Pilleriparadoksi – Meriläinen ja Whitaker

Monet  luulevat, että mielialalääkkeet vaikuttavat masentuneen aivoihin samaan tapaan kuin insuliini diabeteksen hoidossa veriarvoihin.  Näin uskoi myös tiedetoimittaja Robert Whitaker, mutta ei usko enää. Kirjassaan Pillerparadoxen (2014) hän totea käsityksen aivokemian tasapainottamisesta lääkkeillä olevan pääasiassa uskomusta, jolla on hyvin vähän tieteellistä pohjaa.

Lääkäreille ja potilaille kuitenkin markkinoidaan edelleen psyykenlääkkeitä aivokemiaväitteillä. Whitaker oli luottanut siihen, että psykiatrian tutkijat todella ymmärtävät, millaisilla biokemiallisilla mekanismeilla lääkkeet parantavat mielen sairauksia.  Tutkittuaan itse asiaa, hän huomasi, että eivät ymmärrä.

Rosa Meriläinen astui Helsingin Sanomissa 5.8.2014 julkisuuteen puolustamaan masennuslääkkeitä. Olihan hän itse saanut niistä apua. Meriläinen, joka vertaa masennusta olkapään nyrjäyttämiseen  uimahyppytreeneissä,  kirjoittaa:

”Viimeksi osallistuessani hullujen tapaamiseen moni mielenterveyskuntoutuja kertoi, että aina on lähi- ja tuttavapiirissä joku, joka ei ymmärrä lääkkeiden käytön tärkeyttä. Ihmisiä, jotka kannustavat pääsemään eroon lääkkeistä, jotka ovat kuitenkin tie kelpoon elämään: Masentuneet pääsevät pahimman yli, puhumattakaan monista muista psyykelääkkeistä, jotka pitävät potilaan pois sairaalasta. Lääkkeistä, jotka estävät muuttumasta itsemurhahakuiseksi. Lääkkeistä, jotka estävät vaipumasta psykoosiin.

Minä en ole mikään psykiatri, mutta onneksi niitä maasta löytyy. Jos pätevä lääkäri määrää reseptin, se kannattaa vetää. On niitäkin hulluja, jotka eivät millään meinaisi nappejansa ottaa. He haluaisivat olla terveitä ja tavallisia, pärjätä ilman kemiallista apua.”

”Olen tällainen tyypillinen masentuja: asiat ovat kaikki hyvin, mutta silti ahdistaa.”

Meriläinen, joka sairastuessaan oli kansanedustaja, ei ehkä kuitenkaan ole aivan tyypillinen masennustapaus, mutta hän on lääkkeensä tarvinnut ja ansainnut. Pilleriparadoksissa ei ymmärtääkseni olekaan kyse yksittäisten ihmisten lääkehoidosta. Jokaisella, joka saa niistä apua, pitää olla oikeus syödä niitä. Kysymys on siitä, kuten Whitaker kirjassaan osoittaa, että suurelle osalle potilaista lääkkeistä on haittaa ja ne voivat myös olla yhteydessä sairauden kroonistumiseen.

”Hyvä lääke” – ”paha lääke” –vastakkainasettelun sijaan on syytä tarkastella, millaista hoitoideologiaa yhteiskunta suosii: lääke- vai ihmissuhdevetoista ja mitä seurauksia tällä on kansanterveydelle.

Rosa selitti urhoollisesti, että hänen elämässään ei ole ollut suuria traumoja ja ongelmia ja että masentumisen syy liittyi liialliseen suorittamiseen ja työntekoon. Uskon, että hän on psykoterapiassa saanut selvitetyksi itselleen, miksi hän ajautui ”suorittajaksi”. Aika usein masennukseen liittyy ongelmia suhteessa itseen ja ympäristöön. Taustalla voi olla syyllisyyttä (aiheetontakin), häpeää, ilmaisematonta surua, lapsuuden vaiettuja juttuja, rakkaudettomuutta, huonommuuden tunnetta, uhrimieltä jne. Nämä eivät tietenkään lääkityksellä mihinkään häviä, mutta lääke voi toimia aluksi kävelykeppinä johdattamaan pahimman vaiheen yli. Näinhän Rosan tapauksessa juuri kävi.

Monissa tutkimuksissa on todettu, että sairauden paranemisen kannalta masennuslääkkeen teho ei ole kovinkaan paljon suurempi kuin plasebolääkkeen. Mutta jos se auttaa, kaikkihan on OK niin kauan kuin ei ilmaannu haittavaikutuksia.

*      *      *      *

On myös hyvä muistaa, että potilas, joka on kokenut masennuslääkkeistä haitallisia vaikutuksia tai tulleensa ylilääkityksi, ei ehkä saa ääntään esiin HS:n kolumnissa kuten Meriläinen saa. Hän ei ehkä edes uskalla nousta vallitsevaa lääkehoitoideologiaa vastaan pelossa, että hänet leimattaisiin lääketiedevastaiseksi. Monikaan ei halua leimautua sellaiseksi nykyisellä tieteen kulta-ajalla. Moinen leima olisi vähän samanlainen kuin keskiajan noitien maine.

Ongelmia voi syntyä, jos masennuksen ensiavuksi tarjottu lääke jääkin potilaan ainoaksi avuksi. Se ei nimittäin ole riittävää, jos ja kun sairaudentunteen taustalla ovat muut kuin aivokemialliset syyt. Tällainen tilanne Suomessa taitaa nykyisin olla. Vain harva lähes puolesta miljoonasta mielialalääkkeiden syöjästä menee tai pääsee terapiaan, puhumattakaan muista lääkkeettömistä auttamisen muodoista.

Mielialalääkkeiden myynti on moninkertaistunut kaikkialla maailmassa 1950-luvulta lähtien. Ensin kehitettiin vuonna 1954, psykoosilääke, Thorazine,  jonka piti estää potilaiden tulemista kroonikoiksi. Sitten kehitettiin paljon muita lääkkeitä mm. depression ja ahdistuksen vähentämiseksi. Tätä seurasi tautiluokitusten muuttuminen niin, että psyykkisten sairauksien lukumäärä diagnoosikäsikirjoissa  myös moninkertaistui 2000-luvulle tultaessa.  Diagnoosimahdollisuuksia on enemmän ja lääkkeitä vastaavasti myydään enemmän. Bisnes pyörii. Vaivaan kuin vaivaan löytyy oma mielialapillerinsä.

Näin tapahtui siitä huolimatta, että missään ei ole todistettu, että masennuksen syy olisi aivokemiassa (välittäjäaineissa ym.). Tuntuu oudolta, että tämä aivokemiaTEORIA onkin muuttunut seikaksi, joka ohjaa masennuksen hoitamista –lääkkeillä.  Aivojen tilan ja tunteiden/mielialojen välillä on kylläkin yhteys, mutta tunteet/mielialat vaikuttavat todennäköisesti aivojen tilaan yhtä paljon kuin aivot mieleen. Tutkimukset ovat osoittaneet, että myös kehon hyvinvointi, esimerkiksi liikunta, vaikuttaa aivoihin.

Whitaker kuvaa kirjassaan useita lääkeriippuvien potilaiden tapauksia, jotka surullisuudessaan ovat kaukana Rosa Meriläisen parantumisesta lääkkeillä.  Pillerparadoxen  pohjautuu vankkaan tutkimustietoon. Kirjoittaja mm. kertoo, kuinka hämmästeli, että skitsofreenikot paranivat WHO:n  selvitysten mukaan köyhissä maissa, kuten Intiassa ja Nigeriassa paremmin kuin rikkaissa, kuten USA:ssa.  Whitakerin haastattelemien asiantuntijoiden mukaan selitys oli siinä, että köyhissä maissa skitsofreenikot saivat enemmän tukea perheeltä ja suvulta. Ihmissuhteet todettiin siis hyväksi lääkkeeksi! Whitaker ei tyytynyt tähän selitykseen, vaan tutki edelleen ja sai selville, että köyhissä maissa vain 16 prosenttia potilaista söi säännöllisesti  psykoosilääkkeitä.  Siellä, missä syötiin lääkkeitä vähemmän, parannuttiin enemmän!

*      *      *      *

Robert Whitaker on tulossa piakkoin Suomeen. Hän esiintyy Turussa Åbo Akademin järjestämässä seminaarissa ”Mental problems = brain disorders? Re-evaluating the biological basis of psychiatric diagnoses and treatments” perjantaina 15 elokuuta 2014. Åbo Akademi, ASA, Stora auditoriet, Vänrikinkatu 3 A.

Psykiatristen hoitokäytäntöjen toimivuutta on alettu viime vuosina kyseenalaistaa. Arvostetuissa kansainvälisissä tiedelehdissä on julkaistu laajoja tutkimuksia, joiden perusteella psyykenlääkkeiden lyhytaikaiset hyödyt näyttäisivät olevan melko vaatimattomat, ja pitkäaikaiseen käyttöön voi liittyä jopa vakavia haittoja ja toimintakyvyn heikkenemistä. Aiheesta on kirjoitettu myös laajemmalle yleisölle tarkoitettuja kirjoja, joista eniten kansainvälistä huomiota on saanut Robert Whitakerin Anatomy of an Epidemic (2010), joka on tänä vuonna julkaistu ruotsiksi Pillerparadoxen.

Whitaker on seminaarin pääpuhuja. Seminaarin tavoitteena on tarkastella psyykkisten ongelmien biologista selitysmallia tieteellisten tutkimusten ja empiirisen evidenssin valossa, sekä pohtia miten diagnostiikkaa ja hoitoa voisi kehittää. Esitykset pidetään Aku Kopakkalan osuutta lukuun ottamatta englanniksi. Seminaari nauhoitetaan ja sitä käytetään myöhemmin Åbo Akademin psykologian opetuksessa. Kohderyhmä on psykologit, psykiatrit, tutkijat ja muut psykiatrian alalla työskentelevät. Seminaari on maksuton, 110 osallistujaa mahtuu saliin.

Ohjelma:

•12.00 – 12.30  Mira Karrasch: Etiology matters

•12.30 – 13.15  Robert Whitaker: Depression and SSRIs

13.15 – 13.30  Tauko

•13.30 – 14.15  Robert Whitaker: ADHD and stimulants

•14.15 – 14.45  Aku Kopakkala: Masennuksen asiantuntijan sananvapaus

•14.45 – 15.30  Keskustelua

Ilmoittautuminen 12.8 mennessä netissä: https://survey.abo.fi/lomakkeet/5354/lomake.html.

Kirja

Robert Whitaker. Pillerparadoxen. Karneval Förlag. Stockholm 2014.

Linkki Onneksi on masennuslääkkeet HS 5.8.2014

Robert Whitaker on tiedetoimittaja. Hän on voittanut useita palkintoja, m.m. George Polk Award for Medical Writing ja National Association for Science Writers’ Award parhaasta lehtiartikkelista. Hän on ollut tekijänä Boston Globessa 1998 julkaistussa psykiatrian tutkimusta käsitelleessä artikkelisarjassa, joka oli Pulitzerpalkintofinalistina. Anatomy of an Epidemic sai Investigative Reporters and Editors palkinnon 2010. http://robertwhitaker.org/robertwhitaker.org/Anatomy%20of%20an%20Epidemic.html