Tag Archive | masennuksen hoito

Tabut ja stigmat hälvenevät – myös tutkimuksessa

Hiljaine kansa ja Paukku rajattu

Hiljainen kansa Suomussalmella on seisonut kesästä 1994 paikoillaan pellolla viitostien varrella. Vierailin siellä vuosi sitten. http://www.suomussalmi.fi/kuntalainen/palvelut/kulttuuri/hiljainen_kansa

Parisen viikkoa sitten  kerroin yliluonnollisten kokemusten tabumaisuudesta ja stigmatisoitumisesta ja Jeena Ranckenin väitöskirjasta. Tavallisesta poikkeavat kokemukset ovat varsin yleisiä, mutta niistä puhuminen on leimaantunut tabuksi.

Nyt pohdin toista tabua eli ”sosiaalisesti kiellettyä aihetta”. Se nousi mieleeni viime perjantaina Turun yliopistossa väitelleen Levente  Mórón tutkimustyöstä , joka käsitteli muuttuneita tajunnantiloja virtuaalitodellisuutena. Tutkimuksessaan hän viittasi myös  psykedeeleihin eli aineisiin (kuten ayahuasca ja psilosybiini), jotka aiheuttavat tuollaisia tiloja. Tutkija päätteli, että spirituaalisissa yhteyksissä, esim. erilaisissa rituaaleissa niiden käyttö voisi olla turvallista.

Psykedeelien hoitokäyttöä käsittelevässä HS:n taannoisessa jutussa Robin Carhart-Harris toteaa, että psykedeeleillä, jotka aiheuttavat muuntuneita tajunnantiloja, voi olla myönteisiä vaikutuksia vaikean masennuksen hoidossa HS 25.9.2017. HS:n mainitsema psykedeeli on sienestä eristetty psilosybiini, jota koskeva alkuperäinen tutkimus on julkaistu Lancetissa kesällä 2016.

Mórón väitöskirjan, HS:n ja Lancetin jutut sekä muutamia muita aiheeseen liittyneitä tutkimusartikkeleita  luettuani huomasin itsessäni kummallista hämmennystä.

Pari tuttavaani kertoi jo muutama vuosi sitten,  että psykedeelit saattavat auttaa masennuksen hoidossa. He vihjasivat, että voisin kirjoittaa blogissani myös tästä aiheesta, koska olen kirjoittanut myös masennuslääkkeistä ja niiden tutkimuksesta. En tarttunut vinkkiin.

Ajattelin, että  on vaarallista edes harkita ”huumeiden” käyttöä hoidossa tai terveyden edistämisessä. Tuumailin, että eihän niistä ole tehty mitään tutkimuksia, joten tehoa ei voida osoittaa. Sitä paitsi ne ovat vaarallisia. Joten luokittelin huhaaksi.

Olin ennakkoluuloinen.

Pidin pinttyneesti kiinni käsityksistäni näiden, jo hyvin kauan käytettyjen luonnonvalmisteiden todennäköisistä vaaroista. Niitä varmasti onkin, mutta asialla on toinenkin puoli. Se parantava ja eheyttävä.

Jouduin muuttamaan käsityksiäni. Voi niinkin sano, että sain mahdollisuuden uudistaa ajatteluani ja päivittää mielipiteitäni. Höllensin jäykkiä asenteitani tutkittuja psykedeelejä kohtaan.

Miksi jähmetymme?

Syy siihen, että pysyin niin pitkään psykedeelivastustajan poterossani, on se, että en ollut tutustunut aiheeseen. En ollut lukenut hoitotutkimuksia. Ja kun koko ympäröivä mielipideilmastokin on ollut niitä vastaan, olin minäkin. En kuunnellut niitä muutamia poikkeussuomalaisia, jotka olivat asiaan perehtyneet.

Hämmentäähän tämmöinen. Omiin rajoituksiinsa havahtuminen ei ole miellyttävää.  Toisaalta, vaikka se ei puolustuksekseni riitäkkään, taidan olla aika tyypillinen tapaus.

Maailmassa on niin paljon julkaistu tutkimuksia, että on hyvin hankala seurata edes oman ydinosaamisalueensa tutkimusta niin että tietäisi kaikki tehdyt tutkimukset, saatikka että pystyisi seuraamaan lisäksi muuta tutkimusta, kuten psilosybiini- tai muuta psykedeelitutkimusta.

Ja kun ei tunne tutkimusta, niin tulee helposti päätelleeksi, että ”no eihän niistä ole tutkimuksia, joten niiden täytyy olla hyödyttömiä”. ”Kannattaako perinnehuumeita  ylipäänsä tutkia, nehän voivat olla haitallisia”, tuumailin.

Ennakkoluulojen tihentymä

Samanlaisesta ennakkoluulojen tihentymästä on kysymys myön muiden täydentävien ja uusien hoitonäkemysten,  kuten kehomielihoitojen,  tabuluonteisuudessa. Jos terveysalan tutkijat ja muut ammattilaiset eivät edes halua perehehtyä aiheeseen tai heillä ei ole aikaa lukea laajaa alan tutkimuskirjallisuutta, heillä ei voi olla tietoa täydentävistä hoidoista.

Outoa on, että jotkut tutkijoista kuitenkin estoitta ja perehtymättä alan tutkimukseen  heittävät toteamuksena toteennäyttämättömiä väitteitä, että täydentävät hoitomuodot ylipäänsä ovat hyödyttömiä, koska niitä ei ole tutkittu. Tällaisessa väitteessä on kaksoisvirhepäätelmä. Ensiksikin, lukuisia täydentäviä hoitomuotoja on tutkittu (mutta Suomessa todella vähän) ja toiseksi, lukuisista hoitomuodoista on vertailevien hoitotutkimusten osoittamaa näyttöä.

Tähän kun lisätään ”puhtaaseen biolääketieteeseen” uskovien arvoarvostelma, että täydentäviä hoitoja ei kannata tutkia, koska niiden taustateoria ei ole järkevä (=biolääketieteellinen), niin tiedeyhteisössä  voi kehkeytyä vähitellen itse itseään ruokkiva täydentäviin hoitoihin liittyvä ”tutkimusstigma”. Se tarkoittaa, että on syntynyt ilmapiiri, jossa on sosiaalisesti häpeällistä tutkia muita hoitomuotoja kuin ”järkeviksi” jo etukäteisarvioissa määriteltyjä.

Näin Suomessa on päässyt käymään parinkymmenen viime vuoden aikana. Kun vielä 1990-luvun alkupuolella sosiaali- ja terveysministeriö teki aiheesta väestökyselyjä ja muita selvityksiä, nyt ministeriö vaikenee.

Tutkijayhteisössä sen sijaan keskustellaan jo jonkin verran asiallisesti terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavista hoidosta ja terveyden edistämisestä. Täydentävät hoidot ja niiden melko laaja suosio ovat näet empiirisiä tosiasioita, faktoja, joita tieteentekijöiden ei pidä ohittaa ja sivuuttaa vain siksi, että he mahdollisesti itse henkilökohtaisesti kokevat aiheen kiusalliseksi.

Tosiasioita on tutkittava.

Terveydenhuollossa hiljaista

”Postmodernia (jälkimodernia) ristiriitaa” kuvastaa se, että aikana, jolloin terveysteknologian kehitys on huimasti parantanut lääketieteellisiä hoitoja, varsinkin erikoissairaanhoidossa, niin samaan aikaan terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavien hoitopalveluiden käyttäjien määrää näyttää lisääntyvän.

Ristiriitaisuus ja tabuluonteisuus näkyy siinä, että tällaisten hoitomuotojen käyttäjien ei ole sosiaalisesti suotavaa puhua asiasta julkisissa ja virallisissa yhteyksissä. Kuitenkin käyttäjiä on vähintään kolmannes suomalaisista. Silti  terveydenhuollon sisällä täydentävistä hoidoista vaietaan. Siellä on hiljaista.  Ne ovat siellä näkymättömiä, tabu. Ollaan niin kuin tällaisia hoitomuotoja ei olisi olemassakaan.

Käyttäjätkään eivät stigman (häpeäleiman) pelossa uskalla kertoa lääkäreille tai muulle hoitohenkilökunnalle, että ovat saaneet niistä apua. Myöskään haitoista ei rohjeta puhua. Vain pieni osa käyttäjistä keskustelee  terveydenhuoltohenkilöstön kanssa tällaisten hoitojen käytöstään.

Biolääketieteen ajattelutavasta (=biologia, fysiikka ja kemia ovat ensisijaisia tuotettaessa tietoa ihmisestä ja terveydestä) poikkeavissa hoitosuuntauksissa, varsinkin kehomielihoidoissa, ei  ole kyse mistään yliluonnollisista kokemuksista, mutta useimmiten kylläkin kokemuksista ja kokemusvaikutuksista eli siitä että itse hoitokokemus tuottaa potilaalle/asiakkaalle helpottavia, auttavia ja parantavia vaikutuksia. Juuri nämä kokemusvaikutukset ovat osoittautuneet ihmisiä auttaviksi, tukeviksi ja parantaviksi.

Vaikutuksia kehon tuolla puolen

Joskus täydentävät kehomielihoidot ovat luonteeltaan ”uushenkisiä”.  Asiakas voi aistia yliluonnollisia kokemuksia muistuttavia piirteitä, esimerkiksi sellaisia, että hoidon  koetaan vaikuttavan muualla kuin biologisessa kehossa. (Kuva alla)

CAM vaikutuksia

Tässä voi olla kyse siitä, että hoito vastaa ihmisen luonnolliseen spirituaalisuuden (henkisyyden) kaipuuseen ja että hoidettava saa jonkinlaisen spirituaalisen kokemuksen, jota kuvaa egon otteen hellittäminen. Hoidettava voi kokea syvää yhteyttä sisimpäänsä ja kohota minänsä ”yläpuolelle” ja kokea rakastavaa yhteyttä kanssaihmisiin, luontoon ja maailmaan. Skeptikkojen mielestä tällainen saattaa vaikuttaa  järjettömältä, mutta  hoitoja käyttävien elämismaailmassa se on todellista ja kokemus voi muuttaa ihmisiä.

Tällaisesta oman sisäisen mailman ”laajenemisesta” juuri puhuu HS:n jutussa tutkija Robin Carhart-Harris. Hänen tutkimuksensa psykedeeli psilosybiinin myönteisistä vaikutuksista masennuksen hoidossa kertoo, että psilosybiinin avulla vaikeasti masentunut voi valvotussa turvallisessa hoitotilanteessa kohdata tunnepitoisen, unenomaisen, emotionaalisesti huojentavan kokemuksen, jolla voi olla pitkäaikaisia hyviä vaikutuksia.

Kokemusvaikutukset ovat tärkeitä

Tässäkin on siis kysymys kokemuksesta ja kokemusvaikutuksesta. Parantavan kokemuksen voi tosin saada myös ilman aineitakin luotettavassa, turvallisessa ja asiantuntevassa hoitoympäristössä.

Väärinkäsitysten välttämiseksi painotan, että myönteisistä kokemusvaikutuksista puhuessani en vähättele tai vastusta kirurgiaa, huipputeknologiaa soveltavaa parannustyötä tai tarpeellisia lääkkeitä. En vastusta biolääketieteellistä hoitoa ja tutkimusta enkä viittaa kiintaalla kliinisille sokkoistetuille kokeille. Päinvastoin, arvostan niitä.

Itse asiassa, kun nyt luen  edellisen kirjoittamani kappaleen, alan keskustella itseni kanssa ja  kysyä: ”Pelkäänkö juuri stigmatisoitumista, kun erikseen,  oikein varta vasten yllä todistelen, että en kannata ´väärää oppia´, vaan olen oikeaoppisten biolääketieteilijöiden  rintamassa?”

No, en minä pelkää,  kun ei ole mitään pelättävää eikä menetettävää. Todistelen niitä lukijoita varten, jotka eivät ole lukeneet aikaisempia juttujani. Todistelen, jotta ajatukseni ymmärrettäisiin niin kuin toivon niitä ymmärrettävän.  Kokemusta ei voi irrottaa mistään hoito- ja terveyden edistämisen menetelmästä. Toisissa sen näkyvä vaikutus vain voi olla suurempi kuin toisissa.  Molempia, sekä hoitokokemuksellisuutta että kokemuksesta riippumatonta parantamista ja auttamista tarvitaan.

Ne jotka ovat lukeneet muita juttujani, ymmärtävät jo, että nimen omaan kannatan tuota ”oikeaa oppia” eli biolääketiedettä, mutta sen ohella ja  lisäksi kaipaan laajempaa näkemystä, joka ulottuu myös ihmisen hoitokokemusten ottamiseen todesta eli niiden hyväksymiseen tutkittaviksi faktoiksi. Kaiken ei näet tarvitse olla aivokuvannettavissa ollakseen totta. Kaipaan vahvempaa monipuolista ja monitieiteistä otetta terveystutkimukseen.

Kokemukset vaikuttavat eri tavalla ja ihmisyyden eri tasolla kuin esimerkiksi kirurginen operaatio tai antibiootti. Mutta myös kirurgisiin hoitoihin liittyy kokemusvaikutusta. Sitä kutsutaan joskus plaseboksi tai noseboksi (hyvenne- tai pahennevaikutukseksi).

Terveydessä ja sairaudessa fysiikka, kemia ja biologia voivat olla ja ovatkin yhtä aikaa voimassa yksilöllisten kokemusten kanssa.  Mitään hoitomuotoja ei ole syytä asettaa toisilleen vastakkaisiksi, vaan rinnakkaisiksi,  koska ihmisten arjessa, elävässä todellisuudessa tarvitaan mahdollisimman monipuolisia tapoja auttaa ihmisiä. Sekä että -ajattelu tarkoittaa, että otetaan hyvä käyttöön sieltä, missä sitä on.  Ja tutkitaan, missä se kulloinkin on.

Saako tabuaiheita tutkia?

Ristiriitaisuus ja tabumaisuus Suomessa näkyvät erityisesti tutkimuksessa. Täydentävien hoitojen ja terveysnäkemysten tutkimuksen vähäisyys – voisi melkein sanoa, että olemattomuus – saattaa johtua tutkijoiden maineen menetyksen pelosta, joskus myös työpaikan menetyksen uhasta. Sosiaalisesti kielletyn aiheen tutkijalta voi mennä sekä maine että työpaikka, jos  hän ei saa rahoitusta ”stigmatisoituneelle” tutkimushankkeelleen.  Pelko taas johtaa itsesensuuriin eli vapaaehtoiseen tabuaiheiden vieroksuntaan.

Myös tutkimusrahoituksen puutteella on tässä osuutensa. Vakinaisessa työsuhteessa olevia täydentävien hoitojen tutkijoita ei ole yhdessäkään suomalaisessa yliopistossa. On ymmärrettävää, että tutkijat eivät halua stigmatisoitua, vaan haluavat, että heidän tutkimuksiaan rahoitetaan julkisin tai yksityisin, kuten säätiöiden apurahoin. Leipä on välttämätön tutkijankin ruokapöydässä.

No mutta…

Ehkä tässä kuitenkin tulin  hieman liioitelleeksi. Juurihan tuossa HS:n jutussa mainittiin, että Suomessakin psykiatrian ylilääkäri Jesper Ekelund  ja aivotutkija Mona Moisala  etsivät ryhmälleen rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen. Toivotan menetystä haussa.

Edellisessä blogijutussani sitä paitsi  kerroin, että kaksi väitöskirjatutkijaa on  aloittanut tutkimuksen CAM-alalla (CAM=Complementary and Alternative Medicine). Pientä elpymistä tutkimusrintamalla on muutenkin havaittavissa, sillä aiheesta kiinnostuneita nuoria tutkijoita on paljon.

Myönnettävä on, että tutkijayhteisössä CAM-tutkimuksen esille nostaminen on ollut haastavaa, mutta en kuitenkaan ole itse kokenut stigmatisoitumista tai syrjimistä tiedeyhteisössä. Sen sijaan julkisuudessa on ollut pari merkityksetöntä mollausyritystä, jonka panen toimittajien tietämättömyyden piikkiin.

Satavuotias Suomemme on hyvä maa. Täällä voi vapaasti tutkia, jos onnistuu järjestämään tutkimusrahoitusta. Täällä voi kirjoittaa myös marginaalisina pidetyistä tutkimusteemoista.

Tässä kaksi tuoretta kirjoitusta:

Complementary Medicine Research lehdessä syyskuussa 2017 julkaistu  Zimmerman P,  Aarva P, Sorsa M: The Situation of Complementary and Alternative Medicine / Integrative Medicine in Finland: Genuine Research Is NeededLinkki

Allergia ja Astma -lehden paperiversiossa syyskuussa 2017 ( 3/2017) julkaistu  Aarva P. Täydentävät hoidot – turhia vai hyödyllisiä   Tiivistetty versio.

Täyspitkä versio lähdeviitteinen luettavissa täällä:  https://liinanblogi.com/2017/09/25/taydentavat-hoidot-turhia-vai-hyodyllisia/

 

 

Järvisen jalkapuu: Myrsky vesilasissa vai merkki hoitoilmaston muutoksesta?

Keskustelu masennuslääkkeistä on ryöpsähtänyt Lääkäriliiton sisällä professori Teppo Järvisen kritisoitua voimakassanaisesti masennuslääketutkimusta, käypä hoito -suosituksia ja suositusten tekijöiden sidonnaisuuksia lääketeollisuuteen.

Nyt näköjään Lääkäriliitolle on tullut mitta täyteen ja se ryhtyi reagoimaan. Se päätti  antaa julkisen varoituksen jäsenelleen epäkollegiaalisesta käytöksestä.  Suomen Kuvalehti uutisoi Järvisen ”jalkapuusta” eli häpeärangaistuksesta 19.9.2017 https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/laakariliitolta-julkinen-hapearangaistus-professorille-surullista-etta-oma-liitto-nain-korruptoitunut/?shared=985906-026ed479-4

Suomen kuvalehden Kirjoituksessa on myös linkki  Duodecim-lehdessä aiheen tiimoilta käytyyn tuoreeseen keskusteluun  http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/pdf/1174.pdf

Hämmennystä muutoksen edellä?

Monilla yhteiskunnan aloilla näkyy nyt hämmentyneisyyttä ja epävarmuuden sävyttämää pelkoa. Suuria kulttuurin ja ajattelun muutoksia yhteiskunnassa edeltää usein häkellyttävää kriisiytymistä ja hyökkäys-puolustus -asetelmia.

Vanhempi polvi muistaa Hannu Salaman Juhannustanssit-kirjasta syntyneen oikeusprosessin, mikä kuvasi selkeää asennemurrosta 1960-luvun Suomessa.  ”Kun Suomi putos puusta”, Ismo Alangon biisiklassikko,  kiteytti Suomessa aikaisemmin tapahtuneet kulttuurin murrokset, mutta ennen muuta 1980-luvulla alkaneen suuren kansainvälistymismurroksen.

Nyt epävarmuus ja hätä ravistelevat yhteiskunnan perinteisesti vahvoja, turvallisiksi koettuja ja vankkumattomia instituutioita, kuten terveydenhuoltoa ja sen rakenteita. Sote-uudistus on oiva esimerkki. Valviran viimeaikaiset turvatoimet niskuroivia terveydenhuollon ammattilaisia kohtaan (vrt. Olli Polon tapaus) on toinen.  Kolmas on lääkäriprofession sisällä jo muutama vuosi sitten alkanut kritiikki lääkärien, lääketieteellisen tutkimuksen ja lääketeollisuuden kolmiyhteisyydestä. Järvisen kommentit liittyivät jälkimmäiseen.

Valtarakenteita kaiken kaikkiaan kyseenalaistetaan entistä useammin ja se tapahtuu useimmiten sosiaalisessa mediassa. Somessa pyritään tasoittamaan vallan, myös viestintävallan hierarkioita. Toisaalta somessa on kaikenlaista puhetta, viestintää, tietoa ja argumentaatiota. Tavallisen ihmisen on joskus vaikea erottaa järkevät ”profeetat” kiihkoilevista.  Ennen se oli helpompaa, kun vaan uskoi ”TV:stä tuttuihin asiantuntijoihin” tai muihin, joiden ääni kuului muissa päämedioissa. Nyt viestinnän kenttä on laajempi ja monimuotoisempi. Nyt itse kukin joutuu pohtimaan jokaisen julkaistun tiedon lähdettä paljon tarkemmin.

Somessa on siis hyvät ja huonot puolensa.  Esimerkiksi tieto professori  Peter Götzschen kriittisistä lääketutkimuksista, kirjoista ja esitelmistä on levinnyt Suomessa juuri somen välityksellä.

Puhutaan toistensa ohi

Järvisen jalkapuu -ongelma kuvastaa pientä häkeltyneisyyttä Lääkäriliitossa. Kansainvälisesti arvostetun asiantuntijan kriittisiä kommentteja ei voi sivuuttaa olankohautuksella tai vetoamalla kritisoijan vähäiseen tietoon ja kokemukseen alasta. Mutta kollegiaalisuuteen voidaan vedota. Ja tähän Lääkäriliitto nyt vetoaa. Toista ammattiliiton jäsenetä ei saa asiattomasti nimitellä. Näin asian pitääkin tietysti olla. Minulla ei ole tietoa, miten Järvinen on psykiatrikollegaansa nimitellyt. Katso aihetta koskeva keskustelu Duodecimista (linkki alla).

Jotenkin tuntuu siltä, että keskustelu käy nyt yksittäisistä aidan seipäistä enemmän kuin itse aidasta.  Ei vaihdeta tutkimusfaktoja itse asioista, joihin Järvisen (ja Peter Götzschen, johon Järvinen muun muassa viittaa) kritiikki on kohdistunut. Ei keskustella psyykenlääketutkimuksen vinoumista ja vääristymistä eikä lääkkeiden haitallisuudesta suhteessa hyötyihin. Näistähän juuri pitäisi keskustella.

Järvisen tapauksessa näyttää Duodecimissä julkaistujen asiantuntijoiden kommenttien perusteella siltä, että puhutaan ikään kuin samasta asiasta, mutta kuitenkin toistensa ohi.  Yhteistä ymmärrystä ei voi löytyä, jos keskustelun lähtökohdista ja siitä, mikä on ongelman ydin,  ei voida sopia. Retoriikka vie venettä.  Järvisen henkilöön ja hänen koulutukseensa viittaamalla  tuodaan esiin, että hän ei ole psykiatri ja näin ei ehkä ole ”riittävän” asiantunteva. Järvisen persoona ei kuitenkaan liity siihen, mitä tutkimukset kertovat itse asiasta eli siitä,

–  ovatko masennuslääkkeet todella riittävän tehokkaita ja turvallisia laajamittaisesti käytettäväksi

–  käytetäänkö masennuslääkkeitä tutkitusti liikaa ja

–  aiheuttavatko ne käyttäjilleen riippuvuutta ja muita haittoja enemmän kuin hyötyjä.

Masennuslääkkeiden kansanterveydellisiä hyötyjä ja haittoja koskevat mielipide-erot ja käsitykset tutkimusten toteutuksesta ja tulosten tulkinnoista näköjään vaihtelevat suuresti.

Kommentoin tässä vain yhtä asiaa, joka hieman kuvaa sitä, millaisilla retorisilla aseilla nyt taistellaan.

Masennuslääkkeet ja itsemurhat

Ihmettelen, että tutkimuksen ammattilainen, psykiatrian professori esittää masennuslääkkeiden yhteydessä usein toistetun toteamuksen  ”Itsemurhien määrä on Suomessa puolittunut samaan aikaan kun masennuslääkkeiden käyttö on lisääntynyt”. (Duodecimin keskustelu, linkki alla)

Kommentillaan professori vihjaa, mutta ei suoranaisesti väitä, että itsemurhien vähentyminen parinkymmenen viime vuoden aikana olisi seurausta masennuslääkkeiden käytön lisääntymisestä. Ei hän tietysti voikaan väittää, koska hän ymmärtää, että kaksi samanaikaisesti esiintyvää ilmiötä yhteiskunnassa eivät välttämättä ole syy-seuraus-suhteessa toisiinsa.

Aku Kopakkala totesi parin vuoden takaisessa blogikirjoituksessaan Myytti masennuslääkkeistä ja itsemurhista,  että tuon virheellisen syy-seuraus-logiikan mukaan jäätelön syönnin lisääntyminen olisi hukkumiskuolemien syy. Tiedetään, että jäätelöä syödään eniten kesällä ja hukkumisia tapahtuu eniten kesällä. Tästä ei kuitenkaan voi päätellä syytä ja seurausta. http://akukopakkala.fi/myytti-masennuslaakkeista-ja-itsem

Itsemurhiin todennäköisesti vaikuttavat aika paljon taloudelliset, yhteisölliset ja kulttuuriset syyt. Suomessa itsemurhia tekevät eniten miehet, masennuslääkkeitä syövät eniten naiset.  Syytä itsemurhien vähenemiseen ei tiedetä. Masennuslääkkeet voivat olla hyödyksi monelle, mutta väestötasolla tilastollisten tutkimusten valossa niitä ei ole osoitettu  itsemurhien vähenemisen syyksi. Götzsche tutkimusryhmineen on päinvastoin lääketeollisuuden tutkimusaineistojen julkisesti raportoimattomia tietoja uudelleen analysoimalla osoittanut, että masennuslääkkeet saattaisivat lisätäkin itsemurhia.

Hyvää Järvisen jalkapuussa on se, että tärkeä, monia kansalaisia koskettava asia on nostettu lääkäriyhteisössä vakavan keskustelun aiheeksi. Lähes puoli miljoonaa suomalaista syö masennuslääkkeitä. Joku saa niistä apua, toiselle ei ole hyötyä eikä haittaa, vaan korkeintaan rahanmenoa,  kolmas kokee hankalia sivuvaikutuksia ja neljäs kärsii lääkeriippuvuudesta. Kaikkia näitä esiintyy.

Potilaiden äänen olisi myös hyvä tulla kuuluksi tutkimuksissa –  muutoinkin kuin vain oiremittareiden välityksellä. On tärkeä muistaa,  että masennuksen hoitoon on olemassa myös tutkittuja lääkkeettömiä keinoja. Onko potilaalla riittävästi vapautta ja mahdollisuuksia valita? Saako hän terveydenhuollon tukea valitessaan useita samanaikaisesti käytettäviä keinoja?  Joka tapauksessa asiakaskeskeisyys on varmin tae hoitoilmaston myönteiselle muutokselle. Ihmisistä ja heidän kärsimyksestäänhän tässä viime kädessä on kyse.

Linkkejä

Suomen Kuvalehti uutisoi Teppo Järvisen häpeärangaistuksesta 19.9.2017 https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/laakariliitolta-julkinen-hapearangaistus-professorille-surullista-etta-oma-liitto-nain-korruptoitunut/?shared=985906-026ed479-4

Kiroituksessa on myös linkki Duodecim-lehdessä aiheen tiimoilta käytyyn keskusteluun.  http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/pdf/1174.pdf

Taustoja:

Teppo Järvinen on valittu Teollisuudesta vapaat asiantuntijat -listalle viime kesänä https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/professori-teppo-jarvinen-kansainvaliselle-industry-independent-experts-listalle

Masennuslääkekritiikin taustoista voit lukea esimerkiksi vuonna 2014 julkaistuista jutuistani https://liinanblogi.com/2014/07/11/masennuksen-hoitoa-arvioitava-uudelleen/  ja https://liinanblogi.com/2014/08/16/psykiatrian-tutkimus-koetuksella/ ja https://liinanblogi.com/2014/06/23/laaketeollisuus-paratiisissa/

Professori Peter Götzsche, joka on osaltaan ollut synnyttämässä keskustelua, on vierailut kaksi kertaa Suomessa. Jälkimmäisestä  esitelmävierailusta  kirjoitin maaliskuussa 2017 https://liinanblogi.com/2017/03/10/kriisin-tynkaa-psykiatriassa-vai-isompikin-ongelma/.

Uskomuslääkkeet, masennus ja viisaus

peura-holkkaa-vastaanTerveydenhuollossa on pitkään uskottu masennuslääkkeisiin kuin pukki suuriin sarviin. Minäkin uskon edelleen, että moni vakavasti masentunut saa lääkkeistä avun. Vaikka psykologista auttamista aletaankin jo pitää tärkeämpänä kuin lääkehoitoa, silti sadat tuhannet edelleen syövät masennuslääkeitä. Todennäköisesti turhaan.

Viisaan lääkärin, psykologin, terapeutin, muun hoitajan sekä ystävien, tuttavien ja työyhteisöjen tuen ohella pillereistä voi tietenkin olla apua kuten kävelykepistä on hyötyä kipsijalkaiselle. Kävelykeppimetaforalla ihmisille lääkkeitä määrätäänkin. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että hyöty on kyseenalainen.

Sitä osoittaa muun muassa Lancetissa äskettäin julkaistu meta-analyysi, jonka mukaan masennuslääkeiden  parantava vaikutus nuorten masennukseen on kyseenalainen. Lisäksi eräs masennuslääkkeenä käytetty valmiste (venlafaxine) lisäsi analyysin mukaan nuorten itsemurhariskiä. Samassa analyysissä vain yhden masennuslääkkeen (fluoxetine) todettiin olevan selkeästi plaseboa tehokkaampi. Tutkijat totesivat analysoiduissa tutkimusraporteissa olleen puutteita, joten niiden informaatioon ei kaiken kaikkiaan voi täysin luottaa. (Chipriani et al 2016).

Muutaman kymmenen vuoden päästä varmaan ihmetellään nykyistä lääkeintoa samaan tapaan kuin nyt kauhistellaan hullujen sitomista kiinni seinään, lobotomiaa ja muita psykiatrian muinaisia konsteja. Saatetaan puhua jopa kemiallisesta pahoinpitelystä.

Lääkkeille epäedullisia tutkimusfaktoja on tuotu julkisuudessakin esiin jo muutaman vuoden ajan. Silti tieto tuntuu vaikuttavan hoitokäytäntöihin aika hitaasti. Ihmettelen myös, että skeptikot, jotka kritisoivat ärhäkkäästi hoitomuotoja, joista on niukasti tutkimusnäyttöä, eivät ole näkyvästi puuttuneet tämän lajin uskomushoitoon, jonka tehottomuudesta on jo paljon tutkimusnäyttöä. Miksi?

Hienoa on, että ei tarvitse pelätä noitana roviolla polttamista, jos näistä asioista kirjoittaa. Kuitenkin minun on myönnettävä, että ei ole mukavaa tuoda julki asiaa,  johon suuri osa päättäjistä, terveydenhuollon työntekijöistä ja kansalaisistakin edelleen uskoo. Onnekseni  demokraattisessa maassa sosiaalinen stigma epämiellyttävistä tieteellisistä faktoista kirjoittajaa kohtaan on kohtuullisen pieni.

Psykologi  Aku Kopakkala kylläkin irtisanottiin Mehiläisestä sen jälkeen, kun hän televisio-ohjelmassa keväällä 2015 kertoi masennuslääkkeistä samoja asioita, jotka  professori Peter Götzche ja muut tutkijat olivat jo aikaisemmin tuoneet julki ja joista koko ajan tulee lisää tutkimusfaktaa, kuten nyt tämä meta-analyysi  Lancetissa, yhdessä arvostetuimmista lääketieteen julkaisuista. Video Kopakkalan haastattelusta kesällä 2016

Viisaus voittaa lääkeuskon

Tämän ja muiden vastaavien tutkimusten tulokset varmastikin, näin uskon, johtavat ajan oloon siihen, että viisaus voittaa lääkeuskon. Liiallinen uskomuslääkintä on lääkkeiden sivuvaikutusten vuoksi nuorille vaarallista, kuten Lancetin artikkelissa todetaan (itsemurhariski kasvaa). Ks alla tiivistelmä Ciprianin ym tutkimuksesta.

Viisaudella tarkoitan sitä, että ei jäädä dogmaattisesti jumiin mihinkään yksittäiseen hoitomuotoon tai tutkimustietoon, vaan avaudutaan monipuoliselle, laaja-alaiselle tutkimustiedolle, joka sisältää myös potilaiden kokemuksia kartoittavan kvalitatiivisen tutkimuksen.

Mutta ennen  muuta on avauduttava masentuneen, ahdistuneen ja kärsivän ihmisen kokonaistilanteelle – viisaasti ja ajan kanssa. Siinä ei puolen tunnin konsultaatio lääkeresepti seuranaan riitä. Tarvitaan ihmisen, potilaan, asiakkaan pitkäjänteistä ja vilpitöntä kohtaamista ja kuuntelemista, ymmärtämistä ja myötätuntoista suhtautumista. Psykoterapiasta, vertaisryhmistä,  tanssi- ja liiketerapioista ja monista muista uusista kehomielihoidoista on myös apua. Lisäksi ”hoidon” ja tuen olisi ulotuttava yhteisöönkin, jossa kärsivä toimii ja elää.  Nämä eivät ole helppoja toteuttaa järjestelmässä, jossa on totuttu pilleriratkaisuihin.

Lancetissa julkaistiin edellistäkin kriittisempi kommentti nuorten masennuslääkkeistä. Kirjoittaja Jon Jureidini toteaa: ”… Only if the discounted benefit outweighs the boosted harm should the treatment be prescribed. For antidepressants in adolescents, this equation will rarely favour prescribing; in younger children, almost never.

Opposing this approach is the fact that most psychiatrists and many general practitioners (family doctors) have vast experience of prescribing antidepressants to adolescents, and many will believe that their clinical experience overrides any scepticism introduced by Cipriani and colleagues’ study. Fair enough, so long as they are honest with themselves and their patients that such prescribing is unsupported by evidence from randomised controlled trials.”

Jureidini vielä huomauttaa:  “Prescribing might help the doctor feel like he or she is doing something, or help parents feel that something is being done, but the adolescent might feel it to be dismissive of their distress.”

Lyhyesti sanottuna yllä oleva tarkoittaa, että masennuslääkkeitä ei pitäisi määrätä rutiinisti nuorille koskaan. Lääkkeen kirjoittaminen voi kyllä auttaa lääkäriä tuntemaan, että hän tekee jotakin tai vanhempia tuntemaan, että jotakin tässä nyt tehdään, mutta nuori saattaakin tuntea, että hänen tuskansa ja kärsimyksensä ohitetaan.

Nyt on lääkkeettömien, ihminen-ihmiselle -auttamisen muotojen aika!

Artikkelit

Jon Jureidini. Antidepressants fail, but no cause for therapeutic gloom. Lancet 388(10047): 844-845, 27 August -2 September, 2016.  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)30585-2/abstract

Andrea Cipriani, Xinyu Zhou, Cinzia Del Giovane, Sarah E Hetrick, Bin Qin, Craig Whittington, David Coghill, Yuqing Zhang, Philip Hazell, Stefan Leucht, Pim Cuijpers, Juncai Pu, David Cohen, Arun V Ravindran, Yiyun Liu, Kurt D Michael, Lining Yang, Lanxiang Liu, Peng Xie.  Comparative efficacy and tolerability of antidepressants for major depressive disorder in children and  adolescents: a network meta-analysis, Lancet 388 (10047):881-891, 27 August – 2 September 2016. http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)30385-3

Tiivistelmä Cipriani ym. 2016 meta-analyysistä:

Research in context

Evidence before this study

Even though psychological treatments are still considered the

first-line treatment, antidepressants are widely used in the

treatment of depression in children and adolescents. We searched

PubMed for previously published meta-analyses on

antidepressants in children and adolescents, with the search

terms “depressive disorder”, “child”, and “adolescent”. Previous

pairwise meta-analyses have been inconclusive because they

could not generate clear hierarchies among available treatments,

because many antidepressants have not been directly compared.

Added value of this study

Our study provides the first comprehensive systematic review

and network meta-analysis of all available double-blind

randomised trials, comparing any antidepressant with placebo

or another active antidepressant as oral monotherapy in the

acute treatment of major depressive disorder in children and

adolescents (mean age 9–18 years). Our findings emphasise

that only fluoxetine is significantly more efficacious than

placebo and some other active drugs at reducing depressive

symptoms or the number of discontinuations due to adverse

events over 8 weeks. Furthermore, we found robust evidence to

suggest a significantly increased risk for suicidality (suicidal

behaviour or ideation) for young people given venlafaxine.

Implications of all the available evidence

Our study has several implications for clinical practice. First, our

findings suggest that fluoxetine should be considered the best

available choice when a pharmacological treatment is indicated

for moderate-to-severe depression in people younger than

18 years who do not have access to psychotherapy or have not

responded to non-pharmacological interventions. Other

antidepressants do not seem to be suitable as routine

treatment options. Second, venlafaxine was found to be

associated with an increased risk of suicidality in the young

population. Because of the absence of reliable data on

suicidality for many antidepressants, we could not

comprehensively assess the risk of suicidality for all drugs.

However, from a clinical perspective, children and adolescents

taking antidepressant drugs should be closely monitored

regardless of the treatment chosen, particularly at the

beginning of treatment. Finally, we found that the methods

used in individual studies were poor. Together with selective

reporting, these are important limitations to be considered

when interpreting the results from studies in such a population.

Without access to individual patient-level data, we cannot be

completely confident about the accuracy of information

contained in published studies or clinical study reports.

Masennuksen hoitokäytännöt muuttuvat hitaasti

Metsäpolku”Masennuslääkkeet eivät tehoa masennukseen”, sanoo tanskalainen sisätautien erikoislääkäri, tutkija ja professori, Peter C. Gøtzshe.

– Kun totean julkisissa keskusteluissa masennuslääkkeiden olevan tehottomia, psykiatrit vastaavat usein niiden silti olevan hyödyllisiä, koska potilaat saavat apua lumevaikutuksesta, hän sanoo tuoreessa kirjassaan Tappava psykiatria ja lääkinnän harha.(Gøtzshe 2016, 49).

Aika rajua tekstiä. Se panee miettimään mielenterveyshuollon rakenteita ja kehittämistarpeita. Suomessa  yli 400 000 ihmistä syö masennuslääkkeitä edelleen, vaikka käypä hoito –suosituksia on uudistettu niin, että lääkehoitoa ei pidetä välttämättömänä ensisijaisena hoitona.

Gøtzshe viittaa tutkijoihin, joiden mukaan mielenterveyden hoidossa  aivan aluksi pitäisi kuunnella ihmisiä ja voimaannuttaa heitä määrittelemään itse tarpeensa ja suunnittelemaan haluamansa kaltaisia järjestelmiä.” Hän jatkaa (s.260):

”Asiantuntijoiden sijaan pitäisi kouluttaa maallikkotyöntekijöitä ja yleislääkäreitä.”  

Mutta Hesarissa julkaistiin 5.6.2016 opiskelija Milko Aikion vastaus erään vaimon kirjoitukseen, jossa hän ihmetteli miehensä masennuksen hoitoa: terveydenhuolto tarjosi ainoaksi vaihtoehdoksi masennuslääkkeitä. Sairauslomaa irtosi vasta kun mies suostui syömään nappeja.

Aikion vastaus  oli otsikoitu ”Mielialalääkkeisiin liittyy turhia ennakkoluuloja. Potilaan omat mieltymykset eivät voi olla hoitoa ohjaava periaate. Opiskelija Milko Aikio lyttää potilaan oman näkemyksen näin: ”Ky­se on sii­tä, et­tä pää­osin jul­ki­ses­ti ra­hoi­te­tus­sa ter­vey­den­huol­los­sa on tar­jot­ta­va ai­na kus­tan­nus­te­hok­kain­ta tie­teel­li­seen näyt­töön pe­rus­tu­vaa hoi­toa”.

Tämä on tyyppiesimerkki siitä, kuinka opiskelijat ja terveydenhuoltohenkilöstö ovat hurahtaneet lääkeuskoon.  Moni potilas on havainnut lääkkeiden ongelmat itse ja Gøtzshe sekä monet muut rohkeat tutkijat ovat osoittaneet vankkaan tutkimusnäyttöön nojaten, että masennuslääkkeiden teho on kyseenalainen masennuksen parantamisessa.

Metallikitaristin veljen kohtalo

Lääkkeillä on kylläkin monia haittavaikutuksia. Gøtzshen mukaan ne jopa aiheuttavat masennusta. Hän kertoo myös masennuslääkkeiden aiheuttamista itsemurhatapauksista ja kirjoittaa henkirikoksista, joita on tehty näiden lääkkeiden vaikutuksen alaisena (Gøtzshe  2016, 78-108).

Aihetta sivuaa myös entinen metallikitaristi Kristian Ranta tämän päivän (9.7.2016) Hesarissa. Hän kertoo meditoivansa päivittäin. Ranta kumppaneineen haluaa kehittää digitaalisen sovelluksen meditaatiota varten.

”Se voi kuu­los­taa peh­meäl­tä, mut­ta me­di­taa­tio­ta voi hyö­dyn­tää lää­ke­tie­tees­sä mo­nin ta­voin.” Iso­vel­jen it­se­mur­ha on yk­si syy sii­hen, mik­si Ran­ta ha­luaa ke­hit­tää ter­vey­den­hoi­toa ja li­sä­tä hy­vin­voin­tia. ”Hän te­ki it­se­mur­han kym­me­nen vuot­ta sit­ten ma­sen­nus­lääk­kei­den vai­ku­tuk­sen alai­se­na.” (HS 9.7.2016).

Peter C. Gøtzshe on huippututkija, joka on julkaissut yli 70 artikkelia tärkeimmissä lääketieteellisissä lehdissä. Lääketeollisuuden toimintaa terveydenhuollossa Gøtzshe on tutkinut usean vuoden ajan. Hän on tullut päätelmään, että lääketeollisuuden rahoittamiin tutkimuksiin ei voi luottaa. Tämä on surullista, sillä Suomessakin todennäköisesti suurin osa masennuslääketutkimuksista on teollisuuden rahoittamaa.

Tuntuu siltä, että masennuslääkkeiden tehottomuudesta ja varsinkin niiden haitoista julkisesti puhuminen on tabu. Lääkärit, tutkijat ja toimittajat itsesensuroivat itseään. Muutoin en ymmärrä sitä, että levikkinsä perusteellä valtamedia (Hesari, Aamulehti ja Yleisradio) tyynesti vaikenee asiasta, vaikka käytössä on kovaa tutkimustietoa.

Peter C. Gøtzsheä ei voi pitää salaliittoteoriota kehittelävänä vainoharhaisena maallikkona. Hän on ollut luomassa ja on edelleen mukana kansainvälisessä Cochrane-järjestelmässä, jonka tavoite on tutkimusten laadun arviointi ja parantaminen tekemällä julkaistuista tutkimuksista systemaattisia katsauksia ja meta-analyyseja.  Hänen tuoreessa 367-sivuisessa kirjassaan on useita satoja tieteellisiä lähdeviitteitä varmistamassa sen, mitä hän väittää.

Väitteet  masennuslääkkeiden heikosta tehosta eivät ole mukavia hoitokulttuurissa, jossa on totuttu turvautumaan ensisijaisesti lääkkeisiin.  Lääkehoito ei voi olla kustannustehokasta kuten opiskelija Ailio esittää, jos lääkkeet eivät kerran auta masennukseen.

Plasebohoidot

Jos lume auttaa, kuten Gøtzshen mainitsemat psykiatrit väittävät,  niin miksiköhän ei sitten käytetä todellisia lumelääkkeitä? Nehän olisivat lähes ilmaisia, tai ainakin halvempia kuin ”oikeat” lääkkeet. Näin olettaisin. Voisiko lumetta tarjota myös ilman pilleriä?

Plasebon tietoinen käyttö hoitamisessa on ongelmallista eettisistäkin syistä. Potilaalle pitäisi näet kertoa, että hän saa lääkettä, jossa ei ole yhtään vaikuttavaa ainetta. Psykiatrien lumepuhe tulee outoon valoon myös siinä, että monet virallisen terveydenhuollon ulkopuolelle jäävät rentoutus- ja muut täydentävät hoitomuodot niputetaan tavallisesti pelkäksi lumeeksi. Suomessakin on suuri joukko ihmisiä, jotka käyttävät  terveysongelmiinsa, myös masennusoireisiinsa juuri tällaisia hoitomuotoja (Wahlström ym. 2008).

Erilaiset kehomielihoidot, joissa asiakas kohdataan psykofyysisenä, kärsivänä ihmisenä, koetaan J-A Danellin (2015) tutkimuksen mukaan asiakkaiden näkökulmasta hyödyllisiksi. Danell tutki fyysisistä oireista kärsiviä täydentävien hoitojen käyttäjiä. Vaikka kehomielihoitojen hyödyt olisivatkin pelkkää plaseboa, niin eikö olisi parempi valita haittavaikutukseton plasebo kuin plasebopilleri, josta on haittoja? Tämäkin asia, siis täydentävistä hoidoista asiallisesti keskusteleminen tuntuu olevan tabu Suomessa.

Herää kysymys, olemmeko juuttuneet dogmaattiseen medikalistiseen pysähtyneisyyteen?  Odottelenkin, milloin  Hesari ja muut tiedotusvälineet ryhtyvät kertomaan lukijoilleen riippumatonta tutkimustietoa masennuslääkkeistä sekä niiden hyödyistä ja haitoista. Medialla on suuri vaikutus avoimuuden avaamisessa.

Ikävästä kokonaistilanteesta huolimatta myönteistä on se, että Suomessa kokemusasiantuntijoita eli tavallisia ihmisiä on jo paljon mukana vertaisryhmissä tukemassa ja auttamassa muita.  On myös paljon psykiatreja, psykologeja, psykoterapeutteja ja muita terveysalan ammattilaisia, jotka tekevät parhaansa, jotta potilaiden tarvitsisi käyttää lääkkeitä vain lyhytaikaisesti tai ei olkenkaan.  Rajallisilla resursseilla he eivät voi tehdä paljon niin kauan kuin vallitsevat rakenteet suosivat medikalistista lääkehoitoideologiaa lääkkettömien auttamismuotojen kustannuksella. Uskon kuitenkin, että muutos on jo käynnissä.

Kirjoitin Peter C Gøtzshen edellisestä suomennetusta kirjasta sekä Robert Whitakerin Turussa pitämästä luennosta kaksi vuotta sitten:

https://liinanblogi.com/2014/06/23/laaketeollisuus-paratiisissa/

https://liinanblogi.com/2014/08/16/psykiatrian-tutkimus-koetuksella/

Olin ajatellut, että pidän bloggailusta kesälomaa ja keskityn ihaniin positiivisiin kesä- ja luontokokemuksiin. Kun silmiini osui kirjakaupassa tämän lääkekriitikon uusi kirja ja aamulla luin Hesarin jutun Kristian Rannasta, tuntui, että on kirjoitettava. Siitä huolimatta, että aihe ei ole kiva.

Mutta nyt lähden metsään vihreyden keskelle!

Lähteet

Gøtzshe, Peter C 2016. Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Sitruunakustannus 2016.

Danell J-A. 2015. From disappointment to holistic ideals: a qualitative study on motives and experiences of using complementary and alternative medicine in Sweden. Journal of Public Health Research 2015; 4:538;125-132.

Wahlström M, Sihvo S, Haukkala, A ym.  2008. Use of mental health services and complementary and alternative medicine in persons with common mental disorders. Acta Psychiat Scand 2008;118(1):73–80

 

 

Tieteelliset uskomuslääkkeet

La Palman mäntyjäOsteoporoosi, masennus, kolesteroli, kipu. Näitä kaikkia hoidetaan lääketieteellisesti uskomushoidoilla. Kuinka se on mahdollista?

Se on mahdollista siksi, että lääketieteen vääristymiin ja lääketeollisuuden kaupallisiin intresseihin kietoutunut terveydenhuolto on syvässä kriisissä. Lääkeuskovaisuuden kupla tosin alkaa pikku hiljaa puhjeta, kun rohkeat tutkijat uskaltavat tarttua tärkeisiin aiheisiin.

Nyt en puhu Markku Myllykankaan tämänpäiväisestä haastattelusta Hesarissa (28.5.), vaan niistä terveystutkijoista, jotka seuraavat kriittisesti aikaansa eivätkä jää dogmaattiseen paradigmakuoppaan päivittelemään sitä, että ihmiset valitsevat esimerkiksi lääkkeettömiä täydentäviä hoitomuotoja vaivojensa hoitamiseen. Palaan myöhemmin Myllykankaan naureskellen esitettyihin väitteisiin puoskareista, ihmisten pölkkypäisyydestä ja uskomushoidoista, joiden tehoa ei ole todistettu lääketieteellisin kokein.

Nyt otan esille kaksi äskettäin julkisuuteen noussutta tapausta – osteoporoosi ja masennus – siitä, miten puoskarius ja uskomushoidot ilmenevät virallisessa terveydenhuollossamme. Minulla on kokemusta kummastakin. Kivusta ja kolesterolista kirjoitin aikaisemmin.

Esimerkit osoittavat, että tiede, mukaan lukien lääketiede, on inhimillistä toimintaa, jossa esiintyy erilaista vallankäyttöä. Kuvitelma, että tiede ja tutkimus olisivat systemaattisesti itseään korjaavia, ihmisistä ja instituutioista riippumattomia mekanismeja, on idealistinen ja virheellinen. Todellisuus nimittäin on toisenlainen. Sen näkeminen vaatii tutkimusinstituutioissa työskenteleviltä älyllistä rehellisyyttä.

Jos sitä ei ole, sokean kielteinen suhtautuminen tieteen mekanismien kritiikkiin korvaa avoimuuden ja kriittisyyden. Tämä selittyy usein sillä, että vallitsevien tiedekäytäntöjen kyseenalaistaminen haastaa vallitsevan paradigman eli ideologisen tiedeasenteen. Kysymys on samantyyppisestä ilmiöstä kuin siinä, että järkkymätön uskovainen raivostuu tietynlaisen Jumalan olemassaolon kyseenalaistamisesta. Nyt saatetaan raivostua, jos joku rohkenee esittää kriittisiä tutkimustuloksia lääkkeistä ja niiden hyödyistä. En ole lääkevastainen, mutta joskus näyttää siltä, että lääke olisi saanut ”koskemattoman pyhän” paikan terveydenhuollossa. Lääkettä ylipäätään ei tunnu olevan suotavaa kyseenalaistaa.

Nyt näitä kyseenalaistajia näyttää ilmaantuvan julkisuuteenkin.

Luuloja luulääkkeistä

Os­teo­po­roo­si eli luu­ka­to on ti­la, jos­sa luun mi­ne­raa­li­ti­heys las­kee iän myö­tä. Osa tut­ki­jois­ta pi­tää si­tä luon­nol­li­se­na ikään liit­ty­vä­nä il­miö­nä, osa pitää sitä sairautena, jota on lääkittävä. Luukatoa on naisilla enemmän kuin miehillä.

Osteoporoosia hoidetaan yleisimmin bisfosfonaateilla, jotka professori Teppo Järvisen ja kansainvälisen tutkijaryhmän tekemän systemaattisen katsauksen mukaan eivät vähennä lonkkamurtumia, joista haurasluiset kärsivät. Lonkkamurtumia vähentää kaatumisten väheneminen. Siihen lääke ei auta. Siihen auttaa tasapainon ja lihaskunnon ylläpitäminen ja parantaminen.

Kuitenkin terveydenhuollossa yleisesti määrätään luulääkkeitä ehkäisytarkoituksessa. Niitä syö noin 50 000 ihmistä – uuden tutkimuksen mukaan suuri osa heistä turhaan. Teoriaa luulääkkeen vaikutuksesta murtumien ehkäisyyn on siis kokeiltu suurella määrällä ihmisiä kertomatta heille, mistä on kyse.

Minäkin kuuluisin tähän koekaniinien joukkoon, jollen olisi valinnut toisin. Muutama vuosi sitten sain luulääkereseptin. Silloin käytössäni ei ollut Järvisen ja kumppaneiden katsausta, mutta vilkaisin muita aiheesta tehtyjä tutkimuksia. Hyödyt näyttivät vähäisiltä ja haitat ikäviltä. En syönyt lääkkeitä. Siitä terveyskeskuslääkäri oikein suutahti ja totesi, että ei tätä kannata seuratakaan kun en kerran noudata ”adekvaattia hoitoa”. Onneksi satuin tietämään, että adekvaatti tarkoittaa pätevää ja asianmukaista. Sittemmin olen vaihtanut lääkäriä. Nyt minua kuunnellaan ja kanssani keskustellaan kuten ihminen ihmiselle.

Serotoniinimyytti murenee

Meitä on opetettu uskomaan, että masennus on sellainen aivosairaus, jota voidaan lääkitä nostamalla aivojen serotoniinitasoa niin sanotuilla selektiivisillä serotoniinin takaisinoton estäjä -lääkkeillä (SSRI-lääkkeet). Myös lääkärit on opetettu tähän uskoon riippumatta siitä, että koko serotoniiniteoriaa ei ole koskaan osoitettu oikeaksi. Aiheesta kirjoitti BMJ:ssä äskettäin psykiatrian professori David Healy.

SSRI-lääkkeiden fysiologinen vaikutusmekanismi on edelleen epäselvä. SSRI-teorian esitti vuonna 1965 Joseph Schildkraut  American Journal of Psychiatryssa. Sen mukaan aivokemian vaihtelut voivat vaikuttaa mielialan vaihteluihin. Lääkeinnostus kasvoi, kun psykiatriassa teoria otettiin todesta. Oletettua aivokemian vikaa pyritään siis korjaamaan masennuslääkkeillä.

Todellisuudessa vaikutusta tapahtuu toisinkin päin. Mieliala vaikuttaa aivokemiaan. Teoriaa aivokemian määräävyydestä masennuksessa ei ole missään osoitettu oikeaksi. Teoria on todentamaton, se on intellektuaalista maalailua ja uskomusta.

Kaiken lisäksi masennuslääkkeiden parannusteho on tutkimuksissa todettu hyvin vaatimattomaksi lievissä ja keskivaikeissa masennuksissa, mutta silti niitä käytetään paljon. Lääkkeiden teho ei ylitä plasebon (lumeen) tehoa. Tästä huolimatta masennuslääkkeiden käyttö kaikkialla länsimaissa on räjähdysmäisesti lisääntynyt. Suomessa niitä syö tänäänkin yli 400 000 ihmistä.

Joku masentunut tai hänen omaisensa saattaa hämmentyä ja tulkita sanomani niin, että haluan kieltää avun kärsivältä. En tietenkään halua. Jokainen voi hoitaa itseään parhaaksi katsomallaan tavalla ja lääkkeitä kannattaa aina syödä, jos niistä todella saa enemmän hyötyä kuin haittaa. Mutta on hyvä tietää, että monilla masennuslääkkeillä on myös haittavaikutuksia.

Pointtini on ensiksikin, että SSRI-lääkkeet näyttävät minusta uskomushoidolta lievien masennusten hoidossa. En oikein ymmärrä, miksi ne ovat hyväksyttyjä ja suosittuja virallisessa terveydenhuollossa, kun samaan aikaan muita hoitomuotoja, muun muassa eräitä täydentäviä hoitomuotoja hyljeksitään, vaikka niiden koetuista hyödyistä on tutkimusnäyttöä.

Toiseksi, kuten psykiatrian emerituslääkäri ja lääkintöneuvos Tapani Sipilä muistuttaa (HS 28.5.2015), ylihoitamisessa lääketehtaat rikastuvat ja veronmaksajat köyhtyvät. Sipilän tavoin minäkin toivon, että joku tekisi psykiatrian alalla yhtä arvokkaan selvityksen ylihoitamisesta kuin professori Järvisen ryhmä teki osteoporoosin suhteen.

Masennuslääkereseptistäkin minulla on kokemusta. Vuosia sitten olin keskellä elämänkriisiä. Menin psykiatrille. Kyselin psykoterapiasta, johon lääkäri totesi, että ei terapiaan voi mennä jos ei ole syönyt kolmea kuukautta lääkkeitä. Kysyin, kuinka kauan näitä lääkkeitä pitäisi syödä. Hän sanoi, että vähintään noin vuoden.

Muutuin varttitunnissa lääkkeitä syöväksi potilaaksi! Hetken kuluttua seisoin käytävässä lääkelappu kädessäni – hämmästyksestä ymmyrkäisenä. Sitten nousi sisältä suuttumus. Miten meidän terveydenhuoltojärjestelmämme on näin mekaaninen ja tyly? Vai olinko ehkä poikkeustapaus? Siltä ei vaikuta viimeaikaisten tutkimusten valossa.

Siirryin siitä täydentävälle puolelle ja sain apua, josta olen syvästi kiitollinen näille ”puoskareille” ja ”huuhaa”-ihmisille. Hakeuduin myös psykoterapiaan. Aloin tutkia asiaa tarkemmin. Sillä tiellä olen edelleen. Kirjoitan parhaillaan kirjaa täydentävistä hoidoista ja niiden hyödyistä ja haitoista. Pyrin myös edistämään alan tieteellistä tutkimusta, jotta tiedettäisiin, mikä täydentävissä hoidoissa on hyvää ja mikä vältettävää. Tässä

Lääkkeet ovat hyvä asia ja erittäin tarpeellisia, mutta niilläkin on varjopuolensa. Koska lääkkeet ovat kalliita ja niillä on haitallisia sivuvaikutuksia, niiden liiallinen käyttö ei hyödytä ketään muuta kuin lääketeollisuutta.

HS 25.7.2015: Luukatoa lääkitään turhaan.

Järvinen, T., ym. (2015) Overdiagnosis of bone fragility in the quest to preventhip fracture. BMJ 2015;350:h2088.

Healy, D. (2015) Serotonin and depression. The marketing of a mythhttp://www.bmj.com/content/350/bmj.h1771

Kopakkala, A. (2015) Masennus. Suuri serotoniinihuijaus. Basam Books.

Myös masennusta lääkitään turhaan Tapani Sipilän näkemys HS 28.5.2015 http://www.hs.fi/paivanlehti/mielipide/My%C3%B6s+masennusta+l%C3%A4%C3%A4kit%C3%A4%C3%A4n+turhaan/a1432697722342?src=haku&ref=arkisto%2F

Davies, J. (2013) Hajalla. Onneton totuus psykiatrian nykytilasta.  Basam Books Oy. Helsinki.

Gøtzsche, P. C. (2014) Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus. Näin lääketeollisuus on turmellut terveydenhoidon. Sitruunakustannus. Norhaven Tanska.

Kirjoitusta päivitetty 24.2.2017

Napakkaa tietoa masennuksesta

Kalatiira.

Kalatiira.

Yleisen edun kannalta saattoi olla siunaus, että psykologi Aku Kopakkala sai viime kesänä potkut. Voi olla, että hän ei olisi kirjoittanut vastikään julkaistua kirjaansa, jos olisi jatkanut toimessaan terveydenhuoltoyritys Mehiläisessä. Hän oli yhtiön psykoterapiapalveluiden johtaja.

Masennus – suuri serotoniinihuijaus kertoo seikkaperäisesti, mistä masennuksessa on kysymys. Se ei ole aivosairaus eli serotoniinin vajauksesta johtuva tauti, jonka paras hoitotapa on masennuslääkkeiden syönti. Masennus ei sijaitse aivoissa, vaan se on paljon monivivahteisempi ongelma.

Tämän Kopakkala toi esiin noin vuosi sitten Yle TV 1:n MOT-ohjelmassa, jossa hän kertoi tosiasioita masennuslääketutkimuksista. Se oli liika Mehiläisen johdolle, joka irtisanoi Kopakkalan kesäkuussa 2014.

Ja nyt me saamme luettavaksemme kunnollisen, tutkimuksiin nojaavan tietopaketin masennuksesta ja sen hoidosta.

Kirjassaan Kopakkala toteaa, että onnistuakseen hoidon on oltava potilaslähtöistä, ei lääkevetoista. Hän kertoo monista ei-lääkkeellisistä hoitotavoista, muun muassa liikunnan, ravitsemuksen ja valon merkityksestä, parantavasta kirjoittamisesta, mindfulness-meditaatiosta ja vertaistuesta.

Kirjoittaja haluaisi, että masentunutta hoidettaisiin niin, että hän voisi itseohjautua ja onnellistua. Itseohjautuvuuteen kuuluu kolme perusasiaa: omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys.

Omaehtoisuus on sitä, että ihminen ei ole ulkoa ohjattu, vaan motivaatio asioiden tekemiseen lähtee yksilön sisältä. Kyvykkyydellä viitataan kokemukseen taitavuudesta erilaisissa elämäntilanteissa. Jokainen osaa jotakin aika hyvin. Yhteisöllisinä olentoina hyvinvointimme kytkeytyy meitä ympäröiviin ihmisiin. Kun kuulumme kannustavaan ja turvalliseen yhteisöön, olemme parhaimmillamme.

Hyvissä hoitotavoissa tieto, päätäntävalta ja vastuu ovat mahdollisimman paljon masentuneella itsellään. Niiden avulla ihminen itse saavuttaa lopulta pitävän otteen itseohjautuvasta elämästä”. Aku Kopakkala päättää kirjansa Goethen lausumaan. Tämä totesi joskus itselleen napakasti: ”Etten vain eläisi elämääni vaan myös loisin sitä.”

Tässäpä ohjetta meille kaikille.

Kirja

Kopakkala Aku. Masennus. Suuri serotoniinihuijaus. Basam Books 2015.

Psykiatrian tutkimus koetuksella

Masennuksen viralliset hoitokäytännöt kaipaavat uudistamista. Ne eivät vastaa tieteellisen tutkimuksen tuottamaa tietoa hoidon tuloksellisuudesta. Tämä todettiin Åbo Akademin järjestämässä tilaisuudessa eilen (15.8. 2014 ) Turussa.

Meille on toistamistaan toistettu, että masennus on vakava sairaus, joka vaatii lääkityksen ja että tuo lääke on SSRI eli serotoniinin takaisin oton estäjälääke tai muu vastaava. Sen on määrä tasapainottaa aivokemiaa. Näin on syntynyt käsitys, että kun syö lääkettä, aivosairaus-masennus paranee. Tämä on kuitenkin urbaani legenda, sillä masennusta, ei myöskään ADHD:tä ole pystytty osoittamaan aivosairaudeksi.

Masennuksen hoidossa suomalaiset käypä hoito -suositukset ohjaavat edelleen lääkkeiden käyttöön leivissäkin tapauksissa. Mielialalääkkeiden käyttö lisääntyy kaikkialla länsimaissa samaan aikaan kun eläköityminen mielenterveyssyistä lisääntyy.

Mira Karrasch

Mira Karrasch

Neuropsykologian erikoispsykologi, dosentti Mira Karrasch totesi, että on hyvin tärkeä ymmärtää, mitä massamme on tapahtumassa kansanterveydelle, kun masennuslääkkeiden käyttö lisääntyy.

Näyttäisi ilmeiseltä, että käyttö lisääntyy, koska masennuskin lisääntyy. Mutta tässä on kyseessä mutkikkaampi ongelma. Juuri tästä Turussa keskusteltiin.

Lääketieteen isäksi nimetty Hippokrates noin 2500 vuotta sitten sanoi, että lääkärin pitää pyrkiä välttämään haitan tuottamista potilaalle. Nyt näyttää siltä, että masennus- ja ADHD –lääkkeet aiheuttavatkin potilaalle haittoja.

Onko masennus oikeastaan sairaus? Riippuu siitä, kuka ja minä aikana se määritellään. Sata vuotta sitten ei ollut masennusta, mutta oli melankoliaa. Nykyisin tunne-elämän pulmia luokitellaan aiempaa helpommin masennukseksi. Siitä on sekä hyötyä että haittaa. Hyöty on siinä, että vaikeita tiloja voidaan helpommin ottaa hoidettaviksi. Voi olla, että myös yksilön, vanhempien tai puolison stigmatisoiminen vähenee, kun vaivalla on lääketieteellinen nimi.

Mutta tässä on myös riskinsä, kuten:

  1. Ylidiagnosointi: nykyisin lääkäri voi 15-20 minuutissa päätellä, että potilaalla on masennus ja että hän tarvitsee lääkitystä. Ihminen saa nykyisin masennusdiagnoosin paljon herkemmin kuin ennen. Mira Karrasch ihmetteli, kuinka on mahdollista diagnosoida masennus varttitunnissa.
  2. Kun lääkitään lieviä ongelmia, voi olla, että pitkäaikaisella lääkityksellä sitten tuotetaan haitallisia pitkäaikaisvaikutuksia, kuten tunteiden latistumista, aloitekyvyttömyyttä, välinpitämättömyyttä, seksuaalisen halun heikkenemistä, lihomista ja muita oireita.
  3. Hoidettaessa ihmistä lääkkeillä huomio kiintyy yksilöön, vaikka ongelma voi ollakin muualla: yhteisössä (elämäntilanne, työttömyys, työpaikan ongelmat, perhe- ja ihmissuhdeongelmat, muut sairaudet)

Tiedetoimittaja Robert Whitaker esitteli kirjansa Anatomy of an Epidemic taustoja sen työstämisprosessia.

Robert Whitaker

Robert Whitaker

– Ajattelin aikaisemmin, että tiede ohjaa lääkärien toimintaa. Uskoin, että mielialalääkkeet vaikuttavat kuin diabeteslääkkeet. En halua sanoa, että lääkkeet ovat pahoja, mutta haluan nostaa keskusteltavaksi räjähdysmäisen lääkkeiden syönnin lisääntymisen ja sen mahdolliset vaarat, Whitaker sanoi.

– USA:ssa 10 % lapsista syö mielialalääkkeitä. Lasten ADHD-diagnoosit lisääntyvät. Minua alkoi huolestuttaa, mitähän tämä vaikuttaa näiden ihmisten elämään aikuisena eli miten psykiatrinen lääkitys vaikuttaa mielenterveysongelmiin pitkällä aikavälillä?

– Eikö ole aika outoa, että nykyisin 85 % amerikkalaista ”tietää”, että masennus johtuu serotoniinin vajeesta aivoissa. USA:n kansallinen terveysinstituutti NIHM on kuitenkin jo vuonna 1984 todennut, että serotoniinivaje ei ole masennuksessa ongelma. Lääkkeet eivät siis korjaa serotoniinitasoa. Irvin Kirschin analyysi vuonna 2008 osoitti, että SSRI-lääkkeet eivät olleet parempia kuin plasebo lievissä ja keskivaikeissa masennustapauksissa.

Lisäksi Yhdysvaltain kansallisen terveysinstituutin The Star*D –hanke on osoittanut masennuslääkkeiden hyödyt kyseenalaisiksi.

Whitakerin kirja julkaistiin Yhdysvalloissa vuona 2010 ja Ruotsissa vastikään nimellä Pillerparadoxen. Kirjassaan hän raportoi seikkaperäisesti tieteellisissä lehdissä julkaistuja mielialalääketutkimuksia ja niistä tehtyjä laajoja meta-analyyseja ja katsauksia. Hänen päätelmänsä on, että tieteellinen tutkimus kyllä osoittaa varsin selvästi sen, että masennuksen hoidossa lääkkeet eivät ole ylivoimaisen paras vaihtoehto, mutta tätä tietoa ei ole Yhdysvalloissa sovellettu potilaiden hoitoon. No, ei ole Suomessakaan.

Luonnollisissa olosuhteissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että lievästi ja keskivaikeasti masentuneet, joita ei lääkitä, pärjäävät elämässään paremmin. Tutkijat myös ounastelevat, että pitkäaikainen lääkitys saattaa aiheuttaa biologisia muutoksia elimistössä. Ne taas voivat johtaa uusiin sairauksiin.

Psykologi Aku Kopakkala kertoi, että masennus ei ole aivosairaus. Se on monien tekijöiden summa.

Psykologi Aku Kopakkala kertoi, että masennus ei ole aivosairaus. Se on monien tekijöiden summa.

Psykologi Aku Kopakkala, joka irtisanottiin kesällä Mehiläisen lääkärikeskuksen kuntoutusjohtajan tehtävästä kriittisten masennuslääkekannanottojensa vuoksi, esitteli keskeisimpiä kansainvälisiä masennuslääketutkimuksia. Lääkkeet yksin käytettynä vaikuttavat suunnilleen yhtä tehokkaasti kuin psykoterapiat tai vaihtoehtoiset hoidot, kuten akupunktio, rentoutushoidot ja liikunta.

masennushoito journal.pone.0041778.g002 png

 

Kuviossa on esitetty laajan PLOS one  –analyysin tulokset. Siinä vertailtiin masennuksen hoitoa lääkkeillä ja lääkkeettömillä menetelmillä. Lopputulos oli, että sunnilleen puolet hoitoa saaneista kokee saaneensa jollakin yksittäisellä hoitomuodolla kuudessa kuukaudessa apua masennukseen. Saman verran auttaa lumehoito. Kun erilaisia hoitoja yhdistetään tulokset paranevat. Kuviosta voisi päätellä Kopakkalaa siteeraten, että ei se niin nokon nuukaa ole, mikä hoitomenetelmä on. Jos on hyvää tahtoa, niin mikä menetelmä tahansa toimii.

Pitemmän ajan kuluessa masennus parantuu usein luonnostaan. Tuki kärsivälle on tietysti aina tarpeen.

Psykiatristen sairauksien hoidossa tarvitaankin paljon nykyistä enemmän potilaiden, ammattiauttajien, työyhteisön ja läheisten välistä keskustelua ja kokemusten vaihtoa. Vähemmän lääkkeitä, enemmän ihmisiä!

Kopakkala tiivisti kansankielelle, sen miten eri tutkimuksissa on saatu erilaisia tuloksia: ”Masennuksen hoidon tehokkuutta mittaavissa tutkimuksissa terapia voittaa, kun tutkimus tehdään Euroopassa ja kun tutkimuksen ajanjakso on pitkä (16 viikkoa ja enemmän). Lääkkeet voittaa USA:ssa ja lyhyen aikaa kestävissä tutkimuksissa.

Miksi kritisoidaan?

Masennuksen ylilääkityksen kritisoinnin en toivoisi ahdistavan ketään lääkkeiden syöjää. Niitä kannattaa ottaa, jos niistä kokee saavansa enemmän hyötyä kuin haittaa. Masennuslääkekritiikki ei ole kohdistettu yksittäisiin ihmisiin, jotka lääkkeitä syövät eikä yksittäisiin lääkäreihin, jotka niitä määräävät,  vaan terveyspolitiikkaan eli vallitsevaan tapaan hoitaa masennusta. Yhden totuuden hoitoideologia kun on aina haitallista.

Moni syö masennuslääkkeitä vuosikausia, koska psykiatri on ehkä sanonut, että niitä on syötävä mahdollisesti koko lopun ikää. Näin on, vaikka tieteelliset näytöt pillereiden todellisista pitkäaikaisista hyödyistä puuttuvat.

Todellisessa elämässä tavalliset ihmiset, läheiset ja ystävät ovat olennaisen tärkeä apu sairaalle. Kaikki potilaat eivät halua tai pääse pitkiin psykoterapioihin, mutta he voivat, ainakin lievissä masennustapauksissa,  osallistua itseään auttaakseen erilaisiin lyhytkursseihin ja –terapioihin, vertaisryhmiin, harrastusryhmiin, keskustelupiireihin, hyvinvointikursseihin, retriitteihin jne. Tiedetään myös, että elämäntapojen muutos, erityisesti liikunta auttavat. Myös aika parantaa.

Nämä asiat ovat kummallisella tavalla päässeet unohtumaan, kun mielenterveysalan johtavat asiantuntijat ovat laajasti omaksuneet lääkehoitoideologian. On helpompaa kirjoittaa lääkeresepti kuin ottaa potilaan ongelmat tosissaan, kuulla niitä sydämellään ja ryhtyä auttamaan konkreettisissa elämän tai maailmankuvan ongelmissa. Sama koskee perusterveydenhuollon lääkäreitäkin, jos nämä kirjoittelevat masennuslääkkeitä itkuiselle nuorelle naiselle, joka saapuu vastaanotolle onnettomana, kun poikaystävä on jättänyt. Ongelma on siinä, että totuttuaan lääkitykseen, nainen saattaa tulla siitä riippuvaiseksi, ja irti pääseminen on todella hankalaa. Tämä on todellinen esimerkki, jonka yksi seminaariin osallistunut kertoi.

Yhteiskunnassamme on päässyt käymään niin, että lääketieteellistä tutkimustietoa masennuksen lääkehoidon todellisista hyödyistä sovelletaan vajavaisesti käytännössä. Jos tutkimustieto otettaisiin kunnolla huomioon, nykyinen masennuksen virallisesti suositeltu hoito olisi paljon nykyistä monipuolisempaa ja ihmis- ja toimintakeskeisempää kuin se nyt on. Onneksi on myös paljon lääkäreitä, jotka ymmärtävät mielialalääkkeiden liiallisen käytön ongelmat ja pyrkivät kirjoittamaan niitä potilailleen vain kun muita vaihtoehtoja ei ole.

Voimistunut arkielämän medikalisoituminen (eli että yhä enemmän elämän ongelmia tarkastellaan lääkinnän ja sairauksien näkökulmasta, esim. että surukin nähdään lääkittävänä oireena) on johtanut maagiseen uskoon lääkkeen mahtavuudesta. Aku Kopakkala nimitti ilmiötä sanamagiaksi ja ehdotti, että ”mielialalääke” -sana korvattaisiin sanalla ”psykoaktiivinen aine”, joka kuvaa sen vaikutusta ihmiseen paremmin kuin myönteiseksi mielletty ”lääke”.

Kiintoisaa on, että seminaarissa ei ollut yhtään psykiatripuhujaa. Mira Karrasch kertoi, että heitä oli kyllä pyydetty mukaan, mutta halukkaita ei ilmaantunut.

On hyvä, että asiasta nyt keskustellaan. Professori Peter C. Götzsche saapuu syyskuun alussa Suomeen kertomaan, kuinka lääketiede ohjaa kansainvälistä mielialalääkkeiden tutkimusta.

Kiitos Turun seminaarin järjestäjille avoimuuden aikakauden aloittamisesta akateemisessa masennustutkimuksessa!

”Kansalaisemme voisivat paljon paremmin, jos kaikki mielialalääkkeet poistettaisiin markkinoilta, koska lääkärit ovat kykenemättömiä käsittelemään niitä. Lääkkeiden helppo saatavuus tuo enemmän haittaa kuin hyötyä” (Peter C. Götzsche).

Artikkeli

Arif Khan, James Faucett, Pesach Lichtenberg, Irving Kirsch, Walter A. Brown A Systematic Review of Comparative Efficacy of Treatments and Controls for Depression Published July 30, 2012. Linkki.