Tag Archive | maailmankuva

Fyysikot puhuvat ihmisestä ja parantamisesta

 

20170320_135000

Kuusella on lumipallopää. Ylläksen metsässä maaliskuussa 2017.

Saako fyysikko puhua terveydestä, parantamisesta  ja hoitamisesta? Tietysti saa, koska elämme demokraattisessa maassa, jossa mielipiteitään voi ilmaista joltisenkin vapaasti.  Mutta onko hänellä riittävästi kompetenssia, pätevyyttä? En tiedä, mutta joka tapauksessa fyysikot puhuvat – ja vieläpä julkisesti.

Fyysikot Tarja Kallio-Tamminen ja Johanna Blomqvist tarkastelevat terveyttä ja sairautta ”uuden fysiikan ikkunasta”. Tai oikeastaan kyse ei ole uudesta, vaan newtonilaiseen fysiikkaan perustuvan terveysajattelun ylittävästä näkemyksestä hoitamiseen.  Tarja on kirjoittanut väitöskirjansa kvanttifysiikan filosofiasta ja Johanna polyestereiden atomistisista simulaatioista ja niissä käytetyn klassisen mallin luotettavuudesta.

Naisten todellisuuskäsitystä voisi filosofi Thomas Nageliin viitaten nimittää mieli-naturalistiseksi.  Termi ei olen Nagelin, vaan hänen teksteihinsä nojaava, oma tulkintani.

Tunnetuista fyysikoistamme kosmologit Kari Enqvist ja Syksy Räsänen puolestaan pitäytyvät puhtaaseen naturalismiin eli näkemykseen, että vain fyysinen luonto on todellista, joten vain sen tutkiminen antaa oikeaa tietoa. Tämän seurauksena he skeptikkoväen tapaan pitävät biolääketieteeseen perustuvaa hoitamista tieteellisenä ja leimaavat muut lähestymistavat ihmiseen ja hoitamiseen pseudotieteellisiksi. Skeptikoiden ”varmuus” jonkin hoitomuodon (yleensä he vastustavat täydentäviä hoitoja) turhuudesta näyttäisi perustuvan uskoon, että jos hoitomuodon fysikaalis-kemiallista, naturalistisesti kuvattavaa vaikutusmekanismia ei tunneta ja jos hoitomuotoa ei ole tutkittu biolääketieteellisin  menetelmin – sen täytyy olla huuhaata.

Kari ja Syksy ovat saaneet runsaasti mediatilaa näkemystensä esiin tuomiseen niin sähköisissä kuin printtiviestimissäkin. Tämä on ymmärrettävää, sillä yhteiskuntamme – koko akateemista yhteisöä  myöten – on opetettu sisäistämään naturalismi ”ainoaksi oikeaksi” todellisuuskäsitykseksi. Kannattajat nimittävät sitä jostain syystä, mielestäni virheellisesti, tieteelliseksi maailmankuvaksi. Oikea adjektiivi on naturalistinen. Se ei ole tieteellisen synonyymi.

Käsitys todellisuuden luonteesta = maailmakuva

Todellisuuskäsitys (maailmankuva) on ontologinen oletus maailman rakentumisesta ja järjestymisestä sekä tiedosta. Tätä, tieteellistä ajattelua, teorianmuodostusta ja käytäntöjä ohjaavaa maailmankuvaa itseään ei voi todistaa empiirisin menetelmin oikeaksi tai vääräksi (ainakaan tähän mennessä ei ole todistettu).

Tarja ja Johanna ovat hoitoajattelussaan mielestäni Karia ja Syksyä laajakatseisempia.  Heidän perustellut näkemyksensä ihmisestä ja hoitamisesta sopivat paremmin elävän organismin tarkasteluun kuin Karin ja Syksyn naturalistiset oletukset. Naisten ymmärryksessä henki (mieli) on yhtä tärkeää kuin aine (ruumis/keho).  Ei tässä tietenkään ole kysymys nainen-mies -vastakkainasettelusta, eikä vastakkainasettelusta ollenkaan, vaan kahdesta erilaisesta tavasta hahmottaa  todellisuutta ja ymmärtää tiede ja sen toimintatavat.

Koska Kari ja Syksy ovat saaneet näkemyksilleen paljon julkisuutta ja ne tunnetaan yleisesti, katson oikeudenmukaiseksi, että tässä annan tilaa Tarjalle ja Johannalle. He eivät ole keikkuneet televisio-ohjelmissa ja päälehtien sivuilla, mikä on ymmärrettävissä samoista syistä, joista Kari ja Syksy siellä keikkuvat. Vallitsevasta paradigmasta poikkeavat näkemykset kun jäävät aina syrjään joksikin aikaa. Niiden aika tulee kyllä. Näin uskoo Thomas Nagel ja monet muutkin, jotka pitävät naturalismia (materialismia) liian kapeana maailmankuvana.

Johannalta ilmestyi viime vuoden lopulla  kirja Kvanttifysiikasta energiahoitoihin. Siinä hän kuvaa prosessia, jonka aikana hänen ajattelunsa muuttui. Hän oli moneen kertaan joutunut toteamaan, miten vähän oikeasti tiedämme itsestämme ja ylipäänsä maailmasta ja miten vähän ymmärrämme ihmisen paranemismekanismeja. Hylkäämme paljon asioita suoraan, saman tien, vain sen vuoksi, että pidämme niitä mahdottomina, jos ne eivät näppärästi istu vallitsevaan, naturalistiseen  ymmärrykseen maailmankaikkeuden rakenteesta.

Skeptistä asennetta

– Mitä tahansa aihetta pitäisi kuitenkin pystyä lähestymään ”tutkijan asenteella” avoimena ja skeptisenä hakien sitä, mitä siitä voimme oppia ilman ennakko-oletuksia, Johanna toteaa.

Johannan kirja haastaa niitä ennakkokäsityksiä, joita meillä kullakin on elämästä, maailmasta ja meistä itsestämme. Hänen mielestään elämässä, myös sairauksien ja vaivojen hoidossa on paljon sellaista mitä emme vielä ymmärrä. Kirjoittaja pohtii energiahoitamista ja sen toimintamekanismeja fyysikon ja hoitajan näkökulmasta.

Ennakkoluuloton ja rohkea nainen on tarttunut aiheeseen, joka on vahvasti stigmatisoitu (häpeäleimalla leimattu) huuhaaksi  virallisessa terveydenhuollossamme. Tämä on tehty lähinnä fyysikoiden, vahvan biolääketiedeinstituution ja lääkäreiden ammattiliiton toimesta. Tukijoina ovat olleet lääketeollisuus (tutkimusrahoituksen kautta), skeptikkoliike, joka ei ole ollenkaan skeptinen hallitsevan tiedeparadigman suhteen, ja media.

Monimuotoinen energia

Ajattelen käsitteestä ”energia” ihmisen yhteydessä puhuttaessa hieman eri tavalla kuin Johanna, jolle se näyttää olevan enemmän materiaalinen asia kuin minulle, joka tulkitsen ihmiseen liittyvän energian psyko-fyysis-sosiaalisen ja spirituaalisen voiman kokonaisuudeksi, en nykyfysiikan määrittelemäksi ilmiöksi.

Pian tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen Johanna kommentoi minulle yllä esittämääni väitettä. Hän muistutti, että hän todellakin kertoo kirjassaan energiasta eri näkökulmista, ja selittää, miten nykyfysiikassa energia määritellään. Fysiikan energia-termillä kuvataan materian käyttäytymistä, mutta esim. energiahoidoissa käsitellään mielen tason energiaa, eli kyseessä ei ole samanlainen energia. Tässä yhteydessä Johanna puhuisi oikeastaan mieluummin informaatiosta kuin energiasta.

Hän siis kuitenkin ajattelee energiasta ihmisen yhteydessä hyvin samoin kuin minä. Ehkäpä olin lukenut kirjaa hieman huolettomasti ja siksi tein pikaisen ja puutteellisen tulkinnan. Kiitos Johannalle tarkennuksesta.

Kannattaa siis itse lukea Johannan kuvaus energiasta sekä hänen  mielenkiintoinen ja lukijaystävällinen katsauksensa kvanttifysiikasta, yhdestä  luonnontieteiden mystisimmistä alueista. Sitä kautta  on mahdollista ymmärtää hänen enrgiahoito-ajatteluaankin.

Jonkun mielestä kirjoittaja saattaa tehdä liian pitkälle meneviä tulkintoja energia-ilmiöstä hoitamisen yhteydessä, kuten mielen ja materian keskinäissuhteista ja etähoitamisesta. Niin tai näin, joka tapauksessa kirja on peloton tiedenaisen avaus hoitaviin energioihin. Kirjoittaja viittaa tutkimuksiin ja mainitsee selkeästi, että alan tutkimusta on vielä tehty niin vähän, että vahvoja päätelmiä eri hoitomuotojen tehosta on mahdoton tehdä. Tutkimus kuitenkin jatkuu eri puolilla maailmaa siitä huolimatta, että valtavirtaterveystutkimus ei naturalistisista lähtöoletuksistaan johtuen ole edes kiinnostunut aiheesta, joten tutkimusrahoitusta on hankala saada.

Tarja on kirjoittanut Uudistuva terveydenhoito -verkoston blogiin kaksi tärkeää artikkelia terveydenhuollosta ja todellisuuskäsityksistä. Niillä on nimittäin syvällinen vaikutus sekä tutkimukseen että terveysjärjestelmään ja ylipäänsä siihen, kuinka terveys, sairaus ja hoitaminen yhteiskunnassamme mielletään. Linkit kirjoituksiin ovat alla. UT-verkoston facebook-sivut.

Toisiaan täydentäviä

Tarjan ja Johannan jakamaa mieli-naturalistista (termi on oma luomukseni, ei kummankaan heidän käyttämä) todellisuuskäsitystä ei voi pitää biolääketieteelle vastakkaisena tai vaihtoehtoisena. Kysymys on komplementaarisuudesta. Kahteen erilaiseen todellisuuskäsitykseen perustuvat terveystutkimukset voivat toisiaan täydentämällä rikastaa ymmärrystämme elämästä, ihmisestä, terveydestä ja hoitamisesta. Näennäisesti ristiriitaisilta vaikuttavat katsannot voivat avata  uudenlaista ajattelua ja tuoda tuoreita ratkaisumalleja tutkimuskysymyksiin.

Biolääketieteellisellä tutkimuksella on ja sillä pitääkin olla tärkeä paikka terveystutkimuksessa ja terveydenhuollossa. Silti tämä hallitseva paradigma voi tarjota ei-hallitseville näkemyksille  aitoja mahdollisuuksia ylittää naturalistisen hoitotutkimuksen rajoitteet.  Terveysajattelua on avarrettava ja laajennettava siihen suuntaan, jossa aiempaa selkeämmin tarkastellaan mieltä, kokemusta ja hoitoympäristöjä osana kaikkia parannusprosesseja.

Tähän suuntaan ollaan menossa myös Suomessa. Lääkäri Anu Raevuori tutkimusryhmineen on ryhtynyt tukimaan mieltä hoitamisessa eli mindfulnessin hyötyjä erikoissairaanhoidossa.

Jos mieli ymmärrettäisiin laajemminkin  luonnonjärjestyksen keskeiseksi osaksi, se muuttaisi vallitsevaa maailmankuvaa ja sitä myötä myös terveystutkimusta ja hoitokäytäntöjä.  Tietoisuus nähtäisiin  – kuten mieli-naturalistinen todellisuuskäsitys sen näkeekin  –  jossakin mielessä biologiseksi ja se määrittyisi maailmankuvassamme yhdeksi olemisemme perustaksi. Historian linssin läpi katsoen vaikuttaa  siltä, että muinaiset idän filosofiat ovat tulkinneet  kaikkeuden juuri tähän tapaan. Tämä on myös kvanttifysiikan yksi perusoletuksia. Ihmismäistä, eikö vain.

Mieli-naturalistinen katsanto pitää siis mieltä, kokemuksia ja tunteita luonnonjärjestyksen keskeisenä osana eikä vain fysikaalisesta todellisuudesta emergoituneena (kehkeytyneenä) sivutuotteena, jonkinlaisena ylijäämänä.

Jos olet kiinnostunut mielen ja kehon yhteydestä eli kehomieli-ajattelusta sekä todellisuuskäsityksestä, jossa tietoisuutta ei eroteta aineesta, tutustu Johannan ja Tarjan teksteihin.

Monistinen materialismi naturalismin muodossa on nykyisin vallitseva paradigma, ”tieteelliseksi” nimetty perusoletus kaikkeudesta.  Sen nojalla myös ihmistä ja hoitamista koskeva tutkimus keskittyy käyttämään  reduktiivisen (tutkittava kokonaisuus jaetaan osasiinsa) tiedekäsityksen menetelmiä.

Naturalismista on terveystieteissä, varsinkin lääketieteessä tullut niin ”pyhä” asia, että harva tutkija uskaltaa – tai taloudellisista syistä voi – lähteä tutkimaan hoitamisen todellisuutta toisenlaisista perusoletuksista.  Anu Raevuori on ottanut tien halkojan tehtävän. Se on mahdollista nykytieteen kentällä osittain siksi, että mindfulnessin vaikutukset on pystytty osoittamaan aivokuvissa aivojen tilojen muutoksina, vaikka varsinaista biologista vaikutusmekanismia ei tunnetakaan.

Mielenkiintoista tässä on, että meditaation (tässä tapauksessa mindfulness-muotoisen) hyödyt on tutkitusti, ihmisten kokemina tiedetty jo vuosikymmeniä, mutta naturalismiin nojaavassa biolääketieteelisessä ajattelussa ne on ”otettu todesta” vasta, kun jotakin näkyy aivokuvissa!

Naturalismi on nykyisin niin vahva dogmi, että muut näkemykset joutuvat monesti – ja aiheetta – huuhaan luokaan ja sitä kautta stigmatisoituvat. Tämä on harmillista. Lohdullista on,  että kaikki on muuttuvaista. Paradigmatkin.

Viitteet

Blomqvist, Johanna 2016. Kvanttifysiikasta energiahoitoihin. Fyysikon matka mieleen ja paranemiseen. Viisas Elämä, 2016.

Enqvist, Kari. 2013. Ei toivoa, ei toivottomuutta. Teoksessa Pelkonen, R., Huttunen, M. O. & Saarelma, K. (toim.) Sairaus ja toivo. Kustannus Oy Duodecim. Bookwell Oy. Porvoo. 207-212

Enqvist, Kari. Simppeli mutta sumea universumi. Tiede 12/2014.

Nagel, Thomas. 2012. Mind & Cosmos. Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature is Almost Certainly False. Oxford University Press. New York.

Nagel, Thomas, 2014 Mieli ja Kosmos. Miksi materialists-darwinistinen luontokästys on lähes varmasti epätosi. Basam Books. Tallinna.

Kallio-Tamminen Tarja 2017  Maailmankuvan muutos uudistaa terveysajattelua, osa 1 ja Maailmankuvan muutos uudistaa terveysajattelua, osa 2

Kallio-Tamminen, Tarja 2006. Kvanttilainen todellisuus. Fysiikka ja filosofia maailmankuvan muovaajina. Yliopistopaino. Helsinki

Raevuori Anu.2016  Mindfulnessin terveysvaikutukset – mitä lääkärin on hyvä tietää?  Duodecim 132:1890–7.

Inhimillisesti uudistuvasta terveysajattelusta

narva-2017-helmikuu-metsan-reunaEilinen Anne Flinkkilän vetämä  Inhimillinen tekijä avasi uudella tavalla terveydenhuollon maailmankuvan vähittäistä muutosta. Lääkäri Anu Raevuori, jonka mindfulness-tutkimusta käsittelevä katsausartikkeli julkaistiin loppuvuonna 2016 Duodecim-lehdessä, puhui järkeviä.

Miksi olen kiinnostunut mindfulness-asioista? Koen sekä henkilökohtaisesti että lääkärin näkökulmasta että on kauhean tärkeätä, että meidän lääketiede kehittyy siihen suuntaan että ihminen nähdään kokonaisvaltaisesti”, Anu Raevuori sanoi eilisessä (8.2.2017) Inhimillisessä tekijässä.

Lisäksi hän painotti positiivisen puolen tärkeyttä osana kaikkea hoitamista. Hänen mukaansa se on kyllä jotenkin tiedetty terveydenhuollossa, mutta välineitä ei ole oikein ollut soveltaa positiivisuutta konkreettisesti käytäntöön. Mindfulness-harjoitukset (sekä terveydenhuollon ammattilaisten että potilaiden) ovat tässä yksi työkalu.

Anu Raevuori on aloittamassa tutkimusta mindfulnessin vaikutuksista rintasyöpäpotilaiden hyvinvointiin. Toivotan onnea tärkeälle tutkimustyölle. Suomalaisissa kouluissa mindfulnessia jo tutkitaankin.

Terveydenhuollon ihmiskäsitys muuttuu

Ihminen aletaan nähdä muustakin kuin biologis-naturalistisesta perspektiivistä, josta seuraa, että koko hoitamisen, parantamisen ja kärsimyksen lievittämisen ajatus ja toiminta laajenevat ja monipuolistuvat. Sairaalle ja toipuvalle tarjotaan tulevaisuudessa korkealle kehittyneiden biolääketieteellisten palvelujen lisäksi ja ohella myös ihmisen kokonaisuuden (fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja spirituaalinen puoli) huomioon ottavia, hyviksi ja toimiviksi osoitettuja auttamismuotoja. Näin monissa maissa jo menetelläänkin. Suomi tulee tässä asiassa jonkin verran jälkijunassa, jonka Anu Raevuorikin totesi ohjelmassa.

Mindfulnessia ja muita biolääketieteen ulkopuolelta nousevia hoitomuotoja  nimitetään nykyään täydentäviksi hoidoiksi.  Ne jakavat – mielestäni aivan turhaan – kansalaisia ja terveydenhuollon ammattilaisia ”puolesta”-  ja ”vastaan” -ryhmittymiin. Vastakkainasettelu on turhaa, koska hoitoja ei tutkimusten mukaan  käytetä ”joko tai” -ajatteluun nojaten vaihtoehtoina virallisille terveyspalveluille, vaan yleensä näiden tukena ja lisänä. Ihmiset soveltavat ”sekä että” -katsantoa.

Mindfulness-harjoituksia kuten muitakin täydentäviä hoitomuotoja käytetään erityisesti erilaisten kroonisten tai hankalasti virallisessa järjestelmässä autettavien vaivojen ja oireiden lievittämiseen (mm. selkävaivat, masennus, univaikeudet, päänsärky, migreeni, vatsa- ja suolistovaivat, stressioireet) sekä sairauksien ehkäisyyn ja terveyden edistämiseen. (Danell 2015)

Anu Raevuori ja monet muut hänen kaltaisensa lääkärit tulevat olennaisesti vaikuttamaan siihen, mihin suuntaan terveydenhuolto kehittyy suhteessa täydentäviin hoitomuotoihin, esimerkiksi kuinka terveydenhuoltojärjestelmämme soveltaa mindfulnessia stressin lievittämisessä, kroonisten sairauksien oireiden helpottamisessa  ja hyvinvoinnin edistämisessä.

Lääkäreillä ja heidän järjestöillään on paljon vaikutusvaltaa terveysjärjestelmän kehittämisessä. Nuoren polven lääkäreiden julkinen esiintyminen itämaisen filosofian, josta mindfulnesskin juontuu, komppaajana, antaa viitteitä siitä, että ammattikunta on laajentamassa ihmiskuvaansa ja terveyskäsitystään biolääketieteessä vallitsevasta naturalistisesta (materialistisesta) kokonaisvaltaisempaan (holistisempaan) suuntaan.

Fyysikko-filosofi Tarja Kallio-Tamminen kirjoittaa kiinnostavasti maailmankuvan muutoksesta terveysajattelun uudistajana. Tässä osa 1 ja osa 2 kirjoituksesta, joka on julkaistu Uudistuva terveydenhoito -verkoston blogissa. Verkostolla on myös face book -sivut. Jos kiinnostaa, tule mukaan kirjoittamaan, kommentoimaan tai seuraamaan keskustelua.

Lopuksi esitän lämpimät kiitokset Anne Flinkkilälle ja Anu Raevuoren lisäksi Inhimillisessä tekijässä viisaita puhuneille JP:lle  ja kauniille Karitalle.

Lähteitä

Inhimillinen tekijä 8.2.2017 Yle.

Danell J-A. From disappointment to holistic ideals: a qualitative study on motives and experiences of using complementary and alternative medicine in Sweden. Journal of Public Health Research 2015; 4:538

Raevuori Anu. Mindfulnessin terveysvaikutukset – mitä lääkärin on hyvä tietää?  Duodecim 2016;132:1890–7.

 

Lumi läikähtää lämpimästi, kun ajattelen tieteen objektiivisuutta

talvilunta-oksalla

Sää viileni, mutta sydämessä läikähtää lämpimästi, kun astun pihamaalle. Yö on hunnuttanut puut ja nurmen lumivaippaan. Niin kaunista. Hengitän hämärässä raikasta aamuilmaa, virkistystä, elämänvoimaa.

Luonnon taideteoksen äärellä tunnen itseni hyvin pieneksi ja kuitenkin samalla äärettömäksi. Olen osa tätä kaikkeutta. Minussa virtaa sama henki/hengitys ja elämä kuin puissa ja metsän eläimissä. Samoista raaka-aineista olemme syntyneet. Olen kehkeytynyt evoluution tuloksena alkuräjähdyksen materiasta hissun kissun tällaiseksi kuin olen.

Minulla on fyysinen keho: lihaa, luita, verta, kudosnesteitä, soluja, molekyylejä, DNAta, atomeja ja niiden paljain silmin näkymättömiä osasia alituisessa liikkeessään. Minulla on myös tietoisuus, tunteet ja rationaalinen järki. Olen paketti materiaa ja mieltä.

Rationaalinen järkeni ryhtyy pohtimaan kysymystä luonnontieteellisen ihmistutkimuksen objektiivisuudesta. Tämä liittyy keskusteluun terveystutkimuksesta, erityisesti CAM (Complementary and Alternative Medicine) -hoitojen tutkimusnäytöstä eli siitä, miten ja millaisin argumentein voidaan osoittaa, että joku hoito ja tai hoitonäkemys/ideologia on toimiva ja ihmiselle jollakin tavalla hyödyksi tai haitaksi.

Mikä on siis pätevää tutkimusnäyttöä?  Onko se RCT (Randomized Controlled/Clinical Trial)? Lupasin kirjoituksessani Täydentävien hoitojen (CAM) hyödyistä on tutkimusnäyttöä pohtia jatkokirjoituksissani RCT:tä, muita tutkimusmenetelmiä ja yleensä tiedettä.  CAM-tutkimuksesta olen kuitenkin kirjoittanut jo aikaisemmin ja kertonut miten sitä mielestäni pitäisi tehdä. Tässä yhteydessä olen kommentoinut myös plasebokontrolloituja RCT-kokeita CAM-tutkimuksessa, joten niihin en nyt puutu. Tässä linkit kirjoituksiini Miten täydentäviä hoitoja pitäisi tutkia ja Onko näyttöön perustuva lääketiede lopettanut puoskaroinnin.

 Vallitseva tiedekäsitys

Jos luit edellisen kirjoitukseni Lumoava plasebo, havaitsit että hoitosuhde, hoitotilanne, usko, luottamus ja potilaan kokemus hoidosta vaikuttavat hoidon koettuun tulokseen. Sekä oikea että lumeakupunktio auttoivat tutkimuspotilaiden oireisiin enemmän kuin tavanomainen biolääketieteeseen nojaava (lääkkeet) hoito.

Tämä on valaiseva esimerkki siitä, että ihminen ei ole kone ja että potilaan näkökulmasta hoidetuksi tulemisessa eivät pelkät luonnontieteelliset lähtöoletukset (biologian, fysiikan ja kemian oletukset) riitä.

Nykyinen länsimaiden lääketiede ja laajemminkin tiedemaailma on omaksunut luonnontieteellis-naturalistiset ja materialistiset oletukset maailmasta (=maailmankuva) tutkimusta ohjaavaksi ja määrääväksi katsannoksi. Tätä kutsutaan monesti tieteelliseksi maailmankuvaksi, mutta todellisuudessa se on materialistis-reduktionistisen tieteen, jo vallitsevaksi paradigmaksi muodostunut, maailmankuva. Siinä ajatellaan, että luonnontiede asettaa rajat sille, mitä voimme tietää eli että a) ainoa tai oikea tieto, jota maailmasta voidaan saada, on luonnontieteellistä ja että b) vain sellaiset asiat ovat olemassa, joista voidaan saada tietoa luonnontieteellisin keinoin.

Tieteellinen maailmankuva ei kuitenkaan rajoitu materialistis-luonnontieteelliseen ajatteluun. Tieteellinen ajattelu problematisoi, systematisoi ja perustelee väittämiään (empiiriseen tai teoreettiseen aineistoon nojaten). Samat periaatteet koskevat tietysti kaikkea tutkimusta, mutta eri tieteenaloilla on erilaiset teoriat ja metodit tähän prosessiin.

Materialismiin nojaava tiedekäsitys uskoo, että kaikki olevainen on ja on syntynyt aineesta ja että kaikki tutkittavat ilmiöt (myös tietoisuus ja tunteet) voidaan redusoida eli palauttaa pienempiin yksiköihin, aina atomien ja kvarkkien tasolle saakka. Ja mikäli ei voida, niin kysymys siirretään epäkiinnostavien asioiden joukkoon. Materialismista ja sen kritiikistä kirjoitin muun muassa jutuissa  Hiipuva materialismi ja ihminen ja  Thomas Nagel ja materialismin kalpeus sekä tuoreimmassa, lokakuun 2016 lopussa julkaistussa  Jälkimaterialistinen tiede . Niissä kerron materialistisesta reduktionismista ja sen puutteista. Niistä käy ilmi, että materialismi/luonnontieteellinen naturalismi ei ole tieteellisyyden synonyymi.

Kunhan vain tutkitaan riittävästi…

Seuraavassa kommentoin lyhyesti luonnontieteellistä ajattelua.

Moni ajattelee luonnontieteen (terveystieteissä biolääketieteen) pystyvän parhaiten selittämään sairauksia ja löytämään kaikki tarvittavat hoitokeinot, kunhan vain tutkitaan riittävästi. Vastikään suomeksi julkaistu Mikael Stenmarkin kiistelty kirja Tiedeusko ja todellisuuden rajat (Kirjapaja 2016) pohtii uskon, uskonnon ja luonnontieteen suhdetta.

Johdannossa Stenmark toteaa: ”Luonnontieteen ajatellaan olevan kuin kynttilä, joka loistaa demonien hallitseman maailman pimeydessä. Se on ainoa mahdollisuutemme välttää taikauskoa ja suojella kulttuurimme saavutuksia ja omaa planeettaamme. Jos kerran luonnontieteiden ulkopuolella ei voi olla totuutta, luonnontieteilijöiden on ryhdyttävä lähetyssaarnaajiksi, jotka julistavat ilosanomaa pakanoille ja valistumattomille ihmisille. Laajemmin ajateltuna on tehtävä työtä, jotta yhä useammat ihmiselämän osa-alueet voidaan sisällyttää luonnontieteeseen, niin että näidenkin alojen näkemykset perustuisivat järkisyihin ja tietoon.”

Stenmark nimittää tiedeuskoksi käsitystä, että naturalismiin ja materialismiin nojaava luonnontieteellinen tutkimus on ainoa todellinen ja oikea tapa tutkia maailmaa. Aidosti luonnontieteellisessä ajattelussa, joka ei ole tiedeuskoinen, tiedostetaan luonnontieteen rajoitukset ja tunnustetaan että kaikki totuuden ja tiedon osat eivät välttämättä ole luonnontieteen keinojen tavoitettavissa. Totuutta on myös henkilökohtaisissa kokemuksissa.

Nykyään tiedekeskustelussa on piirteitä (tämänkin blogin kommenteissa on näkynyt), että olisi muka valittava kahden ääripään eli radikaalin postmodernismin (jonka mukaan luonnontiedekin on vain sosiaalinen konstruktio) tai tiedeuskon välillä. Kuitenkaan kumpikaan näistä ei ole vakuuttava. Maailmaa koostuu sekä luonnontieteellisistä tosiasioista että sosiaalisista konstruktioista ja vielä lisäksi ihmisen sisäisestä todellisuudesta, jota ei voida redusoida luonnontieteellisesti molekyyleiksi tai atomeiksi. Näistä kirjoitin yllä linkittämissäni teksteissä.

Toimivatko ihmiset väärin, koska eivät ymmärrä tiedettä?

Hoitamista ja sen vaikutuksia koskevasta tutkimuksesta tiedämme, että kokemukset ja merkitykset voivat olla parantavia siinä mielessä, että ne parantavat elämän laatua, lievittävät oireita ja saavat aikaan fysiologisiakin muutoksia kehossa.  Tämä on erityisen tärkeää asia kroonisissa kansansairauksissamme ja epämääräisissä, hankalasti modernin lääketieteen keinoin hoidettavissa vaivoissa sekä palliatiivisessa hoidossa. Monet CAM-hoitoihin hakeutuvat etsivätkin juuri helpotusta ja merkityksiä olotilalleen ja lievitystä oireisiinsa. Naturalistisen näkemyksen mukaan nämä ihmiset toimivat tieteen kannalta ”väärin” ja etsivät apua epätieteelliseltä, ei-luonnontieteelliseltä suunnalta. Ja siksi heitä on valistettava, jotta eivät tekisi typeriä ratkaisuja.

Samaa huolestuneisuutta edustaa suomalaisten tiedekäsityksiä mittaava Tiedebarometri 2016 -raportti, jossa todetaan, että kyselyyn osallistuneista   Kaksi viidestä (40 %) yhtyy näkemykseen, jonka mukaan ”ns. kansanparantajat omaavat tietoja ja taitoja joita lääketieteellä ei ole”. Asian kiistää kolmannes (34 %). Ottamatta kantaa tuloksen ilmaisemien kantojen järkevyyteen voi todeta että jakauma on tietyllä tavalla ymmärrettävä. Kansanparannuksella on ilmeisen hyvä, ystävällisen myyttinen maine. Väitteessä ei myöskään esitetä, että kansanparantajat ovat kaikessa ns. koululääketiedettä edellä, vaan vain jossakin tietämyksessään.”

Mitähän tuo järkevyys (johon ei oteta kantaa) ja tietyllä tavalla ymmärrettävä oikein tarkoittaa?  Raportin kirjoittajalle tulos, että 40 prosenttia haastatelluista näyttää arvostavan kansanparannusta, on kai ollut ikävä, kun sitä on pitänyt puolustella ”väite ei osoita, että kansanparantajat ovat KAIKESSA koululääketiedettä edellä”. Hohhoijaa. Tämähän on ihan pähkähullua. Mietin, kuinka on mahdollista yleensä kysyä tuollaista asiaa tuolla tavalla ja sitten tulkita vastaukset tuolla tavalla. Arvostavatko ihmiset siis kansanparannusta vain sen myyttisen maineen vuoksi, kuten tulkitsija päättelee? Entäpä jos he ihan oman kokemuksensa kautta ovat tulleet tuohon tulokseen? Tai heillä on joku historiallinen vanhempien tai isovanhempien muisto kansanparannuksen hyödyistä?

Toisaalta mitähän tutkijat ylipäänsä tarkoittivat kansanparannuksella ja miten vastaajat sen ymmärsivät? Onko se ehkä kuppausta, kalevalaista jäsenkorjausta, naapuriapua, reikihoitoa, itkuvirsikursseja vai mitä? Sitä paitsi rinnastus kansanparannukseen ja lääketieteeseen on outo. Nehän eivät toimi samassa kategoriassa. Oikeampaa olisi rinnastaa lääkärin työ ja kansanparantajan (mikä se sitten lieneekään) työ. Kansanparannus ei ole sen kummemmin pseudo- kuin mitään muutakaan tiedettä (joksi se barometrissa luonnehditaan), vaan se on kansan toimintaa. Lisäksi, onko koko kysymys edes relevantti? Paljonko Suomessa on kansanparantajia, keitä he ovat, kuka heidän palvelujaan käyttää, kuinka paljon ja miksi? Tätä ei tiedetä, kun ei ole tutkittu. On kummallista, että kysytään tuollainen vastakkainasettelukysymys, vaikka koko ilmiöstä ei tiedetä yhtään mitään. Huidotaan siis tuuleen.  Kenelle tällaisesta Tiedebarometrin kysymyksestä on hyötyä? Kansalleko? Epäilen vahvasti.  Tiedebarometri 2016 http://www.tieteentiedotus.fi/files/Tiedebarometri_2016.pdf

Objektiivisuus tieteessä

Objektiivisuuden käsite on niin monisyinen, että tieteenfilosofit eivät ole pystyneet antamaan sille kattavaa määritelmää. Se muuttuu maailman muuttumisen myötä.

Suomen Akatemian tutkijatohtori Inkeri Koskisen kiinnostava artikkeli Objektiivisuus humanistisissa tieteissä Niin & Näin lehdessä 4/2016 ottaa kantaa väitteeseen, että humanistiset tieteet eivät voisi tuottaa yhtä objektiivisia tuloksia kuin luonnontieteet. Hän mainitsee, että kun jonkin tutkimuksen tuloksia kehutaan objektiivisiki, kehuun itseensä sisältyy monta väitettä, joita tavallisesti ei eritellä. Kuitenkin esimerkiksi tuloksen objektiivisuus on aivan eri asia kuin prosessin objektiivisuus. Viime aikaisessa tieteenfilosofisessa keskustelussa on puhuttu myös tutkijayhteisöjen objektiivisuudesta.

”Toisin sanoen, kun arvioimme jonkin asian objektiivisuutta, on hyvä selventää mikä tuo jokin asia on”, Inkeri Koskinen sanoo. Hän mainitsee, että on esitetty kolme tärkeänä pidettyä objektiivisuuden periaatetta, joita hän pitää kuitenkin joko mahdottomina tavoittaa ja muuten ongelmallisina:

  1. Uskollisuus tosiasioille. Tämän periaatteen pulma on siinä, että tutkimme maailmaa erilaisten teoreettisten viitekehysten avulla, eikä ole mahdollista tuottaa teorioista täysin puhdistettuja kuvauksia tieteellisistä havainnoista.
  2. Subjektiivisten vinoumien poissaolo. Tähän on pyritty prosesseilla, joissa tutkimuksen tekijä olisi milloin tahansa vaihdettavissa eivätkä tulokset siitä muuttuisi. Äärimmilleen vietynä tällainen proseduaalinen objektiivisuus tarkoittaisi sitä, että tarkka mittaustulos korvaisi tutkijan subjektiivisen arvion kokonaan. Prosessin tarkalla kuvauksella pyritään niin tilastollisissa kuin kvalitatiivisissakin tutkimuksissa poistamaan subjektiivista vinoumaa. Proseduaalinen objektiivisuus takaa vain sen, etteivät tutkijan henkilökohtaiset vinoumat pääse vaikuttamaan tuloksiin, mutta se ei estä koko tutkijayhteisön sisäistämien käsitysten vinouttavaa vaikutusta. Kalloja mitattiin hyvin järjestelmällisesti 1900-luvun alun  antropologiassa,  mutta vaikea toimintaa on nykyajasta katsoen objektiiviseksi kutsua. (Koskinen 2016) Kansanparannuskysymykselle Tiedebarometrissa en näe objektiivisia syitä, jos mitattavana ovat kansalaisten käsitykset tieteestä (kansanparannus kun ei ole tiedettä eikä vastakohta terveydenhuollon palveluille).
  3. Arvovapaus. Tämän periaatteen ongelmallisuudesta Koskinen antaa esimerkin: ”Kallonmittauksiin johtaneet teoriat eivät olleet arvovapaita, koska tukijoiden yhteisesti jakamat arvot pääsivät vinouttamaan niitä. Myös lääketeollisuuden rahoittama tutkimus on kaikesta päätelleen moitteetonta, mutta usein silti vinoutunutta. Se näet raportoi huomattavasti enemmän positiivisia tuloksia kuin yliopistoissa tehty tutkimus.” Eettiset ja poliittiset arvot vaikuttavat aina tutkimuspolitiikkaan ja tutkimusaiheiden valintaan (esimerkiksi Tiedebarometrin kysymykset). Ne voivat myös ohjata tutkimustulosten käyttöä.

Objektiivisuudelle ei ole yhtä, tyydyttävää määritelmää, vaan etäällä siintävä ihanne näyttää liikkuvan aina, kun sitä koettaa lähestyä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yrityksestä kannattaisi luopua”, Koskinen toteaa.

Objektiivisuus ei siis takaa totuutta. Objektiivisin menetelmin ja prosessein saatu tulos voi olla virheellinen, ja ”objektiivinen” yhteisö voi erehtyä. Tällä tavoin tiedeyhteisö, jos on avoin omille virheilleen, korjaa itse omaa toimintaansa. ”Kun kutsumme jotakin objektiiviseksi, kerromme luottavamme siihen itse ja väitämme että muidenkin kannattaisi.”

Tilannesidonnaista, mutta ei mitä sattuu

Luottamukselle on tietysti oltava hyvät perusteet. Monenlaiset perusteet ovat kuitenkin mahdollisia, koska erilaiset taustaoletukset (teoriat) ohjaavat tutkimuksia. Objektiivisuus ja tutkimusten kunnollisuus eli laatu on kontekstisidonnaista. Riippuu tilanteesta, mitkä kaikki asiat ovat tieteen objektiivisuuden kannalta olennaisia.

Jos esimerkiksi tutkitaan hoitokontekstin (tilanne, kommunikaatio, hoitaja-hoidettava -suhde) vaikutusta hoitotulokseen, muuttujia ei voi rakentaa plasebokontrolloidun mallin tai yksi annos – yksi vaste -ajattelun mukaan. Objektiivisuus (validiteetti ja reliabiliteetti) on rakennettava tutkimusasetelman mukaan eli siinä on otettava huomioon konteksti. Joku voi nyt tuumata, että tutkimusasetelmasta tulee aivan liian monimutkainen, mikä on omiaan vain hämmentämään; silloin kukaan ei enää tiedä, mikä vaikutti mihinkin, eikä todellista, potilaita hyödyttävää tietoa saada. Tämä tuumaus on aiheellinen, mutta samalla aiheeton.

Aiheellinen siksi, että tällaista terveystutkimusta on tehty erittäin vähän verrattuna vaikkapa lääketutkimukseen ja se edellyttää biolääketieteen tutkimusmallista poikkeavaa viitekehystä ja metodeja. Tällä en nyt millään tavalla kyseenalaista erittäin tärkeää ja suunnattomasti terveyshyvää tuottanutta biotieteisiin nojaavaa terveystutkimusta. Tuon vain esiin toisen, vähemmän ”hypetyksen ” kohteena olevan, jopa marginaaliin jääneen terveystutkimuksen näkökulman eli  todellisissa hoito- ja elinolosuhteissa tehtävän hoitamisen tutkimuksen. Tutkimusasetelma tässä näkökulmassa on luonnostaan monimutkaisempi kuin ”yksi lääke –  yksi vaikutus/vaikutuksettomuus” -ajattelussa, mutta niin on ihminenkin aika monimutkainen ja kontekstisidonnainen.

Aiheeton tuumaus se on siksi, että koska esim. plasebotutkimuksista käy selkeästi ilmi, että nimenomaan konteksti ja psykososiaaliset tekijät ovat juuri niitä, jotka vaikuttavat plasebona, niin silloin tutkijayhteisön on pystyttävä kehittämään menetelmiään niin, että asiaa pystytään myös kunnolla ja konteksti huomioon ottaen tutkimaan. Tällaisia menetelmiä kyllä on, esimerkiksi evaluaatiotutkimus tarjoaa malleja.   Niitä vaan on ryhdyttävä käyttämään.

Ajattelen niin, että luonnontiede on yhtä objektiivinen tai epäobjektiivinen kuin muutkin tieteet. Objektiivisuus ei määräydy tieteenalan mukaan, vaan sen mukaan, miten tutkimusta tehdään.

Tietoisuus, energia ja parantuminen – luentotiivistelmä

Pisaroita helmia

Energia ymmärrettynä terveyttä edistäväksi voimaksi voi auttaa paranemaan tai hallitsemaan sairauden oireita.

Sanan ”energia” käyttäminen terveyden ja parantumisen yhteyksissä saattaa herättää hämmennystä, koska olemme tottuneet ajattelemaan, että energia on fysiikan ja voimalaitosteollisuuden termi ja että sitä voi käyttää vain se, jolla on riittävät fysiikan tiedot.

Fysiikassa energia määritellään omalla tavallaan. Tavalliset ihmiset puhuvat siitä omalla tavallaan. He säästävät energiaa ja kuluttavat sitä. Ihmisessä olevalla energialla viitataan  yleisimmin kaloreihin. Niitä säädellään ravitsemuksella ja liikunnalla. Puhutaan fyysisestä ilmiöstä.

Pidin viime keskiviikkona (27.4.2016) esitelmän Forum Humanum-luentosarjassa Porthaniassa Helsingissä.  Tässä muutamia ydinasioita esityksestäni.

Maailmankuva ja ihmiskäsitys vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme ”energian” ihmisessä. Jos pidämme ihmisolentoa vain  maailmankaikkeuden sattumana, materiaalisena molekyylikoneena,  niin energiakin näyttäytyy fysikaalisesti mitattavana asiana. Sillä ei ole mitään tekemistä tietoisuuden ja mielen kanssa. Tämän näkemyksen mukaan tietoisuus syntyy aineesta eli mieli on aivojen tuote.

Ihmiskäsityksiä

Voimme nähdä ihmisen ja ihmisyyden toisenlaisestakin näkövinkkelistä. Jos ymmärrämme hänet ei-materialistisesti eli kehomielellisesti eli holistisesti (kokonaisvaltaisesti), energia näyttäytyy moniulotteisena kapasiteettina, voimavarana. Tämän katsannon mukaan tietoisuus on yhtä perustava maaimankaikkeuden ominaisuus kuin ainekin. Ihmisen tapauksessa tietoisuutta voi siis olla muunlaistakin kuin vain aivojen tuottamaa.

 

YHteistoimintaverkko

 

Ymmärrän ”energian” ihmisessä eräänlaiseksi yhteistoimintaverkon osaksi. Sovellan käsitettä laajassa, fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen ja spirituaalisen voiman merkityksessä, en fysiikan terminä. Sana on metafora ilmiöille, jotka sisältävät yhteisöllisiä, kehollisia, psyykkisiä ja spirituaalisia tuntemuksia ja voimia.

Tietoisuuden voima

Mielen vaikutuksesta kehollisiin toimintoihin on olemassa vankkaa tieteellistä näyttöä. Vaikutus toimii tietysti toiseenkin suuntaan. Ihmiskunta on tajunnut ilmiön merkityksen jo vuosituhansia sitten.  Länsimaisessa lääketieteessä se meinasi unohtua noin kahdensadan viime vuoden aikana. Ajateltiin, että lääketieteen kuuluu pohjautua pelkästään luonnontieteeseen (fysiikka, kemia, biologia), ja kaikki ihmisen vaivat ja sairaudet redusoituvat (eli palautuvat) biologiaan (luihin, lihaksiin, vereen, soluihin, molekyyleihin, geeneihin, DNA:han jne.)

Nykytiede on palauttanut kehomielen (=kehon ja mielen saumattoman yhteyden)  ja tietoisuuden (tunteet, ajatukset, mielenliikkeet) arvoiselleen, oikealle paikalle. Esimerkiksi psykoneuroimmunologiset ja lukuisat joogaa ja meditaatiota (tietoinen hyväksyvä läsnäolo – mindfulness) koskevat kliiniset kokeet ovat osoittaneet, että mieli voi vaikuttaa kehollisiin reaktioihin.

Tuore Tiede-lehti no 4/2016 käsittelee aihetta ja toteaa muun muassa, että vaikka tiukat kliinisten kokeiden kriteerit täyttäviä tutkimuksia asian osoittamiseksi ei ole, niin on mahdollista, että mieli vaikuttaa myös vakavissa sairauksissa.

Mieli ja syövät

Mielenkiintoista on, että monet, ehkä jopa useimmat kehomieli-ajatteluun nojaavat täydentävät hoitajat jakavat kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen. Kansalaiset saattavat turvautua heihin ehkä juuri siksi, että hoitajan myötätuntoinen läsnäolo ja tukeva asennoituminen nostavat asiakkaan kokemukset eli fyysiset, psyykkiset, sosiaaliset ja spirituaaliset  tuntemukset arvokkaiksi asioiksi hoitoprosessissa. 

Olen pohtinut, voisiko tämä selittää sen, että kaikille ihmisille ei riitä tavanomainen, vain fyysisen maailman materiaalisiin faktoihin luottava lääketieteellinen apu? He tuntuvat tarvitsevan jotakin muuta. Tutkimusten mukaan täydentäviä hoitomuotoja ei käytetäkään korvaamaan tavanomaista hoitoa, vaan nimen omaan sen lisänä ja täydennyksenä.

Tietoisuus energia paraneminen

Energia-metafora auttaa hahmottamaan, kuinka ihmisyyden eri puolet (fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja spirituaalinen) voivat kukin erikseen ja yhdessä auttaa ja voimaannuttaa väsynyttä, sairasta, kärsivää  ja ongelmaista ihmistä. Nämä samat puolet myös vahvistavat ja edistävät terveen ihmisen hyvinvointia.

Keskiviikkoillan esitykseni jälkeen käytiin vilkasta keskustelua. Sain kuulla, että terveydenhuollossa, esimerkiksi terveydenhuolto-oppilaitoksissa aletaan kiinnostua täydentävistä terveysnäkemyksistä. Joku ehdottikin kirjaani (Aarva 2015) oppikirjaksi terveysalalle.

Myös suomalaisissa sairaaloissa toimii jo osastonlääkärin suostumuksella yksittäisiä terapia-alan ammattilaisia, jotka soveltavat kokonaisvaltaisia näkemyksiä, mutta ei tietenkään vielä samalla tavoin kuin Norjassa ja USA:ssa.

Norja ja USA

Täydentäviä hoitoja tarjoavien sairaaloiden osuus Norjassa lisääntyi viiden vuoden aikana 50  prosentista (vuosi 2008) 64 prosenttiin (vuosi 2013).[i] Yhdysvalloissa vuonna 2012 sairaaloista noin 40 prosenttia tarjosi potilailleen näitä hoitomuotoja, esimerkiksi akupunktiota, hierontaa, terapeuttista kosketusta ja ohjattua mielikuvaharjoittelua. Integratiivisen lääketieteen koulutusta annetaan kymmenissä lääketieteen ja terveydenhuollon ammattioppilaitoksissa USA:ssa.[ii]

Yhdysvaltain Kansallinen Terveysinstituutti (NIH) kertoo nettisivuillaan, että psykiatrian ja psykologian professori Richard J Davidson luennoi ensi tiistaina (3.5.2016) mielen vaikutuksesta aivoihin. Luentoa voi seurata netissä livenä. https://nccih.nih.gov/news/events/lectures/SES16

NIH aivot ja mieli

Näyttää siltä, että Suomessakin muutos on käynnistymässä. Täydentäviin terveysnäkemyksiin aletaan terveydenhuollossa ja viranomaistaholla pikku hiljaa suhtautua asiallisesti. Tämä merkitsee sitä, että ryhdytään keskustelemaan avoimesti ja argumentoimaan eri näkemyksiä kunnioittaen siten, että nojaudutaan tutkimustietoon ja tosiasioihin.

Täydentävien hoitojen aihepiiristä saat lisää tietoa kirjasta Pauliina Aarva: Parantavat energiat. Tilaukset:
Adlibris, hinta  20 €   http://www.adlibris.com/fi/haku?q=aarva+pauliina
Viisas elämä – Basam Books, hinta 29 €  http://www.basambooks.com/kirja/978-952-260-449-1/parantavat-energiat/

Muut lähteet

Jacobsen R, Fønnebø CM, Foss N, Kristoffersen AE. Use of complementary and alternative medicine within Norwegian hospitals. BMC Complementary and Alternative Medicine 2015;15:275.

Sierpina, V. S. & Dalen, J. E. (2013) The Future of Integrative Medicine. The American Journal of Medicine, 126(8):661–662.

 

 

 

 

 

 

Thomas Nagel ja materialismin kalpeus

Ranta P1040661

Hämmästyin nähdessäni valtakunnan päälehden pääkirjoitussivulla jutun Kannattaisiko meditoida? Meditaatiota, joogaa ja muita itäisiä terveys- ja ajatusvirtauksia on pidetty läntiselle ajattelulle vieraana, jopa vaarallisena. Ei pidetä enää.

Jussi Ahlrothin jutussa viitataan materialistisen maailmanselityksen kritiikkiin. Yksi tunnetuimmista kriitikoista on filosofi Thomas Nagel. Hänen mielestään on vain ajan kysymys, milloin materialistinen maailmanselitys romahtaa omiin puutteisiinsa. Onkohan materialismilla Kreikan talouden kohtalo?

Oletus siitä, että kaikkeus koostuu vain materiasta ja sen johdannaisista kehkeytyi Euroopassa valistuksen jälkeen ja muuttui 1800-luvulla dogmiksi ja ideologiseksi uskomusjärjestelmäksi. Se tuli myöhemmin tunnetuksi ”tieteellisenä materialismina”, joka alkoi hallita akateemista tutkimusta yliopistoissa 1900-luvulla. Siitä tuli niin hallitseva, että enemmistö tieteenharjoittajista alkoi uskoa, että se perustui aukottomaan empiiriseen (kokemusperäiseen) näyttöön ja edusti ainoaa järkeenkäypää maailmankuvaa.

Materialistiseen filosofiaan perustuvat tieteelliset menetelmät ovatkin erittäin menestyksellisesti sekä lisänneet ymmärrystämme luonnosta että myös tekniikan kehityksen myötä auttaneet muun muassa lääkintätaidon ja terveydenhoidon kehityksessä. Materialismin lähes täydellinen hallinta akateemisessa maailmassa on kuitenkin kriitikoiden mielestä surkastuttanut tiedettä ja kahlinnut mielen, tietoisuuden ja henkisyyden tieteellistä tutkimusta. Materialismista on tullut inhimillisesti kalpeaa.

Ahlroth pohtii jutussaan meditaation hyötyjä ja muistuttaa, että tiede on jo luopunut käsityksestä, jonka mukaan aivot olisivat tietoisuuden määräävin tekijä: Mielen ja aivojen suhde ei ole vain yksisuuntainen – että mieli olisi vain ilmiö, jonka se harmaa massa synnyttää. Mieli myös vaikuttaa siihen harmaaseen massaan.” Juuri niin. Meditaation hyödyt ovat kiistattomat. Ne on osoitettu tieteellisin tutkimuksin. Meditaatio (=aineeton mieli) voi vaikuttaa jopa aivojen (aine) rakenteeseen.

Ahlrothin jutun tärkein pointti on kuitenkin Nagelin ansiokkaan kirjan Mieli ja kosmos esittely. Kirjassa Nagel väittää, että todellisuus on perusluonteeltaan sekä aineellinen että henkinen.

Universumia ohjaa sisältä päin yhtenäinen ja rationaalisesti käsitettävä luonnonjärjestys. Kaikkeus on potentiaalisesti tietoinen ja sillä on taipumus muodostaa monimutkaisia rakenteita, elämää ja tietoisuutta. Tietoisuuden, järjen ja arvojen kehitys on universumin heräämistä tiedostamaan itsensä ja ohjaamaan itseään järkevästi arvojen pohjalta.

Biologia ei voi olla vain fysiikkaa

Tiede ei pysty selittämään tietoisuutta. Sitä kyllä tutkitaan paljon, mutta ei ole ymmärrystä, mitä se perimmältään on ja mistä se tulee. Kuitenkin ihmiset kokevat olevansa tietoisia. Materialistinen selitysyritys ”aine (aivot) on tietoisuuden määräävin tekijä”, on puutteellinen. Tietoisuuden olemassaoloa ei pystytä nykytieteen materialismiin nojaavin taustaoletuksin ja menetelmin todistamaan. Kuinka materiasta voi syntyä ei-materiaalista (esim. tietoisuutta, tunteita, ajattelua), jos kerran kaikkeus koostuu vain materiasta?

Koska fysikalistinen evoluutiobiologia ei voi selittää tietoisuuden syntymistä ja koska mieli on kuitenkin biologisen evoluution tulos (eli että mentaalisen puolen omaavat organismit eivät ole ihmeen kaltaisia kummallisuuksia, vaan luonnon luonnollinen osa), niin biologia ei voi olla puhtaasti fysikaalinen tiede.

Avautuu mahdollisuus ymmärtää mieli ja tietoisuus luonnonjärjestyksen keskeiseksi osaksi eikä vain fysikaalisen maailman tuotteeksi tai sen sivuilmiöksi. Ehkä luonnonjärjestys ei ole yksinomaan fysikaalinen, kuten Thomas Nagel pohtii.

Hän suhtautuu materialismiin kriittisesti ja muistuttaa, että kulttuurissamme melkein kaikki akateemisessa maailmassa toimivat on peloteltu pitämään materialismiin nojaavaa reduktiivista (kokonaisuus jaetaan osasiinsa) tutkimusohjelmaa pyhänä sillä perusteella, että mikään muu ei ole tiedettä.

Usko tähän ideologiaan yksinomaisena todellisuutta selittävänä viitekehyksenä on saanut tieteenharjoittajat laiminlyömään inhimillisen kokemuksen ja ylipäätään ihmiselämän subjektiivisen ulottuvuuden. Se on johtanut vääristyneeseen ja puutteelliseen ymmärrykseen itsestämme ja paikastamme luonnon osana.

Tieteen olemukseen kuuluu, että se on avaramielistä tiedon hankintaa havainnoinnin, kokeellisen tutkimuksen ja ilmiöiden teoreettisen selittämisen avulla. Sitä ei pidä sitoa mihinkään erityiseen uskomukseen, dogmiin tai ideologiaan eikä sen menetelmäoppi (metodologia) ole materialismin synonyymi.

Nagelin tapaa hahmottaa kaikkeus on tiukimpien materialistien vaikea sulattaa, mutta hänellä on paljon kannattajia, ja hänen ajattelustaan käydään akateemista keskustelua. Itse hän kertoo olevansa halukas lyömään vetoa siitä, että nykyinen konsensus reduktionistisen materialismin pätevyydestä tulee näyttämään naurettavalta sukupolven tai parin päästä. Tosin sen voi korvata jokin aivan yhtä epätosi konsensus.

Jos mieli ymmärrettäisiin laajasti luonnonjärjestyksen keskeiseksi osaksi, se muuttaisi koko vallitsevaa maailmankuvaa. Tietoisuudesta tulisi jossakin mielessä biologista ja se olisi yksi olemisemme perusta. Historian linssin läpi näyttää siltä, että muinaiset idän filosofiat ymmärtävät kaikkeuden juuri tähän tapaan.

Materialistista maailmankuvaa kritisoiva katsanto ymmärtää siis mielen ja sen osana tunteet ja kokemukset luonnonjärjestyksen keskeiseksi osaksi eikä vain fysikaalisen todellisuuden sivutuotteeksi.

Ihmisen ihmettä kannattaisikin tutkia myös tästä näkökulmasta.

Lähteet

Nagel, Thomas, 2012. Mind & Cosmos. Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature is Almost Certainly False. Oxford University Press. New York.

Nagel, Thomas, 2014 Mieli ja Kosmos. Miksi materialists-darwinistinen luontokästys on lähes varmasti epätosi. Basam Books. Tallinna. Linkki.

Ahlroth Jussi. Kannattaisiko meditoida. HS 7.7.2015 http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1436152694045

Valegurun ja Deepak Chopran opetuksista

Dokumenttielokuvassa Kumare, intialaista syntyperää olevasta  amerikkalainen elokuvaohjaaja tekeytyi guruksi. Vasta näytelmänsä lopuksi ohjaaja-valeguru paljasti oppilailleen huijanneensa heitä. Elokuva esitettiin Docpoint-festivaalilla kolme vuotta sitten, ja eilisiltana televisiossa.

Ohjelman katsottuani jäin miettimään, onko viime viikolla Suomessa vieraillut Deepak Chopra guru. Hänkin on intialaistaustainen amerikkalainen. Lääkäri, filosofi ja kirjailija on julkaissut kymmeniä kirjoja, joilla on maailmassa kymmeniä miljoonia lukijoita. Hän on yksi maailman tunnetuimmista henkisistä opettajista, melkein yhtä kuuluisia kuin Dalai Lama.

Myös Kumare-dokumentin ohjaaja Vikram Gandhi oli henkisiä kursseja vetäessään ”opettaja”. Hän esitti rooliaan jopa niin hyvin, että alkoi lopulta itsekin uskoa opetuksiinsa eli siihen, että jokaisella ihmisellä on oma viisautensa – gurunsa – sisällään. Kun ihminen oikeasti suhtautuu itseensä ja muihin rakastavasti, rehellisesti ja myötätuntoisesti ja alkaa uskoa siihen, mitä tekee, tekemisestä tulee vaikuttavaa ja itselle tyydyttävää. Oma guru löytyy sisältä.

Dokumenttielokuvassa neljätoista ihmistä sitoutui valeguruksi naamioituneen Vikramin  koulutukseen. Kuulostaa hurjalta. Minusta heidän  kannattikin sitoutua, sillä Virkam-Kumaren opetuksen ydin oli, että ihminen voi mieltään positiivisesti käyttämällä onnellistuttaa elämäänsä. Hän voi luoda onneaan – riippumatta siitä, mikä on senhetkinen todellinen elämäntilanne. Tämän opetuksen valeguru välitti kuuntelemalla ihmisiä, asennoitumalla heihin myötätuntoisesti, käyttämällä keskittymistä ja hiljentymistä auttavia rituaaleja ja edistämällä ryhmän voiman välittymistä sen jäseniin.

Näinhän opetus parhaimmillaan toimii! Kumarena ihmisten kanssa toimiessaan Vikram kyllä puhui välillä sekavia ja monitulkintaisia juttuja, joita opetettavat kuuntelivat ihmeissään ja silmät ymmyrkäisinä. Kuitenkaan ritualistinen puhe ei peittänyt alleen ydinopetusta ja kannustavaa asennoitumista oppilaisiin. Juuri nämä tekivät Kumaresta oppilaiden silmissä arvostettavan, ei niinkään gurun kaapu, pitkät hiukset ja pitkä parta. Saattoi niillä toki ritualistista merkitystä olla.

Miksi tällainen valeguru-dokumentti tehtiin? Ehkä ohjaaja elokuvan avulla selvensi itselleen omia näkemyksiään maailmasta ja samalla tuli siinä valaisseeksi guru-ilmiötä laajemminkin. Henkisillä markkinoilla on kunnon ihmisten lisäksi myös helppoheikkejä, jotka myyvät vain henkisyyden ulkoisia tunnusmerkkejä, mutta joilla ei ole eväitä, taitoa, sydäntä eikä aina haluakaan syvällisesti auttaa muita ihmisiä.  Kumare auttoi, vaikka paljastikin lopulta, että oli vain tavallinen amerikkalainen, ei Intiasta saapunut guru.

Elokuvan taustalla saattoi olla ohjaajan oma kamppailu. Vikramia ärsytti nuoruudessaan se, että jooga, hindufilosofia ja muut itäiset katsannot alkoivat levitä USA:ssa samaan aikaan kuin mies itse koki jotenkin hämmentäväksi oman isoäidin monimuotoiset hindurituaalit. Poika itsenäistyi. Pinnallinen hurlumhei-guruliike ja isoäidin tyyni uskonnollisuus eivät oikein sopineet yhteen. Niin Vikram lähti kokeilemaan, voisiko kuka tahansa eli vaikkapa hän ryhtyä guruksi.

Dokumentin julkilausuttu ajatus oli paljastaa, kuinka helposti ihmiset höynähtävät guru-uskoon eli seuraamaan jotakin uskonnollista johtajaa.

Ohjelman henkilöt todella seurasivat ”gurua”. Mutta olivatko he höynäytettäviä? Miksi he osallistuivat opetukseen? Typeryyttäänkö?

Intiassa ja lännessäkin toimii tällä alalla paljon huijareita ja oman edun tavoittelijoita, narsistisesti häiriintyneitä ihmisiä, jotka kokevat tyydytystä ”oppilaidensa” ihailusta. Jos Kumare halusi paljastaa tällaisen pelin, siinä hän onnistui vain osittain. Nimittäin hänen omat opetuksensahan olivat hyviä, rehellisiä ja aitoja! Mitä paljastamista niissä oli?

Ihmiset tulivat hänen luokseen, koska tunsivat ja kokivat saavansa henkilökohtaiseen kehitykseensä ja omaan vahvistumiseensa apua. Sitä Kumare antoi myötätuntoisesti ja lämpimästi. Oppilaat vahvistuivat ja onnellistuivat. Todistuksena tästä on se, että kymmenen neljästätoista oppilaasta piti yhteyttä Vikramiin senkin jälkeen, kun hänen todellinen sosiaalinen persoonansa oli paljastunut. Ohjelmassa ei kerrottu, loukkasiko juonen paljastuminen verisesti niitä neljää, jotka eivät myöhemmin enää olleet hänen yhteydessä. Enemmistö osallistujista tajusi, että he olivat saaneet kursseilla hyviä oivalluksia ja että Vikramista huokui hyvää enemmän kuin huijausta (jonka hän teki saadakseen aineksia elokuvaansa!).

On tietysti eettisesti arveluttavaa olla kertomatta osallistujille asioiden todellista laitaa. Toisaalta, jos ihmisiä kohdellaan hyvin ja rakastavasti,  mitä väliä sillä on missä muodossa viisaus välittyy – gurun kaavun, Jeesuksen opetuksen, filosofian kirjoijen vai kaverien kanssa keskustelun välityksellä? ”Sama kai se on, mistä tuutista se mesitsi tulee”, kuten Oiva Lohtander sanoi monta vuotta sitten Jari Halosen elokuvassa Joulubileet (hulvaton satiiri), kun vessan pöntöstä alkoi kantautua ”pyhää sanomaa”.

Kaiken kaikkiaan kannatan valeguru Kumaren sanomaa: Rakasta ja arvosta itseäsi. Sitä kautta syntyy myötätuntoa maailmaa ja kärsiviä kohtaan ja myös muiden auttamisen halu. Toimi, älä vain mieti ja suunnittele. Ajattele positiivisesti aina kun voit. Ole avoin muille ihmisille.

Näitä opettelen minäkin. Omassa pikkuruisessa, mutta samalla laajakankaan kokoisessa näytelmässäni olen ymmärtänyt, kuinka helppoa on puhua, kirjoittaa ja teoretisoida ja kuinka vaikeaa on toimia käytännössä ja ryhtyä omaksi gurukseen.

Deepakin opetukset

Deepak Chopra opettaa aivan samoja asioita kuin dokumenttielokuvan valegurukin. Onnellisuus, yksinkertaisista asioista nauttiminen ja myötätunto ovat Deepakin ydinsanomaa. Lisäksi hän välittää ei-materialistista maaimankuvaa. Sen mukaan maailmankaikkeuden perustava elementti on henki ja tietoisuus.

Chopra

Monistisen eli ykseysajatteluun nojaavassa maailmankuvassa kaikkeuden osilla, kuten luonnolla ja jopa kaikilla hiukkasilla katsotaan olevan tietoisuus, tosin erilainen kuin ihmisen tietoisuus on. Tämä sotii läntistä tieteellistä materialismia vastaan ja siksi Chopralla on tiedepiireissä paljon kritisoijia ja vastustajia.

Viime perjantaina Chopra puhui tietoisuuden tutkimuksen konferenssissa Toward a Science of Consciousnes 2015 Helsingin yliopistossa. Hän totesi, että tietoisen universumin mahdollisuus kiusaa kosmologeja, jotka pitävät kaikkeuden jakautumista mieleen ja aineeseen epätyydyttävänä.

Materialistisen ajattelun mukaan kaiken perusta on aine, joka alkuräjähdyksen jälkeen evoluution myötä kehkeytyi nykyisenlaiseksi elämäksi. Chopran mukaan tämä usko on johtanut vääristyneeseen ja puutteelliseen ymmärrykseen itsestämme ja paikastamme maailmassa.

– Jos kaikkeuden uskotaan olevan monistinen (ei-dualistinen) – käsitys, jonka jakavat myös fyysikot Max Planck ja Ervin Schrödinger – niin  ”mieli ensin” -lähestymistapa ratkaisee maailman monimutkaisuuden ongelman paremmin kuin nykyisin vallitseva ”aine ensin” -kosmologinen ajattelu, Chopra sanoi.

– Vaikka tiede on huimasti lisännyt tietoamme tietoisuuden tilojen ja aivojen tilojen välisistä suhteista ja selvittänyt hiukkasfysiikan tutkimuksin pienen pienien aineen yksiköiden roolia universumissa, todellisuuden luonne on jäänyt selvittämättä.

Tiede ei voikaan empiirisesti todistaa, onko maailmankaikkeus perimmältään ainetta vai henkeä/tietoisuutta. Se jää uskon asiaksi.

Chopra esitteli tietoisuutta koskevat teesinsä, joista perustavanlaatuisin on, että kaikkeus sinällään on tietoisuutta. Kaikki universumissa on siis tietoisuutta ja sen muunnelmia. Se on luovaa, dynaamista ja se saa eri tietoisuuden tasoilla erilaisia muotoja, muun muassa materiaalisia ja fyysisiä.

Konferenssi koostui sadoista luennoista, sessioista ja work shopeista. Samassa East vs. West on the Hard Problem -sessiossa Chopran kanssa esiintyi myös tunnettu materialistisen maailmankuvan edustaja Susan Blackmore, joka puhui ruumiista poistumiskokemuksista ja perusteli, että ilmiö on vain illuusio, mielen tuote eikä todellinen asia. Blackmore on materialistina sitä mieltä, että tietoisuus kaiken kaikkiaan on illuusiota suhteessa todella olemassa olevaan materiaaliseen maailmaan.

Tässä linkki konferenssissa esiintyjien haastatteluihin. Videolla on muun muassa Susan Blackmoren ja Deepak Chopran haastattelut TSC 2015 Helsinki. Konferenssin sivuilla on muitakin videoklippejä ja aineistoja.

Tietoisuus-konferenssin 8.-13.6.2015 osallistujia Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Tietoisuus-konferenssin 8.-13.6.2015 osallistujia Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Taivas on täällä maan päällä

Taivas 5

Olemme koulineet itsemme olemaan näkemättä sitä, ja siitä syystä niin suuri osa maailmastamme on alkanut muistuttaa helvettiä.”

Näin väittää uutuussuomennoksessa Taivasyhteys amerikkalainen lääkäri, joka jäi henkiin maattuaan seitsemän päivää koomassa sairaalan sängyssä. Eben Alexander pohtii kuolemanrajakokemustaan ja siitä seurannutta maailmankuvansa muutosta. Hän kertoo myös, millaista palautetta sai ensimmäisestä kirjastaan Totuus taivaasta, josta kirjoitin aiemmin Neurokirurgi koomassa ja Enemmän kuin osiensa summa.

Neurokirurgin tapaus vuodelta 2008 on yksi pitkässä kuolemanrajakokemusten historiassa.

Suhtautuminen kokemuksen luonteeseen ja sen todenperäisyyteen riippuu ihmisen tavasta hahmottaa todellisuutta. Puhdaspiirteinen materialistinen maailmankuva ei hyväksy mahdollisuutta, että ihmisen kuoltua olisi olemassa muuta kuin kuollut ruumis, joka ajan oloon maatuu maaksi, haihtuu kaasuiksi ja sulautuu vedeksi ja näin siirtyy jälleen materian ikuiseen kiertoon. Tietoisuuden tuottavat tämän näkemyksen mukaan yksinomaan aivot, joten sitä ei voi olla kehon ulkopuolella tai kuoleman jälkeen.

Eben Alexanderkin ajatteli näin ennen omaa mystistä kokemustaan: ”Kuten monet muutkin kirurgit, minäkin olin fyysisen puolen mestari ymmärtämättä mitään ihmisen henkisestä puolesta. En yksinkertaisesti uskonut, että sellaista onkaan”.

Monet ihmiset eri puolilla maailmaa ovat nähneet ja kokeneet kuoleman rajalla samoja asioita kuin Eben: tunnelin, joka johti kirkkauteen, kauneutta sen eri muodoissa, kuolleita sukulaisia tai tuttavia ja suunnatonta rakkautta, hyväksyntää ja valoa.

Nykytiede pitää tällaisia kokemuksia yleensä aivotoiminnan häiriöinä, kuten aivojen hapen puutteena. Ne on tulkittu myös  vilkkaaksi mielikuvitukseksi, jota höystävät valvetilasta juontuvat toiveet ja unelmat. Eben Alexander ja muutkin saman kokeet ovat eri mieltä. Heillä kokemus on ollut todellinen ja se on muuttanut heidän elämänsä ja maailmankuvansa.

Kirjoittaja liittää kuoleman rajalla kokemansa ”taivaassa” vierailun nykyhetkeen, meidän maalliseen elämiseemmen. Avain maailman ymmärtämiseen ja hyvään elämään piilee hänen mielestään tuonpuoleisen muistamisessa – sen paikan josta olemme alun perin kotoisin. ”Kukin meistä kantaa mukanaan muistoa taivaasta, se vain on haudattu syvälle sisimpäämme.”

Kysymys on siitä, miten ymmärrämme taivaan ja maan, menneisyyden ja nykyisyyden, kuoleman ja elämän ja ihmisen paikan maailmanjärjestyksessä. Kun tähän järjestykseen otetaan elämää liikuttaviksi asioiksi aineellisen maailman ohella myös ei-materiaaliset henki, tietoisuus, muistot ja tunteet, päädytään katsantoon, jossa tuosta unohtuneesta muistosta tulee merkityksellinen.

Ymmärrän tämän niin, että meillä kaikilla on syvällä sisimmässämme tieto, jota voi kutsua ytimeksi tai muistoksi. Se kertoo, mikä on totta ja oikein, kun vain avoimin mielin ja aistein kuuntelemme sitä. Tästä ydintiedosta juontuvat ajattelumme, toimintamme ja kaikki (eettiset) valintamme.

Kuljemme elämässämme harhaan, jos olemme unohtaneet ytimemme.

Hetkinä, jolloin ”muistamme”, olemme taivaassa riippumatta siitä olemmeko elossa vai kuollut. Olennaista on, että taivas on mielentila, ei mikään fyysinen paikka jossakin pilvien yläpuolella. Tai voi se sielläkin olla, mutta yhtä hyvin taivas on sisällämme.

Tällainen taivaskäsitys korostaa sielullisuutta, jonka ymmärrän erityiseksi mielenmaailmaksi. Se on vahvasti yhteydessä elämän ei-materiaalisiin tosiasioihin. Näitä ovat tunteet, intuitio, transsendenssi ja myyttiset kokemisen tilat. Näin ymmärrettynä mielentaivas/taivasmieli on sopusoinnussa tieteellisen ajattelun kanssa, mutta vain sellaisen, joka ei määrittele todellisuutta pelkästään aineelliseksi ilmiöiksi eikä ihmistä biologiseksi koneeksi.

Kuolemanrajakokemusta ei voida mitata biologisin tai fysiikan mittarein, koska ei ole olemassa sopivia mittareita eikä  sellaista tieteellistä kuolemanraja-koetta, joka voitaisiin toistaa ja jonka ulkopuoliset arvioitsijat voisivat todentaa.

Kokemus jää aina yksilölliseksi ja henkilökohtaiseksi, ei luonnontieteelliseksi todistukseksi.

Neurokirurgi Eben Alexander ennustaa ihmiskunnan suurta maailmankuvan muutosta, mikä tulee heijastumaan tieteeseenkin. Tällä hän ei tarkoita fyysisen maailman tuonpuoleisten hengen salaisuuksien päätymistä tutkittavaksi mikroskoopin alle. Hänen mielestään maailmankaikkeudelle – ja ennen kaikkea sen kaikkein arvoituksellisimmalle ja vaikeimmin määriteltävissä olevalle osalle eli tietoisuudelle – ei yksinkertaisesti voi tehdä niin. Tietoisuutta ei voi tutkia luonnontieteen välinein.

Eben Alexander väittää, että tieteessä tarvitaan nyt nöyryyttä ja tyytymistä niihin todisteisiin, joita maailmankaikkeus itse tarjoaa. ”Ja totuuden nimissä maailmankaikkeus on tarjonnut jo yli sadan vuoden ajan modernille tieteelle todisteita siitä, että se on ensisijassa hengellinen ja vasta toiseksi fyysinen. Todisteiden vähyys ei ole ongelma, vaan se, että monet tiedemiehet ovat liian kovapäisiä hyväksyäkseen ne.”

Valhetta vai totta?

Kuolemanrajakokemukset jakavat vahvasti mielipiteitä. Toiset uskovat, että ne ovat totta, toiset pitävät kokemuksia houreena, valheena ja huuhaana. Kriittisimpiä ovat skeptikot, jotka pyrkivät todistamaan kaikki ns. yliluonnolliset ilmiöt mahdottomiksi. Arvostelijoita on myös kristittyjen piirissä, joiden mielestä kuolemanrajakokemus ei ole Raamatun oppien mukainen.

Eben Alexanderin kertomus on Yhdysvalloissa yritetty mitätöidä. Totuus taivaasta –kirjan julkistamisen jälkeen toimittaja Luke Dittrich julkaisi Esquire-lehdessä Alexanderin haastattelun. Hän kaivoi esiin neurokirurgin nuoruudessaan tekemiä hoitovirheitä ja yritti paljastaa epätarkkuuksia siinä, miten kirjailija kuvasi tapahtumia ja hoitoprosessia sairaalaan jouduttuaan. Näin toimittaja yritti osoittaa Alexanderin valehtelijaksi. USA:n Kuolemanraja – yhdistys kommentoi nettisivuillaan Dittrichin väitteitä ja pitää niitä joko tuulesta temmattuina tai liioiteltuina.

Mielenkiintoista on, että Dittrich ei ollut kiinnostunut kuolemanrajakokemuksen sisällöstä eikä siitä, miten se on muuttanut Alexanderin elämän. Skeptikon lailla toimittaja halusi koviin faktoihin nojaten todistaa, että Alexander ei ole voinut kokea sitä mitä koki. Toisin sanoen, että hän olisi keksinyt koko ihmetarinan.

Maailmassa on paljon kaikenlaista kirjallisuutta, faktaa ja fiktiota, totta ja valhetta. Kaksi Eben Alexanderin kirjaa luettuani minun on vaikea uskoa, että hän kirjoitti ne vain julkisuutta ja rahaa saadakseen. Hänellä oli takanaan pitkä ura arvostetuissa lääketieteellisissä instituutioissa. Hänen on täytynyt kokea jotakin todella merkittävää, koska elämänsuunta muuttui niin radikaalisti.

Kettuvertaus

Sekä omaa että ihmiskunnan muutosta hän vertaa kettuun. Kuvitellaan aluksi, mitä keskiaikainen talonpoika näki, kun katsoi kettua. Epäilemättä se oli hänelle todellinen eläin. Mutta yhtä todellista olivat raamatulliset ja mytologiset kansanperinteeseen kuuluvat mielleyhtymät ketusta. Se oli myös aistillinen, viisas, ovela… ja kaikkea muuta inhimillistä. Luontoa oli opittu tarkastelemaan muinaisten myyttien läpi. Eläimet ja ihmiset olivat läheisiä toisilleen.

Tiede paljasti uudelle ajalle tultaessa, että ketut eivät olekaan aistillisia, viisaita ja ovelia, vaan nisäkkäitä ja koiraeläimiä, joilla on tietty elinpiiri ja elintavat. Enää kettuja ei nähty ihmisten kaltaisina.

Muinaisuudessa ei leikelty kettuja tutkimustarkoituksiin ja vertailtu niiden sydämen, suoliston tai maksan poikkeamista muiden eläinten vastaavista elimistä.

Tieteellisen vallankumouksen isät purkivat ketun tavoin koko maailman sen osiin pienintä kappaletta myöten. Luomakunnan palauttaminen eli redusoiminen pienimpiin mahdollisiin materian osasiin edustaa uutta uljasta tiedettä. Siinä pitäydytään vain ja ainoastaan mitattavissa aineellisissa tosiasioissa. ”Tuo kaikki on upeaa”, sanoo Eben Alexander, mutta toteaa, että olemme menneet liian pitkälle.

Nykytieteen edistysaskelten myötä kävi mahdolliseksi tutkia kaikkea – elävää ja elotonta – materiaalisena esineenä, jolla ei ole henkeä, tietoisuutta eikä omaa arvoa. Ketusta tuli kanojen saalistaja, hyödyllinen turkiseläin ja sitä käytettiin kohteena eräässä urheilulajissa…

Ketun myyttinen puoli on säilynyt vain lasten saduissa.

”Kettu on kuitenkin paljon enemmän. Se on monessa ulottuvuudessa elävä olento, jonka tämänketkinen hahmo on aineellinen mutta jonka todellinen luonto on hengellinen. Aivan niin kuin meidänkin”, sanoo Eben Alexander.

Nykyään kaikki tietävät, mitä seuraa kun luontoa kohdellaan esineenä – elottomana kappaleena, jota muka voimme muokata mielemme mukaan. Siitä seuraa ihmiselle ja kaikelle luonnolle vain huonoa.

Kuolemanrajakokemuksen läpi käyneestä neurokirurgista tuli ihmisen myyttisen puolen tosissaan ottava uushenkinen (ei-kirjauskovainen, mutta hengellinen), avarakatseinen ihmisten ja eläinten ystävä, luonnonsuojelija, joka haluaa muuttaa vallitsevan maailmankuvan henkiseen suuntaan.

Tehtävää hänellä on paljon edessään, mutta usko muutokseen on vahva: ”Olemme juuri ottamassa kaikkein merkittävintä harppausta koko ihmisen ymmärryksen historiassa. Kahdensadan vuoden kuluttua nykyinen maailmankuva näyttää lapsenlapsistamme yhtä rajoittuneelta ja lapselliselta kuin keskiaikaisten talonpoikien käsitys näyttää nyt meistä.”

Tutkitaanko kuolemanrajakokemuksia vakavasti?

Kyllä, mutta ei Suomessa.  Vastikään on julkaistu uskonnonfilosofian dosentti Leo Näreahon kirja Kuolemanrajakokemukset- tutkimuksista tulkintoihin, jossa hän kuvaa kansainvälisiä tutkimuksia. Kirja on yöpöydälläni odottamassa. Siitä kerron varmaankin seuraavassa jutussani.

Kirja

Eben Alexander. Taivasyhteys. WSOY 2015 (Alkuperäisteos Map of Heaven: How science, Religion and Ordinary People Are Proving the Afterlife. 2014)

Ooppera

Kettu- ja eläinteemaan voi tutustua myös Kansallisoopperassa, jossa esitetään parhaillaan Leoš Janáče­kin ooppera Ovela kettu. Se kuvaa met­sän eläin­ten ku­jei­luja ja hei­dän jännittäviä suhteitaan ih­mi­siin. Sopii kaikille avaramielisille, myös aikuisille.