Lue, ihmettele ja tee omat johtopäätöksesi. Valotan tässä kirjoituksessa taustoja viime aikojen keskustelulle ”uskomushoitolaista” ja “puoskarilaista”.
Taustoitan Päivi Räsäsen näkemyksiä HS 15.1.2018, Heli Saavalaisen juttua 15.1.2018 ja Epäeettiset toimijat pitäisi karsia lailla -mielipidekirjoitusta HS 21.1.2018 sekä omaa aiheeseen liittyvä kommenttiani HS 19.1.2018
Esitän faktatietoa tästä paljon puhutusta “puoskarilaista”.
Jälleen kerran myös Yle on yhtynyt puoskareilla pelottelun kuoroon 23.1.2018 nettiuutisessaan. Yle viittaa Suomen Lääkäriliiton vuoden takaiseen blogikirjoitukseen, joka liittyi vuosi sitten toteutettuun vastaavaan puoskarijahtiin. Yle väittää: ”Niin sanottua puoskarilakia on valmisteltu useamman sosiaali- ja terveysministeriön kaudella, mutta hanke ei ole edennyt.” En tiedä, millaisia lähteitä toimittaja on käyttänyt, mutta väite ei pidä paikkaansa. Selitän asian alla kohdassa “Ministerien pöydällä”. Toimittaja on varmaan kiireessä sotkenut ministerin ja ministeriön. Jälkimmäiset eivät vaihdu kovin tiheään kuten edelliset.
-Vähintäänkin lailla pitäisi suojata haavoittuvia ihmisryhmiä, kuten vanhuksia ja lapsia tai henkilöitä, jotka eivät itse ole kykeneväisiä arvioimaan hoidon sisältöä, toteaa ryhmäpäällikkö Kirsi Liukkonen Valvirasta. “Suurin vaara on, että vaihtoehtohoidot aiheuttavat potilaalle vahinkoa tai syrjäyttävät sairauden tehokkaan hoidon.” Kirsi Liukkoselta on nyt kysyttävä, kuinka suuresta vaarasta on kyse? Miten vaara suhteutuu muihin näitä väestöryhmiä uhkaaviin vaaroihin sote-järjestelmässä? Miten laki käytännössä voi suojata potilasta? Mitä “vaarallisia vaihtoehtohoitoja” laki koskisi?
Puoskarilla tarkoitetaan laitonta lääkärintoimen harjoittamista. Uutisessa Yle yhdistää luonnon keskellä järjestetyt hiljentymisretriitit laittomaan lääkärintoimintaan. Vaikuttaa erikoiselta. Ylen logiikan mukaan laittomaksi lääkärintoimen harjoittamiseksi olisi samalla tavoin nimettävä myös mindfulness-meditaatiohetket ja joogatunnit. Niissä tavoitteena on retriittien tavoin kehomielen hyvinvointi, johon pyritään vaikuttamalla sekä kehoon että mieleen. Enkeli, tuo vuosituhansia vanha kulttuurinen konstruktio, jota Ylen juttu päivittelee, on mielen tuote. Enkeli ei ole materiaalinen lääke. Se ei kilpaile lääkärin kanssa.
Saat valaistusta tähän kiinnostavaan median puoskariretoriikkaan tutustumalla Jonimatti Joutsijärven tutkielmaan, joka koski vaihtoehtohoitojen sääntelyä pohtineen valtioneuvoston asettaman työryhmän työtä. Se on todella mielenkiintoinen. Suosittelen sitä kaikille puoskaritoimittajillekin. Ja muillekin.
Juuri tuon työryhmän dokumentteihin koko julkinen puoskarilakikeskustelu on jo vuosia nojannut. Se on sikäli hämmästyttävää, että keskustelussa on systemaattisesti unohdettu, ohitettu tai tietoisesti sivutettu faktoja, jotka eivät tue vallitsevaa Ylen (ja pitkälti muidenkin päämedioiden) puoskarilakiretoriikkaa. Tämä panee miettimään nykyistä terveysjournalismin tasoa ja laatua.
Mitä on puoskarilain ja uskomushoitolain taustalla?
Julkista keskustelua täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista ja niiden sääntelyn tarpeesta on käyty jo ainakin 30 vuotta, mutta lainsäädännön muutoksia ei ole tullut. Aihepiiristä on tosin kiistelty paljon aikaisemminkin, jo 1900-luvun alkupuolella, jolloin kiistakumppaneita olivat lääkärit ja kansanparantajat.
Nykyisin kiistaa voisi nimittää terveydenhuollon virallisesti rekisteröityjen ammattilaisten (Valviran rekisterissä) ja muiden hoitajien (epävirallisten, enemmän tai vähemmän koulutettujen) väliseksi kädenväännöksi. Kuitenkaan kiistojen rajapinta ei läheskään aina määrity vain näiden kahden ryhmän mukaan. Kenttä on monimuotoisempi ja sekoittunut.
Mediakeskustelussa sekoittuvat lisäksi termit uskomushoito, tieteelliseen näyttöön perustuva hoito, täydentävä hoito, vaihtoehtohoito, luontaishoito ja virallinen ja epävirallinen hoito. Käytännössä, todellisessa elämässä näitä kaikkia “hoitamisen lajeja” on sekä terveydenhuollon sisällä että sen ulkopuolella.
Ministerien pöydällä
Julkisuudessa on jo vuosien ajan aina silloin tällöin väitetty, että vaihtoehtohoitojen rajoituksia koskeva lakiesitys on valmiina sosiaali- ja terveysministeriössä odottamassa parlamentaarista käsittelyä. (esim. Aamulehti 24.2.2017) ja että tällainen laki pitäisi säätää (esim. Yle 23.1.2018, HS uutinen ja Päivi Räsäsen mielipidekirjoitus 15.1.2018).
Asiaa ovat pitäneet mediassa vireillä ”uskomushoitolakia”, toiselta nimitykseltään ”puoskarilakia”, lobbaavat tahot, lähinnä lääkärikunnan edustajat.
He ovat kertoneet ”faktatietona” toimittajille ja sitä kautta kansalaisille, että sosiaali- ja terveysministeriön (STM) asiantuntijatyöryhmä on jo vuonna 2009 esittänyt tällaista lakia. On päivitelty ministerien haluttomuutta viedä lakiluonnosta eteen päin ja hienovaraisesti vihjattu, että ministerit ovat vellihousuja, kun eivät uskalla lähteä ajamaan hyvää asiaa.
Tavallista kansalaista varmasti myös ihmetyttää, miksi mitään ei tapahdu, vaikka asiasta kovasti puhtaan. Miksi mitään ei ole tapahtunut yhdeksään vuoteen? Miksi lakiluonnos makaa STM:ssä vuodesta 2009?
Erimielinen asiantuntijaraportti
Tunteita nostattava lakiluonnos, jossa ehdotetaan rajoituksia vaihtoehtohoitajien toiminnalle, todellakin sisältyy STM:n julkaisuun vuodelta 2009. Kannattaa lukea sekä julkaisu että itse lakiluonnos, jos haluaa ymmärtää jupakan taustaa.
Miksi asiaa ei siis ole viety eteenpäin? Siksi, että on jotakin, mistä sensaatiohakuisissa mediateksteissä on vaiettu. Ei ole kerrottu yhtä olennaisen tärkeää asiaa.
On unohtunut kertoa, että asiantuntijatyöryhmä oli erimielinen. Osa ryhmän jäsenistä ja osa 149 organisaatiosta, joilta oli pyydetty lausunto lakiluonnoksesta, vastustivat ryhmän enemmistön raporttiin kirjoittamaa versiota ehdotetuksi laiksi. Työryhmässä ei rakentunut yhteistä käsitystä, konsensusta tästä kiistanalaisesta asiasta eri toimijoiden välille. Lakiluonnos on luettavissa raportin sivulla 84. Raportista voi myös lukea perustelut eriäville mielipiteille.
Demokraattisessa maassa valtioneuvoston asettamissa työryhmissä, kuten STM:n ryhmässäkin oli, on aina useita eri aloja ja suuntauksia edustavia asiantuntijoita sekä eri intressiryhmien edustajia. Näin demokratia toimii.
Jos asiantuntijatyöryhmä sekä lisäksi osa lausunnon antajista ovat voimakkaasti erimielisiä, poliitikkojen on hankalaa ottaa ryhmän raporttia niin vakavasti, että he lähtevät viemään asiaa eduskunnan käsittelyyn. Politiikka on konsensuksen hakemista, sopivien ja mahdollisimman monille hyväksyttävien ratkaisujen tekoa ja neuvottelutuloksen etsimistä. Todennäköisesti tämän takia erimielisen työryhmän lakiluonnosta ei ole otettu lain valmisteluun. Näin politiikka toimii.
Aiheesta kirjoittaneet journalistit ovat purematta nielaisseet ”uskomushoitolain” lobbareiden esittämät mielipiteet tosiasioina. Jopa itse STM:n työryhmän kokoonpanoa on jälkikäteen karkeasanaisesti paneteltu. Yle jopa julkaisi STM:n työryhmästä tällaisen mielipiteen “uutisessaan” noin kaksi vuotta sitten:
”Työryhmän tarkoitus oli suitsia puoskarointia – ja mukana oli puoskareita, mikä on käsittämätöntä. Sama asia kuin jos puuhattaisiin lakia järjestäytyneestä rikollisuudesta ja paikalla olisi liivijengiä.”
Yle siis rinnasti yhden ihmisryhmän – eli terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella toimivat hoitajat – järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja liivijengeihin.
Nykyisin tällaista ei onneksi enää pääse tapahtumaan. Toivon niin. Toimittajat ovat valveutuneempia. Journalismi, joka ei edes kysy solvatun väestöryhmän kantaa, on mielestäni kyvytön vastustamaan kaikenlaista lobbausta. Lobbaus voi nimittäin verhouta asiantuntijuuden kaapuun. Tällaisen terveysjournalismin aika on ohi niin pian kuin tietämys hoitamisen kentällä käytävistä kiistoista lisääntyy.
Tietämys lisääntyy, kun tutkijat ja tutkivat journalistit ovat töissä avoimin silmin ja mielin.
Miten valtioneuvoston asettama vaihtoehtohoitojen työryhmä toimi?
Tätä asiaa tutki Jonimatti Joutsijärvi pro gradu tutkielmassa TERVEYSKULTTUURIN MÄÄRITTELEMÄTÖN TOISEUS. Epävirallisen terveydenhoidon määrittelykamppailu suomalaisessa lakisääntelytarvekeskustelussa. (Turun yliopisto 2014).
Hän selvitti STM:n työryhmän sisäistä määrittelykamppailua. Sillä hän tarkoitti hoitamiseen liittyvää valtataistelua, jota käydään määritelmien, termien ja sanojen avulla: miten ja kenellä on valta määritellä epävirallisen terveydenhoidon luonne, asema ja oikeutus Suomessa. Hän kävi läpi työryhmäraportin valmistelun asiakirjoja, joita olivat ministeriölle lähetetyt eri intressiryhmien kannanotot, muistiot ja lausunnot vuosina 2008-2009 sekä itse raportti. Metodi oli diskurssianalyysi.
Määrittelykamppailun Joutsijärvi ymmärsi osaksi terveyskulttuurin muutosprosessia, joka on parhaillaan käynnissä. Kysymys oli myös maailmakuvien välisistä kiistoista.
Seuraavassa tiivistän Jonimatti Joutsijärjen kiinnostavan, taustoja valaisevan tutkielman tuloksia ja johtopäätöksiä. Tiivistäminen on aina tiivistäjän eli tässä tapauksessa minun tulkintaani ja valintaani, joten kannattaa itse lukea tutkielma Turun yliopiston kirjaston nettisivuilla.
Kuka puhuu ja kuinka argumentoi?
Miten eri intressiryhmät puhuivat lausunnoissaan ja kannanotoissaan vaihtoehtohoidoista?
Vastustajat argumentoivat hoitojen riskeistä ja muista haitoista tavoitteenaan hoitojen käytön ja tarjonnan rajoittaminen. Argumenteissa ei vedottu hoitojen vaaroista todistaviin tutkimuksiin, vaan yksittäistapauksiin väärinkäytöksistä.
Puolustajat todistelivat hoitojen riskittömyyttä ja hyötyjä vetoamalla hoitomuotoja ( kuten kalevalaista jäsenkorjausta, kiropraktiikka ja homeopatiaa) koskeviin tutkimuksiin. Niillä haluttiin osoittaa, että puheena oleva hoitomuoto on tieteellisen näytön nojalla virallistettavissa. Strategian logiikka oli, että näyttöön perustuvan hoitomuodon on saatava samanlainen tai samanarvoinen yhteiskunnallinen ja laillinen asema kuin nykyisillä terveydenhuollon hoidoilla on. Puolustuspuhe vetosi tällä tavoin ulkopuoliseen tieteelliseen asiantuntijuuteen ja näin pyrki määrittelemään uudelleen virallisuuden rajoja olettaen, että virallinen taho eli STM ja koko työryhmä joutuisivat reagoimaan tieteellisiin tutkimuksiin myöntämällä niiden totuudellisuus tai kumoamalla ne.
Näin ei tapahtunut. Joutsijärven mukaan ministeriö (STM) lausuntojen vastaanottajana ja teknisenä sihteerinä ei ottanut lähetettyjä tutkimusaineistoja huomioon loppuraportissa tai lakiehdotuksessa, eikä niitä referoitu raporttia edeltävien lausuntojen yhteenvedossa tai raporttia kommentoivien lausuntojen tiivistelmissä.
(Liina: Minusta tämä tuntuu hämmentävältä… voiko näin olla?)
Näyttöä voi vastustaa kumoamalla lähteiden todistusvoima ”vahvemmilla” tutkimuksilla tai kovakorvaisesti, kuten ministeriö teki eli vaikenemalla ja sivuuttamalla ne. Näin tieteellisen argumentaation velvoittavuus voitiin kiertää. Joutsijärvi toteaa, että muilta osin lausunnon antajien mielipiteet on työryhmän loppuraportissa otettu huomioon melko kattavasti.
Lääketieteen ja politiikan käytännöt näyttävät Joutsijärven mukaan samojenkin tahojen lausunnoissa suhtautuvan päinvastaisin tavoin näyttöön potilasturvariskeistä. Näyttöön perustuvan politiikan periaatteen mukaisesti potilasturvariskit tulisi osoittaa tutkimustiedolla. Kuitenkaan epävirallisten hoitojen potilasturvariskeistä Suomessa ei ole tieteellisiä tutkimuksia eikä siten näyttöä. Vaatimus hoitojen käytön rajoittamisesta ei siis perustukaan näyttöön.
Joutsijärvi kysyykin, onko kyse vain lääketieteen sosiaalisen aseman pönkittämisestä asenteellisella puheella, jota laajan todistusaineiston puuttuessa perustellaan yleistyksillä ja anekdooteilla?
(Liina: Ohhoh, onpa kova kysymys.)
Työryhmäraportin, siinä olevan eriävän mielipiteen ja lausuntojen argumentaation perusteella Joutsijärvi päättelee, että ryhmä ei onnistunut nostamaan esiin koko keskustelua, joka epävirallisen terveydenhoidon roolista Suomessa oli käynnissä.
Keskustelu olisi kuitenkin tarpeellista, jotta useimpia osapuolia tyydyttävää lainsäädäntöä tai muita virallisia päätöksiä ja toimia voitaisiin tehdä.
Kuinka vakavia potilasturvaongelmat ovat?
-Potilasturvaongelmat, joita ratkomaan työryhmä perustettiin, ovat oletettavasti pysyneet samoina, koska konkreettisia ratkaisuita ongelmiin ei tähän mennessä ole tehty, pohtii Joutsijärvi vuonna 2014. Hän kysyykin, kuinka vakavia ongelmat mahtavat olla, kun niitä esiin nostaneet tahot eivät ole näkyvällä tavalla puuttuneet prosessin hidastumiseen.
(Liina: Vuonna 2018 sääntelyprosessi on edelleen kesken. Vain “vanhan” eli vuoden 2009 “erimielisen” lakiluonnoksen lobbarit ovat saaneet äänensä julkisuuteen. Muita ääniä ei juuri ole kuulunut. Miksi? Miksi STM kaikkia kansalaisia edustavana terveysasioista päättävänä elimenä ei tee mitään konsensuksen löytämiseksi eri intressiryhmien välillä? Jos potilasturvallisuus todella huolestuttaa, ratkaisua on ryhdyttävä etsimään potilaiden turvaksi? On mahdollista luonnostella parempi, kansalaisten ja eri intressipiirien hyväksyttävissä oleva lakiehdotus demokratian periaatteiden mukaisesti. Sitä paitsi laki ei ole ainoa keino ratkaista ongelmia. Mikähän tämän pysähtyneisyyden eli jumin taustalla on?)
Työryhmä näytti suoriutuvan tehtävästään epätyydyttävästi. Se selvitti vaihtoehtohoitojen nykytilaa puutteellisesti. Löydökset potilasturvariskeistä eivät tue lakiesityksen kaltaisen sääntelyn hyödyllisyyttä.
Entä kansalaiset-käyttäjät? Terveyttä edistävät vaikutuksetkin kaipaavat selvitystä
Potilasturvallisuusongelmat ovat tärkeä, mutta yksinään ne ovat riittämätön näkökulma epävirallisen terveydenhoidon sääntelyyn ja hyödyntämiseen nyky-yhteiskunnassa. Myös hoitomuotojen terveyttä edistävät sekä sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset tulisi selvittää. Kuluttajien/potilaiden näkökulmaa työryhmän työskentelyssä ei otettu ollenkaan huomioon.
Potilasturvaongelmien ratkaisun ei pitäisi vaikeuttaa terveydelle hyödyllistä tai neutraalia toimintaa. Tämä ei ole suotavaa myöskään ammatinharjoittamisen vapauden nimissä.
Joutsijärven päätelmien mukaan luonnontieteelliselle tutkimukselle vieraisiin maailmankuviin perustuvien ammattien harjoittaminen on useimmiten uskonnonvapauden alainen oikeus sikäli, kuin ne eivät riko lakia. Kun käyttäjien tiedetään pitävän vaihtoehtohoitoja lääketiedettä täydentävinä, Joutsijärvi kysyykin, miksei tätä oteta käyttäjien elämään vaikuttavan lainsäädännön lähtökohdaksi. Ja miksi ylipäänsä katsotaan tarpeelliseksi nähdä hoidot vaihtoehtoisina.
Käytäntö ja käyttötutkimuksetkaan eivät tue tällaista vaihtoehtoisuuden näkemystä.
Hei Liina! Valitettavasti en enää muista juurikaan yksityiskohtia riittävän tarkasti (siis voi olla joitakin virheitä), mutta muistaakseni 1980-luvulla (sain tietää tästä 1980-luvun lopulla, se oli varsin tuore tieto silloin) Ruotsissa tunnettu lääketieteen professori selvitti Karoliinisessa instituutissa hoitokäytäntöjä erityisesti siitä näkökulmasta, että kuinka paljon virallisen terveydenhuollon ja lääketieteen käytännön toteutusten taustalla on tieteellistä tai muuten tutkittua tietoa. Yli 80 (vai oliko peräti yli 90) prosenttia hoitokäytännöistä ei perustunut tutkittuun tietoon! Silloin oltiin sitä mieltä, että Suomessa tilanne on hyvin samanlainen. En ole missään vaiheessa yli 40-vuotisen työurani aikana nähnyt minkäänlaista selvitystä tästä asiasta Suomessa. Epäilen sellaisen olemassaoloa. Olisikohan sinulla mahdollisuuksia ja kiinnostusta löytää jostakin aiheeseen liittyvää tietoa? Kauan virallisen terveydenhuollon ja lääketieteen käytäntöjä seuranneena väittäisin melkein, että tilanne on ehkä vielä huonompi nykyisin. Oletetaan, että kaikki virallisen terveydenhuollon toimet ja mielipiteet perustuvat tutkittuun tietoon ja pidetään oletuksia tosina. Vrt. mielipiteet vaihtoehtohoidoista.
Kiitos kommentista. Tutkimusnäyttö riippuu siitä, miten se (näyttö) hankitaan/saadaan ja millaista näyttöä pidetään riittävänä. Näyttöön perustuvan lääketieteen (evidence based medicine) ajattelutavassa arvostetuin näyttö saadaan systemaattisista katsauksista, jotka koostuvat satunnaistetuista kliinisistä koetutkimuksista – mieluummin plasebokontrolloituina (usein plasebon käyttö ei kuitenkaan ole mahdollista). Tämän ”näyttötavan” mukaisesti alle puolet käytössä olevista terveydenhuollon lääketieteellisistä hoidoista on pätevästi osoitettu tieteellisesti vaikuttaviksi selvityksessä, jota kuvaan kirjoituksessani https://liinanblogi.com/2014/10/31/tiedehoitaminen-usko-ja-huuhaa/
Kuitenkin, tärkeämpää kuin todistella, että ”virallisellakaan puolella kaikkia hoitoja ei ole tieteellisesti tutkittu”, on löytää kansalaisille/potilaille positiivisia mahdollisuuksia käyttää sellaisia hoitomuotoja, jotka heitä voivat auttaa, olivat ne virallisia tai epävirallisia, tutkittuja tai ei-vielä-tutkittuja. Jos joku hoitomuoto on pätevästi ositettu haitalliseksi, se pitää hylätä niin virallisella kuin epävirallisellakin puolella.
Terveydenhuollossamme ja lääkäreiden ja muun hoitohenkilöstön palveluissa on paljon erittäin hyvää hoitamista, vaikka sitä ei ole tieteellisesti todistettu. Käytäntö myöskin opettaa hoitohenkilökuntaa. Se on arvokas asia. Koska sote-järjestelmämme on rakennettu ihmisiä varten, sitä on myös pyrittävä kehittämään kaikin tavoin ihmisläheiseksi. Epävirallisen puolen hyviksi ja hyödyllisiksi osoitetut hoitomuodot voivat toimia Ison Veljen Pikkusisarina tai -veljinä kunnioittavassa suhteessa toisiinsa, jos asiakas/potilas haluaa apua myös pikkusisarukselta. Asiakas on se tärkein määrittäjä. Tästä näkökulmasta vastakkainasettelu, joka on keinotekoinen retorinen luomus, on merkityksetön. Ihmiset, kansalaiset eivät sitä tarvitse.
Kirjoitan tähän blogiin piakkoin evidenssistä, tieteellisestä näytöstä ja sen monimuotoisuudesta.
Juuri oli uutisoitu miten lääkäri oli potilasta tutkimatta olettanut hänellä olevan syöpä ja sädetyshoidoilla vei potilaalta kävelykyvyn, vammautti loppuelämäksi… Artikkelissa ei valitettavasti kerrotu joutuuko lääkäri vastuuseen, vakuutuusyhtiö sen sijaan yritti pitää kukkaron nyörit kiinni odottaessaan ilmeisesti kärsineen osapuolen kuolemaa… Kuka suojelee ihmisiä näiltä lääkäreiltä, joilla ei ole aikaa hoitaa potilaitaan, mutta kuitenkin pakko diagnosoita ja määrätä lääkkeitä? Kuinka monta ihmistä kuolee näiden takia? Entä vakuutuuslääkärit, jotka rikkovat toimillaan Hippocraten vallan, ovat markkinavoimien talutushihnassa, eivät tee mitään ihmisten terveyden hyväksi? KUKA ottaisi nämä käsittelyyn? Miksi vain uskomushoidoista ollaan huolissaan?
Luen joulukuun 2017 Tieteen kuvalehden numero plasebosta.
Onko Tieteen Kuvalehdessä jotakin muuta kuin mistä olen jo kirjoittanut? Hakusanalla ”plasebo” löytyy useita tekstejäni https://liinanblogi.com/?s=plasebo
Tässä myös kiinnostava tutkijoiden eettinen pohdinta plasebosta https://etiikka.fi/lisaa-turhia-laakkeita/
[…] Tämän paljasti sääntelyprosessista tehty pro gradu -tutkielma (Joutsijärvi 2014), josta kirjoitin viime […]