Tag Archive | placebo

Plasebon paradoksit väistyvät

Parantamisen paradoksit avautuvat, kun uutta hoitotietoa tulee. Ihmiskäsitys terveydenhuollossa muuttuu sitä mukaa, kun tietämys kehomielen kokonaistoiminnasta kasvaa

Yksi parantamisen paradokseja on plasebo eli lume. Tutkimukset valaisevat, miksi lääke, jossa ei ole ollenkaan vaikuttavaa ainetta tai hoitotoimenpide, jolla ei ole (tai ainakaan pitäisi olla) mitään spesifiä vaikutusta, kuitenkin vaikuttaa parantavasti. Tiettyjen plasebohoitojen on tutkitusti osoitettu lievittävän sairauden oireita. Plasebo on hyödyllistä, vaikka sen biologista vaikutusmekanismia ei tunneta. Tuore tutkimustieto kertoo jopa, että myös avoin plasebo (ihminen tietää syövänsä lumepillereitä) voi lievittää oireita. Ihminen siis uskoo ”tehottomaan” ja saa siitä apua.

HS kirjoittaa tänään (28.12.2017 Lumelääke tehoaa… )  plasebosta myönteisesti. Niin maailma muuttuu. Aikaisemmin siihen on viitattu yleensä virallisen terveydenhuollon ulkopuolisten hoitomuotojen yhteydessä todistuksena tällaisen hoitamisen tehottomuudesta (”ne perustuvat vain plasebon tehoon”). (ks. tarkemmin Aarva 2015).

Plasebo on kauan ollut terveydenhuollossa vaiettu asia, mutta nyt siitä jo puhutaan. Seuraava vaihe lienee, että ryhdytään selvittämään, kuinka tätä lääkkeetöntä ”menetelmää”, joka ei vaadi korkeaa teknologiaa eikä suuria investointeja, voitaisiin nykyistä tehokkaammin käyttää ihmisten hyväksi. Tärkeää on myös ymmärtää, että ihminen, potilas voi myös itse tehostaa oman hoitonsa plasebovaikutusta – muiden ihmisten tuella ja avustuksella.

Ihminen ei ole yksinäinen, muista erillään kelluva, koneentarkkuudella toimiva biologinen saari. Hän liikkuu elämän valtameressä ja on joka solullaan yhteydessä niin ulkomaailmaan kuin sisäiseen maailmaansakin. Hän on systeemi, monivivahteinen kokonaisuus.  Siksi hoitotoimenpiteetkin vaikuttavat holistisesti eli kokonaiseen ihmiseen – ei vain varpaaseen, keuhkoihin, soluun tai mieleen. Toisinaan, ja eri ihmisten kohdalla eri tavalla, kokonaisvaltaisuudella on pienempi rooli (esimerkiksi umpisuolen poistossa tms.), toisinaan se on erittäin suuri (esimerkiksi toiminnallisten häiriöiden, monisairauksien ja mielenterveyden hoidossa).

Olemme niin terveinä kuin sairastaessammekin yhteisömme jäseniä.  Ilman toisten ihmisten lämpöä ja plasebovaikutusta emme selviytyisi ongelmistamme. Menehtyisimme omaan autiomaahamme, koska yhteys toisiin on tärkein asia, joka luo elämäntunnun.

Plasebo, tutkimusnäyttö ja etiikka

Terveystutkimuksessa plasebovaikutus on haastava, mikäli tutkimus nojaa teoreettiseen malliin YHDEN hoitomuodon spesifistä, erityisestä vaikutuksesta YHTEEN oireeseen. Tässä mallissa, joka nykyisin hallitsee lääketieteellistä tutkimusta, logiikka on, että spesifin hoidon katsotaan perustuvan tutkimusnäyttöön vain, jos tutkimuksissa on selkeästi suljettu pois plasebovaikutus. Sellaiseksi luonnehditaan juuri yleisesti tunnettuja, subjektiivisiin oireisiin vaikuttavia asioita, kuten kuuntelua, myötätuntoa ja huomiointia.

Tällaisesta ajattelusta on johtunut nykyterveydenhuollossa hyväksytty päätelmä, että pelkkää lumevaikutusta omaavia hoitoja on epäeettistä tarjota/myydä. Terveydenhuollossa hyväksytään yleisesti se, että lume vaikuttaa kaikissa hoidoissa, mutta ei hyväksytä sitä, että ihmisille tarjottaisiin sellaisia hoitoja, joiden vaikutuksen tiedetään olevan vain ja ainoastaan lumetta.

Ongelmana tässä on se, että käytännön elämässä ja käytännön parantamistyössä on monesti vaikeaa, jopa mahdotonta tietää milloin hoitaminen sisältää vain ja ainoastaan plaseboa. Useimmiten on näet hoitotutkimuksissakin hankalaa täysin eristää plasebovaikutus kokonaisvaikutuksesta. Joka tapauksessa käytännön hoitaminen ei ole rinnastettavissa plasebokontrolloituun koetilanteeseen. Se on työskentelyä toisen ihmisen kanssa ja vaikuttamista kokonaiseen ihmiseen.

Saako plasebolla hoitaa?

Plasebon tarjoamista on näihin päiviin saakka pidetty epäeettisenä  huuhaana muualla paitsi lääkärin työssä.  Nyt, kun tiedetään, että avoin plasebokin voi vaikuttaa, kysymys mutkistuu. Kenellä, millaisen ammatillisen koulutuksen omaavilla on oikeus tarjota epäspesifejä hoitoja eli auttamista, joka perustuu pelkkään läsnäoloon, myötätuntoon ja kuunteluun, mutta ei mihinkään tunnettuun biolääketieteelliseen vaikutusmekanismiin (paitsi juuri tuohon plasebovaikutukseen)?  Miksi tällainen auttaminen olisi epäeettistä, kun siitä kerran on tutkitusti apua ihmisille?

Onko kansalaisten etu, että plasebon hyödyt rajattaisiin vain virallisen terveydenhuollon sisäpuolella tarjottaviksi?  Onko kyse enemmänkin eri ammattiryhmien välisestä kiistasta (kuka saa hoitaa, miten ja ketä) kuin tieteellisestä näytöstä?  Missä kulkevat ammatillisuuden rajat?

Plasebovaikutus näyttäytyy paradoksaalisena (paradoksi: asia on totta, vaikka sen ei määritelmällisesti pitäisi olla totta) niin kauan kuin nojataan nyt jo vanhentuneeseen plasebovaikutuksen määrittämiseen lumeeksi, valheelliseksi, epäspesifiksi tai  subjektiiviseksi vastakohtana objektiivisuudelle. Kun se ymmärretään kokemus- tai hoivavaikutukseksi, kuva muuttuu ja muuttaa myös ajatteluamme ja toimintaamme.

Nykytiedon valossa on selvää, että hoitoajattelu kehittyy vauhdikkaasti.  Biologisen lääketieteen ja bioteknologian huippuharppaukset yhdistyneenä mielen toiminnan syvempään ymmärrykseen johtavat hoitamisen monimuotoistumiseen ja potilaskeskeisyyden lisääntymiseen. Odotettavissa on paljon hyvää.

Crum Man of Mystery Placebo
Plasebotutkijoiden kongressissa Leidenissa huhtikuussa 2017. Psykologian apulaisprofessori Alia Crum (oikealla) Stanfordin yliopistosta sanoi: “Placebo is an International Man of Mystery.” Vasemmalla professorit Karin Meissner ja Andrew Geers.

Osallistuin viime keväänä plasebotutkijoiden konferenssiin ja kirjoitin siitä kokousselostuksen, joka julkaistiin pari viikkoa sitten Sosiaalilääketieteellisessä Aikakauslehdessä  https://journal.fi/sla/article/view/67768

Jos haluat lisätietoa plasebotutkimuksista täydentämään HS:n kirjoituksen antamaa kuvaa sekä viitteitä alkuperäistutkimuksiin, vilkaise näitä: Uudistuva terveydenhoito -blogissa  Plasebo – mysteerimies  2017 ja  Liinanblogissa  Lumoava plasebo 2016,  Tervetuloa, tehokas plasebo 2016,  Uskomushoito voi parantaa 2016, Plasebo-flipperi 2014. 

HS:n jutussa mainittiin yllättäen myös termi uskomushoito, jota ei käytetä tieteellisessä kirjallisuudessa ja joka on jo aikansa elänyt mediateksteissäkin. Plasebohoito perustuu uskoon, kokemuksiin, tunteisiin, tuntemuksiin ja muihin mielentiloihin. Uskomushoito-käsitteestä ks. Uskomushoito – mitä se on? 2017.

Päivitys 29.12.2017: Joskus kuulee virheellisesti väitettävän, että tutkitutkin kehomielihoidot tai kokemukselliset auttamismenetelmät olisivat ”vain plaseboa” tai ”vain uskomusta”. Mindfulness-meditaatiosta, hypnoosista ja useista taideterapioista on tutkimusnäyttöä esimerkiksi traumoista johtuvien terveysongelmien, kiputilojen ja toiminnallisten vaivojen lievittämisessä sekä mielenterveyden edistämisessä. Näistä menetelmistä saavat tukea ja apua myös terveysalan ammattilaiset sekä itselleen että omaan työhönsä.

Tule kokeilemaan. Iloa ja Toivoa – kokemuksellisesti kohti terveyttä tapahtuma 20.1.2018, paikka  Lapinlahden Lähde, Lapinlahdentie 1, 00180 Helsinki. Ohjelmasta vastaa äskettäin perustettu Yhdistävä Lääketiede ry.

Katso video Iloa ja toivoa

Lataa tilaisuuden esite ja ohjelma http://www.iloajatoivoa.fi/

Ilmoittaudu http://www.iloajatoivoa.fi/ilmoittaudu

Julkaisuja

Aarva P 2015. Parantavat energiat – myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista. Basam Books 2015.

Aarva P 2017 Plaseboa tutkitaan monitieteisesti – plasebotutkijoiden konferenssi Leidenissa 2.–4.4.2017.  Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 2017: 54: 365–36. https://journal.fi/sla/article/view/67768

 

Tervetuloa, tehokas plasebo

img_1188Plasebo eli lume on oikein käytettynä hyvä lääke. On jo kauan ollut tiedossa, että lume vaikuttaa kaikessa, aivan kaikessa hoitamisessa.  Siksi lausahdus ”Se on vain plaseboa!” on jo aikansa elänyt ja muuttunut muotoon ”Se onkin tehokasta plaseboa!”.

Hesari julkaisi tänään (18.10.2016) tiedeuutisen ”Lumelääke helpotti kipua ilman huijausta”. Siinä kerrottiin, että tutkimusryhmässä olleiden potilaiden selkäsärky helpottui lumelääkkeillä, vaikka heille kerrottiin purkin sisältävän pelkkiä leikkipillereitä. Uutinen on peräisin Pain-lehden artikkelista Cavalho et al 2016 Open-label placebo treatment in chronic low back pain: a randomized controlled trial. 

Äskettäin on ilmestynyt toinenkin merkittävä plaseboa koskeva tiedartikkeli Dieppe et al 2016 The power and value of placebo and nocebo in painful  osteoarthritis Osteoarthritis  and  Cartilage  24  (2016) 1850-1857. Dieppe ja tutkimusryhmä toteavat, että ihmisellä on kyky palautta niin fyysinen kuin psyykkinen terveytensä. He väittävät, että se mitä on nimetty plasebovasteeksi onkin inhimillisen kanssakäymisen eli hoitosuhteen sekä tilannetekijöiden aktivoimaa itseparannuksen kykyä.

Jos sekä hoitava henkilö että asiakas tuntevat olonsa turvalliseksi, rauhalliseksi ja ahdistuksesta vapaaksi, se saattaa lisätä tätä itseparanemisprosessia. ”This is about caring and love, and is, perhaps the  art of medicine (Tässä on kyse hoivasta ja rakkaudesta ja se ehkä on hoitamisen taidetta)”.

Koska plasebovaikutus ulottuu koko terveydenhuoltoon ja sen ulkopuolellakin tapahtuvaan hoitamiseen, paranemisen tutkimus tarvitsee tieteiden rajat ylittävää lähestymistapaa, jossa biolääketieteen positivistinen paradigma on unohdettava ja otettava käyttökelpoisempia, muun muassa psykologian teorioita ja metodeja mukaan tutkimukseen. Dieppe ja ryhmä kirjoittavat uudenlaisesta tutkimusotteesta.

Plasebo on siis hyödyllistä, koska se edistää paranemista. Siitä tulee ongelma vain, jos sitä käytetään väärin. Mutta mikä on väärinkäyttöä? Kuka lääkkeetöntä plaseboa saa käyttää?

Entisaikojen plasebo

Anne Harrington, Harvardin yliopiston tieteenhistorian professori, on tutkinut plasebon historiaa. Hän mainitsee professori Richard Cabotin Harvardista kirjoittaneen vuonna 1903:

Kaikki plasebo on valhetta, ja pitkällä aikavälillä valhe paljastuu. Me annamme plaseboa tarkoittamalla yhtä; potilas saa sitä ymmärtämällä jotakin muuta. Me tarkoitamme hänen olettavan, että lääke vaikuttaa suoraan hänen kehoonsa, ei hänen mielensä kautta… Jos potilas huomaa mitä olemme tekemässä, hän nauraa sille tai on oikeutetusti vihainen meille. … Plasebon antaminen on puoskarointia.

Harrington toteaa, että Cabotille plasebo on saattanut olla puoskarointia, mutta useimmat lääkärit pitävät sitä yhä edelleen liian hyödyllisenä kokonaan sivuutettavaksi.

Lääketieteen sanakirjoissa plasebo alkoi esiintyä 1700-luvun lopussa. Seuraavan vuosisadan loppuun saakka se määriteltiin hoitometodiksi tai lääkkeeksi, jonka oli tarkoitus vaikuttaa hetken aikaa mutta johon liittyi halveksuttavia, epäammatillisia piirteitä.

Myönteiset ennakko-odotukset ja muut mieleen liittyvät tekijät ovat plasebon vaikuttavaa ainetta. Vaikutus saattaa kestää aikansa ja se voi kadota lyhyen tai pitkän ajan kuluttua. Se voi aiheuttaa myös haitallisiksi koettuja sivu- tai muita vaikutuksia, jolloin puhutaan nosebosta. Suomeksi tämä voisi olla vaikkapa miinuslume tai pahennevaikutus. Se on itseään toteuttava sairastumisen ennustus, joka voi liittyä ikävien asioiden odotukseen, jolloin esimerkiksi pelko saa aikaan pelätyn reaktion. Se voi liittyä myös huonoon hoitosuhteeseen, jolloin hoito ei auta vaan sillä onkin pahennevaikutus.

Historioitsija Maarit Nurmisen mukaan aikoinaan noidutuksi tulleiden menehtymistä on selitetty vahvalla, pitkäkestoisella emotionaalisella paineella, joka rasittaa sympaattista hermostoa jatkuvalla ylivirittyneisyydellä. Odotukset, toivon ja pelon tunteet sekä luottamuksen ja turvallisuuden kokemukset eivät ole ainoastaan ”ajatuksia” tulevista tapahtumista. Ne kytkeytyvät hermostoomme ja immuunijärjestelmäämme ja vaikuttavat koko kehomme toimintaan.

Tieto plasebon vaikuttavuudesta on ollut lääketieteelle muistutus siitä, että subjektiivisuus, epävarmuus ja monimerkityksisyys kuluvat kliinisen työhön. Toisin sanoen sairauksien ja vaivojen määrittäminen ja hoito ei voi tapahtua erillään siitä, miten kansalaiset ne ymmärtävät.  Terveyttä ja sairautta katsotaan aina kunkin kulttuurin arvojärjestelmän linssien läpi. Koska kulttuurit muuttuvat koko ajan, myös sairauksia kuten kaikkia elämän ilmiöitä tulkitaan, hallitaan ja läpieletään eri tavoin.

Vaikka plasebo on aina ollut lääkärin työkalupakissa (joskin  aika pitkään vaiettuna salaisuutena tai haittatekijänä), kukaan ei osannut aavistaa, mikä vaikutus sen esiin marssilla julkisuuteen oli, kun Harvardin anestesiologi Henri K. Beecher  (1904–1976) julkaisi vuonna 1955 kuuluisan yli 1 000 potilaan tutkimuksen, jossa hän osoitti, että 35 prosenttia kipupotilaista – jopa vaikeista leikkauksen jälkeisistä kivuista kärsivistä potilaista – sai apua plasebolääkkeestä. Beecher vihjasi myös siihen, että sanallinen vahvistaminen, visualisaatio, suggestio, rentoutuminen ja positiivinen ajattelu voivat toimia lääkkeinä.  Näin plasebo alkoi uhata niitä ajattelun peruspilareita, joilla biologiaan nojaava lääketiede oli levännyt.

Myöhemmissä tutkimuksissa on käynyt ilmi, että plasebolla voidaan muun muassa alentaa verenpainetta ja kolesterolitasoja, vaikuttaa hormonitasapainoon ja lievittää masennusta ja ahdistusta. Myös plasebokirurgialla on vaikutuksia.

Plaebo ja nosebo eivät kuitenkaan tarkoita vain lääkärin tai muun terveydenhuoltohenkilökunnan vaikutusta potilaaseen. Hänen paranemistaan tukevat  (tai hankaloittavat) monet muutkin tahot: perhe, täydentävät hoitajat, ystävät, työyhteisö ja muut auttajat sekä omat elämäntapavalinnat. Mikä mahtaa olla näiden kokonaisplasebo/nosebovaikutus? Entä  kuinka eri hoitajien välinen yhteistyö voisi lisätä asiakkaan itseparantumiskykyä?

Terveyspoliitikkojen puolestaan olisi hyvä sote-selvityksissään  arvioida, millä tavoin aikaisemmin tehottomaksi luultua tehokasta lääkkeetöntä hoitoa eli plasebomenetelmiä (ja plaseboksi väitettyjä terveyssysteemin ulkopuolelle nykyisin jääviä hoitomuotoja) – voitaisiin paremmin hyödyntää rahansäästötalkoissa. Tässä olisi tärkeä tutkimusaihe myös terveystaloustieteelle.

Jos haluat lukea enemmän plasebosta, plasebotutkimuksista tai ylipäänsä mielen ja uskon vaikutuksesta terveyteen, tietoa saat muun muassa kirjasta Pauliina Aarva Parantavat energiat. Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista. Basam Books 2015. Adlibris tai Suomalainen.

Myös tässä blogissa olen aikaisemmin kirjoittanut plasebosta. Tekstejä löytyy hakusanoilla lume, plasebo ja placebo.

plasebo

Uutta toivoa masennuksen hoitoon

Jäätävä tuuli saa huurtumaan puut.

Jäätävä tuuli saa huurtumaan puut.

-Masennuslääkkeitä käytetään väärin, lataa neurobiologi Eero Castrén STT:n tiedotteessa, joka tupsahti äsken sähköpostiini.

Castrénin saama suuri EU-tutkimusapuraha antaa toivoa muutoksesta.  Terveydenhuollossa aletaan pikku hiljaa oivaltaa, että masennus on psyko-fyysis-ympäristöllis-spirituaalinen kysymys.  Pillerihän ei esimerkiksi kaltoin kohtelua poista.

Masentunut tarvitsee useimmiten muuta kuin mielialalääkkeitä: psykoterapiaa, täydentäviä hoitoja, rentoutusta,  keskusteluapua, ystäviä ja mielen hiljentämistä. Hän tarvitsee merkityksellisiä asioita, joista oikeasti pitää. Hän hyötyy vaikkapa  joogasta ja  shamaanistisista mielen matkoista.

Nämä vahvistavat ihmisen omaa  minuutta, hänen ydintään. Nekään eivät poista kaltoin kohtelua, mutta lisäävät vastustuskykyä sille. Ne  virittävät muuttamaan vanhoja tuntemis-, ajattelu- ja reagointitapoja ja johdattavat löytämään oman, oikean itsensä. Sen, joka ei tarvtse masennusta.

Hienoa, että nyt on tieteen keinoinkin osoitettu se, minkä monet ovat tienneet jo kokemuksestaan: Masennuslääkkeitä syödään liikaa siksi, että nykyinen hoitoideologia suosii niitä ja hyljeksii muita vaihtoehtoja.

Psykoterapian ja joogan tehosta on jo tutkimusnäyttöä. Myös ammattitaitoinen, empaattinen ja viisas vyöhyketerapeutti, energiahoitaja tai muu täydentäviä hoitoja antava ihminen saatta auttaa pilleriä monin verroin paremmin. Tästä ei kuitenkaan vielä ole tieteellistä todistetta, koska ei ole tutkimustakaan.

Umpiskeptikko väittää  täydentävien hoitojen vaikutuksia placeboksi, lumeeksi. Jos näin todella on, niin siinä tapauksessa placebo pitää nostaa kunniaan. Tärkeintähän on, että ihminen tulee autetuksi. Eräiden arvioiden mukaan masennuslääkkeiden tehosta 80 prosenttia olisi lumetta. Silti niitä käytetään yleisesti. Miksi siis ei voitaisi käyttää lääkkeetöntä lumetta?

Olen kirjoittanut tästä aiheesta aikaisemminkin.  Jutut löytyvät kategoriasta ”Uupumus, masennus, ahdistus”.

Ilahduttaa kovasti tuo Castrénin saama apuraha.

Lisää asiasta:

STT:n tiedote https://www.sttinfo.fi/release?0&releaseId=3022078

Ihmeparantuminen ennen ja nyt

Enkeli.

Enkeli.

Nykyaika ei hyväksy ihmeparantumisia tosiksi, vaikka niitä on tapahtunut aina, jo Jeesuksen aikana.  Ja sitä ennenkin.  Niitä sattuu myös nykyisin.

Viime sunnuntain (13.1.2013) Hesarissa oli kansanedustaja Mikael Jungnerin haastattelu, jossa hän kertoi levinneestä eturauhassyövästään ja uskomattomasta paranemisestaan. Jopa lääkärit ovat puhuneet ihmeestä, mikä on harvinaista, Jungner toteaa Hesarin jutussa.

Alkoi askarruttaa tämä ihmeparantuminen.

Syy ihmeparantumisten kieltämiseen ja hyljeksimiseen saattaa lymyillä kammottavassa ylirationalismissa ja viileässä tiedeuskossa. Jo oman määritelmänsä mukaan tiede ei usko ihmeellisiin parantumisiin, ennen kuin ne on osoitettu todellisiksi. Ja koska ihmeen luonteeseen juuri kuuluu, että niitä ei voi osoittaa todeksi järjen avulla, ihme haihtuu silloin, kun selittämätön ilmiö saa ”järkeen käyvän” selityksen.

Tästä rationalistinen mieli sitten päättelee, että ihmeitä ei ole ollenkaan olemassa. Kaikki pystytään muka selittämään – ainakin joskus tulevaisuudessa, sitten kun löytyy hyviä selitysmalleja ja havainnointikeinoja. Ja jos ei pystytä, niin ihme jätetään ”oikean” todellisuuden ulkopuolelle. Sitä ei siis ole olemassa. Sillä ei ole arvoa. Tämä perustuu arvoarvostelmaan, että teknis-luonnontieteellinen näkökulma on paras mahdollinen tietolähde maailmasta.

Päättelyketju on teknisesti aukoton, mutta sisällöllisesti ontuva. Se ei ota huomioon ihmisen ihmismäisyyttä. Sitä puolta ihmisestä, joka on kätkettyä, tunnistamatonta. Nykyään kun kaiken pitäisi olla selkeää, avointa ja ymmärrettävää. Näin elämässä ei kuitenkaan ole.

Ihmisen kokemus on totta

Ihmeparantuminen on totta ihmiselle, joka sen saa osakseen.  Ei ihme siitä mihinkään häviä, vaikka naapuri, tutkija tai skeptikko sen kieltäisikin.

Tieteellisesti Jungnerin parantumisen ihme-luonnetta ei voi selittää. Nojaan tässä hänen omaan kertomaansa.  Hän kieltäytyi leikkauksesta, mutta hyväksyi rankat säde- ja sytostaattihoidot.  Lääketieteellisten faktojen perusteella ”tapaus Jungner” oli kuitenkin toivoton.  Silti hän parantui.

Voi olla, että Jungnerin sisäinen tulkinta omasta tilastaan, vahva usko parantumiseen ja valoisaan tulevaisuuteen auttoivat. Vai oliko kyseessä sattuma? Esimerkki osoittaa, että ihmeet ovat mahdollisia ja että niihin kannattaa uskoa. Olivat ne sitten sattumaa tai ei.

Lääketieteen arvo ei vähene, vaikka uskotaan ihmeisiin.  Lääkäreiden ei tarvitse pelätä, että poppamiehet tulevat ja vievät työt ammattitaitoisilta lääkintätaidon asiantuntijoilta, jos nämä myöntävät ihmeet.

Potilaan näkökulmasta kysymys on siitä, että ihmiselle pitäisi sallia hänen koko laaja ihmisyyden skaalansa myös silloin kun hän sairastuu. Aistiva, tunteva ja tulkitseva olento kokee henkilökohtaisesti sairauksia ja vaivoja, vaikka ne lääketieteen näkökulmasta voivat näyttää vain mekaanisilta, fysiologisilta häiriöiltä.

Jos kokemuksellista puolta ei oteta hoitoprosessissa riittäväsi huomioon, Ihminen voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi omasta sairaudestaan.

Jokainen antaa elämälleen ja sairaudelleen oman yksilöllisen merkityksen, mikä heijastuu Jungnerinkin haastattelusta.

Materian mysteerit  

Ihmisen ominaislaatuun kuuluu muodostaa merkityksiä ja rakentaa niistä kokonaisuuksia ja tarinoita. Elämäntarinoita.  Filosofiasta ja lääketieteestä useita kirjoja kirjoittanut Raymond Tallis pohtii ihmettä kirjassaan In Defence of Wonder (2012).

Lääkärinä ja tutkijana Tallis sivuuttaa kirjassaan parantumisen ihmeet. Hän näkee ympäröivän maailman ja osittain myös tieteen saavutukset ihmeinä. Hänen mukaansa havaintojen tekeminen ja luonnolliset ilmiöt  ovat yhtä mystisiä kuin yliaistilliset kokemukset tai yliluonnolliset ilmiöt.  ”Ja niillä on vielä lisäarvona se, että ne ovat kiistämättä totta”, Tallis laukoo.  Tallisin kirja on kiinnostavaa ateistin aprikointia ihmeistä.  ”Tieteellinen fysiikka on osoittanut että aine, arkisilmin katsottuna mitä ilmeisin ja kyllästyttävin juttu maailmassa, on syvästi mysteerinen. Mitä tiukemmin fysiikka sitä tutkii, sitä mystisemmältä aine näyttää”, hän toteaa.

Tallis pohtii myös ristiriitaa tieteellisen lääkinnän ja parantamisen välillä.  Sairaus ja sitä kantava keho muuttuvat luonnontieteelliseksi objektiksi, kun tautia tarkastellaan lääketieteellisesti. Monisivuiset listaukset laboratoriotutkimuksista, sydänfilmikäyrät, verenpaineen ja verensokerin rekisteröinnit  ym. mittaukset antavat tärkeää tietoa elimistön tilasta. Mutta ne eivät kuuluu sairauden tunteeseen.

Tapahtuu eräänlainen kahtiajakautuminen. Minä, kärsivä persoona ja lääketieteelliset faktat kehostani, jonka toimintahäiriö on kärsimykseni syy ovat kaksi eri maailmaa. Sairaana ihminen on poissa normaalista mukavuusalueestaan ja hämmennyksissään siitä, miten selittää sairauttaan ja vaivojaan. Lääketieteellis-tekniset selitykset ja yksilöllis-inhimilliset tulkinnat voivat olla aika kaukana toisistaan.

Tallis  nojaa lääketieteeseen toteamalla, että ”tehottomien vaihtoehtohoitojen ” suosio varsinkin jos potilaalla on  kuolemaan johtava tai parantumattomaksi lääkäreiden määrittämä tauti, liittyy juuri tähän yksilölliseen tulkintakysymykseen. Ihminen ikään kuin pyrkii ”parempaan” tulkintaan omasta tilastaan.

Jungner ei Hesarin  haastattelussa kerro, käyttikö hän mahdollisesti jotakin täydentävää hoitoa lääketieteellisten lisänä.  Hän ei myöskään luettele syitä selviytymiselleen, vaikka tauti oli määritetty parantumattomaksi.  Eikä kerro, uskooko itse ihmeeseen, kun kertoo lääkärien maininneen siitä.

Harhaa ja vääristymääkö?

Tiedeparadigmaan pikemmin kuin altruistiseen hyvän tekemisen eetokseen nojaava terveydenhuoltojärjestelmä torjuu ihmeet ja mysteerit käsitteistöstään.  Ajatellaan, että ne ovat muinaista jäännettä, alkukantaista kehittymättömän ihmisen harhaa. Satuilua,  todellisuuden vääristymää.

Uskolla tai ihmeen kautta parantuminen on yhtä hankala asia kuin placebo. Kumpikin on olemassa, mutta kumpikaan ei oikein sovi tieteellisen parantamisen paradigmaan. ”Pitäisikö siis huippukirurgiasta, antibiooteista ja muista tepsivistä hoitomuodoista siirtyä keskiajan loitsuihin ja manauksiin”, kuuluu tyypillinen järki-ihmisen vastaväite. Jos uskon ja ihmeen vaikutus otettaisiin todesta, niin silloinhan historian pyörä kääntyisi taakse päin ja palaisimme  keskiajan alkeelliseen lääketieteeseen. Nyt parannutaan tieteen avulla. Näin ajatellaan.

Ajattelu perustuu siihen näkemykseen, että tietyt käsitykset voidaan hyväksyä tiettynä aikana, mutta ei jonakin toisena. G.K. Chesterton, 1900-luvun alun näkyvimpiä kirjoittajia ja keskustelijoita Isossa-Britanniassa laukoo tästä aiheesta nasevasti: ”Sanotaan, että jokin dogmi oli uskottava kahdennellatoista vuosisadalla, mutta ei kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Yhtä hyvin voisi lausua, että tiettyyn filosofiaan voisi uskoa maanantaisin, mutta ei tiistaisin. Yhtä hyvin voisi lausua jostakin kosmisesta katsomuksesta, että se oli tarkoituksenmukainen puoli neljään asti, mutta lakkasi olemasta tarkoituksenmukainen puoli viiteen mennessä. Se, mihin ihminen uskoo, riippuu hänen ajattelutavastaan, ei suinkaan kellonajasta tai vuosisadasta.”

”Jos ihminen uskoo muuttumattomaan luonnonlakiin, hän ei voi uskoa ihmeeseen minään aikana. Jos ihminen uskoo lain taustalla vaikuttavan jonkin tahdon, hän voi uskoa mihin tahansa ihmeeseen minä tahansa aikana”. (Chesterton 2012)

Maailmankuva ratkaisee

Nykyajan materialisti ei voi uskoa ihmeparantumiseen yhtään enempää tai vähempää kuin muinainen materialistikaan. Sen, joka hyväksyy aineellisen maailman lisäksi tajunnan ja hengen maailman todelliseksi, on aivan yhtä helppoa uskoa ihmeisiin nyt kuin ennenkin. Kysymys on siitä, millaisen teorian maailmasta ihminen on omaksunut eli millaisen maailmankuvan hän on itselleen rakentanut.

Olennainen kysymys on hyväksytäänkö ihmeet ylipäänsä. Vastaus toiseen kiinnostavaan kysymykseen Poistiko uuden ajan tiede ihmeet sen jälkeen, kun tekniset ja luonnontieteet alkoivat kukoistaa? on, että ei poistanut.

Vaikka lääketieteen kehitys on ollut huimaava parin sadan viime vuoden aikana,  ihmeparantuminen on edelleen totta ihmiselle, joka sen saa osakseen. Ei ihme siitä mihinkään häviä, vaikka naapuri, tutkija tai skeptikko sen kieltää.

Näin on siitä huolimatta, että terveyssysteemissämme parantumisille, joille ei löydy järkiperäistä, asiallista tai tieteellistä selitystä, kohautetaan olkapäitä ja todetaan, että no hyvä että näin kävi. Tervehtyminen tulkitaan ”luonnolliseksi” tai oudon parantumisen syyt nähdään ”tunnelmaefektinä” eli placebona/lumeena tai sitten arvellaan, että sairautta ei ollut lainkaan.

Minusta olisi aidompaa ja rehellisempää myöntää ihme ihmeeksi, jos sitä ei millään järkisyyllä pysty selittämään. Tällaistahan tapahtuu koko ajan. Onneksi.

Ihmeen odotus antaa ihmiselle iloa ja toivoa paremmasta. Toivo on mahtava voima. Joskus käy niin, että kun odottaa ihmettä, se tapahtuukin. Tätä ei tosin voi itse määrätä tai aikatauluttaa. Se kun ei kuulu ihmeen olemukseen.

Ei tiedettä tarvitse väheksyä, vaikka uskoo, että ihmeitä on. Ne voivat olla olemassa yhtä aikaa lisäämässä hyvinvointiamme ja terveyttämme.

Lähteet

Chesterton GK 2012. Oikea oppi. Suom. Antti Nylén. Savukeidas. AS Pakett. Tallinna.

Helsingin Sanomat 13.1.2013. C1-C5. Mikael Jungnerin haastattelu. Toimittaja Anssi Miettinen.

Tallis R. 2012  In Defence of Wonder. Acumen, GPI Group Ltd.

Kuvat Maija Pyykkönen.

Enkelit

Enkelit

Anna meille meidän jokapäiväinen Placebomme

Poka mietiskelee.

Placebo leivän päällä edistää terveyttä. Mutta mistä sitä saa ja paljonko se maksaa?  Hyviä uutisia on nyt tarjolla: placebo on ilmaista.  Sitä voi ammentaa itsestään, ystävistään, lääkäreiltä, hoitajilta, luonnosta ja kaikkialta ympäristöstä. Vain mielikuvitus on rajana.

No niin, ja nyt asiaan.  Placebo- termiä käytetään lääketieteessä kuvaamaan placebo- eli lumevaikutusta. Se on ”potilaan odotuksiin ja muihin psykologisiin tekijöihin perustuva lumelääkkeen tai muun sinänsä tehottoman hoidon vaikutus”, kuten Lääketieteen termit –teos (Duodecim 2002) asian ilmaisee.

Lume on monimutkainen ilmiö ja sitä on kaikessa hoitamisessa, myös tieteelliseen näyttöön perustuvien hoitojen yhteydessä. Lume on hyödyllistä ja sitä on kaikkialla. Ongelma siitä tulee vain silloin, kun sitä käytetään väärin.

Lääketutkimuksessa ja -teollisuudessa lumevaikutuksen tunnistaminen ja sen ottaminen huomioon käyttämällä kaksoissokkokokeita on johtanut entistä parempien ja tehokkaampien lääkkeiden kehittämiseen. Hyvä juttu siis.  Mutta asialla on toinenkin puoli.

Kaksinkertaisesti sokea

Kaksoissokkojärjestely on tieteellinen koeasetelma, jossa potilaat jaetaan hoito- ka kontrolliryhmään eivätkä  kummankaan ryhmän jäsenet tutkimuksessa tiedä, saavatko vaikuttavaa hoitoa (yleensä lääkettä) vai vaikuttamattomia lumepillereitä.  Näin ollen ”usko” ei voisi olla yhteydessä hoitotulokseen. Kaksoissokko-sana tulee siitä, että myöskään hoitava henkilö (yleensä lääkäri) ei tutkimustilanteessa tiedä, kumpaa –  vaikuttavaa ainetta sisältävää vai lumelääkettä  –   hän potilaalle antaa. Sekä potilas että lääkäri ovat tutkimuksessa ”sokkoina”. Tällä järjestelyllä halutaan poistaa kaikessa hoidossa oleva lumevaikutus, jota on nimitetty myös tunnelma- tai mielikuvaefektiksi. Tutkimuksissahan käy tavanomaisesti niin, että osalla niistäkin potilaista, jotka saavat tehotonta lumelääkettä, oireet helpottuvat tai ihminen jopa parantuu (koska kaikessa hoitomisessa on pleceboa, lumetta). Tutkittavan lääkkeen tehoksi määrittyy sitten erotus tutkittavan ja lumelääkkeen tehon välillä

Placebo/lume tieteellisen tutkimuksen apuvälineenä ja käytännön elämässä ovat kaksi eri asiaa. Siis lääketieteellinen tutkimus ja hoitaminen ovat eri asioita.  Tutkimuksen pitää palvella käytännön elämää, ja tarjota uusia ja parempia tapoja hoitaa terveyttä ja auttaa sairauksien parantamisessa. Lääkärien, sairaanhoitajien ja muun hoitohenkilökunnan toiminta ei kuitenkaan perustu kaksoissokkokokeisiin, vaan useimmiten  kokemusnäyttöön.  Suuri osa hoitamisesta on sellaisia, jota ei ole tutkittu tieteellisesti. Tällaisia hoitomenetelmiä nimitetään ”näkemykseen perustuviksi hoidoiksi” erotuksena tieteellisen tutkimuksen tuloksiin nojaavista ”näyttöön perustuvasta lääketieteestä”. Kokemuseräiseen tietoon ja traditioon perustuvat hoidot ovat yleisiä.

Asian toinen puoli on siinä, että nykyterveydenhuollossa satunnaistetusta kaksoissokkotutkimuksesta on tullut opinkappale, joka kanonisoi hyvän hoitamisen mekanistisen tiedekäsityksen mukaisesti. Ongelma tulee siitä, että sellaisia hoitomuotoja, joita ei pystytä standardisoimaan ja satunnaistamaan, ei tutkita ollenkaan tai tutkimus on hyvin vähäistä. Ja koska niitä ei tutkita, niitä pidetään tehottomina (koska ei ole tutkittu).

Mikä ongelma tässä nyt olikaan? Ei mitään silloin, kun kyseessä on selkeä tai suhteellisen yksinkertainen hoitotoimenpide. Kun umpisuoli tulehtuu, se yleensä poistetaan, bakteeritulehduksia hoidetaan antibiooteilla, syöpäkasvaimia poistetaan kirurgisesti ja luunmurtumia parannetaan leikkauksilla jne. Pulmia syntyy silloin, kun ihmisen vaiva on luonteeltaan fyysinen, mutta samanaikaisesti myös psyykkinen, johon vielä liittyy sosiaalista huolta tai jopa hengellistä ahdistusta. Nykyinen terveydenhuoltojärjestelmä on aika avuton tällaisissa tapauksissa. Kuten on kaksoissokkokoekin, sillä sitä ei voi soveltaa ihmisen omaa mieltä tai toista ihmistä hoitoinstrumenttina käyttävien auttamismuotojen tutkimuksessa.

Kokemuksesta ja vähäisen tieteellisen tutkimuksenkin perusteella tiedetään, että usko auttaa ja kosketus ja myötätunto parantavat siten, että kun ihminen alkaa luottaa sisäiseen eheyteensä ja/tai hänessä itsessään oleviin parantaviin voimiin (psyykkisiin, fyysisiin tai spirituaalisiin energioihin), ihminen kokee hyvinvointinsa lisääntyvän. Tätä ilmiötä kaksoissokko-tiede-uskovaiset pitävät lumeena, epämääräisenä ylijäämänä, harmillisena seuralaisena, jonka vaikutus pyritään tutkimusasetelmin eliminoimaan.

Mieli ja tunteet marssivat esiin

Mieli ja tunteet ovat kuitenkin pikku hiljaa marssimassa näkyvästi esiin terveydenhuollossa. Psykoterapiapalvelujen kysyntä ja tarjonta kasvavat koko ajan. Keho-mieli –hoitoja on runsaasti tarjolla ja useimmat täydentävät hoidot nojaavat juuri mielen, tunteiden ja kehon yhteistoimintaan ihmisen omien parantavien voimien vahvistamisessa. Tietoisuus, tuntemukset, mieliala ja henkiset olotilat ovat olennaisia hoidettaessa myös fyysisiä vaivoja. Teknistynyt terveysajattelu todellakin kaipaa laajentumista, syventymistä, monipuolistumista ja ennen kaikkea ihmisten, asiakkaiden ja potilaiden kuuntelemista. Yliteknistynyt lääketiede on juuri psykosomaattisissa kysymyksissä haasteen edessä juuri siksi, että sairauksien taustalla ovat tunnetekijät, jotka ovat monella tavoin yhteydessä ihmisen fyysiseenkin terveyteen.

Amerikkalainen lääkäri David H Newman  toteaa kirjassaan ”Hippocrates´ shadow”, että jossain kohtaa lääketieteen polulla lääketieteen isän, Hippokrateen ajoista tähän päivään tultaessa on jouduttu tilanteeseen, jossa lääkärit ja potilaat ovat erkaantuneet toisistaan. ”Matkustamme eri teitä ja elämme eri maailmaa, ja päämäärämmekin ovat erilaiset. Potilaat tulevat lääketieteen taloon (House of Medicine), jotta heitä kuultaisiin, kosketettaisiin ja ymmärrettäisiin ja jotta he hyötyisivät modernin tieten tarjoamista mahdollisuuksista. Lääkärit sen sijaan pyrkivät etsimään patologisia muutoksia, diagnosoimaan tauteja ja tarjoaman vastaavia tieteellisiä hyötyjä. Kumpikin ryhmä on tyytymätön. Potilastutkimukset ovat osoittaneet, että sairaat tarvitsevat enemmän aikaa, keskustelua ja todellista kontaktia lääkärin kanssa. Lääkäritutkimukset osittavat, että lääkärit tuntevat kasvavaa etäisyyttä potilaistaan. Kumpikin haluasi enemmän toisiltaan, mutta epäluottamus ja vieraantuminen, joka syntyy salailusta, jakaa meidät.”

Newman jatkaa lääkärin salaisuuksista: ”Tietomme on paljon rajallisempaa kuin monet uskovat; me edistämme ja käytämme sellaisia interventioita, joista emme tiedä, toimivatko ne; olemme eri mieltä ilmeisen perustavista tieteellisistä tosiasioista; järjestelmätasolla emme piittaa juurikaan kommunikaation tärkeydestä;  käytämme mieluummin teknologiaa kuin kosketusta; uhmaamme avoimesti näyttöjä; kiellämme ja tuomitsemme lumevaikutuksen samalla kun hiljaisesti hyväksymme ja käytämme sitä; ja me useimmiten tiedämme kuinka todennäköisesti kukin potilas voi hyötyä jostakin interventiosta, mutta me emme kerro sitä hänelle.” Väitteillään Newman ei syytä yksittäisiä lääkäreitä, vaan yleistä ajattelutapaa terveydenhuollossa.

Lääkäri joutuu työssään eräänlaiseen ristiriitaan. Tiedetään, että kaikella mitä hän sanoo potilaalle on vaikutusta ja että asenteellaan, olemuksellaan ja ilmeillään hän viestittää parantumisuskoa potilaalleen. Hän voi siis käyttää lumevaikutusta paranemisen edistämiseksi ja kirjoittamiensa lääkkeiden tueksi. Tämä onkin tarpeen, jos noudatetaan sitä periaatetta että potilasta on hoidettava mahdollisimman tehokkaasti. Toinen lääkärin työn periaate on kuitenkin se, että potilaalle ei saa kertoa valheita.  Jos lääkäri suhtautuu placeboon vähätellen ja pitää sitä turhana uskon asiana, hän voi tyynesti ja hyvällä omalla tunnolla sivuttaa mielialatekijät  ja keskittyä lääkinnän tekniseen puoleen.

Ben Coldacre kirjassaan ”Bad Science” pohtii tätä ristiriitaa. Mutta hän joutuu itse umpikujaan syyttäessään täydentäviä hoitoja siitä, että ne nojaavat placeboon. Samalla hän on tuohtunut siitä, että näiden hoitojen tarjoajat vetoavat tekotieteellisyyteen ja käyttävät muinaisaikojen lääkäreiden paternalistista uskonvahvistusta sokeuttamalla ihmisiä tieteellä. Onkohan todella näin?

En tue Coldacren täydentävien hoitojen vastustamista ainakaan niissä tapauksissa, joissa terveydenhuollon koulutuksen saanut ammattihenkilö on oman tietonsa, harkintansa ja kokemuksensa mukaan valinnut tapansa auttaa asiakkaitaan.  Minusta hoidot ovat monille hyödyllisiä ja tarpeellisia, sillä ei ihmisten auttamisessa ja hoitamisessa voi eikä saa olla vain yhtä totuutta. Yhden totuuden maailmassa on ajojahdin makua ja fasistisia piirteitä.

Placebosta on kirjoitettu maailmassa hyvin paljon. Kiinnostava kommentti löytyy esimerkiksi The Apostate Scientist –blogista, jonka kirjoittaja Coldacren kirjan luettuaan kehottaa miettimään tätä (vapaasti suomentamani):

” Fraasin ´placebo-vaikutus´ loitsunomainen käyttö on materialististen fundamentalistien ritualistinen manööveri kun  he haluavat vastustaa sellaisten interventioiden julkisesti hyväksi osoittautuneita terveyshyötyjä, joita ei voi sijoittaa selittävään, kausaaliketjun mukaiseen objektiiviseen ja mekanistiseen vaikutussuhteeseen. Tällä manööverillä gettoistetaan (ajetaan marginaaliin) kaikki, mitä ei pystytä mekanistisesti selittämään, jotta tämä ei millään tavalla tahraisi  mekanistispohjaista selitysjärjestelmää ja sen luomia käytäntöjä.”

”Nämä ihmiset eivät epäile yhtään enempää käyttäessään ´placebo´-termiä kuin jotkut New Age –puoskarit (materialististen fundamentalistien nimittämät) käyttävät termiä ´energia` .  ´Energia´-sanaa käyttävät kaikki mahdolliset ihmiset kaikilla mahdollisilla tavoilla eikä minulla ole mitään sen käyttöä vastaan (paitsi että saatan vastustaa niitä, jotka julistavat itselleen yksinoikeuden käyttää sitä). Sen sijaan suhtaudun varauksella termin ´placebovaikutus´ käyttöön.”

Johtopäätökseni on, että placeboa/lumetta tarvitaan. Sitä pitäisi käyttää viisaasti ihmisten auttamiseen. Vaikka jotkut kovasti vastustavat täydentäviä hoitoja ja pitävät niitä huijauksena, näyttää siltä, että niiden suosio jatkaa kasvuaan, koska niille on tilausta. Ihmiset tarvitsevat viileän asiallisten terveyspalvelujen rinnalle ja lisäksi jotakin muuta, ihmisläheisempää ja lämpimämpää.

Kaikki me kaipaamme lämpöä, pehmeyttä, aikaa ja ymmärrystä, erityisesti tarvitsemme niitä silloin, kun olemme sairaana tai muutoin pulassa, silloinkin kun voimme turvautua huipputeknologialla tuotettuihin julkisiin tai yksityisiin lääkintäpalveluihin.

Lopuksi lainaus Burroughsilta ”Tarkkanäköisyyteen tietyissä asioissa liittyy sokeita kohtia jossain toisessa” (Burroughs 2012, 141)

Kirjallisuutta

Newman DH. 2007.   Hippocrates´ shadow

Coldacre B. 2009.  Bad Science.

Burroughs WS. (2012) Koulutukseni – Unien kirja.

The Apostate Scientist Blog 2012. Day 264: Let them eat placebo http://apostatescientist.wordpress.com/2012/04/06/day-264-let-them-eat-placebo/

©Liina Keskimäki

Masennuslääkkeistä maikkarilla

Eilen illalla MTV:n kymppiuutiset kertoi asiasta, josta minäkin olen aikaisemmin kirjoittanut. Masennuslääkkeet  eivät ole ongelmattomia. Niihin pitää suhtautua varoen. Toisin sanoen on syytä pohtia tarkkaan niistä itselle saatava hyöty ja mukana mahdollisesti tulevat haitat.

Näin raportoitiin MTV-uutisissa:

”Yli 80 prosenttia depressiolääkkeiden tehosta perustuu lumevaikutukseen, väittää Mehiläisen johtava psykologi Aku Kopakkala.

Hän kritisoi rajusti masennushoidon nykytuloksia ja arvioi, että masennuslääkkeillä on taipumus altistaa uusille masennusjaksoille. Psykiatrian erikoislääkäri tukee Kopakkalan rankkoja väitteitä.

– Esimerkiksi depressiolääkkeissä valtaosa on lumevaikutusta. Kenelläkään tutkijalla ei ole epäselvyyttä, että 80 prosenttia vähintään on lumevaikutusta. Kovaa keskustelua käydään siitä, että onko se kokonaan lumevaikutusta, Kopakkala sanoo.”

Uutislähetys löytyy täältä: http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2012/07/1578721/psykologi-suurin-osa-depressiolaakkeiden-tehosta-perustuu-lumevaikutukseen.

Toivoa on aina

Mielestäni masennuslääkkeillä on paikkansa ihmisen auttamisessa, mutta niitä käytetään nykyisin aivan liikaa ainakin lievissä masennuksissa tai epämääräisissä mielen ongelmaoireissa, joita ei oikein voi luokitella mitenkään tai joihin ei oikein löydy varsinaista syytä. Psykoterapian  eri muodot (lyhyet ja pitkä terapiat, ryhmä- ja yksilöterapiat) sekä monet täydentävät hoitomuodot (ammattitaitoisten ja vuosien kokemusta omaavien hoitajien antamana) sopivat erinomaisesti auttamaan ihmisiä elämän vastoinkäymisten kohtaamisessa, kestämisessä ja ylittämisessä. Vastoinkäymisiksi luen myös oman vääristyneen tulkinnan itsestä ja maailmasta, jonka korjaamiseen on  jokaisella mahdollisuus.

Yksin kukaan masentunut ei saisi jäädä. On vaikea pärjätä ja löytää elämäänsä uudenlaista pohjaa vain omiin voimiinsa luottaen. On haettava ulkopuolista apua, vaikka se tuntuisi kuinka hankalalta  ja vieraalta. Muista ihmisistä kyllä löytyy tukea, kun uskaltaa sitä hakea ja avata itseään niin, että ”oikea minä” tulee esiin. Juuri se oikea, joka kaipaa apua ja avun saatuaan muuttuu. Voi muuttua valoksi itselleen ja muille.

Placebosta kirjoitan vielä erikseen myöhemmin.

Nyt riennän Pyynikin metsään poistamaan alakuloa ja hengittämään puiden voimaa. Hengitän sitä sinullekin.

Makujen värikäs maailma

Makujen maailma on värikkäämpi kuin luulemmekaan. Jani Kaaro tosin väittää juuri päinvastaista Hyvä Terveys –lehden numerossa 4/2012. Hänestä makujen maailma on harmaampi kuin kuvittelemme. Kuinka Jani ja minä voimme nähdä saman asian näin eri tavalla? Kysymys on näkökulmasta, siitä nähdäänkö puolillaan oleva lasi puoliksi tyhjänä vai puoliksi täytenä.

Jani perustelee päätelmäänsä kokeella, jossa ihmisille annettiin viinimaistiaisia samalla kun heidän aivojaan magneettikuvattiin. Kun koehenkilöille kerrottiin viinin olevan erityisen hienoa, heidän aivojensa mielihyväkeskus aktivoitui, mutta siinä ei tapahtunut mitään, kun juoman kerrottiin olevan tavallista pöytäviiniä. Viini oli molemmilla kerroilla samaa. Toisessa Kaaron manitsemassa tutkimukessa viinin koettu maku oli yhteydessä siihen, miten maistamisen yhteydessä soitettu musiikki tulkittiin. Jos se koettiin raskaaksi, viinikin maistui raskaalta, jos taas keveäksi, niin viinikin tuntui kevyeltä, vaikka tarjolla oli ihan samaa nestettä.

Janin päätelmä pohjautuu näkemykseen, että makujen maailmaa luonnehtii ja määrittää tutkittava asia eli viini, joka on materiaalinen asia. Vaikka ihmisten makukokemukset muuttuivat ympäristön ja olosuhteiden muuttuessa, niin hän tulkitsi makujen maailman harmaaksi, koska viinihän oli sitä samaa kaikissa koetilanteissa. Sitä vanhaa viiniä ”uusissa leileissä” (uusissa juomisympäristöissä).

Minusta Janin päätelmä harmaudesta on vino. ”Uudet leilithän” muuttivat viininkin uudeksi juojien kokemusmaailmassa. Eikö makukokemus ole juuri se olennaisin asia, kun puhutaan hyvästä ruuasta, viinistä tai musiikista. Kokemuksellisuuden vuoksi vanha sanonta kehottaakin olemaan kiistelemättä makuasioista.

Nuo viininmaistamiskokeet osoittivat juuri sen, että ihminen on kokeva, aistiva ja tulkitseva olento. Sama asia voidaan nähdä, kuulla, tuntea, haistaa ja maistaa hyvin eri tavoin riippuen siitä millaisessa ympäristössä ja millä tavoin asia tuodaan luo, koettavaksi.  Kokeet osoittivat, kuinka monipuolinen, laaja ja värikäs ihmisen makujen maailma voi olla. Ajatella, että ihminen voi maistaa niin eri tavoin, vaikka juoma on samaa! Jos vielä kyytipoikana on hyvä seura, niin maku edelleen paranee. Ihminen kun on myös sosiaalinen maistaja.

Viiniesimerkissä on jotakin samaa kuin placebo (lume) -vaikutuksessa. Sairas kokee tervehtyvänsä ja monesti tervehtyykin, vaikka syö ”lääkettä” jossa ei ole mitään lääkinnällistä ainetta. Kun uskoo ja ajattelee että aine auttaa, niin se saattaa auttaakin.  Placeboon viittasin jo kirjoituksissa ”Tietoisuuden valo ja ihmeparannus” (10.3.) ja ”Masennus – mielen tulehdus?” (3.4.). Tähän kiinnostavaan aiheeseen, joka liittyy meidän kaikkien elämään, ei ainoastaan lääketieteelliseen tutkimukseen, palaan vielä uudestaan tuonnempana.

Lähde

Kaaro Jani (2012) Tunnelma muuttaa maun. Hyvä Terveys 4/2012.