Tag Archive | tietoisuus

Tiede, usko ja tekoälyteknologia

”Tekoälystä tulee vaarallista vasta sitten, mikäli tutkijat pystyvät luomaan koneelle tietoisuuden ja kyvyn ajatella itse. Kapea tekoäly on vielä kaukana tästä tasosta. Ihminen ei ymmärrä edes omaa tietoisuuttaan, joten sen kehittäminen koneelle saattaa osoittautua yksinkertaisesti mahdottomaksi. Kukaan ei vielä tiedä varmaksi.” Näin kirjoittaa Petteri Järvinen  tänään (HS 22.10. 2017).  https://www.hs.fi/paivanlehti/22102017/art-2000005418094.html

Samassa lehdessä  myös neurofysiologian dosentti Simo Vanni toppuuttelee tekoälyllä pelottelevia ja tekoälyyn sokeasti uskovia:

”Aivot ovat merkittävästi monimutkaisemmat kuin nykyiset ­tekoälyalgoritmit. Aivoja verkostona ymmärretään vielä puutteellisesti, eikä tekoäly ehkä koskaan tule vastaamaan aivoja biologisena rakenteena.”

Vanni toteaa lisäksi, että on meistä itsestämme kiinni, miten tätä uutta työkalua sovellamme. ”Tekoälyllä ei ole motivaatiota, se ei pety, toivo tai pelkää”, hän sanoo. https://www.hs.fi/paivanlehti/22102017/art-2000005418098.html

Tekoäly on ihmisen rakentamaa, mutta siitä puuttuu ihmisyys, inhimillisyys ja kokemuksellisuus.

Henkiset kokemukset ja virallinen uskonto

HS (22.10.2017) kertoo myös henkisyydestä haastattelemalla uskontotieteilijä, professori Terhi Utriaista ja kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlbergia. Artikkelissa mainitaan, että organisoituneiden uskontojen tilalle ihmiset hakevat nyt henkisyyttä. Yleinen vapaamielisyyden ilmapiiri on johtanut siihen, että evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä on 2000-luvulla pienentynyt hieman yli 10 prosenttia.

Uushenkisyys on lisännyt suosiotaan kirkon tarjoaman tavanomaisen eli ”virallisen” hengellisyyden rinnalla. Uushenkisyyden keskiössä ovat kuitenkin samat asiat, joita jo Jeesus julisti eli rakkaus, armo ja taivasten valtakunnan merkitys. Raamatussa taivasten valtakunta kuvataan lukuisin Jeesuksen opettamin vertauksin. Niistä heijastuu käsitys ”taivaasta” ensiksikin sisäisenä kokemuksena, toiseksi elämän eettisenä periaatteena ja kolmanneksi ihmisten korkeamoraalisena toimintana kanssaeläjiensä seurassa.

Taivas voi siis olla täällä, omassa elämässämme. Jos taivasten valtakunta on sisäisesti meissä, se myös vaikuttaa konkreettisesti elämäämme.

Sisäiseen taivasten valtakuntaan voi kuulua enkeleitä, luonnon kokemista pyhänä ja maailman metaforisoimista (vertauskuvallistamista) muinaisten myyttisten ”jumalhahmojen”, esimerkiksi metsänhenkien, antiikin jumalien tai muinaisintialaisen joogafilosofian käsitteiden avulla.

Esimerkiksi tuli munaisessa joogafilosofiassa on metaforisesti tulkittu ihmisessä hengitykseksi, hengeksi. Konkreettinen tuli nuotiossa saa voimaa puista eli maan antimista ja tuo voima siirtyy savuna ilmaan ja samalla tuottaa ihmisille lämpöä ja valoa. Tuli yhdistää maan ja ilman (maa-ilman).

Samalla tavoin hengitys yhdistää maan ja ilman. Se muuttaa maallisessa, biologisessa kehossamme sisään hengittäessämme ilmasta saatavan hapen hiilidioksidiksi ja näin osa maata eli erilaisia hiukkasia siirtyy ulos hengittäessämme ilmaan. Hengitys on olennainen osa aineenvaihduntajärjestelmämme voimalaitosteknologiaa.

Henki taas on hengityksen partneri. Ne ovat samaa maata ja ilmaa. Myös henki yhdistää. Hengen kokeminen eli henkisyys yhdistää maan ja taivaan. Taivas viittaa  tässä yhteydessä tietoisuuteen. Se on sisäisesti meissä. (Voi sitä olla ulkopuolellammekin, mutta kukaan ei tiedä varmasti; tietoisuudesta ei ole tiedeyhteisössä yksimielisyyttä). Tiedämme, että oma tietoisuuteemme on totta, vaikka sitä ei pystytä ulkoisin mittarein osoittamaan todeksi.

Henkisyys eli biologisen kehon (maa) ja tietoisuuden (taivas) yhdistävä ihmisyyden piirre on kokemuksellinen ilmiö, joka on verrattavissa nuotiotulen kiemurtelevana nousevaan savuun. Henkisyys voidaan kokea kohoamisena, transsendenssina. Se tarkoittaa, että ihmisen mieli siirtyy hetkeksi arjen ulottumattomiin, toisenlaiseen kokemisen todellisuuteen.

Toisenlaisuuden voi kokea myös syvyytenä. Joku tuntee sen metaforisesti enkelien läsnäolona, toinen jumaluuden armona, kolmas maailmankaikkeuden valtavuuden tajuamisena syvällä sisäisessä maailmassaan ja neljäs rakkauden absoluuttisena voimana. Nämä kokemukset voivat muuttaa ihmistä ja vaikuttaa hänen arkisiin toimiinsa sekä käsitykseen olevaisen luonteesta ja ihmisen paikasta maailmankaikkeudessa. Kokemukset ovat todellisia, mutta eivät materialistisen determinismin merkityksessä, vaan filosofisen pragmatismin mielessä (William James).

Ei ole olemassa yhtä tai kahta oikeaa henkisyyden muotoa. Henkisyyksien ilmentymiä on monta, vaikka ydin eli sisäinen kokemus luultavasti onkin melko sama kaikissa henkisyyden opeissa.

Enkelit ovat siirtyneet kirkosta luontoon

”Kirkon oman teologian puitteissa enkeliperinne on toki olemassa, mutta se ei ole mitenkään näkyvästi esillä eikä perussanoman keskiössä”, sanoo Jussi Sohlberg HS:n jutussa. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005418405.html

Enkeleille näyttää kuitenkin olevan tarvetta. Kun luterilainen valtauskontomme ei niistä paljon piittaa, ne ovat keveinä ja peruskristillisen syntisyyden taakasta vapaina lennähtäneet uushenkisyyden suojiin ja suojelijoiksi. Niitä voi metaforisesti liihotella luonnossa metsän, puiden ja kivien  henkinä ja haltioina. Kysymys on siitä, että tietoisuuteemme sisältyy luovuutta. Voimme tarkastella elämismaailmaamme eri näkökulmista ja tuottaa siitä monenlaisia tulkintoja. Mielemme voi älyn, intuition ja mielikuvituksen avulla luoda tiedettä, taidetta ja henkisyyttä. Ne kaikki ovat tietoisuuden ilmentymää.

Sekä Petteri Järvisen, Simo Vannin, Terhi Utriaisen että Jussi Sohlbergin kommentit sivuavat tietoisuutta ja ihmisen mielenmaisemaa. Materialistis-deterministisessä maailmankuvassa mielen sisäisten ilmiöiden näkeminen todellisuutena ja kokemuksen ymmärtäminen todeksi on hankala kysymys. Se on hankala siksi, että tuon maailmankuvan mukaan maailma koostuu vain ja ainoastaan eli puhtaasti alkuräjähdyksessä alkunsa saaneista energian/materian evoluution mukanaan tuomista muodoista. Ajattelussa ei oikein ole sijaa tietoisuudelle. Tietoisuutta kun ei pystytä redusoimaan eli palauttamaan materiaalisen muotoon. Ei ole olemassa tietoisuusmolekyyliä tai tietoisuusatomia.

Tämä, niin sanottu filosofian kova pähkinä eli tietoisuuden ja materian välisen suhteen luonne odottaa vielä ratkaisuaan, vaikka sitä on kyllä pohdittu jo aina Descartesin ajoista asti. Ja paljon sitä ennenkin.

Pohdin tässä sunnuntai-iltapäiväni ratoksi, että onko usko tekoälyteknologiaan tieteellisempää kuin usko enkeleihin. Ainakin se näyttäisi olevan julkisesti ja virallisesti hyväksytympää.

Jussi Sohlbergin mukaan ”Enkelihenkisyys on eräänlaista modernia kansanuskoa.” Tarkoittaakohan tämä sitä, että luterilaisen kirkon edustama usko ei ole kansanuskoa. Mitä se sitten on? Onko se tieteellisesti todistettua henkisyyttä tai  eliitin (erotuksena kansasta) uskoa?

Jos enkelihenkisyys on kansanuskoa, niin mitä uskoa on tekoälyhenkisyys? Tiedeuskoako? Tai teknologiauskoa? Eli uskoa siihen, että tulevaisuudessa tieteen metodein kehitetty tekoälyteknologia poistaa köyhyyden, parantaa terveydenhuollon ja opetuksen laatua? Uskon kääntöpuoli on se, että uskotaan tekoälyn voivan ylittää ihmisen älyn ja näin vaikkapa tuhota maailman. Mihin silloin oikeastaan  uskotaan?

Jälkimaterialistinen tiede

lepokodin-kukkia-2

Muistuma kesästä. Kangasalan lepokodin kuisti.

Tiede muuttuu hitaasti, mutta varmasti kuten yhteiskunnatkin muuttuvat. Hallitseva ajattelutapa ja sen mukaiset vahvat instituutiot pyrkivät aina säilyttämään entisen – hyväksi koetun vanhan. ”Vanhalla” viittaan nykytieteen paradigmaan, mikä tarkoittaa tutkimuksessa sovellettavia kyseenalaistamattomia taustaoletuksia eli itsestäänselvinä pidettyjä asioita, joiden totuudellisuutta ei pohdita.

Tämän päivän tiedeparadigmaa luonnehtii reduktionistinen materialismi, mikä tarkoittaa taustaoletusta, että kaikki olevainen on tai se palautuu (redusoituu) materiaan. Näin ollen todellisuus on tämän katsannon mukaan vain ja ainoastaan materiaa. Mieli ja tunteetkin nähdään aineen tuotteina.

Läheskään kaikki tutkijat eivät jaa tätä näkemystä. Filosofi Thomas Nagel: Kulttuurissamme melkein kaikki akateemisessa maailmassa toimivat on peloteltu pitämään materialismiin nojaavaa reduktiivista (kokonaisuus jaetaan osasiinsa) tutkimusohjelmaa pyhänä sillä perusteella, että mikään muu ei ole tiedettä.

Ryhmä kansainvälisesti tunnettuja eri alojen (biologia, neurotiede, psykologia, lääketiede, fysiatria) tutkijoita on laatinut  Jälkimaterialistisen tieteen julistuksen – Manifesto for a Post-Materialist Science http://opensciences.org/about/manifesto-for-a-post-materialist-science

Tutkijat haluavat julistuksessaan nostaa keskusteluun vallitsevan materialistisen ideologian vaikutuksen tieteeseen ja pohtia jälkimaterialistisen paradigman syntymistä ja muotoutumista tieteen, henkisyyden ja koko yhteiskunnan kannalta.

Taustaa

Tiede on kehittyvää ja muuttuvaa. Yhteiskunnallisena ilmiönä se on myös poliittista ja siihen  liittyy vallankäyttöä.  Tieteen historia osoittaa, että eri aikoina erilaiset taustafilosofiat ja -oletukset ovat ohjanneet tieteellistä tutkimusta ja tutkijoiden konkreettista työtä.

Modernin länsimaisen tieteen hallitseva taustafilosofia on reduktionistinen materialismi. Sen mukaan maailmankaikkeus sen suurimmasta pienimpään yksikköön on ainetta tai aineen tuottamaa. Kaikki ilmiöt voidaan redusoida eli palauttaa pienempiin aineellisiin yksiköihin. Tämä oletus – usko – on niin laajalle levinnyt ja vahva, että vain harva edes akateemisissa yhteisöissä rohkenee esittää toisenlaisia näkemyksiä. Useimmiten asiaa ei edes aseteta kyseenalaiseksi, vaan sitä pidetään itsestään selvänä.

Itsestään selvinä pidettyjen taustaoletusten kokonaisuutta kutsutaan paradigmaksi. Kunakin ajankohtana vallitsevaa paradigmaa edustaa normaalitiede. Tämä muokkaa tieteellistä maailmankuvaa eli sitä millaisena maailma perimmältään nähdään ja miten sitä katsotaan voitavan parhaiten tutkia.

Tutkimustiedon lisääntyminen muuttaa pikku hiljaa sekä tiedettä itseään että sen sovelluksia esimerkiksi maatalouden, tuotannon, koulutuksen ja terveydenhuollon käytännöissä. Paradigman muutoksesta on kyse silloin, kun muutos on suuri ja ulottuu todellisuutta koskevien ennakko-oletusten muutoksiin. Tällainen käänne tapahtui luonnontieteiden kehittymisen ja valistuksen (1600-luvun lopulta alkaen) myötä, jolloin materialismi alkoi kukoistaa. Sen tuloksena kehittyivät nykyisin käytössämme olevat upeat teknologiat yhteiskunnan eri aloilla (teollisuus, terveydenhuolto, kauppa, viestintä jne.). Siihen nojaavasta tutkimuksesta tuli normaalitiedettä.

Monet tiedemiehet katsovat, että seuraava suuri käänne (paradigman muutos)  on tulossa. Sitä tarvitaan, se on oikeastaan jo meneillään. Kvanttifysiikan teoria, joka  1900-luvun alussa muutti klassisen fysiikan oletusta siitä, että ainetta voidaan mitata objektiivisesti havainnoijasta rippumatta, vaikutti ratkaisevasti käsitykseen maailmasta ja materiasta ja sen tutkimisesta. Kvanttiteoriassa karkeasti ottaen tutkijan havainto on osa tutkimustulosta.  Kvanteista olen kirjoittanut aikaisemmin, muutama vuosi sitten.

Toisin sanoen maailmaa ei voi enää pitää mekaanis-materialistisena ilmiönä, jota tutkimus tarkastelee pelkästään tutkijan tulkinnoista riippumattomasti, ulkoapäin. Tällä tosiasialla on laajat seuraukset tieteeseen, erityisesti siihen, mitä pidetään tieteenä ja millaisia tutkimusmenetelmiä pidetään asianmukaisina.

Materialismi (materialistiset tausta-oletukset maailmasta), joka on hallinnut länsimaista  tiedettä kolme-neljä sataa vuotta, ei pysty selittämään tietoisuuden ja henkisyyden ilmiöitä koskevia empiirisiä havaintoja (esimerkiksi tietoisuuden eri tasot, mielen vaikutus kehoon, plasebo yms.).  Ja kuitenkin tieteen – ollakseen tiedettä – on otettava huomioon kaikki havainnot, ei vain valikoituja, vallitsevaan teoriaan soveltuvia. Se ei saa pistää päätä pensaaseen.

Uutta ajattelua edustavien tutkijoiden mukaan nykytieteen laaja-alaista kehitystä pidättelevät kovettuneiksi uskonkappaleiksi muuttuneet, materialismiin nojaavat ennakko-oletukset maailmasta ja tieteellisyydestä.

Jälkimaterialistisen tieteen manifesti 

Tutkijaryhmä Mario Beauregard (FT), Arizonan yliopisto, Gary E. Schwartz, (FT, Arizonan yliopisto), ja Lisa Miller (FT), Columbian yliopisto yhteistyössä Larry Dosseyn (LT) kanssa, Alexander Moreira-Almeida (LT, FT), Marilyn Schlitz (FT), Rupert Sheldrake (FT), ja Charles Tart (FT) on tullut  seuraaviin johtopäätöksiin:

  1. Nykyaikainen tiede perustuu valtaosin olettamuksiin, jotka ovat läheisesti yhteydessä klassiseen fysiikkaan. Materialismi – ajatus, että aine on ainoa todellisuus – on yksi näistä olettamuksista. Siihen liittyvä olettamus on reduktionismi, käsitys, että monimutkaiset asiat voidaan ymmärtää palauttamalla ne osiensa vuorovaikutuksiin tai yksinkertaisempiin tai perustavanlaatuisempiin asioihin kuten hyvin pienet aineelliset hiukkaset.
  2. Nämä olettamukset kapenivat 1800-luvulla, muuttuivat dogmeiksi ja kasautuivat ideologiseksi uskomusjärjestelmäksi, joka opittiin tuntemaan ”tieteellisenä materialismina”. Tämä uskomusjärjestelmä antaa ymmärtää, että mieli ei ole mitään muuta kuin aivojen fyysistä toimintaa, ja että ajatuksillamme ei ole mitään vaikutusta aivoihimme, kehoihimme, tekoihimme eikä fyysiseen maailmaan.
  3. Tieteellisen materialismin ideologia tuli vallitsevaksi akateemisissa piireissä 1900-luvulla. Se tuli niin vallitsevaksi, että enemmistö tieteenharjoittajista alkoi uskoa, että se perustui aukottomaan empiiriseen näyttöön ja edusti ainoaa järkeenkäypää maailmankuvaa.
  4. Materialistiseen filosofiaan perustuvat tieteelliset menetelmät ovat erittäin menestyksellisesti sekä lisänneet ymmärrystämme luonnosta että myös teknologisen kehityksen myötä antaneet suuremman mahdollisuuden sekä kontrolliin ja vapauteen.
  5. Materialismin lähes täydellinen hallinta akateemisessa maailmassa on kuitenkin vakavasti surkastuttanut tiedettä ja kahlinnut mielen sekä henkisyyden tieteellistä tutkimusta. Usko tähän ideologiaan yksinomaisena todellisuutta selittävänä viitekehyksenä on painostanut tieteenharjoittajia laiminlyömään inhimillisen kokemuksen subjektiivisen ulottuvuuden. Tämä on johtanut hyvin vääristyneeseen ja puutteelliseen ymmärrykseen itsestämme ja paikastamme luonnossa.
  6. Tiede on ennen kaikkea ei-dogmaattinen, avaramielinen menetelmä, jolla hankitaan tietoa luonnosta havainnoinnin, kokeellisen tutkimuksen ja ilmiön teoreettisen selittämisen avulla. Sen menetelmäoppi (metodologia) ei ole materialismin synonyymi eikä sitä pitäisi sitoa mihinkään erityiseen uskomukseen, dogmiin tai ideologiaan.
  7. Fyysikot löysivät 1800-luvun lopussa empiirisiä ilmiöitä, joita klassinen fysiikka ei voinut selittää. Tämä johti 1920-luvun kuluessa ja 1930-luvun alussa uuden mullistavan fysiikan haaran, kvanttimekaniikan, kehittymiseen. Kvanttimekaniikka on kyseenalaistanut maailman materiaalisen perustan osoittamalla, että atomit ja atomia pienemmät hiukkaset eivät varsinaisesti ole kiinteitä kappaleita – niillä ei ole varmuudella määriteltävissä olevaa tilallista ja ajallista sijaintia. Ja mikä tärkeintä, kvanttimekaniikka eksplisiittisesti otti mielen yhdeksi perustavanlaatuiseksi osaksi käsitejärjestelmäänsä. Saatiin nimittäin selville, että havainnoitavana olevat hiukkaset ja havainnoija – fyysikko sekä havainnointiin käytetty menetelmä – ovat yhteydessä toisiinsa. Kvanttimekaniikan yhden tulkinnan mukaan tämä ilmiö pitää sisällään ajatuksen, että tarkkailijan tietoisuudella on olennainen merkitys tarkkailtavina olevien fysikaalisten tapahtumien olemassa ololle ja että mielelliset tapahtumat voivat vaikuttaa fyysiseen maailmaan. Tuoreet tutkimustulokset tukevat tätä tulkintaa. Näiden tulosten perusteella voidaan olettaa, että fyysinen maailma ei ole enää ensisijainen tai ainoa todellisuuden rakenneosa ja että sitä ei voida täysin ymmärtää viittaamatta mieleen.
  8. Psykologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että tietoinen mielellinen toiminta voi kausaalisesti vaikuttaa käyttäytymiseen ja että vaikuttavien tekijöiden (esim. uskomukset, tavoitteet, toiveet ja odotukset) selittävä ja ennustearvo on erittäin korkea. Lisäksi psykoneuroimmunologinen tutkimus osoittaa, että ajatuksemme ja tunteemme voivat selvästikin vaikuttaa aivoihin yhteydessä olevien fysiologisten järjestelmien (esim. immuuni-, sisäeritys- sekä sydän- ja verisuonijärjestelmien) toimintaan. Myös tunteiden hallinnan, psykoterapian ja lumevaikutuksen neurologiset kuvantamistutkimukset näyttävät toteen, että mentaaliset tapahtumat vaikuttavat merkittävästi aivojen toimintaan.
  9. Niin sanottuun psi-ilmiöön perehtymisestä saatu tieto viittaa siihen, että voimme toisinaan vastaanottaa merkityksellistä informaatiota käyttämättä tavallisia aistejamme ja tehdä sen sellaisilla tavoilla, jotka ylittävät tavanomaiset tila- ja aikarajoitukset. Lisäksi psi-tutkimus havainnollistaa, että voimme mielellisesti vaikuttaa – etäisyyksien päästä – fyysisiin laitteisiin ja eläviin organismeihin (mukaan lukien toiset ihmiset). Se myös osoittaa, että toisistaan etäisyyksien päässä olevat mielet voivat käyttäytyä tavoilla, jotka eivät ole paikasta riippuvaisia eli riippuvuussuhteet etäisyyksien päässä toisistaan olevien mielten välillä vaikuttavat esiintyvän ilman ulkoista välittäjää (mielet eivät ole yhteydessä mihinkään tunnettuun energeettiseen signaaliin), ne eivät heikkene eli niiden taso ei alene etäisyyden kasvaessa ja ne ovat välittömiä eli näyttävät ilmenevän samanaikaisesti. Nämä tapahtumat ovat niin tavallisia, että niitä ei voida nähdä epänormaaliutena tai luonnon lakien poikkeustapauksina, vaan osoituksena tarpeesta aiempaa laajemmalle selittävälle viitekehykselle, jota ei voida perustaa pelkästään materialismiin.
  10. Tietoista mielellistä toimintaa voidaan kokea kliinisessä kuolemassa sydämen pysähdyksen aikana (tätä kutsutaan kuolemanrajakokemukseksi). Jotkut kuoleman rajalla käyneet ovat kertoneet sydämen pysähdyksen aikana ilmenneistä todellisista ruumiista irtaantumisen havainnoistaan (ts. havainnoista, jotka voidaan todistaa niiden yhteensattumilla tosiasioiden kanssa). On huomionarvoista, että aivojen sähköinen toiminta lakkaa muutaman sekunnin kuluessa sydämen pysähdyksestä.
  11. Kontrolloitujen laboratoriokokeiden perusteella on dokumentoitu, että harjaantuneet tutkimukseen osallistuneet meediot (henkilöt, jotka väittävät pystyvänsä kommunikoimaan fyysisesti kuolleiden ihmisten mielten kanssa) voivat toisinaan hankkia hyvin täsmällistä tietoa kuolleista. Tämä myös tukee sitä johtopäätöstä, että mieli voi sijaita erillään aivoista.
  12. Jotkut materialismiin taipuvaiset tutkijat ja filosofit kieltäytyvät tunnustamasta näitä ilmiöitä, koska ne eivät ole yhteensopivia sen tarkkaan rajatun käsityksen kanssa, mikä heillä on maailmasta. Postmaterialistisen luonnontutkimuksen torjuminen tai kieltäytyminen julkaisemasta postmaterialistista viitekehystä vahvasti tukevia tieteellisiä löydöksiä on vastoin sitä tieteellisen tutkimuksen todellista henkeä, jonka mukaan empiiristä havaintoaineistoa (data) täytyy aina käsitellä pätevästi ja asianmukaisesti. Suosittuihin teorioihin tai uskomuksiin sopimatonta tietoainesta ei voida hylätä suoraan, ennalta (a priori). Tuonkaltainen poissulkeminen kuuluu ideologian, ei tieteen piiriin.
  13. On tärkeää ymmärtää, että psi-ilmiö, kuolemanrajakokemukset sydämenpysähdyksessä ja uskottavilta tutkimus-meedioilta (research mediums) saatu vastaava evidenssi näyttäytyvät epätavallisuuksina ainoastaan silloin, kun niitä katsotaan materialismin näkökulmasta.
  14. Lisäksi materialistiset teoriat epäonnistuvat sen havainnollistamisessa, kuinka aivot voivat tuottaa mielen, ja ne ovat kykenemättömiä huomioimaan sitä empiiristä näyttöä, johon tässä manifestissa viitataan. Tämä viestittää meille, että on tullut aika vapauttaa itsemme vanhan materialistisen ideologian kahleista ja silmälapuista laajentaaksemme käsitystämme luonnollisesta maailmasta ja siirtyäksemme postmaterialistiseen paradigmaan.
  15. Postmaterialistisen paradigman (jälkimaterialistisen ajatusmallin) mukaan:
    • a) Mieli edustaa todellisuuden osaa, joka on yhtä alkuperäinen/perustavanlaatuinen kuin fyysinen maailma. Mieli on universumin alkeisosa, ts. sitä ei voida johtaa aineesta tai palauttaa mihinkään alkeellisempaan osaan.
    • b) Mielen ja fyysisen maailman välillä on syvä keskinäinen yhteys.
    • c) Mieli (tahto/intentio) voi vaikuttaa fyysisen maailman tilaan ja toimia paikasta riippumattomasti (tai laajentuneesti), ts. se ei rajoitu joihinkin tilaulottuvuuden erityisiin kohtiin, kuten aivoihin ja kehoon eikä myöskään erityisiin kohtiin ajassa, kuten esim. nykyhetkeen. Koska mieli voi paikasta riippumattomasti (nonlocally) vaikuttaa fyysiseen maailmaan, tutkijan intentioita, tunteita ja haluja ei pitäisi täysin sulkea pois tutkimustuloksista, ei myöskään kontrolloiduissa kokeissa tai sokkokokeissa.
    • d) Mielet ovat selvästikin rajoittumattomia ja voivat yhdistyä yhdeksi kollektiiviseksi mieleksi/ kaikenkattavaksi mieleksi (One Mind), joka pitää sisällään kaikki persoonalliset yksittäiset mielet.
    • e) Sydämen pysähdyksen aikana ilmenneiden kuolemanrajakokemusten perusteella voidaan päätellä, että aivot ovat mielellisen toiminnan lähetin-vastaanotin, ts. mieli voi toimia aivojen kautta, mutta se ei ole niiden tuotos. Kyseisten kuolemanrajakokemusten ja niitä tukevien meedioilta (research mediums) saatujen todisteiden perusteella voidaan lisäksi olettaa, että tietoisuus jatkaa olemassa oloaan kehon kuolemasta huolimatta ja että on olemassa myös muunlaisia kuin fyysisiä todellisuuden tasoja.
    • f) Tieteentekijöiden ei pitäisi pelätä tai kainostella henkisyyden ja henkisten kokemusten tutkimista, sillä ne ovat keskeinen osa ihmisyyttä.
  16. Postmaterialistinen tiede ei teilaa empiirisiä päätelmiä eikä vähättele tähän mennessä toteutuneiden tieteellisten saavutusten suurta arvoa. Se pyrkii laajentamaan ihmisen kapasiteettia ymmärtää paremmin luonnon ihmeitä, ja siinä samalla se pyrkii löytämään uudelleen mielen ja hengen tärkeyden osana maailmankaikkeuden ydinrakennetta. Postmaterialismiin kuuluu myös aine/materia, jota pidetään universumin perusrakenneosana.
  17. Postmaterialistisella paradigmalla on kauaskantoisia seurauksia. Se muuttaa olennaisesti näkemystä, joka meillä on itsestämme palauttaen meille arvokkuutemme ja vallan sekä ihmisinä että tieteenharjoittajina. Se vaalii sellaisia positiivisia arvoja kuin myötätunto, kunnioitus ja rauha. Postmaterialistinen paradigma myös edistää ympäristötietoisuutta ja biosfäärin (elonkehän) säilymistä korostamalla meidän ja luonnon välistä syvää yhteyttä kokonaisuutena. Kaiken lisäksi transmateriaalinen ymmärrys voi olla terveyden ja hyvinvoinnin kulmakivi, jollaisena sitä on säilytetty ja varjeltu muinaisissa kehon, mielen ja hengen yhdistävissä harjoituksissa (mind-body-spirit practices), uskonnollisissa traditioissa ja erilaisissa mietiskelevissä lähestymistavoissa. Asia ei ole siis uusi, vaan se on ollut vain unohduksissa 400 vuotta.
  18.  Siirtyminen materialistisesta tieteestä postmaterialistiseen tieteeseen voi olla olennaisen tärkeä inhimillisen sivilisaation kehityskululle (evolution). Se voi olla jopa käänteentekevämpi kuin siirtyminen maakeskisestä aurinkokeskiseen maailmankuvaan.

Julistuksen kirjoittajat kutsuvat allekirjoittamaan netissä tämän manifestin: ”We invite you, scientists of the world, to read the Manifesto for a Post-Materialist Science and sign it, if you wish to show your support.”

http://opensciences.org/about/manifesto-for-a-post-materialist-science

Käännös: T. Hoisko  ja M. Kyöstilä

  • suom. huom. spirit/spiritual/spirituality käännetty henki/henkinen/henkisyys; mental käännetty mielellinen

Luettavaa

Manifesti on julkaistu myös EXPLORE-lehdessä vuonna 2014. Vol 10, No 5, 272-274.

Sheldrake, Rupert 2014. Tiede vapaaksi materialismista. Elonkehä, syväekologinen kulttuurilehti  3/2014,  30-42. Englanninkielinen alkuteksti Setting Science Free from Materialism,   EXPLORE  2013, Vol 9, No 4, 211-218.

Nagel, Thomas, 2012. Mind & Cosmos. Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature is Almost Certainly False. Oxford University Press. New York.

Nagel, Thomas, 2014 Mieli ja Kosmos. Miksi materialists-darwinistinen luontokästys on lähes varmasti epätosi. Basam Books. Tallinna. Linkki.

 

 

 

Jäkälästä, estetiikasta ja sielusta

Rokuan jäkälää 2Elokuun tummat illat tulevat. Luontoreissu pohjoiseen ja itärajalle on takana. Rokuan upeat jäkäläharjut ja Posion Riisitunturi availivat positiivista sisintäni. Rauhoittivat, virkistivät ja vilvoittivat niin kehoa kuin mieltäkin. Puhumattakaan Hossan kalliomaalauksien voimasta.

Kansallispuistot edistävät terveyttä. Siitä ei ole epäilystäkään, vaikka ei löydy kaksoissokkotutkimuksia. Eikä tarvitsekaan. Ihmiset itse tietävät ja tuntevat, että näin on. Koska mieli ja keho ovat samaa ihmisyyden kokonaisuutta, luonnon ihmeet vaikuttavat niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Jäkälämatossa jäkälätuppoja.

Jäkälämatossa jäkälätuppoja.

Jäkäläkankailla Rokuan kansallispuistossa vaeltaessani muistuu mieleen, kuinka isävainaja aikoinaan kertoi  opettajastaan, joka oli monta kymmentä vuotta sitten tehnyt väitöskirjan jäkälistä. Isä kuvaili tämän herran enennäkemätöntä jäkäläinnostusta. Opiskelijat saivat jäkälätietoa myös niillä luennoilla, jotka koskivat aivan muita maatalousalan aiheita kuin poronhoitoa. Jäkälätohtori oli niin innostunut tutkimusaiheestaan, että löysi jäkälien maailmasta yhtymäkohtia kaikkeen muuhunkin opettamaansa.  Hän välitti innostuksensa oppilaaseensa niin tehokkaasti, että se välittyi myös minuun.

Rokuan jäkäläkentät näyttävät tietyssä valaistustilassa lumelta. On kuin kevätlumi olisi sulamassa. Ja samaan aikaan muu luonto näyttää kesäiseltä.

Näyttää lumelta, mutta on jäkälää.

Näyttää lumelta, mutta on jäkälää.

Muistelen jäkälämeren keskellä isääni, lapsuuttani ja nuoruuttani. Haikeus hiipii sydämeen,  jotenkin utuisena, pehmeänä ja syvänä. Se yhdistyy maisemien minuun lataamaan esteettiseen elämykseen, joka tuntuu jopa spirituaaliselta.  Tällä tarkoitan sellaista kokemusmaailmaa, joka ylittää tieteelliset psykologiset selitysmallit.

Spirituaalisuuden voisi ehkä suomentaa henkisyydeksi. Sanalla on kuitenkin – ainakin tiedemaailmassa ja valtavirtajulkisuudessa –  jotenkin outo hörhöyden leima ja uskonnollisuuden sävy. Moni tulkitseekin sen hengellisyydeksi, joka taas rationaalisessa asenneilmastossa määrittyy uskonnollisuudeksi ja sitä kautta tiukkojen raamatullisten tai koraanisten tekstien dogmaattiseksi tulkinnaksi, säännöiksi, mihin saa uskoa ja mihin ei ja mitä saa tehdä ja mitä ei.  Tällainen tulkinta tarkoittaa dogmaattisuuden vankilaa ja ajattelun kahleita. Niitä, joista tutkija Toby Spribille onnistui irrottautumaan.

Tämän päivän 5.8.2016 Hesarissa jäkälätutkija Toby Spribille kertoo erikoisen tarinansa. Hän vapautui tiukasta uskonnollisen perheen kontrollista päästyään kouluja käymättömänä monen vaiheen kautta  lopulta yliopistoon luonnontieteen tutkijaksi. Toby löysi sienistä ja levistä koostuviin jäkäliin symbioottisesti liittyvän hiivan. Hän sai selville, että hiiva vaikuttaa yhden jäkälälajin, kierrelupon, väriin. Se muuttuu hiivan johdosta kellertäväksi.

Keltaisia läikkiä Rokuan kansallispuiston jäkälärinteillä.

Keltaisia läikkiä Rokuan kansallispuiston jäkälärinteillä.

Rokuan jäkäläkuvia katsellessani mietin, että hiivako Rokuallakin aiheuttaa nuo keltaiset läiskät jäkäläkankaalla. Niin, en tiedä, onko tämä jäkälä kierreluppoa, enkä voi nyt Tobyltakaan kysyä. Ehkä Tobyllekin jäkälät ovat yhtä suuri intohimo kuin isäni opettajalle. Ehkä hänkin kokee tutkimustyössään sen, että tieteellisessä luovuudessa on aina mukana hiukan ihmettä, uuden keksimisen mysteeriä.

Riisitunturin sielu

Tunturilampi ja kauempana alhaalla järvi.

Tunturilampi ja kauempana alhaalla järvi.

Riisitunturilla tuntuu sielukkaalta. Siis mitä?

Eihän sielua ole olemassa, se on niitä huuhaajuttuja, moni ajattelee.

Ei sitä nykytieteen sanastossa olekaan, koska se hävitettiin sieltä muutamia vuosikymmeniä sitten. Aikaisemmin psykologia oli sielutiedettä, mutta nyt sielu ei kuulu akateemiseen maailmaan, eikä siis käsitettäkään enää tarvita. Nimittäin jos ei ole käsitettä, niin oikeastaan ilmiötäkään ei ole. Kieli kun ohjaa ajatteluamme. Tämä pätee myös tieteen kieleen.

Kuitenkin useimmat ihmiset tajuavat, että heissä on sellainen ilmiö kuin sielu. Se on jotakin muuta kuin psyykkinen (ajatukset, tunteet, asenteet).

Luonto on kokonaisuus, kuten ihminenkin.

Luonto on kokonaisuus, kuten ihminenkin.

Nykyään ihmisessä katsotaan yleensä olevan vain kaksi puolta: ruumis ja mieli eli keho ja psyyke. Jos kolmas ulottuvuus otetaan mukaan, puhutaan ihmisestä psyko-fyysis-sosiaalisena olentona.  Kolmijakoisen mallin mukaan terveydenhuolto keskittyy keholääketieteen avulla ruumiiseen ja psykiatrian, psykologian ja terapioiden avulla mieleen. Sosiaalihuolto vastaa sosiaalisesta ja taloudellisesta puolesta ja kirkolle jää loput eli henki, sielu tai miksi tätä ilmiötä, jota rationaalinen maailma ei sisällä, nimitetäänkään.

Kokonaisvaltaisempi ja osuvampi ihmisen tarkastelutapa on nelijako, jossa fyysinen kattaa  anatomiset ja fysiologiset ihmisen piirteet, psyykkinen  eli mieli psykologiset,  henkinen eli sielu henkiset (mikä ei ole sama asia kuin  uskonnollisuus/hengellisyys)  ja sosiaalinen sosiaaliset puolet.

Sielu on ihmisen universaalisuuden ilmentymä. Se voidaan ymmärtää kirjauskonnollisuuden ylittäväksi jumaluuden ulottuvuudeksi ihmisessä riippumatta siitä, millaiseksi kukin jumalansa näkee tai millainen on kunkin pyhän kokemus. Jumaluuden voi ymmärtää esimerkiksi kaikkeutena. Sitä voi nähdä luonnossa, kauneudessa, eettisessä elämässä, arjessa, ihmisessä, jopa itsessään.

Sielu ei siis ole materiaalinen, vaan tietoisuuden liittyvä asia.  Sillä on transsendoiva, tietoisuuden ylittävä merkitys, joka voi olla mutta ei läheskään aina ole uskonnollinen.  Sielun, samoin kuin laajemman käsitteen, tietoisuuden, olemus ovat edelleen arvoituksia tieteelle. Niistä on mahdotonta saada materiaalista otetta. Ne ovat jääneet määrittelykysymyksiksi tutkimukselle. Kuitenkin tietoisuutta tutkitaan mittauksin, erityisesti aivojen tiloja ja toimintaa mittaamalla. Mikään tutkimus ei tosin ole pystynyt todistamaan, että tietoisuus sijaitsisi aivoissa. Koska se ei ole materiaalinen, ei oikein tiedetä missä se sijaitsee. Sama ongelma koskee sieluakin.

Oli miten oli, joskus tunnen olevani kuin ohuinta mahdollista sielun pergamenttia. Silloin hengitän kauneutta, pyhyyttä, hyvyyttä ja käsittämättömyyttä sisään ja ulos: minuun ja minusta ympäristööni.

P1120164

Luontoretkelläni Riisitunturille ja Hossaan  tuli aika paljon hengitetyksi sisään.

Hossa 1

Hossan värikallio.

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi Hossa on valittu  juhlavuoden kansallispuistoksi. Onnittelut napakymppivalinnasta!

Hossa 2

Kalliomaalauksia tuhansien vuosien takaa Hossassa.

Värikallioksi nimetty seinämä, jossa on nelisentuhatta vuotta vanhoja kalliomaalauksia on paikka, joka Hossan kävijän ehdottomasti kannattaa nähdä. Sen edessä kokee todellista historiallista perspektiiviä. Kokemus on kohottava.

Hossassa on nyt meneillään remonttityöt. Alue valmistautuu vuoden 2017 juhlavuoteen, jolloin Hossasta tulee kansallispuisto. Värikallion eteen on muun muassa rakennettu uusi katselulava.

Hossan shamaani?

Hossan shamaani?

Tietoisuus, energia ja parantuminen – luentotiivistelmä

Pisaroita helmia

Energia ymmärrettynä terveyttä edistäväksi voimaksi voi auttaa paranemaan tai hallitsemaan sairauden oireita.

Sanan ”energia” käyttäminen terveyden ja parantumisen yhteyksissä saattaa herättää hämmennystä, koska olemme tottuneet ajattelemaan, että energia on fysiikan ja voimalaitosteollisuuden termi ja että sitä voi käyttää vain se, jolla on riittävät fysiikan tiedot.

Fysiikassa energia määritellään omalla tavallaan. Tavalliset ihmiset puhuvat siitä omalla tavallaan. He säästävät energiaa ja kuluttavat sitä. Ihmisessä olevalla energialla viitataan  yleisimmin kaloreihin. Niitä säädellään ravitsemuksella ja liikunnalla. Puhutaan fyysisestä ilmiöstä.

Pidin viime keskiviikkona (27.4.2016) esitelmän Forum Humanum-luentosarjassa Porthaniassa Helsingissä.  Tässä muutamia ydinasioita esityksestäni.

Maailmankuva ja ihmiskäsitys vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme ”energian” ihmisessä. Jos pidämme ihmisolentoa vain  maailmankaikkeuden sattumana, materiaalisena molekyylikoneena,  niin energiakin näyttäytyy fysikaalisesti mitattavana asiana. Sillä ei ole mitään tekemistä tietoisuuden ja mielen kanssa. Tämän näkemyksen mukaan tietoisuus syntyy aineesta eli mieli on aivojen tuote.

Ihmiskäsityksiä

Voimme nähdä ihmisen ja ihmisyyden toisenlaisestakin näkövinkkelistä. Jos ymmärrämme hänet ei-materialistisesti eli kehomielellisesti eli holistisesti (kokonaisvaltaisesti), energia näyttäytyy moniulotteisena kapasiteettina, voimavarana. Tämän katsannon mukaan tietoisuus on yhtä perustava maaimankaikkeuden ominaisuus kuin ainekin. Ihmisen tapauksessa tietoisuutta voi siis olla muunlaistakin kuin vain aivojen tuottamaa.

 

YHteistoimintaverkko

 

Ymmärrän ”energian” ihmisessä eräänlaiseksi yhteistoimintaverkon osaksi. Sovellan käsitettä laajassa, fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen ja spirituaalisen voiman merkityksessä, en fysiikan terminä. Sana on metafora ilmiöille, jotka sisältävät yhteisöllisiä, kehollisia, psyykkisiä ja spirituaalisia tuntemuksia ja voimia.

Tietoisuuden voima

Mielen vaikutuksesta kehollisiin toimintoihin on olemassa vankkaa tieteellistä näyttöä. Vaikutus toimii tietysti toiseenkin suuntaan. Ihmiskunta on tajunnut ilmiön merkityksen jo vuosituhansia sitten.  Länsimaisessa lääketieteessä se meinasi unohtua noin kahdensadan viime vuoden aikana. Ajateltiin, että lääketieteen kuuluu pohjautua pelkästään luonnontieteeseen (fysiikka, kemia, biologia), ja kaikki ihmisen vaivat ja sairaudet redusoituvat (eli palautuvat) biologiaan (luihin, lihaksiin, vereen, soluihin, molekyyleihin, geeneihin, DNA:han jne.)

Nykytiede on palauttanut kehomielen (=kehon ja mielen saumattoman yhteyden)  ja tietoisuuden (tunteet, ajatukset, mielenliikkeet) arvoiselleen, oikealle paikalle. Esimerkiksi psykoneuroimmunologiset ja lukuisat joogaa ja meditaatiota (tietoinen hyväksyvä läsnäolo – mindfulness) koskevat kliiniset kokeet ovat osoittaneet, että mieli voi vaikuttaa kehollisiin reaktioihin.

Tuore Tiede-lehti no 4/2016 käsittelee aihetta ja toteaa muun muassa, että vaikka tiukat kliinisten kokeiden kriteerit täyttäviä tutkimuksia asian osoittamiseksi ei ole, niin on mahdollista, että mieli vaikuttaa myös vakavissa sairauksissa.

Mieli ja syövät

Mielenkiintoista on, että monet, ehkä jopa useimmat kehomieli-ajatteluun nojaavat täydentävät hoitajat jakavat kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen. Kansalaiset saattavat turvautua heihin ehkä juuri siksi, että hoitajan myötätuntoinen läsnäolo ja tukeva asennoituminen nostavat asiakkaan kokemukset eli fyysiset, psyykkiset, sosiaaliset ja spirituaaliset  tuntemukset arvokkaiksi asioiksi hoitoprosessissa. 

Olen pohtinut, voisiko tämä selittää sen, että kaikille ihmisille ei riitä tavanomainen, vain fyysisen maailman materiaalisiin faktoihin luottava lääketieteellinen apu? He tuntuvat tarvitsevan jotakin muuta. Tutkimusten mukaan täydentäviä hoitomuotoja ei käytetäkään korvaamaan tavanomaista hoitoa, vaan nimen omaan sen lisänä ja täydennyksenä.

Tietoisuus energia paraneminen

Energia-metafora auttaa hahmottamaan, kuinka ihmisyyden eri puolet (fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja spirituaalinen) voivat kukin erikseen ja yhdessä auttaa ja voimaannuttaa väsynyttä, sairasta, kärsivää  ja ongelmaista ihmistä. Nämä samat puolet myös vahvistavat ja edistävät terveen ihmisen hyvinvointia.

Keskiviikkoillan esitykseni jälkeen käytiin vilkasta keskustelua. Sain kuulla, että terveydenhuollossa, esimerkiksi terveydenhuolto-oppilaitoksissa aletaan kiinnostua täydentävistä terveysnäkemyksistä. Joku ehdottikin kirjaani (Aarva 2015) oppikirjaksi terveysalalle.

Myös suomalaisissa sairaaloissa toimii jo osastonlääkärin suostumuksella yksittäisiä terapia-alan ammattilaisia, jotka soveltavat kokonaisvaltaisia näkemyksiä, mutta ei tietenkään vielä samalla tavoin kuin Norjassa ja USA:ssa.

Norja ja USA

Täydentäviä hoitoja tarjoavien sairaaloiden osuus Norjassa lisääntyi viiden vuoden aikana 50  prosentista (vuosi 2008) 64 prosenttiin (vuosi 2013).[i] Yhdysvalloissa vuonna 2012 sairaaloista noin 40 prosenttia tarjosi potilailleen näitä hoitomuotoja, esimerkiksi akupunktiota, hierontaa, terapeuttista kosketusta ja ohjattua mielikuvaharjoittelua. Integratiivisen lääketieteen koulutusta annetaan kymmenissä lääketieteen ja terveydenhuollon ammattioppilaitoksissa USA:ssa.[ii]

Yhdysvaltain Kansallinen Terveysinstituutti (NIH) kertoo nettisivuillaan, että psykiatrian ja psykologian professori Richard J Davidson luennoi ensi tiistaina (3.5.2016) mielen vaikutuksesta aivoihin. Luentoa voi seurata netissä livenä. https://nccih.nih.gov/news/events/lectures/SES16

NIH aivot ja mieli

Näyttää siltä, että Suomessakin muutos on käynnistymässä. Täydentäviin terveysnäkemyksiin aletaan terveydenhuollossa ja viranomaistaholla pikku hiljaa suhtautua asiallisesti. Tämä merkitsee sitä, että ryhdytään keskustelemaan avoimesti ja argumentoimaan eri näkemyksiä kunnioittaen siten, että nojaudutaan tutkimustietoon ja tosiasioihin.

Täydentävien hoitojen aihepiiristä saat lisää tietoa kirjasta Pauliina Aarva: Parantavat energiat. Tilaukset:
Adlibris, hinta  20 €   http://www.adlibris.com/fi/haku?q=aarva+pauliina
Viisas elämä – Basam Books, hinta 29 €  http://www.basambooks.com/kirja/978-952-260-449-1/parantavat-energiat/

Muut lähteet

Jacobsen R, Fønnebø CM, Foss N, Kristoffersen AE. Use of complementary and alternative medicine within Norwegian hospitals. BMC Complementary and Alternative Medicine 2015;15:275.

Sierpina, V. S. & Dalen, J. E. (2013) The Future of Integrative Medicine. The American Journal of Medicine, 126(8):661–662.

 

 

 

 

 

 

Valegurun ja Deepak Chopran opetuksista

Dokumenttielokuvassa Kumare, intialaista syntyperää olevasta  amerikkalainen elokuvaohjaaja tekeytyi guruksi. Vasta näytelmänsä lopuksi ohjaaja-valeguru paljasti oppilailleen huijanneensa heitä. Elokuva esitettiin Docpoint-festivaalilla kolme vuotta sitten, ja eilisiltana televisiossa.

Ohjelman katsottuani jäin miettimään, onko viime viikolla Suomessa vieraillut Deepak Chopra guru. Hänkin on intialaistaustainen amerikkalainen. Lääkäri, filosofi ja kirjailija on julkaissut kymmeniä kirjoja, joilla on maailmassa kymmeniä miljoonia lukijoita. Hän on yksi maailman tunnetuimmista henkisistä opettajista, melkein yhtä kuuluisia kuin Dalai Lama.

Myös Kumare-dokumentin ohjaaja Vikram Gandhi oli henkisiä kursseja vetäessään ”opettaja”. Hän esitti rooliaan jopa niin hyvin, että alkoi lopulta itsekin uskoa opetuksiinsa eli siihen, että jokaisella ihmisellä on oma viisautensa – gurunsa – sisällään. Kun ihminen oikeasti suhtautuu itseensä ja muihin rakastavasti, rehellisesti ja myötätuntoisesti ja alkaa uskoa siihen, mitä tekee, tekemisestä tulee vaikuttavaa ja itselle tyydyttävää. Oma guru löytyy sisältä.

Dokumenttielokuvassa neljätoista ihmistä sitoutui valeguruksi naamioituneen Vikramin  koulutukseen. Kuulostaa hurjalta. Minusta heidän  kannattikin sitoutua, sillä Virkam-Kumaren opetuksen ydin oli, että ihminen voi mieltään positiivisesti käyttämällä onnellistuttaa elämäänsä. Hän voi luoda onneaan – riippumatta siitä, mikä on senhetkinen todellinen elämäntilanne. Tämän opetuksen valeguru välitti kuuntelemalla ihmisiä, asennoitumalla heihin myötätuntoisesti, käyttämällä keskittymistä ja hiljentymistä auttavia rituaaleja ja edistämällä ryhmän voiman välittymistä sen jäseniin.

Näinhän opetus parhaimmillaan toimii! Kumarena ihmisten kanssa toimiessaan Vikram kyllä puhui välillä sekavia ja monitulkintaisia juttuja, joita opetettavat kuuntelivat ihmeissään ja silmät ymmyrkäisinä. Kuitenkaan ritualistinen puhe ei peittänyt alleen ydinopetusta ja kannustavaa asennoitumista oppilaisiin. Juuri nämä tekivät Kumaresta oppilaiden silmissä arvostettavan, ei niinkään gurun kaapu, pitkät hiukset ja pitkä parta. Saattoi niillä toki ritualistista merkitystä olla.

Miksi tällainen valeguru-dokumentti tehtiin? Ehkä ohjaaja elokuvan avulla selvensi itselleen omia näkemyksiään maailmasta ja samalla tuli siinä valaisseeksi guru-ilmiötä laajemminkin. Henkisillä markkinoilla on kunnon ihmisten lisäksi myös helppoheikkejä, jotka myyvät vain henkisyyden ulkoisia tunnusmerkkejä, mutta joilla ei ole eväitä, taitoa, sydäntä eikä aina haluakaan syvällisesti auttaa muita ihmisiä.  Kumare auttoi, vaikka paljastikin lopulta, että oli vain tavallinen amerikkalainen, ei Intiasta saapunut guru.

Elokuvan taustalla saattoi olla ohjaajan oma kamppailu. Vikramia ärsytti nuoruudessaan se, että jooga, hindufilosofia ja muut itäiset katsannot alkoivat levitä USA:ssa samaan aikaan kuin mies itse koki jotenkin hämmentäväksi oman isoäidin monimuotoiset hindurituaalit. Poika itsenäistyi. Pinnallinen hurlumhei-guruliike ja isoäidin tyyni uskonnollisuus eivät oikein sopineet yhteen. Niin Vikram lähti kokeilemaan, voisiko kuka tahansa eli vaikkapa hän ryhtyä guruksi.

Dokumentin julkilausuttu ajatus oli paljastaa, kuinka helposti ihmiset höynähtävät guru-uskoon eli seuraamaan jotakin uskonnollista johtajaa.

Ohjelman henkilöt todella seurasivat ”gurua”. Mutta olivatko he höynäytettäviä? Miksi he osallistuivat opetukseen? Typeryyttäänkö?

Intiassa ja lännessäkin toimii tällä alalla paljon huijareita ja oman edun tavoittelijoita, narsistisesti häiriintyneitä ihmisiä, jotka kokevat tyydytystä ”oppilaidensa” ihailusta. Jos Kumare halusi paljastaa tällaisen pelin, siinä hän onnistui vain osittain. Nimittäin hänen omat opetuksensahan olivat hyviä, rehellisiä ja aitoja! Mitä paljastamista niissä oli?

Ihmiset tulivat hänen luokseen, koska tunsivat ja kokivat saavansa henkilökohtaiseen kehitykseensä ja omaan vahvistumiseensa apua. Sitä Kumare antoi myötätuntoisesti ja lämpimästi. Oppilaat vahvistuivat ja onnellistuivat. Todistuksena tästä on se, että kymmenen neljästätoista oppilaasta piti yhteyttä Vikramiin senkin jälkeen, kun hänen todellinen sosiaalinen persoonansa oli paljastunut. Ohjelmassa ei kerrottu, loukkasiko juonen paljastuminen verisesti niitä neljää, jotka eivät myöhemmin enää olleet hänen yhteydessä. Enemmistö osallistujista tajusi, että he olivat saaneet kursseilla hyviä oivalluksia ja että Vikramista huokui hyvää enemmän kuin huijausta (jonka hän teki saadakseen aineksia elokuvaansa!).

On tietysti eettisesti arveluttavaa olla kertomatta osallistujille asioiden todellista laitaa. Toisaalta, jos ihmisiä kohdellaan hyvin ja rakastavasti,  mitä väliä sillä on missä muodossa viisaus välittyy – gurun kaavun, Jeesuksen opetuksen, filosofian kirjoijen vai kaverien kanssa keskustelun välityksellä? ”Sama kai se on, mistä tuutista se mesitsi tulee”, kuten Oiva Lohtander sanoi monta vuotta sitten Jari Halosen elokuvassa Joulubileet (hulvaton satiiri), kun vessan pöntöstä alkoi kantautua ”pyhää sanomaa”.

Kaiken kaikkiaan kannatan valeguru Kumaren sanomaa: Rakasta ja arvosta itseäsi. Sitä kautta syntyy myötätuntoa maailmaa ja kärsiviä kohtaan ja myös muiden auttamisen halu. Toimi, älä vain mieti ja suunnittele. Ajattele positiivisesti aina kun voit. Ole avoin muille ihmisille.

Näitä opettelen minäkin. Omassa pikkuruisessa, mutta samalla laajakankaan kokoisessa näytelmässäni olen ymmärtänyt, kuinka helppoa on puhua, kirjoittaa ja teoretisoida ja kuinka vaikeaa on toimia käytännössä ja ryhtyä omaksi gurukseen.

Deepakin opetukset

Deepak Chopra opettaa aivan samoja asioita kuin dokumenttielokuvan valegurukin. Onnellisuus, yksinkertaisista asioista nauttiminen ja myötätunto ovat Deepakin ydinsanomaa. Lisäksi hän välittää ei-materialistista maaimankuvaa. Sen mukaan maailmankaikkeuden perustava elementti on henki ja tietoisuus.

Chopra

Monistisen eli ykseysajatteluun nojaavassa maailmankuvassa kaikkeuden osilla, kuten luonnolla ja jopa kaikilla hiukkasilla katsotaan olevan tietoisuus, tosin erilainen kuin ihmisen tietoisuus on. Tämä sotii läntistä tieteellistä materialismia vastaan ja siksi Chopralla on tiedepiireissä paljon kritisoijia ja vastustajia.

Viime perjantaina Chopra puhui tietoisuuden tutkimuksen konferenssissa Toward a Science of Consciousnes 2015 Helsingin yliopistossa. Hän totesi, että tietoisen universumin mahdollisuus kiusaa kosmologeja, jotka pitävät kaikkeuden jakautumista mieleen ja aineeseen epätyydyttävänä.

Materialistisen ajattelun mukaan kaiken perusta on aine, joka alkuräjähdyksen jälkeen evoluution myötä kehkeytyi nykyisenlaiseksi elämäksi. Chopran mukaan tämä usko on johtanut vääristyneeseen ja puutteelliseen ymmärrykseen itsestämme ja paikastamme maailmassa.

– Jos kaikkeuden uskotaan olevan monistinen (ei-dualistinen) – käsitys, jonka jakavat myös fyysikot Max Planck ja Ervin Schrödinger – niin  ”mieli ensin” -lähestymistapa ratkaisee maailman monimutkaisuuden ongelman paremmin kuin nykyisin vallitseva ”aine ensin” -kosmologinen ajattelu, Chopra sanoi.

– Vaikka tiede on huimasti lisännyt tietoamme tietoisuuden tilojen ja aivojen tilojen välisistä suhteista ja selvittänyt hiukkasfysiikan tutkimuksin pienen pienien aineen yksiköiden roolia universumissa, todellisuuden luonne on jäänyt selvittämättä.

Tiede ei voikaan empiirisesti todistaa, onko maailmankaikkeus perimmältään ainetta vai henkeä/tietoisuutta. Se jää uskon asiaksi.

Chopra esitteli tietoisuutta koskevat teesinsä, joista perustavanlaatuisin on, että kaikkeus sinällään on tietoisuutta. Kaikki universumissa on siis tietoisuutta ja sen muunnelmia. Se on luovaa, dynaamista ja se saa eri tietoisuuden tasoilla erilaisia muotoja, muun muassa materiaalisia ja fyysisiä.

Konferenssi koostui sadoista luennoista, sessioista ja work shopeista. Samassa East vs. West on the Hard Problem -sessiossa Chopran kanssa esiintyi myös tunnettu materialistisen maailmankuvan edustaja Susan Blackmore, joka puhui ruumiista poistumiskokemuksista ja perusteli, että ilmiö on vain illuusio, mielen tuote eikä todellinen asia. Blackmore on materialistina sitä mieltä, että tietoisuus kaiken kaikkiaan on illuusiota suhteessa todella olemassa olevaan materiaaliseen maailmaan.

Tässä linkki konferenssissa esiintyjien haastatteluihin. Videolla on muun muassa Susan Blackmoren ja Deepak Chopran haastattelut TSC 2015 Helsinki. Konferenssin sivuilla on muitakin videoklippejä ja aineistoja.

Tietoisuus-konferenssin 8.-13.6.2015 osallistujia Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Tietoisuus-konferenssin 8.-13.6.2015 osallistujia Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Kuoleman rajalla – tutkimuksia ja tulkintoja

Ruusunmarja lumessaVoiko ihmisellä olla kokemuksia kun hän on kuoleman rajalla eli kun aivot eivät enää toimi eikä sydän lyö? Voiko hän muistaa niitä palattuaan elävien maailmaan?

Kyllä voi, kertoo Leo Näreaho vastikään julkaistussa kirjassaan Kuolemarajakokemukset – tutkimuksista tulkintoihin (2015).

Valtavirtatiede ei tosin pidä tätä mahdollisena, mutta filosofian tohtori, uskonnonfilosofian dosentti, Näreaho osoittaa kansainväliseen tutkimustietoon nojaten, että kaikkina aikoina on ollut ja kaikissa yhteiskunnissa esiintyy nykyäänkin kuolemanrajakokemuksia. Niistä ei kovin laajasti keskustella, koska ne ovat hankala asia sekä kristilliselle kirkolle (vaikka Jeesuskin nousi kuolleista) että nykytieteelle.

Näreahon kirja tarjoaa seikkaperäisen katsauksen maailmalla tehtyihin tutkimuksiin ja tiiviin yhteenvedon niiden tuloksista. Empiiristä tutkimusta on tehty ennen kaikkea lääketieteen, psykiatrian ja psykologian alalla. Näreahoa ihmetyttää, että filosofit ja teologit ovat osoittaneet vain niukkaa kiinnostusta. Näin on myös Suomessa. Meillä ei ole systemaattisesti kerätty ja analysoitu kuolemarajakokemuksia.

”Ylipäätään suomalainen akateeminen maailma ei ole osoittanut kiinnostusta aihetta kohtaan. Näyttää siltä, että on niin sanotusti tieteellisempää tutkia keskiajan ihmisten mystisiä kokemuksia kuin nykypäivän kuolemanrajakokemuksia”, Näreaho sanoo. Hän arvelee, että ehkä tutkijat kokevat aiheen liian new age –tyyppiseksi ja ”rajatieteelliseksi. Tällaista leimaa viljelevät ja vahvistavat erityisesti niin sanotut skeptikot.

Kansainvälisistä tieteellisistä tietokannoista löytyy kuitenkin helposti ja runsaasti kuolemanrajakokemuksista (near-death experience eli NDE) tehtyjä tutkimuksia. Ne antavat yhdenmukaisen kuvan siitä, että ikää (kokijat ovat useammin vanhoja kuin nuoria) lukuun ottamatta ihmisen koulutus, sosiaalinen asema, sukupuoli tai muut taustatekijät eivät vaikuta rajakokemusten esiintymiseen. Länsimaissa hengenvaarallisesta fyysisestä kriisistä selvinneillä kuolemanrajakokemuksia esiintyy Näreahon mukaan kohtalaisen yleisesti.

Pitäisikö rajakokemuksista tietää enemmän? Voi olla. Tutkimustieto ei tietenkään pysty osoittamaan, että kuolemanjälkeistä tietoista elämää on, mutta se antaa tietoa ihmisestä, ruumiin ja hengen (kehon ja mielen) välisestä suhteesta. Se on ihmistutkimusta puhtaimmillaan.

Tuhti tietopaketti

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Aluksi käsitellään kuolemankokemuskirjallisuutta ja tutkimuksia. Toinen jakso sisältää kuvausta siitä, mitä kokijoille on tapahtunut kuolemisen prosessissa eli fyysisen elämän ja kuoleman rajalla. Jakso esittelee kiinnostavasti myös selitysteorioita. Naturalistis-materialististen teorioiden mukaan rajakokemusten täytyy olla poikkeustilassa olevien aivojen tuotetta. Psykologisesti ne voidaan selittää kuolemanpelolla ja kulttuurisilla uskomuksilla, jotka aivojen kautta aiheuttavat kokemuksen. Neurokemiallisesti kokemuksia on pyritty ymmärtämään aivojen happivajauksen, endorfiinien ja aivosoluihin vaikuttavien kemiallisten aineiden avulla. Neurobiologiset ja neuroanatomiset selitykset viittaavat mm. neuroniyhteyksien aktivoitumiseen ohimolohkoissa.

Näreaholle nämä naturalistis-materialistiset selitykset eivät riitä. Hän esittää useita kysymyksiä, joihin teoriat eivät pysty antamaan vastausta. Mainitsen tässä niistä kaksi:

”Kuinka henkilöllä voi olla rajakokemuksen aikana ilmeisen paikkansapitäviä havaintoja fyysisestä ympäristöstä, vaikka hänen aistinsa eivät toimi?”

”Kuinka henkilöllä voi olla selkeä mentaalinen tila samaan aikaan kun hänen sydämensä on pysähtynyt ja (vähintäänkin) aivojensa kuorikerros on lamaantunut?”

Kuolemanrajakokemuksessa on kysymys tajunnasta, mielestä ja tietoisuudesta. Naturalisti ei pysty selittämään, miten  tietoisuus syntyy aineesta. Ei siis oikeasti tiedetä, syntyykö se siitä. Naturalistisista lähtökohdista ei pysytä ymmärtämään kuolemanrajakokemustakaan.

Mitä vaihtoehtoja on asian selittämiseksi?

Metafyysinen katsomus – kosminen tietoisuus

Ensiksikin Näreaho muistuttaa, että ”aivot tuottavat tietoisuuden” –näkemys on yksi filosofinen teoria, jota ei tieteellisesti ole osoitettu todeksi. Kuitenkin se on nykyisessä aivotutkimuksessa yksi perusoletus.

Vaihtoehdoksi kirjoittaja on hahmotellut metafyysisen katsomuksen, joka jättää tilaa kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuudelle olematta silti ristiriidassa tieteen tulosten kanssa.

Tämä, kosmisen tietoisuuden teorian esittely on kirjan kiinnostavinta antia. Sen lähtökohta on, että tietoisuus on perustava, ”primitiivinen” ilmiö. Sitä ei voi hävittää eikä palauttaa materiaalisiksi tiloiksi. Aivoja tutkimalla ei voi paljastaa tietoisuutta. Aivojen tilojen ja mielentilojen välillä on kylläkin yhteyttä (korrelaatiota), mutta syys-seuras –suhde (kausaalisuus) on vielä epäselvää. Toisin sanoen ajatukset, tunteet ja mielialat voivat vaikuttaa aivojen tilaan. Kuten myös aivoihin vaikuttamalla saadaan aikaan mielentiloja.

Kun ajatellaan, että tietoisuuden piirteet kuuluvat alun perin maailmankaikkeuteen ja sen kehityskulkuun yhtä aidosti kuin materiaaliset asiat, niin tietoisuuden kehkeytyminen (emergoituminen) maailman kehitysprosessien myötä tulee ymmärrettäväksi.

Näreaho nimittää kosmista tietoisuutta Jumalaksi (ei kuitenkaan Raamatun Jumalaksi). Tämä Jumala kokee kaikki maailman prosessit ”sisältä päin”. Jumala ei voi kokea tai havaita mitään itselleen ulkopuolista, koska sellaista ei ole. Maailman tapahtumat ja objektit – ihmisetkin – itse asiassa ovat Jumalaa; ne tapahtuvat Jumalassa. Tällaisen, panenteistisen näkemyksen mukaan kosmos, myös kaikki me ihmiset, olemme osa Jumalaa, mutta Jumala on kuitenkin samanaikaisesti enemmän kuin me. Ihmisellä esimerkiksi voi olla epätosia uskomuksia maailmasta, joita Jumalalla ei voi olla.

Aivojen roolin Näreahon teoriassa voi kuvata heijastajaksi. Jos oletetaan, että on olemassa mittaamaton kosminen tietoisuus, silloin aivot yksilötasolla heijastaisivat tätä tietoisuutta/Jumalaa. Aivot pitävät siis yhteyttä henkilön fyysisen elämän ja kosmisen tietoisuuden välillä.

Kirjoittaja sanoo: ”Tietoisuus ei ole yksilöaivojen korkeampi organisaatiotaso (kuten filosofi ja neuropsykologi Antti Revonsuo on todennut Näreahon mukaan), vaan aivot ja fyysinen maailma ovat kosmisen tietoisuuden, kenties, alempi organisaatiotaso!”

Lopulta tullaan kysymykseen, tukeeko kosmisen tietoisuuden teoria yksityisen ihmisen kuolemanrajakokemuksen ei-materialistista selittämistä?

Tukeehan se, sillä jos näkemys hyväksytään, on mahdollista ajatella, että henkilö voi nähdä kuoleman jälkeen kaikki elämänsä tapahtumat objektiivisesti, jumalallisesta näkökulmasta. Henkilön perspektiivi laajenee ja hän voi ymmärtää toimintansa vaikutukset.

Koska Jumalaan/kosmiseen tietoisuuteen ei voi sisältyä mitään harhaista, ihmisen on kuoleman jälkeen luovuttava epätosista uskomuksistaan, harhaluuloistaan ja moraalisesti vääristä käsityksistään, jotta hän yksilönä voisi olla yhteydessä Jumalaan.

Talvea kuusessa

Lempeyttä, rakkautta, viisautta

Tämä sopii siihen, että monet kuolemanrajakokemuksen läpikäyneet ovat muuttuneet. Heistä on tullut rakastavampia, ymmärtäväisempiä, lempeämpiä ja viisaampia. Tähän viittaavat myös esimerkiksi suomalaisen Matti Kiviluodon kokemukset, joista hän kertoi viime keväänä TV-haastattelussa. Samassa ohjelmassa selosti kokemuksiaan myös elokuussa 2014 kuollut Marja Rehn. (Inhimillinen tekijä 21.3.2014, linkki alla).

Tästä puhui myös psykiatri C.G. Jung, joka kuolemarajakokemuksensa aikana tunsi leijailevansa jossakin korkealla maailmankaikkeuden sylissä ja näkevänsä elämän laajasti ja kirkkaasti. ”Tämä on ikuista autuutta, tätä ei voi mitenkään kuvata, tämä on aivan liian ihmeellistä”, hän kirjoitti kokemastaan elämäkertateoksessaan (Jung 1992) . Koko ympäristö näytti lumotulta. Oli kukkien koristamia vuoria ja juhlavia hääseremonioita. Hän tunsi pyhyyden läsnäolon. Jung kertoo kokemuksen olleen kaikkein valtavinta, mitä hän koskaan oli läpikäynyt. Samanlaisia muistumia on monilla kuoleman rajalta palanneilla, esimerkiksi Eben Alexanderilla, jota edellinen kirjoitukseni käsitteli.

Näreahon kehittämän teorian mukaan on siten loogisestii mahdollista ajatella, että kuolemanrajakokemukset ovat kokemuksia ruumiillisen kuoleman jälkeisestä todellisuudesta. Tuonpuoleinen, transsendenttinen maailma on näet  toisenlainen tietoisuuden muoto.

Kirjat

Leo Näreaho. Kuolemanrajakokemukset – tutkimuksista tulkintoihin. Kirjapaja. Helsinki 2015.

C.G. Jung. Unia, ajatuksia, muistikuvia. WSOY. Juva. 1992 (Alkuperäinen teos saksaksi v.1961).

TV Inhimillinen tekijä. Kuolemanrajakokemus muutti elämän. Vieraina Matti Kiviluoto, Marja Rehn ja tutkija Leo Näreaho. http://areena.yle.fi/tv/2152923. Poistuu Areenasta  11.3.2015.

Taivas on täällä maan päällä

Taivas 5

Olemme koulineet itsemme olemaan näkemättä sitä, ja siitä syystä niin suuri osa maailmastamme on alkanut muistuttaa helvettiä.”

Näin väittää uutuussuomennoksessa Taivasyhteys amerikkalainen lääkäri, joka jäi henkiin maattuaan seitsemän päivää koomassa sairaalan sängyssä. Eben Alexander pohtii kuolemanrajakokemustaan ja siitä seurannutta maailmankuvansa muutosta. Hän kertoo myös, millaista palautetta sai ensimmäisestä kirjastaan Totuus taivaasta, josta kirjoitin aiemmin Neurokirurgi koomassa ja Enemmän kuin osiensa summa.

Neurokirurgin tapaus vuodelta 2008 on yksi pitkässä kuolemanrajakokemusten historiassa.

Suhtautuminen kokemuksen luonteeseen ja sen todenperäisyyteen riippuu ihmisen tavasta hahmottaa todellisuutta. Puhdaspiirteinen materialistinen maailmankuva ei hyväksy mahdollisuutta, että ihmisen kuoltua olisi olemassa muuta kuin kuollut ruumis, joka ajan oloon maatuu maaksi, haihtuu kaasuiksi ja sulautuu vedeksi ja näin siirtyy jälleen materian ikuiseen kiertoon. Tietoisuuden tuottavat tämän näkemyksen mukaan yksinomaan aivot, joten sitä ei voi olla kehon ulkopuolella tai kuoleman jälkeen.

Eben Alexanderkin ajatteli näin ennen omaa mystistä kokemustaan: ”Kuten monet muutkin kirurgit, minäkin olin fyysisen puolen mestari ymmärtämättä mitään ihmisen henkisestä puolesta. En yksinkertaisesti uskonut, että sellaista onkaan”.

Monet ihmiset eri puolilla maailmaa ovat nähneet ja kokeneet kuoleman rajalla samoja asioita kuin Eben: tunnelin, joka johti kirkkauteen, kauneutta sen eri muodoissa, kuolleita sukulaisia tai tuttavia ja suunnatonta rakkautta, hyväksyntää ja valoa.

Nykytiede pitää tällaisia kokemuksia yleensä aivotoiminnan häiriöinä, kuten aivojen hapen puutteena. Ne on tulkittu myös  vilkkaaksi mielikuvitukseksi, jota höystävät valvetilasta juontuvat toiveet ja unelmat. Eben Alexander ja muutkin saman kokeet ovat eri mieltä. Heillä kokemus on ollut todellinen ja se on muuttanut heidän elämänsä ja maailmankuvansa.

Kirjoittaja liittää kuoleman rajalla kokemansa ”taivaassa” vierailun nykyhetkeen, meidän maalliseen elämiseemmen. Avain maailman ymmärtämiseen ja hyvään elämään piilee hänen mielestään tuonpuoleisen muistamisessa – sen paikan josta olemme alun perin kotoisin. ”Kukin meistä kantaa mukanaan muistoa taivaasta, se vain on haudattu syvälle sisimpäämme.”

Kysymys on siitä, miten ymmärrämme taivaan ja maan, menneisyyden ja nykyisyyden, kuoleman ja elämän ja ihmisen paikan maailmanjärjestyksessä. Kun tähän järjestykseen otetaan elämää liikuttaviksi asioiksi aineellisen maailman ohella myös ei-materiaaliset henki, tietoisuus, muistot ja tunteet, päädytään katsantoon, jossa tuosta unohtuneesta muistosta tulee merkityksellinen.

Ymmärrän tämän niin, että meillä kaikilla on syvällä sisimmässämme tieto, jota voi kutsua ytimeksi tai muistoksi. Se kertoo, mikä on totta ja oikein, kun vain avoimin mielin ja aistein kuuntelemme sitä. Tästä ydintiedosta juontuvat ajattelumme, toimintamme ja kaikki (eettiset) valintamme.

Kuljemme elämässämme harhaan, jos olemme unohtaneet ytimemme.

Hetkinä, jolloin ”muistamme”, olemme taivaassa riippumatta siitä olemmeko elossa vai kuollut. Olennaista on, että taivas on mielentila, ei mikään fyysinen paikka jossakin pilvien yläpuolella. Tai voi se sielläkin olla, mutta yhtä hyvin taivas on sisällämme.

Tällainen taivaskäsitys korostaa sielullisuutta, jonka ymmärrän erityiseksi mielenmaailmaksi. Se on vahvasti yhteydessä elämän ei-materiaalisiin tosiasioihin. Näitä ovat tunteet, intuitio, transsendenssi ja myyttiset kokemisen tilat. Näin ymmärrettynä mielentaivas/taivasmieli on sopusoinnussa tieteellisen ajattelun kanssa, mutta vain sellaisen, joka ei määrittele todellisuutta pelkästään aineelliseksi ilmiöiksi eikä ihmistä biologiseksi koneeksi.

Kuolemanrajakokemusta ei voida mitata biologisin tai fysiikan mittarein, koska ei ole olemassa sopivia mittareita eikä  sellaista tieteellistä kuolemanraja-koetta, joka voitaisiin toistaa ja jonka ulkopuoliset arvioitsijat voisivat todentaa.

Kokemus jää aina yksilölliseksi ja henkilökohtaiseksi, ei luonnontieteelliseksi todistukseksi.

Neurokirurgi Eben Alexander ennustaa ihmiskunnan suurta maailmankuvan muutosta, mikä tulee heijastumaan tieteeseenkin. Tällä hän ei tarkoita fyysisen maailman tuonpuoleisten hengen salaisuuksien päätymistä tutkittavaksi mikroskoopin alle. Hänen mielestään maailmankaikkeudelle – ja ennen kaikkea sen kaikkein arvoituksellisimmalle ja vaikeimmin määriteltävissä olevalle osalle eli tietoisuudelle – ei yksinkertaisesti voi tehdä niin. Tietoisuutta ei voi tutkia luonnontieteen välinein.

Eben Alexander väittää, että tieteessä tarvitaan nyt nöyryyttä ja tyytymistä niihin todisteisiin, joita maailmankaikkeus itse tarjoaa. ”Ja totuuden nimissä maailmankaikkeus on tarjonnut jo yli sadan vuoden ajan modernille tieteelle todisteita siitä, että se on ensisijassa hengellinen ja vasta toiseksi fyysinen. Todisteiden vähyys ei ole ongelma, vaan se, että monet tiedemiehet ovat liian kovapäisiä hyväksyäkseen ne.”

Valhetta vai totta?

Kuolemanrajakokemukset jakavat vahvasti mielipiteitä. Toiset uskovat, että ne ovat totta, toiset pitävät kokemuksia houreena, valheena ja huuhaana. Kriittisimpiä ovat skeptikot, jotka pyrkivät todistamaan kaikki ns. yliluonnolliset ilmiöt mahdottomiksi. Arvostelijoita on myös kristittyjen piirissä, joiden mielestä kuolemanrajakokemus ei ole Raamatun oppien mukainen.

Eben Alexanderin kertomus on Yhdysvalloissa yritetty mitätöidä. Totuus taivaasta –kirjan julkistamisen jälkeen toimittaja Luke Dittrich julkaisi Esquire-lehdessä Alexanderin haastattelun. Hän kaivoi esiin neurokirurgin nuoruudessaan tekemiä hoitovirheitä ja yritti paljastaa epätarkkuuksia siinä, miten kirjailija kuvasi tapahtumia ja hoitoprosessia sairaalaan jouduttuaan. Näin toimittaja yritti osoittaa Alexanderin valehtelijaksi. USA:n Kuolemanraja – yhdistys kommentoi nettisivuillaan Dittrichin väitteitä ja pitää niitä joko tuulesta temmattuina tai liioiteltuina.

Mielenkiintoista on, että Dittrich ei ollut kiinnostunut kuolemanrajakokemuksen sisällöstä eikä siitä, miten se on muuttanut Alexanderin elämän. Skeptikon lailla toimittaja halusi koviin faktoihin nojaten todistaa, että Alexander ei ole voinut kokea sitä mitä koki. Toisin sanoen, että hän olisi keksinyt koko ihmetarinan.

Maailmassa on paljon kaikenlaista kirjallisuutta, faktaa ja fiktiota, totta ja valhetta. Kaksi Eben Alexanderin kirjaa luettuani minun on vaikea uskoa, että hän kirjoitti ne vain julkisuutta ja rahaa saadakseen. Hänellä oli takanaan pitkä ura arvostetuissa lääketieteellisissä instituutioissa. Hänen on täytynyt kokea jotakin todella merkittävää, koska elämänsuunta muuttui niin radikaalisti.

Kettuvertaus

Sekä omaa että ihmiskunnan muutosta hän vertaa kettuun. Kuvitellaan aluksi, mitä keskiaikainen talonpoika näki, kun katsoi kettua. Epäilemättä se oli hänelle todellinen eläin. Mutta yhtä todellista olivat raamatulliset ja mytologiset kansanperinteeseen kuuluvat mielleyhtymät ketusta. Se oli myös aistillinen, viisas, ovela… ja kaikkea muuta inhimillistä. Luontoa oli opittu tarkastelemaan muinaisten myyttien läpi. Eläimet ja ihmiset olivat läheisiä toisilleen.

Tiede paljasti uudelle ajalle tultaessa, että ketut eivät olekaan aistillisia, viisaita ja ovelia, vaan nisäkkäitä ja koiraeläimiä, joilla on tietty elinpiiri ja elintavat. Enää kettuja ei nähty ihmisten kaltaisina.

Muinaisuudessa ei leikelty kettuja tutkimustarkoituksiin ja vertailtu niiden sydämen, suoliston tai maksan poikkeamista muiden eläinten vastaavista elimistä.

Tieteellisen vallankumouksen isät purkivat ketun tavoin koko maailman sen osiin pienintä kappaletta myöten. Luomakunnan palauttaminen eli redusoiminen pienimpiin mahdollisiin materian osasiin edustaa uutta uljasta tiedettä. Siinä pitäydytään vain ja ainoastaan mitattavissa aineellisissa tosiasioissa. ”Tuo kaikki on upeaa”, sanoo Eben Alexander, mutta toteaa, että olemme menneet liian pitkälle.

Nykytieteen edistysaskelten myötä kävi mahdolliseksi tutkia kaikkea – elävää ja elotonta – materiaalisena esineenä, jolla ei ole henkeä, tietoisuutta eikä omaa arvoa. Ketusta tuli kanojen saalistaja, hyödyllinen turkiseläin ja sitä käytettiin kohteena eräässä urheilulajissa…

Ketun myyttinen puoli on säilynyt vain lasten saduissa.

”Kettu on kuitenkin paljon enemmän. Se on monessa ulottuvuudessa elävä olento, jonka tämänketkinen hahmo on aineellinen mutta jonka todellinen luonto on hengellinen. Aivan niin kuin meidänkin”, sanoo Eben Alexander.

Nykyään kaikki tietävät, mitä seuraa kun luontoa kohdellaan esineenä – elottomana kappaleena, jota muka voimme muokata mielemme mukaan. Siitä seuraa ihmiselle ja kaikelle luonnolle vain huonoa.

Kuolemanrajakokemuksen läpi käyneestä neurokirurgista tuli ihmisen myyttisen puolen tosissaan ottava uushenkinen (ei-kirjauskovainen, mutta hengellinen), avarakatseinen ihmisten ja eläinten ystävä, luonnonsuojelija, joka haluaa muuttaa vallitsevan maailmankuvan henkiseen suuntaan.

Tehtävää hänellä on paljon edessään, mutta usko muutokseen on vahva: ”Olemme juuri ottamassa kaikkein merkittävintä harppausta koko ihmisen ymmärryksen historiassa. Kahdensadan vuoden kuluttua nykyinen maailmankuva näyttää lapsenlapsistamme yhtä rajoittuneelta ja lapselliselta kuin keskiaikaisten talonpoikien käsitys näyttää nyt meistä.”

Tutkitaanko kuolemanrajakokemuksia vakavasti?

Kyllä, mutta ei Suomessa.  Vastikään on julkaistu uskonnonfilosofian dosentti Leo Näreahon kirja Kuolemanrajakokemukset- tutkimuksista tulkintoihin, jossa hän kuvaa kansainvälisiä tutkimuksia. Kirja on yöpöydälläni odottamassa. Siitä kerron varmaankin seuraavassa jutussani.

Kirja

Eben Alexander. Taivasyhteys. WSOY 2015 (Alkuperäisteos Map of Heaven: How science, Religion and Ordinary People Are Proving the Afterlife. 2014)

Ooppera

Kettu- ja eläinteemaan voi tutustua myös Kansallisoopperassa, jossa esitetään parhaillaan Leoš Janáče­kin ooppera Ovela kettu. Se kuvaa met­sän eläin­ten ku­jei­luja ja hei­dän jännittäviä suhteitaan ih­mi­siin. Sopii kaikille avaramielisille, myös aikuisille.