Arkistot

Puoskarikuoro vahvistuu, mutta moniäänisyyttä näkyvissä

Aamulehti ja Maikkari yhtyivät yksiääniseen puoskarilakikuoroon. Luultavasti monet muutkin tiedotusvälineet ovat nyt äänessä. Muita sävyjä yksiäänisyyteen toi  ainoastaan Helsingin Sanomat (katso edellinen kirjoitukseni). Tässä AL 25.1.2018 Juhani Knuutin haastattelu. MTV:n juttu oli vain lyhyt siteeraus Päivi Räsäsen uskomushoitopuheista. Aamulehden Puoskarilaki-juttua en löytänyt nettilehdestä. Tässä se kännykällä valokuvattuna:

Puoskarilaki AL 25.1.2018

Aamulehti 25.1.2018 B6.

Yksiäänisyys, monotonia,  on sykähdyttävää ja kiinnostavaa. Maikkarin ja Aamulehden  kirjoituksia lukiessa tulee mieleen, että kyseessä on voimakas, uskonomainen näkemys siitä, mikä on oikeaa ja hyvää hoitamista ja mikä on turhaa, mutta samalla vaarallista.

Tässä kirjoituksessa pyrin ymmärtämään tätä hoitosinfonian monotoniaa. Tutkijana ja kansalaisena arvostan polyfoniaa, moniäänisyyttä. Siksi kirjoitankin.

Aamulehti ilmoittaa kantanaan, että Puoskarilailla on jo kiire (mielipidekirjoituksen alla ei ole kirjoittajan nimeä, joten on pääteltävä että kanta on Aamulehden oma). Se  paheksuu Lääkäriliiton ja hoitajajärjestöjen saamattomuutta puoskarien eli laitonta lääkärintointa harjoittavien ihmisten kitkemiseksi. Seuraavalla aukeamalla professori Juhani Knuuti, blogissaan huuhaahoitoja vastaan käyvä taistelija, kertoo, että ”Akupunktion hyödyt ovat pääasiassa lumetta” ja että vyöhyketerapiasta eli refleksologiasta ei voi luvata, että se hävittäisi vakavan sairauden.  Knuuti ei tutkijana käytä sanoja puoskari tai uskomushoito, vaan puhuu akupunktiosta akupunktiona ja vyöhyketerapiasta vyöhyketerapiana. Kirjoitus on – päinvastoin kuin yllä kopioitu paatos  – asiallinen.  Mikä tässä siis on mielenkiintoista?

Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen ilmiötä eli epävirallista hoitamista jo kauan seuranneena ja tutkineena, puoskarinvastustuskuoron voimallinen esiinmarssi kaikissa päämedioissa herättää muutaman kysymyksen.

Miksi valistuskampanja ei pure?

Ensiksikin, kuinka voi olla mahdollista, että näin valtaisa valistuskampanja, jota on käyty jo useita vuosia ilman merkittäviä kriittisiä ääniä, ei ole johtanut siihen, että kansalaiset lopettavat muiden kuin virallisten hoitojen käytön tai edes vähentäisivät käyttöä. (Kemppainen ym 2017, Lindeman 2011).  Ymmärtääkseni ”uskomushoito”, ”puoskarointi”/laiton lääkärintoimen harjoittaminen -termit  viittaavat terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tarjottaviin epävirallisiin hoitomuotoihin. Niitä siis halutaan kitkeä. Tosin tiedotusvälineet eivät – Knuutin Aamulehdessä ulostuloa lukuun ottamatta – juurikaan ole täsmentäneet, mitä kaikkea ne vastustavat.

Akupunktiota ja vyöhyketerapiaa ilmoitti Suomen Apteekkariliiton, Lääketietokeskus Oy:n ja Suomen Lääkäriliiton kymmenen vuotta sitten Taloustutkimus Oy:llä teettämän väestökyselyn mukaan käyttäneensä tai kokeilleensa (itse tai perheenjäsen) joskus 25 % (akupunktio) ja 21 % (vyöhyketerapia). Noin 50 %  haastatelluista ilmoitti saaneensa sekä akupunktiosta että vyöhyketerapiasta apua paljon tai erittäin paljon.  Ei lainkaan tai vain vähän apua saaneita oli oman ilmoituksensa mukaan 24 % (akupunktio) ja 29 % (vyöhyketerapia). Kyselyn tuloksia ei ole julkaistu tieteellisessä tai muussakaan lehdessä. Tuoreempia tutkimuksia (ainakaan julkisia ) ei ole. (Taloustutkimus 2008)

Onko ajateltava, että kansalaiset ovat typeriä, kun Knuutin tapaisesta valistuksesta huolimatta edelleen käyttävät näitä hoitomuotoja?  Vai vastustavatko he periaatteellisista syistä eliitin ja valtavirran terveysnäkemyksiä? Mainostetaanko epävirallisia hoitoja niin massiivisesti ja turhilla lupauksilla, että mainonnan viestit ylittävät virallisen valistuksen jollaista viime viikkoina on nähty? Vai onko niin, että asiakkaat saavat oikeasti jotakin hyötyä tällaisesta hoidosta? Jos, niin miksi?

Lääketieteen alan professorina Juhani Knuutin kuuluukin taistella sellaisia epävirallisia hoitoja vastaan, joista ei ole biolääketieteellistä tutkimusnäyttöä. Minä puolestani yhteiskuntatieteilijänä ja terveystutkijana yritän ymmärtää, miksi ihmiset niitä käyttävät ja miksi eliitti vastustaa. Kummallakin, niin Juhani Knuutilla kuin minullakin,  on haastava tehtävä. Ehkä jossain vaiheessa voimme tehdä yhteistyötä, ehkä sitten kun löytyy riittävästi yhteistä tarttumapintaa näihin ilmiöihin. Tavoite kummallakin lienee sama, eli että kansalaiset saisivat mahdollisimman hyviksi osoitettuja, käyttäjille hyödyllisiä ja taloudellisesti tehokkaita sote-palveluja. Näkökulmamme asiaan vain vaihtelevat. Ymmärrän sen rikkaudeksi, en ristiriidaksi.

Vaikea hyväksyä erilaisuutta

Toinen kiinnostava kysymys on, missä ovat muut terveystutkijat, sosiologit  ja tutkivat journalistit, jotka edes yrittäisivät selvittää tätä peruskysymystä eli  miksi kansalaiset kokevat saavansa hyötyä hoidoista, jotka eliitti tyrmää ja miksi eliitti tyrmää?

Yksi selitys tyrmäykselle saattaa ehkä olla se, että maailmankuvamme eli käsityksemme todellisuuden luonteesta on melko puhtaasti luonnontieteellinen. Sen selitysmalli ihmisestä ja hänen terveydestään on niin vallitseva erityisesti lääketieteessä, että se on ottanut paikkansa muuallakin, kuten journalismissa, hoitotieteessä ja muissakin terveystietreissä sekä sote-politiikassa. Kun vallitseva ajattelumalli ulottaa vaikutusvaltansa lähes kaikkialle, se muuttuu ehdottomaksi. Se muuttuu dogmiksi, jonka perusteista ei sovi edes keskustella. Silloin kaikenlaista siitä poikkeamista oudoksutaan. Vallitsevaa näkemystä ei siten voi kyseenalaistaa leimautumatta omituiseksi ja saamatta stigmaa otsansa. (No, keskustelenhan  minä tässä.)

Tästä on esimerkkejä satojen vuosien takaa. Käsitykset ihmisestä ja parantamisesta vaihtelevat aikojen saatossa. Keskiajalla sairautta pidettiin jumalan tuomiona ja sairauksia saivat hoitaa vain papit kirkon piirissä. Muilta parantaminen oli kiellettyä. No, kuitenkin tuonakin aikana oli lääkäreitä, jotka hoitivat kansalaisia maallisesti – salaa.

Valistus aina 1600-luvun lopulta lähtien johti nykyiseen käsityksen ihmisestä eli siihen että ihminen on pääasiassa biologinen olento ja jos hänellä jonkinlainen henkinen ulottuvuus onkin, niin se jätetään kirkon vaikutusvaltaan. Fyysinen keho on ikään kuin biolääketieteen ”omaisuutta”, sitä kuuluu hoitaa vain ja ainoastaan biolääketieteellisesti.

Tämä on nähdäkseni yleisesti  hyväksytty käsitys suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös koulutusjärjestelmä tukee tätä. Viime aikojen uskomushoitokeskustelukin viittaa siihen, että eliitti median tukemana pitää luonnontieteellistä materialistista maailmankuvaa ainoana mahdollisena (myös uskovainen Päivi Räsänen). Se olettaa (hieman yksinkertaistetusti ilmaistuna), että tietoisuus juontuu vain  ja ainoastaan fyysisestä kehosta.  Jos hoitaminen jostain syystä vaikuttaakin tunteiden, mielen ja kokemuksen kautta, niin sitä pidetään vähäpätöisempänä ja plasebona/lumeena verrattuna oikeaan kemiallis-fysiologis-biologiseen hoitoon. Mielen, ajatusten ja tietoisuuden tässä vallitsevassa ideologiassa ajatellaan emergoituvan eli kehkeytyvän fyysisestä materiasta,  ihmisen tapauksessa biologisesta kehosta. Kuitenkin se (mieli) jätetään vähän kuin hoitamisen ulkopuolella. Mukana se on mielenterveysasioissa, mutta ei niinkään puhuttaessa fyysisistä sairauksista.

Samaan aikaan luterilainen kirkko opettaa uskoa Jumalaan ja pyhään henkeen, joilla puolestaan ei ole fyysistä olemusta. Nämä kaksi institutionaalista todellisuuskäsitystä eli biologinen ruumis, jota edustaa lääketiede ja jumalallinen henki, jota edustaa luterilainen kirkkomme, ovat suomalaisessa yhteiskunnassa kaksi tärkeintä todellisuuden tulkintatapaa.

Näiden välinen jännite aiheuttaa epävarmuuden tunteita puolin ja toisin.  Uskomushoitokeskustelu ja Päivi Räsäsen rooli siinä kuvaat hyvin tätä ilmiötä. Ei oikein tiedetä – ja siksi ei kerrota ääneen, mitä vastustetaan ja miksi. Psykiatrian hoitokäytännöissä ja mielenterveyspalveluissa on myös nähtävissä hämmennystä siitä, miten ihmisten ongelmiin pitäisi vastata. Paljon kyllä keskustellaan.

Nämä kaksi instituutiota ovat statukseltaan hyvin vahvoja ja näiden ohjaamat tulkintamallit todellisuudesta  ikään kuin oikeuttavat, legitimoivat hyväksymään tai halveksimaan muita  sosiaalisen järjestyksen osia. Tutkijat  Kaarina Koski ja Juuso Järvenpää puhuvat aiheesta  artikkelissaan Kummien kokemusten tulkinta  Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken toimittamassa kirjassa Mielen rajoilla (2017) toteamalla, että Suomessa tieteellisellä maailmankuvalla ja luterilaisella kirkolla on kummallakin vakaa auktoriteettiasema todellisuuden ja sen outojenkin ulottuvuuksien selittämisessä. Tällainen tieteellinen tutkimus, jota nimitän materialistisen reduktionismin hengessä toteutetuksi tutkimukseksi, on nykyisin ehkä merkittävin todellisuutta legitimoiva tulkintakehys sille, mitä pidetään tosiasioina hoitamisessa, parantumisessa ja terveyden edistämisessä.

Sairauden ja terveyden yhteydessä lääketiede ymmärretäänkin useimmiten lähinnä kemiaan ja fysiikkaan nojaavaksi ihmisbiologiaksi, mikä tulee ilmi Juhani Knuutinkin kommentista ”Eihän meridiaanikanaviakaan ole olemassa.” Jos niitä ei biologian, fysiikan ja kemian avulla näy, niin tämän logiikan mukaan niitä ei voi olla olemassa. Niitä ei todellakaan voi todistaa biolääketieteen keinoin. Jännite piilee siinä, että tästä huolimatta ihmiset saavat parannusta ja apua perinteisestä kiinalaisesta lääketieteestä, joka soveltaa muun ohella meridiaaniajattelua – joskaan ei länsimaisen lääketieteen teorian pohjalta. Perinteistä kiinalaista lääketiedettä on tutkittu ja tutkitaan koko ajan hyvin paljon.

Ihmiset hyötyvät myös plasebosta

Kolmas pohdituttava asia on plasebo eli lume. Se tarkoittaa, että periaatteessa eli ennakko-odotusten mukaisesti vaikuttamaton aine tai muu interventio vaikuttaakin.

Selitykseksi vyöhyketerapiasta tai akupunktiosta potilaiden saamaan hyötyyn ei riitä tavanomainen biolääketieteellisen katsannon mukainen vastaus: ”Vaikutus on pelkkä lumetta, plaseboa”. Nimittäin jos näin on, niin silloin on selvitettävä, kuinka tätä lääkkeetöntä, luontoa suojelevaa ja asiakkaalle haitatonta  auttamismenetelmää voidaan hyödyntää nykyistä paremmin ja taloudellisemmin. Plasebon  tiedetään vaikuttavan oikeasti. Siinä on siis todellista ja mitattavaa vaikutusta.

Kuvaava esimerkki tähän liittyen tuli esiin plasebotutkijoiden kongressissaa Hollannissa viime keväänä. Kongressin  avausesitelmässä ”Things Not Usually Said: Unorthodox Views about Placebo” (Asioita, joista ei yleensä puhuta: epäortodoksisia näkemyksiä plasebosta) professori Ted Kaptchuk Harvardin yliopistosta muistutti, että plasebon eli lumeen fysiologista vaikutusmekanismia ei tunneta.

Joissakin tapauksissa – erityisesti kivunlievityksessä – plasebo on osoittautunut varsin tehokkaaksi. Syytä tähän ei kuitenkaan tiedetä. Kaptchuk tähdensi toivon ja potilaskeskeisen hoidon tärkeyttä kaikessa parannustyössä. Hänen mielestään toivon merkitystä käytännön hoitamisessa ei pidä vähätellä tieteeseen vedoten, vaikka kyse olisikin plasebovaikutuksesta.

Kun vielä tiedetään, että jopa avoin plasebo (potilaalle kerrotaan, että hän saa nyt plaseboa) voi vaikuttaa myönteisesti, koko vaikuttamisen ajatus saa uudenlaisen hahmon. Tutkija Claudia Carvalho Lissabonin yliopistosta on ryhmineen julkaissut ensimmäisen satunnaistetun kliinisen koetutkimuksen, joka osoittaa avoimen plasebon mahdolliset kliinisesti merkittävät hyödyt alaselkäkipujen hoidossa. Olen kirjoittanut Sosiaalilääketieteelliseen Aikakauslehteen (6/2017) raportin plasebotutkijoiden kongressista.LamppuNeljänneksi esiin nousee kysymys, onko epävirallisessa hoitamisessa (esimerkiksi vyöhyketerapiassa ja akupunktiohoidossa) ehkä jotakin sellaista, joka tuottaa plasebovaikutusta ja auttaa sitä kautta potilaita. Entäpä jos kysymys onkin jostakin aivan muusta vaikuttavasta hoidosta kuin mekaanisesta jalkapohjan painelemisesta sormella tai neulan pistämisestä ihon läpi?  Jos kyse on plasebon tuottamisesta, niin mitä asioita siihen liittyy?  Tutkijoiden on kyllä mahdollista (ja tätä on jonkin verran kansainvälisessä tutkimuksessa tehtykin) tutkia ja arvioida KOKO HOITOPROSESSIA ja hoitamisen vaikutuksia ihmiseen hänen todellisessa  hoito- ja elinympäristössään, jossa on ”mukana elämän maku” – kokemukset, tunteet, hoitosuhde auttajaan jne. Tämä on tärkeää, jotta ymmärrettäisiin,  miksi potilaat kokevat saavansa epävirallisista, eliitin tyrmäämistä hoidoista apua vaivoihinsa.

Samaa tutkimusmallia voidaan soveltaa myös virallisen järjestelmän hoitamisen tutkimukseen, erityisesti perusterveydenhuollossa.

Kaikki hyvä, jonka hyödyistä ja avusta ihmisille on näyttöä oli se plaseboa tai ei, kannattaa tutkimuksen näkökulmasta hyväksyä. Miksi hyödyllistä pitäisi vastustaa? Uskoisin, että terveyspoliittisille päättäjillekin on tärkeää löytää edullisia ja vaarattomia avun muotoja täydentämään lääke- ja leikkaushoitoja. Täydentävät hoitomuodot, kuten lukuisissa tutkimuksissa ympäri maailmaa, myös Suomessa, on osoitettu, eivät näet yleensä ole vaihtoehto lääkärin tai ylipäänsä virallisen järjestelmän hoidolle. Niitä käytetään enimmäkseen lisänä tavanomaiselle hoidolle tai terveyden edistämiseksi tai kuntoutumisen tehostamiseksi.

Aamulehti ei vastaa yllä kopioimassani jutussa,  kenen muun kuin Päivi Räsäsen mielestä täydentävien  ja vaihtoehtoisten hoitajien (joihin lehti ymmärtääkseni viittaa puhuessaan puoskareista eli laittoman lääkärintoimen harjoittajista, vaikka ei sitä avoimesti kerro) toiminnan rajoittaminen lailla on kiireellistä? Kuka sellaista lakia ajaa? Ovatko kansalaiset, hoitojen käyttäjät tätä mieltä?  Kymmenen vuotta sitten tehdyn selvityksen mukaan eivät olleet. Pitäisikö nyt asia tutkia uudestaan?  Muutoinhan ei ole mitään faktapohjaa lainsäädännölle.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Hienoa olla mukana seuraamassa, mikä muuttuu tiedemaailmassa ja mikä käytännön arjessa. Ja journalismissa. Ja mihin suuntaan.

Viitteitä
Aarva P 2017. Plaseboa tutkitaan monitieteisesti – plasebotutkijoiden konferenssi Leidenissa 2.–4.4.2017. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 2017: 54: 365–36. https://journal.fi/sla/article/view/67768

Koski K ja Järvenpää 2017. J Kumma, tulkinnat ja sosiaaliset liikkeet. Kirjassa Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Toim. Honkasalo M-L ja Koski K. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017, 271-318

Lindeman M 2011.Biases in intuitive reasoning and belief in complementary and alternative medicine. Psychology and Health, 26(3):371–382.

Kemppainen ym. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public
Health. DOI: 10.1177/1403494817733869

Taloustutkimus 2008. Kuluttajien näkemykset/kokemukset eri sairauksien parantamiskeinoista. Suomen Apteekkariliitto, Lääketietokeskus Oy ja Suomen Lääkäriliitto. Maaliskuu 2008.

Tutkimustietoa vaihtoehtohoitojen haitoista ja hyödyistä tarvitaan

Helsingin Sanomat julkaisi tänään 19.1.2018  kommenttini Päivi Räsäsen  mielipidekirjoitukseen HS 15.1.2018.  Teemaa käsitteli myös HS:n uutinen 15.1.2018, jossa Lääkäriliitto otti asiaan kantaa Räsästä tukien.

Yksityiskohtaisemmin tarkastelen mielipidekirjoituksen ja uutisen sisältöä jutussani Uskomaton uskomushoitolaki ja kirjoituksessa, jossa koskettelen myös Ruotsin potilasturvallisuuslakia ja Ruotsin hallituksen meneillään olevaa selvitystä siitä, kuinka  potilaiden lisääntynyt osallistuminen ja potilasturvallisuus voidaan taata muussa kuin vakiintuneessa hoidossa.

Suomessakin saattaisi olla hyödyllistä  ottaa viralliseen kielenkäyttöön neutraali termi ”muu kuin vakiintunut hoito” vaihtoehtohoidon sijaan? Vaikuttaisi järkevältä, sillä käyttäjätutkimusten mukaan näitä ”muita” ei yleensä käytetä vaihtoehtona ”vakiintuneelle”, vaan niiden ohella ja lisänä.

Kommenttini HS 19.1.2018:

Tutkimustietoa vaihtoehtohoitojen haitoista ja hyödyistä tarvitaan

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia.

Julkaistu: 19.1. 2:00          

Lääkäri ja kansanedustaja Päivi Räsänen (kd) kirjoitti (HS 15.1.), että ”sairaita tulee suojata uskomushoitojen haitoilta esimerkiksi Ruotsin mallin mukaisesti”.

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia. Termi ”uskomushoito” on vieras tieteellisessä kirjallisuudessa ja lakiteksteissä. Se on epäselvä eikä kerro, että uskomushoitamista eli tieteellisesti tutkimattomia käytäntöjä on ­sekä terveydenhuollon sisällä että sen ulkopuolella. Termi on vakiintunut mielipidekirjoituksissa.

Ruotsin potilasturvallisuus­laki säätää terveydenhuollossa ja sen ulkopuolella toimivien henkilöiden ammattityöstä, ei hoitomuodoista, aineista tai vanhempien vastuista. Se ei voi ratkaista hopeavesiongelmaa ja rokotusvastaisuutta. Ratkaisuvinkkejä saattaa tulla Tampereen ja Turun yliopistoissa aloitetusta tutkimuksesta Vaihto­ehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään.

Ruotsin hallitus on asettanut komitean selvittämään kevääseen 2019 mennessä, kuinka potilaiden lisääntynyt osallistuminen ja potilasturvallisuus voidaan taata muussa kuin vakiintuneessa hoidossa.

Aihe on tärkeä meilläkin. Kolmannes aikuisista käyttää täydentäviä hoitoja vakiintuneen hoidon ohella ja lisänä. Tutkimustietoa haitoista ja hyödyistä tarvitaan, myös lainvalmistelua varten.

”Uskomushoidon” ja ”tieteellisen hoidon” vastakkainasettelu kuvaa huonosti hoitamisen monimuotoista kenttää. Tarvitsemme asiallista ja tieteellistä keskustelua.

Pauliina Aarva

yhteiskuntatieteiden tohtori,

dosentti, terveystutkija, Tampere

  

 

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia

Korakrit Arunanondchai20180106_133249 (7)

Osa Korakrit Arunanondchain teoksesta Kiasmassa 6.1.2018

Hesari ei julkaissut kommenttiani Päivi Räsäsen uskomushoitoajatelmiin (HS 15.1.2018). Soitin tänään 18.1.2018 toimitukseen ja sain vastauksen, että juttuni oli liian pitkä. Lyhensin sen suunnilleen puoleen alkuperäisestä, ja lähetin uudestaan. Julkaisen pitkän version nyt tässä.  Olen kopioinut Räsäsen koko kirjoituksen alle, jotta  kommenttivastaukseni  tulee ymmärretyksi asiayhteydessään ja jotta nekin, jotka eivät ehkä saa HS:n nettiversiota auki, voivat tutustua tekstiin.  Lyhennetyn version julki tuloa Hesarissa jään odottelemaan. Ehkäpä huomenna. 

Pyrkimykseni on tuoda esiin tutkimustietoon perustuvia toisenlaisiakin näkemyksiä kuin ”uskomushoitojen vaarallisuutta” julistavat kirjoittajat ovat systemaattisesti esittäneet jo ainakin parikymmentä vuotta Hesarissa, Ylessä, Aamulehdessä, Turun Sanomissa ja muissakin päälehdissä lähes puhdaslinjaisesti. En ole kertomassa ns. ”vaihtoehtoisia faktoja” eli valheellista tietoa,  vaan faktoihin perustuvia näkemyksiä, jotka ovat saaneet valtavirtamediassa kovin vähän ja monesti vinoutunutta huomiota. Räsäsen teksti on räikeä esimerkki terveysviestinnän vinoumasta. 

Ei minulla ole harhakuvitelmia vallastani vaikuttaa keskustelukulttuuriin ja tiedotusvälineiden sisältöön. Teen vain sen, minkä älyllinen ja sydämeni rehellisyys edellyttää. Toimin niillä resursseilla ja niissä kanavissa, jotka minulle avautuvat.  Se ei ole paljon valtaisassa median sekä terveys- ja tiedeyhteisön koneistossa, mutta olen kiitollinen vähästäkin.   

Päivi Räsäsen kirjoitus

Päivi Räsänen HS:n mielipide­­palstalla: Ihmisiä pitää suojata lailla uskomus­hoitojen haitoilta

Kun kyseessä on hengenvaarallinen sairaus, lainsäädännön tulee sallia vain vaikuttaviksi ja riittävän turvallisiksi osoitetut hoitomuodot.

Ihminen on kokonaisuus. Jo huomioiduksi tulemisen kokemus lisää hyvinvointia.

Ongelma syntyy, kun hoito aiheuttaa vakavia terveyshaittoja, tai kun hyödytön hoito viivästyttää vaikuttavan hoidon saamista. Suomessakin on ollut tilanteita, joissa uskomushoidosta on koitunut vakavaa terveysvaaraa. Kuluttajansuojan kannalta on kestämätöntä, jos lupaukset hoidon vaikuttavuudesta osoittautuvat katteettomiksi.

Etenkin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla on levinnyt villitys markkinoida hopeavettä terveystuotteena ehkäisemään bakteerien ja virusten leviämistä. Sitä mainostetaan käytettäväksi myös lapsille ja raskauden aikana.

Äiti kertoi Ylen Spotlight-ohjelmassa panevansa hopeavettä lapsensa tuttipulloon. Poliisi on käynnistänyt esitutkinnan, ­onko äiti syyllistynyt lapsensa pahoinpitelyyn. Ei ole osoitettu, että hopeavedellä olisi minkäänlaisia terveyshyötyjä. Jo muutaman ruokalusikallisen annos voi johtaa myrkytykseen. Se kertyy elimistöön, esimerkiksi aivoihin, ja suoraan istukan läpi ­sikiöön.

Uskomushoitoihin kytkeytyy myös ideologinen rokotusten vastustaminen. Rokotukset ovat lääketieteen historian kustannustehokkaimpia ja merkittävimpiä terveysinvestointeja. Niiden avulla on voitettu tappavia tauteja, ja ne estävät vuosittain 2–3 miljoonan lapsen kuoleman.

Rokotteen ottaminen suojaa rokotettua, mutta se on myös vastuullista lähimmäisyyttä niitä kohtaan, joiden puolustus­kyky on heikko.

Vanhuksille, syöpäpotilaille tai pikkulapsille influenssa voi olla hengenvaarallinen, ja rokotteella voi estää itseään tartuttamasta heitä.

Mitä laajemmin väestöä rokotetaan, sitä heikompi on epidemia ja sitä paremmin puolustuskyvyltään heikot selviytyvät. Laumasuoja pelätyn tuhkarokon leviämistä vastaan syntyy, kun 96–99 prosenttia väestöstä on rokotettu.

Rokote annetaan vasta yli vuoden iässä, jota ennen lapsi on laumasuojan varassa. Terveydenhoitohenkilöstön oman rokottautumisen tulisi olla itsestäänselvyys.

Tarvitsemme uskomushoitoja koskevan lainsäädännön. Sairaita tulee suojata uskomushoitojen haitoilta esimerkiksi Ruotsin mallin mukaisesti. Ruotsin mallissa syöpäsairaita, raskaana olevia tai alle 8-vuotiaita lapsia ei voi hoitaa kuin henkilö, jolla on lainmukainen terveydenhoidon koulutus.

Kun kyseessä on hengenvaarallinen sairaus, lainsäädännön tulee sallia vain vaikuttaviksi ja riittävän turvallisiksi osoitetut hoitomuodot.

Terveydenhuollon tarjoamien hoitojen ja uskomushoitojen tulee erottua toisistaan selkeästi markkinoinnissa, terveysneuvonnassa ja hoitoon hakeuduttaessa.Päivi Räsänen, kansanedustaja (kd), lääketieteen lisensiaatti, Riihimäki

Hesariin lähetetty kommenttini, joka on julkaistu lehdessä lyhyemmässä muodossa 19.1.2018

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia

Kansanedustaja Päivi Räsänen vaatii (HS 15.1.2018) Suomeen uskomushoitoja koskevaa lainsäädäntöä Ruotsin mallin mukaan. Ruotsissa sellaista ei ole.  Siellä on potilasturvallisuuslaki (Patientsäkerhetslag 2010:659).

Tieteellisessä kirjallisuudessa termiä ”uskomushoito” ei käytetä. Se ei sovi lakiteksteihinkään, koska se on epäselvä. Se ei kerro mitään siitä, kuinka uskominen, luottamus ja kohdatuksi tuleminen ovat osa kaikkea hoitamista. Uskomushoitoa on sekä terveydenhuoltojärjestelmän sisällä että sen ulkopuolella. Termi on vakiintunut vain Suomessa mielipidekirjoituksissa ja tunteisiin vetoavassa puheessa.  

Ruotsin potilasturvallisuuslaki säätää terveydenhuollossa ja sen ulkopuolella toimivien henkilöiden ammatillisesta toiminnasta. Ruotsissa muu kuin virallinen terveydenhuoltohenkilöstö ei saa ammattimaisesti diagnosoida tai hoitaa kenenkään sairautta tai tilaa, joka on syöpä, diabetes, epilepsia, raskaus tai synnytys, ei saa käyttää nukutusta, hypnoosia tai radiologisia menetelmiä, antaa kirjallisia ohjeita ilman potilasta tutkineen ja hoitaneen henkilön tutkimusta, ei saa hoitaa alle 8-vuotiaita eikä saa sovittaa piilolinssejä.

Laki ei puutu siihen, mitä vanhemmat pistävät lastensa suuhun, ei myöskään myytäviin tuotteisiin. Ruotsin esimerkki on sopimaton Päivi Räsäsen esille nostamien hopeavesiongelman ja rokotusvastaisuuden ratkaisemiseksi.  

Vinkkejä saattaa tulla vastikään käynnistyneestä Tampereen ja Turun yliopistojen yhteisestä tutkimuksesta ”Vaihtoehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään”.   

Ruotsissa työskentelee parhaillaan hallituksen nimeämä komitea tekemässä selvitystä ja ehdotuksia siitä, kuinka ”potilaiden lisääntynyt osallistuminen ja potilasturvallisuus muussa kuin vakiintuneessa hoidossa” toteutuu ja turvataan Ruotsissa. Työ valmistuu keväällä 2019.  http://www.regeringen.se/rattsdokument/kommittedirektiv/2017/04/dir.201743/.

Aihe on tärkeä Suomessakin. Kolmannes aikuisista käyttää täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja eli muuta kuin vakiintunutta hoitoa.  Osuus on hieman suurempi kuin Euroopassa keskimäärin. Vaikka näitä  hoitomuotoja käytetään lähes aina vakiintuneen hoidon tukena ja lisänä, esimerkiksi osana kuntoutusta ja terveyden edistämiseksi, tutkimustietoa tarvitaan yleisimpien hoitomuotojen hyvinvointivaikutuksista (haitoista ja hyödyistä) yksittäisille kansalaisille ja koko kansanterveydelle. Tieto on välttämätöntä myös lainvalmistelussa.  

Tieteellisesti tutkitun ja tutkimattoman hoitamisen kenttä on paljon vivahteikkaampi ja monimutkaisempi kuin Päivi Räsäsen esittämä yksinkertaistettu vastakkainasettelu ”uskomushoito” vs. ”tieteellinen hoito” antaa ymmärtää. Vastakkainasettelun sijaan tarvitsemme avointa, asiallista ja tieteellistä keskustelua.

Pauliina Aarva, yhteiskuntatieteiden tohtori, dosentti, terveystutkija, Tampere

Yksityiskohtaisempi Päivi Räsäsen kirjoituksen tarkastelu on edellisessä blogikirjoituksessani Uskomaton uskomushoitolaki

Lopuksi

Koska eri tahoilla tunteet tässä ”uskomus-, vaihtoehto- tai täydentävä hoito” -kysymyksessä  käyvät kuumina, muistutan jälleen kerran, että vastustan pseudotieteellistä puhetta kaiken hoitamisen, parantamisen ja lääkitsemisen yhteydessä. Ollakseen rehellinen jokaisen tiedekortilla ratsastajan on hyvä muistaa, että läheskään kaikki, mitä kutsutaan hoitamiseksi, parantamiseksi tai lääkitsemiseksi niin virallisella kuin  epävirallisellakin terveyden ja sairauksien hoidon kentällä, ei ole tieteellisin menetelmin tehokkaaksi todistettua. Tästä seikasta ei vain kovin paljon puhuta.

En ole ajamassa minkään tuotteen, hoitomuodon tai hoitajaryhmän etua tai asiaa. Vastustan kaikkia ihmisille vaarallisia aineita, menetelmiä ja toimenpiteitä sekä huijausta ja valehtelua sekä kaikenlaista hoitamiseen liittyvää manipulointia, kuten myös manipuloivaa ja yksipuolista terveysiestintää. 

Kiinnostukseni täydentäviä hoitomuotoja kohtaan heräsi kymmenisen vuotta sitten suuresta ihmetyksestä. Tarkkaillessani parantamisen ja terveyden edistämisen maailmaa ympärilläni mieleen nousi voimakkaana kysymys: ”Kuinka voi olla mahdollista, että fiksut ihmiset käyttävät hoitomuotoja, joita eräät Suomen johtavat terveysalan vaikuttajat nimittävät puoskaroinniksi, uskomushoidoiksi ja vaaralliseksi huuhaaksi?” Vastauksia olen jo löytänytkin, mutta kysyttävää on edelleen.  Aihe on kiehtova. Julkisesta keskustelusta ja yksityisesti saamistani reaktioista päätellen myös erittäin tärkeä.

Pyrkimykseni on lisätä tutkimustietoon nojaavaa, avointa ja asiallista keskustelua ilmiön ”täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot” monimuotoisuudesta. Tavoitteeni on, että tiede- ja sote-ammattilaisten yhteisöissä tätä ilmiötä sen eri ulottuvuukissa (merkitys yksilöille ja kansanterveydelle, haitat, hyödyt, laajuus, yhtymäkohdat ja eroavuudet virralliseen systeemiin verrattuna, taloudellisuus, ammatillisuus, itsehoito jne.) pystyttäisiin  tarkastelemaan kiihkottomasti ja puolueettomasti virallisen ja epävirallisen terveydenhoidon muodostaman kokonaisuuden osana. Täydentävistä hoidoista on haittoja, mutta niistä on tutkitusti myös hyötyjä. Kokonaiskuva ei siis ole polarisoitunut, mustavalkoinen, vaan vivahteikas. Tämä kuva kiinnostaa minua.

Terveyden edistämisen tutkijana en voi ummistaa silmiäni siltä tutkitulta faktalta, että kansainvälisten vertailujen mukaan kohtuullisen hyvin toimivan virallisen terveydenhuoltojärjestelmämme ulkopuolellakin tarjotaan avun muotoja, joista ihmiset todellisessa, arkisessa elämässään oikeasti hyötyvät. He saavat tutkitusti tukea parantumiseensa ja terveytensä hoitoon.  Joskus tuntuu, että tämä hyötyasia on sen luontoinen tabu, että siitä ei saisi lainkaan puhua julkisesti joutumatta epäilyttävän ihmisen maineeseen. Puhun silti. Minusta on valheellista,  että haitoista revitetään säännöllisin väliajoin monen palstan juttuja käyttäen joka kerran yhtä ja samaa, nyt  26 vuotta vanhaa kuolemaesimerkkiä (ks. edellinen kirjoitukseni Uskomaton uskomushoitolaki). Minusta tällainen on vinoa ja journalistisesti laiskaa toimintaa. Siksi puhun.  

Aiheeseen liittyy vahvoja hoitoideologisia näkemyksiä niin Lääkäriliiton ja yliopistojen lääketieteellisten tiedekuntien  kuin täydentävien hoitojen organisaatioidenkin (kuten eri hoitomuotoja edustavat yhdistykset) sisällä. Mutta ideologiat eivät ole ehdottomia ja täysin polarisoituneita. Niiden rajat eivät ole tarkkaan määrittyneitä, yksiselitteisiä ja muuttumattomia. Terveys- ja hoitokäsitysten liikettä tapahtuu eri suuntiin.  Maailma muuttuu koko ajan.  Tämäkin on kiinnostavaa.

Kirjoitusta on päivitetty 19.1. 2018: lisätty linkki 19.1.2018.

Uskomaton uskomushoitolaki

Lääkäriliitto on jälleen aloittanut mainoskampanjan uskomushoitolain puolesta HS 16.1.2018.  Nyt tukena on kansanedustaja, lääkäri Päivi Räsänen HS 15.1.2018. Jo  kymmenisen vuotta liitto sidosryhmineen on ajanut lakia, jota aikaisemmin kutsuttiin puoskarilaiksi HS 19.6.2008  ja  HS. 8.5.2008.

Lain tarvetta perustellaan potilasturvallisuudella ja malliesimerkkinä käytetään Ruotsia. Lakiehdotus, jota en ole nähnyt, mutta jos se noudattaa Ruotsin mallia, niin se liittyy siihen, kenellä on oikeus hoitaa ketäkin ja missä tilanteessa. Katso  Patientsäkerhetslag 2010:659 ja sen 5 kap. Begränsningar i rätten för andra än hälso- och sjukvårdspersonal att vidta vissa hälso- och sjukvårdande åtgärder

Mistä on kysymys?

Lainsäädännöllä määritellään kuka saa hoitaa ketäkin ja kenen tarjoamien hoitojen kustannuksiin yhteiskunta eli veronmaksajat osallistuvat pakollisen sairausvakuutuksen välityksellä. Sillä määritellään myös, mitä tuotteita ja palveluja ihmisille saa laillisesti myydä.

Lakiehdotuksia tekevät eri tahot ja niitä on koko ajan ehkä kymmeniäkin eri pöydillä. Erilaiset intressiryhmät tehtailevat omia lakiehdotuksiaan toivoen, että ne joskus menisivät ministeriöissä läpi ja päätyisivät eduskuntakäsittelyyn.

Lääkäriliiton lisäksi erilaiset koulutettujen hoitajien ryhmät ovat myös tehneet lakiehdotuksiaan muun muassa sen puolesta, että heidän antamansa hoito hyväksyttäisiin viralliseksi tai että se kuuluisi pakollisesta sairausvakuutuksesta korvausta saavien ryhmään. Sote-uudistus tuo todennäköisesti mukanaan uudistuksia myös korvausjärjestelmään.

Mitä on uskomushoito? Vaihtoehtohoito?

Se on Lääkäriseura Duodecimin käyttöön ottama termi. Seura päätti vuonna 1995 äänestyksen tuloksena, että Complementary and Alternative Medicine (lyhenne CAM) on suomeksi uskomushoito, joka siis määriteltiin käännökseksi vastaamaan oikeaa suomennosta täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot. Katso tarkemmin.

Päivi Räsänen (HS 15.1.2918) määrittelee: ”Uskomushoitomuotoja yhdistää se, että niiden hyödyistä ja haitoista ei ole tieteellistä tutkimusnäyttöä.”

HS-uutinen 16.1.2018 kertoo, että uskomus- ja vaihtoehtohoitojen tehoa ja vaikuttavuutta ei ole pystytty kiistattomasti osoittamaan, mutta hoidoista voi olla jopa vakavaa terveydellistä haittaa, ja siksi ne halutaan sääntelyn piiriin.

Käsitesekamelska

On ymmärrettävä, että mielipidekirjoituksissa esitetään uskomuksia, kuten Päivi Räsänen tekee,  mutta harmillista on, että toimittaja Heli Saavalainen ei ole tehnyt taustatutkimusta näin vaikeasta ja kiistanalaisesta aiheesta. Suuri osa kirjoituksien väitteistä on nimittäin virheellisiä, eivätkä ne vastaa tieteellisen tutkimuksen tuloksia.Käsitteitä käytetään sekavasti ja ristiriitaisesti.

Ensiksikin, HS:n kirjoituksissa käsitteet ovat niin epäselvät, että on vaikea hahmottaa mistä oikein puhutaan. Jos uskomushoito lähtökohtaisesti määritellään hoidoksi, josta ei ole tieteellisen tutkimuksen osoittamaa kiistatonta näyttöä tehosta ja vaikuttavuudesta (kuten kummassakin kirjoituksessa lääkäreiden sanomana todetaan), niin vaihtoehtohoito ei kuulu uskomushoito-kategoriaan, jos siitä on kiistatonta näyttöä. Esimerkiksi mindfulnessin ja akupunktion ja monien muidenkin hoitomuotojen hyödyistä on kiistatonta näyttöä ja ne sijoittuvat niin suomalaisessa kuin kansainvälisessäkin luokittelussa ja käytännössä CAM-hoitojen piiriin.

Kirjoituksista ei käy ilmi, kuuluisivatko mindfulness ja akupunktio hoitoina uskomushoitolain piiriin ja olisivatko siis mindfulness-ohjaajat ja perinteisen kiinalaisen lääketieteen lääkärit  lain tarkoittamia terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolisia hoitajia.

Toiseksi,  ne hoitomuodot, joita käytetään joko ainoastaan tai enimmäkseen tavanomaisen lääketieteeseen nojaavan hoidon tukena ja lisänä ja joista on tutkimusnäyttöä, eivät kuuluisi kumpaankaan luokkaan (uskomushoito ja vaihtoehtohoito). Tällaisia hoitomuotoja ovat esimerkiksi jooga kuntoutumisen tukena käytettäessä ja erilaiset taideterapiat, joista kaikista on tehty tutkimuksia.

Kolmanneksi,  vakavan haitan uhka terveydenhuollon ulkopuolisissa hoidossa on joissakin tapauksissa varmasti todellinen. Ennen kuin rajoittamistoimenpiteitä on järkevää ehdottaa, on selvitettävä, kuinka suuri ja kuinka todellinen haitta on ja missä suhteessa vaara on muihin hoitamisen vaaroihin. Jutuissa annetaan esimerkkejä vaaroista:

  • vuonna 1991 sattunut surullinen diabeteslapsen kuolema. Se tosin ei johtunut itse ”hoidosta” eli Kuhne-kylvystä, vaan siitä, että hoitaja manipuloi lapsen vanhemmat välttämään lääkäriin menoa. Tätä tarinaa on kerrottu Helsingin Sanomien ja muidenkin lehtien sivuilla ja Yle:ssä toistamiseen 1990-luvulta alkaen. Tapaus on karmiva esimerkki, mutta sitä ei voi pitää tyypillisenä tapauksena virallisen järjestelmän ulkopuolella toimivista hoitajista. Järjestelmän sisälläkin tapahtuu kuolemantapauksia, sairaaloissa kuolee vuosittain noin 1500 ihmistä tiloihin, jotka eivät ole johtuneet itse sairaudesta.
  • äiti, joka juottaa vaarallista hopeavettä lapselleen
  • rokottamattomuus
  • ”on ollut vakavien haittojen tilanteita”

Neljänneksi, kun otetaan huomioon, että terveydenhuollon sisälläkin  käytetään uskomuksiin nojaavia hoitokeinoja, niin käsite uskomushoito muuttuu entistä omituisemmaksi. Esimerkiksi eräät masennuslääkkeet ovat sellaisia, joiden hyötyjen on osoitettu olevan mitättömät, mutta haitoista on näyttöä. Silti niitä käytetään jonkin verran. Voisi siis loogisuuden nimissä puhua uskomushoidoista (vaikka näistä tutkimuksia on tehtykin), koska niitä käytetään uskonvaraisesti vastoin tutkimusevidenssiä.

Tiivistetysti, käsitesekamelska on suuri. Kun toimittaja ei sitä edes yritä selvittää, juttukin jää sekavaksi.

”Minä suojelen sinua kaikelta…”

Siksi nämä HS:n kaksi tuoretta kirjoitusta antavat erittäin ristiriitaisen ja epämääräisen  kuvan koko uskomushoitolain ehdotelmasta. Jos tällaista esitetään sosiaali- ja terveysministeriössä tai eduskunnassa, ei ole ollenkaan yllättävää, että haluttomuus käsitellä ehdotusta on suuri.

Kun Lääkäriliitto ja HS eivät avoimesti kerro, mitä hoitomuotoja uskomushoidoilla tarkoitetaan, lukija, ministeriön virkamies tai kansanedustaja  ei voi mitenkään tietää, millaisilta hoitajilta ja hoidoilta häntä ja muita ihmisiä halutaan suojella, jos sattuu sairastumaan syöpään tai muuhun vakavaan sairauteen.

Lisäksi lehtijuttujen ehdotuksissa oletetaan, että henkilö ei pysty itse päättämään itsestään eikä valitsemaan auttajiaan esimerkiksi syöpään tai masennukseen sairastuessaan. Tämä oletus sotii ainakin minun käsitystäni vastaan siitä, mikä on potilaan itsemäärämisoikeus ja valinnanvapaus.

Olisiko rehellisemää puhua asioista niiden oikeilla nimillä?

Potilasturvallisuutta voidaan kehittää monin muinkin tavoin kuin rajoituksilla. Esitän tässä muutamia mahdollisia vaihtoehtoja:

  • 1) asiallisen ja tutkimuksiin nojaavan tiedon jakaminen kansalaisille CAM-hoitojen vaikutuksista (hyödyistä ja haitoista); tätä varten pitää koota tutkimustietoa tietopankiksi, tätä on esittänyt jo kymmenen vuotta sitten sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä pohtiesssaa vaihtoehtohoitojen säntelyn tarvetta
  • 2) lääkäreiden ja muun terveydenhuoltohenkilökunnan kouluttaminen CAM-hoidoista, niitä koskevasta kansavainvälisestä tutkimuksesta ja niiden tuloksista, ks kohta 1
  • 3) niiden CAM-hoitajien rekisteröinnin ja valvonnan järjestämien, jotka edustavat hoitomuotoja, joista on olemassa tutkimusnäyttöä hyödyistä ja jotka hoitajat ovat riittävästi kouluttautuneet; tämä ohjaisi asiakkaita sertifioitujen ja valvottujen ammattilaisten luo ja kouluttamattomia ehkä käytettäisiin vähemmän
  • 4) yhteistyön käynnistäminen terveydenhuollon ammattilaisten ja yleisimmin Suomessa käytettyjä hoitomuotoja tarjoavien, koulutettujen hoitajien kanssa; tämä takaisi sen, että tieto CAM-hoitojen hyödyistä ja haitoista leviää, koska potilaatkin silloin uskaltaisivat kertoa käyttämistään CAM-hoidoista lääkärilleen
  • 5) kunnollinen tutkimus siitä, mitä haittoja CAM-hoidoista on potilaille

Jos paljon julkisuudessa rummutetun lakiehdotuksen tavoite on potilasturvallisuus, niin yllä esitetyt vinkit olisi hyvä ottaa huomioon mahdollisesta laista keskusteltaessa.

Jos taas lakiehdotuksen tavoite on, kuten se minusta näyttää olevan, Ruotsin potilasturvallisuuslain mukaisesti rajoittaa muiden kuin terveydenhuollon ammattilaisiksi rekisteröityjen henkilöiden oikeutta  hoitaa tiettyjä potilasryhmiä, niin rehellisempää olisi puhua juuri tästä asiasta – ilman eufemismejä eli kiertoilmauksia.

Nyt HS:n jutuissa vain vihjataan eri ammattiryhmiin ja heidän intresseihinsä. Huomio keskitetään hopeaveteen, rokotusvastaisuuteen ja kuolleeseen diabeteslapseen. Vaikuttaa siltä, että näitä käytetään keppihevosena.

On myös hyvää pitää mielessä, että Ruotsin laki ei kiellä erilaisten hoitojen käyttämistä kuntoutuksen ja hoidon tukena ja terveyden edistämiseksi. Niinhän valtaosaa CAM-hoidoista käytetään nykyisin ja käytettiin ennenkin. On epäselvää, mitä vaikutuksia Ruotsin lailla on ollut käytännössä potilasturvallisuuteen.

Ruotsissa on parhaillaan  hallituksen toimeksiannosta tekeillä selvitys potilaiden lisääntyneestä osallistumisesta ja potilasturvallisuudesta muussa kuin vakiintuneessa hoidossa. Selvitys valmistuu keväällä 2019.

Keppihevosella voi huristaa kovaakin vauhtia

Keppihevosella tarkoitetaan asiaa tai esinettä, joka edustaa jotakin muuta kuin itseään. Poliittisessa retoriikassa se on metaforinen työkalu, jota sovelletaan retorisena perusteluna ajettaessa jotakin muuta asiaa tai näkemystä kuin mitä itse työkalu kuvaa.

Päivi Räsäsen kirjoitus HS 15.1.2018  onnistuu tehtävässä niin hyvin, että vaatii tarkkaavaisuutta huomata, mitä keppihevosen taakse kätkeytyykään. Tämän päivän lehdessä HS 16.1.2018 toimittaja  Heli Saavalainen myötäilee Räsäsen linjaa.

Räsänen vetoaa lukijan kuolemanpelkoon ja turvallisuuden kaipuuseen puhumalla ihmisten suojelusta. Kirjoituksen kakkosotsikossa vihjataan, että uskomushoitojen haitat ovat suuria hengenvaarallisten sairauksien hoidossa. Tämä on oivallinen keppihevonen, kun jätetään kertomatta, minkä kokoisesta ja laajuisesta ongelmasta todellisuudessa on kysymys ja  että lakiehdotus itse asiassa  koskee ammattien harjoittamista.

Uskomushoidot rinnastetaan vaihtoehtohoitoihin. Ristiriitaista viestiä tulee, kun kirjoittaja toteaa, että osa kokee saavansa hyötyä näistä hoidoista, joita siis nyt ollaan rajoittamassa. Ihmetyttää. Mistä Päivi Räsänen on saanut tiedon, että osa saa hyötyä?  Tutkimusnäyttö se ei voi olla, koska uskomushoitojen hyödyistä ja haitoistahan ei hänen oman sanomansa  mukaan ole  tutkimusnäyttöä!

Tämä on selkeästi itsensä kanssa ristiriitainen toteamus,  mutta toimii retorisena keinona hyvin, jos lukija ei satu huomaamaan hämäystä.

Haittoja ei ole tutkittu

Mitään ongelmaa Räsäsen mielestä ei olisi, jos näistä hoidoista ei olisi haittaa. Mutta kun hänen mukaansa ne aiheuttavat jopa vakavia terveyshaittoja ja voivat viivästyttää vaikuttavan hoidon saamista. Jälleen ihmetyttää, mistä Räsänen tällaisen tiedon on saanut, kun tutkimuksia kerran ei ole.  Perusteluksi väitteelle hän antaa vihjeen, että on ollut ”vakavien haittojen tilanteita”. Toistuvasti, sekä nyt että  viimeksi viime syksynä Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Kati Myllymäki viittaa vuodelta 1991 diabeteslapsen kuolemantapaukseen.

Päivi Räsäsen kirjoitus lähenee kliimaksia nostamalla esiin hopeavedellä myrkytettävän lapsen. Tämä karmea tapaus ei jätä ketään kylmäksi. Viattoman lapsen kaltoinkohtelu on tuomittavaa. Esimerkki sopii keppihevoseksi hyvin, vaikka se ei liitykään itse lakiehdotukseen. Näin päästiin tekemään linkki vaarallisten, tutkimattomien uskomushoitojen ja todellisen elämän välille.

Maaperä on luotu varsinaiselle sanomalle.

Sanoma on, että ”uskomushoitolaki” on välttämätön kansalaisten suojelemiseksi, koska se rajoittaisi sitä, kuka saa hoitaa lapsia, syöpäsairaita, psyykkisesti sairaita, dementoituneita ja muita haavoittuvassa tilassa olevia. Hoito-oikeus jäisi yksinoikeudella virallisesti rekisteröidyille terveydenhuollon ammattilaisille.

Tämän erikoislaatuisen logiikan mukaan näin suojeltaisiin kasalaisia sellaisten hoitomuotojen  vaaroilta, joista ei ole olemassa tutkimustietoa sen kummemmin hyödyistä kuin haitoistakaan!

Ei tiedetä, miltä ihmisiä suojellaan

Kuinka siis voidaan tietää, miltä ihmisiä suojellaan? Jos ei ole tutkimustietoa, niin  mihin tietoon lainsäätäjä voi nojata? Käsittääkseni on olemassa kovasti yksinkertaistaen kaksi pääasiallista tiedon muotoa: kokemustieto ja tutkimustieto, joka voi olla koottu lukuisin eri metodein ja se voi sisältää myös kokemustietoa, kun se on koottu, analysoitu ja raportoitua tieteelliset kriteerit täyttävällä tavalla.

Kokemustieto on tärkeää, mutta silloin, lakiehdotusta tehtäessä,  pitää selkeästi kuvata, kenen kokemuksista on kyse, minkä intressiryhmän raportoimana ja millä tavoin koottuna.

Jos tutkimustietoon vedotaan, kuten tässä uskomushoitolain markkinkoinnissa vedotaan, niin en mitenkään ymmärrä logiikkaa. Miten on mahdollita ajaa lakia, jonka säätämälle asialle (uskomushoitojen vaaroihin vetoavalle potilasturvallisuudelle)  ei ole mitään  tutkimuksellista eikä edes laajalla väestöpohjalla koottua kokemuksellista pohjaa.  Äiti, joka on kertonut antavansa lapselleen hopeavettä, ei voi olla perustelu lainsäädännölle, jonka tarkoitus on rajoittaa monien ammattiryhmien elinkeinon harjoittamista.

Lakien laatiminen edellyttää, että määritellään, miten vaikuttavuuden ja turvallisuuden arviot tehdään ja että kaikki käytettävissä olevat hoitomuodot arvioidaan samoin, eri intressiryhmien ja tutkijoiden yhdessä sopimin  kriteerein. Jos tutkimustietoa ei ole, sitä on hankittava, varsinkin jos julkisesti ilmoitetaan, että tutkimusta pidetään tärkeänä ja että lain mukaan luvallisen hoitomuodon pitää olla tutkitusti hyödyllinen ja turvallinen.

Tieteen ja tutkimuksen käyttäminen keppihevosena on surullista.

Tällainen journalismi myös surettaa. Edes toimittajan kirjoittamasta jutusta ei jää mitään käteen. Siinä ei mainita yhtään konkreettista ”uskomushoitoa”,  jolta potilaita tulevalla lailla haluttaisiin suojella (hopeavettä lukuun ottamatta, mutta toisaalta se ei ole ammatti, joita lakiehdotus koskee).

Koska uskomushoitoja ei kirjoittajien oman määrittelyn ja ilmoituksen mukaan ole tutkittu, niin ei voida millään keinoin luotettavasti tietää, mitä ne edes ovat ja mitkä näistä tuntemattomista hoitomuodoista mahdollisesti ovat haitallisia.

Lainsäätäjällä on mahdoton tehtävä

Lainsäätäjällä on mahdoton tehtävä sellaiselta suojelemiseksi, josta ei edes tiedetä mitä se on.  Ei ole ihme, että ei mene eduskunnan käsittelyyn.

Stairway to...

Stairway to…

 

Vastaus Erno Vanhalalle huuhaa-asiassa ja vähän Juha Leinivaarallekin

,

Isorättyä Pekka ja Teija Kiasma 20180106_133412 (5)

Osa Pekka ja Teija Isorättyän teoksesta ”Nature Morte”, joka on uudelleentulkinta Hugo Simbergin teoksesta Kuoleman puutarha. Kiasma tammikuu 2018.

Tässä kirjoituksessa vastaan Erno Vanhalalle. Hän on lähettänyt minulle vastineen  blogikirjoitukseeni, jossa käsittelin Helsingin Sanomissa 4.1.2018 julkaistua professori Juhani Knuutin haastattelua hänen vapaaehtoistyöstään huuhaan torjunnassa.

Erno hyvä, kiitos vastineestasi. Ilahduin siitä. On upeaa, että keskustelua voidaan käydä tarvitsematta hyökkäillä henkilöitä vastaan. Itse asiahan tässä on tärkeä eli se, että merkittävän suuri joukko suomalaisia turvautuu tavanomaisen, virallisen terveydenhuoltojärjestelmän tarjoaman hoidon ja hoivan lisäksi systeemin ulkopuolisiin palveluihin. Tutkimustuloksiin nojaten voidaan pyrkiä ymmärtämään ja selittämään, mistä tällainen ilmiö kumpuaa, miksi ihmisillä ylipäänsä on tarve vaihtoehtohoitoihin, mikä merkitys niillä on yhteiskunnassa  ja mitä hyötyä ja haittaa niistä on tai voi olla.

Olen kopioinut tekstisi tähän kokonaan ja kommentoin sitä kohta kohdalta. Selvyyden vuoksi olen kursivoinut sinun  tekstisi.

Perehdyin muutamaan LiinanBlogin kirjoitukseen. Olen muistaakseni jo aiemminkin törmännyt näihin, mutta vasta nyt tuli vähän syvällisemmin lueskeltua. Blogia pitää Tampereen yliopiston dosentti Pauliina Aarva. Hän on saanut paljon kritiikkiä osakseen tutkiessaan valtavirrasta poikkeavia “hoitoja”.

Pauliinan vastaus: Kaikenlaista hoitamista ja terveyden edistämistä, jota suomalaiset pitävät tärkeänä ja josta he saavat apua ongelmiinsa, saa ja pitääkin tutkia. Valtavirrasta poikkeavia hoitomuotoja käyttää noin kolmannes aikuisväestöstä. Aiheen tutkiminen myös Suomessa on siis erittäin tärkeää, vaikka hallitseva valtavirta määrittelisikin sen turhaksi ja  sitä vastustaisi.

Olen saanut todella paljon myönteistä palautetta kirjoituksistani, joita on pidetty asiallisina, koska ne ovat nojautuneet tutkimustuloksiin. Myös tietokirjani  Parantavat energiat – Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista (2015) on saanut ilahduttavasti myönteistä palautetta.

Uusimmassa blogauksessaan kirjoittaja käsittelee Juhani Knuutin työtä paljastaa huuhaata maailmasta. Omasta mielestäni Knuuti tekee erinomaista työtä. Tutkijan uran ohella Knuuti käyttää aikaansa kirjoittaen blogia, jossa hän purkaa terveysväitteitä auki. Toisin sanoen hän debunkkaa huuhaata. Knuutin työstä kirjoitti äskettäin Helsingin Sanomat. Tähän tarttuu Aarva blogauksessaan, joka on otsikoitu “Juhani Knuuti vapaaehtoistöissä huuhaan kitkemiseksi”. Otsikkohan on hyvä, sillä se kertoo juuri siitä, mitä Knuuti tekee. Itse blogiteksti on hyvin mukavasti soljuvaa ja huomaa, että kirjoittajalla on akateeminen rauhallisuus ollut tässä tekstissä mukana.

Kuitenkin tekstin tarkoitus on jotain muuta. Aarva kysyy kirjoituksessaan: Lukijalle piirtyy kuva, että huuhaa on sama asia  kuin uskomushoito ja vaihtoehtohoito. Mutta onko näin? Ja tätä hän käsittelee sitten kirjoituksessa tarkemmin. Teksti siis fokusoituu vaihtoehtohoitoihin, mikä lienee blogin fokus muutenkin.

Pauliinan vastaus: Kuten blogitekstissäni kirjoitan, pidän Juhani Knuutin vapaahtoistyötä tärkeänä. Kirjotukseni kohde oli Helsingin Sanomien lehtijuttu ja siitä piirtyvä todellisuuskuva, ei Knuutin työ huuhaan vastaisena taistelijana. Arvelet, että tekstilläni on jokin muu tarkoitus kuin se,  minkä kerron julki. Tulkoon nyt selväksi, että muuta tarkoitusta ei ole. Pääajatus on ollut  pohtia käsitteiden käyttöä, koska nykyisellään se näyttää olevan sekavaa. Toiseksi halusin nostaa esiin tutkimuksen tarpeen Suomessa. Vain se voi lisätä tietoa kansainvälisestä alan kehityksestä ja ymmärrystä näiden, voimakkaita mielipiteitä nostattavien hoitomuotojen myönteisistä ja kielteisistä vaikutuksista yksilöihin ja koko kansanterveyteen.   Sinäkin pohdit käsitteitä, kuten alla näkyy.

Pohdin ensin itse, mitä nämä termit ovat. Huuhaa kuvastaa asiaa, joka ei ole totta, mutta se on pikemminkin harmitonta kuin vaarallista. Horoskoopit ovat yksinkertainen esimerkki huuhaasta. Valitettavasti joillekin ihmisille nekin näyttelevät turhan suurta roolia elämässä, joten huuhaata ei voi koskaan pitää täysin harmittomana asiana, vaikka useimmiten näin onkin. Huuhaa on ennen kaikkea epätieteellistä.

Uskomushoito on “hoito”, joka ei perustu todellisiin vaikuttimiin vaan ainoastaan uskomukseen “hoidon” toiminnasta. Tällaisia ovat esimerkiksi rukous ja homeopatia.

Pauliinan vastaus: En taida ymmärtää mitä tarkoitat ”todellisilla vaikuttimilla”, ovatko ne ehkä hoitajan syitä tarjota/ehdottaa tietynlaista hoitoa, ehkä tarkoitat hoidon vaikuttavuutta (effectiveness) tai tehoa (efficacy)?

Joka tapauksessa uskomushoito -termiä ei käytetä tieteellisessä tutkimuksessa, se on enimmäkseen sensaatiohakuisen journalismin termi. Suuri joukko lääkäreistäkään ei käytä sitä, vaikka Lääkäriseura Duodecim valitsi sen vuonna 1995, tosin äänestyspäätöksellä,  käännökseksi termistä Complementary and Alternative Medicine (CAM; tätä termiä käytän jatkossa lyhyyden vuoksi tarkoittamaan täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja). ”Uskomushoito” on huonosti erotteleva termi, koska se ei kuvaa todellisuutta realistisesti.  Kaikessa hoitamisessa on mukana enemmän tai vähemmän uskoa ja uskomuksia – niin hoitajalla kuin hoidettavallakin. Rukous on pelkkää uskoon nojaamista.  Plasebo, jota on kaikessa hoitamisessa, perustuu juuri uskoon (mutta ei uskontoon), luottamukseen, tunteisiin, aistimuksiin ja mielikuviin. Ne ovat siis osa KAIKKEA hoitamista. Katso tarkemmin kirjoituksista  Kieli muovaa käsityksiä https://liinanblogi.com/2017/09/19/kieli-muovaa-kasityksia-ja-uskomuksia/, Plasebon paradoksit väistyvät https://liinanblogi.com/2017/12/28/plasebon-paradoksit-vaistyvat/ ja Uskomushoito – mitä se on? https://liinanblogi.com/2017/08/22/uskomushoito-mita-se-on/

Sitten on vielä termi vaihtoehtohoito. Tämä on näistä kolmesta kaikkein kryptisin. Esimerkiksi eturauhassyövän hoidossa miehille annetaan joskus selkeästi kaksi vaihtoehtoista hoitotapaa: leikkaus tai sädehoito. Ensimmäinen eliminoi syövän, mutta se voi vaikuttaa sukupuolielämään, kun taas jälkimmäinen ei vie miehisiä kykyjä, mutta ei välttämättä myöskään nujerra syöpää. Tässä on siis kaksi asiaa, jotka molemmat kyllä hoitavat, mutta ne ovat kuitenkin vaihtoehtoisia tapoja (tässä tapauksessa jopa käsittääkseni toisensa poissulkevia). Kuitenkin puhuttaessa vaihtoehtohoidoista ei tarkoiteta todellisia vaihtoehtoisia hoitoja, vaan puhutaan pikemminkin “hoidoista”, joiden toiminnalle ei ole tieteellistä näyttöä. Näyttö voi puuttua yksinkertaisesti siitä syystä, ettei niitä ole vielä tutkittu tarpeeksi (menisikö mindfullness tähän kategoriaan? Käsittääkseni sen tutkimus on tuonut hiljalleen esiin hyötyjä) ja sitten on asioita, joita on tutkittu vaikka kuinka paljon, mutta hyöty ei ole plaseboa suurempi (kuten vaikkapa homeopatia tai vyöhyketerapia). Tällainen “hoito” ei oikeasti tunnu olevan vaihtoehto millekään, vaan kyseessä on uskomushoito.

Edellä mainittujen termien lisäksi löytyy vielä käsite täydentävä hoito. Jos ajatellaan, että masennukseen saa lääkitystä, jota täydentää liikunnalla ja omega-3:lla, voitaisiin olla ihan ok väylällä. Kirjoittaja mainitsee, että kolmasosa suomalaisista käyttää terveydenhuollon ulkopuolella olevia hoitoja. En tiedä tulisiko tähän suhtautua positiivisesti vai negatiivisesti, mutta tietäen, kuinka laajaa huuhaan käyttö on, en ole kovin iloinen tällaisesta luvusta. Lääkärin määräämiä hoitoja voi varmasti täydentää hyvillä tavoilla, mutta homeopatia, reiki tai akupunktio eivät ole sellaisia. Vastikään uutisoitiin tällaisten “täydentävien huuhaahoitojen” olevan riski potilaalle, kun väitöstutkimuksessa argumentoitiin luontaistuotteiden voivan olla vaarallisia yhdessä lääkkeiden kanssa.

Pauliinan vastaus:  Kansainvälinen tutkimuskirjallisuus,  jota on todella runsaasti, useimmiten jakaa CAM-hoidot kolmeen ryhmään:

1) Erilaiset luontaistuotteet, kuten rohdokset, yrtit, vitamiinit, mineraalit, probiootit. Niitä myydään usein ravintolisinä.

2) Kehomielihoidot, kuten akupunktio, jooga, kalevalainen jäsenkorjaus, naprapatia, osteopatia,  kiropraktiikka, vyöhyketerapia, aromaterapia, reiki, erilaiset hieronnat, rentoutustekniikat, meditaatio, hypnoosi, luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong, Alexander-tekniikka, pilates, Trager ym.

3) Kokonaiset hoitojärjestelmät, kuten perinteinen kiinalainen ja intialainen (Ayerveda) lääketiede, antroposofinen lääketiede, homeopatia ja jotkut perinneparannusjärjestelmät. Ne poikkeavat modernista biolääketieteestä teorioiltaan ja hoitotavoiltaan ja pyrkivät tasapainottamaan kehoa ja mieltä erilaisin kehomieli-menetelmin sekä yrttien, valmisteiden ja ruokavalion avulla.

Ryhmittelyjä on muitakin, kuten esimerkiksi Kempaisen ym. (2017) artikkelissa, jossa on tietoja CAM-hoitojen käytön yleisyydestä Euroopassa. Katso myös Yhdysvaltain tutkimuskeskuksen National Center for Complementary and Integrative Health  määrittelyt.

Uutinen, johon viittaat, on harmillinen esimerkki tutkimustiedon tahallisesta tai tahattomasta vääristymisestä uutisessa ja myös väittelijä Kaisa Salmisen  kirjoittamassa abstraktissa. Luin väitöskirjan.  En ole farmasian asiantuntija, joten biokemian osalta en voi sitä kommentoida. Aihe on tärkeä ja huomionarvoinen. Kuitenkaan koeputkiolosuhteissa tehdyn tutkimuksen päätelmiä ei minkään tutkimuslogiikan mukaan voi yleistää niin laajalle kuin Salminen tekee sekä tiivistelmässä että mediajulkisuudessa. Hän johtaa epäeettisesti ihmisiä harhaan, mikä on tutkijalta ikävästi tehty. Tiivistelmässä tuntui olevan voimakasta tarkoitushakuisuutta – ilman selkeitä perusteita. Hänhän ei tutkinut kasvilääkkeiden ja tavanomaisten (perinteisten) lääkkeiden yhteisvaikutuksia, vaan niissä ja tavanomaisissakin lääkkeissä olevia yksittäisiä aineita. Liitän tähän farmasian tohtori Yvonne Holmin kommentin
https://www.vogel.fi/kasvilaakinta/rohdos-laake.php
sekä biokemisti Timo Lehdon kommentin http://www.luontaistukut.fi/ajankohtaista.html

Kirjoittaja esittelee bloginsa Täydentävät hoidot? -sivulla useita “hoitoja”, joiden  on todettu jo aikoja sitten olevan omalla tavallaan täysin hyödyttömiä, jopa haitallisia. Tällaisia ovat muun muassa homeopatia, reiki, vyöhyketerapia ja parantava kosketus. Jokainen edellä mainittu “hoito” tuo kuitenkin plasebovaikutuksen, joka voi olla kokijalleen todella tärkeä.

Pauliinan vastaus: Oletkohan tutustunut sivustooni kunnolla tai ymmärtänyt jotakin eri tavoin kuin olen tarkoittanut?  Täydentävät hoidot? -osiossa nimittäin en esittele hoitoja enkä niiden vaikutustutkimuksia, vaan annan aivan perustietoa siitä, mitä täydentävillä hoidoilla tarkoitan ja miten  kansanvälinen tiedeyhteisö ja tutkimusorganisaatiot niitä luokittelevat.

Varsinkin Yhdysvalloissa, Australiassa, Kanadassa ja Keski-Euroopassa CAM-tutkimusta on runsaasti ja se on  monipuolista ja monitieteistä. Kaikista yllä esittämistäsi hoitomuodoista on tutkimuksia, jotka osoittavat niiden vaikutukset plaseboa suuremmiksi. Lääketieteelliseen tutkimukseen verrattuna CAM-hoitoja tietysti tutkitaan häviävän vähän,  mutta tutkimusjulkaisujen määrä lisääntyy koko ajan eri tieteenaloilla. Paljous ja vähyys riippuu siitä, mistä ja minkä tieteenalan näkökulmasta asiaa tarkastellaan.

Kiistaa käydään – erityisesti homeopatian suhteen – siitä, millainen tutkimus katsotaan päteväksi osoittamaan näyttöä hoitomuotojen hyödyistä. Tässä en voi syventyä tilan puutteen (tulisi mahdottoman pitkä teksti) ja omien aikarajoitusteni vuoksi runsaaseen alan tutkimuskirjallisuuteen ja  tutkimusmetodologisiin kysymyksiin. Ehkä metodologiaan palaan myöhemmin, se  kun  tuntuu olevan nykyisin kovin kuuma keskustelun teema myös tiedeyhteisössä. Esimerkkinä tutkimuksesta annan linkin melko tuoreeseen  Reiki-hoitoa koskevaan tutkimuskatsaukseen Reiki is Better than Plasebo,  joka on julkaistu viime syksynä  Journal of Evidence Based Complementary and Alternative Medicine -lehdessä.

Kirjassani Parantavat energiat. Myyttistä  ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista on tiivistelmänomaisesti (50 sivua) kerrottu alan tutkimuksesta, kirjassa on 434 sivua.  Tiedot ovat noin kolmen vuoden takaa. Tilanne on muuttunut, ja näyttöä on tullut entistä enemmän.

On selvää, että CAM-tutkimus ei voi millään tasolla (rahoitus, tutkijoiden ja tutkimusjulkaisujen määrä sekä aihetta tutkivien yliopistojen ja tutkimuslaitosten määrä) vertautua giganttisen laajaan lääketieteelliseen tutkimuksen, johon verrattuna CAM-tutkimus on kaikkialla maailmassa  nuori ja varsin vähävarainen tutkimusala. On tahoja, jotka toivovatkin sen jäävän marginaaliin, mutta se ei ole mahdollista, sillä uusi psykoneuroimmunologinen ja ylipäänsä kehon ja mielen yhteistoiminnan ja  ”yhteisvaikutusten” tutkimus on jo muuttanut ja tulee edelleen muuttamaan hoitovaikutusten tutkimuksen teorioita ja metodeja. Muutos käy (erityisesti perusterveydenhuollon palvelujen tutkimuksessa)  siihen suuntaan, että kehoa ja mieltä ei kliinisissä tutkimuksissa enää eroteta toisistaan ja hoitojen vaikutuksia tutkitaan kokonaisuuksina. Tähän kokonaisuuteen voi kuulua muitakin kuin biolääketieteen hoitoja, esimerkiksi CAM-hoitoja.

Ihmisen kokonaisuuden huomioon ottavalla parantamisen saralla toimivat juuri  kehomielihoidot, joilla saattaa olla potentiaalia sellaisten vaivojen hoidossa, johon biolääketiede pystyy heikosti  vastaamaan (kuten kroonisista sairauksista aiheutuva kärsimys,  monisairaat ihmiset, toiminnalliset häiriöt, epämääräiset vaivat ja mielentereysongelmat). Tällä alalla tarvitaan CAM-tutkimusta.

Mielestäni kirjoittaja ei kuitenkaan käsittele näiden “hoitojen” vaaroja tarpeeksi paljon, vaan antaa pikemminkin ymmärtää, että esimerkiksi homeopatia olisi todettu toimivaksi, vaikka tilanne on päinvastoin, ja linjassaan jokainen metatutkimus on todennut homeopatian olevan plaseboon verrattavissa.

Pauliinan vastaus: Erno hyvä, ymmärrän huolesi CAM-hoitojen vaaroista ja olen kanssasi samaa mieltä siitä, että niistä on puhuttava –  hoitojen hyötyjen rinnalla. Juuri siksi toivonkin, että haittoihin alettaisiin tutkijayhteisössä suhtautua vakavasti ja että yleisen mediassa päivittelyn sijaan ryhdyttäisiin konkreettisesti  tutkimaan. Parhaillaan onkin mennossa yksi tähän liittyvä kahden yliopiston toteuttama tutkimusprojekti.

Sinun mielestäsi minä en käsittele blogissani tarpeeksi paljon näiden hoitojen vaaroja.  Kuinkahan paljon mahtaisi olla tarpeeksi? Olet varmaan oikeassa. Kirjassani on 10 sivun pituinen luku (s. 136-146) aiheesta. Se ei  ole paljon.  Minua todellakin kiinnostavat sekä haitat että hyödyt. Tutkittuani tätä aiheetta jo monia vuosia, on käynyt ilmi, että tutkimustietoa haitoista on erittäin vähän. Kehomielihoidot (yllä luokittelussa kohta 2), joiden väestö- ja vaikutustutkimukset ovat ydinkiinnostukseni kohteita, ovat yleensä kliinisesti haitattomia ja sivuvaikutuksettomia,  mutta haitat voivat liittyä potilaan taloudellisiin menetyksiin tai siihen, että tavanomainen hoito voi jäädä saamatta/hankkimatta. Kuitenkin tutkimusten mukaan ylivoimaisesti suurin osa CAM-hoitojen käyttäjistä käyttää hoitoja lisänä ja tukena tavanomaiselle hoidolle, jolloin vaaraa lääketieteellisen hoidon puutteesta ei ole.  Tästä on myös suomalaista tutkimustietoa. Lähdeviitteitä löytyy kirjastani.

Homeopatia on kaikkein ristiriitaisin CAM-hoitomuoto Suomessa. Myös kansainvälisesti siitä käydään kiivasta keskustelua.  Ristiriita, jopa pelko ja hätä liittyvät siihen, että homeopatian vaikutusmekanismia ei tunneta. Silti sitä käytetään Euroopassa laajasti, 5,7 % väestöstä EU:n alueella (Kemppainen ym. 2017). Saksassa osuus on lähes 12 % ja Suomessa 2% (luvut kaivoin itse European Social Survey -taulukoista Round7:sta, eivätkä luvut ole tarkistettuja, Kemppainen ym. eivät käsittele yksittäisiä maita). Kärsivälle ihmiselle konkreettisesti saatu apu omaan ongelmaan näyttää olevan tärkeämpää kuin se, tunnetaanko vaikutusmekanismi.

Meta-analyyseja on sekä puolesta että vastaan. Tässä linkki, joka kertoo näistä meta-analyyseista. Painotan, että tämä ei ole tieteellinen julkaisu, mutta siinä kerrotaan eri meta-analyyseistä: http://www.greenmedinfo.com/blog/extreme-bias-ftc-s-ruling-homeopathic-medicine. Blogissani pohdin aihetta noin vuosi sitten https://liinanblogi.com/2016/12/18/tapaus-homeopatia/

Toinen mielenkiintoinen tieto on, että Sveitsissä lääkärin antamasta homeopaattisesta hoidosta saa sairausvakuutuskorvausta pakollisesta vakuutuksesta. Tästä kirjoitin viime elokuussa  Sveitsissä täydentäviä hoitoja virallistettu https://liinanblogi.com/2017/07/03/sveitsissa-taydentavia-hoitoja-virallistettu/

Tämäkin osoittaa, että kyseessä on kiinnostava ja ristiriitainen hoitokokonaisuus. Minulta on viime vuosina useaan otteeseen tivattu, kannatanko homeopatiaa vai en. Pahimmillaan silmiini on osunut jopa julkaisuja, joissa on muka ”tiedetty”, mihin uskon ja mitä kannatan – kysymättä minulta itseltäni. Pariin sellaiseen  julkaisuun olen joutunut pyytämään oikaisua, ja ne on päätoimittajan toimesta tehty. Aikaisemmalla tutkijan taipaleellani terveyden edistämisen tutkijana (ilman CAM-tutkimuskenttää) tällaista ei tapahtunut koskaan!

Olen tutkija, eikä minun tehtäviini kuulu ottaa henkilökohtaisesti kantaa jonkin hoitomuodon kannatettavuuteen. Olen kiinnostunut yhteiskunnallisesta terveyden ja sairauden hoidon ilmiöstä nimeltään CAM sekä sen ymmärtämisestä. Homeopatia kuluu CAM-hoitoihin.  Tieteellistä kiinnostusta kummempaa agendaa minulla ei ole. Homeopatian tehosta tai tehottomuudesta ei ole käytettävissä olevan kansainvälisen tutkimustiedon valossa tiedeyhteisössä yksimielisyyttä.  Toivottavasti tämä selventää, millaisesta positiosta tarkastelen CAM-hoitoja, mukaan lukien homeopatia.

Tulisiko Täydentävät hoidot? -sivulla siis lukea pelkästään plasebo? Plasebo ja nosebon (eli negatiivinen lumevaikutus, kuten olemattomasta lääkkeestä saadut sivuvaikutukset) tutkimuksia kannattaa tietysti jatkaa edelleen ja terveydenhuollolla on paljon parannettavaa, jotta plasebohoidoista voidaan ottaa hyväksi havaitut osat (asiakkaan kuuntelu, mukana eläminen) mukaan hoitokulttuuriin. Tässä on kirjoittajan suurin vahvuus. Plasebon roolin tutkiminen ja tuominen terveydenhuoltoon voi olla oikeinkin hyvä juttu, mutta se vaatii vielä vuosia tutkimustyötä.

Pauliinan vastaus: Kiitokset plasebo-ilmiön esiin nostamisesta.  Aihe todella kaipaa lisää tutkimusta ja huomiota terveydenhuollossa.

Kuitenkin tuntuu vastuuttomalta, että blogin sivuilla puhutaan “kiinalaisesta lääketieteestä”, joka on myytti, ja koetetaan verhoilla tämä tieteen alle. Toisaalta sivustolla on aiemmin hyökätty kirjoituksissa Skepsistä vastaan, vaikka Skepsis tekee samaa työtä kuin alussa mainittu Knuuti ja pyrkii vähentämään huuhaan määrää maassamme. Mielestäni kirjoittaja ei myöskään sanoudu irti huuhaasta tarpeeksi, kuten akateemisen ihmisen tulisi tehdä (vrt. persut ja rasismi). Myöskin Skepsiksen Huuhaa-palkinnon arvostelu ja ilkkuminen kertoo, ettei kirjoittaja ole ymmärtänyt Huuhaa-palkinnon tavoitetta ja kenelle sitä myönnetään. Tällainen kirjoittajan toteuttama hyökkääminen faktapohjaista maailmaa vastaan ei palvele ketään ja antaa kyseenalaisen kuvan Tampereen yliopistosta. Itse en haluaisi nähdä työnantajani liputtavan “alternative facts”:in puolesta.

Pauliinan vastaus: Tuntuu aika rohkealta, että  rinnastat monituhatvuotista hoitamisen perinnettä eli perinteistä kiinalaista lääketiedettä myyttiin. En tiedä, millaisiin lähteisiin väitteesi nojaa, mutta sille ei löydy tukea käytännön elämästä, ei myöskään tutkimuksesta, mikäli myytillä tarkoitat jotakin, mikä on epätotta tai pelkkää utuista  kuvitelmaa (myytti voidaan toki ymmärtää toisinkin). Maailman terveysjärjestö WHO on ottanut kantaa perinteiseen lääketieteeseen (Traditional Medicine) ja laatinut strategian vuosille 2014-2023 http://www.who.int/medicines/publications/traditional/trm_strategy14_23/en/

Toivon, että olen kertonut sinulle tutkimusfaktoja tarpeeksi, jotta hahmotat, mikä ero on skeptikkojen huuhaa-palkinnon perusteluilla ja tieteellisellä näytöllä. Tehottomuus, samoin kuin teho ja muu vaikuttavuus, vaikka se omasta näkökulmasta näyttäisi kuinka todennäköiseltä tahansa, on osoitettava konkreettisin, julkaistuin tutkimuksin. Kuten kaikki tutkijat tietävät, se että jotakin hoitomuotoa ei ole tutkittu, ei tarkoita että se sen vuoksi automaattisesti olisi tehotonta.

Tuntuuko sinusta todella siltä, että en sanoudu irti huuhaasta tarpeeksi? Siis jollakin tavalla sanoudun, mutta en riittävästi sinun mielestäsi?  Itse koen niin, että jos argumenttini nojaavat tutkimustietoon, niin silloin olen jo lähtökohtaisesti sanoutunut huuhaasta irti. Kirjotuksissani olen pyrkinyt pitämään erillään omat mielipiteeni tutkituista faktoista.

En tutki yksisarvishoitoja tai korteista ennustamista, koska ne eivät kuulu tutkimusalueeseeni, joka on CAM-hoidot, joista on tehty tutkimuksia. Tiedän, että raja näyttöön perustuvien CAM-hoitojen ja huuhaan välillä voi tuntua hämärältä ja sumuiselta, jos ei ole tutustunut alan tutkimukseen.  Silloin voi olla suuri houkutus puhua huuhaana hoitomuodoista, joista kuitenkin on olemassa tutkimusnäyttöä (esimerkiksi reiki; näyttö on vielä vähäistä, mutta sitä on). Tämä tilanne, siis ”suulla suuremmalla puhuminen” korjaantuu vain tutkijoiden välisellä asiallisella keskustelulla.

Toivon, että Tampereen yliopisto tai joku muu tutkimuslaitos perustaa  Ruotsin Karoliinisen sairaalan ja Norjan Tromssan yliopiston tavoin  kansallisen CAM-tutkimuskeskuksen Suomeen. Sen tehtävänä on koota systemaattisesti kansainvälistä tutkimustietoa alan tutkimuksesta ja tehdä myös omaa tutkimusta, josta hyötyvät terveydenhuolto, mutta  ennen kaikkea kansalaiset. Hehän näitä hoitomuotoja käyttävät ja tarvitsevat tutkimustietoa hyödyistä ja haitoista. Lääkärit ja muu hoitohenkilöstökin niitä tarvitsee, jotta osaavat neuvoa ja keskustella asiakkaiden kanssa.

Kun tutkimustietoa kootaan ja jaetaan avoimesti, niin ei tarvitse enää heittää perusteettomia väitteitä käyttäen jonkun auktoriteettihahmon mielipiteitä tai  ”alternative facts”, joita monesti tunnutaan käytettävän  puhuttaessa CAM-hoidoista. Vaihtoehtoisilla faktoilla tarkoitan tässä laajasti ottaen sitä, että kun puhutaan CAM-hoidoista, käytetään joko tietoisesti tai ilman riittävää tietoa johdattelevia ja epämääräisiä käsitteitä, viitataan yleisellä tasolla uskomushoitoihin, vaikka suuresta osasta (ei kaikista) CAM-hoitoja on näyttöä niiden hyödyistä, sumeilematta ja virheellisesti niputetaan kaikki muu kuin ”virallinen”hoitaminen yhteen ja samaan laariin sekä pelotellaan ihmisiä asiattomasti (”vaihtoehtohoidot voivat tappaa”). Tämä ei mielestäni voi olla kansalaisten edun mukaista. Terveyden edistämisen tutkimus on osoittanut, että ihmisten pelottelu ja vähättely on tehotonta toimintaa ja se jos mikä, on ihmisille haitallista.

Alan tutkimuksen toteuttaminen ja jo pelkkä laajan kansainvälisen tutkimuksen seuraaminen edellyttää kunnollista monihenkistä tutkimusryhmää. Kukaan ei pysty yksin tai kaksin perkaamaan monitieteistä CAM-tutkimusta (hoitotiede, psykologia, lääketiede, sosiologia, antropologia, terveystaloustiede jne.) . Uskon, että Suomessakin on pian aika tarkastella CAM-tutkimusta rationaalisesti ilman emotionaalista painolastia siitä, että kaikkien hoitomuotojen vaikutusmekanismia ei tunneta (no, ei kaikkien lääketieteellistenkään hoitojen vastaavia mekanismeja tunneta). WHO:n mukaan  eri maissa on yhteensä  yli 70 alan tutkimuskeskusta ja WHO:n  CAM-tutkimuksen yhteistyökeskuksiakin eri puolilla maailmaa parikymmentä.

Tutkimustietoa siis on saatavilla,  vieläpä runsaasi, mutta ei tietenkään kaikista hoitomuodoista eikä läheskään riittävästi.  Mutta Suomessa sitä tunnetaan järkyttävän vähän.

Toivoisin, että niin tutkijat kuin mediaväki ja blogikirjoittajat pysyisivät  totuudellisuudessa esittäessään väitteitä ilmiöstä, joka on tunteita kuohuttava ja joka liittyy myös ammatillisiin etuihin. Vastustajilla ja puolustajilla on ajettavanaan etuja, joita myös olisi syytä luodata tutkimuslinssin läpi.  Kansalaisethan eivät erityisesti vastusta tai puolusta, he joko käyttävät tai eivät käytä – sen mukaan kokevatko saavansa apua vai ei.

Avaan tähän loppuun vielä skeptisyyden ja vastakkainasettelun eroa. Aarva kirjoittaa blogissaan seuraavaa: Juhani Knuuti mainitsee kiinnostavasti inkiväärin, jonka suhteen hän kertoo muuttaneensa mielensä. Onko inkivääri siis ollut hänen käsitteistössään epäilyttävää huuhaata ja nyt se on – mitä? En tietenkään tiedä, mitä Knuuti on asiasta ajatellut, mutta voisin kuvitella, että hän on suhtautunut skeptisesti inkiväärin käyttöön nivelrikon hoidossa, sillä ajatus kuulostaa aika korkealentoiselta ensimmäisen kerran luettuna. Knuuti on kuitenkin tiedemies, joten hän lienee selvittänyt onko asiasta tutkimusta ja muodostanut mielipiteensä vasta tämän jälkeen. Mitä inkivääri nyt sitten on? Buranaan verrattavissa oleva tulehduskipulääke, kuten jo artikkelissa mainitaan. Tällä tavalla toimii analyyttinen ja skeptinen ihminen. Ei tästä kannata lähteä hakemaan huuhaan ja tieteen vastakkainasettelua inkiväärin kautta.

Pauliinan vastaus: Kyllä Juhani Knuuti ammattitutkijana on tietenkin  selvittänyt inkivääritutkimukset.  Kysymykselläni  ”ja nyt -mitä?” viittasin käsitteiden käyttöön, en itse inkiväärin hyötyihin tai Juhani Knuutiin. Kysymykseen voisi vastata vaikkapa näin: tutkimusten perusteella inkivääriä voi joissakin tapauksissa käyttää  luonnonmukaisena  tulehduskipulääkkeenä tai täydentävänä tai rinnakkaisena hoitona Buranan kanssa. Näinhän muitakin CAM-hoitoja yleensä käytetään.

Lisäksi kehomielihoitoja, joiden tutkimusta parhaiten koko CAM-kentästä tunnen, käytetään runsaasti terveyden edistämiseksi (kuten jooga, mindfulness, reiki, vyöhyketerapia,luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong). Niiden vaikutusmekanismi on yleensä ”kehomielellinen” . Laitan sulut, koska termi ei ole vielä yleisessä käytössä.Vaikutusta siis tuottavat samanaikaisesti  niin keho kuin mielikin,  (esim. joogassa)ja se ilmenee kehollisena ja mielellisenä kokemuksena.  Vaikutusta tulee sekä fysiologisten rauhoittumismekanismien kautta  (parasympaattisen, ”rauhoittumus”hermoston aktivoituminen) että samanaikaisesti ja niin ikään ainakin osittain myös fysiologisesti mielen välityksellä (tunteet, tunnelmat, hoidetuksi ja hoivatuksi tulemisen kokemus, kohdatuksi ja kuulluksi tulemisen kokemus).

Summa summarum, tuntuu siltä, että sivusto taiteilee huuhaan ja tieteen rajamailla ja yrittää verhoilla uskomushoitoja kuulostamaan tieteellisesti todistetuilta, vaikka tutkimustulokset puhuvat aivan toista.

Pauliinan vastaus: Yritän kovasti ymmärtää, mikä saa sinut, Erno,  luulemaan,  että taiteilen (blogini taiteilee) huuhaan ja tieteen rajamailla.  En mitenkään saa kiinni ajatuksenjuoksustasi. Mutta kuten sanot, tutkimustulokset puhukoot puolestaan. Niitä olen tässä esitellyt muutamia. Blogistani ja kirjastani löytyy lisää.  Medline ja muut tietokannat ovat niitä pullollaan satoina ja taas satoina tutkimusartikkeleina.

Tarkoitus meillä kummallakin, Erno,  lienee sama: vaikuttaa siihen, että tutkimus auttaa turvaamaan  kansalaisille haitattomia, vaikuttavia, luontoa säästäviä ja taloudellisesti tehokkaita  hoitomuotoja erilaisiin vaivoihin. Hoitamisen maailma on monivivahteinen. Se ei oikein istu kaksijakoiseen ”huuhaa – tiede”, ”hyvä  – paha”, ”virallisuus – epävirallisuus” -dikotomioihin.  Näitä kaikkia piirteitä nimittäin  on sekä terveydenhuollossa tarjottavien että CAM-hoitojen joukossa. Kaikenlainen huuhaa – ymmärrettynä toiminnaksi, joka ei millään kriteereillä arvioituna voi mitenkään olla ihmisen auttamista hänen terveyden ja sairauden hoidossaan tai joka voi olla haitallista enemmän kuin hyödyllistä – on ikävää niin sote-järjestelmän  sisällä kuin sen ulkopuolellakin, ja sitä pitääkin vastustaa.

  1. Suomessa alkoholin mainonta on hyvin rajoitettua.
  2. Kannattaa myös lukaista Juha Leinivaaran kirjoitus samasta aiheesta.

Pauliina:  Kiitos Leinivaaran blogilinkistä. Lähetän tämän kirjoituksen linkin myös hänen blogiinsa. Juha Leinivaarakin tuntuu suhtautuvan hiukan  tunneperäisesti toimintaani CAM-tutkijana. Ihmetyttää, kuinka tämä tutkimusaihe voi olla joillekin ihmisille niin  hankala, ikään kuin tabu, josta ei oikein ole soveliasta puhua asiallisesti ja faktoihin nojaten joutumatta CAM-liputtajan rooliin tai huuhaasyytösten kohteeksi (Juha Leinivaara ei ole syyttänyt minua mistään. Kiitos siitä.)

Kun tutkitusti myönteiset CAM-hoitojen vaikutukset eivät vastaa odotusarvoja, ne hämmentävät. Aiheen tutkimuskin kääntyy epätoivottavaksi, vaaralliseksi, jopa kielletyn sävyiseksi. Mutta enhän minä tutkimustuloksia CAM-hoitojen hyödyistä itse keksi! Ne on julkaistu kansainvälisisssä vertaisarvioiduissa tieteellisissä lehdissä.

Tunneasioista puheen ollen on myönnettävä, että joskus tuntuu vähän kuin olisin vertauskuvallisesti ilmaistuna CAM-vastustajien akateemisessa valtakulttuurissa ”yksinäinen, terroristiksi syytetty maahanmuuttaja” tai ”halveksittava noita”, vaikka olen vain ihan tavallinen tutkija, jolla on Suomen oloissa epätavallinen tutkimusintressi ilman mitään sidoksia minnekään. Ja kun sitten saan homeopaatilta kitkeränsävyisen viestin, jossa kauhistellaan, kuinka vastustan homeopatiaa ja luontaishoitoja, niin tuntuuhan se  erikoiselta.

Tämäkin on nyt tunneasiaa, josta minun on itse asiassa hyvin vaikea puhua, mutta puhun silti. Ilahduin todella, kun ilmoitit minulle kirjoituksestasi ja siten sain mahdollisuuden vastata. Anteeksi, Erno, samalla kuitenkin tulin surulliseksi lukiessani vihjaustasi (sitaattisi kohta, jossa mainitset Tampereen yliopiston) yhteisen yliopistomme mahdollisesta liputtamisesta ”vaihtoehtoisten  faktojen” puolesta. Yhdistät minun faktatietoihin nojaavan skeptisyyteni skeptikkojen toimintaa kohtaan (jonka olen blogitesteissäni hyvin perustellut) siihen, että Tampereen yliopisto muka saattaisi suosia vaihtoehtoisia faktoja, koska minä olen yliopiston dosentti!  Voisin tämän ottaa kiusaamisena, kunnianloukkauksena ja ajojahtina, mutta en ota, tulin vain surulliseksi. Tajuan, että jos ei ole tarpeeksi tietoa CAM-hoitojen tutkimuksesta, niin nykyinen tutkimus- ja  terveyskulttuurimme ”yhden totuuden” ilmasto johtaa väistämättä yksipuolisiin näkökantoihin. Niissä ei ole tilaa muulle kuin ns. viralliselle totuudelle, vaikka tuo muu perustuisi tutkimustietoon. Toivoisin silti tällaisen vihjailevan viestinnän totuudellisuuden nimissä jo hälvenevän. Olisiko mahdollista nousta astetta korkeammalle keskustelun tasolle niin metodologisissa kuin teoreettisissakin CAM-tutkimuksen kysymyksissä? Jos haluat, niin voidaan tavata ja jutella näistä asioista nokakkainkin.

Apeuteni johtuu siitä, että vihjailut eivät tunnu loppuvan. Niitä ja suoranaisia vääristelyjä on esiintynyt muuallakin sen jälkeen  kun Tampereen yliopistossa järjestettiin marraskuussa 2015  seminaari, jossa käsiteltiin täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen TUTKIMUSTA SUOMESSA . Tämä seminaari on ”vaihtoehtoisten faktojen julkisuudessa” nimetty uudestaan ”uskomushoitotapahtumaksi” (Simo Räisänen) ja ”taikauskon levittämiseksi” (Markku Myllykangas). Olen kirjoittanut näistä blogissani. Tällainen muistuttaa keskiajan inkvisitiota. Se tulkitsi, häpäisi ja tutkimatta tuomitsi itselleen epäsopivia, vääriksi ja taikauskoisiksi leimaamiaan näkemyksiä ja ihmisiä.

No, ymmärrän kyllä, että CAM-aihe on hankala, mutta ajattelen, että juuri siksi sitä pitääkin tutkia. Ei mikään aihe saa olla tabu tutkijayhteisössä.

Luotan siihen, että ajan kanssa järki ja hoitojärjestelmän ihmiskeskeisyys lopulta tulevat arvoonsa ja tutkimusta aletaan meilläkin tehdä niistä asioista, joita ihmiset itse  terveytensä eteen tekevät, vaikka tuo tekeminen ei olisikaan ”virallisen ja oikean” ajattelutavan mukaisia.

Uskon kehitykseen.

Mukavaa kevään odotusta, Erno, ja kiitos vielä kerran vastineestasi. Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja kiinnostavia hetkiä blogikirjoittelun ja keskustelun parissa.

Kirjoitusta on päivitetty 11.1.2018.

Kirjoitusta on päivitetty 13.1.2018, lisätty kappale kirjoituksen loppuosaan:

Lisäksi kehomielihoitoja, joiden tutkimusta parhaiten koko CAM-kentästä tunnen, käytetään runsaasti terveyden edistämiseksi (kuten jooga, mindfulness, reiki, vyöhyketerapia, luonto-  ja taideterapiat, parantava kosketus, tai chi, qi gong). Niiden vaikutusmekanismi on yleensä ”kehomielellinen”. Laitan sulut, koska termi ei ole vielä yleisessä käytössä.  Vaikutusta siis tuottavat samanaikaisesti  niin keho kuin mielikin,  (esim. joogassa) ja se ilmenee kehollisena ja mielellisenä kokemuksena.  Vaikutusta tulee sekä fysiologisten rauhoittumismekanismien kautta  (parasympaattisen, ”rauhoittumus”hermoston aktivoituminen) että samanaikaisesti ja niin ikään ainakin osittain myös fysiologisesti mielen välityksellä (tunteet, tunnelmat, hoidetuksi ja hoivatuksi tulemisen kokemus, kohdatuksi ja kuulluksi tulemisen kokemus).

Tiede 4/2016.

Tiede, usko ja tekoälyteknologia

”Tekoälystä tulee vaarallista vasta sitten, mikäli tutkijat pystyvät luomaan koneelle tietoisuuden ja kyvyn ajatella itse. Kapea tekoäly on vielä kaukana tästä tasosta. Ihminen ei ymmärrä edes omaa tietoisuuttaan, joten sen kehittäminen koneelle saattaa osoittautua yksinkertaisesti mahdottomaksi. Kukaan ei vielä tiedä varmaksi.” Näin kirjoittaa Petteri Järvinen  tänään (HS 22.10. 2017).  https://www.hs.fi/paivanlehti/22102017/art-2000005418094.html

Samassa lehdessä  myös neurofysiologian dosentti Simo Vanni toppuuttelee tekoälyllä pelottelevia ja tekoälyyn sokeasti uskovia:

”Aivot ovat merkittävästi monimutkaisemmat kuin nykyiset ­tekoälyalgoritmit. Aivoja verkostona ymmärretään vielä puutteellisesti, eikä tekoäly ehkä koskaan tule vastaamaan aivoja biologisena rakenteena.”

Vanni toteaa lisäksi, että on meistä itsestämme kiinni, miten tätä uutta työkalua sovellamme. ”Tekoälyllä ei ole motivaatiota, se ei pety, toivo tai pelkää”, hän sanoo. https://www.hs.fi/paivanlehti/22102017/art-2000005418098.html

Tekoäly on ihmisen rakentamaa, mutta siitä puuttuu ihmisyys, inhimillisyys ja kokemuksellisuus.

Henkiset kokemukset ja virallinen uskonto

HS (22.10.2017) kertoo myös henkisyydestä haastattelemalla uskontotieteilijä, professori Terhi Utriaista ja kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlbergia. Artikkelissa mainitaan, että organisoituneiden uskontojen tilalle ihmiset hakevat nyt henkisyyttä. Yleinen vapaamielisyyden ilmapiiri on johtanut siihen, että evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä on 2000-luvulla pienentynyt hieman yli 10 prosenttia.

Uushenkisyys on lisännyt suosiotaan kirkon tarjoaman tavanomaisen eli ”virallisen” hengellisyyden rinnalla. Uushenkisyyden keskiössä ovat kuitenkin samat asiat, joita jo Jeesus julisti eli rakkaus, armo ja taivasten valtakunnan merkitys. Raamatussa taivasten valtakunta kuvataan lukuisin Jeesuksen opettamin vertauksin. Niistä heijastuu käsitys ”taivaasta” ensiksikin sisäisenä kokemuksena, toiseksi elämän eettisenä periaatteena ja kolmanneksi ihmisten korkeamoraalisena toimintana kanssaeläjiensä seurassa.

Taivas voi siis olla täällä, omassa elämässämme. Jos taivasten valtakunta on sisäisesti meissä, se myös vaikuttaa konkreettisesti elämäämme.

Sisäiseen taivasten valtakuntaan voi kuulua enkeleitä, luonnon kokemista pyhänä ja maailman metaforisoimista (vertauskuvallistamista) muinaisten myyttisten ”jumalhahmojen”, esimerkiksi metsänhenkien, antiikin jumalien tai muinaisintialaisen joogafilosofian käsitteiden avulla.

Esimerkiksi tuli munaisessa joogafilosofiassa on metaforisesti tulkittu ihmisessä hengitykseksi, hengeksi. Konkreettinen tuli nuotiossa saa voimaa puista eli maan antimista ja tuo voima siirtyy savuna ilmaan ja samalla tuottaa ihmisille lämpöä ja valoa. Tuli yhdistää maan ja ilman (maa-ilman).

Samalla tavoin hengitys yhdistää maan ja ilman. Se muuttaa maallisessa, biologisessa kehossamme sisään hengittäessämme ilmasta saatavan hapen hiilidioksidiksi ja näin osa maata eli erilaisia hiukkasia siirtyy ulos hengittäessämme ilmaan. Hengitys on olennainen osa aineenvaihduntajärjestelmämme voimalaitosteknologiaa.

Henki taas on hengityksen partneri. Ne ovat samaa maata ja ilmaa. Myös henki yhdistää. Hengen kokeminen eli henkisyys yhdistää maan ja taivaan. Taivas viittaa  tässä yhteydessä tietoisuuteen. Se on sisäisesti meissä. (Voi sitä olla ulkopuolellammekin, mutta kukaan ei tiedä varmasti; tietoisuudesta ei ole tiedeyhteisössä yksimielisyyttä). Tiedämme, että oma tietoisuuteemme on totta, vaikka sitä ei pystytä ulkoisin mittarein osoittamaan todeksi.

Henkisyys eli biologisen kehon (maa) ja tietoisuuden (taivas) yhdistävä ihmisyyden piirre on kokemuksellinen ilmiö, joka on verrattavissa nuotiotulen kiemurtelevana nousevaan savuun. Henkisyys voidaan kokea kohoamisena, transsendenssina. Se tarkoittaa, että ihmisen mieli siirtyy hetkeksi arjen ulottumattomiin, toisenlaiseen kokemisen todellisuuteen.

Toisenlaisuuden voi kokea myös syvyytenä. Joku tuntee sen metaforisesti enkelien läsnäolona, toinen jumaluuden armona, kolmas maailmankaikkeuden valtavuuden tajuamisena syvällä sisäisessä maailmassaan ja neljäs rakkauden absoluuttisena voimana. Nämä kokemukset voivat muuttaa ihmistä ja vaikuttaa hänen arkisiin toimiinsa sekä käsitykseen olevaisen luonteesta ja ihmisen paikasta maailmankaikkeudessa. Kokemukset ovat todellisia, mutta eivät materialistisen determinismin merkityksessä, vaan filosofisen pragmatismin mielessä (William James).

Ei ole olemassa yhtä tai kahta oikeaa henkisyyden muotoa. Henkisyyksien ilmentymiä on monta, vaikka ydin eli sisäinen kokemus luultavasti onkin melko sama kaikissa henkisyyden opeissa.

Enkelit ovat siirtyneet kirkosta luontoon

”Kirkon oman teologian puitteissa enkeliperinne on toki olemassa, mutta se ei ole mitenkään näkyvästi esillä eikä perussanoman keskiössä”, sanoo Jussi Sohlberg HS:n jutussa. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005418405.html

Enkeleille näyttää kuitenkin olevan tarvetta. Kun luterilainen valtauskontomme ei niistä paljon piittaa, ne ovat keveinä ja peruskristillisen syntisyyden taakasta vapaina lennähtäneet uushenkisyyden suojiin ja suojelijoiksi. Niitä voi metaforisesti liihotella luonnossa metsän, puiden ja kivien  henkinä ja haltioina. Kysymys on siitä, että tietoisuuteemme sisältyy luovuutta. Voimme tarkastella elämismaailmaamme eri näkökulmista ja tuottaa siitä monenlaisia tulkintoja. Mielemme voi älyn, intuition ja mielikuvituksen avulla luoda tiedettä, taidetta ja henkisyyttä. Ne kaikki ovat tietoisuuden ilmentymää.

Sekä Petteri Järvisen, Simo Vannin, Terhi Utriaisen että Jussi Sohlbergin kommentit sivuavat tietoisuutta ja ihmisen mielenmaisemaa. Materialistis-deterministisessä maailmankuvassa mielen sisäisten ilmiöiden näkeminen todellisuutena ja kokemuksen ymmärtäminen todeksi on hankala kysymys. Se on hankala siksi, että tuon maailmankuvan mukaan maailma koostuu vain ja ainoastaan eli puhtaasti alkuräjähdyksessä alkunsa saaneista energian/materian evoluution mukanaan tuomista muodoista. Ajattelussa ei oikein ole sijaa tietoisuudelle. Tietoisuutta kun ei pystytä redusoimaan eli palauttamaan materiaalisen muotoon. Ei ole olemassa tietoisuusmolekyyliä tai tietoisuusatomia.

Tämä, niin sanottu filosofian kova pähkinä eli tietoisuuden ja materian välisen suhteen luonne odottaa vielä ratkaisuaan, vaikka sitä on kyllä pohdittu jo aina Descartesin ajoista asti. Ja paljon sitä ennenkin.

Pohdin tässä sunnuntai-iltapäiväni ratoksi, että onko usko tekoälyteknologiaan tieteellisempää kuin usko enkeleihin. Ainakin se näyttäisi olevan julkisesti ja virallisesti hyväksytympää.

Jussi Sohlbergin mukaan ”Enkelihenkisyys on eräänlaista modernia kansanuskoa.” Tarkoittaakohan tämä sitä, että luterilaisen kirkon edustama usko ei ole kansanuskoa. Mitä se sitten on? Onko se tieteellisesti todistettua henkisyyttä tai  eliitin (erotuksena kansasta) uskoa?

Jos enkelihenkisyys on kansanuskoa, niin mitä uskoa on tekoälyhenkisyys? Tiedeuskoako? Tai teknologiauskoa? Eli uskoa siihen, että tulevaisuudessa tieteen metodein kehitetty tekoälyteknologia poistaa köyhyyden, parantaa terveydenhuollon ja opetuksen laatua? Uskon kääntöpuoli on se, että uskotaan tekoälyn voivan ylittää ihmisen älyn ja näin vaikkapa tuhota maailman. Mihin silloin oikeastaan  uskotaan?

Tabun murtaja väitteli yliluonnollisista kokemuksista

Hileitä 2

Eilen olin kuuntelemassa kiinnostavaa väitöstilaisuutta. Sosiaalipsykologi Jeena Rancken puolusti tutkimustaan yliluonnollisista kokemuksista vastaväittäjänään dosentti Kari Vesala (Helsingin yliopisto). Kustoksena eli väitöksen valvojana Tampereen yliopiston tilaisuudessa toimi professori Eero Suoninen.

Yliluonnollisiksi tulkittuja kokemuksia on 10-18 prosentilla ihmisistä. Tällaisia kokemuksia on ollut kaikkina aikoina. Ihmiset kertovat ennekokemuksista, ruumiista irtautumisista, erilaisista hengistä ja voimista, ufoista ja humanoideista, sekä jopa kirouksista ja riivaajista.

Vaikka yliluonnolliseen liittyvät kokemukset näyttävät olevan varsin yleisiä, niistä puhuminen on leimaantunut tabuksi, ”sosiaalisesti kielletyksi aiheeksi”. Varsinkin sivistyneiden tai akateemisten ihmisten on soveliasta puhua niistä korkeintaan hymähdellen tai kriittisesti ja ehkä hieman alentuvastikin tyyliin ”nuo muut, yksinkertaiset tunneihmiset uskovat huuhaaseen, mutta me, tieteeseen luottavat järki-ihmiset emme”.

Näin yliluonnollisista kokemuksista sosiaalisten sanktioiden, kuten maineen menetyksen, vuoksi on tapana vaieta julkisuudessa ja virallisissa yhteyksissä.

Jeena Rancken lähti tutkimaan näitä tabuiksi leimautuneita kokemuksia haastattelemalla kokijoita väitöskirjaansa varten.

Tutkija ei ota kantaa siihen, voivatko yliluonnollisiksi tulkitut kokemukset vastata luonnontieteellisiä, materiaalisen maailman tosiasioita. Yliluonnollisista ilmiöistä ei ole olemassa nykyisten luonnontieteiden tutkimusmenetelmin todennettua näyttöä. Ranckenin kiinnostuksen kohteena ei olekaan yliluonnollisten ilmiöiden totuusluonne luonnontieteellisessä mielessä, vaan hän teki empiirisen narratiivisen tutkimuksen yliluonnollisten kokemusten koetuista vaikutuksista 84 haastatellun henkilön kertomana.

Tutkimus keskittyi selvittämään, mitä tekevät ihmisten elämässä tällaiset tavanomaisesta ajattelusta ja kokemusmaailmasta poikkeavat, jollakin tavalla tavanomaisen ”ylittäviä” kokemuksia kuvaavat kertomukset  eli millaisia seurauksia kokemuksilla kerrotaan olleen. Lähtökohta nojaa William Jamesin ajatukseen, että siitä mikä vaikuttaa todellisuuteen, on myös kutsuttava todellisuudeksi. Vaikutustensa kautta yliluonnollisista kokemuksista tulee ikään kuin reaalisen maailman toimijoita tai vaikuttajia.

Tällainen pragmaattinen, käytännöllinen ote kiisteltyyn ja arkaluonteiseen aiheeseen on tuore ja ajankohtainen. Se nostaa keskiöön kokijan ja hänen todellisen elämänsä.  Yliluonnollinen kokemus on subjektiivinen, yksilöllinen ja samaan aikaan todellinen. Jokainen kokemuksestaan kertova on osa jotakin yhteisöä, ympäristöä ja kulttuuria. Koska yliluonnolliset kokemukset eivät ole tavoitettavissa luonnontieteen vaatimukset täyttävällä tavalla, niiden luonne tutkimuksen kohteena on vahvasti kielellinen; ne elävät kulttuurissa ja välittyvät toisille ihmisille ennen kaikkea kertomusten ja tarinoiden välityksellä.

Kertomuksina nämä kokemukset heijastelevat ”yliluonnollisen kulttuuria” eli sitä, miten tällaiset kokemukset ilmenevät tietyssä yhteisössä ja yhteiskunnallisessa tilanteessa ja millainen paikka niillä on ihmisyhteisöissä kunakin historiallisena aikana.

Miksi aihe on arkaluontoinen?

Yliluonnollisia kokemuksia siis tutkitusti esiintyy. Tieteellis-teknologinen kehitys ei ole valistusponnistuksista huolimatta niitä poistanut, mutta samaan aikaan niistä vaikeneminen on kyllä yleistynyt. Ihmiset eivät halua itselleen stigmaa (häpeäleimaa) puhumalla avoimesti kokemastaan.

Tieteen luonteeseen kuitenkin kuuluu, että se voi ja sen pitääkin tutkia ihmisten elämään todennäköisesti vaikuttavia asioita. Jeena Ranckenin väitöskirja on hieno esimerkki yliluonnollisen ei-luonnontieteellisestä tutkimuksesta. Aihetta todella voidaan tutkia ihmisten henkilökohtaisten kokemusten kautta. Kokemus on reaalisessa elämismaailmassamme hyvin tärkeää ja sillä on, kuten väitöskirjan tekijäkin toteaa, vaikutuksia arkeemme.

Robin Woofittiin viitaten Rancken kirjoittaa: ”Yliluonnollisen kokemuksen aseman tekee marginaaliseksi sen arkaluonteinen ja vaiettu asema länsimaisen kulttuurin vahvasti skeptisismin värittämässä diskurssissa. Faktaa on kuitenkin se, että tästä huolimatta ihmiset jatkuvasti kertovat yliluonnollisiksi tulkitsemistaan kokemuksista ja se että niillä kerrotaan joskus olevan mullistaviakin vaikutuksia. Yliluonnolliseen aihepiiriin liittyvät leimat ovat kuitenkin rajoittaneet aihepiiriin liittyvää tutkimusta.” (Rancken 2017, 48)

Väitöskirjan haastateltujen joukossa oli niitä, joiden elämään tällainen kokemus oli tuonut muutoksen parempaan. Joukossa oli myös niitä, jotka olivat kokeneet muutoksen huonompaan tai että mitään muutosta ei tapahtunut. Väitöskirjan mukaan siis yliluonnollisiksi nimetyillä kokemuksilla on todellisia vaikutuksia. Joissakin tapauksissa elämän kuvattiin muuttuneen ratkaisevasti.

Tutkimuksessa on jäsennetty viisi erilaista tarinatyyppiä: silminnäkijä, etsijä, oppilas, pelastettu ja kamppailija. Nämä tyypit kytkeytyvät myös laajempiin kulttuurisesti tunnettuihin mallitarinoihin. Yliluonnollista selittäviä tarinamalleja tarjoavat sosiaalisesti jaetut merkitysjärjestelmät, kuten uskonnot, kansanperinne tai ”uusi henkisyys”. Modernissa maailmassa perinteisen uskonnon rooli on heikentynyt ja sen rinnalle on noussut ”uudeksi henkisyydeksi” kutsuttu ilmiö, mihin usein liittyy kiinnostus kokea omakohtaisia uskonnollisia, henkisiä tai yliluonnollisia elämyksiä.

Vaikutusten muodostumisen kannalta ratkaisevin tekijä Ranckenin tutkimuksen mukaan ei näyttänyt olevan itse kokemuksen sisältö, vaan ennen kaikkea kokemukselle annettu tulkinta ja sille rakentuva merkitys. Lähtökohdiltaan samantyyppinen kokemus saattoi saada aikaan erilaisia vaikutuksia. Kokemuksen tulkinta ohjaa erilaiseen käyttäytymiseen ja toimintaan riippuen siitä, määritetäänkö kokemuksen kontekstiksi esimerkiksi jumalallinen ilmestys vai mielenterveyden horjunta.

Väestötason päätelmiä tästä tutkimuksesta ei voi tehdä. Kokemusvaikutuksia pitäisi tutkia laajemmilla väestökyselyillä, jotta koko väestöä koskevia päätelmiä voisi tehdä. Ehkäpä Jeena Rancken jatkaa tutkimustaan aihepiirin parissa.

Postmoderni ristiriita

Postmodernina ristiriitana voidaan pitää sitä, että yliluonnolliset uskomukset ovat mahdollisesti jopa yleistyneet aikakaudella, jolloin tieteen ja teknologian kehitys on kaikkein nopeimmin muuttanut yhteiskuntaa. Vaikka länsimainen kulttuuri on sekularisoitunut eli maallistunut ja etääntynyt perinteisestä uskonnollisuudesta, pelkkään järkeen luottaminen (rationalismi) ei ole lisääntynyt.

Ihminen on edelleen mielenkiintoinen sekoitus rationaalisuutta ja irrationaalisuutta.

Toivon tabun murtajalle menestystä ihmisten kokemusten, myös yliluonnollisten kokemusten tutkijana.  Maailmammehan on viime kädessä kokemista. Siitä muodostuu koko yksilöllinen elämä.

Väitöskirja

Jeena Rancken. Yliluonnollinen kokemus: Tulkinta, merkitys ja vaikutus. Vastapaino. Tampere 2017. http://vastapaino.fi/kirjat/yliluonnollinen-kokemus/

Jeena Rancken keväällä 2017