Tag Archive | uskomushoito

Uskomushoitosuositus ja pilottitutkimus

Lääkäreiden ammattiliitto on antanut jäsenistölleen suosituksen suhtautumisesta uskomushoitoihin. Se kehottaa välttämään niitä, mutta ei kerro, mitä sellaiset hoidot ovat, joita on vältettävä. Jääkin epäselväksi, mitä uskomushoidoilla tarkoitetaan.

Vaihtoehtohoitoja emme ole, täydentäviksi emme tule, olkaamme siis uskomushoitoja!

No ei nyt sentään. Pohdin suosituksen linjoja ja uskomushoitoja Bioetiikan instituutin blogiin laatimassani kirjoituksessa Karhun nimi ja uskomushoidot.

Teema liittyy myös tuoreeseen pilottitutkimukseen, joka käynnistyi HUS:n johdolla Lohjan sairaalassa. Tutkittavana siellä on koliikkivauvaperheiden auttaminen vyöhyketerapialla.

Lääkäriliitto on listannut vyöhyketerapian vältettävien uskomushoitojen luetteloonsa, vaikka ei sitä itse suosituksessa mainitsekaan. Asia selviää muista Lääkäriliiton julkaisuista. Tarkemmin asiasta yllä mainitussa Karhu-jutussa.

Nyt siis vältettävää hoitomuotoa tutkitaan yliopistosairaalan johdolla. Vaikuttaa lupaavan ristiriitaiselta.

Ristiriidat näet voivat avata uusia, luovia ratkaisuja vanhoihin jumittuneisiin tilanteisiin  ja keinotekoisesti rakennettuihin ”joko-tai” -asetelmiin ja mielenlukkoihin.

Lainaan otteen Kuntalehden jutusta  12.3.2018  HUS ylittää raja-aitaa luonnonlääketieteeseen:

”HUSin johtajayliääkäri Markku Mäkijärvi myöntää, että tällainen kokeilu on melko harvinaista.

– Meillä ei kovin herkästi ylitetä koululääketieteen ja luontoislääketieteen rajaa. Tosin nyt puhuisin ennemminkin kokemusperäisestä lääketieteestä, sillä vyöhyketerapiasta on tiettävästi hyviä kokemuksia.

– Sen sijaan koululääketieteellä ei ole löytynyt keinoja koliikin hoitoon. Siksi tähän oli hyvä lähteä, hän sanoo.

Hänen tiedossaan ei ole, että muita vastaavia kokeiluja olisi Suomessa käynnissä.

Mäkijärvi kertoo toimineensa Saksassa, ja siellä raja-aita koululääketieteen ympärillä on monin tavoin matalampi. Varsinkin kuntoutuksessa lääkärit saattavat helpommin suositella erilaisia keinoja.”

Potilaskeskeistä tiedettä

Johtajaylilääkärillä on kunnioitettavan pragmaattinen ote: Jos lääketieteellistä keinoa ei ole, niin silloin mitä tahansa turvalliseksi arvioitua keinoa on kokeiltava ja tutkittava. Pidän tällaista asennetta tieteellisenä, potilaskeskeisenä ja eettisenä.

Tutkimuksen on avattava uusia teitä, uusia väyliä ihmisten auttamiseksi, jos vanhat ovat tukossa.

Tämä pilottihanke on käynnistynyt sen vuoksi,  että suuri joukko vanhempia on kertonut eri terveydenhuollon kontakteissa saaneensa vauvalleen ja itselleen apua vyöhyketerapeutilta. Ihmisten kokemukset on otettu tosissaan, ja lähdetty selvittämään asiaa tieteellisin menetelmin.

Markku Mäkijärvi mainitsee kokemusperäisen lääketieteen.

Siinä se nyt on. Uusi ovi.

Kun potilaiden kokemus nostetaan arvoiseensa asemaan –  kokemuksen sivuuttavan, ns. objektiivisen tutkimuksen rinnalle tasaveroiseksi tutkimusparadigmaksi, siitä ei voi seurata muuta kuin hyviä asioita..

Tänään uskon kehitykseen.

Tiede, käytäntö ja politiikka

KukkoNyt on sote kovasti esillä. Minäkin viittaan siihen, vaikka kirjoitukseni koskeekin tutkimusta ja sen suhdetta terveyspolitiikkaan, erityistapauksena muut kuin tavanomaiset hoitomuodot.

Usein kuulee väitettävän, että heti kun jokin muu kuin terveydenhuollon työkalupakissa nykyisin oleva hoitomuoto  on osoitettu tieteellisin menetelmin tehokkaaksi ja turvalliseksi, lääketiede ottaa kyllä sen käyttöön.

Tällaisia, ”jos olisi tutkimusnäyttöä, niin lääketiede omaksuisi” -hoitomuotoja ovat esimerkiksi perinnehoidot, yrttilääkintä ja monet muut  täydentäviksi luokiteltavat, terveyssysteemimme ulkopuolella tai sen marginaalissa toimivat  hoitomuodot. Väitteen mukaan ”käyttöön oton jälkeen” ne eivät sitten olisikaan enää ”täydentäviä”, vaan tavanomaisia, lääketieteellisiä ja siten hyväksyttyjä, koska niistä on tutkimusnäyttöä. Olen kirjoittanut tästä ajattelusta aikaisemminkin, esimerkiksi  yli kolme vuotta sitten:  Tiede, hoitaminen, usko ja huuhaa

Äkkiseltään väite tutkimuksen edellyttämisestä jonkin hoidon hyväksymiselle kuulostaa loogiselta. Argumenttia on käytetty ahkerasti,  ja se on saanut julkisuutta niin, että  se ymmärretään jo melkein faktaksi,  johon valtaosa ihmisistä uskoo. Väite perustukiin yleiskuvaukseen tieteen luonteesta eli siihen, että tiede koko ajan korjaa itse itseään.

Mutta asiassa on eri puolia. Väitteen oikeaksi todistamisessa on nimittäin haasteita.

Neljä haastetta

Ensinnäkin väite, että lääketiede ylipäänsä voisi ottaa jonkin hoitomuodon käyttöön ei kestä tarkempaa tarkastelua, sillä lääketiede ei ole terveydenhuollon käytäntöä, vaan tiedettä. No, voidaan toki ajatella, että sanalla ”lääketiede” on kaksoismerkitys. Toinen viittaa tieteeseen ja toinen käytäntöön. Koska kaksoisviittaus väistämättä sekoittaa pakkaa, niin sekavuuden välttämiseksi käsite pitäisi aina erikseen tarkentaa, kun puhutaan tieteestä tai kun puhutaan käytännöstä. Jos näin ei tehdä, niin ”lääketiede ottaa käyttöön” -lauseen merkityskin jää epäselväksi.

Väitteessä oikeasti viitataankin terveydenhuoltojärjestelmään (se ottaa käyttöön) eikä lääketieteeseen (joka ei voi ottaa käyttöön hoitomuotoja). Käytännön elämässä lääkärin työ ei ole sama asia kuin lääketiede. Psykologin työ ei ole psykologian tutkimusta. Sairaanhoitaja ei ole hoitotieteen tutkija. Kaikki he ovat terveydenhuollon ammattihenkilöitä.  Toisin sanoen lääketiede (sen kummemmin kuin psykologia, hoitotiede tai mikä muu tieteenala tahansa) ei ota käyttöön yhtään mitään, ei hoitomuotoja eikä lääkkeitä. Se tutkii niitä ja tutkijat kirjoittavat löydöksistään tutkimusraportteja.

Näitä tutkimusraportteja, jotka tavallisesti julkaistaan vertaisarvioiduissa tiedelehdissä, hoitohenkilöstö sitten soveltaa omassa työssään. Terveyspolitiikasta päättävät hyödyntävät niitä rakentaessaan terveydenhuoltojärjestelmää. Tällaisesta prosessista on kyse myös meneillään olevassa suomalaisessa sote-uudistuksessa. Parhaillaan on nähtävissä, kuinka kovaa ja rankkaa terveyspoliittista kädenvääntöä käydään  eri intressiryhmien  (poliittisten ja ammatillisten) kesken.

Toiseksi sote-kamppailu osoittaa, että julkiseen terveydenhuoltoon sisällytettäviä palveluja ei määritä yksin tiede ja tutkimus. Kyse on rahasta ja siten politiikasta, terveyspolitiikasta. Terveydenhuollon organisointia, hallintoa ja rahoitusta ohjaavat tieteellisen tutkimuksen ohella käytännön kokemukset (ammattilaisten ja asiakkaiden) sekä erityisesti poliittiset ja ammatilliset intressit. Erilaiset eturyhmittymät voivat vaikuttaa paljon enemmän kuin tutkimusraportit konsanaan.

Vaikka siis jonkin  hoitomuodon hyödyistä olisikin kiistatonta tutkimusnäyttöä, se ei automaattisesti johda hoitomuodon käyttöön ottoon julkisessa terveydenhuollossa (katso myös neljäs haaste alla).

Kolmanneksi, tutkimusmetodologiaa voidaan käyttää ohjaamaan käsitystä siitä, millainen tutkimus on hyvää.  Tämä tarkoittaa sitä, että ennakkoon määritellään, millaisin tutkimusottein ja menetelmin on tuotettava riittävä ja pätevä tutkimusnäyttö. . Tutkimusmetodologiaa (=teoriat ja menetelmät) voidaan siis käyttää keinona ohjata poliittista päätöksentekoa.

Esimerkiksi jos terveydenhuollon palvelujen käyttöön ottamiseksi tai laadun arvioimiseksi tärkeimpänä tieteellisenä näyttönä pidetään lääketieteen kultaista standardia, plasebokontrolloitua satunnaistettua kliinistä koetta, suuri osa terveystutkimuksesta jää ”vähemmän arvokkaan tutkimuksen luokkaan”. EBM pyramidi1

EBM (evidence based medicine) -pyramidi kuvaa nykyisin vallalla olevaa terveystutkimuksen paradigmaa, jonka mukaan korkein ja siis parhain näyttö saadaan satunnaistettujen (usein vielä plasebo)kontrolloitujen kliinisten tutkimusten perusteella laadituista meta-analyyseista tai systemaattisista katsauksista. Malli on hyvä, mutta se ei sovellu läheskään kaikkeen terveyspalveluiden vaikuttavuuden tai tehokkuuden tutkimukseen. Pyramideja tai kolmioita on julkaistu monenlaisia. Peursperiaate on, että pyramidin kärjessä on se parhain näyttö.

EBM pyramidi2

Kuitenkaan esimerkiksi terveyden edistämistoiminnan (kuten lainsäädäntö, hintapolitiikka, rajoitukset ja terveyskasvatus ja valistus) tai palvelujärjestelmän tehokkuuden tutkimuksessa ei voida käyttää tuota biolääketieteen kultaisen standardin tutkimusotetta.

THL Terveyden edistäminen 1paranneltuhttps://www.slideshare.net/THLfi/terveyden-edistmisen-mittaaminen-ja-kustannusvaikuttavuusTHL Terveyden edistäminen 2Silti terveyttä edistävää politiikkaa pitää voida perustella tutkimuksilla, joita tehdään esimerkiksi yhteiskunta-, talous-  ja käyttäytymistieteiden metodeilla.  Toisin sanoen, hoitomuodot, jotka eivät ole biolääketieteen teorian mukaisia, vaan jotka sijoittuvat hoitamisen ja terveyden edistämisen rajamaastoon, saattavat virheellisesti tulla luokitelluiksi tehottomiksi tai tutkimattomiksi. Jos tutkimusmetodi on jotakin muuta kuin lääketieteen ”kultainen standardi” eikä ole käytössä laajoja meta-analyysejä, voidaan joskus tehdä epäasiallinen päätelmä, että laadukasta tutkimusta ei ole tai että tehoa ei ole osoitettu.

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että terveydenhuollossa ja lääkäreiden käytössä olevista hoitomuodoista vain osa on tutkittu tuolla ”kultaisen standardin” metodilla. Lisäksi plaseboja käytetään varsin laajasti. Plasebovaikutuksen hyödyistä onkin paljon tutkimusnäyttöä, mutta sen käytössä on joskus eettisiä haasteita.

Neljänneksi, terveydenhuollon käytännöt muuttuvat ilman tutkimustietoakin ja joskus myös tutkimustiedon vastaisesti. Parhaillaan julkisuudessa Ylen sivuilla 2.3.2018 on juttua siitä, että lääkärit kirjoittavat antibiootteja ehkä liikaa ja että sekä lääkäreillä että potilailla on oikeastaan oikeus kyseenalaistaa tällainen käytäntö.

Ylen jutussa haastatellut lääkärit perustelevat tätä sillä, että vaikka aiheesta (eli siitä, että syödäänkö antibiootteja liikaa) ei olekaan tutkimustietoa (sitä onkin mahdotonta tutkia kontrolloiduin kliinisin kokein), niin aiheesta on kuitenkin ollut jonkin verran kirjoituksia lääketieteellisissä julkaisuissa ja haastatelluilla on käytännön tuntuma asiaan. Ja heillä näyttää olevan mitä ilmeisimmin halu muuttaa käytäntöjä.

Toisaalta masennuslääkkeiden runsas käyttö lievien ja keskivaikeiden masennusten hoidossa on ristiriidassa tutkimusnäytön kanssa. Tutkimukset osoittavat psykoterapian vähintään yhtä tehokkaaksi kuin lääkkeet ovat. On myös julkaistu useita laajoja ja toistettuja tutkimuksia, joissa masennuslääkkeiden hyöty on kyseenalaistettu.

Nämä tutkimustulokset eivät kovin hyvin näy mediassa eikä käytännön terveydenhuollossa – ainakaan vielä. Yhtä kaikki liiallinen lääkkeiden syöminen aletaan pikku hiljaa ymmärtää yhteiskunnalliseksi  ongelmaksi. Toisin sanoen hyvillä ja ihmishenkiä pelastavilla lääkkeillä on toinenkin, se synkempi puolensa. Tätä on tutkinut kansainvälisesti arvostettu professori Peter Götzsche, katso esimerkiksi Kriisin tynkää psyiatriassa  ja  Liika on liikaa

Tiede, käytäntö ja politiikka nivoutuvat terveyspalveluja kehitettäessä ja uudistettaessa läheisesti toisiinsa. Terveystutkimusta taas ohjaa tiedepolitiikka, jonka siivilän läpi määräytyy se, mitä kussakin yhteiskunnassa ja kunakin historiallisena aikana tutkitaan. Toisin sanoen tiedepolitiikka vaikuttaa huomattavasti siihen, millaisista terveyspalveluista ylipäänsä voi kertyä tutkimusta. Tutkimusta kun kun ei voi tehdä ilman taloudellisia resursseja.

Perinteisiä ja uusia hoitoja tulee näyttämölle

Koko ajan tulee käyttöön uusia tapoja hoitaa ja edistää terveyttä, parantaa sairauksia ja lievittää kärsimystä. Eri hoito- ja lääkintäjärjestelmien välillä on aina ollut kärhämää. Keskiajalla kirkko määritteli, miten ja kuka sai hoitaa ihmisiä. Nyt määrittelyvalta on pitkälti biolääketieteellisellä yhteisöllä. Valta ei tosin ole ehdotonta.

Ihmiset  ovat aikaisemmin valinneet ja valitsevat edelleen eri hoitofilosofioista kumpuvia avun muotoja. He käyttävät erilaisia hoito- terveydenedistämistapoja hybridimäisesti: rinnakkain ja samanaikaisesti eikä heille tällaisessa toiminnassa välttämättä ole mitään ristiriitaa.  Eri hoitomuotojen arvostus ja hyväksyttävyys vaihtelevat eri yhteiskunnissa. Valinnat nojaavat tieteeseen, käytäntöön ja politiikkaan.

Lääkäriliitto ajaa puoskari/uskomushoitolakia, josta olen jo aikaisemmin kirjoittanut Uskomaton uskomushoitolaki ja samanaikaisesti monet muut toimijat pyrkivät vaikuttamaan päättäjiin oman hoitosuuntauksensa integroimiseksi julkiseen terveydenhuoltoon. Liikettä on moneen suuntaan.

Kiropraktikot ja naprapaatit pyrkivät vaikuttamaan poliitikkoihin asemansa parantamiseksi terveydenhuollossa. Kummastakin hoitomuodosta on olemassa tutkimusnäyttöä. Kumpikaan hoitomuoto ei Suomessa ole sairausvakuutuksesta korvattava, mutta hoitajat ovat Valviran hyväksymiä ammattilaisia. Manipulaatiohoidoista kirjoitin äskettäin.

Kiinalaista lääketiedettä harjoitetaan maailmalla laajasti, myös Suomessa. Siitä on erittäin runsaasti kansainvälistä tutkimusta. Myös intialaista Ayurvedaa tutkitaan.  Sveitsissä pakollinen sairausvakuutus korvaa lääkärin tarjoamia, Suomessa  täydentäviksi (”uskomushoidoiksi”) luokittuvia hoitomuotoja.

Suomessakin on paljon lääkäreitä  ja muita terveydenhuollon ammattihenkilöitä, jotka ovat päätyneet käyttämään ”ulkolääketieteellisiä” eli muita kuin nykyjärjestelmän työkalupakkiin kuuluvia hoitomuotoja joko itselleen, potilailleen tai molemmille. He ovat havainneet ne hyödyllisiksi kokemuksesta tai tutkimusjulkaisuja lukemalla. Rohkeimpien ääni alkaa pikku hiljaa kuulua yhteiskunnassamme, mistä esimerkkeinä ovat nuo antibioottikriittiset lääkärit.

Toistan tässä lopuksi ajatuksen, jonka olen esittänyt jo  aikaisemmin: Jos keskustelu eri hoitonäkemyksistä ymmärretään kahden tai useamman  erilaisen ja toisiaan täydentävän näkemyksen vuorovaikutukseksi, niin näennäisestä ristiriidasta tai paradoksista voi tulla muutosagentti. Silloin jännite eri hoitonäkemysten välillä voikin ohjata uuteen ymmärrykseen ja luoviin ratkaisuihin.

Seuraavassa kirjoituksessa jatkan tätä teemaa konkreettisella esimerkillä. Kirjoitan kalevalaisesta jäsenkorjauksesta ja sen terveyspoliittisesta polusta. Aiheesta keskusteltiin eduskunnassa viime keskiviikkona, Kalevalan päivänä järjestetyssä seminaarissa Tieteellisesti tutkitut perinnehoidot, josta tilaisuuden puheenjohtajana toiminut kansanedustaja  Eeva-Maria Maijala on kirjoittanut blogijutun.

 

Tuore meta-analyysi: Manipulaatiohoidoista apua alaselkäkipuihin

  1. siperialainen ikkunaTuoreen meta-analyysin (Coulter et al 2018) mukaan on saatu kohtuullisen hyvänlaatuista näyttöä sille, että manipulaatio- ja mobilisaatiohoidot todennäköisesti vähentävät alaselkäkivuista kärsivien potilaiden kipuja ja parantavat toimintakykyä tehokkaammin kuin muut terapiat.

Coulter et al 2018 Kuvio 3. Kivun lievittyminen.

Kiropraktiikka pain 2018 muok.jpg

Manipulaatio vaikuttaisi tuottavan suurempia vaikutuksia kuin mobilisaatio. Molemmat osoittautuivat turvallisiksi. Monihoito-ohjelmat saattavat olla lupaava vaihtoehto alaselkäkipujen hoitoon.

Juttelin tästä meta-analyysista Australiassa kiripraktikoksi kouluttautuneen Juho Hynnisen kanssa.

– Kiropraktiikka on konservatiiviseen tuki- ja liikuntaelinhoitoon- ja kuntoutukseen suuntautunut tieteen ala, jossa käytetään eri tilanteissa eri työkaluja, kuten manipulaatiota, pehmytkudosterapioita, tuki- ja liikuntaelinkuntoutusta, ergonomisista neuvontaa ja kipuun liittyvää biopsykososiaalista koulutusta, Juho Hynninen sanoo.

– Ei ole olemassa yhtä ja ainoaa kiropraktikon hoitoa. Kiropraktikolla on monivuotinen korkeakoulututkinto. Siinä tieteeseen perustuva peruskoulutus on sama kuin lääkäreillä. Esimerkiksi Tanskassa kolme viidestä kiropraktikon opintovuodesta opiskellaan lääketieteen linjalla. Zurichin yliopistossa neljä kuudesta vuodesta opiskellaan yhdessä lääkäreiksi valmistuvien kanssa. Kiropraktiikassa painopiste on manuaalisissa, käsillä tehtävissä lääketieteeseen nojaavissa hoitotavoissa, joihin erikoistutaan perusopintojen jälkeen, Hynninen mainitsee.

Eikö Suomessa tunneta kiropraktiikan toimintatapoja? Vai mistä mahtaa johtua, että  Lääkäriliitto edelleen sijoittaa kiropraktiikan omissa lääkärien asennetutkimuksissaan uskomushoidoksi. Koulutuksen perusteella näyttäisi siltä, että kiropraktikoilla on peruslääkäreitä paremmat tiedot tuki- ja liikuntaelimistön toiminnasta ja taidot hoitaa lääkkeettömästi näitä vaivoja.

Lääkärilehden mukaan ”Uskomushoidoilla tarkoitetaan sellaisia hoitomuotoja, joilla ei ole yleisesti tunnustettua asemaa lääketieteessä. Niitä kutsutaan myös täydentäviksi hoidoiksi ja vaihtoehtohoidoiksi vähän näkökulmasta ja hoidosta riippuen.” (Ruskoaho ym. 2016) Lääkäri Päivi Räsäsen ja Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Kati Myllymäen mukaan uskomushoito on hoito, jonka tehosta ja turvallisuudesta ei ole tutkimusnäyttöä. (Ks. Uskomaton uskomushoitolaki).

Kiropraktiikalla on tunnustettu asema suomalaisessa terveydenhuollossa. Kiropraktikko  on Valviran hyväksymä ammattinimike (kuten ovat myös osteopaatti ja naprapaatti). Useissa kehittyneissä maissa kiropraktikot luokitellaan Primary Care Provider -tason terveydenhuoltohenkilöiksi, eli heillä on lääkäreiden tavoin diagnoosivalmius sekä läheteoikeudet eri jatkotutkimuksiin. Silti Lääkärilehti julkaisi kaksi vuotta sitten  lääkärikyselyyn liittyvän kuvion:

Kuviosta 1  näkyy, että valtaosa haastatelluista (vihreän ja oranssin palkin yhteismäärä) lääkäreistä hyväksyy kiropraktiikan tai voisi harkita itsekin sitä käyttävänsä. Sama pätee myös akupunktioon, lymfahierontaan, naprapatiaan ja osteopatiaan. Jäsenkorjauksen hyödyistä on olemassa suomalaista tutkimusnäyttöä (ei meta-analyysejä, koska tutkimuksia on niin vähän) (Vertanen ym. 2017). Suomalaistutkimuksissa osoitettiin perinteinen suomalainen jäsenkorjaus kliinisissä kokeissa (Hemmilä 2005, Zaproudina ym. 2007) ja potilaita haastattelemalla ja havainnoimalla (Hernesniemi 1992, Hänninen ym. 2004) tehokkaaksi ja toimivaksi hoitomuodoksi kroonisten niskakipujen lievittäjänä. Silti neljännes vastanneista lääkäreistä katsoi vuonna 2016, että jäsenkorjaus ptäisi kieltää. Vyöhyketerapiaan lähes puolet vastaajista suhtautui myönteisesti. (Reiki, homeopatia ja henkiparannus -mitä se lieneekään-herättävät eniten vastustavia mielipiteitä. Joogasta ja meditaatiosta ei kysytty mitään, vaikka ne ovat melko laajasti kansalaisten käyttämiä, eikä ”niillä ole yleisesti tunnustettua asemaa lääketieteessä”.)

Herää kysymys, kuinka on mahdollista, että lääkäreiden ammattiliiton lehti pitää uskomushoitajina Valviran hyväksymiä ja rekisteröimiä ammattilaisia ja hoitomuotoja, joiden hyödyistä on tutkimusnäyttöä ? Tai kääntäen: Mitä on pääteltävä Suomen valvontaviranomaisten suhteesta terveydenhuollon ammattiyhdistyksiin?

No, ehkä tällainen ”uskomushoitotutkimus” jää viimeiseksi laatuaan; asialliset perustelut kun uskomushoito-termin käyttöön tällaisissa mielipidemittauksissa  puuttuvat.  Käsitesekaannus näyttää aika isolta. Koulutustarve on ilmeinen.

Tutkimuksia seitsemän vuoden ajalta

Alussa viittaamaani manipulaatiohoitojen systemaattiseen kirjallisuuskatsaukseen ja meta-analyysiin haettiin tutkimuksia sähköisistä tietokannoista vuosien 2000 (tammikuu) ja 2017 (maaliskuu) väliseltä ajalta. Tarkoituksena oli selvittää erilaisten manipulaatio- ja mobilisaatiohoitojen turvallisuus, teho ja vaikuttavuus kroonisen alaselkäkivun hoidossa.

Vertailtavat tulosmuuttujat olivat itse arvioitu kipu, toimintakyky, terveyteen liittyvä elämänlaatu ja haittavaikutukset. Tutkimuksen rahoitti Yhdysvaltain kansallisen terveysinstituutin täydentävänä integroivan terveyden kansallinen keskus.

Alaselkäkivut ovat hyvin yleisiä. Valtaosa ihmisistä kärsii niistä joskus elämänsä aikana. Yhdysvalloissa kroonisesta alaselkäkivusta arvioidaan kärsivän noin 23 % väestöstä ja sen arvioidaan aiheuttavan toimintakyvyn vähenemistä 11-12 %:lle väestöstä.

Lääkkeettömiä hoitoja

Kivun hoitoon suhtaudutaan eri terveydenhuollon aloilla hyvin eri tavoin. Monet lääkärit luottavat tulehduskipulääkeisiin, opioideihin, muihin lääkkeisiin ja leikkaukseen tärkeimpinä hoitomenetelmiä. Koska näissä kaikissa on potentiaalisia riskejä, lääkkeettömien lähestymistapojen on ajateltu tuottavan vähemmän haittavaikutuksia, ja niitä käytetäänkin paljon.

Kipuja voidaan hoitaa esimerkiksi selkärangan manipulaatiolla, käyttäytymisterapialla, liikunnalla, transkutaanisella hermostsimulaatiolla, laserterapialla ja joogalla. Muita terapioita ovat mm. akupunktio, pinnallinen lämpöhoito esimerkiksi lämpökääreet, kuumavesipullot, kuumat pyyhkeet ja sähköiset lämpölaput. Manuaalisia terapioita tarjoavat fysioterapeutit, hierojat, kiropraktikot ja osteopaatit (Suomessa myös jäsenkorjaajat). Nämä voivat sisältää selkärangan manipulaatiota ja mobilisaatiota ja näitä käytetään usein joko yhdessä tai erikseen alaselkäkipua hoidettaessa.

Systemaattisia katsauksia on tehty: tulokset vaihdelleet

Aikaisemmat systemaattiset katsaukset eivät ole viitanneet siihen, että selkärangan manipulaatiohoidot olisivat parempia kuin tavanomainen hoito kroonisessa alaselkäkivun hoidossa. Uudemmat katsaukset ovat kuitenkin osoittavat, että manipulaatio- ja mobilisaatiohoidot ovat käyttökelpoisia vaihtoehtoja kivun lievityksessä. Kuitenkin niiden teho vaihtelee sen mukaan, miten pitkään oireet ovat kestäneet, miten hoitoa on annettu, esimerkiksi onko se yhdistetty liikuntaan tai johonkin yleislääkärin hoitoon, millaisin annoksin on hoidettu, millaiset ovat seurantajaksot olleet ja mitä on käytetty vertailtavina tulosmuuttujina (eli mihin manipulaatiohoitoa on verrattu).

Vaikka nämä arvioinnin eri tekijät ja sen mukaan arviointitulokset ovat vaihdelleet eri analyyseissä suuresti, niin kokonaisuudessaan manipulaatio- ja mobilisaatiohoitojen on todettu yksittäisissä tutkimuksissa olevan tehokkaita verrattuna muihin terapiamuotoihin.

Tuoreen systemaattisen katsauksen ja meta-analyysin mukaan multimodaaliset (monihoitoiset) ohjelmat osoittautuivat lupaaviksi. Tämä tarkoittaa sitä, että,  sen lisäksi että potilas käyttää jotakin manipulaatio- tai mobilisaatiohoitoa, tulokset voivat parantua kun siihen yhdistetään myös jokin muu avun muoto, esimerkiksi (yksilöllisesti kiputapauksen mukaan) liikunta potilaan kunnon mukaan ja sen mukaan minkälaista liikuntaa hän on ennestään tottunut harjoittamaan ja mitä hänen on reaalisesti mahdollista arkielämässään harjoittaa (liikunnan pitää olla suhteellisen helposti toteutettavissa).

”Puhdas” yhden hoidon vaikutus yhteen vaivaan  on ongelmallinen tutkittaessa hoitoyhdistelmiä reaalielämässä

Manipulaatiohoidot samoin kuin monet muutkin hoitokokonaisuudet, jossa on mukana monta erityyppistä (fysiologista, psykologista, terveyskäyttäytymiseen liittyvää) hoitavaa osaa/komponenttia, ovat kuvaava esimerkki siitä, kuinka ns. ”puhdas” satunnaistettu lääketieteellinen kliininen koe (RCT-tutkimus), jolla pyritään arvioimaan erilaisten hoitojen tehoa kontrolloidusti ja luonnontieteelle tyypillisin tutkimusmenetelmin poistamalla subjektiivisten asioiden kokemista ja muita väliin tulevia muuttujia, on riittämätön metodi. Kyse ei ole RCT-metodin puutteista, vaan siitä, että multimodaalisten hoitomuotojen vaikuttavuuden arviointiin puhdas RCT- tutkimusideologia on riittämätön.

Alaselkäkivun syyt esimerkiksi voivat joissakin tapauksissa olla alun perin muita kuin biologisia, jolloin näihin syihin (ympäristöön, psykologiaan, käyttäytymiseen, asennoitumiseen, palvelujen käyttöön jne.) vaikuttamalla vaikutetaan myös itse kipuongelmaan (mahdollisesti myös fysiologisen mekanismin avulla).

Alaselkäkipujen hoitotutkimukset ovat olleet hyvin heterogeenisiä ja ne ovat siis poikenneet toisistaan esimerkiksi potilasaineiston suhteen juuri siksi, että alaselkäkivut ovat niin yleisiä ja ne koskettavat hyvin erilaisia potilasryhmiä. Potilailla voi myös olla monia muita sairauksia, jotka vaikuttavat kokonaishoitoon. Mitä useampia kipuun vaikuttavia tekijöitä on, sitä enemmän niillä on vaikutusta myös valittuihin tulosmuuttujiin, vertailuryhmiin ja kaiken kaikkiaan tutkimuksen designiin.

Kontrolloidussa satunnaistetussa kliinisessä RCT-kokeessa tutkimusta sekoittavia tekijöitä (kuten subjektiivisia tunteita ja muita yksilöllisisä tekijöitä) pyritään kontrolloimaan eli rajoittamaan, että ne eivät sotkisi alkuperäistä  tutkimusasetelmaa (yleensä tutkimusta yhden  yksittäisen hoitomuodon vaikutuksesta yhteen sairauteen). Kuitenkin nämä sekoittavat tekijät ovat alaselkäkipupotilaan elämän todellisuutta. Ne ovat arkea. Tämä selittyy juuri sillä, että krooninen alaselkäkipu on todellisuudessa hyvin monitekijäinen tila, joka liittyy sekä spesifeihin että ei-spesifeihin lääketieteellisiin vaivoihin ja sairauksiin.

Epäspesifi, määrittelemätön krooninen alaselkäkipu on kenelle tahansa ammattilaiselle hankalasti ”objektiivisin”, ulkoisin mittarein arvioitava vaiva, ja kivun luonne ja sen taustalla oleva patofysiologia ymmärretään kaiken kaikkiaan melko huonosti. Sen vuoksi krooninen epäspesifi alaselkäkipu itse määritelmältään on jo heterogeeninen.

Asiallinen kivun arviointi ja potilaalle hyväksyttävien menetelmien käyttö on kuitenkin  tärkeä ennakkoehto sille, että voidaan tehdä onnistunut kivun hoitosuunnitelma ja vastaavasti myöskin hoitoa ja sen vaikuttavuutta koskeva tutkimus. Manipulaatio- ja mobilisaatiohoitojen tyyli, tekniikat, annostukset ja kestot vaihtelevat huomattavasti kunkin potilaan mukaan. Se, mikä voi toimia jollekin voi olla tehotonta jollekin toiselle. Ihmiset kun ovat yleisistä yhtäläisyyksistään huolimatta hyvin erilaisia psykofysiologiansa, elämänhistoriansa ja -tilanteensa mukaan.

Näin ollen on tärkeää tehdä myös sellaista tutkimusta, jossa kaikki potilaan vointiin vaikuttavat asiat pyritään ottamaan huomioon, ei sulkeistamaan mahdollisimman täydellisesti pois tutkimusasetelmasta.

Kyse ei tässäkään ole joko-tai -asetelmasta eli että tutkimusmenetelmäksi on valittava joko tiukka satunnaistettu plasebokontrolloitu kliininen koe tai ihmisen kokonaiselämän huomioon ottava tutkimusasetelma. Molemmat ovat tärkeitä. Kumpaakin on syytä soveltaa – tilanteen mukaan. Rinnakkain.

Kipu on kokemus

Arvelen, että joku kriittinen tarkkailija on jo esittänyt mielessään kysymyksen: ”Kuinka sitten tuollaista kokonaisvaltaista tutkimusta voi tehdä, kun mitään konkreettisesti mitattavaa ja arvioitavaa on vaikea määritellä suuren väliin tulevien muuttujien määrän vuoksi? Epärealistista?”

Vastaan tähän: ”Kysymys on tutkimuksen taustaoletusten (ihmiskuvan ja terveyskäsityksen) erilaisuudesta verrattuna puhdaslinjaisen RCT:n tärkeimpään oletukseen: ”yksi annos hoitoa vaikuttaa yhteen oireeseen/vaivaan/sairauteen”. RCT:tä sovelletaan toki laajemmissakin yhteyksissä, sehän on epidemiologiseen ja tilastotieteelliseen tutkimusajatteluun nojaava tutkimusmenetelmä.

Laajennetussa RCT- katsannossa oletetaan ihmisen ja hänen terveysongelmiensa monimuotoisuus lähtötilanteeksi. Tästä alkuoletuksesta lähtien aletaan miettimään, millä metodeilla tutkitaan potilaan kannalta tärkeintä asiaa: saako ihminen apua, mistä hän kokee sitä saavansa  ja missä määrin. Esimerkkitapauksessamme alaselkäkipuun. Tämä on siis hoitotutkimuksen toteuttamiseen liittyvä teoreettinen ja metodologinen kysymys, jonka viisas ratkaisu voi vaikuttaa olennaisesti käytäntöönkin eli potilaiden kivun lievitykseen.

Tällaisessa tutkimusotteessa mittareina voidaan käyttää potilaiden kokemusten (kivun määrän, useuden, kiputilanteiden jne) ja fysiologisten mittareiden lisäksi ja ohella esimerkiksi terveyspalvelujen käyttöä ja tarpeen muutoksia (kuten lääkäri- ja muiden hoitokäyntien, lääkkeiden käytön, leikkauksien määrän muutoksia)  sekä työpoissaolojen määrää pidemmällä aikavälillä. Muuttujat on suunniteltava tutkimuskysymyksen mukaan.

Joka tapauksessa potilaat ja heidän kokemuksensa on tärkeää ottaa entistä laajemmin mukaan tutkimustoimintaan, jotta pystytään fokusoitumaan siihen, mistä voisi olla kaikkein eniten hyötyä kivuista kärsiville. Potilaan kokemusta ei voi mitenkään sivuuttaa. Kipu on kokemus.

Yksi hoito – yksi parannus vai monihoitoinen apu?

Yleisessä RCT-tutkimuskäytännössä on haasteena se, että ”yhden kiropraktiikan” vaikutusta ei sinänsä ole olemassa. Kiropraktiikka on tieteen ala – ei tekniikka, sanoo Juho Hynninen.

– Tämä unohdetaan usein, kun lähdetään tutkimaan kiropraktiikan vaikutuksia. Yhden terapian tutkimuksissa saadaan harvoin selkeää yhden hoidon vaikutusta yhteen vaivaan, mutta terapiamuotojen yhdistäminen ja yhteistyö näyttää tuovan selkeästi suuremmat hyödyt kun mikään terapia yksinään.

-Tule-hoidoissa tämä on olennaista. Kaikki yksittäiset hoitomuodot jäävät yhdistelmähoitojen jalkoihin. RCT:t eivät näytä koko kuvaa, koska muuttujia on pakko kontrolloida. Kliiniset ”tosielämän” tutkimukset taas paljastavat suurempia hyötyjä. Mm. tutkimuksissa ei ole yleensä tarkennettu mitä manipulaatioterapialla (SMT, spinal manipulative therapy) on tarkoitettu tai minkälaista manipulaatioterapiaa koehenkilöille on annettu. Toinen tutkimusten ongelma on myös se, että ns. ”subgroup” analyysejä ei ole tehty ja kaikki selkäkipu niputetaan samaan ryhmään. Analogiana käy se, että kaikkea vatsakipua hoidettaisiin aina happosalpaajilla tai kaikkea päänsärkyä parasetamolilla tutkimatta, mikä ongelman oikeasti aiheuttaa, Hynninen sanoo.

Kirjallisuusviitteet

Ian D. Coulter, Cindy Crawford, Eric L. Hurwitz, Howard Vernon, Raheleh Khorsan, Marika Suttorp Booth, Patricia M. Herman, Manipulation and mobilization for treating chronic low back pain: a systematic review and meta-analysis, The Spine Journal (2018).

http://www.thespinejournalonline.com/article/S1529-9430(18)30016-0/fulltext Katsottu 31.1.2018

Hemmilä HM. Bone setting for prolonged neck pain: a randomized clinical trial. J Manipulative Physiol Ther 2005;28:508-15.

Hernesniemi A. Meneillään olevaa tutkimusta: jäsenkorjaaja tutkimassa ja hoitamassa potilasta. Sosiaalilääk Aikak 1992;29:181-187.

Hänninen O, Räsänen V, Zaproudina N, ym. Tuki- ja Liikuntaelinkipujen perinnehoito vanhan kirjallisuuden ja tämän päivän havaintojen valossa. Hippokrates Suomen lääketieteen historian seuran vuosikirja 2004;21:13-26.

Juho Ruskoaho VTM, tutkija, Suomen lääkäriliitto ja Lauri Vuorenkoski LT, Terveyspoliittinen asiantuntija, Suomen Lääkäriliitto. 2016. Lääkärit suhtautuvat kriittisesti uskomushoitoihin. Suomen Lääkärilehti 9/2016 vsk 71, s. 2446 – 2448.

Vertanen P, Hänninen O, Piippo S, ym. Perinnehoitojen verhottu tieto. Kalevalainen kansanparannus –säätiö; 2017.

Zaproudina N, Hänninen O, Airaksinen O. Effectiveness of traditional bone setting in chronic neck pain: Randomized clinical trial. J Manipulat Physiol Therap 2007;30:432-437.

Muut

Keskustelu kiropraktikko Juho Hynnisen kanssa 28.-31.1.2018. http://kampinkiropraktiikka.fi/kiropraktikko-fysioterapia/ Katsottu 31.1.2018

Akuutin selkäkivun hoitotutkimuksista katso World Federation of Chiropractic -sivut: http://www.wfcsuggestedreadinglist.com/acute-low-back-pain.html Katsottu 31.1.2018

 

 

Tutkimustietoa vaihtoehtohoitojen haitoista ja hyödyistä tarvitaan

Helsingin Sanomat julkaisi tänään 19.1.2018  kommenttini Päivi Räsäsen  mielipidekirjoitukseen HS 15.1.2018.  Teemaa käsitteli myös HS:n uutinen 15.1.2018, jossa Lääkäriliitto otti asiaan kantaa Räsästä tukien.

Yksityiskohtaisemmin tarkastelen mielipidekirjoituksen ja uutisen sisältöä jutussani Uskomaton uskomushoitolaki ja kirjoituksessa, jossa koskettelen myös Ruotsin potilasturvallisuuslakia ja Ruotsin hallituksen meneillään olevaa selvitystä siitä, kuinka  potilaiden lisääntynyt osallistuminen ja potilasturvallisuus voidaan taata muussa kuin vakiintuneessa hoidossa.

Suomessakin saattaisi olla hyödyllistä  ottaa viralliseen kielenkäyttöön neutraali termi ”muu kuin vakiintunut hoito” vaihtoehtohoidon sijaan? Vaikuttaisi järkevältä, sillä käyttäjätutkimusten mukaan näitä ”muita” ei yleensä käytetä vaihtoehtona ”vakiintuneelle”, vaan niiden ohella ja lisänä.

Kommenttini HS 19.1.2018:

Tutkimustietoa vaihtoehtohoitojen haitoista ja hyödyistä tarvitaan

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia.

Julkaistu: 19.1. 2:00          

Lääkäri ja kansanedustaja Päivi Räsänen (kd) kirjoitti (HS 15.1.), että ”sairaita tulee suojata uskomushoitojen haitoilta esimerkiksi Ruotsin mallin mukaisesti”.

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia. Termi ”uskomushoito” on vieras tieteellisessä kirjallisuudessa ja lakiteksteissä. Se on epäselvä eikä kerro, että uskomushoitamista eli tieteellisesti tutkimattomia käytäntöjä on ­sekä terveydenhuollon sisällä että sen ulkopuolella. Termi on vakiintunut mielipidekirjoituksissa.

Ruotsin potilasturvallisuus­laki säätää terveydenhuollossa ja sen ulkopuolella toimivien henkilöiden ammattityöstä, ei hoitomuodoista, aineista tai vanhempien vastuista. Se ei voi ratkaista hopeavesiongelmaa ja rokotusvastaisuutta. Ratkaisuvinkkejä saattaa tulla Tampereen ja Turun yliopistoissa aloitetusta tutkimuksesta Vaihto­ehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään.

Ruotsin hallitus on asettanut komitean selvittämään kevääseen 2019 mennessä, kuinka potilaiden lisääntynyt osallistuminen ja potilasturvallisuus voidaan taata muussa kuin vakiintuneessa hoidossa.

Aihe on tärkeä meilläkin. Kolmannes aikuisista käyttää täydentäviä hoitoja vakiintuneen hoidon ohella ja lisänä. Tutkimustietoa haitoista ja hyödyistä tarvitaan, myös lainvalmistelua varten.

”Uskomushoidon” ja ”tieteellisen hoidon” vastakkainasettelu kuvaa huonosti hoitamisen monimuotoista kenttää. Tarvitsemme asiallista ja tieteellistä keskustelua.

Pauliina Aarva

yhteiskuntatieteiden tohtori,

dosentti, terveystutkija, Tampere

  

 

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia

Korakrit Arunanondchai20180106_133249 (7)

Osa Korakrit Arunanondchain teoksesta Kiasmassa 6.1.2018

Hesari ei julkaissut kommenttiani Päivi Räsäsen uskomushoitoajatelmiin (HS 15.1.2018). Soitin tänään 18.1.2018 toimitukseen ja sain vastauksen, että juttuni oli liian pitkä. Lyhensin sen suunnilleen puoleen alkuperäisestä, ja lähetin uudestaan. Julkaisen pitkän version nyt tässä.  Olen kopioinut Räsäsen koko kirjoituksen alle, jotta  kommenttivastaukseni  tulee ymmärretyksi asiayhteydessään ja jotta nekin, jotka eivät ehkä saa HS:n nettiversiota auki, voivat tutustua tekstiin.  Lyhennetyn version julki tuloa Hesarissa jään odottelemaan. Ehkäpä huomenna. 

Pyrkimykseni on tuoda esiin tutkimustietoon perustuvia toisenlaisiakin näkemyksiä kuin ”uskomushoitojen vaarallisuutta” julistavat kirjoittajat ovat systemaattisesti esittäneet jo ainakin parikymmentä vuotta Hesarissa, Ylessä, Aamulehdessä, Turun Sanomissa ja muissakin päälehdissä lähes puhdaslinjaisesti. En ole kertomassa ns. ”vaihtoehtoisia faktoja” eli valheellista tietoa,  vaan faktoihin perustuvia näkemyksiä, jotka ovat saaneet valtavirtamediassa kovin vähän ja monesti vinoutunutta huomiota. Räsäsen teksti on räikeä esimerkki terveysviestinnän vinoumasta. 

Ei minulla ole harhakuvitelmia vallastani vaikuttaa keskustelukulttuuriin ja tiedotusvälineiden sisältöön. Teen vain sen, minkä älyllinen ja sydämeni rehellisyys edellyttää. Toimin niillä resursseilla ja niissä kanavissa, jotka minulle avautuvat.  Se ei ole paljon valtaisassa median sekä terveys- ja tiedeyhteisön koneistossa, mutta olen kiitollinen vähästäkin.   

Päivi Räsäsen kirjoitus

Päivi Räsänen HS:n mielipide­­palstalla: Ihmisiä pitää suojata lailla uskomus­hoitojen haitoilta

Kun kyseessä on hengenvaarallinen sairaus, lainsäädännön tulee sallia vain vaikuttaviksi ja riittävän turvallisiksi osoitetut hoitomuodot.

Ihminen on kokonaisuus. Jo huomioiduksi tulemisen kokemus lisää hyvinvointia.

Ongelma syntyy, kun hoito aiheuttaa vakavia terveyshaittoja, tai kun hyödytön hoito viivästyttää vaikuttavan hoidon saamista. Suomessakin on ollut tilanteita, joissa uskomushoidosta on koitunut vakavaa terveysvaaraa. Kuluttajansuojan kannalta on kestämätöntä, jos lupaukset hoidon vaikuttavuudesta osoittautuvat katteettomiksi.

Etenkin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla on levinnyt villitys markkinoida hopeavettä terveystuotteena ehkäisemään bakteerien ja virusten leviämistä. Sitä mainostetaan käytettäväksi myös lapsille ja raskauden aikana.

Äiti kertoi Ylen Spotlight-ohjelmassa panevansa hopeavettä lapsensa tuttipulloon. Poliisi on käynnistänyt esitutkinnan, ­onko äiti syyllistynyt lapsensa pahoinpitelyyn. Ei ole osoitettu, että hopeavedellä olisi minkäänlaisia terveyshyötyjä. Jo muutaman ruokalusikallisen annos voi johtaa myrkytykseen. Se kertyy elimistöön, esimerkiksi aivoihin, ja suoraan istukan läpi ­sikiöön.

Uskomushoitoihin kytkeytyy myös ideologinen rokotusten vastustaminen. Rokotukset ovat lääketieteen historian kustannustehokkaimpia ja merkittävimpiä terveysinvestointeja. Niiden avulla on voitettu tappavia tauteja, ja ne estävät vuosittain 2–3 miljoonan lapsen kuoleman.

Rokotteen ottaminen suojaa rokotettua, mutta se on myös vastuullista lähimmäisyyttä niitä kohtaan, joiden puolustus­kyky on heikko.

Vanhuksille, syöpäpotilaille tai pikkulapsille influenssa voi olla hengenvaarallinen, ja rokotteella voi estää itseään tartuttamasta heitä.

Mitä laajemmin väestöä rokotetaan, sitä heikompi on epidemia ja sitä paremmin puolustuskyvyltään heikot selviytyvät. Laumasuoja pelätyn tuhkarokon leviämistä vastaan syntyy, kun 96–99 prosenttia väestöstä on rokotettu.

Rokote annetaan vasta yli vuoden iässä, jota ennen lapsi on laumasuojan varassa. Terveydenhoitohenkilöstön oman rokottautumisen tulisi olla itsestäänselvyys.

Tarvitsemme uskomushoitoja koskevan lainsäädännön. Sairaita tulee suojata uskomushoitojen haitoilta esimerkiksi Ruotsin mallin mukaisesti. Ruotsin mallissa syöpäsairaita, raskaana olevia tai alle 8-vuotiaita lapsia ei voi hoitaa kuin henkilö, jolla on lainmukainen terveydenhoidon koulutus.

Kun kyseessä on hengenvaarallinen sairaus, lainsäädännön tulee sallia vain vaikuttaviksi ja riittävän turvallisiksi osoitetut hoitomuodot.

Terveydenhuollon tarjoamien hoitojen ja uskomushoitojen tulee erottua toisistaan selkeästi markkinoinnissa, terveysneuvonnassa ja hoitoon hakeuduttaessa.Päivi Räsänen, kansanedustaja (kd), lääketieteen lisensiaatti, Riihimäki

Hesariin lähetetty kommenttini, joka on julkaistu lehdessä lyhyemmässä muodossa 19.1.2018

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia

Kansanedustaja Päivi Räsänen vaatii (HS 15.1.2018) Suomeen uskomushoitoja koskevaa lainsäädäntöä Ruotsin mallin mukaan. Ruotsissa sellaista ei ole.  Siellä on potilasturvallisuuslaki (Patientsäkerhetslag 2010:659).

Tieteellisessä kirjallisuudessa termiä ”uskomushoito” ei käytetä. Se ei sovi lakiteksteihinkään, koska se on epäselvä. Se ei kerro mitään siitä, kuinka uskominen, luottamus ja kohdatuksi tuleminen ovat osa kaikkea hoitamista. Uskomushoitoa on sekä terveydenhuoltojärjestelmän sisällä että sen ulkopuolella. Termi on vakiintunut vain Suomessa mielipidekirjoituksissa ja tunteisiin vetoavassa puheessa.  

Ruotsin potilasturvallisuuslaki säätää terveydenhuollossa ja sen ulkopuolella toimivien henkilöiden ammatillisesta toiminnasta. Ruotsissa muu kuin virallinen terveydenhuoltohenkilöstö ei saa ammattimaisesti diagnosoida tai hoitaa kenenkään sairautta tai tilaa, joka on syöpä, diabetes, epilepsia, raskaus tai synnytys, ei saa käyttää nukutusta, hypnoosia tai radiologisia menetelmiä, antaa kirjallisia ohjeita ilman potilasta tutkineen ja hoitaneen henkilön tutkimusta, ei saa hoitaa alle 8-vuotiaita eikä saa sovittaa piilolinssejä.

Laki ei puutu siihen, mitä vanhemmat pistävät lastensa suuhun, ei myöskään myytäviin tuotteisiin. Ruotsin esimerkki on sopimaton Päivi Räsäsen esille nostamien hopeavesiongelman ja rokotusvastaisuuden ratkaisemiseksi.  

Vinkkejä saattaa tulla vastikään käynnistyneestä Tampereen ja Turun yliopistojen yhteisestä tutkimuksesta ”Vaihtoehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään”.   

Ruotsissa työskentelee parhaillaan hallituksen nimeämä komitea tekemässä selvitystä ja ehdotuksia siitä, kuinka ”potilaiden lisääntynyt osallistuminen ja potilasturvallisuus muussa kuin vakiintuneessa hoidossa” toteutuu ja turvataan Ruotsissa. Työ valmistuu keväällä 2019.  http://www.regeringen.se/rattsdokument/kommittedirektiv/2017/04/dir.201743/.

Aihe on tärkeä Suomessakin. Kolmannes aikuisista käyttää täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja eli muuta kuin vakiintunutta hoitoa.  Osuus on hieman suurempi kuin Euroopassa keskimäärin. Vaikka näitä  hoitomuotoja käytetään lähes aina vakiintuneen hoidon tukena ja lisänä, esimerkiksi osana kuntoutusta ja terveyden edistämiseksi, tutkimustietoa tarvitaan yleisimpien hoitomuotojen hyvinvointivaikutuksista (haitoista ja hyödyistä) yksittäisille kansalaisille ja koko kansanterveydelle. Tieto on välttämätöntä myös lainvalmistelussa.  

Tieteellisesti tutkitun ja tutkimattoman hoitamisen kenttä on paljon vivahteikkaampi ja monimutkaisempi kuin Päivi Räsäsen esittämä yksinkertaistettu vastakkainasettelu ”uskomushoito” vs. ”tieteellinen hoito” antaa ymmärtää. Vastakkainasettelun sijaan tarvitsemme avointa, asiallista ja tieteellistä keskustelua.

Pauliina Aarva, yhteiskuntatieteiden tohtori, dosentti, terveystutkija, Tampere

Yksityiskohtaisempi Päivi Räsäsen kirjoituksen tarkastelu on edellisessä blogikirjoituksessani Uskomaton uskomushoitolaki

Lopuksi

Koska eri tahoilla tunteet tässä ”uskomus-, vaihtoehto- tai täydentävä hoito” -kysymyksessä  käyvät kuumina, muistutan jälleen kerran, että vastustan pseudotieteellistä puhetta kaiken hoitamisen, parantamisen ja lääkitsemisen yhteydessä. Ollakseen rehellinen jokaisen tiedekortilla ratsastajan on hyvä muistaa, että läheskään kaikki, mitä kutsutaan hoitamiseksi, parantamiseksi tai lääkitsemiseksi niin virallisella kuin  epävirallisellakin terveyden ja sairauksien hoidon kentällä, ei ole tieteellisin menetelmin tehokkaaksi todistettua. Tästä seikasta ei vain kovin paljon puhuta.

En ole ajamassa minkään tuotteen, hoitomuodon tai hoitajaryhmän etua tai asiaa. Vastustan kaikkia ihmisille vaarallisia aineita, menetelmiä ja toimenpiteitä sekä huijausta ja valehtelua sekä kaikenlaista hoitamiseen liittyvää manipulointia, kuten myös manipuloivaa ja yksipuolista terveysiestintää. 

Kiinnostukseni täydentäviä hoitomuotoja kohtaan heräsi kymmenisen vuotta sitten suuresta ihmetyksestä. Tarkkaillessani parantamisen ja terveyden edistämisen maailmaa ympärilläni mieleen nousi voimakkaana kysymys: ”Kuinka voi olla mahdollista, että fiksut ihmiset käyttävät hoitomuotoja, joita eräät Suomen johtavat terveysalan vaikuttajat nimittävät puoskaroinniksi, uskomushoidoiksi ja vaaralliseksi huuhaaksi?” Vastauksia olen jo löytänytkin, mutta kysyttävää on edelleen.  Aihe on kiehtova. Julkisesta keskustelusta ja yksityisesti saamistani reaktioista päätellen myös erittäin tärkeä.

Pyrkimykseni on lisätä tutkimustietoon nojaavaa, avointa ja asiallista keskustelua ilmiön ”täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot” monimuotoisuudesta. Tavoitteeni on, että tiede- ja sote-ammattilaisten yhteisöissä tätä ilmiötä sen eri ulottuvuukissa (merkitys yksilöille ja kansanterveydelle, haitat, hyödyt, laajuus, yhtymäkohdat ja eroavuudet virralliseen systeemiin verrattuna, taloudellisuus, ammatillisuus, itsehoito jne.) pystyttäisiin  tarkastelemaan kiihkottomasti ja puolueettomasti virallisen ja epävirallisen terveydenhoidon muodostaman kokonaisuuden osana. Täydentävistä hoidoista on haittoja, mutta niistä on tutkitusti myös hyötyjä. Kokonaiskuva ei siis ole polarisoitunut, mustavalkoinen, vaan vivahteikas. Tämä kuva kiinnostaa minua.

Terveyden edistämisen tutkijana en voi ummistaa silmiäni siltä tutkitulta faktalta, että kansainvälisten vertailujen mukaan kohtuullisen hyvin toimivan virallisen terveydenhuoltojärjestelmämme ulkopuolellakin tarjotaan avun muotoja, joista ihmiset todellisessa, arkisessa elämässään oikeasti hyötyvät. He saavat tutkitusti tukea parantumiseensa ja terveytensä hoitoon.  Joskus tuntuu, että tämä hyötyasia on sen luontoinen tabu, että siitä ei saisi lainkaan puhua julkisesti joutumatta epäilyttävän ihmisen maineeseen. Puhun silti. Minusta on valheellista,  että haitoista revitetään säännöllisin väliajoin monen palstan juttuja käyttäen joka kerran yhtä ja samaa, nyt  26 vuotta vanhaa kuolemaesimerkkiä (ks. edellinen kirjoitukseni Uskomaton uskomushoitolaki). Minusta tällainen on vinoa ja journalistisesti laiskaa toimintaa. Siksi puhun.  

Aiheeseen liittyy vahvoja hoitoideologisia näkemyksiä niin Lääkäriliiton ja yliopistojen lääketieteellisten tiedekuntien  kuin täydentävien hoitojen organisaatioidenkin (kuten eri hoitomuotoja edustavat yhdistykset) sisällä. Mutta ideologiat eivät ole ehdottomia ja täysin polarisoituneita. Niiden rajat eivät ole tarkkaan määrittyneitä, yksiselitteisiä ja muuttumattomia. Terveys- ja hoitokäsitysten liikettä tapahtuu eri suuntiin.  Maailma muuttuu koko ajan.  Tämäkin on kiinnostavaa.

Kirjoitusta on päivitetty 19.1. 2018: lisätty linkki 19.1.2018.

Vastaus Erno Vanhalalle huuhaa-asiassa ja vähän Juha Leinivaarallekin

,

Isorättyä Pekka ja Teija Kiasma 20180106_133412 (5)

Osa Pekka ja Teija Isorättyän teoksesta ”Nature Morte”, joka on uudelleentulkinta Hugo Simbergin teoksesta Kuoleman puutarha. Kiasma tammikuu 2018.

Tässä kirjoituksessa vastaan Erno Vanhalalle. Hän on lähettänyt minulle vastineen  blogikirjoitukseeni, jossa käsittelin Helsingin Sanomissa 4.1.2018 julkaistua professori Juhani Knuutin haastattelua hänen vapaaehtoistyöstään huuhaan torjunnassa.

Erno hyvä, kiitos vastineestasi. Ilahduin siitä. On upeaa, että keskustelua voidaan käydä tarvitsematta hyökkäillä henkilöitä vastaan. Itse asiahan tässä on tärkeä eli se, että merkittävän suuri joukko suomalaisia turvautuu tavanomaisen, virallisen terveydenhuoltojärjestelmän tarjoaman hoidon ja hoivan lisäksi systeemin ulkopuolisiin palveluihin. Tutkimustuloksiin nojaten voidaan pyrkiä ymmärtämään ja selittämään, mistä tällainen ilmiö kumpuaa, miksi ihmisillä ylipäänsä on tarve vaihtoehtohoitoihin, mikä merkitys niillä on yhteiskunnassa  ja mitä hyötyä ja haittaa niistä on tai voi olla.

Olen kopioinut tekstisi tähän kokonaan ja kommentoin sitä kohta kohdalta. Selvyyden vuoksi olen kursivoinut sinun  tekstisi.

Perehdyin muutamaan LiinanBlogin kirjoitukseen. Olen muistaakseni jo aiemminkin törmännyt näihin, mutta vasta nyt tuli vähän syvällisemmin lueskeltua. Blogia pitää Tampereen yliopiston dosentti Pauliina Aarva. Hän on saanut paljon kritiikkiä osakseen tutkiessaan valtavirrasta poikkeavia “hoitoja”.

Pauliinan vastaus: Kaikenlaista hoitamista ja terveyden edistämistä, jota suomalaiset pitävät tärkeänä ja josta he saavat apua ongelmiinsa, saa ja pitääkin tutkia. Valtavirrasta poikkeavia hoitomuotoja käyttää noin kolmannes aikuisväestöstä. Aiheen tutkiminen myös Suomessa on siis erittäin tärkeää, vaikka hallitseva valtavirta määrittelisikin sen turhaksi ja  sitä vastustaisi.

Olen saanut todella paljon myönteistä palautetta kirjoituksistani, joita on pidetty asiallisina, koska ne ovat nojautuneet tutkimustuloksiin. Myös tietokirjani  Parantavat energiat – Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista (2015) on saanut ilahduttavasti myönteistä palautetta.

Uusimmassa blogauksessaan kirjoittaja käsittelee Juhani Knuutin työtä paljastaa huuhaata maailmasta. Omasta mielestäni Knuuti tekee erinomaista työtä. Tutkijan uran ohella Knuuti käyttää aikaansa kirjoittaen blogia, jossa hän purkaa terveysväitteitä auki. Toisin sanoen hän debunkkaa huuhaata. Knuutin työstä kirjoitti äskettäin Helsingin Sanomat. Tähän tarttuu Aarva blogauksessaan, joka on otsikoitu “Juhani Knuuti vapaaehtoistöissä huuhaan kitkemiseksi”. Otsikkohan on hyvä, sillä se kertoo juuri siitä, mitä Knuuti tekee. Itse blogiteksti on hyvin mukavasti soljuvaa ja huomaa, että kirjoittajalla on akateeminen rauhallisuus ollut tässä tekstissä mukana.

Kuitenkin tekstin tarkoitus on jotain muuta. Aarva kysyy kirjoituksessaan: Lukijalle piirtyy kuva, että huuhaa on sama asia  kuin uskomushoito ja vaihtoehtohoito. Mutta onko näin? Ja tätä hän käsittelee sitten kirjoituksessa tarkemmin. Teksti siis fokusoituu vaihtoehtohoitoihin, mikä lienee blogin fokus muutenkin.

Pauliinan vastaus: Kuten blogitekstissäni kirjoitan, pidän Juhani Knuutin vapaahtoistyötä tärkeänä. Kirjotukseni kohde oli Helsingin Sanomien lehtijuttu ja siitä piirtyvä todellisuuskuva, ei Knuutin työ huuhaan vastaisena taistelijana. Arvelet, että tekstilläni on jokin muu tarkoitus kuin se,  minkä kerron julki. Tulkoon nyt selväksi, että muuta tarkoitusta ei ole. Pääajatus on ollut  pohtia käsitteiden käyttöä, koska nykyisellään se näyttää olevan sekavaa. Toiseksi halusin nostaa esiin tutkimuksen tarpeen Suomessa. Vain se voi lisätä tietoa kansainvälisestä alan kehityksestä ja ymmärrystä näiden, voimakkaita mielipiteitä nostattavien hoitomuotojen myönteisistä ja kielteisistä vaikutuksista yksilöihin ja koko kansanterveyteen.   Sinäkin pohdit käsitteitä, kuten alla näkyy.

Pohdin ensin itse, mitä nämä termit ovat. Huuhaa kuvastaa asiaa, joka ei ole totta, mutta se on pikemminkin harmitonta kuin vaarallista. Horoskoopit ovat yksinkertainen esimerkki huuhaasta. Valitettavasti joillekin ihmisille nekin näyttelevät turhan suurta roolia elämässä, joten huuhaata ei voi koskaan pitää täysin harmittomana asiana, vaikka useimmiten näin onkin. Huuhaa on ennen kaikkea epätieteellistä.

Uskomushoito on “hoito”, joka ei perustu todellisiin vaikuttimiin vaan ainoastaan uskomukseen “hoidon” toiminnasta. Tällaisia ovat esimerkiksi rukous ja homeopatia.

Pauliinan vastaus: En taida ymmärtää mitä tarkoitat ”todellisilla vaikuttimilla”, ovatko ne ehkä hoitajan syitä tarjota/ehdottaa tietynlaista hoitoa, ehkä tarkoitat hoidon vaikuttavuutta (effectiveness) tai tehoa (efficacy)?

Joka tapauksessa uskomushoito -termiä ei käytetä tieteellisessä tutkimuksessa, se on enimmäkseen sensaatiohakuisen journalismin termi. Suuri joukko lääkäreistäkään ei käytä sitä, vaikka Lääkäriseura Duodecim valitsi sen vuonna 1995, tosin äänestyspäätöksellä,  käännökseksi termistä Complementary and Alternative Medicine (CAM; tätä termiä käytän jatkossa lyhyyden vuoksi tarkoittamaan täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja). ”Uskomushoito” on huonosti erotteleva termi, koska se ei kuvaa todellisuutta realistisesti.  Kaikessa hoitamisessa on mukana enemmän tai vähemmän uskoa ja uskomuksia – niin hoitajalla kuin hoidettavallakin. Rukous on pelkkää uskoon nojaamista.  Plasebo, jota on kaikessa hoitamisessa, perustuu juuri uskoon (mutta ei uskontoon), luottamukseen, tunteisiin, aistimuksiin ja mielikuviin. Ne ovat siis osa KAIKKEA hoitamista. Katso tarkemmin kirjoituksista  Kieli muovaa käsityksiä https://liinanblogi.com/2017/09/19/kieli-muovaa-kasityksia-ja-uskomuksia/, Plasebon paradoksit väistyvät https://liinanblogi.com/2017/12/28/plasebon-paradoksit-vaistyvat/ ja Uskomushoito – mitä se on? https://liinanblogi.com/2017/08/22/uskomushoito-mita-se-on/

Sitten on vielä termi vaihtoehtohoito. Tämä on näistä kolmesta kaikkein kryptisin. Esimerkiksi eturauhassyövän hoidossa miehille annetaan joskus selkeästi kaksi vaihtoehtoista hoitotapaa: leikkaus tai sädehoito. Ensimmäinen eliminoi syövän, mutta se voi vaikuttaa sukupuolielämään, kun taas jälkimmäinen ei vie miehisiä kykyjä, mutta ei välttämättä myöskään nujerra syöpää. Tässä on siis kaksi asiaa, jotka molemmat kyllä hoitavat, mutta ne ovat kuitenkin vaihtoehtoisia tapoja (tässä tapauksessa jopa käsittääkseni toisensa poissulkevia). Kuitenkin puhuttaessa vaihtoehtohoidoista ei tarkoiteta todellisia vaihtoehtoisia hoitoja, vaan puhutaan pikemminkin “hoidoista”, joiden toiminnalle ei ole tieteellistä näyttöä. Näyttö voi puuttua yksinkertaisesti siitä syystä, ettei niitä ole vielä tutkittu tarpeeksi (menisikö mindfullness tähän kategoriaan? Käsittääkseni sen tutkimus on tuonut hiljalleen esiin hyötyjä) ja sitten on asioita, joita on tutkittu vaikka kuinka paljon, mutta hyöty ei ole plaseboa suurempi (kuten vaikkapa homeopatia tai vyöhyketerapia). Tällainen “hoito” ei oikeasti tunnu olevan vaihtoehto millekään, vaan kyseessä on uskomushoito.

Edellä mainittujen termien lisäksi löytyy vielä käsite täydentävä hoito. Jos ajatellaan, että masennukseen saa lääkitystä, jota täydentää liikunnalla ja omega-3:lla, voitaisiin olla ihan ok väylällä. Kirjoittaja mainitsee, että kolmasosa suomalaisista käyttää terveydenhuollon ulkopuolella olevia hoitoja. En tiedä tulisiko tähän suhtautua positiivisesti vai negatiivisesti, mutta tietäen, kuinka laajaa huuhaan käyttö on, en ole kovin iloinen tällaisesta luvusta. Lääkärin määräämiä hoitoja voi varmasti täydentää hyvillä tavoilla, mutta homeopatia, reiki tai akupunktio eivät ole sellaisia. Vastikään uutisoitiin tällaisten “täydentävien huuhaahoitojen” olevan riski potilaalle, kun väitöstutkimuksessa argumentoitiin luontaistuotteiden voivan olla vaarallisia yhdessä lääkkeiden kanssa.

Pauliinan vastaus:  Kansainvälinen tutkimuskirjallisuus,  jota on todella runsaasti, useimmiten jakaa CAM-hoidot kolmeen ryhmään:

1) Erilaiset luontaistuotteet, kuten rohdokset, yrtit, vitamiinit, mineraalit, probiootit. Niitä myydään usein ravintolisinä.

2) Kehomielihoidot, kuten akupunktio, jooga, kalevalainen jäsenkorjaus, naprapatia, osteopatia,  kiropraktiikka, vyöhyketerapia, aromaterapia, reiki, erilaiset hieronnat, rentoutustekniikat, meditaatio, hypnoosi, luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong, Alexander-tekniikka, pilates, Trager ym.

3) Kokonaiset hoitojärjestelmät, kuten perinteinen kiinalainen ja intialainen (Ayerveda) lääketiede, antroposofinen lääketiede, homeopatia ja jotkut perinneparannusjärjestelmät. Ne poikkeavat modernista biolääketieteestä teorioiltaan ja hoitotavoiltaan ja pyrkivät tasapainottamaan kehoa ja mieltä erilaisin kehomieli-menetelmin sekä yrttien, valmisteiden ja ruokavalion avulla.

Ryhmittelyjä on muitakin, kuten esimerkiksi Kempaisen ym. (2017) artikkelissa, jossa on tietoja CAM-hoitojen käytön yleisyydestä Euroopassa. Katso myös Yhdysvaltain tutkimuskeskuksen National Center for Complementary and Integrative Health  määrittelyt.

Uutinen, johon viittaat, on harmillinen esimerkki tutkimustiedon tahallisesta tai tahattomasta vääristymisestä uutisessa ja myös väittelijä Kaisa Salmisen  kirjoittamassa abstraktissa. Luin väitöskirjan.  En ole farmasian asiantuntija, joten biokemian osalta en voi sitä kommentoida. Aihe on tärkeä ja huomionarvoinen. Kuitenkaan koeputkiolosuhteissa tehdyn tutkimuksen päätelmiä ei minkään tutkimuslogiikan mukaan voi yleistää niin laajalle kuin Salminen tekee sekä tiivistelmässä että mediajulkisuudessa. Hän johtaa epäeettisesti ihmisiä harhaan, mikä on tutkijalta ikävästi tehty. Tiivistelmässä tuntui olevan voimakasta tarkoitushakuisuutta – ilman selkeitä perusteita. Hänhän ei tutkinut kasvilääkkeiden ja tavanomaisten (perinteisten) lääkkeiden yhteisvaikutuksia, vaan niissä ja tavanomaisissakin lääkkeissä olevia yksittäisiä aineita. Liitän tähän farmasian tohtori Yvonne Holmin kommentin
https://www.vogel.fi/kasvilaakinta/rohdos-laake.php
sekä biokemisti Timo Lehdon kommentin http://www.luontaistukut.fi/ajankohtaista.html

Kirjoittaja esittelee bloginsa Täydentävät hoidot? -sivulla useita “hoitoja”, joiden  on todettu jo aikoja sitten olevan omalla tavallaan täysin hyödyttömiä, jopa haitallisia. Tällaisia ovat muun muassa homeopatia, reiki, vyöhyketerapia ja parantava kosketus. Jokainen edellä mainittu “hoito” tuo kuitenkin plasebovaikutuksen, joka voi olla kokijalleen todella tärkeä.

Pauliinan vastaus: Oletkohan tutustunut sivustooni kunnolla tai ymmärtänyt jotakin eri tavoin kuin olen tarkoittanut?  Täydentävät hoidot? -osiossa nimittäin en esittele hoitoja enkä niiden vaikutustutkimuksia, vaan annan aivan perustietoa siitä, mitä täydentävillä hoidoilla tarkoitan ja miten  kansanvälinen tiedeyhteisö ja tutkimusorganisaatiot niitä luokittelevat.

Varsinkin Yhdysvalloissa, Australiassa, Kanadassa ja Keski-Euroopassa CAM-tutkimusta on runsaasti ja se on  monipuolista ja monitieteistä. Kaikista yllä esittämistäsi hoitomuodoista on tutkimuksia, jotka osoittavat niiden vaikutukset plaseboa suuremmiksi. Lääketieteelliseen tutkimukseen verrattuna CAM-hoitoja tietysti tutkitaan häviävän vähän,  mutta tutkimusjulkaisujen määrä lisääntyy koko ajan eri tieteenaloilla. Paljous ja vähyys riippuu siitä, mistä ja minkä tieteenalan näkökulmasta asiaa tarkastellaan.

Kiistaa käydään – erityisesti homeopatian suhteen – siitä, millainen tutkimus katsotaan päteväksi osoittamaan näyttöä hoitomuotojen hyödyistä. Tässä en voi syventyä tilan puutteen (tulisi mahdottoman pitkä teksti) ja omien aikarajoitusteni vuoksi runsaaseen alan tutkimuskirjallisuuteen ja  tutkimusmetodologisiin kysymyksiin. Ehkä metodologiaan palaan myöhemmin, se  kun  tuntuu olevan nykyisin kovin kuuma keskustelun teema myös tiedeyhteisössä. Esimerkkinä tutkimuksesta annan linkin melko tuoreeseen  Reiki-hoitoa koskevaan tutkimuskatsaukseen Reiki is Better than Plasebo,  joka on julkaistu viime syksynä  Journal of Evidence Based Complementary and Alternative Medicine -lehdessä.

Kirjassani Parantavat energiat. Myyttistä  ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista on tiivistelmänomaisesti (50 sivua) kerrottu alan tutkimuksesta, kirjassa on 434 sivua.  Tiedot ovat noin kolmen vuoden takaa. Tilanne on muuttunut, ja näyttöä on tullut entistä enemmän.

On selvää, että CAM-tutkimus ei voi millään tasolla (rahoitus, tutkijoiden ja tutkimusjulkaisujen määrä sekä aihetta tutkivien yliopistojen ja tutkimuslaitosten määrä) vertautua giganttisen laajaan lääketieteelliseen tutkimuksen, johon verrattuna CAM-tutkimus on kaikkialla maailmassa  nuori ja varsin vähävarainen tutkimusala. On tahoja, jotka toivovatkin sen jäävän marginaaliin, mutta se ei ole mahdollista, sillä uusi psykoneuroimmunologinen ja ylipäänsä kehon ja mielen yhteistoiminnan ja  ”yhteisvaikutusten” tutkimus on jo muuttanut ja tulee edelleen muuttamaan hoitovaikutusten tutkimuksen teorioita ja metodeja. Muutos käy (erityisesti perusterveydenhuollon palvelujen tutkimuksessa)  siihen suuntaan, että kehoa ja mieltä ei kliinisissä tutkimuksissa enää eroteta toisistaan ja hoitojen vaikutuksia tutkitaan kokonaisuuksina. Tähän kokonaisuuteen voi kuulua muitakin kuin biolääketieteen hoitoja, esimerkiksi CAM-hoitoja.

Ihmisen kokonaisuuden huomioon ottavalla parantamisen saralla toimivat juuri  kehomielihoidot, joilla saattaa olla potentiaalia sellaisten vaivojen hoidossa, johon biolääketiede pystyy heikosti  vastaamaan (kuten kroonisista sairauksista aiheutuva kärsimys,  monisairaat ihmiset, toiminnalliset häiriöt, epämääräiset vaivat ja mielentereysongelmat). Tällä alalla tarvitaan CAM-tutkimusta.

Mielestäni kirjoittaja ei kuitenkaan käsittele näiden “hoitojen” vaaroja tarpeeksi paljon, vaan antaa pikemminkin ymmärtää, että esimerkiksi homeopatia olisi todettu toimivaksi, vaikka tilanne on päinvastoin, ja linjassaan jokainen metatutkimus on todennut homeopatian olevan plaseboon verrattavissa.

Pauliinan vastaus: Erno hyvä, ymmärrän huolesi CAM-hoitojen vaaroista ja olen kanssasi samaa mieltä siitä, että niistä on puhuttava –  hoitojen hyötyjen rinnalla. Juuri siksi toivonkin, että haittoihin alettaisiin tutkijayhteisössä suhtautua vakavasti ja että yleisen mediassa päivittelyn sijaan ryhdyttäisiin konkreettisesti  tutkimaan. Parhaillaan onkin mennossa yksi tähän liittyvä kahden yliopiston toteuttama tutkimusprojekti.

Sinun mielestäsi minä en käsittele blogissani tarpeeksi paljon näiden hoitojen vaaroja.  Kuinkahan paljon mahtaisi olla tarpeeksi? Olet varmaan oikeassa. Kirjassani on 10 sivun pituinen luku (s. 136-146) aiheesta. Se ei  ole paljon.  Minua todellakin kiinnostavat sekä haitat että hyödyt. Tutkittuani tätä aiheetta jo monia vuosia, on käynyt ilmi, että tutkimustietoa haitoista on erittäin vähän. Kehomielihoidot (yllä luokittelussa kohta 2), joiden väestö- ja vaikutustutkimukset ovat ydinkiinnostukseni kohteita, ovat yleensä kliinisesti haitattomia ja sivuvaikutuksettomia,  mutta haitat voivat liittyä potilaan taloudellisiin menetyksiin tai siihen, että tavanomainen hoito voi jäädä saamatta/hankkimatta. Kuitenkin tutkimusten mukaan ylivoimaisesti suurin osa CAM-hoitojen käyttäjistä käyttää hoitoja lisänä ja tukena tavanomaiselle hoidolle, jolloin vaaraa lääketieteellisen hoidon puutteesta ei ole.  Tästä on myös suomalaista tutkimustietoa. Lähdeviitteitä löytyy kirjastani.

Homeopatia on kaikkein ristiriitaisin CAM-hoitomuoto Suomessa. Myös kansainvälisesti siitä käydään kiivasta keskustelua.  Ristiriita, jopa pelko ja hätä liittyvät siihen, että homeopatian vaikutusmekanismia ei tunneta. Silti sitä käytetään Euroopassa laajasti, 5,7 % väestöstä EU:n alueella (Kemppainen ym. 2017). Saksassa osuus on lähes 12 % ja Suomessa 2% (luvut kaivoin itse European Social Survey -taulukoista Round7:sta, eivätkä luvut ole tarkistettuja, Kemppainen ym. eivät käsittele yksittäisiä maita). Kärsivälle ihmiselle konkreettisesti saatu apu omaan ongelmaan näyttää olevan tärkeämpää kuin se, tunnetaanko vaikutusmekanismi.

Meta-analyyseja on sekä puolesta että vastaan. Tässä linkki, joka kertoo näistä meta-analyyseista. Painotan, että tämä ei ole tieteellinen julkaisu, mutta siinä kerrotaan eri meta-analyyseistä: http://www.greenmedinfo.com/blog/extreme-bias-ftc-s-ruling-homeopathic-medicine. Blogissani pohdin aihetta noin vuosi sitten https://liinanblogi.com/2016/12/18/tapaus-homeopatia/

Toinen mielenkiintoinen tieto on, että Sveitsissä lääkärin antamasta homeopaattisesta hoidosta saa sairausvakuutuskorvausta pakollisesta vakuutuksesta. Tästä kirjoitin viime elokuussa  Sveitsissä täydentäviä hoitoja virallistettu https://liinanblogi.com/2017/07/03/sveitsissa-taydentavia-hoitoja-virallistettu/

Tämäkin osoittaa, että kyseessä on kiinnostava ja ristiriitainen hoitokokonaisuus. Minulta on viime vuosina useaan otteeseen tivattu, kannatanko homeopatiaa vai en. Pahimmillaan silmiini on osunut jopa julkaisuja, joissa on muka ”tiedetty”, mihin uskon ja mitä kannatan – kysymättä minulta itseltäni. Pariin sellaiseen  julkaisuun olen joutunut pyytämään oikaisua, ja ne on päätoimittajan toimesta tehty. Aikaisemmalla tutkijan taipaleellani terveyden edistämisen tutkijana (ilman CAM-tutkimuskenttää) tällaista ei tapahtunut koskaan!

Olen tutkija, eikä minun tehtäviini kuulu ottaa henkilökohtaisesti kantaa jonkin hoitomuodon kannatettavuuteen. Olen kiinnostunut yhteiskunnallisesta terveyden ja sairauden hoidon ilmiöstä nimeltään CAM sekä sen ymmärtämisestä. Homeopatia kuluu CAM-hoitoihin.  Tieteellistä kiinnostusta kummempaa agendaa minulla ei ole. Homeopatian tehosta tai tehottomuudesta ei ole käytettävissä olevan kansainvälisen tutkimustiedon valossa tiedeyhteisössä yksimielisyyttä.  Toivottavasti tämä selventää, millaisesta positiosta tarkastelen CAM-hoitoja, mukaan lukien homeopatia.

Tulisiko Täydentävät hoidot? -sivulla siis lukea pelkästään plasebo? Plasebo ja nosebon (eli negatiivinen lumevaikutus, kuten olemattomasta lääkkeestä saadut sivuvaikutukset) tutkimuksia kannattaa tietysti jatkaa edelleen ja terveydenhuollolla on paljon parannettavaa, jotta plasebohoidoista voidaan ottaa hyväksi havaitut osat (asiakkaan kuuntelu, mukana eläminen) mukaan hoitokulttuuriin. Tässä on kirjoittajan suurin vahvuus. Plasebon roolin tutkiminen ja tuominen terveydenhuoltoon voi olla oikeinkin hyvä juttu, mutta se vaatii vielä vuosia tutkimustyötä.

Pauliinan vastaus: Kiitokset plasebo-ilmiön esiin nostamisesta.  Aihe todella kaipaa lisää tutkimusta ja huomiota terveydenhuollossa.

Kuitenkin tuntuu vastuuttomalta, että blogin sivuilla puhutaan “kiinalaisesta lääketieteestä”, joka on myytti, ja koetetaan verhoilla tämä tieteen alle. Toisaalta sivustolla on aiemmin hyökätty kirjoituksissa Skepsistä vastaan, vaikka Skepsis tekee samaa työtä kuin alussa mainittu Knuuti ja pyrkii vähentämään huuhaan määrää maassamme. Mielestäni kirjoittaja ei myöskään sanoudu irti huuhaasta tarpeeksi, kuten akateemisen ihmisen tulisi tehdä (vrt. persut ja rasismi). Myöskin Skepsiksen Huuhaa-palkinnon arvostelu ja ilkkuminen kertoo, ettei kirjoittaja ole ymmärtänyt Huuhaa-palkinnon tavoitetta ja kenelle sitä myönnetään. Tällainen kirjoittajan toteuttama hyökkääminen faktapohjaista maailmaa vastaan ei palvele ketään ja antaa kyseenalaisen kuvan Tampereen yliopistosta. Itse en haluaisi nähdä työnantajani liputtavan “alternative facts”:in puolesta.

Pauliinan vastaus: Tuntuu aika rohkealta, että  rinnastat monituhatvuotista hoitamisen perinnettä eli perinteistä kiinalaista lääketiedettä myyttiin. En tiedä, millaisiin lähteisiin väitteesi nojaa, mutta sille ei löydy tukea käytännön elämästä, ei myöskään tutkimuksesta, mikäli myytillä tarkoitat jotakin, mikä on epätotta tai pelkkää utuista  kuvitelmaa (myytti voidaan toki ymmärtää toisinkin). Maailman terveysjärjestö WHO on ottanut kantaa perinteiseen lääketieteeseen (Traditional Medicine) ja laatinut strategian vuosille 2014-2023 http://www.who.int/medicines/publications/traditional/trm_strategy14_23/en/

Toivon, että olen kertonut sinulle tutkimusfaktoja tarpeeksi, jotta hahmotat, mikä ero on skeptikkojen huuhaa-palkinnon perusteluilla ja tieteellisellä näytöllä. Tehottomuus, samoin kuin teho ja muu vaikuttavuus, vaikka se omasta näkökulmasta näyttäisi kuinka todennäköiseltä tahansa, on osoitettava konkreettisin, julkaistuin tutkimuksin. Kuten kaikki tutkijat tietävät, se että jotakin hoitomuotoa ei ole tutkittu, ei tarkoita että se sen vuoksi automaattisesti olisi tehotonta.

Tuntuuko sinusta todella siltä, että en sanoudu irti huuhaasta tarpeeksi? Siis jollakin tavalla sanoudun, mutta en riittävästi sinun mielestäsi?  Itse koen niin, että jos argumenttini nojaavat tutkimustietoon, niin silloin olen jo lähtökohtaisesti sanoutunut huuhaasta irti. Kirjotuksissani olen pyrkinyt pitämään erillään omat mielipiteeni tutkituista faktoista.

En tutki yksisarvishoitoja tai korteista ennustamista, koska ne eivät kuulu tutkimusalueeseeni, joka on CAM-hoidot, joista on tehty tutkimuksia. Tiedän, että raja näyttöön perustuvien CAM-hoitojen ja huuhaan välillä voi tuntua hämärältä ja sumuiselta, jos ei ole tutustunut alan tutkimukseen.  Silloin voi olla suuri houkutus puhua huuhaana hoitomuodoista, joista kuitenkin on olemassa tutkimusnäyttöä (esimerkiksi reiki; näyttö on vielä vähäistä, mutta sitä on). Tämä tilanne, siis ”suulla suuremmalla puhuminen” korjaantuu vain tutkijoiden välisellä asiallisella keskustelulla.

Toivon, että Tampereen yliopisto tai joku muu tutkimuslaitos perustaa  Ruotsin Karoliinisen sairaalan ja Norjan Tromssan yliopiston tavoin  kansallisen CAM-tutkimuskeskuksen Suomeen. Sen tehtävänä on koota systemaattisesti kansainvälistä tutkimustietoa alan tutkimuksesta ja tehdä myös omaa tutkimusta, josta hyötyvät terveydenhuolto, mutta  ennen kaikkea kansalaiset. Hehän näitä hoitomuotoja käyttävät ja tarvitsevat tutkimustietoa hyödyistä ja haitoista. Lääkärit ja muu hoitohenkilöstökin niitä tarvitsee, jotta osaavat neuvoa ja keskustella asiakkaiden kanssa.

Kun tutkimustietoa kootaan ja jaetaan avoimesti, niin ei tarvitse enää heittää perusteettomia väitteitä käyttäen jonkun auktoriteettihahmon mielipiteitä tai  ”alternative facts”, joita monesti tunnutaan käytettävän  puhuttaessa CAM-hoidoista. Vaihtoehtoisilla faktoilla tarkoitan tässä laajasti ottaen sitä, että kun puhutaan CAM-hoidoista, käytetään joko tietoisesti tai ilman riittävää tietoa johdattelevia ja epämääräisiä käsitteitä, viitataan yleisellä tasolla uskomushoitoihin, vaikka suuresta osasta (ei kaikista) CAM-hoitoja on näyttöä niiden hyödyistä, sumeilematta ja virheellisesti niputetaan kaikki muu kuin ”virallinen”hoitaminen yhteen ja samaan laariin sekä pelotellaan ihmisiä asiattomasti (”vaihtoehtohoidot voivat tappaa”). Tämä ei mielestäni voi olla kansalaisten edun mukaista. Terveyden edistämisen tutkimus on osoittanut, että ihmisten pelottelu ja vähättely on tehotonta toimintaa ja se jos mikä, on ihmisille haitallista.

Alan tutkimuksen toteuttaminen ja jo pelkkä laajan kansainvälisen tutkimuksen seuraaminen edellyttää kunnollista monihenkistä tutkimusryhmää. Kukaan ei pysty yksin tai kaksin perkaamaan monitieteistä CAM-tutkimusta (hoitotiede, psykologia, lääketiede, sosiologia, antropologia, terveystaloustiede jne.) . Uskon, että Suomessakin on pian aika tarkastella CAM-tutkimusta rationaalisesti ilman emotionaalista painolastia siitä, että kaikkien hoitomuotojen vaikutusmekanismia ei tunneta (no, ei kaikkien lääketieteellistenkään hoitojen vastaavia mekanismeja tunneta). WHO:n mukaan  eri maissa on yhteensä  yli 70 alan tutkimuskeskusta ja WHO:n  CAM-tutkimuksen yhteistyökeskuksiakin eri puolilla maailmaa parikymmentä.

Tutkimustietoa siis on saatavilla,  vieläpä runsaasi, mutta ei tietenkään kaikista hoitomuodoista eikä läheskään riittävästi.  Mutta Suomessa sitä tunnetaan järkyttävän vähän.

Toivoisin, että niin tutkijat kuin mediaväki ja blogikirjoittajat pysyisivät  totuudellisuudessa esittäessään väitteitä ilmiöstä, joka on tunteita kuohuttava ja joka liittyy myös ammatillisiin etuihin. Vastustajilla ja puolustajilla on ajettavanaan etuja, joita myös olisi syytä luodata tutkimuslinssin läpi.  Kansalaisethan eivät erityisesti vastusta tai puolusta, he joko käyttävät tai eivät käytä – sen mukaan kokevatko saavansa apua vai ei.

Avaan tähän loppuun vielä skeptisyyden ja vastakkainasettelun eroa. Aarva kirjoittaa blogissaan seuraavaa: Juhani Knuuti mainitsee kiinnostavasti inkiväärin, jonka suhteen hän kertoo muuttaneensa mielensä. Onko inkivääri siis ollut hänen käsitteistössään epäilyttävää huuhaata ja nyt se on – mitä? En tietenkään tiedä, mitä Knuuti on asiasta ajatellut, mutta voisin kuvitella, että hän on suhtautunut skeptisesti inkiväärin käyttöön nivelrikon hoidossa, sillä ajatus kuulostaa aika korkealentoiselta ensimmäisen kerran luettuna. Knuuti on kuitenkin tiedemies, joten hän lienee selvittänyt onko asiasta tutkimusta ja muodostanut mielipiteensä vasta tämän jälkeen. Mitä inkivääri nyt sitten on? Buranaan verrattavissa oleva tulehduskipulääke, kuten jo artikkelissa mainitaan. Tällä tavalla toimii analyyttinen ja skeptinen ihminen. Ei tästä kannata lähteä hakemaan huuhaan ja tieteen vastakkainasettelua inkiväärin kautta.

Pauliinan vastaus: Kyllä Juhani Knuuti ammattitutkijana on tietenkin  selvittänyt inkivääritutkimukset.  Kysymykselläni  ”ja nyt -mitä?” viittasin käsitteiden käyttöön, en itse inkiväärin hyötyihin tai Juhani Knuutiin. Kysymykseen voisi vastata vaikkapa näin: tutkimusten perusteella inkivääriä voi joissakin tapauksissa käyttää  luonnonmukaisena  tulehduskipulääkkeenä tai täydentävänä tai rinnakkaisena hoitona Buranan kanssa. Näinhän muitakin CAM-hoitoja yleensä käytetään.

Lisäksi kehomielihoitoja, joiden tutkimusta parhaiten koko CAM-kentästä tunnen, käytetään runsaasti terveyden edistämiseksi (kuten jooga, mindfulness, reiki, vyöhyketerapia,luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong). Niiden vaikutusmekanismi on yleensä ”kehomielellinen” . Laitan sulut, koska termi ei ole vielä yleisessä käytössä.Vaikutusta siis tuottavat samanaikaisesti  niin keho kuin mielikin,  (esim. joogassa)ja se ilmenee kehollisena ja mielellisenä kokemuksena.  Vaikutusta tulee sekä fysiologisten rauhoittumismekanismien kautta  (parasympaattisen, ”rauhoittumus”hermoston aktivoituminen) että samanaikaisesti ja niin ikään ainakin osittain myös fysiologisesti mielen välityksellä (tunteet, tunnelmat, hoidetuksi ja hoivatuksi tulemisen kokemus, kohdatuksi ja kuulluksi tulemisen kokemus).

Summa summarum, tuntuu siltä, että sivusto taiteilee huuhaan ja tieteen rajamailla ja yrittää verhoilla uskomushoitoja kuulostamaan tieteellisesti todistetuilta, vaikka tutkimustulokset puhuvat aivan toista.

Pauliinan vastaus: Yritän kovasti ymmärtää, mikä saa sinut, Erno,  luulemaan,  että taiteilen (blogini taiteilee) huuhaan ja tieteen rajamailla.  En mitenkään saa kiinni ajatuksenjuoksustasi. Mutta kuten sanot, tutkimustulokset puhukoot puolestaan. Niitä olen tässä esitellyt muutamia. Blogistani ja kirjastani löytyy lisää.  Medline ja muut tietokannat ovat niitä pullollaan satoina ja taas satoina tutkimusartikkeleina.

Tarkoitus meillä kummallakin, Erno,  lienee sama: vaikuttaa siihen, että tutkimus auttaa turvaamaan  kansalaisille haitattomia, vaikuttavia, luontoa säästäviä ja taloudellisesti tehokkaita  hoitomuotoja erilaisiin vaivoihin. Hoitamisen maailma on monivivahteinen. Se ei oikein istu kaksijakoiseen ”huuhaa – tiede”, ”hyvä  – paha”, ”virallisuus – epävirallisuus” -dikotomioihin.  Näitä kaikkia piirteitä nimittäin  on sekä terveydenhuollossa tarjottavien että CAM-hoitojen joukossa. Kaikenlainen huuhaa – ymmärrettynä toiminnaksi, joka ei millään kriteereillä arvioituna voi mitenkään olla ihmisen auttamista hänen terveyden ja sairauden hoidossaan tai joka voi olla haitallista enemmän kuin hyödyllistä – on ikävää niin sote-järjestelmän  sisällä kuin sen ulkopuolellakin, ja sitä pitääkin vastustaa.

  1. Suomessa alkoholin mainonta on hyvin rajoitettua.
  2. Kannattaa myös lukaista Juha Leinivaaran kirjoitus samasta aiheesta.

Pauliina:  Kiitos Leinivaaran blogilinkistä. Lähetän tämän kirjoituksen linkin myös hänen blogiinsa. Juha Leinivaarakin tuntuu suhtautuvan hiukan  tunneperäisesti toimintaani CAM-tutkijana. Ihmetyttää, kuinka tämä tutkimusaihe voi olla joillekin ihmisille niin  hankala, ikään kuin tabu, josta ei oikein ole soveliasta puhua asiallisesti ja faktoihin nojaten joutumatta CAM-liputtajan rooliin tai huuhaasyytösten kohteeksi (Juha Leinivaara ei ole syyttänyt minua mistään. Kiitos siitä.)

Kun tutkitusti myönteiset CAM-hoitojen vaikutukset eivät vastaa odotusarvoja, ne hämmentävät. Aiheen tutkimuskin kääntyy epätoivottavaksi, vaaralliseksi, jopa kielletyn sävyiseksi. Mutta enhän minä tutkimustuloksia CAM-hoitojen hyödyistä itse keksi! Ne on julkaistu kansainvälisisssä vertaisarvioiduissa tieteellisissä lehdissä.

Tunneasioista puheen ollen on myönnettävä, että joskus tuntuu vähän kuin olisin vertauskuvallisesti ilmaistuna CAM-vastustajien akateemisessa valtakulttuurissa ”yksinäinen, terroristiksi syytetty maahanmuuttaja” tai ”halveksittava noita”, vaikka olen vain ihan tavallinen tutkija, jolla on Suomen oloissa epätavallinen tutkimusintressi ilman mitään sidoksia minnekään. Ja kun sitten saan homeopaatilta kitkeränsävyisen viestin, jossa kauhistellaan, kuinka vastustan homeopatiaa ja luontaishoitoja, niin tuntuuhan se  erikoiselta.

Tämäkin on nyt tunneasiaa, josta minun on itse asiassa hyvin vaikea puhua, mutta puhun silti. Ilahduin todella, kun ilmoitit minulle kirjoituksestasi ja siten sain mahdollisuuden vastata. Anteeksi, Erno, samalla kuitenkin tulin surulliseksi lukiessani vihjaustasi (sitaattisi kohta, jossa mainitset Tampereen yliopiston) yhteisen yliopistomme mahdollisesta liputtamisesta ”vaihtoehtoisten  faktojen” puolesta. Yhdistät minun faktatietoihin nojaavan skeptisyyteni skeptikkojen toimintaa kohtaan (jonka olen blogitesteissäni hyvin perustellut) siihen, että Tampereen yliopisto muka saattaisi suosia vaihtoehtoisia faktoja, koska minä olen yliopiston dosentti!  Voisin tämän ottaa kiusaamisena, kunnianloukkauksena ja ajojahtina, mutta en ota, tulin vain surulliseksi. Tajuan, että jos ei ole tarpeeksi tietoa CAM-hoitojen tutkimuksesta, niin nykyinen tutkimus- ja  terveyskulttuurimme ”yhden totuuden” ilmasto johtaa väistämättä yksipuolisiin näkökantoihin. Niissä ei ole tilaa muulle kuin ns. viralliselle totuudelle, vaikka tuo muu perustuisi tutkimustietoon. Toivoisin silti tällaisen vihjailevan viestinnän totuudellisuuden nimissä jo hälvenevän. Olisiko mahdollista nousta astetta korkeammalle keskustelun tasolle niin metodologisissa kuin teoreettisissakin CAM-tutkimuksen kysymyksissä? Jos haluat, niin voidaan tavata ja jutella näistä asioista nokakkainkin.

Apeuteni johtuu siitä, että vihjailut eivät tunnu loppuvan. Niitä ja suoranaisia vääristelyjä on esiintynyt muuallakin sen jälkeen  kun Tampereen yliopistossa järjestettiin marraskuussa 2015  seminaari, jossa käsiteltiin täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen TUTKIMUSTA SUOMESSA . Tämä seminaari on ”vaihtoehtoisten faktojen julkisuudessa” nimetty uudestaan ”uskomushoitotapahtumaksi” (Simo Räisänen) ja ”taikauskon levittämiseksi” (Markku Myllykangas). Olen kirjoittanut näistä blogissani. Tällainen muistuttaa keskiajan inkvisitiota. Se tulkitsi, häpäisi ja tutkimatta tuomitsi itselleen epäsopivia, vääriksi ja taikauskoisiksi leimaamiaan näkemyksiä ja ihmisiä.

No, ymmärrän kyllä, että CAM-aihe on hankala, mutta ajattelen, että juuri siksi sitä pitääkin tutkia. Ei mikään aihe saa olla tabu tutkijayhteisössä.

Luotan siihen, että ajan kanssa järki ja hoitojärjestelmän ihmiskeskeisyys lopulta tulevat arvoonsa ja tutkimusta aletaan meilläkin tehdä niistä asioista, joita ihmiset itse  terveytensä eteen tekevät, vaikka tuo tekeminen ei olisikaan ”virallisen ja oikean” ajattelutavan mukaisia.

Uskon kehitykseen.

Mukavaa kevään odotusta, Erno, ja kiitos vielä kerran vastineestasi. Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja kiinnostavia hetkiä blogikirjoittelun ja keskustelun parissa.

Kirjoitusta on päivitetty 11.1.2018.

Kirjoitusta on päivitetty 13.1.2018, lisätty kappale kirjoituksen loppuosaan:

Lisäksi kehomielihoitoja, joiden tutkimusta parhaiten koko CAM-kentästä tunnen, käytetään runsaasti terveyden edistämiseksi (kuten jooga, mindfulness, reiki, vyöhyketerapia, luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong). Niiden vaikutusmekanismi on yleensä ”kehomielellinen”. Laitan sulut, koska termi ei ole vielä yleisessä käytössä.  Vaikutusta siis tuottavat samanaikaisesti  niin keho kuin mielikin,  (esim. joogassa) ja se ilmenee kehollisena ja mielellisenä kokemuksena.  Vaikutusta tulee sekä fysiologisten rauhoittumismekanismien kautta  (parasympaattisen, ”rauhoittumus”hermoston aktivoituminen) että samanaikaisesti ja niin ikään ainakin osittain myös fysiologisesti mielen välityksellä (tunteet, tunnelmat, hoidetuksi ja hoivatuksi tulemisen kokemus, kohdatuksi ja kuulluksi tulemisen kokemus).

Tiede 4/2016.

Kieli muovaa käsityksiä ja uskomuksia

äLampaat NarvassaMaamme kaksi suurinta päivälehteä kirjoituksissaan  HS19.9.2017  ”Käytetyn kielen valinta on tasa-arvoteko” ja  AL 16.9.2017  ”Aamulehti ottaa käyttöön sukupuolineutraalit tittelit” ottivat kantaa sukupuolittuneisiin sanontoihin ja neutraaliin kielenkäyttöön.  Sukupuolen näkökulmasta harhaanjohtava ammattinimike lakimies on lehtiteksteissä jatkossa juristi ja eduskunnan puhemies on puheenjohtaja.

Sama neutraaliuden logiikkaa on syytä soveltaa entistä laajemmin  myös erilaisista hoitoalan ammateista ja hoitomuodoista kirjoitettaessa.

Kieli on mahtava voima

Se ei ainoastaan kuvaile ja jäsennä todellisuutta, vaan se myös luo sitä. Journalistisilla sanavalinnoilla on vaikutusta, kuten HS pääkirjoituksessaan tänään toteaa.

Sukupuolittuneet ammattinimikkeet ovat hyvin vanhaa perua, joten on ymmärrettävää, että jotkut ihmiset haluavat pitää niistä kiinni. Toisaalta yhteiskunnan, arvojen ja ihmisten elämismaailman muutos johtaa väistämättä siihen, että kielikin muuttuu. Puhumme nykyisin aivan eri tavalla kuin puhuimme muinoin.

Tietoista mielipiteen muokkausta

Kielen avulla pyritään myös tietoisesti muokkaamaan ihmisten käsityksiä. Politiikan ja mainonnan retoriikka on juuri kielellä vaikuttamista. (Kuvatkin voidaan ymmärtää ”kieleksi” eli tietynlaisiksi tavoiksi viestiä, siis viestinnän muodoiksi).

Osuva esimerkki kielen muokkaavasta vaikutuksesta on termi ”uskomushoito”. Se näkyy edelleen silloin tällöin julkisuudessa.  Sana on negatiivisesti latautunut ja sillä viitataan huuhaaseen eli hölynpölyyn, tehottomiin, mutta samanaikaisesti myös potentiaalisesti vaarallisiin, kavahdettaviin hoitomuotoihin. Sanaa on perusteltu sillä, että uskomushoitojen tehoa ja turvallisuutta ei ole varmistettu tieteellisin menetelmin.

Tässä yhteydessä tieteellinen yhdistetään biolääketieteeseen ja uskomushoidot määrittyvät kielenkäytössä kaikeksi sellaiseksi hoitamiseksi, joka ei sisälly nykyiseen viralliseen terveydenhuoltojärjestelmään.  Tässä ajattelussa lähtöoletus on, että terveydenhuollossa  virallisesti käytettävät hoidot muka olisivat kaikki tieteellisesti tutkittuja ja näin ne siis erottuisivat selkeästi vain uskomuksiin nojaavista ja/tai tehottomista hoidoista. Tällainen oletus on kyllä mahdollinen, mutta tutkimusnäyttö ja käytäntö eivät sitä tue.

Uskomushoito-termiä ei käytetä tieteellisessä tutkimuksessa juuri sen huonon erottelukyvyn ja epämääräisyyden vuoksi. Nimittäin jos kaikki sellaiset nykyisin käytössä olevat hoitomuodot, joista ei ole biolääketietellisin sokkoistetuin kliinisin kokein tuotettua tutkimusnäyttöä tehosta, luettaisiin uskomushoitoihin, sinne päätyisi suuri joukko terveyskeskuksissa, lääkärikeskuksissa ja sairaaloissa käytettäviä hoitomuotoja.

Moni ei tule tätä ajatelleeksi vedotessaan tieteellisen näytön puutteeseen osoittaessaan sormella terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolisia auttamisen muotoja. Lisäsekoituksen keskusteluun tuo se, että  terveydenhuolto, joka on käytännöllistä ja poliittista toimintaa, usein  samastetaan lääketieteeseen, mikä on tieteellistä toimintaa.

Olen kirjoittanut uskomushoito-käsitteestä aikaisemminkin tässä blogissa. Hakusanalla ”uskomushoidot” löytyy artikkeleita. Pitkän tutkiskelun ja pohdinnan jälkeen minusta näyttää siltä, että ”uskomushoito” on professiopoliittinen termi, ei eri hoitomuotoja pätevästi erotteleva, puhumattakaan että itse käsite olisi tieteeseen nojaava eli tieteellisesti perusteltavissa.

Uudistaako Duodecim sanastoaan?

Aamulehden ja Helsingin Sanomien  ulostulon tapaan on odotettavissa, että  uudistuvan terveydenhoidon myötä myös Lääkäriseura Duodecim ajantasaistaa sanastolautakuntansa sanavalintaa harhaanjohtavasta neutraaliksi ja vastaamaan nykytodellisuutta tutkimusnäytön suhteen. Duodecim-seura päätti vuonna 1995, että englanninkielinen  termi complementary and alternative medicine CAM kääntyy suomen kielellä termiksi uskomushoito. Oikeasti CAM on suomeksi täydentävä ja vaihtoehtoinen hoito (tai lääketiede). Minusta ”hoito” on osuvampi ja jos tieteestä puhutaan, niin puhuttakoon täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen tutkimuksesta tai CAM-tieteestä.

Käytännön arkikielessä paras sana on täydentävät hoidot, koska se kuvaa erinomaisesti sitä, millä tavoin kansalaiset hoitomuotoja, jotka toimivat suurimmaksi osaksi (mutta ei kokonaan)  terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella, käyttävät. Osasta hoitomuodoista on paljon tutkimusnäyttöä, joten tutkimusnäytön olemassa olo tai sen puute ei erottele pätevästi epävirallisia hoitoja virallisista. Monista hoidoista ei ole tutkimuksia ollenkaan, joten niiden tehosta ei voida sanoa yhtään mitään. Ne voivat olla tehokkaita tai tehottomia.

Neutraali kielenkäyttö arvostaa kansalaisia. On hyvä muistaa, että vähintään kolmannes suomalaisista käyttää täydentäviä hoitomuotoja  muun hoidon tukena ja lisänä tai terveytensä edistämiseksi.

Ammattitaitoiset tiede- ja terveystoimittajat eivät enää suosikaan sävyttynyttä ja harhaanjohtavaa uskomushoito-sanaa, vaan puhuvat joko täydentävistä hoidoista tai täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista.

Uusi (Suomessa, muualla jo yleinen) termi on yhdistävä lääketiede/yhdistävä terveydenhoito (intergative medicine/integrative health care). Hammaslääkäri Kati Sarvela kirjoitti vuosi sitten siitä Uudistuva terveydenhoito -blogissa Mikä ihmeen integratiivinen lääketiede.