Puoskarikuoro vahvistuu, mutta moniäänisyyttä näkyvissä

Aamulehti ja Maikkari yhtyivät yksiääniseen puoskarilakikuoroon. Luultavasti monet muutkin tiedotusvälineet ovat nyt äänessä. Muita sävyjä yksiäänisyyteen toi  ainoastaan Helsingin Sanomat (katso edellinen kirjoitukseni). Tässä AL 25.1.2018 Juhani Knuutin haastattelu. MTV:n juttu oli vain lyhyt siteeraus Päivi Räsäsen uskomushoitopuheista. Aamulehden Puoskarilaki-juttua en löytänyt nettilehdestä. Tässä se kännykällä valokuvattuna:

Puoskarilaki AL 25.1.2018

Aamulehti 25.1.2018 B6.

Yksiäänisyys, monotonia,  on sykähdyttävää ja kiinnostavaa. Maikkarin ja Aamulehden  kirjoituksia lukiessa tulee mieleen, että kyseessä on voimakas, uskonomainen näkemys siitä, mikä on oikeaa ja hyvää hoitamista ja mikä on turhaa, mutta samalla vaarallista.

Tässä kirjoituksessa pyrin ymmärtämään tätä hoitosinfonian monotoniaa. Tutkijana ja kansalaisena arvostan polyfoniaa, moniäänisyyttä. Siksi kirjoitankin.

Aamulehti ilmoittaa kantanaan, että Puoskarilailla on jo kiire (mielipidekirjoituksen alla ei ole kirjoittajan nimeä, joten on pääteltävä että kanta on Aamulehden oma). Se  paheksuu Lääkäriliiton ja hoitajajärjestöjen saamattomuutta puoskarien eli laitonta lääkärintointa harjoittavien ihmisten kitkemiseksi. Seuraavalla aukeamalla professori Juhani Knuuti, blogissaan huuhaahoitoja vastaan käyvä taistelija, kertoo, että ”Akupunktion hyödyt ovat pääasiassa lumetta” ja että vyöhyketerapiasta eli refleksologiasta ei voi luvata, että se hävittäisi vakavan sairauden.  Knuuti ei tutkijana käytä sanoja puoskari tai uskomushoito, vaan puhuu akupunktiosta akupunktiona ja vyöhyketerapiasta vyöhyketerapiana. Kirjoitus on – päinvastoin kuin yllä kopioitu paatos  – asiallinen.  Mikä tässä siis on mielenkiintoista?

Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen ilmiötä eli epävirallista hoitamista jo kauan seuranneena ja tutkineena, puoskarinvastustuskuoron voimallinen esiinmarssi kaikissa päämedioissa herättää muutaman kysymyksen.

Miksi valistuskampanja ei pure?

Ensiksikin, kuinka voi olla mahdollista, että näin valtaisa valistuskampanja, jota on käyty jo useita vuosia ilman merkittäviä kriittisiä ääniä, ei ole johtanut siihen, että kansalaiset lopettavat muiden kuin virallisten hoitojen käytön tai edes vähentäisivät käyttöä. (Kemppainen ym 2017, Lindeman 2011).  Ymmärtääkseni ”uskomushoito”, ”puoskarointi”/laiton lääkärintoimen harjoittaminen -termit  viittaavat terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tarjottaviin epävirallisiin hoitomuotoihin. Niitä siis halutaan kitkeä. Tosin tiedotusvälineet eivät – Knuutin Aamulehdessä ulostuloa lukuun ottamatta – juurikaan ole täsmentäneet, mitä kaikkea ne vastustavat.

Akupunktiota ja vyöhyketerapiaa ilmoitti Suomen Apteekkariliiton, Lääketietokeskus Oy:n ja Suomen Lääkäriliiton kymmenen vuotta sitten Taloustutkimus Oy:llä teettämän väestökyselyn mukaan käyttäneensä tai kokeilleensa (itse tai perheenjäsen) joskus 25 % (akupunktio) ja 21 % (vyöhyketerapia). Noin 50 %  haastatelluista ilmoitti saaneensa sekä akupunktiosta että vyöhyketerapiasta apua paljon tai erittäin paljon.  Ei lainkaan tai vain vähän apua saaneita oli oman ilmoituksensa mukaan 24 % (akupunktio) ja 29 % (vyöhyketerapia). Kyselyn tuloksia ei ole julkaistu tieteellisessä tai muussakaan lehdessä. Tuoreempia tutkimuksia (ainakaan julkisia ) ei ole. (Taloustutkimus 2008)

Onko ajateltava, että kansalaiset ovat typeriä, kun Knuutin tapaisesta valistuksesta huolimatta edelleen käyttävät näitä hoitomuotoja?  Vai vastustavatko he periaatteellisista syistä eliitin ja valtavirran terveysnäkemyksiä? Mainostetaanko epävirallisia hoitoja niin massiivisesti ja turhilla lupauksilla, että mainonnan viestit ylittävät virallisen valistuksen jollaista viime viikkoina on nähty? Vai onko niin, että asiakkaat saavat oikeasti jotakin hyötyä tällaisesta hoidosta? Jos, niin miksi?

Lääketieteen alan professorina Juhani Knuutin kuuluukin taistella sellaisia epävirallisia hoitoja vastaan, joista ei ole biolääketieteellistä tutkimusnäyttöä. Minä puolestani yhteiskuntatieteilijänä ja terveystutkijana yritän ymmärtää, miksi ihmiset niitä käyttävät ja miksi eliitti vastustaa. Kummallakin, niin Juhani Knuutilla kuin minullakin,  on haastava tehtävä. Ehkä jossain vaiheessa voimme tehdä yhteistyötä, ehkä sitten kun löytyy riittävästi yhteistä tarttumapintaa näihin ilmiöihin. Tavoite kummallakin lienee sama, eli että kansalaiset saisivat mahdollisimman hyviksi osoitettuja, käyttäjille hyödyllisiä ja taloudellisesti tehokkaita sote-palveluja. Näkökulmamme asiaan vain vaihtelevat. Ymmärrän sen rikkaudeksi, en ristiriidaksi.

Vaikea hyväksyä erilaisuutta

Toinen kiinnostava kysymys on, missä ovat muut terveystutkijat, sosiologit  ja tutkivat journalistit, jotka edes yrittäisivät selvittää tätä peruskysymystä eli  miksi kansalaiset kokevat saavansa hyötyä hoidoista, jotka eliitti tyrmää ja miksi eliitti tyrmää?

Yksi selitys tyrmäykselle saattaa ehkä olla se, että maailmankuvamme eli käsityksemme todellisuuden luonteesta on melko puhtaasti luonnontieteellinen. Sen selitysmalli ihmisestä ja hänen terveydestään on niin vallitseva erityisesti lääketieteessä, että se on ottanut paikkansa muuallakin, kuten journalismissa, hoitotieteessä ja muissakin terveystietreissä sekä sote-politiikassa. Kun vallitseva ajattelumalli ulottaa vaikutusvaltansa lähes kaikkialle, se muuttuu ehdottomaksi. Se muuttuu dogmiksi, jonka perusteista ei sovi edes keskustella. Silloin kaikenlaista siitä poikkeamista oudoksutaan. Vallitsevaa näkemystä ei siten voi kyseenalaistaa leimautumatta omituiseksi ja saamatta stigmaa otsansa. (No, keskustelenhan  minä tässä.)

Tästä on esimerkkejä satojen vuosien takaa. Käsitykset ihmisestä ja parantamisesta vaihtelevat aikojen saatossa. Keskiajalla sairautta pidettiin jumalan tuomiona ja sairauksia saivat hoitaa vain papit kirkon piirissä. Muilta parantaminen oli kiellettyä. No, kuitenkin tuonakin aikana oli lääkäreitä, jotka hoitivat kansalaisia maallisesti – salaa.

Valistus aina 1600-luvun lopulta lähtien johti nykyiseen käsityksen ihmisestä eli siihen että ihminen on pääasiassa biologinen olento ja jos hänellä jonkinlainen henkinen ulottuvuus onkin, niin se jätetään kirkon vaikutusvaltaan. Fyysinen keho on ikään kuin biolääketieteen ”omaisuutta”, sitä kuuluu hoitaa vain ja ainoastaan biolääketieteellisesti.

Tämä on nähdäkseni yleisesti  hyväksytty käsitys suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös koulutusjärjestelmä tukee tätä. Viime aikojen uskomushoitokeskustelukin viittaa siihen, että eliitti median tukemana pitää luonnontieteellistä materialistista maailmankuvaa ainoana mahdollisena (myös uskovainen Päivi Räsänen). Se olettaa (hieman yksinkertaistetusti ilmaistuna), että tietoisuus juontuu vain  ja ainoastaan fyysisestä kehosta.  Jos hoitaminen jostain syystä vaikuttaakin tunteiden, mielen ja kokemuksen kautta, niin sitä pidetään vähäpätöisempänä ja plasebona/lumeena verrattuna oikeaan kemiallis-fysiologis-biologiseen hoitoon. Mielen, ajatusten ja tietoisuuden tässä vallitsevassa ideologiassa ajatellaan emergoituvan eli kehkeytyvän fyysisestä materiasta,  ihmisen tapauksessa biologisesta kehosta. Kuitenkin se (mieli) jätetään vähän kuin hoitamisen ulkopuolella. Mukana se on mielenterveysasioissa, mutta ei niinkään puhuttaessa fyysisistä sairauksista.

Samaan aikaan luterilainen kirkko opettaa uskoa Jumalaan ja pyhään henkeen, joilla puolestaan ei ole fyysistä olemusta. Nämä kaksi institutionaalista todellisuuskäsitystä eli biologinen ruumis, jota edustaa lääketiede ja jumalallinen henki, jota edustaa luterilainen kirkkomme, ovat suomalaisessa yhteiskunnassa kaksi tärkeintä todellisuuden tulkintatapaa.

Näiden välinen jännite aiheuttaa epävarmuuden tunteita puolin ja toisin.  Uskomushoitokeskustelu ja Päivi Räsäsen rooli siinä kuvaat hyvin tätä ilmiötä. Ei oikein tiedetä – ja siksi ei kerrota ääneen, mitä vastustetaan ja miksi. Psykiatrian hoitokäytännöissä ja mielenterveyspalveluissa on myös nähtävissä hämmennystä siitä, miten ihmisten ongelmiin pitäisi vastata. Paljon kyllä keskustellaan.

Nämä kaksi instituutiota ovat statukseltaan hyvin vahvoja ja näiden ohjaamat tulkintamallit todellisuudesta  ikään kuin oikeuttavat, legitimoivat hyväksymään tai halveksimaan muita  sosiaalisen järjestyksen osia. Tutkijat  Kaarina Koski ja Juuso Järvenpää puhuvat aiheesta  artikkelissaan Kummien kokemusten tulkinta  Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken toimittamassa kirjassa Mielen rajoilla (2017) toteamalla, että Suomessa tieteellisellä maailmankuvalla ja luterilaisella kirkolla on kummallakin vakaa auktoriteettiasema todellisuuden ja sen outojenkin ulottuvuuksien selittämisessä. Tällainen tieteellinen tutkimus, jota nimitän materialistisen reduktionismin hengessä toteutetuksi tutkimukseksi, on nykyisin ehkä merkittävin todellisuutta legitimoiva tulkintakehys sille, mitä pidetään tosiasioina hoitamisessa, parantumisessa ja terveyden edistämisessä.

Sairauden ja terveyden yhteydessä lääketiede ymmärretäänkin useimmiten lähinnä kemiaan ja fysiikkaan nojaavaksi ihmisbiologiaksi, mikä tulee ilmi Juhani Knuutinkin kommentista ”Eihän meridiaanikanaviakaan ole olemassa.” Jos niitä ei biologian, fysiikan ja kemian avulla näy, niin tämän logiikan mukaan niitä ei voi olla olemassa. Niitä ei todellakaan voi todistaa biolääketieteen keinoin. Jännite piilee siinä, että tästä huolimatta ihmiset saavat parannusta ja apua perinteisestä kiinalaisesta lääketieteestä, joka soveltaa muun ohella meridiaaniajattelua – joskaan ei länsimaisen lääketieteen teorian pohjalta. Perinteistä kiinalaista lääketiedettä on tutkittu ja tutkitaan koko ajan hyvin paljon.

Ihmiset hyötyvät myös plasebosta

Kolmas pohdituttava asia on plasebo eli lume. Se tarkoittaa, että periaatteessa eli ennakko-odotusten mukaisesti vaikuttamaton aine tai muu interventio vaikuttaakin.

Selitykseksi vyöhyketerapiasta tai akupunktiosta potilaiden saamaan hyötyyn ei riitä tavanomainen biolääketieteellisen katsannon mukainen vastaus: ”Vaikutus on pelkkä lumetta, plaseboa”. Nimittäin jos näin on, niin silloin on selvitettävä, kuinka tätä lääkkeetöntä, luontoa suojelevaa ja asiakkaalle haitatonta  auttamismenetelmää voidaan hyödyntää nykyistä paremmin ja taloudellisemmin. Plasebon  tiedetään vaikuttavan oikeasti. Siinä on siis todellista ja mitattavaa vaikutusta.

Kuvaava esimerkki tähän liittyen tuli esiin plasebotutkijoiden kongressissaa Hollannissa viime keväänä. Kongressin  avausesitelmässä ”Things Not Usually Said: Unorthodox Views about Placebo” (Asioita, joista ei yleensä puhuta: epäortodoksisia näkemyksiä plasebosta) professori Ted Kaptchuk Harvardin yliopistosta muistutti, että plasebon eli lumeen fysiologista vaikutusmekanismia ei tunneta.

Joissakin tapauksissa – erityisesti kivunlievityksessä – plasebo on osoittautunut varsin tehokkaaksi. Syytä tähän ei kuitenkaan tiedetä. Kaptchuk tähdensi toivon ja potilaskeskeisen hoidon tärkeyttä kaikessa parannustyössä. Hänen mielestään toivon merkitystä käytännön hoitamisessa ei pidä vähätellä tieteeseen vedoten, vaikka kyse olisikin plasebovaikutuksesta.

Kun vielä tiedetään, että jopa avoin plasebo (potilaalle kerrotaan, että hän saa nyt plaseboa) voi vaikuttaa myönteisesti, koko vaikuttamisen ajatus saa uudenlaisen hahmon. Tutkija Claudia Carvalho Lissabonin yliopistosta on ryhmineen julkaissut ensimmäisen satunnaistetun kliinisen koetutkimuksen, joka osoittaa avoimen plasebon mahdolliset kliinisesti merkittävät hyödyt alaselkäkipujen hoidossa. Olen kirjoittanut Sosiaalilääketieteelliseen Aikakauslehteen (6/2017) raportin plasebotutkijoiden kongressista.LamppuNeljänneksi esiin nousee kysymys, onko epävirallisessa hoitamisessa (esimerkiksi vyöhyketerapiassa ja akupunktiohoidossa) ehkä jotakin sellaista, joka tuottaa plasebovaikutusta ja auttaa sitä kautta potilaita. Entäpä jos kysymys onkin jostakin aivan muusta vaikuttavasta hoidosta kuin mekaanisesta jalkapohjan painelemisesta sormella tai neulan pistämisestä ihon läpi?  Jos kyse on plasebon tuottamisesta, niin mitä asioita siihen liittyy?  Tutkijoiden on kyllä mahdollista (ja tätä on jonkin verran kansainvälisessä tutkimuksessa tehtykin) tutkia ja arvioida KOKO HOITOPROSESSIA ja hoitamisen vaikutuksia ihmiseen hänen todellisessa  hoito- ja elinympäristössään, jossa on ”mukana elämän maku” – kokemukset, tunteet, hoitosuhde auttajaan jne. Tämä on tärkeää, jotta ymmärrettäisiin,  miksi potilaat kokevat saavansa epävirallisista, eliitin tyrmäämistä hoidoista apua vaivoihinsa.

Samaa tutkimusmallia voidaan soveltaa myös virallisen järjestelmän hoitamisen tutkimukseen, erityisesti perusterveydenhuollossa.

Kaikki hyvä, jonka hyödyistä ja avusta ihmisille on näyttöä oli se plaseboa tai ei, kannattaa tutkimuksen näkökulmasta hyväksyä. Miksi hyödyllistä pitäisi vastustaa? Uskoisin, että terveyspoliittisille päättäjillekin on tärkeää löytää edullisia ja vaarattomia avun muotoja täydentämään lääke- ja leikkaushoitoja. Täydentävät hoitomuodot, kuten lukuisissa tutkimuksissa ympäri maailmaa, myös Suomessa, on osoitettu, eivät näet yleensä ole vaihtoehto lääkärin tai ylipäänsä virallisen järjestelmän hoidolle. Niitä käytetään enimmäkseen lisänä tavanomaiselle hoidolle tai terveyden edistämiseksi tai kuntoutumisen tehostamiseksi.

Aamulehti ei vastaa yllä kopioimassani jutussa,  kenen muun kuin Päivi Räsäsen mielestä täydentävien  ja vaihtoehtoisten hoitajien (joihin lehti ymmärtääkseni viittaa puhuessaan puoskareista eli laittoman lääkärintoimen harjoittajista, vaikka ei sitä avoimesti kerro) toiminnan rajoittaminen lailla on kiireellistä? Kuka sellaista lakia ajaa? Ovatko kansalaiset, hoitojen käyttäjät tätä mieltä?  Kymmenen vuotta sitten tehdyn selvityksen mukaan eivät olleet. Pitäisikö nyt asia tutkia uudestaan?  Muutoinhan ei ole mitään faktapohjaa lainsäädännölle.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Hienoa olla mukana seuraamassa, mikä muuttuu tiedemaailmassa ja mikä käytännön arjessa. Ja journalismissa. Ja mihin suuntaan.

Viitteitä
Aarva P 2017. Plaseboa tutkitaan monitieteisesti – plasebotutkijoiden konferenssi Leidenissa 2.–4.4.2017. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 2017: 54: 365–36. https://journal.fi/sla/article/view/67768

Koski K ja Järvenpää 2017. J Kumma, tulkinnat ja sosiaaliset liikkeet. Kirjassa Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Toim. Honkasalo M-L ja Koski K. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017, 271-318

Lindeman M 2011.Biases in intuitive reasoning and belief in complementary and alternative medicine. Psychology and Health, 26(3):371–382.

Kemppainen ym. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public
Health. DOI: 10.1177/1403494817733869

Taloustutkimus 2008. Kuluttajien näkemykset/kokemukset eri sairauksien parantamiskeinoista. Suomen Apteekkariliitto, Lääketietokeskus Oy ja Suomen Lääkäriliitto. Maaliskuu 2008.

4 thoughts on “Puoskarikuoro vahvistuu, mutta moniäänisyyttä näkyvissä

  1. Uskon, että on monia, jotka tietävät tarvitsevansa lääketieteellisen avun johonkin akuuttiin tai toistuvaan vaivaansa, ja ovat tosi tyytyväisiä jos yleensä pääsevät kohtuuajassa vastaanotolle. Mutta eivät sivuuta tai vähättele apua, jota ovat kokeneet jostain täydentävästä hoitomuodosta, hoitovaiheen ohella , sen jälkeen tai ennaltaehkäisevässä tarkoituksessa. Mielestäni on hyvä, jos ihminen elämänsä varrella oppii tuntemaan itseään paremmin joka suhteessa, kiinnostumaan ”luovalla tavalla” myös terveydestään. ja olemaan näin aina jos mahdollista ”itse omahoitajansa”… Koska mieli on kaikessa mukana, niin miksei näin voisi olla hoitoasioissakin… ? 🙂

  2. Päivitysilmoitus: PIRUJA, PUOSKAREITA JA PYHIMYKSIÄ – USKOMUKSIA JA FAKTAA – MariAnanda

  3. Meillä on oikeus valita hoitomme tai kieltäytyä siitä. Myös voimme syödä mitä haluamme. Tosin meitä vedätetään aika rajusti. Tästä
    syystä pitäisi kehittää ajattelua, jotta saisi tietyn ”sense of values”in.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s