Tag Archive | Altai

Arktikumissa

Juna lähestyy Rovaniemeä torstaiaamuna. Aurinko ei ole vielä noussut. Makuuvaunu kolkkaa. Kohta ollaan perillä.

Herään. Kuulen kovalla äänellä lausutun äänen: ”Palvo.” Kavahdan.

En ymmärrä, mitä tämä tarkoittaa. Jokunen vuosi sitten tapahtui saman tyyppinen juttu. Kuulin äänen ”Kultajärvi”. Viime syyskuussa sitten matkustin Kultajärvelle, Venäjän Altaille. Matkasta kirjoitin pari kuukautta sitten.

Mutta nyt kuulen: PALVO! Rovaniemen junassa. Mitä tässä pitäisi palvoa. Tuntuu oudolta ja kummalliselta.

P1020206

Vastaus tulee pikemmin kuin kuvittelenkaan.

Professori Mihály Hoppál, Unkarin tiedeakatemian Etnologian instituutin johtaja, kansainvälisesti tunnettu shamanismin tutkija aloittaa esitelmänsä siperialaisista kalliomaalauksista: ”Muinaisissa shamanistisissa kulttuureissa eläimet olivat olennainen osaa niin arkea kuin hengen elämääkin.”

Shamanism, Sybolism and Culture –seminaari tiede- ja kulttuurikeskus Arktikumissa alkaa. Kaksi päivää kuunnellaan esityksiä ja keskustellaan.

Ihmishahmoja kalliokaiverruksissa Altailla, Siperiassa.

Ihmishahmoja kalliokaiverruksissa Altailla, Siperiassa.

-Eläinhahmot ovat siperialaisissa kalliomaalauksissa enemmistönä.  Ihmisiä ja muita symboleita on yhteensä suunnilleen saman verran kuin eläinhahmoja, Hoppál toteaa.  .

Joku kuulija kysyi, miksi shamaanit olivat niin kiintyneitä eläimiin. Nehän ovat ihmistä tyhmempiä. Mitä ne voivat antaa?

Hoppál vastasi, että muinoin ei ajateltu niin, vaan eläimillä katsottiin olevan myyttistä voimaa.

-Siperian alkuperäiskansat elivät luonnon sisällä, osana sitä, pyhien puiden, metsien ja eläinten keskellä. Karhut, lumileopardit, sudet, hirvet ja hevoset olivat ihmisen ”elämää”, ne tarjosivat suojaa, ruokaa ja lämpöä. Ne saattoivat olla myös vaarallisia. Siksi niitä kunnioitettiin.

Symbolien välityksellä kalliomaalauksissa tiedotettiin yhteisön arvoista, tavoista ja ajattelusta. Kiven pintaan vuosituhansia sitten hakatut symbolikuvat välittävät meille muinaista kulttuuria, jota arkeologit ja antropologit tutkivat.

Mennyt ja nykyisyys eivät ole vastakohtia, vaan ne elävät rinnakkain. Nykyisinkin karhu herättää meissä kunnioitusta ja alitajuista ihailua. Muinaisessa shamanistisessa ajattelussa karhu oli arvokas, myyttinen eläin. Se oli voiman, hedelmällisyyden ja hengen symboli. Karhu oli metsän hallitsija, kuningas. Suomessakin sitä pidettiin niin arvokkaana ja vahvana, että se sai useita nimiä, kuten otso, kontio ja mesikämmen.

Muinaisissa kallioihin kaiverretuissa symbolikuvissa saattoi eläimen ruumiissa olla ihmisen pää tai päinvastoin. Eläinpäiset ihmiset tai ihmispäiset eläimet viestittävät ihmisten ja eläinten liitosta. Tämä oli osoitus siitä, että ihminen arvosti elimiä.

Hoppál muistutti, että shamaaneilla oli voimaeläimensä tai auttajahenkensä, jotka voivat saada eläimen hahmon.  Hoppálilla itsellä näkyi roikkuvan kotkariipus kaulassa. Hän kertoikin kotkan olevan hänen voimaeläimensä.

Eiliset esitykset muinaisshamanismista olivat antoisia. Päivän aikana selvisi myös, että meidän ihmisten kuuluu nykyisinkin kunnioittaa eläimiä, puita, kiviä, järviä ja kaikkea luonnossa. Olemme osa sitä. Luontoa palvomalla palvelemme itseämme.

Kultajärven mysteeri piilee sammalmättäässä

Kultajärvi - Altyn-köl -  Teletskoje.

Kultajärvi – Altyn-köl – Teletskoje.

Hämäläismetsän märkä pohja ja havunneulasista tippuvat pisarat nostavat mieleen Kultajärven mysteerin. Palasin noin kuukausi sitten Altailta, mutta vasta nyt kirjoitan asiasta, joka oli oikeastaan tärkeintä koko syyskuun Siperian matkallani.

Lokakuun harmaa iltapäivä palauttaa asioita paikalleen.

Sinine Altyn Köl - Kultajärvi Altailla.

Sininen Altyn-köl Altailla.

Olin odottanut Kultajärvelle pääsyä monta vuotta. Kummallisesti eräänä aamuna herättyäni pirteänä, mutta vielä sängyssä maaten kuulin miesäänen kajauttavan kovalla äänellä ”Kultajärvi”. Ääni tuli jostain. Ehkä tajunnastani. En kuitenkaan ollut unessa.

Päätin lähteä etsimään tuota järveä. Ensimmäinen kohteeni oli Suomessa, Ilomantsissa. Siitä  kirjoitinkin jo viime vuonna.

Vene lähdössä Kultajärvelle.

Vene lähdössä Kultajärvelle.

Altain matkan päätteeksi ryhmämme ajaa veneellä Kultajärven poikki sen pituussuunnassa etelästä pohjoiseen, kaikkiaan noin 80 km. Järvi on altaiksi Altyn-köl ja venäjäksi Telétskoje. Istun ja välillä seison pienessä ja aika äänekkäässä paatissa pää koko ajan veneen ulkopuolella syystuulessa. Vauhti on niin kova, että tuntemukset eivät oikein pysy paikallaan. Kun pysähdymme vesiputouksen luona, siellä alan aistia tämän paikan luonnetta.

Kultajärvi putous1

Mieleen muistuu myyttinen kertomus järven synnystä.

Altyn-köl sai nimensä tarinan mukaan siten, että eräänä päivänä muuan rikas mies vaelsi seudulla ja tuli järven kupeessa olevaan kylään. Oli nälänhätä. Miehen eväät loppuivat, mutta ei huolta, sillä hänellä oli repussaan iso kimpale kultaa. Niinpä hän tarjosi sitä kyläläisille maksuksi ruuasta. Hän oli niin nälkäinen, että olisi vaihtanut koko kallisarvoisen aarteensa leipäpalaseen.

Kyläläiset katsoivat häntä kummeksuen ja vastasivat: ”Mitä me sinun kullallasi teemme? Emme voi syödä sitä. Meillä on hyvin vähän leipää ja sen me tarvitsemme ruokkiaksemme omaa heimoamme. Emme voi vaihtaa leipäkannikkaakaan kultaan.”

Mies lähti tyhjin suin jatkamaan matkaansa. Hän oli niin suruissaan ja pettynyt, että kiipesi korkealle, jyrkälle vuorelle järven rannalla ja heitti kullan veteen. Siitä ei ollut enää mitään hyötyä. Näin hänen kuormansa keveni. Kultakimpale painui syvälle pohjaan, jossa sen kerrotaan olevan edelleenkin. Tästä järvi sai nimensä, samoin kuin Kultavuorikin, jolta mies kimpaleen heitti.

Matka jatkuu moottoriveneellä.

Matka jatkuu moottoriveneellä. Kuljettajan apuri väistää, jotta saan kuvan. Kiitos.

Otan kuvia vauhdilla etenevästä moottoriveneestä. Pidän kameraa tiukasti käsissä, ettei se tipahda järveen. Sää on hiukan sumuinen. Ei sada, mutta taivas on pilviverhon peitossa.

Ylettömässä kuvausinnostuksessani unohdan olla läsnä, vain istua ja katsella. Alan suorittaa Kultajärveä. Analysoin rinteitä, metsiä, vettä ja järven muinaisuutta. Napsin koko ajan kuvia.

Kultajärvi metsä

Järkeni ja tarkkaileva havaintokykyni toimivat erinomaisesi, mutta aistini, tunteeni ja tuntemukseni nukahtavat, uinahtavat arvioinnin ja valokuvaamisen taakse. Yritän saada ”myyttisestä järvestäni” niin paljon kokemuksia kuin vain mahdollista tällä lyhyellä venematkalla.

Mutta kun oikein kovasti pyrin kokemaan, niin kokemukset väistämättä jäävätkin vajavaisiksi.

Ja kun sitten saavumme pohjoisrantaan, Artybashin kylään, olen niin täynnä yritystä, että en oikein tiedä, mitä olen kokenut.

Sauna lämpiää Artubashissa.

Sauna lämpiää Artybashissa.

Järviseikkailusta muodostuikin tutkimusmatka omaan itseeni. Kun lähdettiin etelärannalta, olin halkeamaisillani innostuksesta. Veneen irrottua rantakivistä, aloin tuntea jonkinlaista vapautta ja vauhdin hurmaa. Nähdessäni järveä ympäröivät vuoret ja tajutessani veden syvyyden alkoi hiukan pelottaakin.

J.C. Granö tutki 1900-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä Altain aluetta ja kävi tutkimusmatkoillaan useita kertoja järvellä, myös Artybashissa.  Granö vietti osan lapsuuttaan perheensä kanssa Siperiassa ja ehkä siksi aikuisenakin halusi tehdä maantieteellistä tutkimustyötä siellä. Hänen kirjansa Altai – Vaellusvuosina nähtyä ja elettyä on sekä mukaansa tempaava tietopaketti Altain historiasta että upeasti kirjoitettu matkakuvaus. Hän kertoo mm Telétskoje järven tenhovoimasta ja ympäröivien jyrkänteiden lumosta sekä lukuisista Altain pikku kylistä. Myös siitä, että Altyn-köl on tuulisella säällä arvaamattoman vaarallinen.

Järviristeilyä seuraavan yön nukuin Artybashin kylässä. Aamulla kuulostelin, mitä tämä kauan odottamani järvi halusi minulle kertoa. Aamu-usvassa se näytti jotenkin ystävällisemmältä ja pehmeämmältä kuin eilisen vauhdin hurmassa.

Näkymä Kultajärvelle johtavaan solaan Artybashista.

Näkymä Artybashista Kultajärvelle johtavaan solaan.

Kaiken kaikkiaan ajattelin järvestä, että se on jylhä, upea, juhlallinen ja syvä. Altyn-köl on Beluha-vuoren ohella Altain tasavallan sydän.

Mitään syvempää mysteerin tai ”valaistuksen” (Tämä on juuri se, mitä olen etsinyt!) kokemusta  järvestä ei syntynyt. Kaunis, mutta hiukkasen halju tunnelma vain. Kotiin lähtiessä jäin miettimään tätä.

Vasta nyt kun kävelen sateisessa sammalmetsässä, alan tajuta, mitä Kultajärven tarina oikeastaan merkitsee. Märkää tummanvihreää mätästä tuijottaessani käsitän, että mysteeri on kokemuksessa, ei paikassa tai esineessä. Se toimii järkeilyn tuolla puolen, mielikuulona (”Kultajärvi!”) aamuisessa tajunnassani.

Merkitys on siinä, että se herätti muistamaan itseni.

Se veti minut lähelle omaa kulttuurista historiaani eli Siperiaan, sinne mistä on löytynyt monituhatvuotisia suomalais-ugrilaisten heimojen kantakieliä puhuvien kansojen asuinsijoja. Altaita pidettiinkin yhteen aikaan suomalaisten alkukotina, mutta tästä alkukotiteoriasta on luovuttu jo useita kymmeniä vuosia sitten.

Uralilaisesta filosofiasta kiinnostavan kirjan kirjoittanut unkarilainen György Kádár kertoo teoriasta, jonka mukaan suomalais-ugrilaisten kansojen ”entinen” kieli oli noin 20 000 vuotta sitten yksi silloisista ”kansainvälisistä” kielistä. Tämä kieli on peräisin Siperiasta. Kaksi muuta olivat teorian mukaan baskilainen ja indoeurooppalainen kieli (Kádár 2010, s. 42-43).

Sammalmetsässä tapahtunut oivallus mysteeristä viittaa siihen, että taidan kokea itseni jotenkin ”alkuperäiskieliseksi”, myyttisesti siperialaiseksi.

Kultajärvi vei minut näille henkisille juurilleni. Siitä olen järvelle kiitollinen. On mahdollista, että palaan sinne ja muuallekin Siperiaan vielä uudelleen. Aika näyttää.

Kirjat

Granö J.C. 1993. Altai. Vaellusvuosina nähtyä ja elettyä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tampere 1993. Julkaistu ensi kerran kaksiosaisena vuosina 1919 ja 1921.

Kádár G. 2010. Johdatus uralilaiseen filosofiaan. Juvenes Print. Tampere 2010.

 

Riippusiltaa pitkin nunnaluostarin kappeliin

Kävelin vaappuvaa riippusiltaa nunnaluostarin kappeliin. Pelotti vähän, mutta vesi alhaalla näytti upealta.

Patmosin nunnaluostarin kappeliin kävellään Katun-joen yli riippusiltaa pitkin. Joen vesi välkehti turkoosina

Patmosin nunnaluostarin kappeliin kävellään Katun-joen yli riippusiltaa pitkin. Joen vesi välkehti turkoosina

Rukoushetki Patmosin nunnaluostarissa.

Rukoushetki Patmosin nunnaluostarissa Tshemalin alueella.


Ostin tuohuksen, kiinnitin alustaan ja seisoin hetken hiljaa nunnien takana. Toivoin heille hyvää luostarielämää. Ovella, kappelin ulkopuolella napsautin kuvan. Ja jatkoin turistin matkaani Altailla.

Vihreän veden yli

Joet näyttävät Altain syksyssä turkoosinvihreiltä. Vesi ei ole levän samentamaa eikä muutenkaan likaista, vaan  se on puhdasta ja kirkasta ja sillä on oma, maaperän mineraaleista ja auringon säteistä heijastuva sävynsä. Ehkä vuorten malmeista irtoaa ainesta, joka värjää veden ihananväriseksi.

Katun joki2

 

Yksi blogin lukija pyysi Altain karttaa, jossa kuvaan suomalaisryhmän matkareittiä Altailla. Reittiä en nyt tähän saa, mutta tässä  kartta.

Matkasimme tasavallan länsirajalta Kazakstanin puolelta etelään Ust-Koksan alueelle ja sieltä edelleen itärajan tuntumaan  Tsulyshman-joen laaksoon. Teltetskoe-järven (Kultajärvi) ylitimme moottoriveneellä. Gorno-Altaiskin kaupungista lensimme Moskovan kautta kotiin.

Matkasimme tasavallan länsirajalta Kazakstanin puolelta etelään Ust-Koksan alueelle ja sieltä edelleen itärajan tuntumaan Tsulyshman-joen laaksoon. Teltetskoe-järven (Kultajärvi) ylitimme moottoriveneellä. Gorno-Altaiskin kaupungista lensimme Moskovan kautta kotiin.

 

Altai sijaitsee Etelä-Venäjällä Kiinan, Kazakstanin ja Mongolian naapurissa. Näiden maiden kanssa se jakaa upeat Altai-vuoret, joiden korkein huippu, Beluha, on yli 4000 metriä meren pinnan yläpuolella.

Altai sijaitsee keskellä Euraasiaa.

Altai sijaitsee keskellä Euraasiaa.

 

Taloja vihreän veden partaalla.

Taloja vihreän veden partaalla. Katun on Altain suurin joki. Se yhdistyy Ob-jokeen.

Kävelin eilen Pyynikin rinteillä ja katselin Pyhäjärvelle. Siinäkin välähteli turkoosin sävyä, tosin miedompana kuin Altailla syyskuussa.

Tietoja

Altain tasavallan englanninkieliset nettisivut http://eng.altai-republic.ru/.

 

 

Feministi Nikolai Rörich asui Altailla

Talo, jossa Nikolai Rörich asui vuonna 1925, on nyt museo.

Talo, jossa Nikolai Rörich asui vuonna 1925, on nyt museo. Se sijaitsee Altain tasavallan eteläosassa, Ylä-Uimonin (Verh-Uimon) kylässä Ust-Koksan alueella.

Taitelija Nikolai Rörich (1874-1947) asui perheineen vuonna 1925 jonkin aikaa Altailla Ylä-Uimonin kylässä. Hän oli moniosaaja, mm. maalari, maailmanmatkaaja, tutkija, teosofi ja humanisti. Hän oli myös pasifisti.

Rörich katsoi, että henkinen kehitys Venäjällä alkaa Altailla. Hän uskoi uuden ajan tulevan, jolloin ihmisten välinen ymmärrys, hyvyys ja kauneus vallitsevat. Hänen mukaansa uuteen aikaan kasvaminen edellyttää ihmiskunnan tietoisuuden radikaalia muuttumista. Rörich viittaa tässä merkittävien uskontojen ja maailmankatsomusten yhtymäkohtiin.

Rörich N. Muhammed Khiran vuorella 1925.

Rörich N. Muhammed Khiran vuorella 1925.

Hän hyväksyi kaikki uskonnot ja katsoi, että niissä kaikissa on yksi yhteinen perusta, ja siksi uskontojen välillä ei kuuluisi olla ristiriitoja. Verisimpiä sotia on käyty juuri uskonnon nimissä, mutta niissä on juuri kysymys uskonnollisen asenteen väärin ymmärtämisestä tai puhtaasta valtapelistä.

Rörich N. Shambalan viesti 1945

Rörich N. Shambalan viesti 1945.

Myyttisissä, sadunomaisissa maalauksissa yhdistyvät konkreettiset maisemat ja taiteilijan oma symbolistinen sielunmaisema. Hän maalasi tauluihinsa idän muinaisia myyttejä, teki kuvia Buddhasta ja Kristuksesta ja liitti maalauksiinsa kansanmytologioiden piirteitä. Rörich pyrki yhdistämään subjektiivisen objektiivisuuteen, filosofisen tieteelliseen ja itäisen viisauden läntiseen tietoon. Nykytermein häntä voisi kuvata hybridiseksi, monitaiteelliseksi ja poikkitieteelliseksi lahjakkuudeksi.

Pietarissa syntynyt kosmopoliitti matkusteli paljon sekä yksin että perheensä (vaimo ja kaksi poikaa) kanssa Euroopassa, Mongoliassa, Kiinassa ja Intiassa. Hän asui myös Yhdysvalloissa, jossa on nykyisin Roerichin museokin New Yorkissa.

Kun ihmiset itse muuttuvat paremmiksi, muuttuu myös elämä maan päällä. Näin Rörich ajatteli ja 1920-luvulla hän vetosi kansainvälisiin toimijoihin, jotta sodat loppuisivat ja ihmiset eläisivät rauhanomaisesti. Hän kannatti esimerkiksi rauhankasvatusta kouluissa.

Rörich oli feministi ennen feminismiä. Hän ennusti, että tulee vielä naisten aikaa ja että maailman kehitys riippuu paljon juuri naisista. Hän rakasti syvästi vaimoaan, joka oli pianisti ja teosofi. Avioliitto oli onnellinen.

Rörich N. Maailman äiti  1924.

Rörich N. Maailman äiti 1924.

Rörich kuvasi naista kulttuurin kehityksen keskuksena.

Altaista hän puhui myyttisellä nimellä valkoisen veden maa (belovedye), joka edustaa kaikkea hyvää ja kaunista. Tällainen ”ihmemaa” tunnetaan useimmissa kulttuureissa. Idässä se on Shambala, ja lännessä kysymys on vähän samasta asiasta, joka liittyy ihmeitä tekevään, mystiseen Graalin maljaan. Suomalaisessa mytologiassa Kalevalan Sampo edustaa kaiken hyvän lähdettä.

Tarinoiden mukaan tästä sadunomaisesta valkoisen veden maasta tulee hyviä ihmisiä, jotka auttava muita ja sitten palaavat takaisin omaan ”maahansa”. Rörich ei voinut palata omaan maahansa sieltä lähdettyään. Hän kuoli Intiassa vuonna 1947.

Rauha, kauneus, kulttuuri, rakkaus, tieto, usko ja toivo ovat Rörichin filosofiassa inhimillisen kulttuurin jalostumisen lähteitä. Kauneus esimerkiksi auttaa ihmisiä kehittymään, koska kauneuden taju ja kauneuden omaksuminen täydentävät ihmistä, tekevät hänestä kokonaisemman. 

Lähteet

Museon opas Tatjanan esittely.

Taulut valokuvattu Rörichin kotimuseossa Ylä-Uimonin kylässä Altain tasavallassa Venäjällä.

Nicholas Roerich Museum New York.

Roerich-keskus Moskovassa.

Rörich N.  Valoisan kaupungin  vaeltaja 1933.

Rörich N. Valoisan kaupungin vaeltaja 1933.

Antoisa kylävierailu

Näkymä Kelei-kylässä. Uuden ajan valkoista autoa ja vanhan ajan kuusikulmaista ail-rakennusta reunustavat asuin- ja muut mökit. Oikealla talon seinustalla lautasantenni television katsomista varten.

Näkymä Kelei-kylässä. Uuden ajan valkoista autoa ja vanhan ajan kuusikulmaista ail-rakennusta reunustavat asuin- ja muut mökit. Oikealla talon seinustalla lautasantenni television katsomista varten.

Pysähdymme pikku kylään ajaessamme Altailla Anui joen laaksossa, jota kutsutaan myös ”Valkoisen veden alueeksi” (Belovodye).

Kelei-kylän raitilla kuuluu koirien haukuntaa. Lammaskin määkii jossain lähellä. Menneisyys ja nykyisyys lyövät täällä kättä.

Kiiltävä valkoinen auto seisoo pihalla. Altain kylissä on tapana, että melkein jokaisessa talossa on pihassa perinteinen kuusikulmainen kotaa tai jurttaa muistuttava rakennus, ail. Sitä käytetään talousrakennuksena, mutta siihen kätkeytyy myös muinaisen maailmankuvan shamanistista perinnettä, mikä Altain tasavallassa on edelleen elävää.

Tien viereen on pystytetty hevosille parkkipaikka, hevospaalu. Siinä elimet odottelevat, kun isäntä käy vierailulla kyläläisten luona.

Oppaamme Vasil esittelee hevospaalua eli kylän keskelle pystytettyä hevosten parkkipaikkaa.

Oppaamme Vasil esittelee hevospaalua eli kylän keskelle pystytettyä hevosten parkkipaikkaa.

Telamash, 87 v. (vas.) ja Klavdia kylän penkillä.

Telamash, 87 v. (vas.) ja Klavdia kylän penkillä.

Ihmiset ovat ystävällisiä ja uteliaita. Yhtään vihamielistä tai epäluuloista katsetta emme kohtaa, vaikka meistä kyllä näkyy selvästi, että olemme ulkomaalaisia turisteja. Aidan vieressä paistattavat päivää aurinkoisena syysaamuna 87-vuotias Telamash upeissa huopikkaissaan ja muutaman vuosikymmenen nuorempi Klavdia. Oppaamme Vasil juttelee heille altaiksi. Klavdia puhuu myös venäjää ja kertoo asuneensa kylässä Telamashin tavoin koko ikänsä.  Klavdia kutsuu meidät piipahtamaan kotinsa pihassa olevaan ailiin.

 

Klavdia kutsui ryhmämme vierailemaan kuusikulmaisessa ailissaan.

Klavdia kutsui ryhmämme vierailemaan kuusikulmaisessa ailissaan.

Ail´in keskellä olevaa tulisijaa käytetään ruuan kypsennykseen ja ylhäällä olevaan puisen kehikkohyllyyn (kerem) laitetaan mm. juustoa savustumaan. Tulisija (ochok) on sekä käytännöllinen että pyhä. Siinä on äititulen henki  (ot ene). Tulisijan takana, keskellä seisova parru on perinteisesti ollut henkien paikka. Samalla tavoin kuin hevoset kiinnitetään pihan hevosparruun, sisällä henget kiinnittyvä tähän tulisijan lähelle.

Suolet lähikuvassa.

Suolet lähikuvassa.

Hevonen on kaikin tavoin tärkeä. Tulisijan yläpuolella olevasta kehikosta roikkuu kuivattuja hevosen suolia. Niitä käytetään voin ja rasvan säilytykseen.

Klavdia tarjoaa juomaa isosta valkoisesta mukista.

Klavdia tarjoaa juomaa isosta valkoisesta mukista.

Klavdia, talon emäntä antaa meille palasen savujuustoa sekä tarjoaa paikallista hapatettua maitoherkkua (chegen) maistettavaksi isosta valkoisesta peltimukista. Juomassa tuntuu kirpeän piimän vivahde, mutta se ei ole piimän tavoin paksua, vaan enemmän nestemäistä. Tästä juomasta tislataan myös alkoholia.
Pyhä nurkkaus.

Pyhä nurkkaus.

Ovesta katsottuna ail´in vasen kulma on pyhä nurkkaus. Siinä on koivun (kaiyn) runko, valkoiset alttariliinat seinällä sekä katajan oksia pöydällä ja seinäparrun päällä.

Klavdian lammas.

Klavdian lammas.

Kiitämme vierailumahdollisuudesta. Toivotamme Klavdialle ja Telamashille mukavaa päivää ja moikkaamme lähtiessämme aidan vieressä ihmettelevää lammasta.

Kylävierialusta jäi valoisa olo.

Tänään tuli osoitetuksi jälleen kerran se tosiasia, että jos ihmisellä on terveyttä, ruokaa, lämpöinen asunto, hyviä ihmissuhteita ja tasapainoinen sisäinen elämä, onnellisuus ei riipu ulkoisista menestyksen merkeistä, kuten rahasta ja vallasta.

Se on enemmänkin asennekysymys.

 

Tämän aamun muistan

Oranssi taivas ja sinertävät rinteet.

Oranssi taivas ja sinertävät rinteet.

Altain ilta on viileä, melkein jäätävä.  Syyskuun kirpeys tulee Terek-kylän  lomamökkiin, vaikka lämmitin on kytketty päälle hyvän aikaa ennen nukkumaan menoa. Pukeudun lämpimiin yövaatteisiin ja pujahdan vällyjen väliin.

Varhain aamulla lähden kävelemään leveän laakson suuntaan. Taustalla kohoavat vuoret. Keskellä näkyy Altai-vuoriston korkein huippu, 4500 metriä korkea Beluha. Aamu on vielä tumma. Vasemmalta vuorten takaa siintää aamun kajoa.

Nouseva päivä muuttuu oranssiksi valoksi siniseksi värjäytyneiden vuorten takana. Aurinko nousee korkeammalle, rinteisiin välähtää violettia, harmaata ja ruskeaa. Sävyjen kontrasti maan ja alhaalla vielä nukkuvan kylän välillä huumaa. Viiltävän kaunis näkymä.

Beluha-vuori varhaisaamun kajossa.

Beluha-vuori varhaisaamun kajossa.

Luonto näyttää olevan lahjakkain taitelija. Se osaa luoda teoksia, joiden aistimiseen tarvitaan koko keho, niin silmät, jalat joilla tähän kävellä ja sydän jolla tuntea tämä kauneus. Tätä voisi nimittää mystiseksi kokemukseksi. Koko näkökentän laajuudelta, 180 asteen perspektiivissä näkyy aamun nousevan ruskon värissä monimuotoinen ja –värinen vuorijono. Nousen ylemmäs vastakkaiselle rinteelle. Täältä näkymä on vieläkin upeampi. Kuvaan mahtuu mökki, jossa majoitun.

Valkohuippuinen Beluha näkyy myös mökin terassilta.

Valkohuippuinen Beluha näkyy myös mökin terassilta.

Maraali eli Siperian hirvi tuijottaa hieman varauksellisesti.

Maraali eli Siperian hirvi tuijottaa hieman varauksellisesti.

Käännyn toiseen suuntaan. Sieltä kuuluu maraalien (Siperian hirvi) vihellyksenomaista ujellusta ja sarvien kolistelua. Aamu on muutoin hiljainen. Kiihkeät kosiskelun äänet täyttävät koko rinteen. On hirvien kiima-aika. Paria etsitään yötä päivää.

Äänet kaikuvat kaikkialta, jopa lomamökin sisällekin niitä voi kuulla. Näitä eläimiä on tällä seudulla todella paljon. Omituisuudessaan tämä hirvieläinten musiikki muistuttaa myös luonnon monimuotisuudesta ja niistä ihmeistä, joita voimme nähdä kun menemme avoimin aistein luonnon sydämeen.

Maral- hirvi

Tunnen olevani keskellä luomakunnan pyhää kauneutta, vuorten, metsien ja hirvien ylevyyttä. Kauneus ei ole vain katsojan silmässä. Se läpäisee koko persoonan.

Tämän aamukävelyn tulen muistamaan.