Arkistot

Tiede, usko ja tekoälyteknologia

”Tekoälystä tulee vaarallista vasta sitten, mikäli tutkijat pystyvät luomaan koneelle tietoisuuden ja kyvyn ajatella itse. Kapea tekoäly on vielä kaukana tästä tasosta. Ihminen ei ymmärrä edes omaa tietoisuuttaan, joten sen kehittäminen koneelle saattaa osoittautua yksinkertaisesti mahdottomaksi. Kukaan ei vielä tiedä varmaksi.” Näin kirjoittaa Petteri Järvinen  tänään (HS 22.10. 2017).  https://www.hs.fi/paivanlehti/22102017/art-2000005418094.html

Samassa lehdessä  myös neurofysiologian dosentti Simo Vanni toppuuttelee tekoälyllä pelottelevia ja tekoälyyn sokeasti uskovia:

”Aivot ovat merkittävästi monimutkaisemmat kuin nykyiset ­tekoälyalgoritmit. Aivoja verkostona ymmärretään vielä puutteellisesti, eikä tekoäly ehkä koskaan tule vastaamaan aivoja biologisena rakenteena.”

Vanni toteaa lisäksi, että on meistä itsestämme kiinni, miten tätä uutta työkalua sovellamme. ”Tekoälyllä ei ole motivaatiota, se ei pety, toivo tai pelkää”, hän sanoo. https://www.hs.fi/paivanlehti/22102017/art-2000005418098.html

Tekoäly on ihmisen rakentamaa, mutta siitä puuttuu ihmisyys, inhimillisyys ja kokemuksellisuus.

Henkiset kokemukset ja virallinen uskonto

HS (22.10.2017) kertoo myös henkisyydestä haastattelemalla uskontotieteilijä, professori Terhi Utriaista ja kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlbergia. Artikkelissa mainitaan, että organisoituneiden uskontojen tilalle ihmiset hakevat nyt henkisyyttä. Yleinen vapaamielisyyden ilmapiiri on johtanut siihen, että evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä on 2000-luvulla pienentynyt hieman yli 10 prosenttia.

Uushenkisyys on lisännyt suosiotaan kirkon tarjoaman tavanomaisen eli ”virallisen” hengellisyyden rinnalla. Uushenkisyyden keskiössä ovat kuitenkin samat asiat, joita jo Jeesus julisti eli rakkaus, armo ja taivasten valtakunnan merkitys. Raamatussa taivasten valtakunta kuvataan lukuisin Jeesuksen opettamin vertauksin. Niistä heijastuu käsitys ”taivaasta” ensiksikin sisäisenä kokemuksena, toiseksi elämän eettisenä periaatteena ja kolmanneksi ihmisten korkeamoraalisena toimintana kanssaeläjiensä seurassa.

Taivas voi siis olla täällä, omassa elämässämme. Jos taivasten valtakunta on sisäisesti meissä, se myös vaikuttaa konkreettisesti elämäämme.

Sisäiseen taivasten valtakuntaan voi kuulua enkeleitä, luonnon kokemista pyhänä ja maailman metaforisoimista (vertauskuvallistamista) muinaisten myyttisten ”jumalhahmojen”, esimerkiksi metsänhenkien, antiikin jumalien tai muinaisintialaisen joogafilosofian käsitteiden avulla.

Esimerkiksi tuli munaisessa joogafilosofiassa on metaforisesti tulkittu ihmisessä hengitykseksi, hengeksi. Konkreettinen tuli nuotiossa saa voimaa puista eli maan antimista ja tuo voima siirtyy savuna ilmaan ja samalla tuottaa ihmisille lämpöä ja valoa. Tuli yhdistää maan ja ilman (maa-ilman).

Samalla tavoin hengitys yhdistää maan ja ilman. Se muuttaa maallisessa, biologisessa kehossamme sisään hengittäessämme ilmasta saatavan hapen hiilidioksidiksi ja näin osa maata eli erilaisia hiukkasia siirtyy ulos hengittäessämme ilmaan. Hengitys on olennainen osa aineenvaihduntajärjestelmämme voimalaitosteknologiaa.

Henki taas on hengityksen partneri. Ne ovat samaa maata ja ilmaa. Myös henki yhdistää. Hengen kokeminen eli henkisyys yhdistää maan ja taivaan. Taivas viittaa  tässä yhteydessä tietoisuuteen. Se on sisäisesti meissä. (Voi sitä olla ulkopuolellammekin, mutta kukaan ei tiedä varmasti; tietoisuudesta ei ole tiedeyhteisössä yksimielisyyttä). Tiedämme, että oma tietoisuuteemme on totta, vaikka sitä ei pystytä ulkoisin mittarein osoittamaan todeksi.

Henkisyys eli biologisen kehon (maa) ja tietoisuuden (taivas) yhdistävä ihmisyyden piirre on kokemuksellinen ilmiö, joka on verrattavissa nuotiotulen kiemurtelevana nousevaan savuun. Henkisyys voidaan kokea kohoamisena, transsendenssina. Se tarkoittaa, että ihmisen mieli siirtyy hetkeksi arjen ulottumattomiin, toisenlaiseen kokemisen todellisuuteen.

Toisenlaisuuden voi kokea myös syvyytenä. Joku tuntee sen metaforisesti enkelien läsnäolona, toinen jumaluuden armona, kolmas maailmankaikkeuden valtavuuden tajuamisena syvällä sisäisessä maailmassaan ja neljäs rakkauden absoluuttisena voimana. Nämä kokemukset voivat muuttaa ihmistä ja vaikuttaa hänen arkisiin toimiinsa sekä käsitykseen olevaisen luonteesta ja ihmisen paikasta maailmankaikkeudessa. Kokemukset ovat todellisia, mutta eivät materialistisen determinismin merkityksessä, vaan filosofisen pragmatismin mielessä (William James).

Ei ole olemassa yhtä tai kahta oikeaa henkisyyden muotoa. Henkisyyksien ilmentymiä on monta, vaikka ydin eli sisäinen kokemus luultavasti onkin melko sama kaikissa henkisyyden opeissa.

Enkelit ovat siirtyneet kirkosta luontoon

”Kirkon oman teologian puitteissa enkeliperinne on toki olemassa, mutta se ei ole mitenkään näkyvästi esillä eikä perussanoman keskiössä”, sanoo Jussi Sohlberg HS:n jutussa. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005418405.html

Enkeleille näyttää kuitenkin olevan tarvetta. Kun luterilainen valtauskontomme ei niistä paljon piittaa, ne ovat keveinä ja peruskristillisen syntisyyden taakasta vapaina lennähtäneet uushenkisyyden suojiin ja suojelijoiksi. Niitä voi metaforisesti liihotella luonnossa metsän, puiden ja kivien  henkinä ja haltioina. Kysymys on siitä, että tietoisuuteemme sisältyy luovuutta. Voimme tarkastella elämismaailmaamme eri näkökulmista ja tuottaa siitä monenlaisia tulkintoja. Mielemme voi älyn, intuition ja mielikuvituksen avulla luoda tiedettä, taidetta ja henkisyyttä. Ne kaikki ovat tietoisuuden ilmentymää.

Sekä Petteri Järvisen, Simo Vannin, Terhi Utriaisen että Jussi Sohlbergin kommentit sivuavat tietoisuutta ja ihmisen mielenmaisemaa. Materialistis-deterministisessä maailmankuvassa mielen sisäisten ilmiöiden näkeminen todellisuutena ja kokemuksen ymmärtäminen todeksi on hankala kysymys. Se on hankala siksi, että tuon maailmankuvan mukaan maailma koostuu vain ja ainoastaan eli puhtaasti alkuräjähdyksessä alkunsa saaneista energian/materian evoluution mukanaan tuomista muodoista. Ajattelussa ei oikein ole sijaa tietoisuudelle. Tietoisuutta kun ei pystytä redusoimaan eli palauttamaan materiaalisen muotoon. Ei ole olemassa tietoisuusmolekyyliä tai tietoisuusatomia.

Tämä, niin sanottu filosofian kova pähkinä eli tietoisuuden ja materian välisen suhteen luonne odottaa vielä ratkaisuaan, vaikka sitä on kyllä pohdittu jo aina Descartesin ajoista asti. Ja paljon sitä ennenkin.

Pohdin tässä sunnuntai-iltapäiväni ratoksi, että onko usko tekoälyteknologiaan tieteellisempää kuin usko enkeleihin. Ainakin se näyttäisi olevan julkisesti ja virallisesti hyväksytympää.

Jussi Sohlbergin mukaan ”Enkelihenkisyys on eräänlaista modernia kansanuskoa.” Tarkoittaakohan tämä sitä, että luterilaisen kirkon edustama usko ei ole kansanuskoa. Mitä se sitten on? Onko se tieteellisesti todistettua henkisyyttä tai  eliitin (erotuksena kansasta) uskoa?

Jos enkelihenkisyys on kansanuskoa, niin mitä uskoa on tekoälyhenkisyys? Tiedeuskoako? Tai teknologiauskoa? Eli uskoa siihen, että tulevaisuudessa tieteen metodein kehitetty tekoälyteknologia poistaa köyhyyden, parantaa terveydenhuollon ja opetuksen laatua? Uskon kääntöpuoli on se, että uskotaan tekoälyn voivan ylittää ihmisen älyn ja näin vaikkapa tuhota maailman. Mihin silloin oikeastaan  uskotaan?

Tabun murtaja väitteli yliluonnollisista kokemuksista

Hileitä 2

Eilen olin kuuntelemassa kiinnostavaa väitöstilaisuutta. Sosiaalipsykologi Jeena Rancken puolusti tutkimustaan yliluonnollisista kokemuksista vastaväittäjänään dosentti Kari Vesala (Helsingin yliopisto). Kustoksena eli väitöksen valvojana Tampereen yliopiston tilaisuudessa toimi professori Eero Suoninen.

Yliluonnollisiksi tulkittuja kokemuksia on 10-18 prosentilla ihmisistä. Tällaisia kokemuksia on ollut kaikkina aikoina. Ihmiset kertovat ennekokemuksista, ruumiista irtautumisista, erilaisista hengistä ja voimista, ufoista ja humanoideista, sekä jopa kirouksista ja riivaajista.

Vaikka yliluonnolliseen liittyvät kokemukset näyttävät olevan varsin yleisiä, niistä puhuminen on leimaantunut tabuksi, ”sosiaalisesti kielletyksi aiheeksi”. Varsinkin sivistyneiden tai akateemisten ihmisten on soveliasta puhua niistä korkeintaan hymähdellen tai kriittisesti ja ehkä hieman alentuvastikin tyyliin ”nuo muut, yksinkertaiset tunneihmiset uskovat huuhaaseen, mutta me, tieteeseen luottavat järki-ihmiset emme”.

Näin yliluonnollisista kokemuksista sosiaalisten sanktioiden, kuten maineen menetyksen, vuoksi on tapana vaieta julkisuudessa ja virallisissa yhteyksissä.

Jeena Rancken lähti tutkimaan näitä tabuiksi leimautuneita kokemuksia haastattelemalla kokijoita väitöskirjaansa varten.

Tutkija ei ota kantaa siihen, voivatko yliluonnollisiksi tulkitut kokemukset vastata luonnontieteellisiä, materiaalisen maailman tosiasioita. Yliluonnollisista ilmiöistä ei ole olemassa nykyisten luonnontieteiden tutkimusmenetelmin todennettua näyttöä. Ranckenin kiinnostuksen kohteena ei olekaan yliluonnollisten ilmiöiden totuusluonne luonnontieteellisessä mielessä, vaan hän teki empiirisen narratiivisen tutkimuksen yliluonnollisten kokemusten koetuista vaikutuksista 84 haastatellun henkilön kertomana.

Tutkimus keskittyi selvittämään, mitä tekevät ihmisten elämässä tällaiset tavanomaisesta ajattelusta ja kokemusmaailmasta poikkeavat, jollakin tavalla tavanomaisen ”ylittäviä” kokemuksia kuvaavat kertomukset  eli millaisia seurauksia kokemuksilla kerrotaan olleen. Lähtökohta nojaa William Jamesin ajatukseen, että siitä mikä vaikuttaa todellisuuteen, on myös kutsuttava todellisuudeksi. Vaikutustensa kautta yliluonnollisista kokemuksista tulee ikään kuin reaalisen maailman toimijoita tai vaikuttajia.

Tällainen pragmaattinen, käytännöllinen ote kiisteltyyn ja arkaluonteiseen aiheeseen on tuore ja ajankohtainen. Se nostaa keskiöön kokijan ja hänen todellisen elämänsä.  Yliluonnollinen kokemus on subjektiivinen, yksilöllinen ja samaan aikaan todellinen. Jokainen kokemuksestaan kertova on osa jotakin yhteisöä, ympäristöä ja kulttuuria. Koska yliluonnolliset kokemukset eivät ole tavoitettavissa luonnontieteen vaatimukset täyttävällä tavalla, niiden luonne tutkimuksen kohteena on vahvasti kielellinen; ne elävät kulttuurissa ja välittyvät toisille ihmisille ennen kaikkea kertomusten ja tarinoiden välityksellä.

Kertomuksina nämä kokemukset heijastelevat ”yliluonnollisen kulttuuria” eli sitä, miten tällaiset kokemukset ilmenevät tietyssä yhteisössä ja yhteiskunnallisessa tilanteessa ja millainen paikka niillä on ihmisyhteisöissä kunakin historiallisena aikana.

Miksi aihe on arkaluontoinen?

Yliluonnollisia kokemuksia siis tutkitusti esiintyy. Tieteellis-teknologinen kehitys ei ole valistusponnistuksista huolimatta niitä poistanut, mutta samaan aikaan niistä vaikeneminen on kyllä yleistynyt. Ihmiset eivät halua itselleen stigmaa (häpeäleimaa) puhumalla avoimesti kokemastaan.

Tieteen luonteeseen kuitenkin kuuluu, että se voi ja sen pitääkin tutkia ihmisten elämään todennäköisesti vaikuttavia asioita. Jeena Ranckenin väitöskirja on hieno esimerkki yliluonnollisen ei-luonnontieteellisestä tutkimuksesta. Aihetta todella voidaan tutkia ihmisten henkilökohtaisten kokemusten kautta. Kokemus on reaalisessa elämismaailmassamme hyvin tärkeää ja sillä on, kuten väitöskirjan tekijäkin toteaa, vaikutuksia arkeemme.

Robin Woofittiin viitaten Rancken kirjoittaa: ”Yliluonnollisen kokemuksen aseman tekee marginaaliseksi sen arkaluonteinen ja vaiettu asema länsimaisen kulttuurin vahvasti skeptisismin värittämässä diskurssissa. Faktaa on kuitenkin se, että tästä huolimatta ihmiset jatkuvasti kertovat yliluonnollisiksi tulkitsemistaan kokemuksista ja se että niillä kerrotaan joskus olevan mullistaviakin vaikutuksia. Yliluonnolliseen aihepiiriin liittyvät leimat ovat kuitenkin rajoittaneet aihepiiriin liittyvää tutkimusta.” (Rancken 2017, 48)

Väitöskirjan haastateltujen joukossa oli niitä, joiden elämään tällainen kokemus oli tuonut muutoksen parempaan. Joukossa oli myös niitä, jotka olivat kokeneet muutoksen huonompaan tai että mitään muutosta ei tapahtunut. Väitöskirjan mukaan siis yliluonnollisiksi nimetyillä kokemuksilla on todellisia vaikutuksia. Joissakin tapauksissa elämän kuvattiin muuttuneen ratkaisevasti.

Tutkimuksessa on jäsennetty viisi erilaista tarinatyyppiä: silminnäkijä, etsijä, oppilas, pelastettu ja kamppailija. Nämä tyypit kytkeytyvät myös laajempiin kulttuurisesti tunnettuihin mallitarinoihin. Yliluonnollista selittäviä tarinamalleja tarjoavat sosiaalisesti jaetut merkitysjärjestelmät, kuten uskonnot, kansanperinne tai ”uusi henkisyys”. Modernissa maailmassa perinteisen uskonnon rooli on heikentynyt ja sen rinnalle on noussut ”uudeksi henkisyydeksi” kutsuttu ilmiö, mihin usein liittyy kiinnostus kokea omakohtaisia uskonnollisia, henkisiä tai yliluonnollisia elämyksiä.

Vaikutusten muodostumisen kannalta ratkaisevin tekijä Ranckenin tutkimuksen mukaan ei näyttänyt olevan itse kokemuksen sisältö, vaan ennen kaikkea kokemukselle annettu tulkinta ja sille rakentuva merkitys. Lähtökohdiltaan samantyyppinen kokemus saattoi saada aikaan erilaisia vaikutuksia. Kokemuksen tulkinta ohjaa erilaiseen käyttäytymiseen ja toimintaan riippuen siitä, määritetäänkö kokemuksen kontekstiksi esimerkiksi jumalallinen ilmestys vai mielenterveyden horjunta.

Väestötason päätelmiä tästä tutkimuksesta ei voi tehdä. Kokemusvaikutuksia pitäisi tutkia laajemmilla väestökyselyillä, jotta koko väestöä koskevia päätelmiä voisi tehdä. Ehkäpä Jeena Rancken jatkaa tutkimustaan aihepiirin parissa.

Postmoderni ristiriita

Postmodernina ristiriitana voidaan pitää sitä, että yliluonnolliset uskomukset ovat mahdollisesti jopa yleistyneet aikakaudella, jolloin tieteen ja teknologian kehitys on kaikkein nopeimmin muuttanut yhteiskuntaa. Vaikka länsimainen kulttuuri on sekularisoitunut eli maallistunut ja etääntynyt perinteisestä uskonnollisuudesta, pelkkään järkeen luottaminen (rationalismi) ei ole lisääntynyt.

Ihminen on edelleen mielenkiintoinen sekoitus rationaalisuutta ja irrationaalisuutta.

Toivon tabun murtajalle menestystä ihmisten kokemusten, myös yliluonnollisten kokemusten tutkijana.  Maailmammehan on viime kädessä kokemista. Siitä muodostuu koko yksilöllinen elämä.

Väitöskirja

Jeena Rancken. Yliluonnollinen kokemus: Tulkinta, merkitys ja vaikutus. Vastapaino. Tampere 2017. http://vastapaino.fi/kirjat/yliluonnollinen-kokemus/

Jeena Rancken keväällä 2017

Uskomushoito voi parantaa

Mielen vaikutus kehoon on tieteellisesti todistettu fakta. Uskon ja kokemuksen vaikutukset on ymmärretty jo vuosisatoja. Nyt niiden tehosta on biolääketieteellistäkin näyttöä. National Geographyn (NG) joulukuun (13/2016) jutussa  Henki voittaa aineen haastatellaan useita tutkijoita  (mm. Ted Kaptcukia, josta kerroin Lumoava plasebo -kirjoituksessani) sekä kansanparantajia ja potilaita.

usko-voi-parantaaUskomushoidon elementtejä on kaikissa hoitomuodoissa, joilla autetaan elävää, tietoista ihmistä. Uskomushoito-termi kattaa siis käytännössä kaikki virallisessa järjestelmässä ja sen ulkopuolella olevat hoitomuodot, paitsi kun hoidetaan tajuttomia potilaita.

Oikeanlainen usko ja oikeanlainen kokemus tukevat toisiaan”, sanoo yksi haastateltu, Tor Wager, joka toimii nykyisin Coloradon yliopiston professorina ja Boulderin kampuksen aivotutkimuslaboratoion johtajana. ”Siinä se resepti on” (NG 13/2016, 48).

Plaseboa ja kokemusta koskevan tutkimusnäytön perusteella on selvää, että uskomushoidot voivat parantaa monia kipu- ja sairaustiloja. NG:n haastattelema parkinsonpotilas Mike Pauletichin arkiliikkumista rajoittavat oireet helpottuivat merkittävästi, vaikka hän oli tutkimusohjelmassa saanut vain lumehoitoa. ”Minulle on aivan sama, saako tämän aikaan plasebo vai jokin lääke”, Pauletich sanoo (NG 13/2016, 35)

Uskon, odotusten, kokemuksen tai kosketuksen elementtejä on leikkauksissa, lääkehoidoissa ja  CAM-hoidoissa.  Ne ovat juuri sitä, mitä ennen kutsuttiin plaseboksi. CAM=Complementary and Alternative Medicine=Täydentävät ja vaihtoehtoiset hoitomuodot.

NG 13/2016 selvittää hyvän journalismin tapaan ymmärrettävästi ja havainnollisesi, mistä fysiologisesti uskossa, luottamuksessa ja kannustavassa hoitosuhteessa oikein on kysymys. Juttu kertoo myös, kuinka perinnehoidoissa tätä piirrettä on jo muinoin osattu käyttää sairaiden auttamisessa ja kuinka moderni länsimainen lääketiede on vasta 2000-luvulla havahtunut huomaamaan, että naturalistinen biolääketieteellinen tutkimus ei enää riitä hoitotutkimuksissa. Plaseboa ei enää voi pitää vain jonakin, joka häiritsee tutkimusta ja jonka vaikutus pitäisi minimoida tutkimusasetelmissa.

Mieli on marssinut peruuttamattomasti näyttämölle.

Kiinnostavaa tässä on se, että vasta sitten, kun pystyttiin aivokuvantamisen avulla osoittamaan fysiologisesti, että plaseboksi määritellyt asiat (esim. odotukset, kannustava hoitosuhde ja rituaalit) näkyvät konkreettisina aivotilojen muutoksina, alettiin myöntää, että hoitotilanteella, kontekstilla ja mielialatekijöillä on todellista ja suurta merkitystä. Sillä on merkitystä sekä paranemiseen että ihmisen selviytymiseen ja toimeentulemiseen sairauksiensa ja vaivojensa kanssa.

Vieläkään tämä ei näy käytännössä siellä, missä sen erityisesti pitäisi näkyä eli perusterveydenhuollon palveluissa.  Kroonikot, mielenterveysongelmaiset,  epämääräisistä ja vaikeasti diagnosoitavista vaivoista kärsivät, moniongelmaiset ja kaikki, joita on vaikeaa tai mahdotonta auttaa nykylääketieteen näyttöön perustuvin keinoin, kärsivät tästä. Perusterveydenhuollossa on tarjolla erittäin niukasti kehomieliajatteluun ja asiakkaan aitoon ja ajan kanssa tapahtuvaan kohtaamiseen nojaavia hoitomuotoja.

Ääriesimerkki liian teknistyvästä hoitamisesta on vanhusten kotihoito. Lääkäri saattaa olla vanhukselle tavoitettavissa videoneuvottelun kautta (vaikka asiakas ei edes osaisi käyttää tietokonetta)! Kotihoidossa  hoitajalla voi olla kaksikymmentäkin vanhusasiakasta päivässä, jotka tarvitsevat mm. apua peseytymisessä ja lääkkeiden ottamisessa. (Näin kertoi eräs tuntemani hoitaja, joka uupui tuossa työssä sekä fyysisesti että erityisesti henkisesti). Ei siinä ehdi olla toiselle läsnä ja tarjota hyvää tekevää plaseboa!

Viisaus palaa takaisin – konemetafora ei riitä

Nyt muinainen viisaus on palannut takaisin – laboratorioiden kautta. Vanhoissa lääketieteen linjoissa (esim. kiinalainen ja ayurvedinen) ja perinnehoidoissa tunteiden, rituaalinen ja hoitotilanteen merkitys on tiedetty jo hyvin kauan. Siitä on kertynyt runsaasti kokemusnäyttöä jo silloin, kun laboratorioita ei vielä ollut edes olemassa.

Parisataavuotinen moderni länsimainen teknistynyt lääketiede kulkee edelleen ansaittua voittokulkuaan, mutta se ammentaa parantamisviisautta myös konemetaforan (korjataan ihmislaite teknisesti ja sitten se taas toimii…) ulkopuolelta –  sieltä missä on henki, mieli, tunteet ja usko.

On upeaa, että uudet biolääketieteelliset tutkimukset vihdoin todistavat, että plasebovaikutus on kovaa faktaa, todellista ja potilasta parantavaa.

Enää ei tarvitse kinata, kumpi on tärkeämpää: biologia vai psykologia, keho vai mieli. Nehän ovat teoreettisesti ja käytännöllisestikin samaa asiaa eli kehomieltä. Kumpikin ihmisyyden osa vaikuttaa toiseensa kokonaisessa henkilössä.

Pitkälle kehitettyä mediteknologiaa ja lääkäreiden huippuosaamista ja näiden tutkimusta tarvitaan ehdottomasti, mutta niin tarvitaan myös sellaisia hoitomuotoja ja niiden tutkimusta, jotka nojaavat ihmisen mielen ja kehomielen ”ihmeitä” tekevään voimaan. Nämä eivät ole vastakkaisia ja toisiaan poissulkevia, vaan toisiaan täydentäviä – ihmisen parhaaksi.

Moni biolääketieteeseen vihkiytynyt toteaa ehkä tässä yhteydessä, että kyllä meille on jo lääkärikoulutuksessa opetettu plasebovaikutus ja se kyllä tunnetaan hyvin. Näin varmaan on, mutta pulma onkin siinä, että tätä tietoa ei ole vielä positiivisella tavalla sovellettu terveyspalvelujen kehittämisessä. Tietoa ei ole implementoitu käytäntöön. Mistähän se johtuu?  Osittain  varmaan siitä, että plasebo on ollut lääkäreiden työssä melko vaiettu, mutta kuitenkin julkinen salaisuus. Plasebotutkimusten myötä tilanne tulee muuttumaan. Näin arvelen.

Suomessa plaseboa ei myöskään empiirisesti tutkita. Vai tietääkö joku jonkun, joka tekee kliinistä plasebotutkimusta Suomessa? Tarkoitan itsensä plasebon tutkimista, en sen käyttöä tutkimuksen apuna.  Tekeekö joku kliinistä CAM-tutkimusta Suomessa?  (Jos tiedät, voit lähettää yksityisviestiäkin  pauliina.aarva@uta.fi. Kiitos.)

Lääketieteellisen (ja myös psykologian) tutkimuksen vahvasta naturalistisesta dominanssista yhteiskunnassamme kertoo se, että edes omien  suomalaisten perinnehoitojemme merkitystä parantumisessa ja laajemmin kansalaisten terveyden edistämisessä ei myöskään tutkita. Miksi ei?

Mielen ja kehon välinen liitto on silti pysyvä, vahva ja tieteellisesti todistettu, mikä nähdäkseni jossakin vaiheessa tulee vaikuttamaan koko terveystieteiden teorioihin ja tutkimuskäytöntöihin. Sitä myötä se (kehomieli-ajattelu) voi vähitellen alkaa näkyä hoitokäytännöissäkin. Tästä antaa viitteitä erilaisten meditaation muotojen siirtyminen terveydenhuollon valtavirtaan Kati Sarvela mediaatiosta.

Yleinen nykykäsitys jonkun hoitomuodon tehottomuudesta (”vaikutus ei ylitä plasebovaikutuksen tasoa”) muuttuu, koska nykytiedon mukaan on aina otettava huomioon plasebon osuus, ei vain tutkimuksissa vertailuryhmänä, vaan elävässä elämässä todellisena parantavana hoidon osana.

Paradigman muutos tulossa?

Tämä muuttanee vallitsevaa ajattelutapaa, paradigmaa, niin tutkimuksessa kuin käytännössäkin. Näkökulmaani selventääkseni lainaan tutkija Asta RaamiaVäitöstutkimuksensa pohjalta hän on kirjoittanut erinomaisen kirjan Älykäs intuitio (Kustantamo S&S 2016). Alla oleva kuvio, jossa havainnollistuu se, mitä tarkoitan vallitsevan paradigman muutoksella, on otettu Asta Raamin kirjasta. Hän on osannut kuvata asian hyvin piirroksen avulla.

paradigma

Kuviossa alavasemmalla näkyvä sykkyrä symboloi ratkaisua kaipaava ongelmaa (esim. kroonikkojen oireiden lievitys, vaikeasti diagnosoitavat vaivat jne.). Jos vallitseva ajattelu- ja toimintatapa ei tarjoa hyviä ratkaisuja, niitä on haettava rohkeasti kuvan mustan pallukan ulkopuolelta. (Asta Raami 2016, Älykäs intuitio, s. 56, kuvateksti minun.)

Ongelmiin eli tässä tapauksessa vaivoihin, joihin moderniin länsimaiseen lääketieteeseen nojaavat hoitomuodot eivät ole riittäviä, on ryhdyttävä etsimään muita näkökulmia. Niitä löytyy, kun ruvetaan rohkeasti rikkomaan ajatustottumusten kahleita ja rajoja. Mitään pelättävää ei ole.

Erityistieteiden rajoja voidaan ylittää turvallisesti ja yhteistyössä, kunhan on riittävästi tahtoa ja halukkuutta. Vastakkainasettelu voi olla hidaste, mutta este se ei toki ole. Kaikki on muuttuvaista. Hyväksi koettu entinen ja toimiva nykyinen säilyvät, mutta saavat ajattelussa ja käytännössä uusia asioita rinnalleen.

Skeptikkoliike voi mainiosti edistää ja uudistaa terveystutkimusta ja terveydenhuollon käytäntöjä ryhtymällä tieteellisen skeptisismin periaatteita noudattaen pohtimaan nykyisen vallitsevan terveystiedeparadigman perusteita.

Ollaan vaan rohkeasti rajalla!

ilotulitusta-7

Suuret kiitokset kaikille lukijoille ja kommentoijille kuluneesta vuodesta.

Toivotan HYVÄÄ JA ONNELLISTA VUOTTA 2017!

Tervetuloa, tehokas plasebo

img_1188Plasebo eli lume on oikein käytettynä hyvä lääke. On jo kauan ollut tiedossa, että lume vaikuttaa kaikessa, aivan kaikessa hoitamisessa.  Siksi lausahdus ”Se on vain plaseboa!” on jo aikansa elänyt ja muuttunut muotoon ”Se onkin tehokasta plaseboa!”.

Hesari julkaisi tänään (18.10.2016) tiedeuutisen ”Lumelääke helpotti kipua ilman huijausta”. Siinä kerrottiin, että tutkimusryhmässä olleiden potilaiden selkäsärky helpottui lumelääkkeillä, vaikka heille kerrottiin purkin sisältävän pelkkiä leikkipillereitä. Uutinen on peräisin Pain-lehden artikkelista Cavalho et al 2016 Open-label placebo treatment in chronic low back pain: a randomized controlled trial. 

Äskettäin on ilmestynyt toinenkin merkittävä plaseboa koskeva tiedartikkeli Dieppe et al 2016 The power and value of placebo and nocebo in painful  osteoarthritis Osteoarthritis  and  Cartilage  24  (2016) 1850-1857. Dieppe ja tutkimusryhmä toteavat, että ihmisellä on kyky palautta niin fyysinen kuin psyykkinen terveytensä. He väittävät, että se mitä on nimetty plasebovasteeksi onkin inhimillisen kanssakäymisen eli hoitosuhteen sekä tilannetekijöiden aktivoimaa itseparannuksen kykyä.

Jos sekä hoitava henkilö että asiakas tuntevat olonsa turvalliseksi, rauhalliseksi ja ahdistuksesta vapaaksi, se saattaa lisätä tätä itseparanemisprosessia. ”This is about caring and love, and is, perhaps the  art of medicine (Tässä on kyse hoivasta ja rakkaudesta ja se ehkä on hoitamisen taidetta)”.

Koska plasebovaikutus ulottuu koko terveydenhuoltoon ja sen ulkopuolellakin tapahtuvaan hoitamiseen, paranemisen tutkimus tarvitsee tieteiden rajat ylittävää lähestymistapaa, jossa biolääketieteen positivistinen paradigma on unohdettava ja otettava käyttökelpoisempia, muun muassa psykologian teorioita ja metodeja mukaan tutkimukseen. Dieppe ja ryhmä kirjoittavat uudenlaisesta tutkimusotteesta.

Plasebo on siis hyödyllistä, koska se edistää paranemista. Siitä tulee ongelma vain, jos sitä käytetään väärin. Mutta mikä on väärinkäyttöä? Kuka lääkkeetöntä plaseboa saa käyttää?

Entisaikojen plasebo

Anne Harrington, Harvardin yliopiston tieteenhistorian professori, on tutkinut plasebon historiaa. Hän mainitsee professori Richard Cabotin Harvardista kirjoittaneen vuonna 1903:

Kaikki plasebo on valhetta, ja pitkällä aikavälillä valhe paljastuu. Me annamme plaseboa tarkoittamalla yhtä; potilas saa sitä ymmärtämällä jotakin muuta. Me tarkoitamme hänen olettavan, että lääke vaikuttaa suoraan hänen kehoonsa, ei hänen mielensä kautta… Jos potilas huomaa mitä olemme tekemässä, hän nauraa sille tai on oikeutetusti vihainen meille. … Plasebon antaminen on puoskarointia.

Harrington toteaa, että Cabotille plasebo on saattanut olla puoskarointia, mutta useimmat lääkärit pitävät sitä yhä edelleen liian hyödyllisenä kokonaan sivuutettavaksi.

Lääketieteen sanakirjoissa plasebo alkoi esiintyä 1700-luvun lopussa. Seuraavan vuosisadan loppuun saakka se määriteltiin hoitometodiksi tai lääkkeeksi, jonka oli tarkoitus vaikuttaa hetken aikaa mutta johon liittyi halveksuttavia, epäammatillisia piirteitä.

Myönteiset ennakko-odotukset ja muut mieleen liittyvät tekijät ovat plasebon vaikuttavaa ainetta. Vaikutus saattaa kestää aikansa ja se voi kadota lyhyen tai pitkän ajan kuluttua. Se voi aiheuttaa myös haitallisiksi koettuja sivu- tai muita vaikutuksia, jolloin puhutaan nosebosta. Suomeksi tämä voisi olla vaikkapa miinuslume tai pahennevaikutus. Se on itseään toteuttava sairastumisen ennustus, joka voi liittyä ikävien asioiden odotukseen, jolloin esimerkiksi pelko saa aikaan pelätyn reaktion. Se voi liittyä myös huonoon hoitosuhteeseen, jolloin hoito ei auta vaan sillä onkin pahennevaikutus.

Historioitsija Maarit Nurmisen mukaan aikoinaan noidutuksi tulleiden menehtymistä on selitetty vahvalla, pitkäkestoisella emotionaalisella paineella, joka rasittaa sympaattista hermostoa jatkuvalla ylivirittyneisyydellä. Odotukset, toivon ja pelon tunteet sekä luottamuksen ja turvallisuuden kokemukset eivät ole ainoastaan ”ajatuksia” tulevista tapahtumista. Ne kytkeytyvät hermostoomme ja immuunijärjestelmäämme ja vaikuttavat koko kehomme toimintaan.

Tieto plasebon vaikuttavuudesta on ollut lääketieteelle muistutus siitä, että subjektiivisuus, epävarmuus ja monimerkityksisyys kuluvat kliinisen työhön. Toisin sanoen sairauksien ja vaivojen määrittäminen ja hoito ei voi tapahtua erillään siitä, miten kansalaiset ne ymmärtävät.  Terveyttä ja sairautta katsotaan aina kunkin kulttuurin arvojärjestelmän linssien läpi. Koska kulttuurit muuttuvat koko ajan, myös sairauksia kuten kaikkia elämän ilmiöitä tulkitaan, hallitaan ja läpieletään eri tavoin.

Vaikka plasebo on aina ollut lääkärin työkalupakissa (joskin  aika pitkään vaiettuna salaisuutena tai haittatekijänä), kukaan ei osannut aavistaa, mikä vaikutus sen esiin marssilla julkisuuteen oli, kun Harvardin anestesiologi Henri K. Beecher  (1904–1976) julkaisi vuonna 1955 kuuluisan yli 1 000 potilaan tutkimuksen, jossa hän osoitti, että 35 prosenttia kipupotilaista – jopa vaikeista leikkauksen jälkeisistä kivuista kärsivistä potilaista – sai apua plasebolääkkeestä. Beecher vihjasi myös siihen, että sanallinen vahvistaminen, visualisaatio, suggestio, rentoutuminen ja positiivinen ajattelu voivat toimia lääkkeinä.  Näin plasebo alkoi uhata niitä ajattelun peruspilareita, joilla biologiaan nojaava lääketiede oli levännyt.

Myöhemmissä tutkimuksissa on käynyt ilmi, että plasebolla voidaan muun muassa alentaa verenpainetta ja kolesterolitasoja, vaikuttaa hormonitasapainoon ja lievittää masennusta ja ahdistusta. Myös plasebokirurgialla on vaikutuksia.

Plaebo ja nosebo eivät kuitenkaan tarkoita vain lääkärin tai muun terveydenhuoltohenkilökunnan vaikutusta potilaaseen. Hänen paranemistaan tukevat  (tai hankaloittavat) monet muutkin tahot: perhe, täydentävät hoitajat, ystävät, työyhteisö ja muut auttajat sekä omat elämäntapavalinnat. Mikä mahtaa olla näiden kokonaisplasebo/nosebovaikutus? Entä  kuinka eri hoitajien välinen yhteistyö voisi lisätä asiakkaan itseparantumiskykyä?

Terveyspoliitikkojen puolestaan olisi hyvä sote-selvityksissään  arvioida, millä tavoin aikaisemmin tehottomaksi luultua tehokasta lääkkeetöntä hoitoa eli plasebomenetelmiä (ja plaseboksi väitettyjä terveyssysteemin ulkopuolelle nykyisin jääviä hoitomuotoja) – voitaisiin paremmin hyödyntää rahansäästötalkoissa. Tässä olisi tärkeä tutkimusaihe myös terveystaloustieteelle.

Jos haluat lukea enemmän plasebosta, plasebotutkimuksista tai ylipäänsä mielen ja uskon vaikutuksesta terveyteen, tietoa saat muun muassa kirjasta Pauliina Aarva Parantavat energiat. Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista. Basam Books 2015. Adlibris tai Suomalainen.

Myös tässä blogissa olen aikaisemmin kirjoittanut plasebosta. Tekstejä löytyy hakusanoilla lume, plasebo ja placebo.

plasebo

Uskomuslääkkeet, masennus ja viisaus

peura-holkkaa-vastaanTerveydenhuollossa on pitkään uskottu masennuslääkkeisiin kuin pukki suuriin sarviin. Minäkin uskon edelleen, että moni vakavasti masentunut saa lääkkeistä avun. Vaikka psykologista auttamista aletaankin jo pitää tärkeämpänä kuin lääkehoitoa, silti sadat tuhannet edelleen syövät masennuslääkeitä. Todennäköisesti turhaan.

Viisaan lääkärin, psykologin, terapeutin, muun hoitajan sekä ystävien, tuttavien ja työyhteisöjen tuen ohella pillereistä voi tietenkin olla apua kuten kävelykepistä on hyötyä kipsijalkaiselle. Kävelykeppimetaforalla ihmisille lääkkeitä määrätäänkin. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että hyöty on kyseenalainen.

Sitä osoittaa muun muassa Lancetissa äskettäin julkaistu meta-analyysi, jonka mukaan masennuslääkeiden  parantava vaikutus nuorten masennukseen on kyseenalainen. Lisäksi eräs masennuslääkkeenä käytetty valmiste (venlafaxine) lisäsi analyysin mukaan nuorten itsemurhariskiä. Samassa analyysissä vain yhden masennuslääkkeen (fluoxetine) todettiin olevan selkeästi plaseboa tehokkaampi. Tutkijat totesivat analysoiduissa tutkimusraporteissa olleen puutteita, joten niiden informaatioon ei kaiken kaikkiaan voi täysin luottaa. (Chipriani et al 2016).

Muutaman kymmenen vuoden päästä varmaan ihmetellään nykyistä lääkeintoa samaan tapaan kuin nyt kauhistellaan hullujen sitomista kiinni seinään, lobotomiaa ja muita psykiatrian muinaisia konsteja. Saatetaan puhua jopa kemiallisesta pahoinpitelystä.

Lääkkeille epäedullisia tutkimusfaktoja on tuotu julkisuudessakin esiin jo muutaman vuoden ajan. Silti tieto tuntuu vaikuttavan hoitokäytäntöihin aika hitaasti. Ihmettelen myös, että skeptikot, jotka kritisoivat ärhäkkäästi hoitomuotoja, joista on niukasti tutkimusnäyttöä, eivät ole näkyvästi puuttuneet tämän lajin uskomushoitoon, jonka tehottomuudesta on jo paljon tutkimusnäyttöä. Miksi?

Hienoa on, että ei tarvitse pelätä noitana roviolla polttamista, jos näistä asioista kirjoittaa. Kuitenkin minun on myönnettävä, että ei ole mukavaa tuoda julki asiaa,  johon suuri osa päättäjistä, terveydenhuollon työntekijöistä ja kansalaisistakin edelleen uskoo. Onnekseni  demokraattisessa maassa sosiaalinen stigma epämiellyttävistä tieteellisistä faktoista kirjoittajaa kohtaan on kohtuullisen pieni.

Psykologi  Aku Kopakkala kylläkin irtisanottiin Mehiläisestä sen jälkeen, kun hän televisio-ohjelmassa keväällä 2015 kertoi masennuslääkkeistä samoja asioita, jotka  professori Peter Götzche ja muut tutkijat olivat jo aikaisemmin tuoneet julki ja joista koko ajan tulee lisää tutkimusfaktaa, kuten nyt tämä meta-analyysi  Lancetissa, yhdessä arvostetuimmista lääketieteen julkaisuista. Video Kopakkalan haastattelusta kesällä 2016

Viisaus voittaa lääkeuskon

Tämän ja muiden vastaavien tutkimusten tulokset varmastikin, näin uskon, johtavat ajan oloon siihen, että viisaus voittaa lääkeuskon. Liiallinen uskomuslääkintä on lääkkeiden sivuvaikutusten vuoksi nuorille vaarallista, kuten Lancetin artikkelissa todetaan (itsemurhariski kasvaa). Ks alla tiivistelmä Ciprianin ym tutkimuksesta.

Viisaudella tarkoitan sitä, että ei jäädä dogmaattisesti jumiin mihinkään yksittäiseen hoitomuotoon tai tutkimustietoon, vaan avaudutaan monipuoliselle, laaja-alaiselle tutkimustiedolle, joka sisältää myös potilaiden kokemuksia kartoittavan kvalitatiivisen tutkimuksen.

Mutta ennen  muuta on avauduttava masentuneen, ahdistuneen ja kärsivän ihmisen kokonaistilanteelle – viisaasti ja ajan kanssa. Siinä ei puolen tunnin konsultaatio lääkeresepti seuranaan riitä. Tarvitaan ihmisen, potilaan, asiakkaan pitkäjänteistä ja vilpitöntä kohtaamista ja kuuntelemista, ymmärtämistä ja myötätuntoista suhtautumista. Psykoterapiasta, vertaisryhmistä,  tanssi- ja liiketerapioista ja monista muista uusista kehomielihoidoista on myös apua. Lisäksi ”hoidon” ja tuen olisi ulotuttava yhteisöönkin, jossa kärsivä toimii ja elää.  Nämä eivät ole helppoja toteuttaa järjestelmässä, jossa on totuttu pilleriratkaisuihin.

Lancetissa julkaistiin edellistäkin kriittisempi kommentti nuorten masennuslääkkeistä. Kirjoittaja Jon Jureidini toteaa: ”… Only if the discounted benefit outweighs the boosted harm should the treatment be prescribed. For antidepressants in adolescents, this equation will rarely favour prescribing; in younger children, almost never.

Opposing this approach is the fact that most psychiatrists and many general practitioners (family doctors) have vast experience of prescribing antidepressants to adolescents, and many will believe that their clinical experience overrides any scepticism introduced by Cipriani and colleagues’ study. Fair enough, so long as they are honest with themselves and their patients that such prescribing is unsupported by evidence from randomised controlled trials.”

Jureidini vielä huomauttaa:  “Prescribing might help the doctor feel like he or she is doing something, or help parents feel that something is being done, but the adolescent might feel it to be dismissive of their distress.”

Lyhyesti sanottuna yllä oleva tarkoittaa, että masennuslääkkeitä ei pitäisi määrätä rutiinisti nuorille koskaan. Lääkkeen kirjoittaminen voi kyllä auttaa lääkäriä tuntemaan, että hän tekee jotakin tai vanhempia tuntemaan, että jotakin tässä nyt tehdään, mutta nuori saattaakin tuntea, että hänen tuskansa ja kärsimyksensä ohitetaan.

Nyt on lääkkeettömien, ihminen-ihmiselle -auttamisen muotojen aika!

Artikkelit

Jon Jureidini. Antidepressants fail, but no cause for therapeutic gloom. Lancet 388(10047): 844-845, 27 August -2 September, 2016.  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)30585-2/abstract

Andrea Cipriani, Xinyu Zhou, Cinzia Del Giovane, Sarah E Hetrick, Bin Qin, Craig Whittington, David Coghill, Yuqing Zhang, Philip Hazell, Stefan Leucht, Pim Cuijpers, Juncai Pu, David Cohen, Arun V Ravindran, Yiyun Liu, Kurt D Michael, Lining Yang, Lanxiang Liu, Peng Xie.  Comparative efficacy and tolerability of antidepressants for major depressive disorder in children and  adolescents: a network meta-analysis, Lancet 388 (10047):881-891, 27 August – 2 September 2016. http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)30385-3

Tiivistelmä Cipriani ym. 2016 meta-analyysistä:

Research in context

Evidence before this study

Even though psychological treatments are still considered the

first-line treatment, antidepressants are widely used in the

treatment of depression in children and adolescents. We searched

PubMed for previously published meta-analyses on

antidepressants in children and adolescents, with the search

terms “depressive disorder”, “child”, and “adolescent”. Previous

pairwise meta-analyses have been inconclusive because they

could not generate clear hierarchies among available treatments,

because many antidepressants have not been directly compared.

Added value of this study

Our study provides the first comprehensive systematic review

and network meta-analysis of all available double-blind

randomised trials, comparing any antidepressant with placebo

or another active antidepressant as oral monotherapy in the

acute treatment of major depressive disorder in children and

adolescents (mean age 9–18 years). Our findings emphasise

that only fluoxetine is significantly more efficacious than

placebo and some other active drugs at reducing depressive

symptoms or the number of discontinuations due to adverse

events over 8 weeks. Furthermore, we found robust evidence to

suggest a significantly increased risk for suicidality (suicidal

behaviour or ideation) for young people given venlafaxine.

Implications of all the available evidence

Our study has several implications for clinical practice. First, our

findings suggest that fluoxetine should be considered the best

available choice when a pharmacological treatment is indicated

for moderate-to-severe depression in people younger than

18 years who do not have access to psychotherapy or have not

responded to non-pharmacological interventions. Other

antidepressants do not seem to be suitable as routine

treatment options. Second, venlafaxine was found to be

associated with an increased risk of suicidality in the young

population. Because of the absence of reliable data on

suicidality for many antidepressants, we could not

comprehensively assess the risk of suicidality for all drugs.

However, from a clinical perspective, children and adolescents

taking antidepressant drugs should be closely monitored

regardless of the treatment chosen, particularly at the

beginning of treatment. Finally, we found that the methods

used in individual studies were poor. Together with selective

reporting, these are important limitations to be considered

when interpreting the results from studies in such a population.

Without access to individual patient-level data, we cannot be

completely confident about the accuracy of information

contained in published studies or clinical study reports.

Voodoo on perinnettä ja nykypäivää Beninissä

Benin, osa 10.

Pappeja varjon alla.

Pappeja varjon alla.

Beninissä ei voi olla kohtaamatta voodoota. Se heijastuu ihmisten arjessa, puheessa, musiikissa ja muissa kulttuurin tuotteissa. Toreilla myydään rituaalivälineistöä ja eritasoisia voodoopappeja toimii joka kylässä ja kaupungissa.

Villa Karon sivuilla voit tutustua Anna Ovaskan laatimaan esitykseen voodoosta ja sen peruspiirteistä  http://www.villakaro.org/vodun/.

Pienehköjä seremonioita järjestetään monissa  kylissä viikoittain. Isompiin tilaisuuksiin kokoontuu ihmisiä kyläkunnittain jonkun tietyn tapahtuman tai hengen merkeissä.

Osallistuin maaliskuun lopussa isoon, usean paikkakunnan yhteiseen sessioon Grand Popossa. Tilaisuudessa ”puhdistettiin” ne perheet, joita oli kohdannut Heviosson eli ukkosen jumalan rangaistus. Perheissä on ollut Heviosson aiheuttama kuolemantapaus. Seremoniassa ”hoidettiin” seitsemän tällaista tapausta,  jotka olivat sattuneet noin kymmenen viime vuoden aikana.

Puhdistusrituaalissa käytettiin tulta, tanssia, voodoopappien henkien kanssa keskustelua (joku papeista voi mennä transsiinkin) ja perinteistä rytimusiikkia. Tässä seremoniassa musiikista vastasi kaksi erillistä rytmiryhmää.

Hev soittajat1

Ryhmät tulivat ilmeisesti eri kylistä. Kummankin tyyli oli omanalaisensa. Soittajaporukat näyttivät ikään kuin keskustelevan musiikillaan toistensa kanssa.

Hev rituaalimies lähikuvasssa

Puhdistusrituaalin näyttävä päähenkilö.

 

Voodooperinteessä on uskomus, että jos varastaa tai tekee jokin muun rötöksen eikä tunnusta ja pyydä anteeksi tekoaan, siitä seuraa henkien rangaistus.  Se, joka on joutunut rikoksen kohteeksi, voi kertoa asiasta papille ja pyytää, että varastetut tavarat palautettaisiin tai että rötöksen tekijä paljastuisi.

Pappi kommunikoi henkien kanssa ja tiedottaa sitten yhteisölleen, että rötöstelijällä on seitsemän päivää aikaa tulla tunnustamaan tekonsa.  Jos tämä tulee, hänelle tehdään puhdistumisrituaali ja asia sovitaan, myös teon uhriksi joutuneen kanssa.  Jos sen sijaan rikoksen tekijä ei tunnusta, hänen osakseen lankeaa paha kirous: Heviosso tappaa hänet. Voi tapahtua onnettomuus tai henkilö saa kuolemataudin.

”Rikoksen vuoksi tapahtunut kuolema” on sen kohdanneelle perheelle sekä murheellinen että häpeällinen asia. Seremoniassa nämä asiat puhdistetaan, eivätkä ne sitten enää vaivaa perhettä eikä yhteisöä.

Kyselin ennen tilaisuuden alkua, miten voi tietää, että jonkun kuolema on juuri Heviosson syytä. Minulle vastattiin, että sen kuulemma tietää, koska tapahtumaan liittyy paljon erilaisia merkkejä. En sitten ehtinyt tarkemmin selvittämään, millaisia, kun piti kiirehtiä rituaaliin. Sain siitä tiedon vasta noin tuntia ennen alkua.

 

Hev tanssijat1

Hev tanssiva mies

Ajamme tulkin kanssa tsemillä eli mopotaksilla hiekkatie pöllyten rituaalipaikalle Grand Popon keskustan ulkopuolelle. Kansaa on kokoontunut paljon ja sitä tulee koko ajan lisää. Osallistujia arvioisin olevan noin 300. Lisäksi narulla eristetyn alueen ulkopuolella seisoskelee paikallisia, jotka eivät kuulu rituaalijoukkoon tai eivät ole voodoolaisia.

Hevi tanssia niin että hiekka pöllyää

Vauhdikasta tanssia.

 

Pääsen ainoana jovona (vieraana, valkoihoisena) mukaan. Puolen tunnin neuvottelun jälkeen maksan pienen summan osallistumisesta ja toisen summan luvasta valokuvata.

Ylin henki on käsittämätön

Voodoossa on yksi korkein olento (henki tai jumala) Fa, jota ei voi tuntea ja joka kaiken yläpuolella. Se vastaa oikeastaan kristinuskon Jumalaa.  Tämän lisäksi on kymmeniä muita henkiä/jumalia, joilla on merkitystä käytännön elämässä. Perheillä ja suvuilla on omat erityishenkensä, jotka siirtyvät esi-isiltä nykypolville. Näiden kanssa kommunikoidaan voodoopappien eli bokonojen ja apupappien el adeptien välityksellä erityisin rituaalein.

Ajatuksen useista erilaisista hengistä ja suojelijoista jakavat myös kristillisesti suuntautuneet uskonnot. Katolisella kirkolla on arkkienkeleitä ja pyhimyksiä,  joilla kullakin on oma erityinen tehtävänsä, aihepiirinsä ja kohteensa suojeltavana. Ortodoksien ikonit kodeissa niin ikään auttavat, suojelevat ja tasapainottavat. Ne kantavat samoja ominaisuuksia kuin voodoon fetissit,  joiden ajatellaan suojaavan pahalta erilaisissa elämäntilanteissa. Ne ovat tärkeitä sekä arjessa että rituaaleissa. Luterilaisillakin on enkelinsä, mutta ne ovat paljon abstraktimpia kuin konkreettiset, käsin kosketeltavat amuletit ja muut apuesineet.

Fetissejä myydään kaikkien suurempien paikkakuntien toreilla.  Ne voivat olla eläinten osia, sulkia kynsiä ja jopa kokonaisia kuivattuja käärmeitä, kiviä, amuletteja ja muita esineitä.

Legba on hyvin yleinen patsas kylien ja asuntojen edustoilla. Se poistaa pahaa.

Hevessä legba.JPG

Tämä legba sijaitsee Heven kylän toriaukiolla. Sillä on sarvet ja esiin työntyvä penis.

Voodoolla on vankka sija Beninissä. Vähintään puolet väestöstä riippumatta koulutustaustasta tai sosiaalisesta asemasta  jakaa  sen asenne- ja arvomaailman.  Lisäksi monet ovat sekä katolisia että voodoolaisia.

Lukuisat luontoon ja maalliseen arkeen ankkuroituvat henget sekä rituaalit ja elämisen säännöt ovat voodoossa tärkeitä.

Voodoo hyväksyttiin 1990-luvun lopulla marxilaisen hallinnon päätyttyä viralliseksi uskonnoksi katolilaisuuden ja islamin rinnalle.

P1090170

Heven kylän lauantaiseremoniaan osallistuu aikuisia ja lapsia. Kännykät pöydällä ovat sulassa sovussa perinteisen seremonialaulun ja -tanssin kanssa.

 

 

P1090195

Lapset oppivat tanssin pienestä pitäen.

P1090155

Kun pikarista on ensin otettu pieni hörppy, loput palmuviinasta annetaan kiitokseksi maalle. Maahan kaatamisen voi tehdä myös ennen hörppäämistä. Rituaali kuuluu lauantaiseremoniaan. Kahden jovon varpaat erottuvat mustista.

P1090212

Rytmiryhmä.

 

 

 

 

 

Beninin poppamies

Benin, osa 6.

Heve Poppamiehn profiili

Heven kylän voodopäällikkö Thierry Amoussou.

”Kun uskoo, niin silloin se vaikuttaa.”

Lähdemme Rolfin kanssa puolilta päivin ajelemaan Villa Karosta mopotaksilla, ”tsemillä” kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevaa afrikkalaista kylää, nimeltään Heve.

Aurinko porottaa suoraan päälakeen ja hartioille. Ollaan hieman päiväntasaajan pohjoispuolella. On polttavan kuumaa. Tsemin kyydissä tuuli onneki leyhyttää vilvoittavasti. Retkellämme tulkkina toimiva Gustave ajaa, minä istun keskellä ja Rolf, sveitsiläissyntinen, Suomessa jo vuosia asunut suoran demokratian tutkija ja puolesta puhuja, yrittää pysyä mopon penkillä takanani.   

Matkaamme voodoorituaaliin. Se järjestään Heven kylässä lauantaisin. Grand Popon kunnan yhdessä suurimmista kylistä asuu noin 900 ihmistä. Voodoo on muinaisafrikkalainen, mutta edelleen toimiva animistinen elämänkatsomus ja uskonto.

Gustave (oik.) ja soutumies työntävät veneen vesille.

Gustave (oik.) ja soutumies työntävät veneen vesille.

Gustave kaartaa mopon joen rantaan. Ylitämme matalan virran puupaatilla, jota nuori mies työntelee eteenpäin pitkällä, joen pohjasta vauhtia saavalla kepillä. Kökötämme kymmenisen minuuttia veneen laidoilla. Istuimia ei ole. 

Rannasta kävelemme kylän läpi viihtyisiä raitteja pitkin lasten, vuohien, kanojen ja pikku sikojen saattelemana rituaalipaikalle. 

Heven raitilla.

Heven raitilla.

Siellä käy ilmi, että seremonia onkin jo päättynyt. Myöhästyimme. Päätämme tulla uudestaan seuraavan kerran. Ja ajoissa. 

Suuntaamme Gustaven kanssa siten  kylän voodoopäällikön juttusille.

Tapaamme päällikön hänen kotipihallaan, jossa emokana kolmen pikkuruisen poikasensa kanssa  kuopsuttelee hiekasta jotakin syötävää. Polkupyörä nojaa seinustaan ja vuohi määkii lähistöllä.  Esittäydymme ja istuudumme penkeille pienen pöydän ääreen.

Poppamiehen piha kanoineen.

Poppamiehen piha kanoineen.

Thierry Amossou on toiminut Heven kylän voodoopapiston ylimpänä kahdeksan vuotta eli isänsä kuoleman jälkeen. Siperian shamaanien tavoin voodoopapiksi voi päätyä suvun perimysjärjestelmän kautta, jolloin yleensä vanhimmasta pojasta tulee isänsä seuraaja.

Toinen tie on, että yhteisö kutsuu henkilön tähän tehtävää.  Voodooyhteisö johtajiensa välityksellä voi initiaation kautta vihkiä muunkin kuin voodoosuvun jäsenen, jos tämän arvioidaan olevan sopiva tehtävään.

Thierry  puhuu jotenkin arvokkaasti. Arvokkuuden takaa aistin kuitenkin ystävälliset tummanruskeat silmät, vaikka hän pihalla istuessamme tiuskaiseekin turhan tylysti syliin pyrkivälle noin nelivuotiaalle lapselleen. Voodoopäällikkö on myös aivan tavallinen perheen isä.

Päällikön lisäksi Hevessä toimii kaksi bokonoa eli voodoopappia sekä useita kymmeniä apupappeja, joista suuri osa on naisia. Bokonot ovat miehiä. Voodoopäällikkyys lankesi Thierrylle isän perintönä ja se on tuonut hänelle paljon arvostusta, mutta myös vastuuta yhteisön edessä. Tehtävästään hän saa jonkin verran tuloja, mutta asuinoloista päätelleen hän elää tavallista Heven kylän elämää.

Ongelmiinsa apua hakevien odotetaan antavan papille lahjoja (nykyisin ilmeisesti rahaakin) taloudellisen tilanteensa sallimissa rajoissa. Thierry työskentelee myös kalastajana ja maanviljelijänä, voodoopäällikkyys on siis sivutoimi.

Istuskellaan hetki tilannetta ja toisiamme tarkkaillen. Gustave oli ennakkoon kertonut päällikölle, että jovoja eli meitä valkoihoisia on tulossa.

Siinä kanojen kuopsutusta katsellessamme ja jutellessamme päällikkö ilmeisesti aprikoi, mitä oikein olemme hakemassa: maagisia taikatemppuja, parannusta vai ennustuksia.

Tovin kuluttua tunnelma vapautuu. Hän esittelee paksua valokuva-albumia. Se näyttää samanlaiselta kun 80-luvun perhealbumit, joiden muovitaskuihin tai muovikalvon alle sujautettiin onnistuneimmat otokset. Thierryllä on paljon kuvia voodooseremonioista ja yhteiskuvia bokonojen ja apupappien kanssa.

Rituaaliviinalla terästetään alttaria.

Rituaaliviinalla terästetään alttaria.

Siirrymme ”kaikkein pyhimpään” eli voodoohuoneeseen. Thierry  pirskottelee palmuviinaa koristellusta karahvimaisesta voodoo-pullosta  pieneen pikariin ja siitä maahan, maan jumalalle ja keskellä huonetta sijaitsevalle ”alttarille”.  Myös Gustaville, Rolfille ja minulle hän tarjoaa tuosta pikarista.

Vaalea ja tumma.

Vaalea ja tumma.

Kysyn, voiko voodoo Thierryn mielestään parantaa sairauksia ja jos voi, niin millaisissa vaivoissa hän ajattelee voivansa auttaa ihmisiä.

– Apua haetaan kirouksien poistamiseen, suojautumiseen pahoilta hengiltä, ihmissuhdeongelmiin, riitatilateisiin ja sairauksiin, päällikkö kertoo.

Mitä sairauksia voodoo parantaa?

– Sairaustapauksissa voodoopappi kysyy aina potilaalta, onko hän käynyt terveysasemalla. Jos ei ole, niin kehotamme menemään. Jos vaiva ei siellä käynnin jälkeen poistu, niin sitten henkilö vai tulla uudestaan.  

– Voodoo voi parantaa spirituaalisista syistä syntyneitä vaivoja. Se ei ole lääketiedettä.

-Tähän pitää uskoa, silloin se vaikuttaa, voodoopäällikkö sanoo.

Heve Poppamies, Gustave ja alttari

Poppamies Thierry ja tulkki Gustave alttarin äärellä. Takana Rolf.

Beninissä voodoo on koko yhteiskunnan läpäisevä näkemys elämästä ja maailmasta. Suurin osa ihmisistä hahmottaa maailman voodoon välityksellä riippumatta koulutuksesta tai taloudellisesta asemasta. Voodoo on erittäin epädogmaattinen, joustava ja muuntuva uskomusjärjestelmä. Moni on sekä kristitty että voodoolainen.   

Voodoo ei ole valtiollinen uskonto/uskomusjärjestelmä, mutta se on kyllä valtion suojeluksessa.  Benin hallitus hyväksyi sen uskonnolliseksi yhteisöksi islamin ja kristinuskon eri muotojen tavoin 1990-luvun loppupuolella. 

Länsimaissa Hollywood-elokuvat ja kristinusko ovat levittäneet käsitystä, että voodoo olisi pimeyden voimien manaamista, kuten voodoonukkien pistelemistä neuloilla ja pahojen henkien kanssa toimimista. Tämä on virheellinen yksinkertaistus. Voodoota sovelletaan ennen muuta ihmisten ja yhteisöjen hyväksi, niiden vahvistamiseen.

Henkiä/jumalia tässä uskomusjärjestelmässä on kymmeniä, ehkä satojakin, Kukaan ei pysty sanomaan tarkkaa määrää. Eri seuduilla on eri henkiä ja ne voivat ajan mukaan muuttuakin. 

Juttelin aiheesta Grand Popon terveysaseman työntekijän kanssa. Terveydenhuollon ammattilaiset tietävät, että ihmisiä tulee terveysasemalle, kun voodoohoito ei ole auttanut, ja toisinaan ihmiset menevät voodoopapin luo kun eivät saa apua terveydenhuollosta. Kansa käyttää molempia. Kumpikin ovat maksullisia.

Hoidon viivästymisiä todennäköisesti sattuu, koska ihmiset eivät aina tiedä, että johonkin fyysisen vaivaan on olemassa tehokas lääketieteellinen hoito. Toisaata terveydenhuoltojärjestelmän tarjoamat palvelut Beninissä ovat aika vaatimattomia.  Lääkäreitä ja sairaanhoitajia on vähän. Asiakkaat joutuvat yleensä maksamaan hoidossa tarvittavat lääkkeet ja materiaalit myös julkisella puolella.

Voodooseremonioita potilaan auttamiseksi voidaan kyllä tehdä sairaaloissakin. Ne eivät ole siellä virallista hoitoa, mutta sairaalan johto ja muu henkilökunta kyllä tietää ja hyväksyy käytännön.

Voodooparannus näyttäisi kuitenkin olevan katoavaa kansanperinnettä, mutta vielä se on vahvasti elossa. Ehkä siksi, että terveyspalvelujen vaatimattomuus antaa paljon tilaa perinnehoidoille. Lisäksi voodoon asema uskonnollisena järjestelmänä Beninissä on hyvin vahva.