Arkistot

Eurooppalaiset lääkärit puolesta ja vastaan

Lääkäreiden mielipiteet ja asenteet täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja kohtaan vaihtelevat. Osa vastustaa, osa kannattaa ja suuri osa häilyy välimaastossa eli toisaalta vastustaa, toisaalta kannattaa.

Euroopan lääkäreiden pysyvä komitea (CPME, Comité Permanent Des Médicins Européens) vastustaa täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Saman linjan on omaksunut lääkäreiden ammattiliitto Suomessa, vaikka liitto suositteleekin jäseniään välttämään uskomushoitoja, mitä termiä CPME ei käytä CPME Position paper on complementary and alternative medicine. Kannanotossa tuodaan julki huoli potilasturvallisuudesta ja sekä puutteellisesta lainsäädännöstä.

CAM-hoitoja kannattavien lääkärijärjestöjen kannanotto  Response to CPME position paper on CAM  tuo esiin CAM (Complementary and Alternative Medicine) -hoitojen hyötyjä sekä CAM-hoitamista koskevien pätevyysvaatimusten sääntelyn tarpeen.

Alla on vapaasti suomennettuna ensin vastustava (CPME), jonka jälkeen sitä kommentoiva, CAM-hoitoja kannattava kannanotto.  Kummassakin on painavaa aisaa sekä lääkäreille että potilaille.  Dokumentit havainnollistavat vastustamisen ja kannattamisen syitä ja perusteluja. Tasapuolisen kuvan saamiseksi on hyvä lukea molemmat. Käännösvirheitä voi olla. Voit tarkistaa epäselvät kohdat linkitetyistä alkuperäsidokumenteista.

VASTUSTAA

Comité Permanent Des Médicins Européens (CPME)

Euroopan lääkäreiden pysyvä komitea (CPME) vahvisti 23.5.2015 kannanottonsa täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin.

CPME:n kannanotto täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin

Modernin lääketieteen kehitys 1900-luvulta lähtien on mahdollistanut sen, että potilaat voivat saada tehokasta näyttöön perustuvaa hoitoa, joka on tuotettu lääketieteellisin tutkimuksin käyttäen yleisesti hyväksyttyjä tieteellisiä menetelmiä. Tästä huolimatta monet potilaat hakevat apua perinteisistä, vaihtoehtoisista ja täydentävistä hoidoista sekä parannuskeinoista.

Mikä tahansa hoito voi hyötyä plasebovaikutuksesta; CAM-hoidot, joissa ei käytetä tehokkaita lääkkeitä tai niiden toimintatapojen vaikuttavuutta ei ole tieteellisesti todistettu, hyötyvät tästä vaikutuksesta.

Kohdatessaan potilaita, jotka käyttävät tai ovat aikeissa käyttää epätavanomaisia hoitotuotteita tai CAM-hoitoja, lääkäreiden tulisi aina kertoa heille hoitomahdollisuuksista, jotka tuottavat parhaimman kliinisen lopputuloksen sekä riskeistä, joita liittyy perinteisiin, täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitokäytäntöihin.

Samalla kun lääketieteen harjoittaminen EU:n jäsenmaissa on turvattu osittain terveydenhoitoammattilaisia, lääkkeitä, lääketieteellisiä laitteita ja terveydenhoitotuotteita koskevalla lainsäädännöllä, niin monissa EU:n jäsenmaissa suurin osa perinteisistä, täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoitokäytännöistä on sääntelemätöntä ja voi muodostaa merkittävän riskin potilaiden terveydelle ja turvallisuudelle. Vaihtoehtoiset ammatinharjoittajat ja vaihtoehtoisten tuotteiden mainostajat usein väittävät parantavansa tiettyjä sairauksia ja terveydentiloja, vaikka heillä ei ole tieteellistä tai lääketieteellistä näyttöä väitteensä tueksi. Potilaat saatetaan johdattaa valitsemaan perinteinen, vaihtoehtoinen tai täydentävä hoitokäytäntö lääketieteellisen hoidon sijaan, mikä voi mahdollisesti viivästyttää asianmukaisen lääketieteellisen diagnoosin saamista ja päästää heidän tilansa pahenemaan sekä joissakin tapauksissa johtaa ennenaikaiseen kuolemaan.

Lainsäädäntötoimet ovat tarpeen, jotta estettäisiin täydentävien hoitomuotojen ja terapioiden tuottajia antamasta katteettomia lupauksia ja käyttämästä harhaanjohtavaa mainontaa. Potilaille ja kansalaisille pitäisi aktiivisesti tiedottaa mahdollisista haittavaikutuksista, joita voi aiheutua heidän lääkäriensä määräämien lääketieteellisten hoitojen keskeyttämisestä ja niiden korvaamisesta muilla menetelmillä, joita ei ole todistettu tehokkaiksi lääketieteellisessä tutkimuksessa ja käytännöissä. Lisäksi potilaiden tulisi olla selvillä siitä, että minkä tahansa lääketieteellisen hoidon viivästyminen korvaamalla se vaihtoehtoisella hoitokäytännöllä saattaa pitkällä aikavälillä johtaa pahempaan lopputulokseen.

CPME on organisaatio, joka pyrkii takaamaan lääketieteellisen toiminnan korkeimmat standardit ja edistämään lääketieteellisen hoidon korkeinta laatua ja potilasturvallisuutta. Kun käytetään täydentäviä hoitoja ja tuotteita, CPME:n mielipide on että:

  • Jokainen potilas ansaitsee parasta mahdollista tieteelliseen näyttöön perustuvaa hoitoa.
  • Kaikkien olemassa olevien hoitojen tehokkuutta ja turvallisuutta täytyy säännöllisesti arvioida uudelleen. Kaikki uudet diagnostiset ja hoidolliset menetelmät täytyy testata tieteellisten menetelmien ja eettisten periaatteiden mukaisesti (sellaisten kuin Maailman Lääkäriliiton Helsingin julistus – WMA Declaration of Helsinki).
  • Potilaille, jotka ilmoittavat lääkäreilleen etsivänsä vaihtoehtoja lääketieteelle, täytyy välittää puolueetonta tietoa tällaisten hoitojen luonteesta. Lääkäreiden tulisi olla tietoisia, että jotkut potilasryhmät, kuten potilaat, joilla on syöpä, psykiatrinen häiriö tai vakava krooninen sairaus sekä lapset, ovat erityisen alttiita vaihtoehtoisiin hoitokäytäntöihin liittyville riskeille. Kun sellaisia tilanteita ilmenee, lääkäreiden tulisi keskustella potilaidensa kanssa, milloin käyttää CAM-hoitoa heidän voimassaolevan lääketieteellisen hoitonsa rinnalla.
  • Lääkärien tulisi aina etsiä käyttämiensä hoitotapojen ja menetelmien tieteellinen perusta ja näyttö.
  • Julkiselle yleisölle pitäisi tiedottaa, että perinteiset, vaihtoehtoiset ja täydentävät hoitokäytännöt eivät ole lääketieteen erityishaara, minkä vuoksi näiden alueiden sertifioitu koulutus ei vastaa lääketieteen ammattilaisen koulutusta.

CPME on vakavasti huolissaan laaja-alaisesta puuttuvasta sääntelystä, joka takaisi potilasturvallisuuden niille, jotka päättävät ensisijaisesti hakea perinteisiä, vaihtoehtoisia tai täydentäviä hoitoja. Tässä asiayhteydessä CPME:n mielipide on että:

  • EU:n tulisi vaatia yksittäisiä jäsenmaitaan luomaan tiukempia säännöksiä taatakseen potilasturvan niille, joita hoidetaan monenlaisten tarjoajien käyttämillä perinteisillä, täydentävillä tai vaihtoehtoisilla menetelmillä. Silloin kun haittaa ilmenee, kansanterveyden suojelemiseksi pitäisi olla mekanismi, joka pysäyttäisi tai merkittävästi rajoittaisi minkä tahansa täydentävän ja vaihtoehtoisen hoidon käytön.  EU:n ja kansallisten lainsäätäjien pitäisi sisäisen toimivaltansa puitteissa varmistaa, että potilaiden ja kansalaisten luottamusta ei käytetä väärin sallimalla harhaanjohtavaa tietoa konventionaalisen lääketieteen hoidon vaikutuksesta tai täydentävien tai vaihtoehtoisten hoitojen vaikutuksista.
  • Julkisissa terveydenhuollon budjeteissa pitäisi tukea ainoastaan sellaisia hoitoja, jotka on osoitettu vaikuttaviksi ja turvallisiksi.

KANNATTAA

Vastaus Euroopan lääkärien pysyvän komitean (CPME) kannanottoon täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista

CAMDOC Alliance, joka yhdistää neljä Euroopan täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja (CAM) edustavaa lääkäreiden kattojärjestöä, on huomioinut CPME:n kannanoton täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitoihin. Me arvostamme sitä, että CPME on ottanut kantaa CAM:iin, koska CAM on kasvava yhteiskunnallinen ilmiö, mikä on johtanut siihen, että tällä hetkellä Euroopan Unionissa on arviolta 145 000 lääkäriä ja noin 160 000 muuta ammattilaista, jotka harjoittavat erilaisia CAM-hoitomuotoja[1], ja EU:n kansalaisista puolet käyttää CAM-hoitoja[2] Lääkärit, joilla on lisäpätevyys jossain erityisessä CAM-hoitomuodossa, kaikki CPME:n alaisten kansallisten lääkäriyhdistysten jäsenet, ovat toimivaltaisia ja päteviä päättämään sopivimmasta hoidosta: joko konventionaalinen tai CAM tai molemmat.

Kannanotossa on useita näkemyksiä, joihin voimme yhtyä, mutta myös sellaisia seikkoja, joista olemme eri mieltä.

Annamme mielellämme tukemme seuraaville seikoille (ja olemme lisänneet joitain selityksiä niihin kohtiin, joissa ne ovat tarpeen):
1. Lukuisissa EU: jäsenmaissa CAM-hoitojen harjoittaminen ja -tuotteet ovat sääntelemättömiä ja saattavat muodostaa riskin potilaiden terveydelle ja turvallisuudelle.
Olemme samaa mieltä tämän päätelmän kanssa ja siksi kannustamme EU:n jäsenmaita luomaan pikimmiten CAM-ammattikuntaa koskevia säännöksiä perustuen selkeästi määriteltyihin pätevyysvaatimuksiin ja toimivaltaan.
2. Jokainen potilas ansaitsee parasta mahdollista tieteelliseen näyttöön perustuvaa hoitoa.
3. Lääkärien tulisi aina etsiä käyttämiensä hoitotapojen ja menetelmien tieteellinen perusta ja näyttö.
4. Kaikkien olemassa olevien hoitojen tehokkuutta ja turvallisuutta täytyy säännöllisesti arvioida uudelleen. Kaikki uudet diagnostiset ja hoidolliset menetelmät täytyy testata tieteellisten menetelmien ja eettisten periaatteiden mukaisesti (sellaisten kuin Maailman Lääkäriliiton Helsingin julistus – WMA Declaration of Helsinki).
Olemme samaa mieltä tämän ideaalin tilanteen kanssa kuitenkin samalla todeten, että tutkijayhteisöllä on yhä edessään laaja työsarka sekä konventionaalisten että CAM-hoitojen parissa (ks. seuraava kohta).
5. Mikä tahansa hoito voi hyötyä plasebovaikutuksesta.
Tieteellinen tutkimus osoittaa, että tämä pätee sekä konventionaalisen lääketieteen hoitoihin että CAM-hoitoihin.
6. Potilaille, jotka ilmoittavat lääkäreilleen etsivänsä vaihtoehtoja konventionaalisille hoidoille, täytyy välittää puolueetonta tietoa tällaisten hoitojen luonteesta.
Olemme täysin samaa mieltä ja siksi kannustamme lääketieteellisiä tiedekuntia järjestämään tutustumiskursseja CAM-hoitoihin kaikille lääketieteen opiskelijoille ja ottamaan opetukseen mukaan CAM-ammattilaisia.
7. Etenkin vakavasti sairaiden potilaiden tapauksissa on elintärkeää, että lääkäreiden pitäisi keskustella CAM-hoitojen ja vallitsevan konventionaalisen lääketieteen hoitojen yhdistelmästä.
On selvää, että tehdäkseen tämän tosiasiallisesti ja vastuullisesti konventionaalisilla lääkäreillä täytyy olla jotain tietoa täydentävistä hoidoista.
8. EU:n ja kansallisten lainsäätäjien pitäisi sisäisen toimivaltansa puitteissa varmistaa, että potilaiden ja kansalaisten luottamusta ei käytetä väärin sallimalla harhaanjohtavaa tietoa konventionaalisen lääketieteen hoidon vaikutuksesta tai täydentävien tai vaihtoehtoisten hoitojen vaikutuksista.
9. Julkisissa terveydenhuollon budjeteissa pitäisi tukea ainoastaan sellaisia hoitoja, jotka on osoitettu vaikuttaviksi ja turvallisiksi.
On selviää, että tämä koskee sekä konventionaaliseen hoitoon että CAM-hoitoihin.

Olemme eri mieltä seuraavista seikoista:

  1. CPME:n kannanotto antaa ymmärtää, että CAM-hoidoissa ”ei käytetä tehokkaita lääkkeitä tai niiden toimintatapojen vaikuttavuutta ei ole tieteellisesti todistettu”. Olemme hämmästyneitä ja pettyneitä todetessamme, että olemassa olevaa tieteellistä näyttöä CAM-hoitojen vaikuttavuudesta ei ole tarkasteltu asianmukaisesti.

Tästä asiasta käytävää keskustelua sekoitetaan usein käyttämällä näyttöön perustuvan lääketieteen (evidence-based medicine – EBM) erilaisia määritelmiä. EBM:n oppi-isänä pidetyn David Suckettin mukaan se perustuu kolmeen tukipylvääseen, nimittäin
– ulkoinen näyttö – external evidence (tieteellinen tutkimus sisältäen satunnaistetut kontrolloidut kokeet, RCT:t)
– sisäinen näyttö – internal evidence (lääkäreiden asiantuntijuus)
– potilaiden preferenssit – patients’ preferences.
Vaikka toinen ja kolmas tukipylväs ovat yhtä tärkeitä kuin ensimmäinen, EBM on usein rajattu kapeasti ainoastaan ulkoiseksi näytöksi ja vielä erityisesti RCT:ksi.

Cochrane Collaboration on kansainvälinen ponnistus tuottaa tietoa moninaisten lääketieteellisten hoitojen näyttöön perustuvuudesta – sekä konventionaalisten hoitojen että CAM-hoitojen. Tarkastellessamme ainoastaan ulkoista näyttöä voimme todeta, että Cochrane Collaboration listaa sähköisessä kirjastossaan yli 4000 RCT:tä erilaisista CAM-hoidoista. [3] Lisäksi lukuisissa arvioinneissa, joita Cochrane Collaboration on tehnyt kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta, on tunnistettu mahdollisia CAM:in hyötyjä ja on havaittu yhteyksiä eri menettelytapojen/tuotteiden ja  lukuisten kroonisten sairaustilojen välillä.  Kun tarkasteltiin 145:ttä CAM:ista tehdyn RCT:n Cochrane-arviota käyttäen vuoden 2004 tietokantaa, kävi ilmi,  että 24,8 %:ssa arvioista pääteltiin CAM:illa olevan positiivinen vaikutus, 12,4 %:lla mahdollisesti positiivinen vaikutus, 4,8 %:lla ei mitään vaikutusta ja 0,69 %:lla vahingollinen vaikutus; 56,6 % :n kohdalla tultiin johtopäätökseen, että näyttö on puutteellista.[4]

Nuo luvut ovat samankaltaisia kuin ne, joita saatiin analysoitaessa 1016 systemaattista katsausta  RCT-tutkimuksista  käyttäen vuoden 2004 tietokantaa: 44,4 % arvioista teki päätelmän, että tutkitut intervention olivat todennäköisesti edullisia (positiivisia), 7 %:ssa pääteltiin toimenpiteiden olleen todennäköisesti haitallisia (negatiivisia) ja 47,8 %:n kohdalla raportoitiin, että näyttö ei tukenut etua eikä haittaa (ei voida tehdä johtopäätöstä).[5]  Kaksi muuta viimeaikaista esimerkkiä kertovat samankaltaista tarinaa. Poonachan & Gon tutkimuksessa “The level of scientific evidence underlying recommendations arising from the National Comprehensive Cancer Network clinical practice guidelines” (2011)[6]  tullaan päätelmään, että 10:stä suosituksesta (guidelines) löydetyistä 1023 ohjeistuksesta (recommendations) vain 6 %:lla on korkeatasoista näyttöä (high level of evidence), kuten RCT.  Tricocin & kumppaneiden tutkimuksessa “Scientific evidence underlying the ACC/AHA clinical practice guidelines” (2009)[7] tullaan päätelmään, että 2711:stä  tämänhetkisestä ohjeistuksesta ainoastaan 11 %:lla on korkeatasoista näyttöä, kuten RCT.

Edellisestä voimme päätellä, että konventionaalisen lääketieteen näyttöön perustuvuuden määrää on yleisesti yliarvioitu, kun taas CAM-hoitojen näyttöön perustuvuutta on aliarvioitu.

Kun käytetään EBM:n täyttä määritelmää sisällyttäen siihen kliinisen asiantuntijuuden ja potilaiden preferenssit, kuva muuttuu radikaalisti. Suurin osa hoitoihin liittyvistä päätöksistä on yhä kliinikoiden ja potilaiden yksilöllisen arvioinnin varassa. Vaikka täsmällisempää ulkoista näyttöä tarvitaan sekä konventionaalisissa että CAM-hoidoissa, voimme olla vain tyytyväisiä siitä, että potilaat voivat hyötyä lääkäreidensä kliinisestä asiantuntemuksesta.

  1. CPME:n  kannanotossa väitetään, että ”potilaat saatetaan johdattaa valitsemaan perinteinen, vaihtoehtoinen tai täydentävä hoitokäytäntö lääketieteellisen hoidon sijaan, mikä voi mahdollisesti viivästyttää asianmukaisen lääketieteellisen diagnoosin saamista ja päästää heidän tilansa pahenemaan sekä joissakin tapauksissa johtaa ennenaikaiseen kuolemaan”. WHO[8] ottaa asiaan sellaisen kannan, että CAM-hoidot ovat suhteellisen turvallisia, mutta ”onnettomuuksia voi joskus tapahtua esimerkiksi, kun CAM-ammatinharjoittajat eivät ole kunnolla koulutettuja, kun ammatinharjoittajat eivät noudata ammattikunnan eettistä säännöstöä tai kun hoitoa ei ole sopeutettu ja muunnettu potilaan kunnon tai terveydentilan mukaiseksi. Kaikkialta maailmasta on raportoitu haitallisia tapauksia, joita on seurannut CAM-lääkityksen käyttämisestä tai huonotasoisista ammattikäytännöistä tai epäpätevän ammatinharjoittajan CAM:in väärinkäytöstä. Lisäksi potilaille voi muodostua riski, jos he käyttävät CAM-lääkintätuotteita yhdistettynä konventionaaliseen lääkintään”.

Tämä on juuri se syy, miksi kannustamme EU:n jäsenmaita luomaan pikimmiten CAM-ammattikuntaa koskevia säännöksiä perustuen selkeästi määriteltyihin pätevyysvaatimuksiin ja toimivaltaan.

Kun tarkastellaan yllä esitettyä todellisessa elämässä, niin konventionaalisella lääketieteellä on paljon suurempi riskiprofiili. ”European Network of Centres for Pharmacoepidemiology and Pharmacovigilance ENCePP”:n mukaan arviolta 197 000 potilasta kuolee vuosittain EU:ssa konventionaalisesta lääkehoidosta johtuviin haitallisiin lääkevaikutuksiin (adverse drug reactions, ADRs),[9] 5 % kaikista sairaalaan otoista oli ADR-tapauksia, 5 % kaikista sairaalan potilaista kärsii ADR:stä, ADR on viidenneksi yleisin syy sairaalakuolemiin ja ADR:n yhteiskunnalliset kustannukset kohoavat 79 miljardiin euroon vuosittain.

Meidän näkökantamme mukaan ennen mitään hoitoa, konventionaalista tai CAM:ia, täytyy tehdä lääketieteellinen diagnoosi ja potilaalle täytyy kertoa kattavasti konventionaalisen lääketieteen hoitojen ja CAM-hoitojen mahdollisista eduista ja haitoista.

Me kiirehdimme tasapuolista ja täysipainoista lähestymistä CAM-hoitoihin siinä ongelmakontekstissa, jonka Euroopan terveydenhoito 2000-luvulla kohtaa ottaen huomioon seuraavat tekijät:

  • Monisairauksisuus (multimorbidity) ja vaikeasti määriteltävät ja monimuotoiset sairaudet (complex illness) ovat hyvin tavallisia Euroopassa. Lancetissa julkaistu laaja tutkimus osoitti, että yksi kolmasosa Skotlannin väestöstä on monisairaita. Osuus on todennäköisesti samankaltainen muissa Euroopan maissa.[10]
  • Monisairaalloisuus ja vaikeaselkoiset sairaudet liittyvät läheisesti monilääkitykseen (polypharmacy), esimerkiksi yli 50 % eurooppalaisten hoitokotien asukkaista ottaa kuutta tai enempää määrättyä lääkettä päivittäin.[11] Monilääkitys on vahvasti yhteydessä haitallisiin lääkevaikutuksiin (ADR), varsinkin vanhuksilla,[12] sekä tiloissa, joissa on kyse bakteerien vastustuskyvystä antibiooteille, jotka ovat maailmanlaajuinen ongelma.[13] Näyttö ja ohjeistukset perustuvat yleisesti yksittäiseen taudinkuvaan eivätkä ota huomioon monisairastavuutta ja vaikeaselkoisia sairauksia, mistä syystä tuollaisten ohjeistusten harkitsematon soveltaminen voi johtaa useiden lääkkeiden määräämiseen ja mahdollisiin yhteisvaikutuksiin.
  • Näyttöön perustuvaa lääketiedettä viedään usein eteenpäin lääkekokeilla, joita sponsoroivat kaupalliset tahot omaten kyseessä olevan lääkkeen intellektuaaliset omistusoikeudet. Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen intellektuaalista omistusta ei tavallisesti pystytä suojaamaan.
  • Monet potilaat ja kuluttajat valitsevat täydentävän ja vaihtoehtoisen hoidon johtuen heidän oikeutetusta huolestaan haittavaikutusten vuoksi ja heidän myös oikeutetusta käsityksestään, että täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot ovat turvallisempia.

Maailman terveysjärjestön Perinteisten ja täydentävien hoitojen strategia 2014 – 2023 (Traditional and Complementary Medicine Strategy 2014 – 2023) toteaa, että “T&CM (perinteiset ja täydentävät hoidot) on tärkeä ja usein aliarvioitu osa terveydenhuoltoa. T&CM:ä löytyy melkein maailman jokaisesta maasta ja sen palvelujen kysyntä on kasvavaa. Todistetusti laadukas, turvallinen ja vaikuttava TM tukee tavoitetta, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus saada hoitoa. Monet maat tunnistavat nyt tarpeen kehittää yhtenäinen ja yhdistävä lähestymistapa terveydenhuoltoon, joka sallii hallitusten, terveydenhuollon ammattilaisten ja, mikä tärkeintä, terveydenhoitopalveluja käyttävien kansalaisten, käyttää T&CM:iä turvallisella, kunnioittavalla, kustannustehokkaalla ja vaikuttavalla tavalla.[14]

Täydentävillä ja vaihtoehtoisilla hoidoilla, silloin kun ne ovat asianmukaisesti säännelty, integroitu ja tutkittu, on tärkeä anti eurooppalaiselle terveydenhuollolle. Me toivomme, että CPME:n ja CAMDOC Alliancen tämänhetkiset erilaiset näkemykset asettuvat aikanaan niin, että kaikki Euroopan kansalaiset voivat hyötyä siitä, mitä lääketieteellä on tarjottavana, sisältäen sekä konventionaalisen että CAM-menettelytavan.

Yhteistyöhön perustuva lähestymistapa on edennyt huomattavasti USA:ssa ja alkanut Euroopassakin. The Academic Consortium for Integrative Medicine & Health[15] on yhteenliittymä, joka painottaa yhteistyöhön perustuvaa lähestymistapaa potilashuollon erilaisten koulukuntien ammatinharjoittajien keskuudessa ja kannustaa harjoittamaan sellaista konventionaalista, täydentävää ja vaihtoehtoista terveydenhuoltoa, joka on näyttöön perustuvaa.

Yhteenliittymän jäsenenä on tällä hetkellä yli 60 arvostettua akateemista lääketieteen keskusta USA:ssa, kuten Harvardin lääketieteellinen koulu, Yalen yliopisto, Stanfordin yliopisto, Mayo-klinikka, Johns Hopkinsin yliopisto jne.

Yhteenliittymän mukaan jokaisella yksilöllä on oikeus terveydenhoitoon joka:

  • tarjotaan arvokkaasti ja asiakasta kunnioittaen
  • sisältää hoivaavan/välittävän hoitosuhteen (a caring relationship)
  • pitää arvossa koko persoonaa – mieltä, kehoa ja henkeä (spirit)
  • tiedostaa sisäisen parantamiskyvyn
  • tarjoaa valinnan mahdollisuuksia täydentävistä ja konventionaalisista hoidoista.

CAMDOC Alliance antaa täysin tukensa tälle lausunnolle ja toivoo CPME:n tekevän samoin.

ECH, ECPM, ICMART ja  IVAA ovat yhdistyneet  CAMDOC Allianssiksi
Sihteeristö:  Rue du Trône 194, 1050 Brussels, Belgium
URL: http://www.camdoc.eu
Email: info@camdoc.eu

European Committee for Homeopathy (ECH)
Noorwegenstraat 49, 9940 Evergem (Haven 8008X), Belgium
URL: www.homeopathyeurope.org

European Council of Doctors for Plurality in Medicine (ECPM)
Brombacherstrasse 5, 4057 Basel, Switzerland
URL: www.ecpm-europe.ch

International Council of Medical Acupuncture and Related Techniques (ICMART)
Rue de l’Amazone 62, 1060 Brussels, Belgium
URL: www.icmart.org

International Federation of Anthroposophic Medical Associations (IVAA)
Rue du Trône 194, 1050 Brussels, Belgium
URL: www.ivaa.info

Viitteet

[1] Von Ammon K et al (2012). Health Technology Assessment (HTA) and a map of CAM provision in the EU. Final Report of CAMbrella Work Package 5. Available at https://phaidra.univie.ac.at/detail_object/o:300096

[2] http://cordis.europa.eu/news/rcn/35388_en.html. Accessed 30/05/15

[3] http://community.cochrane.org/news/blog/topic-list-cochrane-complementary-medicine-field-relatedreviews-cochraneorg

[4] Committee on the Use of Complementary and Alternative Medicine by the American Public (2005). 5 State of Emerging Evidence on CAM: Cochrane Review Evidence for CAM. Complementary and Alternative Medicine in the United States. Washington DC: The National Academies Press. pp. 135–136. ISBN 978-0-309-09270-8.

[5] El Dib RP, Atallah AN, Andriolo RB (2007). Mapping the Cochrane evidence for decision making in health care. Journal of Evaluation in Clinical Practice, 13:689–692

[6] Poonacha TK, Go RS (2011). Level of scientific evidence underlying recommendations arising from the National Comprehensive Cancer Network clinical practice guidelines. Journal of Clinical Oncology, 29(2):186-191.

[7] Tricoci P et al (2009) Scientific evidence underlying the ACC/AHA clinical practice guidelines. Journal of the American Medical Association (JAMA), 301(8):831-41. [ACC/AHA are the American College of Cardiology and the American Heart Association resp.]

[8] 8 WHO guidelines on developing consumer information on proper use of traditional, complementary and alternative medicine (WHO, Geneva, 2004).

[9] http://www.encepp.eu/publications/documents/NewlegislationonPharmacovigilance.pdf. Accessed 27/05/2015.

[10] Barnett K et al (2012). Epidemiology of multimorbidity and implications for health care, research, and medical education: a cross-sectional study. Lancet, 380 (9836):37-43

[11] Fialova D et al (2005). Potentially inappropriate medication use among elderly home care patients in Europe. JAMA, 293:1348–58.

[12] Nobili N et al (2011). Multiple diseases and polypharmacy in the elderly: challenges for the internist of the third millennium. Journal of Comorbidity, 1(1):28–44.

[13] Llor C, Bjerrum L. (2014). Antimicrobial resistance: risk associated with antibiotic overuse and initiatives to reduce the problem. Therapeutic advances in drug safety, 5(6): 229–241.

[14]  http://apps.who.int/iris/bitstream/10665/92455/1/9789241506090_eng.pdf?ua=1

[15] http://www.imconsortium.org. Accessed 27/05/2015.

Jäsenkorjauksesta eduskunnassa

Perinnehoitojen tutkimusta käsittelevä seminaari pidetiin Pikkuparlamentissa Kalevalan päivänä 28.2.2018. Tilaisuuden järjesti Tutkas eli kansanedustajien ja tutkijoiden seura, joka toimii keskustelufoorumina eduskunnassa. Puheenjohtajana toimi kansanedustaja Eeva-Maria Maijala (kesk). Hän kirjoitti siitä blogissaan.

Avausesitelmässään kansanedustaja, syöpätautien erikoislääkäri Sari Raassina (kok), avasi perinnehoitojen merkitystä terveydenhoidossa.

– Kansanperinteestä on ollut hyötyä modernin lääketieteen kehittymisessä. Esimerkiksi marjakuusen nilan on jo muinoin tiedetty tuhoavan soluja. Tänä päivänä meillä on käytössä marjakuusen nilasta valmistettua syöpälääkettä, hän sanoi.

Sari Raassina esitti huolensa mediassa esiintyvistä vaikeasti tulkittavista terveystiedoista.

– Ihmiset ovat mediamaailman ja verkkojulkaisujen ympäröimänä tiedon tarjonnan suhteen ristiriitaisen tiedon varassa. Tutkimustiedon laatu ja luotettavuus eivät avaudu ihan helposti maallikolle. Tutkimustietoon perustuvaa näyttöä saatetaan korvata yksittäisillä esimerkkitapauksilla tai epäasiallisella tutkimustiedolla.

– Onkin tärkeää, että kansanlääkintään ja perinnehoitoihin liittyvässä tutkimuksessa käytetään niitä tutkimusmetodeja, jotka ovat tiedeyhteisön yhteisesti hyväksymiä. Tiedän, että tämä on haasteellista johtuen heterogeenisesta potilasaineistosta ja siitä, että potilasmäärät saattavat jäädä pieniksi. Silti toivoin, että asiaan sitoutuneet tutkijat jatkavat työtä, josta tässäkin seminaarissa on esimerkkejä.

Puhuja toi esiin tarpeen keskustelun ja vuorovaikutuksen parantamiseen asiakkaiden ja hoitajien sekä  erilaisten hoitotahojen välillä. Hänen mielestään on ilmeistä, että kaikki, jotka toimivat terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä tehtävissä, haluavat aidosti ihmisten parasta.

– Kyse on siis näkökulmista. Kyse on siitä, että me emme kykene riittävään vuorovaikutukseen. On arvioitu, että koululääketieteen ongelma onkin  puuttuva vuorovaikutus. On valitettu sitä, että lääkärit eivät kuuntele potilasta. Monta kertaa vaihtoehtohoitoihin hakeutuneet ilmoittavat, että he ovat kokeneet tulleensa kuulluiksi. Jokainen ymmärtää, että ihminen joka tulee kuulluksi, rakentaa nopeasti luottamuksen siihen tahoon, joka häntä kuuntelee.

– Siksi on tärkeää lisätä vuorovaikutusta paitsi koululääketieteen sisällä ja eri erikoisalojen kesken, myös terveydehuollon yhteisön ja kansanlääkintää ja parantamista harjoittavien tahojen kesken, kunhan  keskustelu pysyy järkevyyden rajoissa. Ennen muuta on tärkeää lisätä asiallista keskustelua ja vuorovaikutusta potilaiden ja kansalaisten kanssa. Luottamukseen perustuu myös tieteellinen tutkimus, Sari Raassina totesi.

Terveyden hoidon tukipilareita

Kansanedustaja, professori Pekka Puska (kesk) valaisi videoesityksessään tieteellisesti tutkittujen perinnehoitojen merkitystä. Hän viittasi terveydenhoidon neljään tukipilariin.

– Ensiksikin, itse hoito, omahoito on merkittävää, sillä ihmiset hoitavat hyvin paljon terveyttään ja vaivojaan oma-aloitteisesti. Toiseksi, omaisten hoito esimerkiksi  vanhusten hoidossa on hyvin tärkeää ja yleistä. Kolmantena tulee julkinen terveydenhuoltojärjestelmämme ja neljäntenä on kansanlääkintä, perinteinen lääketiede ja perinnehoidot.

– Aihe on meillä ja maailmanlaajuisesti tärkeitä. Sadat miljoonat ihmiset maailmassa käyttävät erilaista traditionaalista lääketiedettä. Mutta myöskin julkinen mielenkiinto on kovasti viime vuosina kasvanut. Se johtuu monesta seikasta. Kroonisten tautien, erityisesti tuki- ja liikuntaelinten sairauksien yleistyminen on tähän vaikuttanut, koska niihinhän ei ole nopeaa paranemista. Myöskin yleinen kinostus luonnonmukaisuuteen on lisääntynyt.

Miksi ihmiset käyttävät näitä hoitomuotoja?

Pekka Puskan mukaan perinnehoitojen käyttöön – maailmanlaajuisesti –  on ainakin kolme syytä:

1)      Hyvin monessa osassa maapalloa ei ole muuta terveydenhuoltoa käytettävissä. (kuten kehitysmaissa).

2)      Hoidot ovat usein osa paikallista kulttuuria.

3)      Perinteinen lääketiede, kansanlääkintä täydentää julkista terveydenhuoltoa (kuten läntisissä maissa).

– Näin ollen on ymmärrettävää, että Maailman terveysjärjestö WHO on kiinnittänyt asiaan paljon huomiota. WHO:n yleiskokouksissa on annettu useita kannanottoja alkaen vuodesta 1997 ja viimeinen vuonna 2014.  WHO on laatinut traditionaalista lääketiedettä koskevan globaalin strategian vuosille 2014-2023. WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023

Tässä strategiassa  ja WHO:n kannanotossa jäsenmaita nimenomaan kehotetaan laatimaan kansallisen traditionaalisen lääketieteen strategian niin, että traditionaaliset hoidot nivelletään julkiseen terveydenhuoltoon, hyvin paljon juuri perusterveydenhuoltoon.

– Näissä kannanotoissa WHO:n sihteeristöä Genevessä kehotetaan tukemaan jäsenmaita tässä asiassa ja seuraamaan kehitystä, Pekka Puska sanoi.

WHO:n tietojen mukaan tällainen strategia on jo 70 maassa ja joka kolmannessa maassa maapallolla on alan yliopistollista opetusta.

– Mistä näissä hoidoissa on kysymys? Hyvin monenlaisista hoidoista, kuten akupunktiosta, jäsenkorjauksesta, yrttikasveista jne., Puska sanoi.  Tällaiset hoitomuodot ovat yleisiä eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Kiinassa. Sveitsissä on tutkimusta, että jopa puolet ihmisistä on käyttänyt näitä. Joissakin maissa myös sairausvakuutus korvaa soveltuvia hoitoja, Puska totesi. (Katso myös  Sveitsissä täydentäviä hoitoja virallistettu)

WHO kiinnittää tässä asiassa huomiota ensinäkin tutkimuksilla osoitettuihin vaikutuksiin, hoitojen turvallisuuteen, taloudellisuuteen, koulutuksen ja tutkimuksen lisäämiseen sekä yhteistyöhön terveydenhuollon kanssa.

Entä sitten Suomi?

Pekka Puska totesi, että perinnehoidoilla, kansanlääkinnällä on maassamme pitkä ja kunniakas tausta.

–  Tutkimusta on tehty. Esimerkiksi professori Tuula Vaskilampi Itä-Suomen yliopistosta on tutkinut aihetta paljon. Tällaisten hoitomuotojen käyttö on todettu varsin yleiseksi.

– Tutkimus ja vakava suhtautuminen on lisääntynyt, mm. Kalevalainen kansanparannussäätiö ja Perinnehoitojen neuvottelukunta tekevät hyvää työtä, Puska sanoi.

– Kalevalaista jäsenkorjausta on tutkittu jo 1980-luvulta alkaen ja tutkimustietoa on kertynyt. Kroonisille  selkäkipupotilaille siitä on ollut tutkitusti hyötyä. Tuloksia on julkaistu useissa kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä. Tutkimustietoa kansanlääkinnästä, perinnehoidoista on kertynyt hyvin paljon.

Sote ja perinnehoitostrategia  

Pekka Puskan mielestä olisi hyödyllistä, että Suomessakin laadittaisiin kansanlääkinnän ja perinnehoitojen strategia ja nimenomaan niin, että se pohjautuu WHO:n globaaliin strategiaan. Olisi myös tärkeää, että sote-uudistuksen yhteydessä pohdittaisiin WHO:n suosituksia ja sitä, kuinka soveltuvia kansanparannuksen muotoja voitaisiin liittää sote-uudistukseen nimenomaan peruspalvelujen osalta.

– Tähän tarjonnee mallin se, että sote-uudistuksessa suunnitellaan asiakasseteliä niin, että maakunta voisi tiettyjen auktorisoitujen tuottajien kanssa sopia asiasta, jotta tällä asiakassetelillä myös tällaisia palveluja voitaisiin käyttää, Pekka Puska totesi.

Perinnehoidoilla on merkitystä nykyisinkin

Tämän seminaarin perusteella kalevalainen jäsenkorjaus näyttää nyt olevan jonkinasteisessa poliittisessa suojeluksessa. Jää nähtäväksi, onko sillä vaikutusta jatkossa terveydenhuollon palvelurakennetta uudistettaessa ja erilaisten hoitomuotojen  arvonlisäverojärjestelyissä. Koulutetut jäsenkorjaajat saattavat joutua  maksamaan 24 % alv:tä tarjoamistaan palveluista (jolleivat tarjoa niitä jonkin muun hankkimansa, Valviran hyväksymän ammattinimikkeen, alla). Monille muille hoitoalan ammattilaisille alv on 0%.

Tämän seminaarin ja tieteellisten tutkimusten (esimerkkejä alla) perusteella yliopiston lääketieteellisille tiedekunnille voisi suositella lääkärikoulutuksen tehostamista tässä asiassa. Lääkäriliiton selvityksen mukaan nimittäin noin kolmannes lääkäreistä on sitä mieltä, että jäsenkorjaus on ”Sairaiden ihmisten pettämistä, pitäisi kieltää”. Neljännes ei  osaa ottaa asiaan kantaa (Ruskoaho ja Vuorenkosti 2016). Lääkäriliittokin varmaan voisi vaikutta tutkimustiedon lisäämiseksi jäsenkunnassaan.

Kuva: Kalevalaisen jäsenkorjaushoidon tehon arviointi asiakaskyselyn avulla. Eri hoitomuotojen tehon arviointi (asteikolla –1-+10) – yli 500 palautettua lomaketta. Kuopion yliopiston tutkimus 2003-2005. (Zaproudina 2006)

Aineetonta perintöä

Vuoden 2017 lopulla perinnehoidot kirjattiin Museoviraston aineettoman perinnön luetteloon ja Euroopan unionissa vuosi 2018 on nimetty Kulttuuriperinnön eurooppalaiseksi teemavuodeksi. Elävää kulttuuriperintöämme tallennetaan osana Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimusta. Hankkeesta vastaa Museovirasto. https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/

Lähteet:

Tieteellisesti tutkitut perinnehoidot -seminaarin esitelmät. Pikkuparlamentti 28.2.2018.

Hemmilä HM. Bone setting for prolonged neck pain: a randomized clinical trial. J Manipulative Physiol Ther 2005;28:508-15.

Ruskoaho J, Vuorenkoski L 2016. Lääkärit suhtautuvat kriittisesti uskomushoitoihin. Suomen Lääkärilehti 9/2016 vsk 71, s. 2446 – 2448.

Vertanen P, Hänninen O, Piippo S, ym. Perinnehoitojen verhottu tieto. Kalevalainen kansanparannus –säätiö; 2017.

Zaproudina N. Jäsenkorjaajien työmenetelmien ja annetun hoidon tuloksellisuuden selvittäminen. Tutkimusraportti 4.5.2006. Kuopion yliopisto.

Zaproudina N, Hänninen O, Airaksinen O. Effectiveness of traditional bone setting in chronic neck pain: Randomized clinical trial. J Manipulat Physiol Therap 2007;30:432-437.

Tuore meta-analyysi: Manipulaatiohoidoista apua alaselkäkipuihin

  1. siperialainen ikkunaTuoreen meta-analyysin (Coulter et al 2018) mukaan on saatu kohtuullisen hyvänlaatuista näyttöä sille, että manipulaatio- ja mobilisaatiohoidot todennäköisesti vähentävät alaselkäkivuista kärsivien potilaiden kipuja ja parantavat toimintakykyä tehokkaammin kuin muut terapiat.

Coulter et al 2018 Kuvio 3. Kivun lievittyminen.

Kiropraktiikka pain 2018 muok.jpg

Manipulaatio vaikuttaisi tuottavan suurempia vaikutuksia kuin mobilisaatio. Molemmat osoittautuivat turvallisiksi. Monihoito-ohjelmat saattavat olla lupaava vaihtoehto alaselkäkipujen hoitoon.

Juttelin tästä meta-analyysista Australiassa kiripraktikoksi kouluttautuneen Juho Hynnisen kanssa.

– Kiropraktiikka on konservatiiviseen tuki- ja liikuntaelinhoitoon- ja kuntoutukseen suuntautunut tieteen ala, jossa käytetään eri tilanteissa eri työkaluja, kuten manipulaatiota, pehmytkudosterapioita, tuki- ja liikuntaelinkuntoutusta, ergonomisista neuvontaa ja kipuun liittyvää biopsykososiaalista koulutusta, Juho Hynninen sanoo.

– Ei ole olemassa yhtä ja ainoaa kiropraktikon hoitoa. Kiropraktikolla on monivuotinen korkeakoulututkinto. Siinä tieteeseen perustuva peruskoulutus on sama kuin lääkäreillä. Esimerkiksi Tanskassa kolme viidestä kiropraktikon opintovuodesta opiskellaan lääketieteen linjalla. Zurichin yliopistossa neljä kuudesta vuodesta opiskellaan yhdessä lääkäreiksi valmistuvien kanssa. Kiropraktiikassa painopiste on manuaalisissa, käsillä tehtävissä lääketieteeseen nojaavissa hoitotavoissa, joihin erikoistutaan perusopintojen jälkeen, Hynninen mainitsee.

Eikö Suomessa tunneta kiropraktiikan toimintatapoja? Vai mistä mahtaa johtua, että  Lääkäriliitto edelleen sijoittaa kiropraktiikan omissa lääkärien asennetutkimuksissaan uskomushoidoksi. Koulutuksen perusteella näyttäisi siltä, että kiropraktikoilla on peruslääkäreitä paremmat tiedot tuki- ja liikuntaelimistön toiminnasta ja taidot hoitaa lääkkeettömästi näitä vaivoja.

Lääkärilehden mukaan ”Uskomushoidoilla tarkoitetaan sellaisia hoitomuotoja, joilla ei ole yleisesti tunnustettua asemaa lääketieteessä. Niitä kutsutaan myös täydentäviksi hoidoiksi ja vaihtoehtohoidoiksi vähän näkökulmasta ja hoidosta riippuen.” (Ruskoaho ym. 2016) Lääkäri Päivi Räsäsen ja Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Kati Myllymäen mukaan uskomushoito on hoito, jonka tehosta ja turvallisuudesta ei ole tutkimusnäyttöä. (Ks. Uskomaton uskomushoitolaki).

Kiropraktiikalla on tunnustettu asema suomalaisessa terveydenhuollossa. Kiropraktikko  on Valviran hyväksymä ammattinimike (kuten ovat myös osteopaatti ja naprapaatti). Useissa kehittyneissä maissa kiropraktikot luokitellaan Primary Care Provider -tason terveydenhuoltohenkilöiksi, eli heillä on lääkäreiden tavoin diagnoosivalmius sekä läheteoikeudet eri jatkotutkimuksiin. Silti Lääkärilehti julkaisi kaksi vuotta sitten  lääkärikyselyyn liittyvän kuvion:

Kuviosta 1  näkyy, että valtaosa haastatelluista (vihreän ja oranssin palkin yhteismäärä) lääkäreistä hyväksyy kiropraktiikan tai voisi harkita itsekin sitä käyttävänsä. Sama pätee myös akupunktioon, lymfahierontaan, naprapatiaan ja osteopatiaan. Jäsenkorjauksen hyödyistä on olemassa suomalaista tutkimusnäyttöä (ei meta-analyysejä, koska tutkimuksia on niin vähän) (Vertanen ym. 2017). Suomalaistutkimuksissa osoitettiin perinteinen suomalainen jäsenkorjaus kliinisissä kokeissa (Hemmilä 2005, Zaproudina ym. 2007) ja potilaita haastattelemalla ja havainnoimalla (Hernesniemi 1992, Hänninen ym. 2004) tehokkaaksi ja toimivaksi hoitomuodoksi kroonisten niskakipujen lievittäjänä. Silti neljännes vastanneista lääkäreistä katsoi vuonna 2016, että jäsenkorjaus ptäisi kieltää. Vyöhyketerapiaan lähes puolet vastaajista suhtautui myönteisesti. (Reiki, homeopatia ja henkiparannus -mitä se lieneekään-herättävät eniten vastustavia mielipiteitä. Joogasta ja meditaatiosta ei kysytty mitään, vaikka ne ovat melko laajasti kansalaisten käyttämiä, eikä ”niillä ole yleisesti tunnustettua asemaa lääketieteessä”.)

Herää kysymys, kuinka on mahdollista, että lääkäreiden ammattiliiton lehti pitää uskomushoitajina Valviran hyväksymiä ja rekisteröimiä ammattilaisia ja hoitomuotoja, joiden hyödyistä on tutkimusnäyttöä ? Tai kääntäen: Mitä on pääteltävä Suomen valvontaviranomaisten suhteesta terveydenhuollon ammattiyhdistyksiin?

No, ehkä tällainen ”uskomushoitotutkimus” jää viimeiseksi laatuaan; asialliset perustelut kun uskomushoito-termin käyttöön tällaisissa mielipidemittauksissa  puuttuvat.  Käsitesekaannus näyttää aika isolta. Koulutustarve on ilmeinen.

Tutkimuksia seitsemän vuoden ajalta

Alussa viittaamaani manipulaatiohoitojen systemaattiseen kirjallisuuskatsaukseen ja meta-analyysiin haettiin tutkimuksia sähköisistä tietokannoista vuosien 2000 (tammikuu) ja 2017 (maaliskuu) väliseltä ajalta. Tarkoituksena oli selvittää erilaisten manipulaatio- ja mobilisaatiohoitojen turvallisuus, teho ja vaikuttavuus kroonisen alaselkäkivun hoidossa.

Vertailtavat tulosmuuttujat olivat itse arvioitu kipu, toimintakyky, terveyteen liittyvä elämänlaatu ja haittavaikutukset. Tutkimuksen rahoitti Yhdysvaltain kansallisen terveysinstituutin täydentävänä integroivan terveyden kansallinen keskus.

Alaselkäkivut ovat hyvin yleisiä. Valtaosa ihmisistä kärsii niistä joskus elämänsä aikana. Yhdysvalloissa kroonisesta alaselkäkivusta arvioidaan kärsivän noin 23 % väestöstä ja sen arvioidaan aiheuttavan toimintakyvyn vähenemistä 11-12 %:lle väestöstä.

Lääkkeettömiä hoitoja

Kivun hoitoon suhtaudutaan eri terveydenhuollon aloilla hyvin eri tavoin. Monet lääkärit luottavat tulehduskipulääkeisiin, opioideihin, muihin lääkkeisiin ja leikkaukseen tärkeimpinä hoitomenetelmiä. Koska näissä kaikissa on potentiaalisia riskejä, lääkkeettömien lähestymistapojen on ajateltu tuottavan vähemmän haittavaikutuksia, ja niitä käytetäänkin paljon.

Kipuja voidaan hoitaa esimerkiksi selkärangan manipulaatiolla, käyttäytymisterapialla, liikunnalla, transkutaanisella hermostsimulaatiolla, laserterapialla ja joogalla. Muita terapioita ovat mm. akupunktio, pinnallinen lämpöhoito esimerkiksi lämpökääreet, kuumavesipullot, kuumat pyyhkeet ja sähköiset lämpölaput. Manuaalisia terapioita tarjoavat fysioterapeutit, hierojat, kiropraktikot ja osteopaatit (Suomessa myös jäsenkorjaajat). Nämä voivat sisältää selkärangan manipulaatiota ja mobilisaatiota ja näitä käytetään usein joko yhdessä tai erikseen alaselkäkipua hoidettaessa.

Systemaattisia katsauksia on tehty: tulokset vaihdelleet

Aikaisemmat systemaattiset katsaukset eivät ole viitanneet siihen, että selkärangan manipulaatiohoidot olisivat parempia kuin tavanomainen hoito kroonisessa alaselkäkivun hoidossa. Uudemmat katsaukset ovat kuitenkin osoittavat, että manipulaatio- ja mobilisaatiohoidot ovat käyttökelpoisia vaihtoehtoja kivun lievityksessä. Kuitenkin niiden teho vaihtelee sen mukaan, miten pitkään oireet ovat kestäneet, miten hoitoa on annettu, esimerkiksi onko se yhdistetty liikuntaan tai johonkin yleislääkärin hoitoon, millaisin annoksin on hoidettu, millaiset ovat seurantajaksot olleet ja mitä on käytetty vertailtavina tulosmuuttujina (eli mihin manipulaatiohoitoa on verrattu).

Vaikka nämä arvioinnin eri tekijät ja sen mukaan arviointitulokset ovat vaihdelleet eri analyyseissä suuresti, niin kokonaisuudessaan manipulaatio- ja mobilisaatiohoitojen on todettu yksittäisissä tutkimuksissa olevan tehokkaita verrattuna muihin terapiamuotoihin.

Tuoreen systemaattisen katsauksen ja meta-analyysin mukaan multimodaaliset (monihoitoiset) ohjelmat osoittautuivat lupaaviksi. Tämä tarkoittaa sitä, että,  sen lisäksi että potilas käyttää jotakin manipulaatio- tai mobilisaatiohoitoa, tulokset voivat parantua kun siihen yhdistetään myös jokin muu avun muoto, esimerkiksi (yksilöllisesti kiputapauksen mukaan) liikunta potilaan kunnon mukaan ja sen mukaan minkälaista liikuntaa hän on ennestään tottunut harjoittamaan ja mitä hänen on reaalisesti mahdollista arkielämässään harjoittaa (liikunnan pitää olla suhteellisen helposti toteutettavissa).

”Puhdas” yhden hoidon vaikutus yhteen vaivaan  on ongelmallinen tutkittaessa hoitoyhdistelmiä reaalielämässä

Manipulaatiohoidot samoin kuin monet muutkin hoitokokonaisuudet, jossa on mukana monta erityyppistä (fysiologista, psykologista, terveyskäyttäytymiseen liittyvää) hoitavaa osaa/komponenttia, ovat kuvaava esimerkki siitä, kuinka ns. ”puhdas” satunnaistettu lääketieteellinen kliininen koe (RCT-tutkimus), jolla pyritään arvioimaan erilaisten hoitojen tehoa kontrolloidusti ja luonnontieteelle tyypillisin tutkimusmenetelmin poistamalla subjektiivisten asioiden kokemista ja muita väliin tulevia muuttujia, on riittämätön metodi. Kyse ei ole RCT-metodin puutteista, vaan siitä, että multimodaalisten hoitomuotojen vaikuttavuuden arviointiin puhdas RCT- tutkimusideologia on riittämätön.

Alaselkäkivun syyt esimerkiksi voivat joissakin tapauksissa olla alun perin muita kuin biologisia, jolloin näihin syihin (ympäristöön, psykologiaan, käyttäytymiseen, asennoitumiseen, palvelujen käyttöön jne.) vaikuttamalla vaikutetaan myös itse kipuongelmaan (mahdollisesti myös fysiologisen mekanismin avulla).

Alaselkäkipujen hoitotutkimukset ovat olleet hyvin heterogeenisiä ja ne ovat siis poikenneet toisistaan esimerkiksi potilasaineiston suhteen juuri siksi, että alaselkäkivut ovat niin yleisiä ja ne koskettavat hyvin erilaisia potilasryhmiä. Potilailla voi myös olla monia muita sairauksia, jotka vaikuttavat kokonaishoitoon. Mitä useampia kipuun vaikuttavia tekijöitä on, sitä enemmän niillä on vaikutusta myös valittuihin tulosmuuttujiin, vertailuryhmiin ja kaiken kaikkiaan tutkimuksen designiin.

Kontrolloidussa satunnaistetussa kliinisessä RCT-kokeessa tutkimusta sekoittavia tekijöitä (kuten subjektiivisia tunteita ja muita yksilöllisisä tekijöitä) pyritään kontrolloimaan eli rajoittamaan, että ne eivät sotkisi alkuperäistä  tutkimusasetelmaa (yleensä tutkimusta yhden  yksittäisen hoitomuodon vaikutuksesta yhteen sairauteen). Kuitenkin nämä sekoittavat tekijät ovat alaselkäkipupotilaan elämän todellisuutta. Ne ovat arkea. Tämä selittyy juuri sillä, että krooninen alaselkäkipu on todellisuudessa hyvin monitekijäinen tila, joka liittyy sekä spesifeihin että ei-spesifeihin lääketieteellisiin vaivoihin ja sairauksiin.

Epäspesifi, määrittelemätön krooninen alaselkäkipu on kenelle tahansa ammattilaiselle hankalasti ”objektiivisin”, ulkoisin mittarein arvioitava vaiva, ja kivun luonne ja sen taustalla oleva patofysiologia ymmärretään kaiken kaikkiaan melko huonosti. Sen vuoksi krooninen epäspesifi alaselkäkipu itse määritelmältään on jo heterogeeninen.

Asiallinen kivun arviointi ja potilaalle hyväksyttävien menetelmien käyttö on kuitenkin  tärkeä ennakkoehto sille, että voidaan tehdä onnistunut kivun hoitosuunnitelma ja vastaavasti myöskin hoitoa ja sen vaikuttavuutta koskeva tutkimus. Manipulaatio- ja mobilisaatiohoitojen tyyli, tekniikat, annostukset ja kestot vaihtelevat huomattavasti kunkin potilaan mukaan. Se, mikä voi toimia jollekin voi olla tehotonta jollekin toiselle. Ihmiset kun ovat yleisistä yhtäläisyyksistään huolimatta hyvin erilaisia psykofysiologiansa, elämänhistoriansa ja -tilanteensa mukaan.

Näin ollen on tärkeää tehdä myös sellaista tutkimusta, jossa kaikki potilaan vointiin vaikuttavat asiat pyritään ottamaan huomioon, ei sulkeistamaan mahdollisimman täydellisesti pois tutkimusasetelmasta.

Kyse ei tässäkään ole joko-tai -asetelmasta eli että tutkimusmenetelmäksi on valittava joko tiukka satunnaistettu plasebokontrolloitu kliininen koe tai ihmisen kokonaiselämän huomioon ottava tutkimusasetelma. Molemmat ovat tärkeitä. Kumpaakin on syytä soveltaa – tilanteen mukaan. Rinnakkain.

Kipu on kokemus

Arvelen, että joku kriittinen tarkkailija on jo esittänyt mielessään kysymyksen: ”Kuinka sitten tuollaista kokonaisvaltaista tutkimusta voi tehdä, kun mitään konkreettisesti mitattavaa ja arvioitavaa on vaikea määritellä suuren väliin tulevien muuttujien määrän vuoksi? Epärealistista?”

Vastaan tähän: ”Kysymys on tutkimuksen taustaoletusten (ihmiskuvan ja terveyskäsityksen) erilaisuudesta verrattuna puhdaslinjaisen RCT:n tärkeimpään oletukseen: ”yksi annos hoitoa vaikuttaa yhteen oireeseen/vaivaan/sairauteen”. RCT:tä sovelletaan toki laajemmissakin yhteyksissä, sehän on epidemiologiseen ja tilastotieteelliseen tutkimusajatteluun nojaava tutkimusmenetelmä.

Laajennetussa RCT- katsannossa oletetaan ihmisen ja hänen terveysongelmiensa monimuotoisuus lähtötilanteeksi. Tästä alkuoletuksesta lähtien aletaan miettimään, millä metodeilla tutkitaan potilaan kannalta tärkeintä asiaa: saako ihminen apua, mistä hän kokee sitä saavansa  ja missä määrin. Esimerkkitapauksessamme alaselkäkipuun. Tämä on siis hoitotutkimuksen toteuttamiseen liittyvä teoreettinen ja metodologinen kysymys, jonka viisas ratkaisu voi vaikuttaa olennaisesti käytäntöönkin eli potilaiden kivun lievitykseen.

Tällaisessa tutkimusotteessa mittareina voidaan käyttää potilaiden kokemusten (kivun määrän, useuden, kiputilanteiden jne) ja fysiologisten mittareiden lisäksi ja ohella esimerkiksi terveyspalvelujen käyttöä ja tarpeen muutoksia (kuten lääkäri- ja muiden hoitokäyntien, lääkkeiden käytön, leikkauksien määrän muutoksia)  sekä työpoissaolojen määrää pidemmällä aikavälillä. Muuttujat on suunniteltava tutkimuskysymyksen mukaan.

Joka tapauksessa potilaat ja heidän kokemuksensa on tärkeää ottaa entistä laajemmin mukaan tutkimustoimintaan, jotta pystytään fokusoitumaan siihen, mistä voisi olla kaikkein eniten hyötyä kivuista kärsiville. Potilaan kokemusta ei voi mitenkään sivuuttaa. Kipu on kokemus.

Yksi hoito – yksi parannus vai monihoitoinen apu?

Yleisessä RCT-tutkimuskäytännössä on haasteena se, että ”yhden kiropraktiikan” vaikutusta ei sinänsä ole olemassa. Kiropraktiikka on tieteen ala – ei tekniikka, sanoo Juho Hynninen.

– Tämä unohdetaan usein, kun lähdetään tutkimaan kiropraktiikan vaikutuksia. Yhden terapian tutkimuksissa saadaan harvoin selkeää yhden hoidon vaikutusta yhteen vaivaan, mutta terapiamuotojen yhdistäminen ja yhteistyö näyttää tuovan selkeästi suuremmat hyödyt kun mikään terapia yksinään.

-Tule-hoidoissa tämä on olennaista. Kaikki yksittäiset hoitomuodot jäävät yhdistelmähoitojen jalkoihin. RCT:t eivät näytä koko kuvaa, koska muuttujia on pakko kontrolloida. Kliiniset ”tosielämän” tutkimukset taas paljastavat suurempia hyötyjä. Mm. tutkimuksissa ei ole yleensä tarkennettu mitä manipulaatioterapialla (SMT, spinal manipulative therapy) on tarkoitettu tai minkälaista manipulaatioterapiaa koehenkilöille on annettu. Toinen tutkimusten ongelma on myös se, että ns. ”subgroup” analyysejä ei ole tehty ja kaikki selkäkipu niputetaan samaan ryhmään. Analogiana käy se, että kaikkea vatsakipua hoidettaisiin aina happosalpaajilla tai kaikkea päänsärkyä parasetamolilla tutkimatta, mikä ongelman oikeasti aiheuttaa, Hynninen sanoo.

Kirjallisuusviitteet

Ian D. Coulter, Cindy Crawford, Eric L. Hurwitz, Howard Vernon, Raheleh Khorsan, Marika Suttorp Booth, Patricia M. Herman, Manipulation and mobilization for treating chronic low back pain: a systematic review and meta-analysis, The Spine Journal (2018).

http://www.thespinejournalonline.com/article/S1529-9430(18)30016-0/fulltext Katsottu 31.1.2018

Hemmilä HM. Bone setting for prolonged neck pain: a randomized clinical trial. J Manipulative Physiol Ther 2005;28:508-15.

Hernesniemi A. Meneillään olevaa tutkimusta: jäsenkorjaaja tutkimassa ja hoitamassa potilasta. Sosiaalilääk Aikak 1992;29:181-187.

Hänninen O, Räsänen V, Zaproudina N, ym. Tuki- ja Liikuntaelinkipujen perinnehoito vanhan kirjallisuuden ja tämän päivän havaintojen valossa. Hippokrates Suomen lääketieteen historian seuran vuosikirja 2004;21:13-26.

Juho Ruskoaho VTM, tutkija, Suomen lääkäriliitto ja Lauri Vuorenkoski LT, Terveyspoliittinen asiantuntija, Suomen Lääkäriliitto. 2016. Lääkärit suhtautuvat kriittisesti uskomushoitoihin. Suomen Lääkärilehti 9/2016 vsk 71, s. 2446 – 2448.

Vertanen P, Hänninen O, Piippo S, ym. Perinnehoitojen verhottu tieto. Kalevalainen kansanparannus –säätiö; 2017.

Zaproudina N, Hänninen O, Airaksinen O. Effectiveness of traditional bone setting in chronic neck pain: Randomized clinical trial. J Manipulat Physiol Therap 2007;30:432-437.

Muut

Keskustelu kiropraktikko Juho Hynnisen kanssa 28.-31.1.2018. http://kampinkiropraktiikka.fi/kiropraktikko-fysioterapia/ Katsottu 31.1.2018

Akuutin selkäkivun hoitotutkimuksista katso World Federation of Chiropractic -sivut: http://www.wfcsuggestedreadinglist.com/acute-low-back-pain.html Katsottu 31.1.2018

 

 

Puoskarikuoro vahvistuu, mutta moniäänisyyttä näkyvissä

Aamulehti ja Maikkari yhtyivät yksiääniseen puoskarilakikuoroon. Luultavasti monet muutkin tiedotusvälineet ovat nyt äänessä. Muita sävyjä yksiäänisyyteen toi  ainoastaan Helsingin Sanomat (katso edellinen kirjoitukseni). Tässä AL 25.1.2018 Juhani Knuutin haastattelu. MTV:n juttu oli vain lyhyt siteeraus Päivi Räsäsen uskomushoitopuheista. Aamulehden Puoskarilaki-juttua en löytänyt nettilehdestä. Tässä se kännykällä valokuvattuna:

Puoskarilaki AL 25.1.2018

Aamulehti 25.1.2018 B6.

Yksiäänisyys, monotonia,  on sykähdyttävää ja kiinnostavaa. Maikkarin ja Aamulehden  kirjoituksia lukiessa tulee mieleen, että kyseessä on voimakas, uskonomainen näkemys siitä, mikä on oikeaa ja hyvää hoitamista ja mikä on turhaa, mutta samalla vaarallista.

Tässä kirjoituksessa pyrin ymmärtämään tätä hoitosinfonian monotoniaa. Tutkijana ja kansalaisena arvostan polyfoniaa, moniäänisyyttä. Siksi kirjoitankin.

Aamulehti ilmoittaa kantanaan, että Puoskarilailla on jo kiire (mielipidekirjoituksen alla ei ole kirjoittajan nimeä, joten on pääteltävä että kanta on Aamulehden oma). Se  paheksuu Lääkäriliiton ja hoitajajärjestöjen saamattomuutta puoskarien eli laitonta lääkärintointa harjoittavien ihmisten kitkemiseksi. Seuraavalla aukeamalla professori Juhani Knuuti, blogissaan huuhaahoitoja vastaan käyvä taistelija, kertoo, että ”Akupunktion hyödyt ovat pääasiassa lumetta” ja että vyöhyketerapiasta eli refleksologiasta ei voi luvata, että se hävittäisi vakavan sairauden.  Knuuti ei tutkijana käytä sanoja puoskari tai uskomushoito, vaan puhuu akupunktiosta akupunktiona ja vyöhyketerapiasta vyöhyketerapiana. Kirjoitus on – päinvastoin kuin yllä kopioitu paatos  – asiallinen.  Mikä tässä siis on mielenkiintoista?

Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen ilmiötä eli epävirallista hoitamista jo kauan seuranneena ja tutkineena, puoskarinvastustuskuoron voimallinen esiinmarssi kaikissa päämedioissa herättää muutaman kysymyksen.

Miksi valistuskampanja ei pure?

Ensiksikin, kuinka voi olla mahdollista, että näin valtaisa valistuskampanja, jota on käyty jo useita vuosia ilman merkittäviä kriittisiä ääniä, ei ole johtanut siihen, että kansalaiset lopettavat muiden kuin virallisten hoitojen käytön tai edes vähentäisivät käyttöä. (Kemppainen ym 2017, Lindeman 2011).  Ymmärtääkseni ”uskomushoito”, ”puoskarointi”/laiton lääkärintoimen harjoittaminen -termit  viittaavat terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tarjottaviin epävirallisiin hoitomuotoihin. Niitä siis halutaan kitkeä. Tosin tiedotusvälineet eivät – Knuutin Aamulehdessä ulostuloa lukuun ottamatta – juurikaan ole täsmentäneet, mitä kaikkea ne vastustavat.

Akupunktiota ja vyöhyketerapiaa ilmoitti Suomen Apteekkariliiton, Lääketietokeskus Oy:n ja Suomen Lääkäriliiton kymmenen vuotta sitten Taloustutkimus Oy:llä teettämän väestökyselyn mukaan käyttäneensä tai kokeilleensa (itse tai perheenjäsen) joskus 25 % (akupunktio) ja 21 % (vyöhyketerapia). Noin 50 %  haastatelluista ilmoitti saaneensa sekä akupunktiosta että vyöhyketerapiasta apua paljon tai erittäin paljon.  Ei lainkaan tai vain vähän apua saaneita oli oman ilmoituksensa mukaan 24 % (akupunktio) ja 29 % (vyöhyketerapia). Kyselyn tuloksia ei ole julkaistu tieteellisessä tai muussakaan lehdessä. Tuoreempia tutkimuksia (ainakaan julkisia ) ei ole. (Taloustutkimus 2008)

Onko ajateltava, että kansalaiset ovat typeriä, kun Knuutin tapaisesta valistuksesta huolimatta edelleen käyttävät näitä hoitomuotoja?  Vai vastustavatko he periaatteellisista syistä eliitin ja valtavirran terveysnäkemyksiä? Mainostetaanko epävirallisia hoitoja niin massiivisesti ja turhilla lupauksilla, että mainonnan viestit ylittävät virallisen valistuksen jollaista viime viikkoina on nähty? Vai onko niin, että asiakkaat saavat oikeasti jotakin hyötyä tällaisesta hoidosta? Jos, niin miksi?

Lääketieteen alan professorina Juhani Knuutin kuuluukin taistella sellaisia epävirallisia hoitoja vastaan, joista ei ole biolääketieteellistä tutkimusnäyttöä. Minä puolestani yhteiskuntatieteilijänä ja terveystutkijana yritän ymmärtää, miksi ihmiset niitä käyttävät ja miksi eliitti vastustaa. Kummallakin, niin Juhani Knuutilla kuin minullakin,  on haastava tehtävä. Ehkä jossain vaiheessa voimme tehdä yhteistyötä, ehkä sitten kun löytyy riittävästi yhteistä tarttumapintaa näihin ilmiöihin. Tavoite kummallakin lienee sama, eli että kansalaiset saisivat mahdollisimman hyviksi osoitettuja, käyttäjille hyödyllisiä ja taloudellisesti tehokkaita sote-palveluja. Näkökulmamme asiaan vain vaihtelevat. Ymmärrän sen rikkaudeksi, en ristiriidaksi.

Vaikea hyväksyä erilaisuutta

Toinen kiinnostava kysymys on, missä ovat muut terveystutkijat, sosiologit  ja tutkivat journalistit, jotka edes yrittäisivät selvittää tätä peruskysymystä eli  miksi kansalaiset kokevat saavansa hyötyä hoidoista, jotka eliitti tyrmää ja miksi eliitti tyrmää?

Yksi selitys tyrmäykselle saattaa ehkä olla se, että maailmankuvamme eli käsityksemme todellisuuden luonteesta on melko puhtaasti luonnontieteellinen. Sen selitysmalli ihmisestä ja hänen terveydestään on niin vallitseva erityisesti lääketieteessä, että se on ottanut paikkansa muuallakin, kuten journalismissa, hoitotieteessä ja muissakin terveystietreissä sekä sote-politiikassa. Kun vallitseva ajattelumalli ulottaa vaikutusvaltansa lähes kaikkialle, se muuttuu ehdottomaksi. Se muuttuu dogmiksi, jonka perusteista ei sovi edes keskustella. Silloin kaikenlaista siitä poikkeamista oudoksutaan. Vallitsevaa näkemystä ei siten voi kyseenalaistaa leimautumatta omituiseksi ja saamatta stigmaa otsansa. (No, keskustelenhan  minä tässä.)

Tästä on esimerkkejä satojen vuosien takaa. Käsitykset ihmisestä ja parantamisesta vaihtelevat aikojen saatossa. Keskiajalla sairautta pidettiin jumalan tuomiona ja sairauksia saivat hoitaa vain papit kirkon piirissä. Muilta parantaminen oli kiellettyä. No, kuitenkin tuonakin aikana oli lääkäreitä, jotka hoitivat kansalaisia maallisesti – salaa.

Valistus aina 1600-luvun lopulta lähtien johti nykyiseen käsityksen ihmisestä eli siihen että ihminen on pääasiassa biologinen olento ja jos hänellä jonkinlainen henkinen ulottuvuus onkin, niin se jätetään kirkon vaikutusvaltaan. Fyysinen keho on ikään kuin biolääketieteen ”omaisuutta”, sitä kuuluu hoitaa vain ja ainoastaan biolääketieteellisesti.

Tämä on nähdäkseni yleisesti  hyväksytty käsitys suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös koulutusjärjestelmä tukee tätä. Viime aikojen uskomushoitokeskustelukin viittaa siihen, että eliitti median tukemana pitää luonnontieteellistä materialistista maailmankuvaa ainoana mahdollisena (myös uskovainen Päivi Räsänen). Se olettaa (hieman yksinkertaistetusti ilmaistuna), että tietoisuus juontuu vain  ja ainoastaan fyysisestä kehosta.  Jos hoitaminen jostain syystä vaikuttaakin tunteiden, mielen ja kokemuksen kautta, niin sitä pidetään vähäpätöisempänä ja plasebona/lumeena verrattuna oikeaan kemiallis-fysiologis-biologiseen hoitoon. Mielen, ajatusten ja tietoisuuden tässä vallitsevassa ideologiassa ajatellaan emergoituvan eli kehkeytyvän fyysisestä materiasta,  ihmisen tapauksessa biologisesta kehosta. Kuitenkin se (mieli) jätetään vähän kuin hoitamisen ulkopuolella. Mukana se on mielenterveysasioissa, mutta ei niinkään puhuttaessa fyysisistä sairauksista.

Samaan aikaan luterilainen kirkko opettaa uskoa Jumalaan ja pyhään henkeen, joilla puolestaan ei ole fyysistä olemusta. Nämä kaksi institutionaalista todellisuuskäsitystä eli biologinen ruumis, jota edustaa lääketiede ja jumalallinen henki, jota edustaa luterilainen kirkkomme, ovat suomalaisessa yhteiskunnassa kaksi tärkeintä todellisuuden tulkintatapaa.

Näiden välinen jännite aiheuttaa epävarmuuden tunteita puolin ja toisin.  Uskomushoitokeskustelu ja Päivi Räsäsen rooli siinä kuvaat hyvin tätä ilmiötä. Ei oikein tiedetä – ja siksi ei kerrota ääneen, mitä vastustetaan ja miksi. Psykiatrian hoitokäytännöissä ja mielenterveyspalveluissa on myös nähtävissä hämmennystä siitä, miten ihmisten ongelmiin pitäisi vastata. Paljon kyllä keskustellaan.

Nämä kaksi instituutiota ovat statukseltaan hyvin vahvoja ja näiden ohjaamat tulkintamallit todellisuudesta  ikään kuin oikeuttavat, legitimoivat hyväksymään tai halveksimaan muita  sosiaalisen järjestyksen osia. Tutkijat  Kaarina Koski ja Juuso Järvenpää puhuvat aiheesta  artikkelissaan Kummien kokemusten tulkinta  Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken toimittamassa kirjassa Mielen rajoilla (2017) toteamalla, että Suomessa tieteellisellä maailmankuvalla ja luterilaisella kirkolla on kummallakin vakaa auktoriteettiasema todellisuuden ja sen outojenkin ulottuvuuksien selittämisessä. Tällainen tieteellinen tutkimus, jota nimitän materialistisen reduktionismin hengessä toteutetuksi tutkimukseksi, on nykyisin ehkä merkittävin todellisuutta legitimoiva tulkintakehys sille, mitä pidetään tosiasioina hoitamisessa, parantumisessa ja terveyden edistämisessä.

Sairauden ja terveyden yhteydessä lääketiede ymmärretäänkin useimmiten lähinnä kemiaan ja fysiikkaan nojaavaksi ihmisbiologiaksi, mikä tulee ilmi Juhani Knuutinkin kommentista ”Eihän meridiaanikanaviakaan ole olemassa.” Jos niitä ei biologian, fysiikan ja kemian avulla näy, niin tämän logiikan mukaan niitä ei voi olla olemassa. Niitä ei todellakaan voi todistaa biolääketieteen keinoin. Jännite piilee siinä, että tästä huolimatta ihmiset saavat parannusta ja apua perinteisestä kiinalaisesta lääketieteestä, joka soveltaa muun ohella meridiaaniajattelua – joskaan ei länsimaisen lääketieteen teorian pohjalta. Perinteistä kiinalaista lääketiedettä on tutkittu ja tutkitaan koko ajan hyvin paljon.

Ihmiset hyötyvät myös plasebosta

Kolmas pohdituttava asia on plasebo eli lume. Se tarkoittaa, että periaatteessa eli ennakko-odotusten mukaisesti vaikuttamaton aine tai muu interventio vaikuttaakin.

Selitykseksi vyöhyketerapiasta tai akupunktiosta potilaiden saamaan hyötyyn ei riitä tavanomainen biolääketieteellisen katsannon mukainen vastaus: ”Vaikutus on pelkkä lumetta, plaseboa”. Nimittäin jos näin on, niin silloin on selvitettävä, kuinka tätä lääkkeetöntä, luontoa suojelevaa ja asiakkaalle haitatonta  auttamismenetelmää voidaan hyödyntää nykyistä paremmin ja taloudellisemmin. Plasebon  tiedetään vaikuttavan oikeasti. Siinä on siis todellista ja mitattavaa vaikutusta.

Kuvaava esimerkki tähän liittyen tuli esiin plasebotutkijoiden kongressissaa Hollannissa viime keväänä. Kongressin  avausesitelmässä ”Things Not Usually Said: Unorthodox Views about Placebo” (Asioita, joista ei yleensä puhuta: epäortodoksisia näkemyksiä plasebosta) professori Ted Kaptchuk Harvardin yliopistosta muistutti, että plasebon eli lumeen fysiologista vaikutusmekanismia ei tunneta.

Joissakin tapauksissa – erityisesti kivunlievityksessä – plasebo on osoittautunut varsin tehokkaaksi. Syytä tähän ei kuitenkaan tiedetä. Kaptchuk tähdensi toivon ja potilaskeskeisen hoidon tärkeyttä kaikessa parannustyössä. Hänen mielestään toivon merkitystä käytännön hoitamisessa ei pidä vähätellä tieteeseen vedoten, vaikka kyse olisikin plasebovaikutuksesta.

Kun vielä tiedetään, että jopa avoin plasebo (potilaalle kerrotaan, että hän saa nyt plaseboa) voi vaikuttaa myönteisesti, koko vaikuttamisen ajatus saa uudenlaisen hahmon. Tutkija Claudia Carvalho Lissabonin yliopistosta on ryhmineen julkaissut ensimmäisen satunnaistetun kliinisen koetutkimuksen, joka osoittaa avoimen plasebon mahdolliset kliinisesti merkittävät hyödyt alaselkäkipujen hoidossa. Olen kirjoittanut Sosiaalilääketieteelliseen Aikakauslehteen (6/2017) raportin plasebotutkijoiden kongressista.LamppuNeljänneksi esiin nousee kysymys, onko epävirallisessa hoitamisessa (esimerkiksi vyöhyketerapiassa ja akupunktiohoidossa) ehkä jotakin sellaista, joka tuottaa plasebovaikutusta ja auttaa sitä kautta potilaita. Entäpä jos kysymys onkin jostakin aivan muusta vaikuttavasta hoidosta kuin mekaanisesta jalkapohjan painelemisesta sormella tai neulan pistämisestä ihon läpi?  Jos kyse on plasebon tuottamisesta, niin mitä asioita siihen liittyy?  Tutkijoiden on kyllä mahdollista (ja tätä on jonkin verran kansainvälisessä tutkimuksessa tehtykin) tutkia ja arvioida KOKO HOITOPROSESSIA ja hoitamisen vaikutuksia ihmiseen hänen todellisessa  hoito- ja elinympäristössään, jossa on ”mukana elämän maku” – kokemukset, tunteet, hoitosuhde auttajaan jne. Tämä on tärkeää, jotta ymmärrettäisiin,  miksi potilaat kokevat saavansa epävirallisista, eliitin tyrmäämistä hoidoista apua vaivoihinsa.

Samaa tutkimusmallia voidaan soveltaa myös virallisen järjestelmän hoitamisen tutkimukseen, erityisesti perusterveydenhuollossa.

Kaikki hyvä, jonka hyödyistä ja avusta ihmisille on näyttöä oli se plaseboa tai ei, kannattaa tutkimuksen näkökulmasta hyväksyä. Miksi hyödyllistä pitäisi vastustaa? Uskoisin, että terveyspoliittisille päättäjillekin on tärkeää löytää edullisia ja vaarattomia avun muotoja täydentämään lääke- ja leikkaushoitoja. Täydentävät hoitomuodot, kuten lukuisissa tutkimuksissa ympäri maailmaa, myös Suomessa, on osoitettu, eivät näet yleensä ole vaihtoehto lääkärin tai ylipäänsä virallisen järjestelmän hoidolle. Niitä käytetään enimmäkseen lisänä tavanomaiselle hoidolle tai terveyden edistämiseksi tai kuntoutumisen tehostamiseksi.

Aamulehti ei vastaa yllä kopioimassani jutussa,  kenen muun kuin Päivi Räsäsen mielestä täydentävien  ja vaihtoehtoisten hoitajien (joihin lehti ymmärtääkseni viittaa puhuessaan puoskareista eli laittoman lääkärintoimen harjoittajista, vaikka ei sitä avoimesti kerro) toiminnan rajoittaminen lailla on kiireellistä? Kuka sellaista lakia ajaa? Ovatko kansalaiset, hoitojen käyttäjät tätä mieltä?  Kymmenen vuotta sitten tehdyn selvityksen mukaan eivät olleet. Pitäisikö nyt asia tutkia uudestaan?  Muutoinhan ei ole mitään faktapohjaa lainsäädännölle.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Hienoa olla mukana seuraamassa, mikä muuttuu tiedemaailmassa ja mikä käytännön arjessa. Ja journalismissa. Ja mihin suuntaan.

Viitteitä
Aarva P 2017. Plaseboa tutkitaan monitieteisesti – plasebotutkijoiden konferenssi Leidenissa 2.–4.4.2017. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 2017: 54: 365–36. https://journal.fi/sla/article/view/67768

Koski K ja Järvenpää 2017. J Kumma, tulkinnat ja sosiaaliset liikkeet. Kirjassa Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Toim. Honkasalo M-L ja Koski K. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017, 271-318

Lindeman M 2011.Biases in intuitive reasoning and belief in complementary and alternative medicine. Psychology and Health, 26(3):371–382.

Kemppainen ym. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public
Health. DOI: 10.1177/1403494817733869

Taloustutkimus 2008. Kuluttajien näkemykset/kokemukset eri sairauksien parantamiskeinoista. Suomen Apteekkariliitto, Lääketietokeskus Oy ja Suomen Lääkäriliitto. Maaliskuu 2008.

Yle yhtyi puoskarilakikuoroon. Lue ”uskomushoitolain” kiinnostavia taustoja. Määrittelykamppailua?

201801 Lue, ihmettele ja tee omat johtopäätöksesi. Valotan tässä kirjoituksessa taustoja viime aikojen keskustelulle ”uskomushoitolaista” ja ”puoskarilaista”.

Taustoitan Päivi Räsäsen näkemyksiä HS 15.1.2018, Heli Saavalaisen  juttua 15.1.2018  ja Epäeettiset toimijat pitäisi karsia lailla -mielipidekirjoitusta HS 21.1.2018  sekä omaa aiheeseen liittyvä kommenttiani HS 19.1.2018

Esitän  faktatietoa tästä paljon puhutusta ”puoskarilaista”.

Jälleen kerran myös Yle on yhtynyt puoskareilla pelottelun kuoroon 23.1.2018 nettiuutisessaan. Yle viittaa Suomen Lääkäriliiton vuoden takaiseen blogikirjoitukseen, joka liittyi vuosi sitten toteutettuun vastaavaan puoskarijahtiin. Yle väittää: ”Niin sanottua puoskarilakia on valmisteltu useamman sosiaali- ja terveysministeriön kaudella, mutta hanke ei ole edennyt.” En tiedä, millaisia lähteitä toimittaja on käyttänyt, mutta väite ei pidä paikkaansa. Selitän asian alla kohdassa ”Ministerien pöydällä”. Toimittaja on varmaan kiireessä sotkenut ministerin ja  ministeriön. Jälkimmäiset eivät vaihdu kovin tiheään  kuten edelliset.

-Vähintäänkin lailla pitäisi suojata haavoittuvia ihmisryhmiä, kuten vanhuksia ja lapsia tai henkilöitä, jotka eivät itse ole kykeneväisiä arvioimaan hoidon sisältöä, toteaa ryhmäpäällikkö Kirsi Liukkonen Valvirasta. ”Suurin vaara on, että vaihtoehtohoidot aiheuttavat potilaalle vahinkoa tai syrjäyttävät sairauden tehokkaan hoidon.” Kirsi Liukkoselta on nyt kysyttävä, kuinka suuresta vaarasta on kyse? Miten vaara suhteutuu muihin näitä väestöryhmiä uhkaaviin vaaroihin sote-järjestelmässä? Miten laki käytännössä voi suojata potilasta? Mitä ”vaarallisia vaihtoehtohoitoja” laki koskisi?

Puoskarilla tarkoitetaan laitonta lääkärintoimen harjoittamista. Uutisessa Yle yhdistää luonnon keskellä järjestetyt hiljentymisretriitit laittomaan lääkärintoimintaan. Vaikuttaa erikoiselta. Ylen logiikan mukaan laittomaksi lääkärintoimen harjoittamiseksi olisi samalla tavoin nimettävä  myös mindfulness-meditaatiohetket ja joogatunnit. Niissä tavoitteena on retriittien tavoin kehomielen hyvinvointi, johon pyritään vaikuttamalla sekä kehoon että mieleen. Enkeli, tuo vuosituhansia vanha kulttuurinen konstruktio, jota Ylen juttu päivittelee, on mielen tuote. Enkeli ei ole materiaalinen lääke. Se ei kilpaile lääkärin kanssa.

Saat valaistusta tähän kiinnostavaan median puoskariretoriikkaan tutustumalla Jonimatti Joutsijärven tutkielmaan, joka koski vaihtoehtohoitojen sääntelyä pohtineen valtioneuvoston asettaman työryhmän työtä. Se on todella mielenkiintoinen. Suosittelen sitä kaikille puoskaritoimittajillekin. Ja muillekin.

Juuri tuon työryhmän dokumentteihin koko julkinen puoskarilakikeskustelu on jo vuosia nojannut. Se on sikäli hämmästyttävää, että keskustelussa on systemaattisesti unohdettu, ohitettu tai tietoisesti sivutettu faktoja, jotka eivät tue vallitsevaa Ylen (ja pitkälti muidenkin päämedioiden) puoskarilakiretoriikkaa. Tämä panee miettimään nykyistä terveysjournalismin tasoa ja laatua.

Mitä on puoskarilain ja uskomushoitolain taustalla?

Julkista keskustelua täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista ja niiden sääntelyn tarpeesta on käyty jo ainakin 30 vuotta, mutta lainsäädännön muutoksia ei ole tullut. Aihepiiristä on tosin kiistelty paljon aikaisemminkin, jo 1900-luvun alkupuolella, jolloin  kiistakumppaneita olivat lääkärit ja kansanparantajat.

Nykyisin kiistaa voisi nimittää terveydenhuollon virallisesti rekisteröityjen ammattilaisten (Valviran rekisterissä) ja muiden hoitajien (epävirallisten, enemmän tai vähemmän koulutettujen) väliseksi kädenväännöksi. Kuitenkaan kiistojen rajapinta ei läheskään aina määrity vain näiden kahden ryhmän mukaan. Kenttä on monimuotoisempi ja sekoittunut.

Mediakeskustelussa sekoittuvat lisäksi termit uskomushoito, tieteelliseen näyttöön perustuva hoito, täydentävä hoito, vaihtoehtohoito,  luontaishoito ja virallinen ja  epävirallinen hoito. Käytännössä, todellisessa elämässä näitä kaikkia ”hoitamisen lajeja” on sekä terveydenhuollon sisällä että sen ulkopuolella.

Ministerien pöydällä

Julkisuudessa on jo vuosien ajan aina silloin tällöin väitetty, että vaihtoehtohoitojen rajoituksia koskeva lakiesitys on  valmiina sosiaali- ja terveysministeriössä odottamassa parlamentaarista käsittelyä. (esim. Aamulehti 24.2.2017)  ja että tällainen laki pitäisi säätää (esim. Yle 23.1.2018,  HS uutinen ja Päivi Räsäsen mielipidekirjoitus 15.1.2018).

Asiaa ovat pitäneet mediassa vireillä ”uskomushoitolakia”, toiselta nimitykseltään ”puoskarilakia”, lobbaavat tahot, lähinnä lääkärikunnan edustajat.

He ovat kertoneet ”faktatietona” toimittajille ja sitä kautta kansalaisille, että sosiaali- ja terveysministeriön (STM) asiantuntijatyöryhmä on jo vuonna 2009 esittänyt tällaista lakia. On päivitelty ministerien haluttomuutta viedä lakiluonnosta eteen päin ja hienovaraisesti vihjattu, että ministerit ovat vellihousuja, kun eivät uskalla lähteä ajamaan hyvää asiaa.

Tavallista kansalaista varmasti myös ihmetyttää, miksi mitään ei tapahdu, vaikka asiasta kovasti puhtaan.  Miksi mitään ei ole tapahtunut yhdeksään vuoteen? Miksi lakiluonnos makaa STM:ssä vuodesta 2009?

Erimielinen asiantuntijaraportti

Tunteita nostattava lakiluonnos, jossa ehdotetaan rajoituksia vaihtoehtohoitajien toiminnalle, todellakin sisältyy STM:n julkaisuun vuodelta 2009. Kannattaa lukea sekä julkaisu että itse lakiluonnos, jos haluaa ymmärtää jupakan taustaa.

Miksi asiaa ei siis ole viety eteenpäin? Siksi, että on jotakin, mistä sensaatiohakuisissa mediateksteissä on vaiettu. Ei ole kerrottu yhtä olennaisen tärkeää asiaa.

On unohtunut kertoa, että asiantuntijatyöryhmä oli erimielinen. Osa ryhmän jäsenistä ja osa 149 organisaatiosta, joilta oli pyydetty lausunto lakiluonnoksesta, vastustivat ryhmän enemmistön raporttiin kirjoittamaa versiota ehdotetuksi laiksi. Työryhmässä ei rakentunut yhteistä käsitystä, konsensusta tästä kiistanalaisesta asiasta eri toimijoiden välille. Lakiluonnos on luettavissa raportin sivulla 84. Raportista voi myös lukea perustelut eriäville mielipiteille.

Demokraattisessa maassa valtioneuvoston asettamissa työryhmissä, kuten STM:n ryhmässäkin oli, on aina useita eri aloja ja suuntauksia edustavia asiantuntijoita sekä eri intressiryhmien edustajia. Näin demokratia toimii.

Jos asiantuntijatyöryhmä sekä lisäksi osa lausunnon antajista ovat voimakkaasti erimielisiä, poliitikkojen on hankalaa ottaa ryhmän raporttia niin vakavasti, että he lähtevät viemään asiaa eduskunnan käsittelyyn.  Politiikka on konsensuksen hakemista, sopivien ja mahdollisimman monille hyväksyttävien ratkaisujen tekoa ja neuvottelutuloksen etsimistä. Todennäköisesti tämän takia erimielisen työryhmän lakiluonnosta ei ole otettu lain valmisteluun. Näin politiikka toimii.

Aiheesta kirjoittaneet journalistit ovat purematta nielaisseet ”uskomushoitolain” lobbareiden esittämät mielipiteet tosiasioina.  Jopa itse STM:n työryhmän kokoonpanoa on jälkikäteen karkeasanaisesti paneteltu. Yle jopa julkaisi STM:n työryhmästä tällaisen mielipiteen ”uutisessaan” noin kaksi vuotta sitten:

Työryhmän tarkoitus oli suitsia puoskarointia – ja mukana oli puoskareita, mikä on käsittämätöntä. Sama asia kuin jos puuhattaisiin lakia järjestäytyneestä rikollisuudesta ja paikalla olisi liivijengiä.”

Yle siis rinnasti yhden ihmisryhmän – eli terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella toimivat hoitajat –  järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja liivijengeihin.

Nykyisin tällaista ei onneksi enää pääse tapahtumaan. Toivon niin.  Toimittajat ovat valveutuneempia. Journalismi, joka ei edes kysy solvatun väestöryhmän kantaa, on mielestäni kyvytön vastustamaan kaikenlaista lobbausta. Lobbaus voi nimittäin  verhouta asiantuntijuuden kaapuun. Tällaisen terveysjournalismin aika on ohi niin pian kuin tietämys hoitamisen kentällä käytävistä kiistoista lisääntyy.

Tietämys lisääntyy, kun tutkijat ja tutkivat journalistit ovat töissä avoimin silmin ja mielin.

Ikkuna

Miten valtioneuvoston asettama  vaihtoehtohoitojen työryhmä toimi?

Tätä asiaa tutki Jonimatti Joutsijärvi pro gradu tutkielmassa TERVEYSKULTTUURIN MÄÄRITTELEMÄTÖN TOISEUS. Epävirallisen terveydenhoidon määrittelykamppailu suomalaisessa lakisääntelytarvekeskustelussa. (Turun yliopisto 2014).

Hän selvitti STM:n työryhmän sisäistä määrittelykamppailua. Sillä hän tarkoitti  hoitamiseen liittyvää valtataistelua, jota käydään määritelmien, termien ja sanojen avulla:  miten ja kenellä on valta määritellä epävirallisen terveydenhoidon luonne, asema ja oikeutus Suomessa. Hän kävi läpi työryhmäraportin valmistelun asiakirjoja, joita olivat ministeriölle lähetetyt eri intressiryhmien kannanotot, muistiot ja lausunnot vuosina 2008-2009 sekä itse raportti. Metodi oli diskurssianalyysi.

Määrittelykamppailun Joutsijärvi ymmärsi osaksi terveyskulttuurin muutosprosessia, joka on parhaillaan käynnissä. Kysymys oli myös maailmakuvien välisistä kiistoista.

Seuraavassa tiivistän Jonimatti Joutsijärjen kiinnostavan, taustoja valaisevan tutkielman tuloksia ja johtopäätöksiä. Tiivistäminen on aina tiivistäjän eli tässä tapauksessa minun tulkintaani ja valintaani, joten kannattaa itse lukea tutkielma  Turun yliopiston kirjaston nettisivuilla.

Kuka puhuu ja kuinka argumentoi?

Miten eri intressiryhmät puhuivat lausunnoissaan ja kannanotoissaan  vaihtoehtohoidoista?

Vastustajat argumentoivat hoitojen riskeistä ja muista haitoista tavoitteenaan hoitojen käytön ja tarjonnan rajoittaminen. Argumenteissa ei vedottu hoitojen vaaroista todistaviin tutkimuksiin, vaan yksittäistapauksiin väärinkäytöksistä.

Puolustajat todistelivat hoitojen riskittömyyttä ja hyötyjä vetoamalla hoitomuotoja ( kuten kalevalaista jäsenkorjausta, kiropraktiikka ja homeopatiaa) koskeviin tutkimuksiin. Niillä haluttiin osoittaa, että puheena oleva hoitomuoto on tieteellisen näytön nojalla virallistettavissa. Strategian logiikka oli, että näyttöön perustuvan hoitomuodon on saatava samanlainen tai samanarvoinen yhteiskunnallinen ja laillinen asema kuin nykyisillä terveydenhuollon hoidoilla on. Puolustuspuhe vetosi tällä tavoin ulkopuoliseen tieteelliseen asiantuntijuuteen ja näin pyrki määrittelemään uudelleen virallisuuden rajoja olettaen, että virallinen taho eli STM ja koko työryhmä joutuisivat  reagoimaan tieteellisiin tutkimuksiin myöntämällä niiden totuudellisuus tai kumoamalla ne.

Näin ei tapahtunut. Joutsijärven mukaan ministeriö (STM) lausuntojen vastaanottajana ja teknisenä sihteerinä  ei ottanut lähetettyjä tutkimusaineistoja huomioon loppuraportissa tai lakiehdotuksessa, eikä niitä referoitu raporttia edeltävien lausuntojen yhteenvedossa tai raporttia kommentoivien lausuntojen tiivistelmissä.

(Liina: Minusta tämä tuntuu hämmentävältä… voiko näin olla?)

Näyttöä voi vastustaa kumoamalla lähteiden todistusvoima ”vahvemmilla” tutkimuksilla tai kovakorvaisesti, kuten ministeriö teki eli vaikenemalla ja sivuuttamalla ne. Näin tieteellisen argumentaation velvoittavuus voitiin kiertää. Joutsijärvi toteaa, että muilta osin lausunnon antajien mielipiteet on työryhmän loppuraportissa otettu huomioon melko kattavasti.

Lääketieteen ja politiikan käytännöt näyttävät Joutsijärven mukaan samojenkin tahojen lausunnoissa suhtautuvan päinvastaisin tavoin näyttöön potilasturvariskeistä. Näyttöön perustuvan politiikan periaatteen mukaisesti potilasturvariskit tulisi osoittaa tutkimustiedolla. Kuitenkaan epävirallisten hoitojen potilasturvariskeistä Suomessa ei ole tieteellisiä tutkimuksia eikä siten näyttöä. Vaatimus hoitojen käytön rajoittamisesta ei siis perustukaan näyttöön.

Joutsijärvi kysyykin, onko kyse vain lääketieteen sosiaalisen aseman pönkittämisestä asenteellisella puheella, jota laajan todistusaineiston puuttuessa perustellaan yleistyksillä ja anekdooteilla?

(Liina: Ohhoh, onpa kova kysymys.)

Työryhmäraportin, siinä olevan eriävän mielipiteen ja lausuntojen  argumentaation perusteella Joutsijärvi päättelee, että ryhmä ei onnistunut nostamaan esiin koko keskustelua, joka epävirallisen terveydenhoidon roolista Suomessa oli käynnissä.

Keskustelu olisi kuitenkin tarpeellista, jotta useimpia osapuolia tyydyttävää lainsäädäntöä tai muita virallisia päätöksiä ja toimia voitaisiin tehdä.

Kuinka vakavia potilasturvaongelmat ovat?

-Potilasturvaongelmat, joita ratkomaan työryhmä perustettiin, ovat oletettavasti pysyneet samoina, koska konkreettisia ratkaisuita ongelmiin ei tähän mennessä ole tehty, pohtii Joutsijärvi vuonna 2014. Hän kysyykin, kuinka vakavia ongelmat mahtavat olla, kun niitä esiin nostaneet tahot eivät ole näkyvällä tavalla puuttuneet prosessin hidastumiseen.

(Liina: Vuonna 2018 sääntelyprosessi on edelleen kesken. Vain ”vanhan” eli vuoden 2009 ”erimielisen” lakiluonnoksen lobbarit ovat saaneet äänensä julkisuuteen. Muita ääniä ei juuri ole kuulunut. Miksi?  Miksi STM kaikkia kansalaisia edustavana terveysasioista päättävänä elimenä ei  tee  mitään konsensuksen löytämiseksi eri intressiryhmien välillä? Jos potilasturvallisuus todella huolestuttaa, ratkaisua on ryhdyttävä etsimään potilaiden turvaksi?  On mahdollista luonnostella parempi, kansalaisten ja eri intressipiirien hyväksyttävissä oleva lakiehdotus demokratian periaatteiden mukaisesti. Sitä paitsi laki ei ole ainoa keino ratkaista ongelmia. Mikähän tämän pysähtyneisyyden eli jumin taustalla on?)

Työryhmä näytti suoriutuvan tehtävästään epätyydyttävästi. Se selvitti vaihtoehtohoitojen nykytilaa puutteellisesti. Löydökset potilasturvariskeistä eivät tue lakiesityksen kaltaisen sääntelyn hyödyllisyyttä.

Entä kansalaiset-käyttäjät? Terveyttä edistävät vaikutuksetkin kaipaavat selvitystä

Potilasturvallisuusongelmat ovat tärkeä, mutta yksinään ne ovat riittämätön näkökulma epävirallisen terveydenhoidon sääntelyyn ja hyödyntämiseen nyky-yhteiskunnassa. Myös hoitomuotojen terveyttä edistävät sekä sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset tulisi selvittää. Kuluttajien/potilaiden näkökulmaa työryhmän työskentelyssä ei otettu ollenkaan huomioon.

Potilasturvaongelmien ratkaisun ei pitäisi vaikeuttaa terveydelle hyödyllistä tai neutraalia toimintaa. Tämä ei ole suotavaa myöskään ammatinharjoittamisen vapauden nimissä.

Joutsijärven päätelmien mukaan luonnontieteelliselle tutkimukselle vieraisiin maailmankuviin perustuvien ammattien harjoittaminen on useimmiten uskonnonvapauden alainen oikeus sikäli, kuin ne eivät riko lakia. Kun käyttäjien tiedetään pitävän vaihtoehtohoitoja lääketiedettä täydentävinä, Joutsijärvi kysyykin, miksei tätä oteta käyttäjien elämään vaikuttavan lainsäädännön lähtökohdaksi. Ja miksi ylipäänsä katsotaan tarpeelliseksi nähdä hoidot vaihtoehtoisina.

Käytäntö ja käyttötutkimuksetkaan eivät tue tällaista vaihtoehtoisuuden näkemystä.

Patsas muodostunut metsästä rajattu vaaka

Tutkimustietoa vaihtoehtohoitojen haitoista ja hyödyistä tarvitaan

Helsingin Sanomat julkaisi tänään 19.1.2018  kommenttini Päivi Räsäsen  mielipidekirjoitukseen HS 15.1.2018.  Teemaa käsitteli myös HS:n uutinen 15.1.2018, jossa Lääkäriliitto otti asiaan kantaa Räsästä tukien.

Yksityiskohtaisemmin tarkastelen mielipidekirjoituksen ja uutisen sisältöä jutussani Uskomaton uskomushoitolaki ja kirjoituksessa, jossa koskettelen myös Ruotsin potilasturvallisuuslakia ja Ruotsin hallituksen meneillään olevaa selvitystä siitä, kuinka  potilaiden lisääntynyt osallistuminen ja potilasturvallisuus voidaan taata muussa kuin vakiintuneessa hoidossa.

Suomessakin saattaisi olla hyödyllistä  ottaa viralliseen kielenkäyttöön neutraali termi ”muu kuin vakiintunut hoito” vaihtoehtohoidon sijaan? Vaikuttaisi järkevältä, sillä käyttäjätutkimusten mukaan näitä ”muita” ei yleensä käytetä vaihtoehtona ”vakiintuneelle”, vaan niiden ohella ja lisänä.

Kommenttini HS 19.1.2018:

Tutkimustietoa vaihtoehtohoitojen haitoista ja hyödyistä tarvitaan

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia.

Julkaistu: 19.1. 2:00          

Lääkäri ja kansanedustaja Päivi Räsänen (kd) kirjoitti (HS 15.1.), että ”sairaita tulee suojata uskomushoitojen haitoilta esimerkiksi Ruotsin mallin mukaisesti”.

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia. Termi ”uskomushoito” on vieras tieteellisessä kirjallisuudessa ja lakiteksteissä. Se on epäselvä eikä kerro, että uskomushoitamista eli tieteellisesti tutkimattomia käytäntöjä on ­sekä terveydenhuollon sisällä että sen ulkopuolella. Termi on vakiintunut mielipidekirjoituksissa.

Ruotsin potilasturvallisuus­laki säätää terveydenhuollossa ja sen ulkopuolella toimivien henkilöiden ammattityöstä, ei hoitomuodoista, aineista tai vanhempien vastuista. Se ei voi ratkaista hopeavesiongelmaa ja rokotusvastaisuutta. Ratkaisuvinkkejä saattaa tulla Tampereen ja Turun yliopistoissa aloitetusta tutkimuksesta Vaihto­ehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään.

Ruotsin hallitus on asettanut komitean selvittämään kevääseen 2019 mennessä, kuinka potilaiden lisääntynyt osallistuminen ja potilasturvallisuus voidaan taata muussa kuin vakiintuneessa hoidossa.

Aihe on tärkeä meilläkin. Kolmannes aikuisista käyttää täydentäviä hoitoja vakiintuneen hoidon ohella ja lisänä. Tutkimustietoa haitoista ja hyödyistä tarvitaan, myös lainvalmistelua varten.

”Uskomushoidon” ja ”tieteellisen hoidon” vastakkainasettelu kuvaa huonosti hoitamisen monimuotoista kenttää. Tarvitsemme asiallista ja tieteellistä keskustelua.

Pauliina Aarva

yhteiskuntatieteiden tohtori,

dosentti, terveystutkija, Tampere

  

 

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia

Korakrit Arunanondchai20180106_133249 (7)

Osa Korakrit Arunanondchain teoksesta Kiasmassa 6.1.2018

Hesari ei julkaissut kommenttiani Päivi Räsäsen uskomushoitoajatelmiin (HS 15.1.2018). Soitin tänään 18.1.2018 toimitukseen ja sain vastauksen, että juttuni oli liian pitkä. Lyhensin sen suunnilleen puoleen alkuperäisestä, ja lähetin uudestaan. Julkaisen pitkän version nyt tässä.  Olen kopioinut Räsäsen koko kirjoituksen alle, jotta  kommenttivastaukseni  tulee ymmärretyksi asiayhteydessään ja jotta nekin, jotka eivät ehkä saa HS:n nettiversiota auki, voivat tutustua tekstiin.  Lyhennetyn version julki tuloa Hesarissa jään odottelemaan. Ehkäpä huomenna. 

Pyrkimykseni on tuoda esiin tutkimustietoon perustuvia toisenlaisiakin näkemyksiä kuin ”uskomushoitojen vaarallisuutta” julistavat kirjoittajat ovat systemaattisesti esittäneet jo ainakin parikymmentä vuotta Hesarissa, Ylessä, Aamulehdessä, Turun Sanomissa ja muissakin päälehdissä lähes puhdaslinjaisesti. En ole kertomassa ns. ”vaihtoehtoisia faktoja” eli valheellista tietoa,  vaan faktoihin perustuvia näkemyksiä, jotka ovat saaneet valtavirtamediassa kovin vähän ja monesti vinoutunutta huomiota. Räsäsen teksti on räikeä esimerkki terveysviestinnän vinoumasta. 

Ei minulla ole harhakuvitelmia vallastani vaikuttaa keskustelukulttuuriin ja tiedotusvälineiden sisältöön. Teen vain sen, minkä älyllinen ja sydämeni rehellisyys edellyttää. Toimin niillä resursseilla ja niissä kanavissa, jotka minulle avautuvat.  Se ei ole paljon valtaisassa median sekä terveys- ja tiedeyhteisön koneistossa, mutta olen kiitollinen vähästäkin.   

Päivi Räsäsen kirjoitus

Päivi Räsänen HS:n mielipide­­palstalla: Ihmisiä pitää suojata lailla uskomus­hoitojen haitoilta

Kun kyseessä on hengenvaarallinen sairaus, lainsäädännön tulee sallia vain vaikuttaviksi ja riittävän turvallisiksi osoitetut hoitomuodot.

Ihminen on kokonaisuus. Jo huomioiduksi tulemisen kokemus lisää hyvinvointia.

Ongelma syntyy, kun hoito aiheuttaa vakavia terveyshaittoja, tai kun hyödytön hoito viivästyttää vaikuttavan hoidon saamista. Suomessakin on ollut tilanteita, joissa uskomushoidosta on koitunut vakavaa terveysvaaraa. Kuluttajansuojan kannalta on kestämätöntä, jos lupaukset hoidon vaikuttavuudesta osoittautuvat katteettomiksi.

Etenkin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla on levinnyt villitys markkinoida hopeavettä terveystuotteena ehkäisemään bakteerien ja virusten leviämistä. Sitä mainostetaan käytettäväksi myös lapsille ja raskauden aikana.

Äiti kertoi Ylen Spotlight-ohjelmassa panevansa hopeavettä lapsensa tuttipulloon. Poliisi on käynnistänyt esitutkinnan, ­onko äiti syyllistynyt lapsensa pahoinpitelyyn. Ei ole osoitettu, että hopeavedellä olisi minkäänlaisia terveyshyötyjä. Jo muutaman ruokalusikallisen annos voi johtaa myrkytykseen. Se kertyy elimistöön, esimerkiksi aivoihin, ja suoraan istukan läpi ­sikiöön.

Uskomushoitoihin kytkeytyy myös ideologinen rokotusten vastustaminen. Rokotukset ovat lääketieteen historian kustannustehokkaimpia ja merkittävimpiä terveysinvestointeja. Niiden avulla on voitettu tappavia tauteja, ja ne estävät vuosittain 2–3 miljoonan lapsen kuoleman.

Rokotteen ottaminen suojaa rokotettua, mutta se on myös vastuullista lähimmäisyyttä niitä kohtaan, joiden puolustus­kyky on heikko.

Vanhuksille, syöpäpotilaille tai pikkulapsille influenssa voi olla hengenvaarallinen, ja rokotteella voi estää itseään tartuttamasta heitä.

Mitä laajemmin väestöä rokotetaan, sitä heikompi on epidemia ja sitä paremmin puolustuskyvyltään heikot selviytyvät. Laumasuoja pelätyn tuhkarokon leviämistä vastaan syntyy, kun 96–99 prosenttia väestöstä on rokotettu.

Rokote annetaan vasta yli vuoden iässä, jota ennen lapsi on laumasuojan varassa. Terveydenhoitohenkilöstön oman rokottautumisen tulisi olla itsestäänselvyys.

Tarvitsemme uskomushoitoja koskevan lainsäädännön. Sairaita tulee suojata uskomushoitojen haitoilta esimerkiksi Ruotsin mallin mukaisesti. Ruotsin mallissa syöpäsairaita, raskaana olevia tai alle 8-vuotiaita lapsia ei voi hoitaa kuin henkilö, jolla on lainmukainen terveydenhoidon koulutus.

Kun kyseessä on hengenvaarallinen sairaus, lainsäädännön tulee sallia vain vaikuttaviksi ja riittävän turvallisiksi osoitetut hoitomuodot.

Terveydenhuollon tarjoamien hoitojen ja uskomushoitojen tulee erottua toisistaan selkeästi markkinoinnissa, terveysneuvonnassa ja hoitoon hakeuduttaessa.Päivi Räsänen, kansanedustaja (kd), lääketieteen lisensiaatti, Riihimäki

Hesariin lähetetty kommenttini, joka on julkaistu lehdessä lyhyemmässä muodossa 19.1.2018

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia

Kansanedustaja Päivi Räsänen vaatii (HS 15.1.2018) Suomeen uskomushoitoja koskevaa lainsäädäntöä Ruotsin mallin mukaan. Ruotsissa sellaista ei ole.  Siellä on potilasturvallisuuslaki (Patientsäkerhetslag 2010:659).

Tieteellisessä kirjallisuudessa termiä ”uskomushoito” ei käytetä. Se ei sovi lakiteksteihinkään, koska se on epäselvä. Se ei kerro mitään siitä, kuinka uskominen, luottamus ja kohdatuksi tuleminen ovat osa kaikkea hoitamista. Uskomushoitoa on sekä terveydenhuoltojärjestelmän sisällä että sen ulkopuolella. Termi on vakiintunut vain Suomessa mielipidekirjoituksissa ja tunteisiin vetoavassa puheessa.  

Ruotsin potilasturvallisuuslaki säätää terveydenhuollossa ja sen ulkopuolella toimivien henkilöiden ammatillisesta toiminnasta. Ruotsissa muu kuin virallinen terveydenhuoltohenkilöstö ei saa ammattimaisesti diagnosoida tai hoitaa kenenkään sairautta tai tilaa, joka on syöpä, diabetes, epilepsia, raskaus tai synnytys, ei saa käyttää nukutusta, hypnoosia tai radiologisia menetelmiä, antaa kirjallisia ohjeita ilman potilasta tutkineen ja hoitaneen henkilön tutkimusta, ei saa hoitaa alle 8-vuotiaita eikä saa sovittaa piilolinssejä.

Laki ei puutu siihen, mitä vanhemmat pistävät lastensa suuhun, ei myöskään myytäviin tuotteisiin. Ruotsin esimerkki on sopimaton Päivi Räsäsen esille nostamien hopeavesiongelman ja rokotusvastaisuuden ratkaisemiseksi.  

Vinkkejä saattaa tulla vastikään käynnistyneestä Tampereen ja Turun yliopistojen yhteisestä tutkimuksesta ”Vaihtoehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään”.   

Ruotsissa työskentelee parhaillaan hallituksen nimeämä komitea tekemässä selvitystä ja ehdotuksia siitä, kuinka ”potilaiden lisääntynyt osallistuminen ja potilasturvallisuus muussa kuin vakiintuneessa hoidossa” toteutuu ja turvataan Ruotsissa. Työ valmistuu keväällä 2019.  http://www.regeringen.se/rattsdokument/kommittedirektiv/2017/04/dir.201743/.

Aihe on tärkeä Suomessakin. Kolmannes aikuisista käyttää täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja eli muuta kuin vakiintunutta hoitoa.  Osuus on hieman suurempi kuin Euroopassa keskimäärin. Vaikka näitä  hoitomuotoja käytetään lähes aina vakiintuneen hoidon tukena ja lisänä, esimerkiksi osana kuntoutusta ja terveyden edistämiseksi, tutkimustietoa tarvitaan yleisimpien hoitomuotojen hyvinvointivaikutuksista (haitoista ja hyödyistä) yksittäisille kansalaisille ja koko kansanterveydelle. Tieto on välttämätöntä myös lainvalmistelussa.  

Tieteellisesti tutkitun ja tutkimattoman hoitamisen kenttä on paljon vivahteikkaampi ja monimutkaisempi kuin Päivi Räsäsen esittämä yksinkertaistettu vastakkainasettelu ”uskomushoito” vs. ”tieteellinen hoito” antaa ymmärtää. Vastakkainasettelun sijaan tarvitsemme avointa, asiallista ja tieteellistä keskustelua.

Pauliina Aarva, yhteiskuntatieteiden tohtori, dosentti, terveystutkija, Tampere

Yksityiskohtaisempi Päivi Räsäsen kirjoituksen tarkastelu on edellisessä blogikirjoituksessani Uskomaton uskomushoitolaki

Lopuksi

Koska eri tahoilla tunteet tässä ”uskomus-, vaihtoehto- tai täydentävä hoito” -kysymyksessä  käyvät kuumina, muistutan jälleen kerran, että vastustan pseudotieteellistä puhetta kaiken hoitamisen, parantamisen ja lääkitsemisen yhteydessä. Ollakseen rehellinen jokaisen tiedekortilla ratsastajan on hyvä muistaa, että läheskään kaikki, mitä kutsutaan hoitamiseksi, parantamiseksi tai lääkitsemiseksi niin virallisella kuin  epävirallisellakin terveyden ja sairauksien hoidon kentällä, ei ole tieteellisin menetelmin tehokkaaksi todistettua. Tästä seikasta ei vain kovin paljon puhuta.

En ole ajamassa minkään tuotteen, hoitomuodon tai hoitajaryhmän etua tai asiaa. Vastustan kaikkia ihmisille vaarallisia aineita, menetelmiä ja toimenpiteitä sekä huijausta ja valehtelua sekä kaikenlaista hoitamiseen liittyvää manipulointia, kuten myös manipuloivaa ja yksipuolista terveysiestintää. 

Kiinnostukseni täydentäviä hoitomuotoja kohtaan heräsi kymmenisen vuotta sitten suuresta ihmetyksestä. Tarkkaillessani parantamisen ja terveyden edistämisen maailmaa ympärilläni mieleen nousi voimakkaana kysymys: ”Kuinka voi olla mahdollista, että fiksut ihmiset käyttävät hoitomuotoja, joita eräät Suomen johtavat terveysalan vaikuttajat nimittävät puoskaroinniksi, uskomushoidoiksi ja vaaralliseksi huuhaaksi?” Vastauksia olen jo löytänytkin, mutta kysyttävää on edelleen.  Aihe on kiehtova. Julkisesta keskustelusta ja yksityisesti saamistani reaktioista päätellen myös erittäin tärkeä.

Pyrkimykseni on lisätä tutkimustietoon nojaavaa, avointa ja asiallista keskustelua ilmiön ”täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot” monimuotoisuudesta. Tavoitteeni on, että tiede- ja sote-ammattilaisten yhteisöissä tätä ilmiötä sen eri ulottuvuukissa (merkitys yksilöille ja kansanterveydelle, haitat, hyödyt, laajuus, yhtymäkohdat ja eroavuudet virralliseen systeemiin verrattuna, taloudellisuus, ammatillisuus, itsehoito jne.) pystyttäisiin  tarkastelemaan kiihkottomasti ja puolueettomasti virallisen ja epävirallisen terveydenhoidon muodostaman kokonaisuuden osana. Täydentävistä hoidoista on haittoja, mutta niistä on tutkitusti myös hyötyjä. Kokonaiskuva ei siis ole polarisoitunut, mustavalkoinen, vaan vivahteikas. Tämä kuva kiinnostaa minua.

Terveyden edistämisen tutkijana en voi ummistaa silmiäni siltä tutkitulta faktalta, että kansainvälisten vertailujen mukaan kohtuullisen hyvin toimivan virallisen terveydenhuoltojärjestelmämme ulkopuolellakin tarjotaan avun muotoja, joista ihmiset todellisessa, arkisessa elämässään oikeasti hyötyvät. He saavat tutkitusti tukea parantumiseensa ja terveytensä hoitoon.  Joskus tuntuu, että tämä hyötyasia on sen luontoinen tabu, että siitä ei saisi lainkaan puhua julkisesti joutumatta epäilyttävän ihmisen maineeseen. Puhun silti. Minusta on valheellista,  että haitoista revitetään säännöllisin väliajoin monen palstan juttuja käyttäen joka kerran yhtä ja samaa, nyt  26 vuotta vanhaa kuolemaesimerkkiä (ks. edellinen kirjoitukseni Uskomaton uskomushoitolaki). Minusta tällainen on vinoa ja journalistisesti laiskaa toimintaa. Siksi puhun.  

Aiheeseen liittyy vahvoja hoitoideologisia näkemyksiä niin Lääkäriliiton ja yliopistojen lääketieteellisten tiedekuntien  kuin täydentävien hoitojen organisaatioidenkin (kuten eri hoitomuotoja edustavat yhdistykset) sisällä. Mutta ideologiat eivät ole ehdottomia ja täysin polarisoituneita. Niiden rajat eivät ole tarkkaan määrittyneitä, yksiselitteisiä ja muuttumattomia. Terveys- ja hoitokäsitysten liikettä tapahtuu eri suuntiin.  Maailma muuttuu koko ajan.  Tämäkin on kiinnostavaa.

Kirjoitusta on päivitetty 19.1. 2018: lisätty linkki 19.1.2018.