Mieli vaeltelee metsässä

Metsä 08102016Metsässä Kafka Tamura lähestyy alitajuntaa, tiedostamatonta, menneisyyttä ja tuntematonta.  Hän on japanilaisen Haruki Murakamin kirjan päähenkilö. Niin kuin Hannu ja Kerttu –sadussa metsä on tiheä, pimeä ja pelottava myöskin Kafkalle, aikuisuuttaan etsivälle japanilaisnuorukaisele.  Metsässä on vaaroja ja sinne voi eksyä.

On se noinkin, vaikka juuri nyt ei siltä tunnu.  Leppeässä elokuisessa rannassa seurailen vesilintujen ääntelyä järvellä. Lahden toisella puolella jatkuu silmänkantamattomiin hämäläismetsä, joka tuntuu turvalliselta, ystävälliseltä ja avartavalta, ei yhtään pelottavalta.

Luontometaforat sopivat moniin tilanteisiin.

Ensimmäinen lukemani Murakamin kirja, 1990-luvun alussa suomennettu Suuri lammasseikkailu  oli myös mystissävyinen  luontoon ja eläimiin sijoittuva ihmetarina. Syyskuussa ilmestyy  Värittömän miehen vaellusvuodet.  Sitä odotellessani luin Kafkan rannalla.

Kuten hyvät kirjat yleensä, niin tämäkin johdatti muuntuneeseen tietoisuuden tilaan, arkitodellisuudesta poikkeavaan tunnelmaan. Luin viimeisen sivun eilen ja vielä aamullakin  olin utuisesti jossain muualla kuin tässä hetkessä. Ilmeisesti oma alitajunta alkoi tuottaa muistumia yksinäisyydestä, autiudesta ja ahdistuksesta. Vähän oksettikin. Samaan aikaan esiin työntyi kuva sisäisestä tasapainosta, maailman kirkkaudesta ja kaiken täydellisyydestä. Ääripäitä. Olen hyväksynyt ne rikastuttavaksi osaksi elämääni.  Minulle Murakami toimii terapeuttisesti. Näen maailman ainakin hetken uudenlaisena, erivärisenä ja –makuisena. Kun tietoisuuden lipaston alimmaisiakin laatikoita välillä availlaan, siinä tuulettuu koko ihminen.

Kirjan päähenkilön etunimi, Kafka, jo vihjaa siihen, että ”outoa” maailmaa katsotaan epätavallisesta kulmasta. Kafkan metsä on paikka, jossa  vähän ennen toista maailmansotaa joukko keisarillisen armeijan sotilaita piti harjoituksia. He olivat taistelevinaan neuvostoarmeijaa vastaan Siperian metsissä, vaikka japanilaismetsä ei muistuttanutkaan siperialaista havumetsää.  Arvoituksellisesti kaksi sotilasta oli harjoitusten aikana kadonnut.

Kafkaa varoitettiin metsästä, mutta kuitenkin hänen oli kirjan loppupuolella, monien vaiheiden ja seikkailujen jälkeen pakko mennä katsomaan, mitä siellä on. Olihan se pelottavaa sukeltaa oman mielensä tuntemattomiin osiin, mutta lopputuloksena olikin henkistä kasvua, oman historiansa surullisten puolien hyväksyntää ja realiteettien tajua. Kafka kasvoi aikuisemmaksi.

Mielikuvituksen ja toden raja voi metsässä hämärtyä. Näin Kafka Tamura tuumailee: ” Vaarallisin olento tässä metsässä olen epäilemättä minä. Siitä huolimatta kävellessä tuntuu kuin jokin jossain katselisi minua, pidättäisi henkeä, sulautuisi taustaansa, seuraisi jokaista liikettäni. Jossain kaukana jokin kuulostelee kaikkia päästämiäni ääniä ja yrittää arvailla, mihin olen menossa ja mistä syystä. Koetan olla ajattelematta sitä. Mitä enemmän kuvitelmia rupeaa ajattelemaan, sitä muhkeammiksi ja mahtavimmiksi ne paisuvat. Lopulta ne eivät enää olekaan kuvitelmia.”

Nuorukainen kuulee metsässä musiikkia, saksofonin ja pianon soittoa, ja kokee sen mytologisena näkynä, jossa on ”hypnoottinen, uhkaava haju, aivan kuten metsässä”. Hän painaa kätensä puun rungolle ja tuntee sen väreet…”on kuin kuulisin vierasta kieltä, josta en saa selkoa”. Kun hän ei enää yritä ymmärtää, vaan luovuttaa, niin hän näkeekin edessään upouuden maailman… ”metaforat muuntuvat toisiksi ja minä alan ajelehtia pois omasta itsestäni. Olen perhonen ja liihottelen luomakunnan äärillä. Maailman laitojen tuolla puolen on alue, missä tyhjyys ja aine käyvät saumattomasti yksiin, missä menneisyys ja tulevaisuus muodostavat jatkuvan, päättymättömän silmukan.  Ja siellä leijailee merkkejä, joita kukaan ei ole koskaan lukenut eikä kuullut.”

Mielessään ihminen voi muuttua perhoseksi, sudeksi tai miksi muuksi tahansa. Kysymys ei ole harha-aistimuksista tai liian vilkkaasta mielikuvituksesta, vaan terveellisestä ja vahvistavasta mielen työskentelystä.

Murakamin mielenmetsän kuvaukset muistuttavat aika paljon shamaanimatkoilla saatuja kokemuksia.  Niissä on kysymys juuri tietoisuuden tasosta, jossa siirrytään hetkeksi ulos arkitodellisuudesta.  Omilla shamaanimatkoillani ja luontoreissuillani myyttinen maisema on kuitenkin paljon positiivisempi kuin Kafkan kokema.  Suomalaiselle metsä merkitsee eri asioita kuin japanilaiselle.  Se ei ole aivan noin pelottava. Riippuu tietysti ihmisestä.

Kirja

Haruki  Murakami. Kafka rannalla. Tammi 2009.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s