Tag Archive | täydentävät hoidot

Kieli muovaa käsityksiä ja uskomuksia

äLampaat NarvassaMaamme kaksi suurinta päivälehteä kirjoituksissaan  HS19.9.2017  ”Käytetyn kielen valinta on tasa-arvoteko” ja  AL 16.9.2017  ”Aamulehti ottaa käyttöön sukupuolineutraalit tittelit” ottivat kantaa sukupuolittuneisiin sanontoihin ja neutraaliin kielenkäyttöön.  Sukupuolen näkökulmasta harhaanjohtava ammattinimike lakimies on lehtiteksteissä jatkossa juristi ja eduskunnan puhemies on puheenjohtaja.

Sama neutraaliuden logiikkaa on syytä soveltaa entistä laajemmin  myös erilaisista hoitoalan ammateista ja hoitomuodoista kirjoitettaessa.

Kieli on mahtava voima

Se ei ainoastaan kuvaile ja jäsennä todellisuutta, vaan se myös luo sitä. Journalistisilla sanavalinnoilla on vaikutusta, kuten HS pääkirjoituksessaan tänään toteaa.

Sukupuolittuneet ammattinimikkeet ovat hyvin vanhaa perua, joten on ymmärrettävää, että jotkut ihmiset haluavat pitää niistä kiinni. Toisaalta yhteiskunnan, arvojen ja ihmisten elämismaailman muutos johtaa väistämättä siihen, että kielikin muuttuu. Puhumme nykyisin aivan eri tavalla kuin puhuimme muinoin.

Tietoista mielipiteen muokkausta

Kielen avulla pyritään myös tietoisesti muokkaamaan ihmisten käsityksiä. Politiikan ja mainonnan retoriikka on juuri kielellä vaikuttamista. (Kuvatkin voidaan ymmärtää ”kieleksi” eli tietynlaisiksi tavoiksi viestiä, siis viestinnän muodoiksi).

Osuva esimerkki kielen muokkaavasta vaikutuksesta on termi ”uskomushoito”. Se näkyy edelleen silloin tällöin julkisuudessa.  Sana on negatiivisesti latautunut ja sillä viitataan huuhaaseen eli hölynpölyyn, tehottomiin, mutta samanaikaisesti myös potentiaalisesti vaarallisiin, kavahdettaviin hoitomuotoihin. Sanaa on perusteltu sillä, että uskomushoitojen tehoa ja turvallisuutta ei ole varmistettu tieteellisin menetelmin.

Tässä yhteydessä tieteellinen yhdistetään biolääketieteeseen ja uskomushoidot määrittyvät kielenkäytössä kaikeksi sellaiseksi hoitamiseksi, joka ei sisälly nykyiseen viralliseen terveydenhuoltojärjestelmään.  Tässä ajattelussa lähtöoletus on, että terveydenhuollossa  virallisesti käytettävät hoidot muka olisivat kaikki tieteellisesti tutkittuja ja näin ne siis erottuisivat selkeästi vain uskomuksiin nojaavista ja/tai tehottomista hoidoista. Tällainen oletus on kyllä mahdollinen, mutta tutkimusnäyttö ja käytäntö eivät sitä tue.

Uskomushoito-termiä ei käytetä tieteellisessä tutkimuksessa juuri sen huonon erottelukyvyn ja epämääräisyyden vuoksi. Nimittäin jos kaikki sellaiset nykyisin käytössä olevat hoitomuodot, joista ei ole biolääketietellisin sokkoistetuin kliinisin kokein tuotettua tutkimusnäyttöä tehosta, luettaisiin uskomushoitoihin, sinne päätyisi suuri joukko terveyskeskuksissa, lääkärikeskuksissa ja sairaaloissa käytettäviä hoitomuotoja.

Moni ei tule tätä ajatelleeksi vedotessaan tieteellisen näytön puutteeseen osoittaessaan sormella terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolisia auttamisen muotoja. Lisäsekoituksen keskusteluun tuo se, että  terveydenhuolto, joka on käytännöllistä ja poliittista toimintaa, usein  samastetaan lääketieteeseen, mikä on tieteellistä toimintaa.

Olen kirjoittanut uskomushoito-käsitteestä aikaisemminkin tässä blogissa. Hakusanalla ”uskomushoidot” löytyy artikkeleita. Pitkän tutkiskelun ja pohdinnan jälkeen minusta näyttää siltä, että ”uskomushoito” on professiopoliittinen termi, ei eri hoitomuotoja pätevästi erotteleva, puhumattakaan että itse käsite olisi tieteeseen nojaava eli tieteellisesti perusteltavissa.

Uudistaako Duodecim sanastoaan?

Aamulehden ja Helsingin Sanomien  ulostulon tapaan on odotettavissa, että  uudistuvan terveydenhoidon myötä myös Lääkäriseura Duodecim ajantasaistaa sanastolautakuntansa sanavalintaa harhaanjohtavasta neutraaliksi ja vastaamaan nykytodellisuutta tutkimusnäytön suhteen. Duodecim-seura päätti vuonna 1995, että englanninkielinen  termi complementary and alternative medicine CAM kääntyy suomen kielellä termiksi uskomushoito. Oikeasti CAM on suomeksi täydentävä ja vaihtoehtoinen hoito (tai lääketiede). Minusta ”hoito” on osuvampi ja jos tieteestä puhutaan, niin puhuttakoon täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen tutkimuksesta tai CAM-tieteestä.

Käytännön arkikielessä paras sana on täydentävät hoidot, koska se kuvaa erinomaisesti sitä, millä tavoin kansalaiset hoitomuotoja, jotka toimivat suurimmaksi osaksi (mutta ei kokonaan)  terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella, käyttävät. Osasta hoitomuodoista on paljon tutkimusnäyttöä, joten tutkimusnäytön olemassa olo tai sen puute ei erottele pätevästi epävirallisia hoitoja virallisista. Monista hoidoista ei ole tutkimuksia ollenkaan, joten niiden tehosta ei voida sanoa yhtään mitään. Ne voivat olla tehokkaita tai tehottomia.

Neutraali kielenkäyttö arvostaa kansalaisia. On hyvä muistaa, että vähintään kolmannes suomalaisista käyttää täydentäviä hoitomuotoja  muun hoidon tukena ja lisänä tai terveytensä edistämiseksi.

Ammattitaitoiset tiede- ja terveystoimittajat eivät enää suosikaan sävyttynyttä ja harhaanjohtavaa uskomushoito-sanaa, vaan puhuvat joko täydentävistä hoidoista tai täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista.

Uusi (Suomessa, muualla jo yleinen) termi on yhdistävä lääketiede/yhdistävä terveydenhoito (intergative medicine/integrative health care). Hammaslääkäri Kati Sarvela kirjoitti vuosi sitten siitä Uudistuva terveydenhoito -blogissa Mikä ihmeen integratiivinen lääketiede.

Oletko käyttänyt täydentäviä hoitoja?

Kukkia lilaa

Muutama päivä on vielä aikaa osallistua täydentävien hoitojen käyttöä koskevaan tutkimukseen. Kirjoita kokemuksistasi 31.8.2016 mennessä. Kiitos.

Tähän voit vastata

tai voit lähettää tekstisi sähköpostilla osoitteeseen

pauliina.aarva@uta.fi

KIITOS.

 

 

Parantavat energiat -haastattelu

Kukka ja oksaViikko sitten keskiviikkona toimittaja Mili Kaikkonen teki haastattelun Radio Helsingin suorassa keskusteluohjelmassa Vaiheessa. Puhuimme syyskuussa ilmestyvästä kirjastani ”Parantavat energiat – myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista”.

Kirja käsittelee samoja epävirallisen terveydenhoidon teemoja, joista olen tässä blogissakin kirjoittanut, mutta siinä on myös tuoretta tutkimustietoa sekä potilaiden omakohtaisia kertomuksia hoitokokemuksistaan.

Haastattelussa ehdittiin käsitellä vain muutamaa teemaa. Se antaa kuitenkin yleiskuvan siitä, millainen kirja on tulossa.

Olen parhaillaan tekemässä tekstiin viimeisiä korjauksia eli luen taittovedosta.

Tässä linkki haastatteluun: https://www.radiohelsinki.fi/podcast/35435/?Vaiheessa-ohjelmassa+otettiin+selv%C3%A4%C3%A4+vaihtoehtohoidoista

Parantavat energiat on tietokirja, jossa kerrotaan mitä vaihtoiset eli täydentävät hoidot ovat. Teos murtaa ennakkoluuloja ja valottaa, millaista näyttöä tieteen keinoin on saatu energia- ja muiden täydentävien hoitojen terveysvaikutuksista. Viisi käyttäjää kuvailevat, miten nämä hoitomuodot ovat auttaneet liikenneonnettomuudesta ja syöpähoidoista johtuneiden kipujen, väsymysoireyhtymän, allergiaoireiden ja masentuneisuuden vähenemisessä.

Joka kolmas suomalainen käyttää täydentäviä hoitoja, vaikka terveydenhuolto hyljeksii niitä. Niinpä potilas, vaikka täydentävä hoitotapa on häntä auttanut, vaikenee asiasta lääkärin vastaanotolla. Miksi? Kirjassa etsitään tähän vastauksia. Siinä avataan myös myyttien, enkeleiden, plasebon, myötätunnon ja rakkauden parantavia vaikutuksia.

Olisiko nyt jo aika avoimelle ja ennakkoluulottomalle keskustelulle toimiviksi  osoitettujen  täydentävien hoitojen paikasta terveydenhuollossa? Ristiriidasta virallisen ja epävirallisen hoitamisen välillä ei hyödy kukaan – ei ainakaan tavallinen kansalainen ja potilas.

Humpuukia vapuksi

Päätin ostaa vappulaukun, mutta se osoittautuikin humpuukiksi.

Turkoosia humpuukia vapuksi 2015.

Sinisävyistä humpuukia vapuksi 2015.

Humpuukilla tarkoitetaan yleensä turhaa, typerää ja tarpeetonta. Joku pitää naisten käsilaukkuja sellaisena. Minä en. Kyllä nainen aina veskansa tarvitsee!

Terveydenhuollossa puhutaan humpuukihoidoista. Niillä viitataan yleensä täydentäviin, virallisen terveydenhuollon ulkopuolella toimiviin hoitomuotoihin (akupunktio, vyöhyketerapia, energiahoidot,kiropraktiikka, kalevalainen jäsenkorjaus jne.). Niiden tausta-ajattelu nojaa käsitykseen ihmisestä psyykkisenä, fyysisenä, sosiaalisena ja henkisenä olentona. Virallisessa terveyssysteemissämme listan viimeistä adjektiivia pidetään humpuukina, huuhaana tai hörhöilynä.

Minua on jo kauan askarruttanut täydentävien hoitojen suosio. Miksi lähes joka kolmas suomalainen käyttää näitä hoitoja, vaikka virallinen terveydenhuolto niitä vieroksuu? Olen miettinyt, miksi jotkut puhuvat huuhaahoidoista, siis turhasta, typerästä ja tarpeettomasta hoitamisesta. Mitä hyötyä tällaisista ei-lääketieteellisistä hoidoista oikeasti voi olla?

Lähdin etsimään vastauksia ja päädyin tutkimusmatkalle. Sen tuloksena syntyi kirja, joka tulee julki syksyllä. Jos kiinnostaa, vilkaise blogin yläpalkin kohdasta ”Parantavat energiat -kirja” tai tästä  https://liinanblogi.com/parantavat-energiat-kirja/.

Mutta entäpä laukku?  Tuoteselosteesta huomaan, että uusi siniturkoosi laukkuni on tehty vanhoista ja ylijääneistä verhoilumateriaaleista. Se on kierrätystuote!

Suomihumpuukia

Vappulaukkuni virkistää, huvittaa ja se on ekologinen. Ehkä kannan sitä juhannuksenakin. Ehkä koko kesän. Tai ainakin silloin tällöin.

Hyvää, kevyttä ja iloista vappua!

Puoskarilaki vai kieltolaki?

Harakka hyppii kevääseen.

Harakka hyppii kevääseen.

Tämän päivän Hesarissa vastattiin Hannu Lauerman armottoman kielteisiin lausuntoihin (HS Mielipide 16.4.) täydentävistä hoidoista. Jos eduskunta päätyy aikanaan lakia säätäessään Lauerman linjoille, se merkitsee sitä, että kroonisesti sairailta rajoitetaan mahdollisuus valinnan vapauteen.

Juuri kroonisesti sairaat ja epämääräistä vaivoista kärsivät ihmiset, jotka eivät saa riittävästi apua virallisesta lääketieteestä, hyötyvät tutkimusten mukaan täydentävistä ja pehmeistä hoitomuodoista. Nämä hoitomuodot ovat monesti myös hyvää terveyden edistämistä, koska niissä tuetaan kehon omia terveyhtymismekanismeja, kuten Riitta Wahlstöm mielipidekirjoituksessaan(HS Mielipide 21.4.) totesi.

Ongelmaa (Missä laajuudessa täydentävät hoidot voidaan sallia? Kuinka paljon niitä pitää rajoittaa?) ei olisi lainkaan, jos tosiasioita tarkasteltaisiin sellaisena kuin ne ovat. Nyt Hannu Lauerma ja pieni joukko tutkijoita ja lääkäreitä on asettunut taistelemaan ”puhtaan lääketieteen puolesta”. Vaatimalla tiukkoja rajoituksia ja mustamaalaamalla täydentäviä hoitoja he uskovat ajavansa kansalaisten asiaa ja puolustavansa heikossa asemassa olevia ihmisiä.

Käyttäjien kokemukset tärkeitä

Kuitenkin kansalaisten asiaa ajetaan parhaiten, kun kuunnellaan kansaa eli tutkitaan miksi se haluaa käyttää muitakin kuin lääkäripalveluja ja mitä hyötyä se saa täydentävistä hoidoista. En oikein jaksa uskoa, että suuri osa suomalaisista käyttäisi vapaaehtoisesti maksullisia hoitoja, jos niistä ei heille mitään apua ja hyötyä ole. Tosin tutkimustietoa käytön laajuudesta Suomessa nykyisin ei ole olemassa. Edellisestä tutkimuksesta on 20 vuotta.

Meriläisen ym. (1993) selvityksen mukaan vuonna1992 hoitoihin turvautui lähes puolet suomalaisista ja 13 % käytti niitä erittäin runsaasti (Meriläinen ym. 1993). Eri lähteiden mukaan noin puolet Yhdysvaltain kansalaisista käyttää näitä hoitoja (Bausell 2007). Kansallisen terveystutkimuksen 2007 mukaan Yhdysvaltain kansalaisista 38 % ilmoitti käyttäneensä ainakin yhtä CAM-terapian muotoa viimeksi kuluneen vuoden aikana (CAM eli Complementary and Alternative Medicine = Täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot) Eri Euroopan maissa 30-65 % väestöstä käyttää CAMia ja 10-20 % on käynyt CAM-lääkärin tai hoitajan vastaanotolla viimeksi kuluneen vuoden aikana (CAM Survey 2009). Tanskassa vuonna 2005 käyttäjäprosentti oli 45 ja joka viides oli käyttänyt hoitoja viimeksi kuluneen vuoden aikana (Baarts & Pedersen 2009). Käyttäjiä on siis hyvin paljon kaikkialla maailmassa.

Jos sosiaali- ja terveysministeriö ottaa lakiluonnosta laatiessaan huomioon tutkimuksista saadun näytön akupunktion, joogan, erilaisten luontaisterapioiden ja kosketushoitojen suosiosta maailmalla ja niiden vaikutuksista, se ei voi ehdottaa, että tietyt potilasryhmät saisivat käyttää täydentäviä hoitoja vain lääkärin lähetteellä.

Hoidoistahan tulisi näin ollen ikään kuin reseptilääkkeitä. Niitä valvotaan, koska lääkkeistä väärin käytettynä voi olla haittoja.

Tehotonta ja vaarallista?

Tähän logiikkaan eli potilasturvallisuuteen Lauerma ja kumppanit vetoavat täydentävien hoitojen rajoitusvaatimuksissa. Tosiasiassa tieteellistä näyttöä hoitojen vaarallisuudesta ei ole olemassa. Yksittäisten väärinkäytöstapausten vuoksi, joihin Lauerma (HS Mielipide 16.4.) viittasi, ei pitäisi heittää lasta pesuveden mukana. Lauerman tuohtumus on myös ristiriitaista. Yhtäältä hän väittää hoitoja tehottomiksi, mutta jo seuraavassa lauseessa vaarallisiksi. Miten tehoton voi olla vaarallista?

”Tehoton uskomushoito voi myös syrjäyttää kiistattomasti tehokkaaksi osoitetun hoidon. Itselleni on tullut vastaan kolme yrtein tai homeopatialla hyvin aktiivisesti ”hoidettujen” psykoottisten potilaiden tekemää hengenriistoa, jotka ovat kohdistuneet omaisiin”, Hannu Lauerma kirjoitti.

Tutkimusten perusteella valtaosa täydentävien hoitojen suosijoista näyttäisi käyttävän normaaleja lääkäri- ja muita terveyspalveluja. Ei-lääketieteelliset hoidot ovat heille lisähoitoa ja täydennystä. Lauerman psykoottiseen tappajapotilaaseen en voi ottaa kantaa, mutta voin kysyä kuinka monta ihmistä on tehnyt itsemurhan tai tappanut mielialalääkkeiden vaikutuksen alaisena?

Kirjoitin täydentävistä hoidoista jo vuosi sitten. Olen edelleen sitä mieltä, että on turhaa ja haitallista rakentaa keinotekoista vastakkain asettelua lääketieteellisten hoitojen ja muiden hoitomuotojen välillä. Rauhanomainen rinnakkain elo on kansalaisille hyödyllisempää ja kaikille mukavampaa.

Toivottavasti lainsäätäjä suhtautuu asiaan järkevästi eikä ryhdy säätämään puoskarilakia eli kieltolakia.

Lähteitä
Meriläinen P., Vaskilampi T., Vartiainen E., Koskela K, Viinamäki H., Mäntyranta T.1993 Suomalaisen väestön virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen rinnakkaiskäyttö vuosina 1982 ja 1992. Teoksessa vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992, s. 79-93. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3.

Baarts C, Pedersen IK.2009. Derivative benefits: exploring the body through complementary and alternative medicine. Sociology of Health & Illness 31: 5:719–733

Bausell R.B. 2007. Snake oil science. The truth about complementary and alternative medicine. Oxford Univeristy Press. Oxford.

CAM Survey 2009. CAM DoC Alliance. The regulatory status of Complementary and Alternative Medicine for medical doctors in Europe. http://camdoc.eu/Survey/Introduction.html

Miska seuraa jalkapalloa. Kaksi Heijaste-Miskaa  ikkunalasissa.

Miska seuraa jalkapalloa. Kaksi Heijaste-Miskaa ikkunalasissa.

Miksi täydentäviä hoitoja vastustetaan?

Jäätymään päin.

Suomalainen lääketiede ja terveydenhuolto voivat suhteellisesti ottaen erinomaisesti. Ne pystyvät auttamaan suurinta osaa kansalaisista,  ja vieläpä lähes tasapuolisesti ja ilmaiseksi. Se on iso saavutus maailmassa, jossa tuhansia ihmisiä kuolee päivittäin puutteellisen hoidon vuoksi.

Hyvistä savutuksista huolimatta meidänkin systeemissämme on paljon kehitettävää. Tasa-arvo ei aina toteudu, leikkausjonot kasvavat ja monet epämääräiset vaivat ja sairastamiset, joille ei oikein löydy  tautiluokitusta, tuottavat  perusterveydenhuollossa päänvaivaa.  Potilas voi jäädä pyörimään systeemissä saamatta apua.

Kehittämistä on myös yhteistyön rakentamisessa  täydentäviä terveys- ja hyvinvointipalveluja tarjoavien ammattiryhmien kanssa.

Tieteen kaapuun verhottu vähättely

Osa lääkäreistä, tutkijoista ja poliittisista päättäjistä vastustaa vimmatusti kaikkea ei-lääketieteellistä hoitamista. Vastustus voi pukeutua vähättelyn, halveksunnan, pelottelun tai tieteen kaapuun.

Tutkimusten mukaan täydentäviä hoitoja käytetään kaikkialla maailmassa aika paljon[i]. Yleensä niitä käytetään nimen omaan tavanomaisen hoidon lisänä ja tukena ja täydennyksenä, ei vaihtoehtona ja korvaajana. Silti vastustajat vertaavat niitä lääketieteeseen.

Tieteellistä näyttöä hoitojen hyödyistä on hyvin vähän. Jos täydentävien hoitojen vaikutuksia verrataan lääketieteellisten hoitojen vaikutuksiin, päädytään luonnollisesti toteamukseen täydentävien epätieteellisyydestä ja näytön puutteesta. Sehän on selvää, koska lääketieteellinen tutkimus ei ole edes kiinnostunut näiden hoitomuotojen tutkimuksesta. Siitä taas seuraa, että tutkimustuloksia ei ole tai niitä on niukasti. Sen jälkeen vastustajat virheellisesti päättelevät, että koska tutkimusnäyttöä hyödyistä  ei ole, hoitojen käyttöä pitää rajoittaa. Pitää ”suojella”  haavoittuvassa tilanteessa olevia väestöryhmiä (esim. eräät kroonisesti sairaat).

Tämä on outoa, sillä rajoitukset johtaisivat siihen, että tietyt ihmisryhmät (esim. eräät kroonisesti sairaat) eivät saisi itse valita hyväksi kokemiaan auttamismuotoja.  Kummallista se  on siksi, että myöskään hoitojen haitoista ei ole tutkimusnäyttöä.

Koska asiaa on tutkittu erittäin vähän, ei siis ole mitään perustetta väittää, että hoidot eivät voisi vaikuttaa paranemisprosessia tukevalla tavalla tai terveyttä edistävästi, olipa vaikutusmekanismi sitten placo tai jokin muu.  Vastustamisessa lieneekin kysymys jostakin muusta kuin tieteestä tai halusta suojella kansalaisia vaaroilta.

Myyttiset muinaisajat ja uudet demonit

Uskonnollisia ihmeparantumisia pidetään lääketieteessä jäänteinä maagis-myyttisiltä muinaisajoilta. Samaan kategoriaan luokittuvat virallisen terveydenhuollon katsannon mukaan Suomessa myös täydentävät hoidot, joita eräät nimittävät uskomushoidoiksi.

Jeesuksen aikaan uskottiin pahojen henkien, demonien, aiheuttavan sairauksia. Nykyajan demonikirjo on laajempi. Tulehdukset, virukset, bakteerit, hivenaineiden puute, ympäristömyrkyt ja kiireinen elämä ovat meidän aikamme ”demoneja”, monesti jopa itse valittuja. Näitä sitten ajetaan ihmisistä ulos eri menetelmin – lääkäreiden ja muiden hoitajien avustuksella.

Seuraava vuosisata tuo uudet demonit ja uudet auttajat. Maailma muuttuu koko ajan, ja sitä myötä myös käsityksemme terveydestä, ihmisestä ja olemassaolosta yleensä.

Suureen osaan niistä ongelmista ja vaivoista, joihin ihmiset hakevat apua yleislääkäriltä, ei saada tyydyttävää selitystä luonnontieteellisin perustein eikä apua lääkkeillä tai muilla nykylääketieteen tekniikoilla. Ihmisessä on paljon tuntematonta. Silti lääkärit tietenkin tekevät parhaansa. Jos kuitenkaan lääkärin ehdottama hoito ei tehoa, tai jos lääkäri ei pysty tarjoamaan apua (esim. kun vaiva ei ole lääketieteellisesti määriteltävissä),  juuri tähän kohtaan ihmiset hakevat ja ovat aina hakeneet jotakin muuta.

Kun potilas saa vain puutteellisesti helpotusta ongelmaansa tai ei saa sitä ollenkaan, ja pahimmassa tapauksessa ei edes empaattista kuulijaa huolilleen, hän tietysti etsii lisäapua muualta. Se voi olla uskontoa, new age -liikettä tai virallisesti hyväksytyn lääketieteen ulkopuolisia hoitomuotoja tai kaikkia niitä.

Tämä on luonnollista ja järkiperäistä, sillä ihminen on turvallisuutta ja mielihyvää hakeva olento. Jos ymmärtämystä ei saa terveydenhuoltojärjestelmästä, sitä haetaan sen ulkopuolelta.

Lisää avoimuutta!

Surullista on, että moni potilas ei nykyisin uskalla kertoa lääkärilleen käyttävänsä täydentäviä hoitoja, koska pelkää lääkärin reaktioita. Lääkärissä käynnistä voikin silloin tulla koettelemus, kun sen pitäisi tuoda apua, lohtua ja helpotusta.

Akupunktiossa tai energiahoitajalla käyminen voi tuntua salattavalta, typerältä tai jopa rikolliselta lääkärin edessä, jos tämä auktoriteettiasemastaan julistaa, että ”eihän siitä mitään hyötyä ole” tai että ”varo, se voi olla vaarallista”. Kuitenkin potilas on ehkä saanut lievitystä kipuunsa ja huojennusta vaivaansa juuri epäviralliselta puolelta. Voi olla, että tällaisen sisäisen ristiriidan välttämiseksi potilas ei mainitse täydentävien hoitojen käytöstään lääkärille.

Mikä tässä nyt on ongelma?  Se on siinä, että hoitajan ja hoidettavan välinen kommunikaatio ei ole avointa. Silloin yhteistyö valitettavasti toimii puutteellisesti, mistä kärsii erityisesti potilas, joka joutuu salailemaan valitsemiaan hoitoja.  Sekä lääkärin että potilaan etu on, että asiasta voidaan keskustella avoimesti. Tämä edellyttää lääkäriltä täydentävien hoitojen tuntemista, mitä nykyinen lääkärikoulutus ei kuitenkaan anna. Mikäli asenteet pysyvät nykyisellään eli kielteisinä ja ennakkoluuloisina, asiallista tietoa lääkärikoulutukseen ei ole odotettavissakaan.

Turha ristiriita

Hoitoa, tukea ja kannustusta tarvitseva ihminen ansaitsee kaiken avun, niin tutkitun kuin tutkimattomankin. Turha ristiriita virallisten ja täydentävien hoitojen välillä haittaa kansalaisten terveyden edistämistä.

Ihmisille kansanparannukseen tai täydentäviin hoitoihin turvautuminen ei merkitse maagiseen keskiaikaan palaamista, vaan avun hakemista sellaiseen konkreettiseen vaivaan, johon tieteeseen luottava terveyskeskus tai yksityislääkäri ei apua ole tuonut.

Onkohan vastustamisessa ehkä kysymys tiedeuskovaisuudesta? Siitä, että kuvitellaan että vain tiede voi ratkaista terveysongelmamme ja uskotellaan virheellisesti, että lääkärien ja terveyskeskusten työ perustuu puhtaasti tieteelliseen näyttöön. Näinhän ei todellisuudessa ole. Monesti on tarpeen luottaa kokemukseen ilman tieteen suomaa selustan varmistusta. Ja niin käytännössä toimitaankin. Elämä ei ole tiedettä.

Monissa täydentävissä hoitomuodoissa ihmisen kohtaaminen ja fyysinen tai henkinen, kunnioittavan lämmin koskettaminen ovat olennaisia. Näyttöön pohjaavan lääketieteen ideologialle ajatus on vieras, koska lämmön, kuuntelemisen, jakamisen ja empatian ei ole tieteellisesti kaksoissokkokokeissa osoitettu parantavan sairauksia. Tosin tätä ei ole tutkittukaan, koska empatiaa ei voi standardisoida määrälliseksi ”lääkeannokseksi”.

Jokainen joskus sairastunut tietää, että nämä parantavat oloa ja elämisen laatua, ehkä jopa itse sairauttakin. Sen tietää myös arkkiatri Risto Pelkonen, joka on todennut, että ”lääketiede ei ole pelkkää tiedettä vaan yhdistelmä tiedettä, taidetta, käsityötä ja lähimmäisenrakkautta” (Louhiala ja Puustinen 2009).

Näistä asioista on kysymys myös täydentävissä hoidoissa. Tieteellinen tutkimus tosin saisi vilkastua. Väestötason tutkimustietoa täydentävien hoitojen käytöstä koottiin vuonna 1992 (Meriläinen ym. 1993). Seuraavan kerran asiaan palattiin, kun Taloustutkimus selvitti vuonna 2008 eri hoitojen käyttöä ja väestön suhtautumista hoitoihin. Kaikista kyselyyn vastanneista (tai heidän perheenjäsenistään) (n=1005) 27 % oli käyttänyt kiropraktikon, 25 %  akupunktiohoitajan ja 21 % vyöhyketerapeutin palveluja.     Vastanneista 71% oli sitä mieltä, että kiropraktiikalla  voidaan parantaa sairauksia (vastaavat luvut:  akupunktio 64 %, vyöhyketerapia 51 % ). Hoitoja itse käyttäneistä tätä mieltä oli 92 % kiropraktiikaa,  76 % akupunktiota ja 78 % vyöhyketerapiaa käyttäneistä. (Taloustutkimus 2008)

Alle 7 % vastaajista oli sitä mieltä, että näiden hoitojen antamista vakavasti sairaille pitäisi rajoittaa. Suhtautuminen oli vieläkin myönteisempää niiden joukossa, joilla oli omakohtaista kokemusta hoidoista, vain noin 3 % oli rajoitusten kannalla. (Taloustutkimus 2008)

Mistä täydentävien hoitojen vastustamisessa siis oikein on kysymys? Pelosta? Tietämättömyydestä? Valtapyrkimyksistä? Ammattireviireistä?

Tarvitaan ennakkoluulotonta yhteistyötä, ei vastakkainasetteluja. Tätä haluavat asiakkat, apua tarvitsevat ihmiset.

Kirjallisuus

Louhiala P. 2009. Parantamisen ja hoitamisen etiikka. Edita Prima. Helsinki.

Louhiala P ja Puustinen R 2009 Lääketieteelle ei ole tieteen kriteerit täyttävää vaihtoehtoa. Helsingin Sanomat 25.5.2009

Meriläinen P., Vaskilampi T., Vartiainen E., Koskela K, Viinamäki H., Mäntyranta T.1993 Suomalaisen väestön virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen rinnakkaiskäyttö vuosina 1982 ja 1992. Teoksessa vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992, s. 79-93. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3.

Taloustutkimus 2008. Kuluttajien näkemykset/kokemukset eri sairauksien parantamiskeinoista. Suomen Apteekkariliitto, Lääketietokeskus Oy ja Suomen Lääkäriliitto. Maaliskuu 2008.


[i] Täydentävin hoitojen yleisyydestä Europassa on tietoja kirjoituksessa ”Täydentävät hoidot ja psykoterapia” https://liinanblogi.wordpress.com/2012/05/08/cam-taydentavat-hoidot-ja-psykoterapia/

Lintu pilvessä.

Lintu pilvessä.

©Liina Keskimäki

Systeemin kollektiivisesti kätketty suru

Terveyssysteemissämme on unohdettu puoli, yhteisesti kätketty suru! Vai voiko systeemi surra? En tiedä, mutta siltä nyt tuntuu.

Vain vana jäi.

Perusterveydenhuollon kehittämisestä on puhuttu niin kauan kuin muistan. Julkisuudessa kehittämisellä tarkoitetaan yleensä rahaa. Miten saadan palvelut rahoitetuksi? Miten voidaan palkata terveyskeskuksiin lisää lääkäreitä? Miten verovarat riittävät lisääntyvän vanhusten määrään hoitoon?

Kollektiivisesti kätketty suru liittyy toki muuhunkin kuin rahaan ja vanhuksiin. Se koskee koko perusterveydenhuoltojärjestelmää ja koskettaa kaikkia palveluiden käyttäjiä.

Hyvin vähän julkisuudessa on keskusteltu siitä, millaista apua ihmiset sairauksiinsa ja vaivoihinsa peruserveydenhuollosta kaipaavat. Lääkereseptiä?  Neuvontaa? Keskustelua?  Ymmärrystä? Myötätuntoa?

On tiedossa, että asiakkaat kaipaavat perusterveydenhuollon lääkäriltä enemmän aikaa ja ymmärtämystä. Tämä koskee sekä julkista että yksityistä puolta. Lääkärit  sen sijaan on koulutettu tarjomaaan ”tieteellisesti” hyväksi todistettua hoitoa, jolla on hyvin vähän tekemistä empatian ja kuuntelemisen kanssa. En väitä lääkäreitä ihmisinä epäempaattisiksi, otan tässä kantaa terveydenhuoltojärjestelmään systeeminä.

Mikä surettaa?

Kun nämä kaksi asiaa ”potilaan kuunteleminen ja ymmärtäminen”  ja ”tieteellinen hoito” eivät ole tasapainossa, syntyy yhteisesti vaiettu ongelma. Sitä voisi nimittää suruksi, mikä johtuu kohtaamattomuudesta eli siitä, kun auttaja ja autettava ovat liian kaukana toisistaan, koska heidän odotuksensa auttamistapahtumalta  ovat niin erilaiset. Silti tavoite eli parantuminen tai vaivan helpottuminen on kummallekin yhteinen.

Ongelma syntyy,  jos  etäisyys potilaan ja hoitavan henkilön käsityksissä vaivan luonteesta ja parantumisen keinoista on liian suuri. Esimerkiksi potilas saattaa innoissaan tiedustella lääkäriltään hyviksi kokemistaan täydentävistä ja lääkkeettömistä hoidoista, mutta saakin kylmän viileän vastauksen tieteeseen pohjaavan lääkehoidon ylivertaisuudesta.

Potilaan kokemus on silloin sivuutettu. Lääkäriä puolestaan sitoo vallitseva hoitonäkemys.  Pieni joukko lääkärikuntaa on tosin alkanut kritisoida  ”kaksoissokkokokeisiin nojaavaa tiedeparadigmaa”  ja  on ryhtynyt etsimään vaihtoehtoja. Pihkasalvan käyttö haavojen hoidossa on yksi esimerkki, josta kirjoitin äskettäin.

Varjon heijastuksia – vertaus ihmiseen

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä tässä etäisyysongelmassa on kysymys.  Tein ajatuskokeilun vertaamalla terveysjärjestelmää ihmiseen. Ihmisessä on eri puolia, kuten tietoinen ja tiedostamaton eli näkyvä puoli sekä se puoli, joka on varjossa  itseltämme.

Voisikohan olla jotakin perää siinä, että täydentävät hoidot edustavat viileän virallisen, tehokkuusmittareihin nojaavan terveyssysteemin varjoa, sitä puolta järjestelmän ”itsestä”,  jota ei nähdä tai haluta nähdä? Sitä puolta, joka on puutteellinen ja joka kaipaisi korjaamista.

Onko niin, että pehmeys, ajan ja ymmärryksen tarjoaminen potilaalle, joihin monet täydentävät hoidot juuri keskittyvät,  ovat niin kaukana kiireisen ja tehokkaan nykyterveydenhuolojärjestelmän todellisuudesta, että sitä pitää ”kollekiivisesti kätketyn surun” vuoksi tieteen nimissä vastustaa?

Onhan selvää, että jokainen terveydenhuollossa työskenteleva tajuaa, että  kärsivä tarvitsee teknisen osaamisen lisäksi ennen kaikkea myötätuntoa, jota ei voi osoittaa jos ei ole aikaa eikä empatiaresursseja. Ja kun niitä ei ole, se surettaa – tiedostamattomasti, jos ei näkyvästi voi surra.

Täydentäville hoitopalveluille  lämminhenkiset vastaanottotilat ja potilaan kohtaaminen  rauhassa ja keskittyen asiakkaaseen kokonaisvaltaisesti ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Myös ihmisen psyykkisen, sosiaalisen ja spirituaalisen puolen huomioiminen on yleistä. Hyvää tekevä placebo on koko ajan läsnä. Kun tällaisen hyvän kääntää ei-tieteelliseksi ja turhaksi placeboksi, sitä on näppärä mitätöidä. Näin se muuttuukin pahaksi. Kuitenkin lääketieteellisessäkin hoidossa placebo-vaikutuksen arvioidaan olevan 30-50 prosenttia.

Näin omituinen asennoituminen on mahdollista vain syvästi tiedeuskovaisessa yhteisössä.

Onkin kysyttävä, puuttuuko virallisen terveydenhuollon hoitosuhteesta jotakin potilaiden kannalta olennaista, kun ihmiset omasta halustaan käyttävät täydentäviä hoitoja, joita virallinen systeemi hyljeksii?   Tästä asiasta kirjoitti jo 1990-luvulla psykiatri ja psykoanalyytikko Kalle Achté  ja totesi olevan paradoksaalista, että suuren yleisön keskuudessa koululääketieteelle asetetaan tarkat vaatimukset laadusta ja vaikuttavuudesta, kun vaihtoehtoiset hoidot on hyväksytty varsin kritiikittömästi ilman näyttöä vaikuttavuudesta ja turvallisuudesta.

Kyseessä on hänen mukaansa ”ilmeisesti syvällinen ongelma, joka liittyy koululääketieteen kyvyttömyyteen käsitellä potilaita yksilöinä ja kohdata heidät paitsi sairaustapauksina, myös kokonaisvaltaisesti inhimillisinä olentoina” (Achté ym. 1994, 18) Näin Achté kirjoitti lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Ovatko asiat muuttuneet noista ajoista? Ja mihin suuntaan?

Kysymys ei ole lääketieteellis-teknisten hoitojen epäonnistumisesta tai huonoudesta – hoidothan ovat teknisesti korkeatasoisia, vaan siitä, että  terveydenhuoltosysteemi on rajannut tai joutunut rajaamaan ihmiskuvaansa kapeammaksi ja kapeammaksi. Äärimmilleen vietynä luonnontieteellis-teknisen ajattelun ylivalta näkyy siinä, että ihminen muuttuu lääkärin silmissä koneeksi, jonka rikkoutuneita osia hän on sertifioitu korjaamaan ja vaihtamaan uusiin.  Tai siihen, että lääkärin aika  menee tietokoneen ruutua tuijottaessa.

Pirstoutunut ihminen esittäytyy myös  ”pyhässä kolminaisuudessa”: lääketieteellinen ruumis, psykologinen mieli ja uskonnollinen henki, jotka terveyssysteemissämme elävät kukin omissa kolmion kulmissaan erillisinä ja kaukana ihmisen kokonaistilanteesta. Lääkäri hoitaa ruumista, psykologi/terapeutti mieltä ja pappi henkeä.

Tämä ei vastaa sitä, mitä ihminen nykyajan hektisessä menossa tarvitsee. Ihmisen terveyttä edistetään parhaiten ottamalla koko ihmisluonnon kolminaisuus huomioon sen luonnollisessa koossa ja ympäristössä. Ihminen on paljon muutakin kuin liikuntaa harrastava, tuottavaa työtä tekevä ja ihmissuhteitaan ylläpitävä apparaatti. Hän on luova, ihmettelevä ja  ylevyyttä etsivä henkinen olenko kaiken muun inhimillisen lisäsi.

Elävät kukat!

Elintaso on hyvä asia, mutta itse elämänä se on muovikukka!” Tämän lausahti keskustelutuokiomme päätteeksi tamperelaisessa kirjakauppa Tulenkantajissa piipahtanut runoja rakastava nainen, joka oli asunut ja työskennellyt Namibiassa kolmekymmentä vuotta.

Samaan tapaan sanoisin, että lääketieteellis-tekninen kehitys on hyvä asia, koska se auttaa entistä tehokkaammin parantamaan vammoja ja sairauksia,  mutta terveyttä, hyvinvointia ja onnellisuutta se ei takaa. Tarvitaan laajempaa näkemystä.

Kirja

Achté K, Rantanen J ja Tamminen T 1994. Luontaishoidon isä Tohtori E.W. Lybeck Elämänmäen parantaja. Gummerus. Jyväskylä.

Rauhallista.