, and many will believe that their clinical experience overrides any scepticism introduced by Cipriani and colleagues’ study. Fair enough, so long as they are honest with themselves and their patients that such prescribing is unsupported by evidence from randomised controlled trials.”

Jureidini vielä huomauttaa:  “Prescribing might help the doctor feel like he or she is doing something, or help parents feel that something is being done, but the adolescent might feel it to be dismissive of their distress.”

Lyhyesti sanottuna yllä oleva tarkoittaa, että masennuslääkkeitä ei pitäisi määrätä rutiinisti nuorille koskaan. Lääkkeen kirjoittaminen voi kyllä auttaa lääkäriä tuntemaan, että hän tekee jotakin tai vanhempia tuntemaan, että jotakin tässä nyt tehdään, mutta nuori saattaakin tuntea, että hänen tuskansa ja kärsimyksensä ohitetaan.

Nyt on lääkkeettömien, ihminen-ihmiselle -auttamisen muotojen aika!

Artikkelit

Jon Jureidini. Antidepressants fail, but no cause for therapeutic gloom. Lancet 388(10047): 844-845, 27 August -2 September, 2016.  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)30585-2/abstract

Andrea Cipriani, Xinyu Zhou, Cinzia Del Giovane, Sarah E Hetrick, Bin Qin, Craig Whittington, David Coghill, Yuqing Zhang, Philip Hazell, Stefan Leucht, Pim Cuijpers, Juncai Pu, David Cohen, Arun V Ravindran, Yiyun Liu, Kurt D Michael, Lining Yang, Lanxiang Liu, Peng Xie.  Comparative efficacy and tolerability of antidepressants for major depressive disorder in children and  adolescents: a network meta-analysis, Lancet 388 (10047):881-891, 27 August – 2 September 2016. http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)30385-3

Tiivistelmä Cipriani ym. 2016 meta-analyysistä:

Research in context

Evidence before this study

Even though psychological treatments are still considered the

first-line treatment, antidepressants are widely used in the

treatment of depression in children and adolescents. We searched

PubMed for previously published meta-analyses on

antidepressants in children and adolescents, with the search

terms “depressive disorder”, “child”, and “adolescent”. Previous

pairwise meta-analyses have been inconclusive because they

could not generate clear hierarchies among available treatments,

because many antidepressants have not been directly compared.

Added value of this study

Our study provides the first comprehensive systematic review

and network meta-analysis of all available double-blind

randomised trials, comparing any antidepressant with placebo

or another active antidepressant as oral monotherapy in the

acute treatment of major depressive disorder in children and

adolescents (mean age 9–18 years). Our findings emphasise

that only fluoxetine is significantly more efficacious than

placebo and some other active drugs at reducing depressive

symptoms or the number of discontinuations due to adverse

events over 8 weeks. Furthermore, we found robust evidence to

suggest a significantly increased risk for suicidality (suicidal

behaviour or ideation) for young people given venlafaxine.

Implications of all the available evidence

Our study has several implications for clinical practice. First, our

findings suggest that fluoxetine should be considered the best

available choice when a pharmacological treatment is indicated

for moderate-to-severe depression in people younger than

18 years who do not have access to psychotherapy or have not

responded to non-pharmacological interventions. Other

antidepressants do not seem to be suitable as routine

treatment options. Second, venlafaxine was found to be

associated with an increased risk of suicidality in the young

population. Because of the absence of reliable data on

suicidality for many antidepressants, we could not

comprehensively assess the risk of suicidality for all drugs.

However, from a clinical perspective, children and adolescents

taking antidepressant drugs should be closely monitored

regardless of the treatment chosen, particularly at the

beginning of treatment. Finally, we found that the methods

used in individual studies were poor. Together with selective

reporting, these are important limitations to be considered

when interpreting the results from studies in such a population.

Without access to individual patient-level data, we cannot be

completely confident about the accuracy of information

contained in published studies or clinical study reports.

Lääkkeettömiä hoitoja lisää

Vettä 2015-04-04 13.32.38Migreeni iskee usein. Kärsit muusta kroonisesta kivusta. Ensin sinulle määrätään opiaattipohjaista lääkettä, että jaksat mennä töihin. Sitten annokset kasvavat ja nappeja pitää ottaa kolminkertainen määrä. Seuraa riippuvuus.

Kun riippuvuuspäänsärky jälleen tulee, on otettava lisää pillereitä. Yhtäkkiä tilanne onkin se, että et enää pärjää ilman lääkkeitä. Olet koukussa.

Lisääkö terveydenhuolto siis ihmisten riippuvuussairauksia? A-studiossa eilen (25.5.2015) toimittaja kysyi asiantuntijalta ”Miten tähän on tultu?”

Markus Färkkilä, dosentti, neurologian erikoislääkäri totesi, että

– kipu on mutkikas ja vaikeasti hoidettava vaiva

– lääkärit eivät tiedä riittävän hyvin, miten kipua olisi hoidettava

– lääkäreiden kiire vaikuttaa runsaaseen lääkereseptien kirjoittamiseen

– potilaat saavat pyytämänsä lääkkeen, kun lääkäri katsoo, että ”potilas on menetetty” – siis että hän on jo niin koukussa että ei muuten pärjäisi työssään ja elämässään.

Huh! Tällaistako todella tapahtuu lääketieteeseen luottavassa terveydenhuollossamme.

Opiaatteja ei ole tarkoitettu migreenipotilaiden pitkäaikaiskäyttöön, koska niillä on haittavaikutuksia, kuten suolisto-ongelmia, turtuneisuuden tunnetta ja riippuvuutta  jne.

Onko migreeniin tai yleensä krooniseen kipuun muuta hoitoa kuin lääke? A-studiossa ainakaan ei esitelty muuta. Puhuttiin vain migreeniä ehkäisevästä ns. estolääkityksestä. Näin ilmeisesti ajattelevat useimmat lääkärit. Heitä on yliopistossa opetettu ajattelemaan niin.

Kuitenkin tutkimukset osoittavat, että kipua voidaan hoitaa monin muinkin tavoin.

Akupunktiosta on tehty kymmeniä systemaattisia katsauksia, joissa on selvitetty sen vaikutuksia eri sairauksiin ja vaivoihin. Akupunktion on todettu auttavan sekä akuutin migreenikohtauksen hoidossa että sen ehkäisyssä. Se on vähintään yhtä tehokas tai mahdollisesti tehokkaampi kuin ennalta ehkäisevä lääkehoito. Lisäksi sillä on vähemmän – käytännössä erittäin vähän – haittavaikutuksia. Myös jännityspäänsärkyyn, fibromyalgiakipuihin ja jäykkyyteen sekä kuukautis- ja synnytyskipuihin akupunktion hyödyistä on tutkimusnäyttöä. (Cochrane 2015)

Akupunktiohoitojen on todettu vaikuttavan aivojen fysiologiaan ja tätä kautta se vaikuttaa myös kivun kokemukseen. (Chassot ym. 2015).

Eräässä systemaattisessa katsauksessa tarkasteltiin tutkimuksia akupainannan vaikutuksista kivun lievitykseen. Viidessätoista satunnaistetussa kliinisessä kokeessa, joista osa oli kaksoissokkoistettuja, oli hoidettu kuukautiskipuja, synnytyskipuja, alaselkäkipuja, kroonista päänsärkyä ja muuta traumatisoivaa kipua. Niissä akupainanta todettiin plaseboa tehokkaammaksi. Plasebona käytettiin muiden kuin varsinaisten hoitavien akupisteiden painelua. Katsauksen laatijat päättelivät akupainannan sopivan hyvin muun kivun hoidon tueksi. (Chen & Wang 2014)

Suomessa akupunktioon ja muihin länsimaisen lääketieteen ideologiasta poikkeaviin tapoihin hoitaa suhtaudutaan varsin epäluuloisesti. Tämä johtuu siitä, että terveydenhuollon ammattilaisia pelottaa leimautua huuhaa-ihmisiksi, pseudotieteen kannattajiksi tai toisinajattelijoiksi. Äskettäin kuitenkin kolme toisinajattelevaa lääkäriä esiintyi omalla nimellään Aamulehdessä (25.4.2015). Useilla paikkakunnilla toimiikin jo lääkäri- ja hoitokeskuksia, joissa tarjotaan muitakin kuin niin sanottuja virallisia terveyspalveluja.

Laajempi ongelma

Kysymys lääkkeettömien hoitojen vähäisestä käytöstä on laajempi ongelma kuin kuvitellaankaan. Kun lääkärit ja meidät potilaat on vuosikymmeniä ohjattu ja totutettu uskomaan kemiallisten lääkkeiden ehdottomaan taikavoimaan, muuta – tehokastakin – hoitoa, pidetään herkästi ja liian kevyin perustein huuhaana eli kummallisena, outona ja tehottomana.

Näin kaikki täydentävät hoitomuodot joutuvat halveksittavaan hörhökoppaan siitä huolimatta, että monet saavat niistä apua. Monista hoidoista on myös tutkimusnäyttöä. Sitä näyttöä lääkärit eivät tunne, koska seuraavat vain oman rajatun alansa tiedejulkaisuja.

Kaikkein kriittisimmin täydentäviin hoitoihin suhtautuvat alle 46-vuotiaat lääkärit ja heistä erityisesti miehet. Nuori Lääkäri-lehdessä 17.03.2014 Joonas Rautavaara kirjoittaa: ”Kuulun itse molempiin kategorioihin, ja myönnän huokaavani aina syvään, kun joku kertoo hoitaneensa kiinnikekipujaan onnistuneesti vyöhyketerapialla tai kun jonkun degeneratiivinen kiertäjäkalvosinvamma on parantunut viimein jäsenkorjaajan vastaanotolla.”

Suomalaislääkärit eivät näytä olevan selvillä edes siitä, mitä täydentävien hoitojen kentällä tapahtuu, millaisia palveluja siellä on tarjolla, mitä hyötyjä potilas mahdollisesti on saanut tai voisi niistä saada ja mitä mahdollisia haittoja näistä on. Asiallisen koulutuksen tarve on huutava:

”Lääkäreiden peruskoulutuksen suhteen ongelmana on, ettei vaihtoehto- tai uskomushoitojen käsittelyyn uhrata paria sivulausetta enempää. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa nuoren lääkärin ajatuksissa lääkäri ja sairaanhoitajat muodostavat hoitotiimin, jota täydentävät tarvittaessa fysio-, puhe- ja toimintaterapeutit. Kaikki muut “erilaiset hoitomuodot” voidaan sitten niputtaa sievästi ns. humpuukikoriin asiaa enempää miettimättä.” Näin kirjoitti noin vuosi sitten nuori lääkäri. (Rautavaara 2014)

Mikähän oikeastaan on uskomushoitoa? Lääkeuskomushoitoko?

Tältä vaikuttaa nykymeno ainakin masennuksen hoidossa. Tutkimus on osoittanut masennuslääkkeiden tehon plasebon (lumeen) tasoiseksi lievissä ja keskivaikeissa masennuksissa. Silti yli 400 000  suomalaista syö niitä. He syövät, koska heille ei terveydenhuollossa yleensä tarjota lääkkeettömiä hoitoja, eikä niistä edes tiedoteta. Aku Kopakkala kertoo  lääkkeettömistä masennuksen hoitotavoista kirjassaan Masennus. Suuri serotoniinihuijaus. Aamulehdessä oli tänään 26.5.2015) iso juttu kirjasta.

Monet lyhytterapiat sekä täydentävät kehomieli-hoidot, kuten erilaiset hieronnat ja muut kosketushoidot sekä energiapsykologiset menetelmät ja taideterapiat voivat myös auttaa masennuksesta toipumisessa. Ne eivät ole lääkäreiden suosiossa, koska nämä uskovat niin kovasti pillereiden voimaan samalla kun pitkät psykoterapiat todetaan kalliiksi hoitomuodoiksi.  Moni potilas onkin huomannut tämän ja käyttää itsenäisesti lääkkeiden ohella myös lääkkeettömiä täydentäviä keinoja.

Lääkkeet auttavat meitä. Ne ovat tarpeellinen ja hieno asia, mutta onkohan nyt masennuksen ja kivun hoidossa mopo karannut käsistä?

Lähteet

Aamulehti 26.5.2015. Pelastaja vai suuri huijaus? Toimittaja Katja Kärki.

Aamulehti 25.4.2015. Toisinajattelevat lääkärit. Suomessa uskotaan vain tiukimpaan tieteeseen. Toimittaja Kaisa Hahto.

A-studio. http://areena.yle.fi/1-2446876

Chen, Y-W. & and Wang, H-H. 2014. The Effectiveness of Acupressure on Relieving Pain: A Systematic Review. Pain Management Nursing,15 (2), 2014: 539-550.

Cochrane 2015. The Cochrane Collaboration: http://www.cochrane.org/

Rautavaara J. 2014. Tiedä, kuka potilastasi hoitaa. Nuorten lääkärien yhdistys. http://www.nly.fi/artikkeli/tieda-kuka-potilastasi-hoitaa.

Napakkaa tietoa masennuksesta

Kalatiira.

Kalatiira.

Yleisen edun kannalta saattoi olla siunaus, että psykologi Aku Kopakkala sai viime kesänä potkut. Voi olla, että hän ei olisi kirjoittanut vastikään julkaistua kirjaansa, jos olisi jatkanut toimessaan terveydenhuoltoyritys Mehiläisessä. Hän oli yhtiön psykoterapiapalveluiden johtaja.

Masennus – suuri serotoniinihuijaus kertoo seikkaperäisesti, mistä masennuksessa on kysymys. Se ei ole aivosairaus eli serotoniinin vajauksesta johtuva tauti, jonka paras hoitotapa on masennuslääkkeiden syönti. Masennus ei sijaitse aivoissa, vaan se on paljon monivivahteisempi ongelma.

Tämän Kopakkala toi esiin noin vuosi sitten Yle TV 1:n MOT-ohjelmassa, jossa hän kertoi tosiasioita masennuslääketutkimuksista. Se oli liika Mehiläisen johdolle, joka irtisanoi Kopakkalan kesäkuussa 2014.

Ja nyt me saamme luettavaksemme kunnollisen, tutkimuksiin nojaavan tietopaketin masennuksesta ja sen hoidosta.

Kirjassaan Kopakkala toteaa, että onnistuakseen hoidon on oltava potilaslähtöistä, ei lääkevetoista. Hän kertoo monista ei-lääkkeellisistä hoitotavoista, muun muassa liikunnan, ravitsemuksen ja valon merkityksestä, parantavasta kirjoittamisesta, mindfulness-meditaatiosta ja vertaistuesta.

Kirjoittaja haluaisi, että masentunutta hoidettaisiin niin, että hän voisi itseohjautua ja onnellistua. Itseohjautuvuuteen kuuluu kolme perusasiaa: omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys.

Omaehtoisuus on sitä, että ihminen ei ole ulkoa ohjattu, vaan motivaatio asioiden tekemiseen lähtee yksilön sisältä. Kyvykkyydellä viitataan kokemukseen taitavuudesta erilaisissa elämäntilanteissa. Jokainen osaa jotakin aika hyvin. Yhteisöllisinä olentoina hyvinvointimme kytkeytyy meitä ympäröiviin ihmisiin. Kun kuulumme kannustavaan ja turvalliseen yhteisöön, olemme parhaimmillamme.

Hyvissä hoitotavoissa tieto, päätäntävalta ja vastuu ovat mahdollisimman paljon masentuneella itsellään. Niiden avulla ihminen itse saavuttaa lopulta pitävän otteen itseohjautuvasta elämästä”. Aku Kopakkala päättää kirjansa Goethen lausumaan. Tämä totesi joskus itselleen napakasti: ”Etten vain eläisi elämääni vaan myös loisin sitä.”

Tässäpä ohjetta meille kaikille.

Kirja

Kopakkala Aku. Masennus. Suuri serotoniinihuijaus. Basam Books 2015.

Psykiatrian tutkimus koetuksella

Masennuksen viralliset hoitokäytännöt kaipaavat uudistamista. Ne eivät vastaa tieteellisen tutkimuksen tuottamaa tietoa hoidon tuloksellisuudesta. Tämä todettiin Åbo Akademin järjestämässä tilaisuudessa eilen (15.8. 2014 ) Turussa.

Meille on toistamistaan toistettu, että masennus on vakava sairaus, joka vaatii lääkityksen ja että tuo lääke on SSRI eli serotoniinin takaisin oton estäjälääke tai muu vastaava. Sen on määrä tasapainottaa aivokemiaa. Näin on syntynyt käsitys, että kun syö lääkettä, aivosairaus-masennus paranee. Tämä on kuitenkin urbaani legenda, sillä masennusta, ei myöskään ADHD:tä ole pystytty osoittamaan aivosairaudeksi.

Masennuksen hoidossa suomalaiset käypä hoito -suositukset ohjaavat edelleen lääkkeiden käyttöön leivissäkin tapauksissa. Mielialalääkkeiden käyttö lisääntyy kaikkialla länsimaissa samaan aikaan kun eläköityminen mielenterveyssyistä lisääntyy.

Mira Karrasch

Mira Karrasch

Neuropsykologian erikoispsykologi, dosentti Mira Karrasch totesi, että on hyvin tärkeä ymmärtää, mitä massamme on tapahtumassa kansanterveydelle, kun masennuslääkkeiden käyttö lisääntyy.

Näyttäisi ilmeiseltä, että käyttö lisääntyy, koska masennuskin lisääntyy. Mutta tässä on kyseessä mutkikkaampi ongelma. Juuri tästä Turussa keskusteltiin.

Lääketieteen isäksi nimetty Hippokrates noin 2500 vuotta sitten sanoi, että lääkärin pitää pyrkiä välttämään haitan tuottamista potilaalle. Nyt näyttää siltä, että masennus- ja ADHD –lääkkeet aiheuttavatkin potilaalle haittoja.

Onko masennus oikeastaan sairaus? Riippuu siitä, kuka ja minä aikana se määritellään. Sata vuotta sitten ei ollut masennusta, mutta oli melankoliaa. Nykyisin tunne-elämän pulmia luokitellaan aiempaa helpommin masennukseksi. Siitä on sekä hyötyä että haittaa. Hyöty on siinä, että vaikeita tiloja voidaan helpommin ottaa hoidettaviksi. Voi olla, että myös yksilön, vanhempien tai puolison stigmatisoiminen vähenee, kun vaivalla on lääketieteellinen nimi.

Mutta tässä on myös riskinsä, kuten:

  1. Ylidiagnosointi: nykyisin lääkäri voi 15-20 minuutissa päätellä, että potilaalla on masennus ja että hän tarvitsee lääkitystä. Ihminen saa nykyisin masennusdiagnoosin paljon herkemmin kuin ennen. Mira Karrasch ihmetteli, kuinka on mahdollista diagnosoida masennus varttitunnissa.
  2. Kun lääkitään lieviä ongelmia, voi olla, että pitkäaikaisella lääkityksellä sitten tuotetaan haitallisia pitkäaikaisvaikutuksia, kuten tunteiden latistumista, aloitekyvyttömyyttä, välinpitämättömyyttä, seksuaalisen halun heikkenemistä, lihomista ja muita oireita.
  3. Hoidettaessa ihmistä lääkkeillä huomio kiintyy yksilöön, vaikka ongelma voi ollakin muualla: yhteisössä (elämäntilanne, työttömyys, työpaikan ongelmat, perhe- ja ihmissuhdeongelmat, muut sairaudet)

Tiedetoimittaja Robert Whitaker esitteli kirjansa Anatomy of an Epidemic taustoja sen työstämisprosessia.

Robert Whitaker

Robert Whitaker

– Ajattelin aikaisemmin, että tiede ohjaa lääkärien toimintaa. Uskoin, että mielialalääkkeet vaikuttavat kuin diabeteslääkkeet. En halua sanoa, että lääkkeet ovat pahoja, mutta haluan nostaa keskusteltavaksi räjähdysmäisen lääkkeiden syönnin lisääntymisen ja sen mahdolliset vaarat, Whitaker sanoi.

– USA:ssa 10 % lapsista syö mielialalääkkeitä. Lasten ADHD-diagnoosit lisääntyvät. Minua alkoi huolestuttaa, mitähän tämä vaikuttaa näiden ihmisten elämään aikuisena eli miten psykiatrinen lääkitys vaikuttaa mielenterveysongelmiin pitkällä aikavälillä?

– Eikö ole aika outoa, että nykyisin 85 % amerikkalaista ”tietää”, että masennus johtuu serotoniinin vajeesta aivoissa. USA:n kansallinen terveysinstituutti NIHM on kuitenkin jo vuonna 1984 todennut, että serotoniinivaje ei ole masennuksessa ongelma. Lääkkeet eivät siis korjaa serotoniinitasoa. Irvin Kirschin analyysi vuonna 2008 osoitti, että SSRI-lääkkeet eivät olleet parempia kuin plasebo lievissä ja keskivaikeissa masennustapauksissa.

Lisäksi Yhdysvaltain kansallisen terveysinstituutin The Star*D –hanke on osoittanut masennuslääkkeiden hyödyt kyseenalaisiksi.

Whitakerin kirja julkaistiin Yhdysvalloissa vuona 2010 ja Ruotsissa vastikään nimellä Pillerparadoxen. Kirjassaan hän raportoi seikkaperäisesti tieteellisissä lehdissä julkaistuja mielialalääketutkimuksia ja niistä tehtyjä laajoja meta-analyyseja ja katsauksia. Hänen päätelmänsä on, että tieteellinen tutkimus kyllä osoittaa varsin selvästi sen, että masennuksen hoidossa lääkkeet eivät ole ylivoimaisen paras vaihtoehto, mutta tätä tietoa ei ole Yhdysvalloissa sovellettu potilaiden hoitoon. No, ei ole Suomessakaan.

Luonnollisissa olosuhteissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että lievästi ja keskivaikeasti masentuneet, joita ei lääkitä, pärjäävät elämässään paremmin. Tutkijat myös ounastelevat, että pitkäaikainen lääkitys saattaa aiheuttaa biologisia muutoksia elimistössä. Ne taas voivat johtaa uusiin sairauksiin.

Psykologi Aku Kopakkala kertoi, että masennus ei ole aivosairaus. Se on monien tekijöiden summa.

Psykologi Aku Kopakkala kertoi, että masennus ei ole aivosairaus. Se on monien tekijöiden summa.

Psykologi Aku Kopakkala, joka irtisanottiin kesällä Mehiläisen lääkärikeskuksen kuntoutusjohtajan tehtävästä kriittisten masennuslääkekannanottojensa vuoksi, esitteli keskeisimpiä kansainvälisiä masennuslääketutkimuksia. Lääkkeet yksin käytettynä vaikuttavat suunnilleen yhtä tehokkaasti kuin psykoterapiat tai vaihtoehtoiset hoidot, kuten akupunktio, rentoutushoidot ja liikunta.

masennushoito journal.pone.0041778.g002 png

 

Kuviossa on esitetty laajan PLOS one  –analyysin tulokset. Siinä vertailtiin masennuksen hoitoa lääkkeillä ja lääkkeettömillä menetelmillä. Lopputulos oli, että sunnilleen puolet hoitoa saaneista kokee saaneensa jollakin yksittäisellä hoitomuodolla kuudessa kuukaudessa apua masennukseen. Saman verran auttaa lumehoito. Kun erilaisia hoitoja yhdistetään tulokset paranevat. Kuviosta voisi päätellä Kopakkalaa siteeraten, että ei se niin nokon nuukaa ole, mikä hoitomenetelmä on. Jos on hyvää tahtoa, niin mikä menetelmä tahansa toimii.

Pitemmän ajan kuluessa masennus parantuu usein luonnostaan. Tuki kärsivälle on tietysti aina tarpeen.

Psykiatristen sairauksien hoidossa tarvitaankin paljon nykyistä enemmän potilaiden, ammattiauttajien, työyhteisön ja läheisten välistä keskustelua ja kokemusten vaihtoa. Vähemmän lääkkeitä, enemmän ihmisiä!

Kopakkala tiivisti kansankielelle, sen miten eri tutkimuksissa on saatu erilaisia tuloksia: ”Masennuksen hoidon tehokkuutta mittaavissa tutkimuksissa terapia voittaa, kun tutkimus tehdään Euroopassa ja kun tutkimuksen ajanjakso on pitkä (16 viikkoa ja enemmän). Lääkkeet voittaa USA:ssa ja lyhyen aikaa kestävissä tutkimuksissa.

Miksi kritisoidaan?

Masennuksen ylilääkityksen kritisoinnin en toivoisi ahdistavan ketään lääkkeiden syöjää. Niitä kannattaa ottaa, jos niistä kokee saavansa enemmän hyötyä kuin haittaa. Masennuslääkekritiikki ei ole kohdistettu yksittäisiin ihmisiin, jotka lääkkeitä syövät eikä yksittäisiin lääkäreihin, jotka niitä määräävät,  vaan terveyspolitiikkaan eli vallitsevaan tapaan hoitaa masennusta. Yhden totuuden hoitoideologia kun on aina haitallista.

Moni syö masennuslääkkeitä vuosikausia, koska psykiatri on ehkä sanonut, että niitä on syötävä mahdollisesti koko lopun ikää. Näin on, vaikka tieteelliset näytöt pillereiden todellisista pitkäaikaisista hyödyistä puuttuvat.

Todellisessa elämässä tavalliset ihmiset, läheiset ja ystävät ovat olennaisen tärkeä apu sairaalle. Kaikki potilaat eivät halua tai pääse pitkiin psykoterapioihin, mutta he voivat, ainakin lievissä masennustapauksissa,  osallistua itseään auttaakseen erilaisiin lyhytkursseihin ja –terapioihin, vertaisryhmiin, harrastusryhmiin, keskustelupiireihin, hyvinvointikursseihin, retriitteihin jne. Tiedetään myös, että elämäntapojen muutos, erityisesti liikunta auttavat. Myös aika parantaa.

Nämä asiat ovat kummallisella tavalla päässeet unohtumaan, kun mielenterveysalan johtavat asiantuntijat ovat laajasti omaksuneet lääkehoitoideologian. On helpompaa kirjoittaa lääkeresepti kuin ottaa potilaan ongelmat tosissaan, kuulla niitä sydämellään ja ryhtyä auttamaan konkreettisissa elämän tai maailmankuvan ongelmissa. Sama koskee perusterveydenhuollon lääkäreitäkin, jos nämä kirjoittelevat masennuslääkkeitä itkuiselle nuorelle naiselle, joka saapuu vastaanotolle onnettomana, kun poikaystävä on jättänyt. Ongelma on siinä, että totuttuaan lääkitykseen, nainen saattaa tulla siitä riippuvaiseksi, ja irti pääseminen on todella hankalaa. Tämä on todellinen esimerkki, jonka yksi seminaariin osallistunut kertoi.

Yhteiskunnassamme on päässyt käymään niin, että lääketieteellistä tutkimustietoa masennuksen lääkehoidon todellisista hyödyistä sovelletaan vajavaisesti käytännössä. Jos tutkimustieto otettaisiin kunnolla huomioon, nykyinen masennuksen virallisesti suositeltu hoito olisi paljon nykyistä monipuolisempaa ja ihmis- ja toimintakeskeisempää kuin se nyt on. Onneksi on myös paljon lääkäreitä, jotka ymmärtävät mielialalääkkeiden liiallisen käytön ongelmat ja pyrkivät kirjoittamaan niitä potilailleen vain kun muita vaihtoehtoja ei ole.

Voimistunut arkielämän medikalisoituminen (eli että yhä enemmän elämän ongelmia tarkastellaan lääkinnän ja sairauksien näkökulmasta, esim. että surukin nähdään lääkittävänä oireena) on johtanut maagiseen uskoon lääkkeen mahtavuudesta. Aku Kopakkala nimitti ilmiötä sanamagiaksi ja ehdotti, että ”mielialalääke” -sana korvattaisiin sanalla ”psykoaktiivinen aine”, joka kuvaa sen vaikutusta ihmiseen paremmin kuin myönteiseksi mielletty ”lääke”.

Kiintoisaa on, että seminaarissa ei ollut yhtään psykiatripuhujaa. Mira Karrasch kertoi, että heitä oli kyllä pyydetty mukaan, mutta halukkaita ei ilmaantunut.

On hyvä, että asiasta nyt keskustellaan. Professori Peter C. Götzsche saapuu syyskuun alussa Suomeen kertomaan, kuinka lääketiede ohjaa kansainvälistä mielialalääkkeiden tutkimusta.

Kiitos Turun seminaarin järjestäjille avoimuuden aikakauden aloittamisesta akateemisessa masennustutkimuksessa!

”Kansalaisemme voisivat paljon paremmin, jos kaikki mielialalääkkeet poistettaisiin markkinoilta, koska lääkärit ovat kykenemättömiä käsittelemään niitä. Lääkkeiden helppo saatavuus tuo enemmän haittaa kuin hyötyä” (Peter C. Götzsche).

Artikkeli

Arif Khan, James Faucett, Pesach Lichtenberg, Irving Kirsch, Walter A. Brown A Systematic Review of Comparative Efficacy of Treatments and Controls for Depression Published July 30, 2012. Linkki.

Ei välittäjäaine, vaan välittäminen

ValkokukkaMasentunut tarvitsee välittämistä enemmän kuin tietoa aivojen välittäjäaineista. Näin kuvattiin hyvää masennuksen hoitoa eilen Helsingissä, jossa keskusteltiin aiheesta ”Kenellä on valta masennuksen hoidossa – potilaalla, terveydenhuollolla vai lääketeollisuudella?

Masentunut ihminen tarvitsee sitä, että toinen ihminen kuuntelee ja on kokonaan läsnä, kun olo on huono. Lääkäriltäkin hän kaipaa enemmän kuuntelua ja myötätuntoa kuin tietoa siitä, miten lääke toimii aivoissa. Tukijoita, vieressä kulkijoita tarvitaan ammattiauttajien lisäksi. Näitä ovat perhe, ystävät, tuttavat ja vertaistukiryhmät.

Keskustelun avasi Suomen Mielenterveysseuran psykiatri Christian Wahlbeck ja totesi, että sekä terveydenhuollon, potilaiden että omaisten yhteinen huoli on, tarjotaanko masentuneille parasta mahdollista hoitoa.

Lääkehoidolla on paikkansa, varsinkin vaikeissa masennuksissa, mutta nykyään käsite ”masennus” on laajentunut merkitsemään paljon muutakin kuin vakavaa sairautta. Keskustelussa tuotiin esiin masennuslääketutkimuksen aika sekava nykytila. Lääketeollisuus maksaa valtaosan lääketutkimuksista ja ymmärrettävästi haluaa myös vaikuttaa sen sisältöön. Tämän vuoksi on selvää, että taatakseen menestyksekkään bisneksen se suosii tutkimuksia, jotka osoittavat masennuslääkkeiden hyödyllisyyden. Markkinointi ja lääkäreiden ”koulutus” varmistavat, että lääkärit saadaan lääkemyönteisiksi. Heidät saadaan lääkemyönteisiksi vakuuttamalla, että pillerit tehoavat, vaikka todellisuudessa ne eivät olisi paljonkaan plaseboa (lumetta) parempia.

Tutkimustulokset ovat hyvin ristiriitaisia ja tuoreimmat kriitikot, kuten professori Peter Götzsche, ovat tutkimusten perusteella sitä mieltä, että lääketeollisuus on itse synnyttänyt masennusepidemian, jotta voisi myydä enemmän lääkkeitä. Ostin Götzschen vastikään suomennetun kirjan ”Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus”, jossa hän kertoo masennuslääketutkimuksista, mutta myös laajemmin lääketeollisuuden vaikutuksesta terveydenhuoltoon. Kirjoitan tästä, kunhan saan 400-sivuisen teoksen luetuksi.

Lisäksi tautiluokitukset (USA:ssa DSM eli Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders ja Euroopassa ICD eli International Statistical Classification of Diseases and Related Health Problems) muuttuvat. Näitä lääkärit käyttävät diagnosoinnin apuvälineinä. Niihin lisätään uusia, lieviäkin mielialaoireita. Näin saadaan paljon uusia sairauksia, joihin lääketeollisuus sitten markkinoi lääkkeitä. Tällä tavoin masennus medikalisoituu. Terveydenhuolto sekä potilaat alkavat uskoa, että välittäjäainepitoisuuksia lääkkeillä säätelemällä tauti korjaantuu.

Psykologi Aku Kopakkala kritisoi tätä ilmiötä ja mainitsi, että 1970-luvun jälkeen masennuksen suhteen on tapahtunut paljon. Tuolloin masennus oli harvinaista, vain noin 1% väestöstä diagnosoitiin masennus-sairaiksi. Nyt 430 000 ihmistä syö mielialalääkkeitä. 1970-luvulla katsottiin, että sairaus paranee itsestään noin 6-8 kuukaudessa. Nyt lieviinkin masennuksiin syödään lääkkeitä.

Nykytilannetta kuvaa hyvin hänen antamansa esimerkki naisesta, joka saa masennuslääkettä ahdistukseen, kun miesystävä jätti. Siitä sitten alkaa naisen masennuslääkekierre, kun hän tottuu pillereihin ja annosta vähitellen vaan nostetaan. Kuitenkin jätetyksi tulemisen pettymys ja suru ovat elämään kuuluvia murheita, joista ihminen selviytyy ajan oloon.

Masennus on kokemus

Joku keskustelutilaisuuden osallistuja kysyi: ”Onko masennus oikeastaan sairaus?”

Aku Kopakkala painotti, että masennus on ennen muuta kokemusta. Ihminen kokee ja tuntee ahdistavia, lamaannuttavia, paniikinomaisia ja surullisia tunteita. Jokaisen ihmisen masennus on erilainen. Se on uniikki. Ei ole samanlaisia masennuksia. Siksi Kopakkalan mukaan hoitokaan ei saisi olla standardimaista, samaa kaikille. Joku voi tarvita lääkkeitä, toinen yksilöterapiaa, kolmas ryhmän tukea, neljäs taide-, luonto- tai muita ”terapioita”. Myös keho ja sen rytmitys on hyvä saada kuntoon, samoin kuin sosiaaliset suhteet. Oma elämänhistoria on hyvä ymmärtää. Hoidossa on aina tärkeää ihmismäisyys eli se, että masentuneen omat kokemukset ja näkemykset ohjaavat hoidon suunnittelua.

Masennus kehittyy eri ihmisillä eri tavoin. Siihen vaikuttavat elämän historia, kokemukset ja ihmisen henkilökohtaiset ominaisuudet.

Kopakkala tsekkasi huvikseen oman tilansa tekemällä DSMn testin rasti ruutuun menetelmällä. Tuloksena oli, että hänestä ”löytyi” neljä eri tilaa/”sairautta”, joihin olisi tarvittu lääkitystä!

– Masennusta ei saisi diagnosoida tähän tapaan eli varttitunnissa ja mekaanisesti. Hoito ei toimi niin sukkelasti kuin nykyterveydenhuolto olettaa. Tarvitaan AIKAA diagnoosiin, AIKAA hoitamiseen ja AIKAA parantumiseen, Kopakkala sanoi.

Kopakkalakin on aikanaan uskonut itsestään selvästi lääkkeisiin. Sitten hän lähti vuonna 2004 etsimään evidenssiä eli todistusvoimaa tutkimuksista, jotka osoittaisivat kiistatta masennuslääkkeiden tehon. Hän ei niitä löytänyt. Tämä on ymmärrettävää, koska sellaisia tutkimustuloksia ei ole olemassa. Tulokset ovat ristiriitaisia ja lääkkeiden todellinen teho on osoitettu suhteellisen pieneksi.

Hän mainitsi kiinnostavan esimerkin sahramista, joka on itämainen mauste. Hän luki viisi tutkimusta sahramin vaikutuksesta mielialaan. Niiden mukaan se vaikutti yhtä hyvin kuin SSRI lääkkeet. Silti on ilmeistä, että sahramia ei varmaankaan oteta terveydenhuollossamme käyttöön, koska se ei ole perinteinen lääke. Esimerkki kuvaa hyvin tilannetta, jossa masennuksen hoidon tutkimus tällä hetkellä on. Lääkkeitä tutkitaan eniten ja niitä käytetään eniten, mutta muitakin auttamisen tapoja on olemassa. Ne vaan eivät ole nyt muotia.

Psykiatri Jarkko Eskola, joka on tehnyt pitkän uran sosiaali- ja terveysministeriössä, muistutti, että vakava masennus on todella lääkehoitoa vaativa sairaus. Se, että masennusta, lieviä ja keskivaikeita, on nykyään paljon, saattaa johtua yhteiskunnan ja työelämän muuttumisesta. Kaikki eivät kestä suoritus- ja kilpailuideologian tiukkoja ja oudoilta tuntuvia vaatimuksia.

Eskola totesi, että potilaiden omat kokemukset tilastaan ja tervehtymisestään olisi otettava entistä paremmin huomioon, kun arvioidaan hoitojen tehoa. Toisin sanoen tarvitaan enemmän tutkimuksia asioista, muistakin kuin lääkkeistä, jotka parantavat. Näitä voivat olla erilaiset terapiat, asumisjärjestelyt, yhteisölliset kokeilut, vertaistuki jne.

Vertaistuki

Maj-Lis Juslin, Kirkkonummen mielenterveysyhdistysestä kertoi vuosikymmenien masennushistoriastaan. Hän on syönyt paljon lääkkeitä, käynyt terapioissa ja etsinyt kaikenlaista muutakin apua. Erityisen hyväksi hän havaitsi hormonikorvaushoidon, mitä ei perinteisesti pidetä masennuksen hoitona, vaan vaihdevuosioireiden helpottamisena. Maj-Lis sai tästä kuitenkin avun myös mielialaansa. Psyykenlääkkeiden hän kertoi latistaneen tunteita, passivoineen psyykkisesti ja salvannen oppimiskykyä. Mikään ei tuntunut miltään.

– Terapiassakin kävin muutaman kerran oikeastaan turhaan, koska lääketokkurassa en pystynyt pohdiskelemaan omaa tilannettani.

Maj-Lisin mielestä kaikkein tärkeintä on ollut vertaistuki. Vertaisryhmä kannattelee toipuvaa ja antaa mahdollisuuden jakaa kokemuksia ja ajatuksia sellaisten ihmisten kanssa, jotka varmasti ymmärtävät. Ovathan he itse kokeneet samanlaisia juttuja.

Kiinnostavassa seminaarissa kuulin myös tällaisia kommentteja:

  • Potilasta kiinnostaa onnellisuus pitkällä aikavälillä, ei lääketutkimusten tulokset.
  • Lääkkeet voivat väliaikaisesti ”parantaa”, mutta voivat myös muuttaa sairauden krooniseksi.
  • Kun katsotaan eläköitymislukuja, niin sen jälkeen kun masennuslääkkeet tulivat laajalti markkinoille, eläköityminen mielenterveysongelmien vuoksi on lisääntynyt.
  • Toivo on hyvä lääke. Sitä sairastunut tarvitsee aina.

Keskustelutilaisuuden järjestivät entisen Lapinlahden sairaalan tiloissa Suomen Mielenterveysseura, Lapinlahden Lähde-hanke ja Mielenterveysyhdistys HELMI ry. Tilaisuuteen osallistui vajaa kaksi sataa terveysalan ammattilaista, mielenterveyskuntoutujaa ja asiasta kiinnostunutta.

Valkokukkia