Portaali auki paradigman muutokseen

Portaali muutokseen on nyt auki. Kriisit romuttavat illuusioita ja pudottavat yksityisiä ihmisiä, valtioita ja jopa koko maailman alas kuvitellusta varmuuden tilasta.

Todellisuus on aina epävarmaa. Sitä voi kyllä tutkia, analysoida, luokitella ja mallintaa, mutta tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, varsinkin kriisin, hätääntymisen ja säntäilyn aikana. On hankala edes hahmotta, mitä konkreettisesti tahtoo tulevaisuudelta.

Millaista elämää haluamme koronan jälkeen? Millaisia yhteiskuntia ja elinympäristöjä haluamme rakentaa? Samaa kuin ennenkin vai luommeko jotakin uutta?

Toimittaja Anna Stina Nykänen päätti eilisen kolumninsa Nyt tuli ajateltua elämän suuria asioita (HS 16.4.2020) toteamukseen, että hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mikä on se erilainen, koronanjälkeinen tulevaisuus, jonka hän itse haluaisi tai voisi edes kuvitella.

Kolumnissaan hän viittaa intialaisen kirjailijan ja aktivistin Aruindhati Royn kirjoitukseen.

Historically, pandemics have forced humans to break with the past and imagine their world anew. This one is no different. It is a portal, a gateway between one world and the next.

Arundhati Roy, Financial Times 3.4.2020 linkki

Roy sanoo Nykäsen kolumnin mukaan, että ”paluuta entiseen ei ole. Portaali tulevaan on auki. Voidaan vain valita, raahataanko uuteen mukaan kaikki vanhat, kuolleet ideat. Vai etsitäänkö uusia ja taistellaan niiden puolesta.”

Hyvin sanottu. Hyvin kuvattu se, että paradigman muutoksessa on kyse vanhan ja uuden välisestä jännitteestä. Pandemia on tosiaan nostanut näkyviksi muutoksen merkkejä.

Paradigma on perusnäkemys maailmasta. Se on eräänlainen malli tai viitekehys käsityksillemme eli sille, millaisena ymmärrämme todellisuuden. Paradigma­-termiä käytetään useimmiten puhuttaessa tieteellisen tutkimuksen taustalla vaikutta­vista tiedeyhteisön hyväksymistä tutkimuksen perusoletuksista, teorioista ja metodeista (Thomas Kuhn). Nämä puolestaan ohjaavat akateemista koulutusta ja tätä kautta vaikuttavat käytännön elämään, kuten terveydenhuollon ja koulutuksen käytäntöihin, yliopistojen opetusohjelmiin ja ylipäänsä yhteiskunnalliseen toimintaan.

Virus-, ihmis- ja maailmankuva

Pandemiavirus on talouselämän liikuttaja. Se vaikuttaa kaikkien arkeen. Se ei olekaan pelkästään biologian ja lääketieteen tutkimuksen kohde tai vain terveydenhuollon vastuulla oleva vihollinen. Se on melkein kaikkialla. Emmekä edes tiedä, missä kaikkialla se mahtaa majailla.

Se koskettaa joka maapallon kolkkaa, muuttaa muotoaan ja jossain vaiheessa sitten katoaa.

Koko ihmiskunnalle merkittäväksi tullut virus kertoo havainnollisesti, että vaikka ihmisinä olemme erillisiä yksilöitä, olemme koko ajan monimuotoisin ja monimutkaisin tavoin sidoksissa toisiimme, maahan, ilmaan ja veteen. Ekosysteemin osana niin virus kuin ihminenkin vaikutamme toinen toisiimme.

Muodostamme yhdessä elämän verkon, upean bio-psyko-sosiaalisen ekoyhteisön. Koronapandemian yksi muistutus on, että ihminen kyllä koostuu aineesta, joka voidaan jakaa, pilkkoa, redusoida yhä pienempiin osiinsa. Näitä, kuten viruksia, bakteereja, geenejä, molekyylejä ja atomeja tutkitaan. Pilkkomalla aineellinen todellisuus pieniin osasiin ajatellaan saatavan parhaiten ja luotettavinta tietoa. Hallitseva, reduktiivisen materialismin nykyparadigma onkin esimerkiksi lääketieteen alalla tuottanut äärimmäisen merkittäviä löydöksiä ihmisen parhaaksi.

Mutta ihmiselämä on perustavalla tavalla muutakin. Paradigman muutos eli näkemistavan muutos merkitsee sitä, että niin virus kuin ihminenkin nähdään reduktiivisen katsannon lisäksi ja samanaikaisesti MYÖS kokonaisvaltaisesti, holistisesti. Virus ja ihminen ovat osa orgaanista elämänverkkoa, jossa kaikki systeemin osat vaikuttavat ja ovat sidoksissa toisiinsa, kuten pandemia makrotasolla, globaalisti osoittaa. Sama ilmiö on havaittavissa mikrotasollakin, ihmisen elimistössä, soluissa, virusten ja muiden mikrobien toiminnassa.

Systeeminen lähestysmistapa

Jos maailma nähdään edellä esitetyllä tavalla eli jos sitä tarkastellaan toisistaan riippuvien, elävien ja alati muuttuvien entiteettien kokonaisuutena, se edellyttää myös tieteessä perspektiivin laajennusta, systeemistä lähestymistapaa. Systeemiajattelu tarkastelee tutkittavaa kohdetta tieteenrajat ja hallinnonalat ylittävinä ilmiöinä ja on kiinnostunut monimuotoisten verkostojen (vaikutus- ja toimintaympäristöjen) toimivuudesta ja vaikuttavuudesta yhteiskunnan eri aloilla.

Terveydenhuoltojärjestelmässä ja yksityisen ihmisen hoitamisessa tämä voisi tarkoittaa nykyisin hallitsevan biolääketieteellisen hoitokäsityksen laajentamista biologisen koneen mallista ihmiskäsitykseen, joka näkee ihmisen ensisijaisesti psyko-fyysis-sosiaalis-kulttuurisena ja ekologisena toimijana, osana elin- ja kulttuuriympäristöään. Näkemys ei sulje pois reduktiivista katsantoa. Molempia tarvitaan. Sekä että on tulevaisuuden termi.

Uudistajia

Paradigman uudistajia, jotka omalla toiminnallaan vaikuttavat muutokseen, on jo Suomessakin. Mainitsen tässä heistä kolme: Markus J Rantala, Arto Annila ja Pasi Malmi.

Dosentti Markus J Rantala, evoluutiobiologiasta ja -psykologiasta väitellyt yliopistonlehtori uudistaa muun muassa masennuksen hoitoa ohjaavaa tieteellistä ajattelua, teorioita ja tätä kautta – uskoisin näin – myös käytäntöjä. Häneltä on ilmestynyt kirja Masennuksen biologia, jossa hän perustellusti kritisoi medikalisoitunutta lääkekeskeistä psykiatriaa.

Entinen biofysiikan professori Arto Annila edustaa ”kovien” tieteiden alalla vielä aika harvinaista tieteiden rajoja ylittävää kokonaisvaltaista tieteellisetä näkemystä. Kirjassaan Kaiken maailman kvantit hän kertoo havainnoistaan ja vaikeudestaan toimia akateemisessa yhteisössä, jossa tavanomaisesta fysiikan valtavirrasta poikkeava tutkimus ei ollut suotavaa.

Lääkäreiden joukossa on myös paljon ammattilaisia, jotka pitävät järkevämpänä laajennettua terveys- ja hoitonäkemystä kuin sitä, mitä heille on opetettu yliopistossa. Myös lääketieteen ja muiden terveystieteiden tutkijoissa on paradigman uudistajia, ja heidän äänensä alkaa pikku hiljaa kuulua, mutta vielä aika vaimeasti. Median lemmikkejä he eivät ole.

Paradigmamurroksia luonnehtivat tiedeyhteisössä, viranomaistoiminnassa, koulutusinstituutioissa ja mediassa toteutetut uusinajattelijoiden vaientamispyrkimykset. Koska uusinajattelijat ovat ylittäneet vallitsevan paradigman ruodun, heidät koetaan joskus uhkaksi ja siksi keskustelun sammuttamiseen tai takaisin ruotuun ohjaamisen käytetään eri keinoja: vaikenemista, vähättelyä, rahoituksella ohjausta ja ääritapauksissa jopa maalittamista. Hallinta on suhteellisen helppoa, koska vallitsevan paradigman edustajat ovat miehittäneet johtopaikat niin akateemisessa yhteisössä, virkamieskunnassa kuin yritysmaailmassakin. Media, puoluepolitiikka ja ammattiyhdistysliikekin ovat sidoksissa näihin. Silti uudistajia ilmaantuu.

Tieteen ihanteisiin kuuluu, että tiede on vapaata ja tutkimustoiminta instituutioista ja talousvallasta riippumatonta ja avointa totuuden etsintää ja että se itse korjaa itseään. Kumpaakin periaatetta (vapaus ja itsensä korjaaminen) on rikottu ja rikotaan, varsinkin paradigmamurroksien aikoina. Maakeskisestä maailmankuvasta pidetiin keskiajalla tiukasti kiinni. Nykyisen materialistisen reduktionismin paradigman suojissa tiede on edennyt upeisiin saavutuksiinsa jo kolmisen sataa vuotta. Mutta uuden äärellä nyt ollaan, on oltu jo useita vuosikymmeniä.

”Tiedeyhteisön ihanteet eivät käytännössä kuitenkaan aina toteudu, koska tiedeyhteisön sisällä on voimakkaita paradigmariitoja, jotka saattavat uhata väärää paradigmaa kannattavien tutkijoiden uraa. Paradigmariitojen aikana tutkijat ovat yleensä varovaisia, etteivät kritisoi vaikutusvaltaisia paradigmoja kannattavia vaikutusvaltaisia tiedeyhteisön jäseniä. Tutkijat eivät myöskään juuri korjaa poliitikkojen esittämiä virhetietoja, koska eivät halua politisoitua sellaisella tavalla, joka saattaisi haitata heidän tutkimusprojektiensa jatkorahoitusta. Tämä saattaa johtaa tilanteisiin, joissa ainut tapa todellisen ”tieteellisen vapauden” saavuttamiseen on tuottaa tieteellistä tietoa yliopistojen palkkalistojen ulkopuolella, esimerkiksi emeritusprofessorin asemasta käsin.”

Thomas Kuhnin mukaan paradigmat eivät yleensä luhistu, ennen kuin niitä vastaan löytyy sietämättömän paljon empiiristä todistusaineistoa.”

Näin kirjoitti tutkija, julkishallintotieteiden tohtori Pasi Malmi 11.4.2020 Uuden Suomen Puheenvuoro-kirjoituksessaan, jossa hän pohtii, miksi julkisorganisaatioilla on taipumus levittää julkisuuteen väärää tietoa kriisien aikana.

Media seuraa niin pitkälle kuin mahdollista ”tiedeyhteisön auktoriteetit – viranomaiset – johtavat poliitiikot” -akselin kannanottoja. Mutta kun tosiasioiden paine (kansalaisaktiivisuus, tieteelliset tutkimukset ja/tai eletyt ja koetut arkikäytännöt ja niiden seuraukset) käy riittävän suureksi, media alkaa julkaista myös muita kuin vallitsevia näkemyksiä.

Pasi Malmi toteaa: ”Media voi omalta osaltaan parantaa tiedeyhteisön kykyä virheellisten tietojen korjaamiseen ja julkisorganisaatioiden vallitsevien paradigmojen haastamiseen. Tässä yhteydessä on syytä tiedostaa, että pätevät toimittajat ”haistelevat” koko ajan sosiaalisessa mediassa ja blogeissa leviävää tietoa ja poimivat sieltä aktiivisesti oman mediansa päätason otsikoihin kiinnostavaa tieteellistä tietoa, joka saattaisi myös ”upota kansaan” toimituksen tekemien nostojen tai artikkelien kautta.”

Tutkija kuvaa koronavirukselta suojaamiseen ja suojautumiseen käytettävän kasvomaskin hyväksyttävyys -esimerkin avulla tiedontuotannon ja soveltamisen sekavuutta ja relevantin tutkimustiedon puutteesta johtuvaa viranomaistiedotuksen epämääräisyyttä. Sekavuus ja ristiriidat ovat tyypillisiä kriiseille, kuten myös paradigmamurrokselle.

Pasi Malmin mukaan ensin viranomaiset vastustivat kasvomaskia turhana, jopa haitallisena ja lopulta tultiin päätelmään, että siitä voi olla apua tietyissä tilanteissa. Niinpä suojaimen käyttö on nyt sallittua ja suositeltavaa. Kirjoittaja kuvaa perusteellisesti ja kaaviokuvien avulla, millaisia tekijöitä liittyy eri vaikuttajatahojen käsitysten muotoutumiseen. Kirjoitus avaa hienosti tutkimuksen, viranomaisten ja median toimintaa ja lisää ymmärrystä kansalaisille välitetystä viranomaisviestinnästä kriisien aikana.

Kasvomaskit – yhtä hankala asia kuin täydentävät hoidot

Ajattelen, että saman tyyppinen prosessi on edessä myös lääkkeettömien, biolääketieteellisiä hoitomuotoja täydentävien hoitomuotojen rantautumisessa viralliseen terveydenhuoltoon. Niitä koskevan tieteellisen näytön, turhuuden, hyödyllisyyden ja haitallisuuden arviointi käytäneen lähivuosina – avoimessa, tieteellisessä ja asiallisessa hengessä. Virallisessa maamme terveydenhuollossa esimerkiksi meditaatio, jooga, kehomielihoidot, manipulaatiohoidot, ravitsemushoidot ja taideterapiat ovat edelleen marginaalissa, vaikka tutkimusnäyttö hyödyistä on useissa tapauksissa vakuuttava. Kyse on pitkälti juuri erilaisista terveys- ja hoitoparadigmoista. Täydentävät hoidot tulevat poliittisesti ajankohtaiseksi vasta sitten, kun koronapandemia on ohi ja kun hallitus ryhtyy ohjelmansa mukaisesti selvittämään täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen sääntelymahdollisuuksia.

Tässä prosessissa tarvitaan Pasi Malmin tapaisia systeemitutkijoita, jotka pystyvät riippumattomasti tarkastelemaan eri hoitoparadigmojen paikkaa ja yksittäisten metodien merkitystä osana terveydenhuoltojärjestelmän kokonaisuutta. Eli näkemään (terveys)metsän yksittäisiltä (hoito)puilta.

Hyvin tärkeänä pidän Pasi Malmin havaintoa, että ”Emme enää elä UKK:n, YYA:n ja Imatran voiman erehtymättömyyden aikakautta.” Tämä koskettaa minua. Hiukan se huvittaakin, sillä olen syönyt YYA:n hengessä sekä UKK:n (UKK-instituutti) että Imatran Voiman leipää. Olen ollut kummankin palkkalistoilla.

Tässä mielenkiintoinen video paradigman muutoksesta Predicting the Pandemic. Siinä kuvataan kiinnostavasti systeemiajattelua: ”The pandemic and the subsequent crisis took our institutions and leaders by surprise. But the people who have been studying complexity and systems for decades saw this coming.