Tag Archive | paradigma

Uskomushoito voi parantaa

Mielen vaikutus kehoon on tieteellisesti todistettu fakta. Uskon ja kokemuksen vaikutukset on ymmärretty jo vuosisatoja. Nyt niiden tehosta on biolääketieteellistäkin näyttöä. National Geographyn (NG) joulukuun (13/2016) jutussa  Henki voittaa aineen haastatellaan useita tutkijoita  (mm. Ted Kaptcukia, josta kerroin Lumoava plasebo -kirjoituksessani) sekä kansanparantajia ja potilaita.

usko-voi-parantaaUskomushoidon elementtejä on kaikissa hoitomuodoissa, joilla autetaan elävää, tietoista ihmistä. Uskomushoito-termi kattaa siis käytännössä kaikki virallisessa järjestelmässä ja sen ulkopuolella olevat hoitomuodot, paitsi kun hoidetaan tajuttomia potilaita.

Oikeanlainen usko ja oikeanlainen kokemus tukevat toisiaan”, sanoo yksi haastateltu, Tor Wager, joka toimii nykyisin Coloradon yliopiston professorina ja Boulderin kampuksen aivotutkimuslaboratoion johtajana. ”Siinä se resepti on” (NG 13/2016, 48).

Plaseboa ja kokemusta koskevan tutkimusnäytön perusteella on selvää, että uskomushoidot voivat parantaa monia kipu- ja sairaustiloja. NG:n haastattelema parkinsonpotilas Mike Pauletichin arkiliikkumista rajoittavat oireet helpottuivat merkittävästi, vaikka hän oli tutkimusohjelmassa saanut vain lumehoitoa. ”Minulle on aivan sama, saako tämän aikaan plasebo vai jokin lääke”, Pauletich sanoo (NG 13/2016, 35)

Uskon, odotusten, kokemuksen tai kosketuksen elementtejä on leikkauksissa, lääkehoidoissa ja  CAM-hoidoissa.  Ne ovat juuri sitä, mitä ennen kutsuttiin plaseboksi. CAM=Complementary and Alternative Medicine=Täydentävät ja vaihtoehtoiset hoitomuodot.

NG 13/2016 selvittää hyvän journalismin tapaan ymmärrettävästi ja havainnollisesi, mistä fysiologisesti uskossa, luottamuksessa ja kannustavassa hoitosuhteessa oikein on kysymys. Juttu kertoo myös, kuinka perinnehoidoissa tätä piirrettä on jo muinoin osattu käyttää sairaiden auttamisessa ja kuinka moderni länsimainen lääketiede on vasta 2000-luvulla havahtunut huomaamaan, että naturalistinen biolääketieteellinen tutkimus ei enää riitä hoitotutkimuksissa. Plaseboa ei enää voi pitää vain jonakin, joka häiritsee tutkimusta ja jonka vaikutus pitäisi minimoida tutkimusasetelmissa.

Mieli on marssinut peruuttamattomasti näyttämölle.

Kiinnostavaa tässä on se, että vasta sitten, kun pystyttiin aivokuvantamisen avulla osoittamaan fysiologisesti, että plaseboksi määritellyt asiat (esim. odotukset, kannustava hoitosuhde ja rituaalit) näkyvät konkreettisina aivotilojen muutoksina, alettiin myöntää, että hoitotilanteella, kontekstilla ja mielialatekijöillä on todellista ja suurta merkitystä. Sillä on merkitystä sekä paranemiseen että ihmisen selviytymiseen ja toimeentulemiseen sairauksiensa ja vaivojensa kanssa.

Vieläkään tämä ei näy käytännössä siellä, missä sen erityisesti pitäisi näkyä eli perusterveydenhuollon palveluissa.  Kroonikot, mielenterveysongelmaiset,  epämääräisistä ja vaikeasti diagnosoitavista vaivoista kärsivät, moniongelmaiset ja kaikki, joita on vaikeaa tai mahdotonta auttaa nykylääketieteen näyttöön perustuvin keinoin, kärsivät tästä. Perusterveydenhuollossa on tarjolla erittäin niukasti kehomieliajatteluun ja asiakkaan aitoon ja ajan kanssa tapahtuvaan kohtaamiseen nojaavia hoitomuotoja.

Ääriesimerkki liian teknistyvästä hoitamisesta on vanhusten kotihoito. Lääkäri saattaa olla vanhukselle tavoitettavissa videoneuvottelun kautta (vaikka asiakas ei edes osaisi käyttää tietokonetta)! Kotihoidossa  hoitajalla voi olla kaksikymmentäkin vanhusasiakasta päivässä, jotka tarvitsevat mm. apua peseytymisessä ja lääkkeiden ottamisessa. (Näin kertoi eräs tuntemani hoitaja, joka uupui tuossa työssä sekä fyysisesti että erityisesti henkisesti). Ei siinä ehdi olla toiselle läsnä ja tarjota hyvää tekevää plaseboa!

Viisaus palaa takaisin – konemetafora ei riitä

Nyt muinainen viisaus on palannut takaisin – laboratorioiden kautta. Vanhoissa lääketieteen linjoissa (esim. kiinalainen ja ayurvedinen) ja perinnehoidoissa tunteiden, rituaalinen ja hoitotilanteen merkitys on tiedetty jo hyvin kauan. Siitä on kertynyt runsaasti kokemusnäyttöä jo silloin, kun laboratorioita ei vielä ollut edes olemassa.

Parisataavuotinen moderni länsimainen teknistynyt lääketiede kulkee edelleen ansaittua voittokulkuaan, mutta se ammentaa parantamisviisautta myös konemetaforan (korjataan ihmislaite teknisesti ja sitten se taas toimii…) ulkopuolelta –  sieltä missä on henki, mieli, tunteet ja usko.

On upeaa, että uudet biolääketieteelliset tutkimukset vihdoin todistavat, että plasebovaikutus on kovaa faktaa, todellista ja potilasta parantavaa.

Enää ei tarvitse kinata, kumpi on tärkeämpää: biologia vai psykologia, keho vai mieli. Nehän ovat teoreettisesti ja käytännöllisestikin samaa asiaa eli kehomieltä. Kumpikin ihmisyyden osa vaikuttaa toiseensa kokonaisessa henkilössä.

Pitkälle kehitettyä mediteknologiaa ja lääkäreiden huippuosaamista ja näiden tutkimusta tarvitaan ehdottomasti, mutta niin tarvitaan myös sellaisia hoitomuotoja ja niiden tutkimusta, jotka nojaavat ihmisen mielen ja kehomielen ”ihmeitä” tekevään voimaan. Nämä eivät ole vastakkaisia ja toisiaan poissulkevia, vaan toisiaan täydentäviä – ihmisen parhaaksi.

Moni biolääketieteeseen vihkiytynyt toteaa ehkä tässä yhteydessä, että kyllä meille on jo lääkärikoulutuksessa opetettu plasebovaikutus ja se kyllä tunnetaan hyvin. Näin varmaan on, mutta pulma onkin siinä, että tätä tietoa ei ole vielä positiivisella tavalla sovellettu terveyspalvelujen kehittämisessä. Tietoa ei ole implementoitu käytäntöön. Mistähän se johtuu?  Osittain  varmaan siitä, että plasebo on ollut lääkäreiden työssä melko vaiettu, mutta kuitenkin julkinen salaisuus. Plasebotutkimusten myötä tilanne tulee muuttumaan. Näin arvelen.

Suomessa plaseboa ei myöskään empiirisesti tutkita. Vai tietääkö joku jonkun, joka tekee kliinistä plasebotutkimusta Suomessa? Tarkoitan itsensä plasebon tutkimista, en sen käyttöä tutkimuksen apuna.  Tekeekö joku kliinistä CAM-tutkimusta Suomessa?  (Jos tiedät, voit lähettää yksityisviestiäkin  pauliina.aarva@uta.fi. Kiitos.)

Lääketieteellisen (ja myös psykologian) tutkimuksen vahvasta naturalistisesta dominanssista yhteiskunnassamme kertoo se, että edes omien  suomalaisten perinnehoitojemme merkitystä parantumisessa ja laajemmin kansalaisten terveyden edistämisessä ei myöskään tutkita. Miksi ei?

Mielen ja kehon välinen liitto on silti pysyvä, vahva ja tieteellisesti todistettu, mikä nähdäkseni jossakin vaiheessa tulee vaikuttamaan koko terveystieteiden teorioihin ja tutkimuskäytöntöihin. Sitä myötä se (kehomieli-ajattelu) voi vähitellen alkaa näkyä hoitokäytännöissäkin. Tästä antaa viitteitä erilaisten meditaation muotojen siirtyminen terveydenhuollon valtavirtaan Kati Sarvela mediaatiosta.

Yleinen nykykäsitys jonkun hoitomuodon tehottomuudesta (”vaikutus ei ylitä plasebovaikutuksen tasoa”) muuttuu, koska nykytiedon mukaan on aina otettava huomioon plasebon osuus, ei vain tutkimuksissa vertailuryhmänä, vaan elävässä elämässä todellisena parantavana hoidon osana.

Paradigman muutos tulossa?

Tämä muuttanee vallitsevaa ajattelutapaa, paradigmaa, niin tutkimuksessa kuin käytännössäkin. Näkökulmaani selventääkseni lainaan tutkija Asta RaamiaVäitöstutkimuksensa pohjalta hän on kirjoittanut erinomaisen kirjan Älykäs intuitio (Kustantamo S&S 2016). Alla oleva kuvio, jossa havainnollistuu se, mitä tarkoitan vallitsevan paradigman muutoksella, on otettu Asta Raamin kirjasta. Hän on osannut kuvata asian hyvin piirroksen avulla.

paradigma

Kuviossa alavasemmalla näkyvä sykkyrä symboloi ratkaisua kaipaava ongelmaa (esim. kroonikkojen oireiden lievitys, vaikeasti diagnosoitavat vaivat jne.). Jos vallitseva ajattelu- ja toimintatapa ei tarjoa hyviä ratkaisuja, niitä on haettava rohkeasti kuvan mustan pallukan ulkopuolelta. (Asta Raami 2016, Älykäs intuitio, s. 56, kuvateksti minun.)

Ongelmiin eli tässä tapauksessa vaivoihin, joihin moderniin länsimaiseen lääketieteeseen nojaavat hoitomuodot eivät ole riittäviä, on ryhdyttävä etsimään muita näkökulmia. Niitä löytyy, kun ruvetaan rohkeasti rikkomaan ajatustottumusten kahleita ja rajoja. Mitään pelättävää ei ole.

Erityistieteiden rajoja voidaan ylittää turvallisesti ja yhteistyössä, kunhan on riittävästi tahtoa ja halukkuutta. Vastakkainasettelu voi olla hidaste, mutta este se ei toki ole. Kaikki on muuttuvaista. Hyväksi koettu entinen ja toimiva nykyinen säilyvät, mutta saavat ajattelussa ja käytännössä uusia asioita rinnalleen.

Skeptikkoliike voi mainiosti edistää ja uudistaa terveystutkimusta ja terveydenhuollon käytäntöjä ryhtymällä tieteellisen skeptisismin periaatteita noudattaen pohtimaan nykyisen vallitsevan terveystiedeparadigman perusteita.

Ollaan vaan rohkeasti rajalla!

ilotulitusta-7

Suuret kiitokset kaikille lukijoille ja kommentoijille kuluneesta vuodesta.

Toivotan HYVÄÄ JA ONNELLISTA VUOTTA 2017!

Lumi läikähtää lämpimästi, kun ajattelen tieteen objektiivisuutta

talvilunta-oksalla

Sää viileni, mutta sydämessä läikähtää lämpimästi, kun astun pihamaalle. Yö on hunnuttanut puut ja nurmen lumivaippaan. Niin kaunista. Hengitän hämärässä raikasta aamuilmaa, virkistystä, elämänvoimaa.

Luonnon taideteoksen äärellä tunnen itseni hyvin pieneksi ja kuitenkin samalla äärettömäksi. Olen osa tätä kaikkeutta. Minussa virtaa sama henki/hengitys ja elämä kuin puissa ja metsän eläimissä. Samoista raaka-aineista olemme syntyneet. Olen kehkeytynyt evoluution tuloksena alkuräjähdyksen materiasta hissun kissun tällaiseksi kuin olen.

Minulla on fyysinen keho: lihaa, luita, verta, kudosnesteitä, soluja, molekyylejä, DNAta, atomeja ja niiden paljain silmin näkymättömiä osasia alituisessa liikkeessään. Minulla on myös tietoisuus, tunteet ja rationaalinen järki. Olen paketti materiaa ja mieltä.

Rationaalinen järkeni ryhtyy pohtimaan kysymystä luonnontieteellisen ihmistutkimuksen objektiivisuudesta. Tämä liittyy keskusteluun terveystutkimuksesta, erityisesti CAM (Complementary and Alternative Medicine) -hoitojen tutkimusnäytöstä eli siitä, miten ja millaisin argumentein voidaan osoittaa, että joku hoito ja tai hoitonäkemys/ideologia on toimiva ja ihmiselle jollakin tavalla hyödyksi tai haitaksi.

Mikä on siis pätevää tutkimusnäyttöä?  Onko se RCT (Randomized Controlled/Clinical Trial)? Lupasin kirjoituksessani Täydentävien hoitojen (CAM) hyödyistä on tutkimusnäyttöä pohtia jatkokirjoituksissani RCT:tä, muita tutkimusmenetelmiä ja yleensä tiedettä.  CAM-tutkimuksesta olen kuitenkin kirjoittanut jo aikaisemmin ja kertonut miten sitä mielestäni pitäisi tehdä. Tässä yhteydessä olen kommentoinut myös plasebokontrolloituja RCT-kokeita CAM-tutkimuksessa, joten niihin en nyt puutu. Tässä linkit kirjoituksiini Miten täydentäviä hoitoja pitäisi tutkia ja Onko näyttöön perustuva lääketiede lopettanut puoskaroinnin.

 Vallitseva tiedekäsitys

Jos luit edellisen kirjoitukseni Lumoava plasebo, havaitsit että hoitosuhde, hoitotilanne, usko, luottamus ja potilaan kokemus hoidosta vaikuttavat hoidon koettuun tulokseen. Sekä oikea että lumeakupunktio auttoivat tutkimuspotilaiden oireisiin enemmän kuin tavanomainen biolääketieteeseen nojaava (lääkkeet) hoito.

Tämä on valaiseva esimerkki siitä, että ihminen ei ole kone ja että potilaan näkökulmasta hoidetuksi tulemisessa eivät pelkät luonnontieteelliset lähtöoletukset (biologian, fysiikan ja kemian oletukset) riitä.

Nykyinen länsimaiden lääketiede ja laajemminkin tiedemaailma on omaksunut luonnontieteellis-naturalistiset ja materialistiset oletukset maailmasta (=maailmankuva) tutkimusta ohjaavaksi ja määrääväksi katsannoksi. Tätä kutsutaan monesti tieteelliseksi maailmankuvaksi, mutta todellisuudessa se on materialistis-reduktionistisen tieteen, jo vallitsevaksi paradigmaksi muodostunut, maailmankuva. Siinä ajatellaan, että luonnontiede asettaa rajat sille, mitä voimme tietää eli että a) ainoa tai oikea tieto, jota maailmasta voidaan saada, on luonnontieteellistä ja että b) vain sellaiset asiat ovat olemassa, joista voidaan saada tietoa luonnontieteellisin keinoin.

Tieteellinen maailmankuva ei kuitenkaan rajoitu materialistis-luonnontieteelliseen ajatteluun. Tieteellinen ajattelu problematisoi, systematisoi ja perustelee väittämiään (empiiriseen tai teoreettiseen aineistoon nojaten). Samat periaatteet koskevat tietysti kaikkea tutkimusta, mutta eri tieteenaloilla on erilaiset teoriat ja metodit tähän prosessiin.

Materialismiin nojaava tiedekäsitys uskoo, että kaikki olevainen on ja on syntynyt aineesta ja että kaikki tutkittavat ilmiöt (myös tietoisuus ja tunteet) voidaan redusoida eli palauttaa pienempiin yksiköihin, aina atomien ja kvarkkien tasolle saakka. Ja mikäli ei voida, niin kysymys siirretään epäkiinnostavien asioiden joukkoon. Materialismista ja sen kritiikistä kirjoitin muun muassa jutuissa  Hiipuva materialismi ja ihminen ja  Thomas Nagel ja materialismin kalpeus sekä tuoreimmassa, lokakuun 2016 lopussa julkaistussa  Jälkimaterialistinen tiede . Niissä kerron materialistisesta reduktionismista ja sen puutteista. Niistä käy ilmi, että materialismi/luonnontieteellinen naturalismi ei ole tieteellisyyden synonyymi.

Kunhan vain tutkitaan riittävästi…

Seuraavassa kommentoin lyhyesti luonnontieteellistä ajattelua.

Moni ajattelee luonnontieteen (terveystieteissä biolääketieteen) pystyvän parhaiten selittämään sairauksia ja löytämään kaikki tarvittavat hoitokeinot, kunhan vain tutkitaan riittävästi. Vastikään suomeksi julkaistu Mikael Stenmarkin kiistelty kirja Tiedeusko ja todellisuuden rajat (Kirjapaja 2016) pohtii uskon, uskonnon ja luonnontieteen suhdetta.

Johdannossa Stenmark toteaa: ”Luonnontieteen ajatellaan olevan kuin kynttilä, joka loistaa demonien hallitseman maailman pimeydessä. Se on ainoa mahdollisuutemme välttää taikauskoa ja suojella kulttuurimme saavutuksia ja omaa planeettaamme. Jos kerran luonnontieteiden ulkopuolella ei voi olla totuutta, luonnontieteilijöiden on ryhdyttävä lähetyssaarnaajiksi, jotka julistavat ilosanomaa pakanoille ja valistumattomille ihmisille. Laajemmin ajateltuna on tehtävä työtä, jotta yhä useammat ihmiselämän osa-alueet voidaan sisällyttää luonnontieteeseen, niin että näidenkin alojen näkemykset perustuisivat järkisyihin ja tietoon.”

Stenmark nimittää tiedeuskoksi käsitystä, että naturalismiin ja materialismiin nojaava luonnontieteellinen tutkimus on ainoa todellinen ja oikea tapa tutkia maailmaa. Aidosti luonnontieteellisessä ajattelussa, joka ei ole tiedeuskoinen, tiedostetaan luonnontieteen rajoitukset ja tunnustetaan että kaikki totuuden ja tiedon osat eivät välttämättä ole luonnontieteen keinojen tavoitettavissa. Totuutta on myös henkilökohtaisissa kokemuksissa.

Nykyään tiedekeskustelussa on piirteitä (tämänkin blogin kommenteissa on näkynyt), että olisi muka valittava kahden ääripään eli radikaalin postmodernismin (jonka mukaan luonnontiedekin on vain sosiaalinen konstruktio) tai tiedeuskon välillä. Kuitenkaan kumpikaan näistä ei ole vakuuttava. Maailmaa koostuu sekä luonnontieteellisistä tosiasioista että sosiaalisista konstruktioista ja vielä lisäksi ihmisen sisäisestä todellisuudesta, jota ei voida redusoida luonnontieteellisesti molekyyleiksi tai atomeiksi. Näistä kirjoitin yllä linkittämissäni teksteissä.

Toimivatko ihmiset väärin, koska eivät ymmärrä tiedettä?

Hoitamista ja sen vaikutuksia koskevasta tutkimuksesta tiedämme, että kokemukset ja merkitykset voivat olla parantavia siinä mielessä, että ne parantavat elämän laatua, lievittävät oireita ja saavat aikaan fysiologisiakin muutoksia kehossa.  Tämä on erityisen tärkeää asia kroonisissa kansansairauksissamme ja epämääräisissä, hankalasti modernin lääketieteen keinoin hoidettavissa vaivoissa sekä palliatiivisessa hoidossa. Monet CAM-hoitoihin hakeutuvat etsivätkin juuri helpotusta ja merkityksiä olotilalleen ja lievitystä oireisiinsa. Naturalistisen näkemyksen mukaan nämä ihmiset toimivat tieteen kannalta ”väärin” ja etsivät apua epätieteelliseltä, ei-luonnontieteelliseltä suunnalta. Ja siksi heitä on valistettava, jotta eivät tekisi typeriä ratkaisuja.

Samaa huolestuneisuutta edustaa suomalaisten tiedekäsityksiä mittaava Tiedebarometri 2016 -raportti, jossa todetaan, että kyselyyn osallistuneista   Kaksi viidestä (40 %) yhtyy näkemykseen, jonka mukaan ”ns. kansanparantajat omaavat tietoja ja taitoja joita lääketieteellä ei ole”. Asian kiistää kolmannes (34 %). Ottamatta kantaa tuloksen ilmaisemien kantojen järkevyyteen voi todeta että jakauma on tietyllä tavalla ymmärrettävä. Kansanparannuksella on ilmeisen hyvä, ystävällisen myyttinen maine. Väitteessä ei myöskään esitetä, että kansanparantajat ovat kaikessa ns. koululääketiedettä edellä, vaan vain jossakin tietämyksessään.”

Mitähän tuo järkevyys (johon ei oteta kantaa) ja tietyllä tavalla ymmärrettävä oikein tarkoittaa?  Raportin kirjoittajalle tulos, että 40 prosenttia haastatelluista näyttää arvostavan kansanparannusta, on kai ollut ikävä, kun sitä on pitänyt puolustella ”väite ei osoita, että kansanparantajat ovat KAIKESSA koululääketiedettä edellä”. Hohhoijaa. Tämähän on ihan pähkähullua. Mietin, kuinka on mahdollista yleensä kysyä tuollaista asiaa tuolla tavalla ja sitten tulkita vastaukset tuolla tavalla. Arvostavatko ihmiset siis kansanparannusta vain sen myyttisen maineen vuoksi, kuten tulkitsija päättelee? Entäpä jos he ihan oman kokemuksensa kautta ovat tulleet tuohon tulokseen? Tai heillä on joku historiallinen vanhempien tai isovanhempien muisto kansanparannuksen hyödyistä?

Toisaalta mitähän tutkijat ylipäänsä tarkoittivat kansanparannuksella ja miten vastaajat sen ymmärsivät? Onko se ehkä kuppausta, kalevalaista jäsenkorjausta, naapuriapua, reikihoitoa, itkuvirsikursseja vai mitä? Sitä paitsi rinnastus kansanparannukseen ja lääketieteeseen on outo. Nehän eivät toimi samassa kategoriassa. Oikeampaa olisi rinnastaa lääkärin työ ja kansanparantajan (mikä se sitten lieneekään) työ. Kansanparannus ei ole sen kummemmin pseudo- kuin mitään muutakaan tiedettä (joksi se barometrissa luonnehditaan), vaan se on kansan toimintaa. Lisäksi, onko koko kysymys edes relevantti? Paljonko Suomessa on kansanparantajia, keitä he ovat, kuka heidän palvelujaan käyttää, kuinka paljon ja miksi? Tätä ei tiedetä, kun ei ole tutkittu. On kummallista, että kysytään tuollainen vastakkainasettelukysymys, vaikka koko ilmiöstä ei tiedetä yhtään mitään. Huidotaan siis tuuleen.  Kenelle tällaisesta Tiedebarometrin kysymyksestä on hyötyä? Kansalleko? Epäilen vahvasti.  Tiedebarometri 2016 http://www.tieteentiedotus.fi/files/Tiedebarometri_2016.pdf

Objektiivisuus tieteessä

Objektiivisuuden käsite on niin monisyinen, että tieteenfilosofit eivät ole pystyneet antamaan sille kattavaa määritelmää. Se muuttuu maailman muuttumisen myötä.

Suomen Akatemian tutkijatohtori Inkeri Koskisen kiinnostava artikkeli Objektiivisuus humanistisissa tieteissä Niin & Näin lehdessä 4/2016 ottaa kantaa väitteeseen, että humanistiset tieteet eivät voisi tuottaa yhtä objektiivisia tuloksia kuin luonnontieteet. Hän mainitsee, että kun jonkin tutkimuksen tuloksia kehutaan objektiivisiki, kehuun itseensä sisältyy monta väitettä, joita tavallisesti ei eritellä. Kuitenkin esimerkiksi tuloksen objektiivisuus on aivan eri asia kuin prosessin objektiivisuus. Viime aikaisessa tieteenfilosofisessa keskustelussa on puhuttu myös tutkijayhteisöjen objektiivisuudesta.

”Toisin sanoen, kun arvioimme jonkin asian objektiivisuutta, on hyvä selventää mikä tuo jokin asia on”, Inkeri Koskinen sanoo. Hän mainitsee, että on esitetty kolme tärkeänä pidettyä objektiivisuuden periaatetta, joita hän pitää kuitenkin joko mahdottomina tavoittaa ja muuten ongelmallisina:

  1. Uskollisuus tosiasioille. Tämän periaatteen pulma on siinä, että tutkimme maailmaa erilaisten teoreettisten viitekehysten avulla, eikä ole mahdollista tuottaa teorioista täysin puhdistettuja kuvauksia tieteellisistä havainnoista.
  2. Subjektiivisten vinoumien poissaolo. Tähän on pyritty prosesseilla, joissa tutkimuksen tekijä olisi milloin tahansa vaihdettavissa eivätkä tulokset siitä muuttuisi. Äärimmilleen vietynä tällainen proseduaalinen objektiivisuus tarkoittaisi sitä, että tarkka mittaustulos korvaisi tutkijan subjektiivisen arvion kokonaan. Prosessin tarkalla kuvauksella pyritään niin tilastollisissa kuin kvalitatiivisissakin tutkimuksissa poistamaan subjektiivista vinoumaa. Proseduaalinen objektiivisuus takaa vain sen, etteivät tutkijan henkilökohtaiset vinoumat pääse vaikuttamaan tuloksiin, mutta se ei estä koko tutkijayhteisön sisäistämien käsitysten vinouttavaa vaikutusta. Kalloja mitattiin hyvin järjestelmällisesti 1900-luvun alun  antropologiassa,  mutta vaikea toimintaa on nykyajasta katsoen objektiiviseksi kutsua. (Koskinen 2016) Kansanparannuskysymykselle Tiedebarometrissa en näe objektiivisia syitä, jos mitattavana ovat kansalaisten käsitykset tieteestä (kansanparannus kun ei ole tiedettä eikä vastakohta terveydenhuollon palveluille).
  3. Arvovapaus. Tämän periaatteen ongelmallisuudesta Koskinen antaa esimerkin: ”Kallonmittauksiin johtaneet teoriat eivät olleet arvovapaita, koska tukijoiden yhteisesti jakamat arvot pääsivät vinouttamaan niitä. Myös lääketeollisuuden rahoittama tutkimus on kaikesta päätelleen moitteetonta, mutta usein silti vinoutunutta. Se näet raportoi huomattavasti enemmän positiivisia tuloksia kuin yliopistoissa tehty tutkimus.” Eettiset ja poliittiset arvot vaikuttavat aina tutkimuspolitiikkaan ja tutkimusaiheiden valintaan (esimerkiksi Tiedebarometrin kysymykset). Ne voivat myös ohjata tutkimustulosten käyttöä.

Objektiivisuudelle ei ole yhtä, tyydyttävää määritelmää, vaan etäällä siintävä ihanne näyttää liikkuvan aina, kun sitä koettaa lähestyä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yrityksestä kannattaisi luopua”, Koskinen toteaa.

Objektiivisuus ei siis takaa totuutta. Objektiivisin menetelmin ja prosessein saatu tulos voi olla virheellinen, ja ”objektiivinen” yhteisö voi erehtyä. Tällä tavoin tiedeyhteisö, jos on avoin omille virheilleen, korjaa itse omaa toimintaansa. ”Kun kutsumme jotakin objektiiviseksi, kerromme luottavamme siihen itse ja väitämme että muidenkin kannattaisi.”

Tilannesidonnaista, mutta ei mitä sattuu

Luottamukselle on tietysti oltava hyvät perusteet. Monenlaiset perusteet ovat kuitenkin mahdollisia, koska erilaiset taustaoletukset (teoriat) ohjaavat tutkimuksia. Objektiivisuus ja tutkimusten kunnollisuus eli laatu on kontekstisidonnaista. Riippuu tilanteesta, mitkä kaikki asiat ovat tieteen objektiivisuuden kannalta olennaisia.

Jos esimerkiksi tutkitaan hoitokontekstin (tilanne, kommunikaatio, hoitaja-hoidettava -suhde) vaikutusta hoitotulokseen, muuttujia ei voi rakentaa plasebokontrolloidun mallin tai yksi annos – yksi vaste -ajattelun mukaan. Objektiivisuus (validiteetti ja reliabiliteetti) on rakennettava tutkimusasetelman mukaan eli siinä on otettava huomioon konteksti. Joku voi nyt tuumata, että tutkimusasetelmasta tulee aivan liian monimutkainen, mikä on omiaan vain hämmentämään; silloin kukaan ei enää tiedä, mikä vaikutti mihinkin, eikä todellista, potilaita hyödyttävää tietoa saada. Tämä tuumaus on aiheellinen, mutta samalla aiheeton.

Aiheellinen siksi, että tällaista terveystutkimusta on tehty erittäin vähän verrattuna vaikkapa lääketutkimukseen ja se edellyttää biolääketieteen tutkimusmallista poikkeavaa viitekehystä ja metodeja. Tällä en nyt millään tavalla kyseenalaista erittäin tärkeää ja suunnattomasti terveyshyvää tuottanutta biotieteisiin nojaavaa terveystutkimusta. Tuon vain esiin toisen, vähemmän ”hypetyksen ” kohteena olevan, jopa marginaaliin jääneen terveystutkimuksen näkökulman eli  todellisissa hoito- ja elinolosuhteissa tehtävän hoitamisen tutkimuksen. Tutkimusasetelma tässä näkökulmassa on luonnostaan monimutkaisempi kuin ”yksi lääke –  yksi vaikutus/vaikutuksettomuus” -ajattelussa, mutta niin on ihminenkin aika monimutkainen ja kontekstisidonnainen.

Aiheeton tuumaus se on siksi, että koska esim. plasebotutkimuksista käy selkeästi ilmi, että nimenomaan konteksti ja psykososiaaliset tekijät ovat juuri niitä, jotka vaikuttavat plasebona, niin silloin tutkijayhteisön on pystyttävä kehittämään menetelmiään niin, että asiaa pystytään myös kunnolla ja konteksti huomioon ottaen tutkimaan. Tällaisia menetelmiä kyllä on, esimerkiksi evaluaatiotutkimus tarjoaa malleja.   Niitä vaan on ryhdyttävä käyttämään.

Ajattelen niin, että luonnontiede on yhtä objektiivinen tai epäobjektiivinen kuin muutkin tieteet. Objektiivisuus ei määräydy tieteenalan mukaan, vaan sen mukaan, miten tutkimusta tehdään.

Pseudoskeptikkojen näennäistiede

 

nanopallotSuomessa toimii Skepsis ry -niminen yhdistys. Se väittää olevansa tieteellinen yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää kriittistä ajattelua sekä tieteeseen ja järkeen perustuvaa käsitystä maailmasta. Yhdistys on vastikään osoittanut kritiikkinsä Keski-Pohjanmaan kansanopistolle näennäistieteellisten terveyskurssien sisällyttämisestä koulutusvalikoimaansa. Skepsis halventaa opistoa julkistamalla sen huuhapalkinnon saajaksi.

Opistossa tarjotaan kursseja muun muassa suomalaisista perinnehoidoista, kuten kalevalaisesta jäsenkorjauksesta, kiinalaisesta lääketieteestä ja homeopatiasta. Kaikkien näiden hyödyistä terveyden edistämisessä ja sairauksista toipumisessa on olemassa tieteellisesti osoitettua näyttöä.

Vuonna 1996 yhdistys kritisoi pseudotieteellisyydestä Anja Rautajoen kirjaa Parantava kosketus. Kirjassa kuvataan kosketushoitoja. Niiden hyödyistä on myöskin kertynyt – varsinkin kymmenen viime vuoden aikana –  runsaasti tutkimusnäyttöä. Kosketuksella on sekä psyykkisesti että myös fysiologisesti vaikuttavaa parantavaa tehoa.

touch

Ylen nettisivuillaan julkaiseman uutisjutun mukaan ”Skepsis korostaa palkintoperusteluissaan, ettei erityisesti julkisella rahalla tuettavien oppilaitosten tulisi antaa minkäänlaista sijaa näennäistieteen levittämiselle.”  Jutussa ei tosin kerrota, miten Skepsiksen huuhaaksi nimittämät hoidon ja terveyden edistämisen muodot ovat näennäis- eli pseudotiedettä.

Skepsis on siis huolissaan pseudotieteen leviämisestä ja siksi tiedottaa julkisuuteen huuhaapalkintonsa välityksellä mielipiteensä.

Mistä tällainen toiminta kertoo?

Se kertoo ennen muuta yhdistyksen pseudoskeptisyydestä. Näennäisskeptisyys on sitä, että esitetään mukatiedekritiikkiä. Todellisuudessa kritiikki ei kuitenkaan millään tavalla liity tieteeseen eikä sitä perustella julkisesti ja avoimesti saatavilla olevilla tieteellisillä tutkimuksilla, vaan ns. tiedeauktoriteettien näkemyksillä, joita niitäkään ei esitetä julkisesti arvioitaviksi. Ne esitetään itsestäänselvyyksinä. Pseudoskeptisyys viittaakin joko tietämättömyyteen tai älylliseen epärehellisyyteen. Kumpikin on tieteen näkökulmasta vaarallista.

Tieteessä on näet kyse epävarmuuden kartoittamisessa. Se pyrkii kuvaamaan ja ymmärtämään maailman ilmiöitä, joita ei vielä tunneta tai ymmärretä. Mitään lopullista varmuutta tiede ei tuo, ja yleensä tieteelliset löydökset esitetään joko empiirisen aineiston perusteella todennäköisyyksinä tai loogiseen päättelyyn tuloksena (kuten matematiikassa).

Jotta Keski-Pohjanmaan kansaopiston kansansivistystyötä voisi nimittää pseudotieteelliseksi, pitäisi tutkimusnäyttöön perustuen osoittaa, mikä nimenomainen seikka Skepsiksen huuhaaksi määritellyissä kursseissa on pseudotiedettä. Tätä Skepsis ei osoita eikä se sitä mitenkään pystykään osoittamaan, koska monista virallisen terveydenhuoltojärjestelmämme ulkopuolisista hoitomuodoista (kuten kiinalaisesta lääketieteestä, homeopatiasta ja jäsenkorjauksesta) on olemassa tutkimusnäyttöä, kahdesta ensiksi mainitusta jopa runsaasti.

Kiinalaisen lääketieteen näytöistä ei edes juuri kiistellä. Homeopatiatutkimuksista sen sijaan käydään kansainvälisestikin tiedekiistoja, mutta sen toimivuudesta on tutkimusnäyttöä. Sitä löytyy muun muassa PubMedistä.

Homeopatia ja Sveitsi, huuhaa ja USA

Skepsiksen logiikalla yhdistyksen pitäisi myöntää huuhaapalkinto myös Sveitsin, Saksan ja Iso-Britannian hallituksille, joiden päätöksin homeopaattiset hoidot korvataan sairausvakuutuksesta. Why alternative therapies are covered by health insurance.  Loogisuuden nimessa Skepsis joutuisi lähettämään huuhaapalkintonsa  yli puolelle Yhdysvaltain ja Norjan sairaaloista, sillä niissä käytetään täydentäviä hoitomuotoja, joiden tausta-ajatus ei nojaa moderniin biolääketieteeseen, mutta joiden on osoitettu  auttavan potilaita heidän toipumisessaan. Tutkimuksia löytyy esimerkiksi BioMed Centralista

Huuhaapokaali menisi myös Yhdysvaltain kansallisen terveysinstituutin tutkimusyksikölle  National Center for Complementary and Integrative Health. Keskus tutkii ei-biolääketieteellisten hoito- ja terveyden edistämisen muotojen toimivuutta. Samaan palkinnonsaajien joukkoon kuuluisivat lähes kaikki Suomen työväenopistot. Niissä nimittäin opetetaan joogaa ja mindfulness-meditaatiota.

Skepsiksen katsannossahan nämä ovat pseudotieteellisiä, sillä niiden hyvinvointia lisäävän vaikutuksen ajatus ei nojaa modernin länsimaisen lääketieteen dogmiin. Mindfulnessin hyödyt on silti – vihdoinkin – myönnetty suomalaisessakin lääketiedeyhteisössä, vaikka käytännön terveydenhuollossa sitä käytetäänkin hyvin vähän.

Se, että näiden hoitosuuntausten tausta-ajattelu ei perustu biolääketieteen fysikaalis-kemialliseen ihmiskuvaan, ei tee niistä tietenkään väheksyttäviä tai pseudotieteellisiä. Väärinkäsityksen välttämiseksi ilmoitan, että en aja erityisesti homeapatian tai kiinalaisen tai minkään mukaan yksittäisen hoitonäkemyksen asiaa, vaan ajan järkevyyden, tieteellisyyden, monimuotoisuuden ja avoimuuden periaatteiden toteutumista niin terveystieteissä, käytännön terveydenhuollossa kuin kansansivistystyössäkin.  Katson, että tästä hyötyvät kansalaiset. He ansaitsevat parasta mahdollista hoitoa  – niin biolääketieteellistä kuin muidenkin tieteenalojen tutkimusnäyttöön perustuvaa hoitoa. Ristiriitaa lääketieteellisen ja muun tieteellisen tutkimuksen välillä ei tarvita. Tarvitaan yhteistyötä.

Yle Radio Suomi teki äskettäin aiheesta asiallisen keskusteluohjelman sekä sen perusteella nettijutun otsikolla Lääketieteen ja täydentävien hoitojen vastakkainasettelu ei auta potilasta.

Turhia ristiriitoja

Pseudoskeptikot sekoittavat tieteen ja käytännön joko tietämättömyyttään tai tahallaan pyrkimällä rakentamaan turhia ristiriitoja. Tieteestä ja pseudotieteestä puhuttaessa on hyvä pitää mielessä, että nykyinen julkisesti rahoitettava terveydenhuoltojärjestelmämme nojaa vain osittain tieteellisten tutkimusten antamiin tuloksiin. Se ottaa soveltuvin osin käyttöönsä tutkimusten tuloksia, mutta suurelta osin hoitoa koskevat päätökset ja ratkaisut nojaavat muihin seikkoihin kuin tieteeseen. Taustalla ovat raha, valta, politiikka, ammattiyhdistystoiminta, maailmakuvat, ajatustottumukset jne.

Terveydenhuollossa nykyisin käytössä olevista hoitomuodoista on BMJ:n tekemän selvityksen mukaan reilusti alle puolella tukenaan kliinisin kokein osoitettu tutkimusnäyttö. What conclusions has Clinical Evidence drawn about what works, what doesn’t based on randomised controlled trial evidence?

Tähän tieteellisen näytön muotoon (RCT = randomized contolled trial) pseudoskeptikot ilmeisesti viittaavat tieteestä puhuessaan, vaikka eivät sitä avoimesti sanokaan. RCT on kuitenkin vain yksi hoitamisen hyödyllisyyttä, vaikuttavuutta, tehoa ja toimivuutta osoittava tieteellinen metodi. Pelkän metodin ei pitäisi koskaan ohjata tieteellistä ajattelua.

Tiede ei ole arvovapaata. Kaikkialla maailmassa siihen vaikuttavat raha, politiikka ja valta kuten terveydenhuoltojärjestelmien kehittämiseen. Pitkällä aikavälillä, kunnes kertyy riittävästi vallitsevaa tiedeparadigmaa haastavia, empiiriä havaintoja, tiedekin uudistuu ja ottaa tutkittavakseen asioita, jotka sotivat vallitsevaa tiedekäsitystä vastaan. Tämä prosessi on hidas. Kyse on tiedeparadigman muutoksesta. Suomessa terveystieteissä tällä hetkellä vallitsee materialistis-reduktionistinen biolääketieteen paradigma. Tiede edistyy, kun uudet teoriat maailmasta (esimerkiksi ihmisestä ja hänen hoitamisestaan) havaitaan edeltäjiään totuudenkaltaisemmiksi.

Historiallisesti skeptikot ovat vaikuttaneet tieteellisen ajattelun uudistumiseen esittämällä sellaisia kysymyksiä kuin ”Miten voimme tietää jotakin ja millä tämän tiedon voi perustella”.  He ovat kyseenalaistaneet totuttuja ajattelutapoja tieteessä. Tieteellinen maailmankuva on ajattelutapa, joka ei lukitse ennakkoon oikeaksi tai vääräksi jotakin tiettyä teoriaa, metodia tai taustafilosofiaa.

Pseudoskeptikoille suosittelen tuoretta tietokirjaa Skeptisismi Epäilyn ja etsimisen filosofia. Siinä (s. 382) todetaan muun muassa. että ”on tieteen pelisääntöjen vastaista pohjata ajattelu sokeasti luotettuihin auktoriteetteihin tai omiin pinttyneisiin ennakkoluuloihin, joita ei ole asetettu kriittisen harkinnan kohteiksi”. 

Pseudoskeptinen ajattelu sisältää runsaasti piirteitä kriittisen ajattelun puutteesta. Se pyrkii suojelemaan kansaa joltakin muka pseudotieteelliseltä pahalta, jota se ei kuitenkaan millään tavalla yksilöi eikä perustele.

Kysynkin, mikä kiinalaisessa lääketieteessä, homeopatiassa ja kalevalaisessa jäsenkorjauksessa on pseudoskeptikkojen mielestä haitallista tai kielteistä niiden käyttäjille? Millaisin argumentein he perustelevat vaatimustaan,  että julkisilla varoilla ei saisi opettaa kansanopistossa kiinalaista lääketiedettä? Kenelle ehkäisevään terveydenhoitoon voimakkaasti suuntautunut kiinalainen lääketiede on epäedullista? Samat kysymykset esitän homeopatiasta ja jäsenkorjauksesta.

Avoin ja asiallinen keskustelu olisi paikallaan.

Pseudoskeptikoiden yhdistys kritisoi vapaata kansansivistystyötä tekevää Keski-Pohjanmaan kansanopistoa näennäistieteellisten terveyskurssien sisällyttämisestä koulutusvalikoimaan. Tätä kummallista väitettä he perustelevat oletuksella, että olisi muka olemassa yksi ja ainoa lääketiede ja sekin vain tietynlainen. Tätä tietynlaisuutta skeptikot eivät kuitenkaan tuo teksteissään julki, mutta se näkyy selkeästi heidän perusteluissaan. Se näyttää olevan materialistiseen reduktionismiin, kemiaan ja fysiikkaan nojaava biologinen teoria ihmisestä  ja RCT-näyttö. Tässä tiedemallissa ei ole sijaa tietoisuudelle, mielelle ja tunteille.

Sitä paitsi kansanopisto ei väitäkään kurssejaan koululääketieteellisiksi (moderni biolääketiede). Kurssien rinnastus koululääketieteeseen, kuten skeptikot huuhaaperusteluissaan tekevät,  on siis harhaanjohtava ja virheellinen ja rakentaa turhaa ja kansalaisten kannalta haitallista ristiriitaa. Kenen etu tällaisen ristiriidan rakentaminen on?  Ei ainakaan kansalaisten, sillä hehän käyttävät tutkimusten mukaan sekä koululääketieteen että muita terveys- ja hyvinvointipalveluja rinnakkain, ei vaihtoehtoina toisilleen. Ks. tarkemmin Aarva 2015.

Hammaslääkäri ja hypnoterapeutti Kati Sarvela esittää Skepsiksen toiminnasta kommentin facebook-sivuillaan:  ”Minusta Skepsis voisi antaa seuraavan palkinnon länsimaiselle kirurgialle; nykytietämys vahvistaa, että vuosikymmenien aikana on tehty valtava määrä turhia leikkauksia, joiden hoitotulokset eivät poikkea lumeesta. Nykyinen plasebotutkimus on alkanut valaisemaan yhä enemmän sitä kiehtovaa tosiasiaa, että potilaan paranemisessa lume, eli kokemusvaikutus, on paljon, paljon luultua suurempi. Voimme sanoillamme ja rituaaleilla edistää paranemista tai heikentää sitä. Ihminen ei ole biologinen kone, vaan sosiaalinen ja tunteva kehomieli.”

Lisäisin tähän, että muuttuakseen uskonnonomaisesti vain yhteen terveystielliseen näkemykseen nojautuvasta  pseudoskeptisyydestä todellisen skeptisyyden edustajiksi, Skepsis ry:n jäsenten kannattaisi lisätä kriittistä ajatteluaan. Perehtyminen esimerkiksi tuoreimpaan kansainväliseen tutkimukseen masennus- ja psykoosilääkkeiden käytöstä ja vaikutuksista (aihepiiri koskee puolta miljoonaa suomalaista) sekä  kansainväliseen plasebotutkimukseen auttaisi Skepsistä tieteeseen ja järkeen perustuvan maailmakuvan kehittämisessä.  Tieteellinen skeptisyys on todella tärkeä asia.

Liityn heti Skepsiksen jäseneksi, kunhan tieteellisen skeptisyyden kriteerit täyttyvät yhdistyksen toiminnassa: epädogmaattisuus,  tieteen ehdottoman avoimuuden ja julkisuuden puolustaminen, tiedevilppien  ja tieteen väärinkäytösten paljastaminen, auktoriteettiuskosta luopuminen eli kriittinen suhtautuminen tiedeauktoriteettien julistamiin tieteellisiin ”totuuksiin”.

 

Jälkimaterialistinen tiede

lepokodin-kukkia-2

Muistuma kesästä. Kangasalan lepokodin kuisti.

Tiede muuttuu hitaasti, mutta varmasti kuten yhteiskunnatkin muuttuvat. Hallitseva ajattelutapa ja sen mukaiset vahvat instituutiot pyrkivät aina säilyttämään entisen – hyväksi koetun vanhan. ”Vanhalla” viittaan nykytieteen paradigmaan, mikä tarkoittaa tutkimuksessa sovellettavia kyseenalaistamattomia taustaoletuksia eli itsestäänselvinä pidettyjä asioita, joiden totuudellisuutta ei pohdita.

Tämän päivän tiedeparadigmaa luonnehtii reduktionistinen materialismi, mikä tarkoittaa taustaoletusta, että kaikki olevainen on tai se palautuu (redusoituu) materiaan. Näin ollen todellisuus on tämän katsannon mukaan vain ja ainoastaan materiaa. Mieli ja tunteetkin nähdään aineen tuotteina.

Läheskään kaikki tutkijat eivät jaa tätä näkemystä. Filosofi Thomas Nagel: Kulttuurissamme melkein kaikki akateemisessa maailmassa toimivat on peloteltu pitämään materialismiin nojaavaa reduktiivista (kokonaisuus jaetaan osasiinsa) tutkimusohjelmaa pyhänä sillä perusteella, että mikään muu ei ole tiedettä.

Ryhmä kansainvälisesti tunnettuja eri alojen (biologia, neurotiede, psykologia, lääketiede, fysiatria) tutkijoita on laatinut  Jälkimaterialistisen tieteen julistuksen – Manifesto for a Post-Materialist Science http://opensciences.org/about/manifesto-for-a-post-materialist-science

Tutkijat haluavat julistuksessaan nostaa keskusteluun vallitsevan materialistisen ideologian vaikutuksen tieteeseen ja pohtia jälkimaterialistisen paradigman syntymistä ja muotoutumista tieteen, henkisyyden ja koko yhteiskunnan kannalta.

Taustaa

Tiede on kehittyvää ja muuttuvaa. Yhteiskunnallisena ilmiönä se on myös poliittista ja siihen  liittyy vallankäyttöä.  Tieteen historia osoittaa, että eri aikoina erilaiset taustafilosofiat ja -oletukset ovat ohjanneet tieteellistä tutkimusta ja tutkijoiden konkreettista työtä.

Modernin länsimaisen tieteen hallitseva taustafilosofia on reduktionistinen materialismi. Sen mukaan maailmankaikkeus sen suurimmasta pienimpään yksikköön on ainetta tai aineen tuottamaa. Kaikki ilmiöt voidaan redusoida eli palauttaa pienempiin aineellisiin yksiköihin. Tämä oletus – usko – on niin laajalle levinnyt ja vahva, että vain harva edes akateemisissa yhteisöissä rohkenee esittää toisenlaisia näkemyksiä. Useimmiten asiaa ei edes aseteta kyseenalaiseksi, vaan sitä pidetään itsestään selvänä.

Itsestään selvinä pidettyjen taustaoletusten kokonaisuutta kutsutaan paradigmaksi. Kunakin ajankohtana vallitsevaa paradigmaa edustaa normaalitiede. Tämä muokkaa tieteellistä maailmankuvaa eli sitä millaisena maailma perimmältään nähdään ja miten sitä katsotaan voitavan parhaiten tutkia.

Tutkimustiedon lisääntyminen muuttaa pikku hiljaa sekä tiedettä itseään että sen sovelluksia esimerkiksi maatalouden, tuotannon, koulutuksen ja terveydenhuollon käytännöissä. Paradigman muutoksesta on kyse silloin, kun muutos on suuri ja ulottuu todellisuutta koskevien ennakko-oletusten muutoksiin. Tällainen käänne tapahtui luonnontieteiden kehittymisen ja valistuksen (1600-luvun lopulta alkaen) myötä, jolloin materialismi alkoi kukoistaa. Sen tuloksena kehittyivät nykyisin käytössämme olevat upeat teknologiat yhteiskunnan eri aloilla (teollisuus, terveydenhuolto, kauppa, viestintä jne.). Siihen nojaavasta tutkimuksesta tuli normaalitiedettä.

Monet tiedemiehet katsovat, että seuraava suuri käänne (paradigman muutos)  on tulossa. Sitä tarvitaan, se on oikeastaan jo meneillään. Kvanttifysiikan teoria, joka  1900-luvun alussa muutti klassisen fysiikan oletusta siitä, että ainetta voidaan mitata objektiivisesti havainnoijasta rippumatta, vaikutti ratkaisevasti käsitykseen maailmasta ja materiasta ja sen tutkimisesta. Kvanttiteoriassa karkeasti ottaen tutkijan havainto on osa tutkimustulosta.  Kvanteista olen kirjoittanut aikaisemmin, muutama vuosi sitten.

Toisin sanoen maailmaa ei voi enää pitää mekaanis-materialistisena ilmiönä, jota tutkimus tarkastelee pelkästään tutkijan tulkinnoista riippumattomasti, ulkoapäin. Tällä tosiasialla on laajat seuraukset tieteeseen, erityisesti siihen, mitä pidetään tieteenä ja millaisia tutkimusmenetelmiä pidetään asianmukaisina.

Materialismi (materialistiset tausta-oletukset maailmasta), joka on hallinnut länsimaista  tiedettä kolme-neljä sataa vuotta, ei pysty selittämään tietoisuuden ja henkisyyden ilmiöitä koskevia empiirisiä havaintoja (esimerkiksi tietoisuuden eri tasot, mielen vaikutus kehoon, plasebo yms.).  Ja kuitenkin tieteen – ollakseen tiedettä – on otettava huomioon kaikki havainnot, ei vain valikoituja, vallitsevaan teoriaan soveltuvia. Se ei saa pistää päätä pensaaseen.

Uutta ajattelua edustavien tutkijoiden mukaan nykytieteen laaja-alaista kehitystä pidättelevät kovettuneiksi uskonkappaleiksi muuttuneet, materialismiin nojaavat ennakko-oletukset maailmasta ja tieteellisyydestä.

Jälkimaterialistisen tieteen manifesti 

Tutkijaryhmä Mario Beauregard (FT), Arizonan yliopisto, Gary E. Schwartz, (FT, Arizonan yliopisto), ja Lisa Miller (FT), Columbian yliopisto yhteistyössä Larry Dosseyn (LT) kanssa, Alexander Moreira-Almeida (LT, FT), Marilyn Schlitz (FT), Rupert Sheldrake (FT), ja Charles Tart (FT) on tullut  seuraaviin johtopäätöksiin:

  1. Nykyaikainen tiede perustuu valtaosin olettamuksiin, jotka ovat läheisesti yhteydessä klassiseen fysiikkaan. Materialismi – ajatus, että aine on ainoa todellisuus – on yksi näistä olettamuksista. Siihen liittyvä olettamus on reduktionismi, käsitys, että monimutkaiset asiat voidaan ymmärtää palauttamalla ne osiensa vuorovaikutuksiin tai yksinkertaisempiin tai perustavanlaatuisempiin asioihin kuten hyvin pienet aineelliset hiukkaset.
  2. Nämä olettamukset kapenivat 1800-luvulla, muuttuivat dogmeiksi ja kasautuivat ideologiseksi uskomusjärjestelmäksi, joka opittiin tuntemaan ”tieteellisenä materialismina”. Tämä uskomusjärjestelmä antaa ymmärtää, että mieli ei ole mitään muuta kuin aivojen fyysistä toimintaa, ja että ajatuksillamme ei ole mitään vaikutusta aivoihimme, kehoihimme, tekoihimme eikä fyysiseen maailmaan.
  3. Tieteellisen materialismin ideologia tuli vallitsevaksi akateemisissa piireissä 1900-luvulla. Se tuli niin vallitsevaksi, että enemmistö tieteenharjoittajista alkoi uskoa, että se perustui aukottomaan empiiriseen näyttöön ja edusti ainoaa järkeenkäypää maailmankuvaa.
  4. Materialistiseen filosofiaan perustuvat tieteelliset menetelmät ovat erittäin menestyksellisesti sekä lisänneet ymmärrystämme luonnosta että myös teknologisen kehityksen myötä antaneet suuremman mahdollisuuden sekä kontrolliin ja vapauteen.
  5. Materialismin lähes täydellinen hallinta akateemisessa maailmassa on kuitenkin vakavasti surkastuttanut tiedettä ja kahlinnut mielen sekä henkisyyden tieteellistä tutkimusta. Usko tähän ideologiaan yksinomaisena todellisuutta selittävänä viitekehyksenä on painostanut tieteenharjoittajia laiminlyömään inhimillisen kokemuksen subjektiivisen ulottuvuuden. Tämä on johtanut hyvin vääristyneeseen ja puutteelliseen ymmärrykseen itsestämme ja paikastamme luonnossa.
  6. Tiede on ennen kaikkea ei-dogmaattinen, avaramielinen menetelmä, jolla hankitaan tietoa luonnosta havainnoinnin, kokeellisen tutkimuksen ja ilmiön teoreettisen selittämisen avulla. Sen menetelmäoppi (metodologia) ei ole materialismin synonyymi eikä sitä pitäisi sitoa mihinkään erityiseen uskomukseen, dogmiin tai ideologiaan.
  7. Fyysikot löysivät 1800-luvun lopussa empiirisiä ilmiöitä, joita klassinen fysiikka ei voinut selittää. Tämä johti 1920-luvun kuluessa ja 1930-luvun alussa uuden mullistavan fysiikan haaran, kvanttimekaniikan, kehittymiseen. Kvanttimekaniikka on kyseenalaistanut maailman materiaalisen perustan osoittamalla, että atomit ja atomia pienemmät hiukkaset eivät varsinaisesti ole kiinteitä kappaleita – niillä ei ole varmuudella määriteltävissä olevaa tilallista ja ajallista sijaintia. Ja mikä tärkeintä, kvanttimekaniikka eksplisiittisesti otti mielen yhdeksi perustavanlaatuiseksi osaksi käsitejärjestelmäänsä. Saatiin nimittäin selville, että havainnoitavana olevat hiukkaset ja havainnoija – fyysikko sekä havainnointiin käytetty menetelmä – ovat yhteydessä toisiinsa. Kvanttimekaniikan yhden tulkinnan mukaan tämä ilmiö pitää sisällään ajatuksen, että tarkkailijan tietoisuudella on olennainen merkitys tarkkailtavina olevien fysikaalisten tapahtumien olemassa ololle ja että mielelliset tapahtumat voivat vaikuttaa fyysiseen maailmaan. Tuoreet tutkimustulokset tukevat tätä tulkintaa. Näiden tulosten perusteella voidaan olettaa, että fyysinen maailma ei ole enää ensisijainen tai ainoa todellisuuden rakenneosa ja että sitä ei voida täysin ymmärtää viittaamatta mieleen.
  8. Psykologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että tietoinen mielellinen toiminta voi kausaalisesti vaikuttaa käyttäytymiseen ja että vaikuttavien tekijöiden (esim. uskomukset, tavoitteet, toiveet ja odotukset) selittävä ja ennustearvo on erittäin korkea. Lisäksi psykoneuroimmunologinen tutkimus osoittaa, että ajatuksemme ja tunteemme voivat selvästikin vaikuttaa aivoihin yhteydessä olevien fysiologisten järjestelmien (esim. immuuni-, sisäeritys- sekä sydän- ja verisuonijärjestelmien) toimintaan. Myös tunteiden hallinnan, psykoterapian ja lumevaikutuksen neurologiset kuvantamistutkimukset näyttävät toteen, että mentaaliset tapahtumat vaikuttavat merkittävästi aivojen toimintaan.
  9. Niin sanottuun psi-ilmiöön perehtymisestä saatu tieto viittaa siihen, että voimme toisinaan vastaanottaa merkityksellistä informaatiota käyttämättä tavallisia aistejamme ja tehdä sen sellaisilla tavoilla, jotka ylittävät tavanomaiset tila- ja aikarajoitukset. Lisäksi psi-tutkimus havainnollistaa, että voimme mielellisesti vaikuttaa – etäisyyksien päästä – fyysisiin laitteisiin ja eläviin organismeihin (mukaan lukien toiset ihmiset). Se myös osoittaa, että toisistaan etäisyyksien päässä olevat mielet voivat käyttäytyä tavoilla, jotka eivät ole paikasta riippuvaisia eli riippuvuussuhteet etäisyyksien päässä toisistaan olevien mielten välillä vaikuttavat esiintyvän ilman ulkoista välittäjää (mielet eivät ole yhteydessä mihinkään tunnettuun energeettiseen signaaliin), ne eivät heikkene eli niiden taso ei alene etäisyyden kasvaessa ja ne ovat välittömiä eli näyttävät ilmenevän samanaikaisesti. Nämä tapahtumat ovat niin tavallisia, että niitä ei voida nähdä epänormaaliutena tai luonnon lakien poikkeustapauksina, vaan osoituksena tarpeesta aiempaa laajemmalle selittävälle viitekehykselle, jota ei voida perustaa pelkästään materialismiin.
  10. Tietoista mielellistä toimintaa voidaan kokea kliinisessä kuolemassa sydämen pysähdyksen aikana (tätä kutsutaan kuolemanrajakokemukseksi). Jotkut kuoleman rajalla käyneet ovat kertoneet sydämen pysähdyksen aikana ilmenneistä todellisista ruumiista irtaantumisen havainnoistaan (ts. havainnoista, jotka voidaan todistaa niiden yhteensattumilla tosiasioiden kanssa). On huomionarvoista, että aivojen sähköinen toiminta lakkaa muutaman sekunnin kuluessa sydämen pysähdyksestä.
  11. Kontrolloitujen laboratoriokokeiden perusteella on dokumentoitu, että harjaantuneet tutkimukseen osallistuneet meediot (henkilöt, jotka väittävät pystyvänsä kommunikoimaan fyysisesti kuolleiden ihmisten mielten kanssa) voivat toisinaan hankkia hyvin täsmällistä tietoa kuolleista. Tämä myös tukee sitä johtopäätöstä, että mieli voi sijaita erillään aivoista.
  12. Jotkut materialismiin taipuvaiset tutkijat ja filosofit kieltäytyvät tunnustamasta näitä ilmiöitä, koska ne eivät ole yhteensopivia sen tarkkaan rajatun käsityksen kanssa, mikä heillä on maailmasta. Postmaterialistisen luonnontutkimuksen torjuminen tai kieltäytyminen julkaisemasta postmaterialistista viitekehystä vahvasti tukevia tieteellisiä löydöksiä on vastoin sitä tieteellisen tutkimuksen todellista henkeä, jonka mukaan empiiristä havaintoaineistoa (data) täytyy aina käsitellä pätevästi ja asianmukaisesti. Suosittuihin teorioihin tai uskomuksiin sopimatonta tietoainesta ei voida hylätä suoraan, ennalta (a priori). Tuonkaltainen poissulkeminen kuuluu ideologian, ei tieteen piiriin.
  13. On tärkeää ymmärtää, että psi-ilmiö, kuolemanrajakokemukset sydämenpysähdyksessä ja uskottavilta tutkimus-meedioilta (research mediums) saatu vastaava evidenssi näyttäytyvät epätavallisuuksina ainoastaan silloin, kun niitä katsotaan materialismin näkökulmasta.
  14. Lisäksi materialistiset teoriat epäonnistuvat sen havainnollistamisessa, kuinka aivot voivat tuottaa mielen, ja ne ovat kykenemättömiä huomioimaan sitä empiiristä näyttöä, johon tässä manifestissa viitataan. Tämä viestittää meille, että on tullut aika vapauttaa itsemme vanhan materialistisen ideologian kahleista ja silmälapuista laajentaaksemme käsitystämme luonnollisesta maailmasta ja siirtyäksemme postmaterialistiseen paradigmaan.
  15. Postmaterialistisen paradigman (jälkimaterialistisen ajatusmallin) mukaan:
    • a) Mieli edustaa todellisuuden osaa, joka on yhtä alkuperäinen/perustavanlaatuinen kuin fyysinen maailma. Mieli on universumin alkeisosa, ts. sitä ei voida johtaa aineesta tai palauttaa mihinkään alkeellisempaan osaan.
    • b) Mielen ja fyysisen maailman välillä on syvä keskinäinen yhteys.
    • c) Mieli (tahto/intentio) voi vaikuttaa fyysisen maailman tilaan ja toimia paikasta riippumattomasti (tai laajentuneesti), ts. se ei rajoitu joihinkin tilaulottuvuuden erityisiin kohtiin, kuten aivoihin ja kehoon eikä myöskään erityisiin kohtiin ajassa, kuten esim. nykyhetkeen. Koska mieli voi paikasta riippumattomasti (nonlocally) vaikuttaa fyysiseen maailmaan, tutkijan intentioita, tunteita ja haluja ei pitäisi täysin sulkea pois tutkimustuloksista, ei myöskään kontrolloiduissa kokeissa tai sokkokokeissa.
    • d) Mielet ovat selvästikin rajoittumattomia ja voivat yhdistyä yhdeksi kollektiiviseksi mieleksi/ kaikenkattavaksi mieleksi (One Mind), joka pitää sisällään kaikki persoonalliset yksittäiset mielet.
    • e) Sydämen pysähdyksen aikana ilmenneiden kuolemanrajakokemusten perusteella voidaan päätellä, että aivot ovat mielellisen toiminnan lähetin-vastaanotin, ts. mieli voi toimia aivojen kautta, mutta se ei ole niiden tuotos. Kyseisten kuolemanrajakokemusten ja niitä tukevien meedioilta (research mediums) saatujen todisteiden perusteella voidaan lisäksi olettaa, että tietoisuus jatkaa olemassa oloaan kehon kuolemasta huolimatta ja että on olemassa myös muunlaisia kuin fyysisiä todellisuuden tasoja.
    • f) Tieteentekijöiden ei pitäisi pelätä tai kainostella henkisyyden ja henkisten kokemusten tutkimista, sillä ne ovat keskeinen osa ihmisyyttä.
  16. Postmaterialistinen tiede ei teilaa empiirisiä päätelmiä eikä vähättele tähän mennessä toteutuneiden tieteellisten saavutusten suurta arvoa. Se pyrkii laajentamaan ihmisen kapasiteettia ymmärtää paremmin luonnon ihmeitä, ja siinä samalla se pyrkii löytämään uudelleen mielen ja hengen tärkeyden osana maailmankaikkeuden ydinrakennetta. Postmaterialismiin kuuluu myös aine/materia, jota pidetään universumin perusrakenneosana.
  17. Postmaterialistisella paradigmalla on kauaskantoisia seurauksia. Se muuttaa olennaisesti näkemystä, joka meillä on itsestämme palauttaen meille arvokkuutemme ja vallan sekä ihmisinä että tieteenharjoittajina. Se vaalii sellaisia positiivisia arvoja kuin myötätunto, kunnioitus ja rauha. Postmaterialistinen paradigma myös edistää ympäristötietoisuutta ja biosfäärin (elonkehän) säilymistä korostamalla meidän ja luonnon välistä syvää yhteyttä kokonaisuutena. Kaiken lisäksi transmateriaalinen ymmärrys voi olla terveyden ja hyvinvoinnin kulmakivi, jollaisena sitä on säilytetty ja varjeltu muinaisissa kehon, mielen ja hengen yhdistävissä harjoituksissa (mind-body-spirit practices), uskonnollisissa traditioissa ja erilaisissa mietiskelevissä lähestymistavoissa. Asia ei ole siis uusi, vaan se on ollut vain unohduksissa 400 vuotta.
  18.  Siirtyminen materialistisesta tieteestä postmaterialistiseen tieteeseen voi olla olennaisen tärkeä inhimillisen sivilisaation kehityskululle (evolution). Se voi olla jopa käänteentekevämpi kuin siirtyminen maakeskisestä aurinkokeskiseen maailmankuvaan.

Julistuksen kirjoittajat kutsuvat allekirjoittamaan netissä tämän manifestin: ”We invite you, scientists of the world, to read the Manifesto for a Post-Materialist Science and sign it, if you wish to show your support.”

http://opensciences.org/about/manifesto-for-a-post-materialist-science

Käännös: T. Hoisko  ja M. Kyöstilä

  • suom. huom. spirit/spiritual/spirituality käännetty henki/henkinen/henkisyys; mental käännetty mielellinen

Luettavaa

Manifesti on julkaistu myös EXPLORE-lehdessä vuonna 2014. Vol 10, No 5, 272-274.

Sheldrake, Rupert 2014. Tiede vapaaksi materialismista. Elonkehä, syväekologinen kulttuurilehti  3/2014,  30-42. Englanninkielinen alkuteksti Setting Science Free from Materialism,   EXPLORE  2013, Vol 9, No 4, 211-218.

Nagel, Thomas, 2012. Mind & Cosmos. Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature is Almost Certainly False. Oxford University Press. New York.

Nagel, Thomas, 2014 Mieli ja Kosmos. Miksi materialists-darwinistinen luontokästys on lähes varmasti epätosi. Basam Books. Tallinna. Linkki.

 

 

 

Tiedeuskovaisuus johtaa pönäkkyyteen

Kukka puskee valoon muurin läpi.

Kukka puskee valoon muurin läpi.

”Lääkärit ottavat usein tunteet huomioon vain siinä määrin, kuin heitä on opetettu olemaan loukkaamatta potilasta. Lääkäriä myös ärsyttävät irrationaaliset kysymykset, jotka heidän mielestään vievät turhaan aikaa. Tosin tällaiset kysymykset ja tuntemukset ovat usein potilaan päällimmäisin ongelma, eikä lääkäri osaa heitä rauhoitella.”

Kenen arvelisit sanoneen näin? Tuleeko mieleen, että ehkä joku tyytymätön potilas? Tai ehkä vaihtoehtohoitaja tai muu pehmoileva täti-ihminen? Ei, vaan tämän on kirjoittanut lääketieteen tohtori, Simon Flint, salanimellä kirjan kirjoittanut mieshenkilö. Flint jatkaa: ”Myönnän, että empaattisempi suhtautuminen olisi monesti iso ensiaskel paranemisen tiellä, ja syventäisi potilas-lääkärisuhdetta. Itsekin olen alkanut miettiä tällaisia asioita vasta täytettyäni 65 vuotta. Lienee vanhuuden merkki.”

Mitähän nuo irrationaaliset  kysymykset oikein ovat? Minusta sellainen käsite kuin ”irrationaalinen kysymys” on mahdoton lääkärille, joka suhtautuu autettavaansa ihmismäisesti ja kunnioittavasti. Kaikkien kysymysten, mukavien ja epämukavien, pitäisi olla yhtä tärkeitä lääkärille, jos ne kerran potilaalle ovat tärkeitä. Lääkärihän on potilasta varten, ei rationaalisia ja kivoja kysymyksiä varten. Hänen tehtävänsä on auttaa kaikenlaisia ihmistä.

Flint on saattanut kirjoittaa kommenttinsa mielessään ironinen sävy, josta ”viisaiden” se pitäisi osata tulkita oikein. Sitaateista kuvastuva asenne on kuitenkin tunnistettavissa Villit vaihtoehdot. Uskomushoitokritiikkiä viisaille – kirjassa muuallakin, itse asiassa kirjan alusta loppuun saakka. Teos on kaiken kaikkiaan surullista luettavaa. Siinä on syvää halveksuntaa  kaikkia muita kuin biolääketieteen laboratorioideologiaa noudattavia hoitomuotoja kohtaan. Mikroskooppisten menetelmien kehitystä ihaileva Simon Flint kirjoittaakin sellaisille viisaille, jotka uskovat hänen itsensä tavoin luonnontieteellisen ihmiskuvan ehdottomaan oikeellisuuteen sairaan ja kärsivän ihmisen hoitamisessa.

Tästä tulee etsimättä mieleen pysähtyneisyyden aika eli se, että totuuden ajatellaan olevan vain yhdenlainen. Historia on osoittanut, että tällainen asennoituminen ei vie kehitystä eteenpäin, vaan se on aina haitallista.

Konemalli ja ihmismäisyys

Ihminen ei ole kone. Tällaista metaforaa pelkkään fysikaalis-luonnontieteelliseen maailmankuvaan perustuva lääkintätaito kuitenkin ihmiseen soveltaa.  Koko läntisessä teollistuneessa maailmassa ajattelutapa on muuttunut jo dogmiksi. Muunlaisia käsityksiä ihmisestä, terveydestä ja sen hoitamisesta pidetään valtavirta-ajattelun mukaan epätieteellisenä ja huuhaana.  Tällaiseen konemalli-maailmankuvaan nojautuu myös Simon Flint.

Väärinkäsitysten vähentämiseksi ilmoitan heti, että arvostan lääkäreiden työtä enkä ole lääketiedevastainen. Kahden sadan viime vuoden aikana lääketieteellisen teknologian kehitys on ollut ihailtavan upeaa. Tutkimustyön seurauksena kirurgian ja lääkehoidon avulla voidaan parantaa  sairauksia enemmän kuin koskaan ennen ja vähentää erittäin paljon tuskaa ja kärsimystä. Vanhoja ennakkoluuloja on vähennetty. Sairauksia ei enää pidetä synnin palkkana.

Ongelmat nykyajan sairaanhoidossa ovat kuitenkin muualla kuin muinaisen maagisen lääkintätaidon ja modernin, teknistyneen lääketieteen välillä, kuten Flint kirjassaan väittää.  Eivät ne ole myöskään Flintin lietsomassa ns. vaihtoehtohoitojen ja virallisten lääkäripalvelujen ristiriidassa.  Ne ovat käytännön elämässä, siinä parantamisen maisemassa, jossa vaivojaan valittava tavallinen ihminen kohtaa auttajansa. Se on kommunikaation tila potilaan ja asiantuntijan (useimmiten lääkäri) välillä. Kun kommunikaatio ei onnistu eli kun ei synny aitoa ymmärrystä ja kumppanuutta,  potilas kärsii ja toipuminen estyy tai viivästyy. Potilas vaistoaa aina lääkärin ärsyyntymisen.

Jos sairaus nähdään vain fysikaalis-biologisena häiriönä luonnontieteen lakien mukaan toimivassa ihmiskehossa, ihmisen ihmismäisyys jää väistämättä hoitotilanteessa sivuun, liian vähälle huomille.  Ihmismäisyys sijaitsee kuitenkin elämämme keskiössä. Se sisältää fyysisen kehon ohella myös pelot, toiveet, unelmat ja uskomukset sekä elämäntilanteen ja henkisen orientaation, ns. spirituaalisuuden. Ihmismäisyyteen pitäisi hoitotilanteessa aina sisältyä hoitajan taholta heijastuvaa inhimillistä lämpöä. Se parantaa. Jos kommunikaatio tökkii, lämpöä ja myötätuntoa ei välity.

Flint samaistaa täydentävät hoidot (hän puhuu vaihtoehtohoidoista ja uskomushoidoista) keskiaikaiseen ajattelutapaan.  Kirjasta ei kylläkään käy selville, millaisiin tosiasioihin, esim. tieteellisiin tutkimuksiin, hän väitteensä perustaa. Hän ei selvitä, miten keskiaika näkyy nykyajan akupunktiohoidossa, refleksologiassa tai ylipäätään kosketushoidoissa.

Keskiajalla Euroopassa ihmisiä hoidettiin ja lääkittiin pääasiassa katolisen kirkon opeilla. Kirkko oli dogmaattinen ja tiukka auktoriteetti häpeäpaaluineen ja väkivaltaisine ristiretkineen. Pappien auktoriteetti oli niin ehdoton, että moni vääräuskoinen joutui noitana polttoroviolle.

Flint kertoo omassa tuttavapiirissäänkin olevan näitä ”pimeän keskiajan hoitoihin” turvautuvia ihmisiä.

Voi hyvänen aika. Totta kai heitä on Flintinkin tutuissa, sillä tutkimusten mukaan vähintään noin 30 % suomalaisista aikuisista on viimeksi kuluneen 12 kuukauden aikana käyttänyt jotakin täydentävää hoitoa (esim. akupunktiohoitajan,  kiropraktikon, reiki- tai vyöhyketerapeutin palveluja). Useissa Euroopan maissa käyttäjiä on vielä enemmän. Australiassa suuri osa kroonisia sairauksia potevista (diabeetikot , sydänsairaat) käyttää erityisesti kosketushoitoja.  Käyttäjät ovat useimmiten naisia kuten hoitajatkin (Flint puhuu täti-ihmisistä) ja he ovat keskimäärin muuta väestöä koulutetumpia.

Tässä on nyt joku syvällinen ristiriita. Kuinka on mahdollista, että koulutetut naiset antavat setä-ihminen Flintin arvioiminen ”rahanahneiden puoskareiden” vetää itseään nenästä? Eivätkö naiset tiedä, mitä tekevät? Miksi he eivät usko Flintin biolääketieteellisiä hoitototuuksia?

Koulutettujen naisten mysteeri

”Olen vuosikymmeniä pohtinut sitä, mikä vetää modernin koulutuksen saaneita ihmisiä uskomushoitojen pariin”, Flint aprikoi. Suomen kansalla on viisas sanonta ”Ensin pitää tutkia ja sitten vasta hutkia”. Hänen olisikin kannattanut tehdä aiheesta tutkimus ja selvittää, miksi ihmiset – mukaan lukien hänen tuttavansa – käyttävät vallitsevan koululääketieteen vierastamia hoitoja niin paljon. Tai ainakin olisi kannattanut tutustua  muiden tekemiin tutkimuksiin. Silloin hänen ei olisi tarvinnut vuosikymmeniä pohtia eikä edes kirjoittaa sekavaa kirjaansa, joka pyörii kehäpäätelmän ympärillä.  Logiikka on seuraava:  Luonnontiede on ainoa hyväksyttävä tiede. Koska lääketieteelliset hoidot pohjaavat luonnontieteeseen, niin ne ovat ainoita hyväksyttäviä hoitoja. Muut hoitomuodot ovat humpuukia, koska ne pohjaavat muuhun kuin luonnontieteeseen.

Kehämäinen ajattelu ei lisää ollenkaan ymmärtämystä kysymyksestä, joka kirjoittajaa askarruttaa. Siksi hänen kirjansakaan ei valitettavasti anna asiaan mitään valaistusta. Se vain toistaa vanhoja hokemia täydentävien hoitojen vaaroista, hoitajien kouluttamattomuudesta ja ahneudesta sekä käyttäjien tietämättömyydestä ja typeryydestä.

Flint on joko täydellisesti unohtanut tai tietoisesti sivuuttanut sen tosiasian, että täydentävät hoidot ja koululääketieteeseen nojaavat hoidot ovat kokonaan eri asioita. Ne perustuvat erilaiseen ihmiskuvaan ja terveyskäsitykseen eikä niitä siten voi rinnastaa toisiinsa samoin kriteerein. Sitä paitsi monissa maissa nämä toimivat sulassa sovussa ja yhteistyössä ihmisten hyvinvoinnin ja terveyden tukemiseksi. Kirurgialla ja lääkkeillä ovat omat tehtävänsä, akupunktiolla, kiropraktiikalla ja refleksologialla omansa. Kaikille niille on paikkansa.

Hyvää tässä kirjassa on paikoin hauska ja keveäkin tyyli sekä  kriittinen kuvaus erilaisten turhakkeiden, kuten kummallisten kalujen ja laitteiden, vesien, öljyjen ja pillereiden markkinoinnista, jossa annetaan katteettomia lupauksia terveyden ylläpitämisestä ja vahvistamisesta.  Flint niputtaa kuitenkin virheellisesti kaikki kaupiteltavat tuotteet ja  ihminen ihmiselle -hoidot saman tuotemarkkinointikritiikin alle.  Samalla tavoin voisi väittää lääkäreiden olevan yhtä kuin lääketeollisuusbisnes, mikä tietenkin olisi epäasiallinen ja kohtuuton yleistys.

Kirjoittaja suhtautuu myönteisesti 1900-luvun alussa syntyneisiin aitoihin tietäjiin ja kuppareihin ja pitää heitä oman traditionsa tuotteina, vilpittöminä ja omassa järjestelmässään rehellisinä. Jäin miettimään, tarkoittaako tämä sitä, että nykyään ne hoitajat, jotka noudattavat muuta kuin vallitsevaa lääketieteen järjestelmää, ovat epärehellisiä.  Flint ei käsittele lainkaan nykyaikaisia keho-mieli-hoitoja. Ilmeisesti hän ei ole perehtynyt alan kansainväliseen tutkimukseen, koska haukkuu lähes 20 vuotta sitten Tampereen yliopistossa tehtyä gradua Terapeuttinen kosketus. Sen jälkeen samassa yliopistossa on tehty psykologian alan väitöskirjakin kosketushoidoista. Kosketuksen parantavasta voimasta on vahvaa kansainvälistä tieteellistä näyttöä, mutta ei tietenkään kaksoissokkokokein satua.  Kosketusta kun on vaikea sokkoistaa. Millaista olisi plasebokosketus?

Kansalaiset ja nykyisin myös kasvava joukko tutkijoita ja terveydenhuollon ammattilaisia alkaa tajuta, että nykyinen fysikalistinen, biomedisiininen paradigma (tieteellisen ajattelun malli) on monin osin vanhentunut. Se ei ole keskiaikainen, vaan vanhentunut nykyajassa.  Nimittäin fysiikan kehitys (mm. kvanttifysiikka), epigenetiikka, psykoneuroimmunologia, psykologia ja muut ihmistieteet ja kaikkinainen ymmärryksen lisääntyminen mielen/ajattelun/tunteiden vaikutuksesta terveyteen ja sairauksiin ovat avanneet aivan uudenlaisia näkymiä ihmiseen ja hoitamiseen. Näitä tutkitan maailmalla paljon.

Fysikalistisen ihmiskäsityksen perusoletus ihmisestä ja terveydestä poikkeavat siitä, mitä monet täydentävät, kehon, mielen ja hengen yhteisvaikutusta painottavat suuntaukset edustavat. Ihmisessä on tietysti mekaanisesti toimivia osia, kuten luita, lihaksia ja niveliä, pumppaava sydän ja happea verenkiertoon tuuppaavat keuhkot. Fysikalistinen lääketiede ymmärtää ja hoitaa näitä mahdollisimman hyvin, mikä on hieno asia.

Paradigmajuttu

Ongelmia syntyy, kun tällainen mekanistinen, fysiologis-kemiallinen ajattelu saa ylivallan terveydenhuollossa ja ulottaa vaikutuksensa myös mielenterveyskysymyksiin, vaikeasti diagnosoitaviin sairauksiin, kroonikoihin  ja moniongelmaisiin.  Kun mekanistisesta mallista tulee vallitseva paradigma, jonka oikeellisuutta kukaan ei tule edes pohtineeksi, se muuttuu dogmiksi.  Dogmaattisuus taas on pahasta siitä samasta syystä, minkä vuoksi se oli keskiajallakin huono asia, eli pysähtyneisyyden vuoksi.  Se taas johtaa jähmeyteen ja kaavamaisuuteen ajattelussa ja hoitotilanteissa, erilaisuuden vastustukseen ja teknisen tehokkuuden jumalointiin inhimillisyyden kustannuksella. Tämä heijastuu harmillisesti Simon Flintin kirjassa.

Hän ihmettelee, miksi hänen on vaikea keskustella vaihtoehtolääketieteellisestä tutkimuksesta. Kun hän on yrittänyt siirtää keskustelun luonnontieteellisiin tosiasioihin, väittelytoveri ei siihen ole suostunut.  ”Tuntuu kuin kumpikin väittelijä käyttäisi täysin erilaista ajattelujärjestelmää, joita ei voida verrata keskenään. Kuitenkin ollaan puhuvinaan samasta asiasta”, Flint lataa.

Tässä on kysymyksessä juuri ihmistä koskevien ennakko-oletusten erilaisuus eli erilaisuus sen suhteen a) mitä tulee tarkkailla ja tutkia, b) minkälaisia kysymyksiä tulee kysyä ja mitä tutkia ongelma-aiheeseen liittyen, c) kuinka kysymykset esitetään ja d) kuinka tieteellisiä tuloksia tulkitaan (Thomas Kuhnin kuuluisa paradigman määritelmä).  Flintin mukaan lähestymistavan tulee olla luonnontieteellinen. Eihän siitä kunnollista keskustelua voi syntyäkään, jos väittelytoverin lähestymistapa on vaikkapa psykologinen tai sosiaalilääketieteellinen ja Flint vaan vääntää sen luonnontieteelliseksi. Vuoropuhelua voisi syntyä, jos hän itsekin pyrkisi katsomaan asioita uudesta näkökulmasta.

Piireihin pääsystä

Hän kuitenkin tekee päätelmänsä: ”Ongelma onkin filosofinen: ero keskiaikaisen ja nykyaikaisen tieteellisen ajattelun välillä”. Siinähän se on sanottu tyhjentävästi – hänen mielestään.  Sitten hän niittaa raudanlujan tuomionsa toisenlaisten näkemysten elinmahdollisuudesta tieteessä: ”Päästääkseen tieteellisiin piireihin luontaislääketieteen tulisi määritellä paradigmansa eli tutkimussuuntansa, maailmankuvansa ja pyrkiä tuottamaan tieteellisin menetelmin tutkittua tietoa. Siksi Suomessa tuskin koskaan valmistuu vaihtoehtolääketieteen tohtoreita – jos ei päästä yhteisymmärrykseen jonkin toisen tieteenalan kanssa. Esimerkiksi lääketieteen.” Olen samaa mieltä siitä, että täydentävien hoitajien sekä alan tutkimuksen on artikuloitava, tuotava selkeästi esiin hoitojen taustafilosofia, maailmankuva ja oletukset ihmisestä. Tämä koskee tietysti myös kaikkea ihmiseen liittyvää tutkimusta, myös vallitsevaa lääketiedettä.

”Tuskin koskaan” –lausahdus sen sijaan puistattaa. Siitä välittyy vahva vakaumus, että muutosta nykylääketieteen paradigmaan näiltä osin ei tulekaan. Tämä on pönäkkää ja pysähtynyttä puhetta. Nykyisin ajatellaan yleisesti kuten Flint ajattelee, että luonnontieteelliset oletukset ihmisestä ja hänen hoitamisestaan ovat vallitsevia, koska ne ovat parasta mitä lääketieteelle voidaan tarjota. Pysyäkseen ”parhaana” muita lähestymistapoja vähätellään turhina ja epätieteellisinä.

Vähitellen sitten  ”paras” siivoaa syrjään muut paradigmat ja muuttuu normaaliksi, itsestään selväksi. Juuri näin syntyy vallitseva paradigma ja vähitellen dogmi. Tämä selittää sen, että dogmaattisesti ajattelevien mielestä muiden hoitosuuntausten pitää itse hankkia rahansa toimintansa tutkimukseen samalla, kun vallitsevan paradigman mukaista tutkimusta rahoittaa yhteiskunta. Kun näin ajatellaan, mikään ei todellakaan muutu.  Muutos on hankalaa, koska tutkimusrahoitusjärjestelmä toimii vallitsevan tiedeparadigman sisällä, sen käsitteistön, arvojen ja normien mukaisesti. Pysähtyneisyys voi kuhnilaisittain päättyä, kun vanhaa paradigmaa kohtaan syntyy riittävästi painetta ja uusi kehkeytyy sen tilalle. Vielä ei Suomessa ole syntynyt, vaikka muualla kyllä täydentäviä hoitoja jo tutkitaan. EU:kin on rahoittanut laajan selvityshankkeen muutama vuosi sitten.

Niukasti tutkimustietoa: Onko nyt hutkittu ilman tutkimusta?

Muutosta on kuitenkin jo ilmassa. Kansainvälisesti tosin paljon enemmän kuin Suomessa, jossa täydentävien hoitojen tutkimuksessa ollaan vieläkin vähän kuin keskiajalla. Meillä on tehty kunnollinen väestötutkimus hoitojen yleisyydestä ja niiden eri muodoista yhden ainoan kerran eli 1990-luvun alussa.

Täydentävien hoitojen käyttäjiä Suomessa on suunnilleen saman verran kuin tupakoitsijoita, mutta tupakointi-, alkoholinkäyttö ja ravitsemusseuranta on säännöllistä, vähintään joka toinen vuosi tapahtuvaa. Hoitojen käytön koettuja syitä ja hoitojen koettuja vaikutuksia tai niiden taloudellista merkitystä ei meillä ole ole tutkittu juuri ollenkaan puhumattakaan vertailevista hoitojen vaikutustutkimusta. Siksi ei tiedetä, mitä hyötyä näistä hoidoista on suomalaisille ja koko kansanterveydelle.

Haitoistakaan ei ole tutkimusnäyttöä. Silti Flint hutkii – välillä virkistävän hauskasti, mutta pääasiassa tiedeuskovaisesti ja pönäkästi.

Toisenlaisia  näkemyksiä uskomushoidoista saa Kati Sarvelan blogista, mm. kiinnostavasta kirjoituksesta  http://katisar.wordpress.com/2014/05/09/boostaa-vastustustuskykyasi-naputellen-ajatuksia-uskomushoidoista/

Muutkin Katin blogin  kirjoitukset ovat hyviä. Suosittelen.

Kirja

Simon Flint. Villit vaihtoehdot. Uskomushoitokritiikkiä viisaille. Nordbooks 2014.

Blogi

Anna ja hänen ystävänsä http://katisar.wordpress.com/

 

Kukkia2

Turhaa vastakkain asettelua

Valkoinen pilvi tummalla taivaalla.

Valkoinen pilvi tummalla taivaalla.

Joukko lääkäreitä ja tutkijoita taistelee ”puhtaan lääketieteen” puolesta ”pahoja pseudotieteellisiä” vaihtoehtohoitoja eli täydentäviä hoitoja vastaan. Mutta on paljon ihmisiä, jotka ovat saaneet apua näistä hoidoista.

Tämä kirjoitus on julkaistu tiivistettynä Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla 23.4.2013 Täydentävien hoitojen käyttäjiä on kuultava.

Lääkäri Toni Viinikainen (HS Mielipide 22.4.) on Hannu Lauerman (HS Mielipide 16.4.) tavoin asettunut vastustuslinjalle ja vetoaa siihen, että täydentävien hoitojen lääketieteellisestä tehosta ei ole tutkimusnäyttöä. Riitta Wahlström (HS Mielipide 21.4.) taas katsoo täydentävien hoitojen edistävän terveyttä.

Vastakkain asettelu on turhaa. Käyttäjien kannnalta lääkäripalvelujen ja täydentävien hoitojen välillä ei tarvitse olla ristiriitaa. Hoitofilosofiat, taustateoriat ja lähestymistavat voivat olla erilaisia, mutta eettiset periaateet eli ihmisen loukkamattomuus ja hänen arvojensa kunnioittaminen sekä pyrkimys hyvän tekemiseen ja vahingon välttämiseen ovat yhteistä. Viisaasti sovellettuna täydentävät hoidot voivat erinomaisesti tukea lääkärin ja muiden auttajien työtä.

Tätä puoltavat tutkimuksiin perustuvat tosiasat:

1) Tutkimusten mukaan ihmiset käyttävät täydentäviä hoitoja yleensä lääkäripalvelujen lisänä, ei niille vaihtoehtoina, tai niitä käytetään terveyden edistämiseksi, kehon ja mielen rentouttamiseksi ja vahvistamiseksi.

2) Monet hoitomuodot, kuten akupunktuuri, joita lääkärikunta on aluksi vastustanut, ovat nykyään hyväksyttyjä.

3) Käyttö on yleistä. Tuoretta tutkimustietoa käytön laajuudesta Suomessa ei ole. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa ja Euroopassa 30-50 % aikuisväestöstä käyttää niitä. Euroopan maissa 10-20 % väestöstä on käynyt CAM (Complementary and Alternative Medicine = täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot) –lääkärin tai –hoitajan luona viimeksi kuluneen vuoden aikana.  Tanskassa vuonna 2005 käyttäjäprosentti oli 45 ja joka viides oli turvautunut niihin viimeksi kuluneen vuoden aikana. Amerikan Sairaalayhdistyksen tutkimuksen mukaan noin 20 % sairaaloista on ottanut CAM-terapioita palveuihinsa.

4) Kansainvälisen tutkimuksen mukaan käyttäjät ovat yleensä tyytyväisiä. Hoitojen on koettu edistävän terveyttä.

5) Lääkäriliiton tuoreen selvityksen mukaan lääkärit suhtautuvat hyväksyvästi täydentäviin hoitoihin. Kaikkiaan 56-60 % kyselyyn vastanneista oli kaikkien (henkiparannusta lukuun ottamatta) tutkittujen hoitomuotojen suhteen sitä mieltä, että ”käytettäköön, jos joku siitä saa apua”.

6) Täydentävien hoitojen vaaroilla pelottelu ei perustu tutkimusnäyttöön, sillä haittoja ei ole tutkittu. Sen sijaan joidenkin hoitomuotojen, kuten akupunktion, joogan ja meditaation hyödyistä on kansainvälistä tutkimusnäyttöä. Muista hoitomuodoista kertyy tutkimustietoa sitä mukaa kun niitä tutkitaan. Suomessa tällaista tutkimusta ei tietääkseni ole.

7) Suomalaisten asiaa ajetaan, kun kuunnellaan heitä ja selvitetään, miksi kansalaiset hakevat muitakin kuin lääkäripalveluja ja mitä hyötyä he niistä saavat. Tällaista tutkimustietoa ei valitettavasti Suomessa ole.

8) Vallitseva tiedeparadigma (eli tieteen pohjaksi valitut perusolettamukset, jotka hyväksytään kyseenalaistamatta, itsestään selvinä) vaikuttaa siihen, mitä pidetään tutkimuksen arvoisena, miten on tutkittava ja millaista tutkimusta rahoitetaan julkisin varoin. Täydentävät hoidot eivät ikävä kyllä ole vielä terveystutkimuksen työlistalla. On ymmärrettävää, että tutkimusnäyttöä hoitojen hyödyistä tai haitoista ei tule, jos niitä ei tutkita. Tiedeparadigma kyllä muuttuu, mutta hitaasti.

Jos kotimaista tutkimusta täydentävistä hoidoista, niiden yleisyydestä, käytön syistä, hoitofilosofiasta, koetuista hyödyistä ja haitoista olisi käytettävissä, ehkä juupas-eipäs –keskustelu julkisuudessa laantuisi ja voitaisiin keskittyä olennaiseen eli ihmisten hoitamiseen, terveyden edistämiseen ja hyvinvoinnin parantamiseen.

Jotta Suomessakin voitaisiin osallistua kansainvälisesti vilkastuvaan alan tutkimukseen,  Suomen Akatemian olisi avattava täydentävien hoitojen tutkimusohjelma. Näin tutkimus viriäisi ja keskustelu siirtyisi Hannu Lauerman ja Markku Myllykankaan (HS Mielipide 23.4.) kevyehköjä heittoja asiallisemmille linjoille.

Lähteitä

Baarts C, Pedersen IK. 2009. Derivative benefits: exploring the body through complementary and alternative medicine. Sociology of Health & Illness 31: 5:719–733.

CAM Survey 2009. CAM DoC Alliance. The regulatory status of Complementary and Alternative Medicine for medical doctors in Europe. http://camdoc.eu/Survey/Introduction.html
Haettu 22.4.2013.

Ilmanen A, Myllykangas M, Tuomainen T-P, Vertio H, Vuorenkoski L. 2013 Lääkärien suhtautuminen vaihtoehtohoitoihin vuonna 2012. Lääkärilehti 68: 13-14, 1014-1018.

Johnson PJ, Ward A, Knutson L, Sendelbach S. 2012. Personal Use of Complementary and Alternative Medicine (CAM) by U.S.Health Care Workers. Health Services Research 47:1, Part I (February 2012).

Li AW and Goldsmith C-AW 2012. The Effects of Yoga on Anxiety and Stress. Alternative Medicine Review 17 (1): 21-36.

Sharma M and Haider T 2013. Yoga as an Alternative and Complementary Therapy for Patients Suffering From Anxiety. A Systematic Review. Journal of Evidence-Based Complementary & Alternative Medicine vol. 18 (1): 15-22.

Sointu E 2006. The search for wellbeing in alternative and complementary health practices. Sociology of Health & Illness Vol. 28 No. 3, 330–349

Kuva Maija Pyykkönen.