Tag Archive | runot

Sataa ja vihertää

Sataa ja vihertää

Sataa sataa suru sulaa

mutta minä en tiedä minne olen menossa

en edes mihin kaipaan

pisaroiden mukaanko maan ravinnoksi

nousemaan kukkina, kasvamaan lehtivihreänä, puina, pensaina

ihmisten iloksi eläinten elämäksi

johonkin olisi lähdettävä

kauas ja korkealle sisään ja syvälle

vaikkapa vaakalentoa.

E muuttaa uuteen asuntoon

L matkustaa etelään

S tuli pohjoisesta

idän pikajuna meni jo

rannalla kaikki suhteeni oikeassa

minä olen

lakastunut heinä alkaa vihertää

koivussa jo pikkuiset lehdet

ilonkyyneleet.

Pisaroita

Tuli kevät tupahamme

Talvi rannassa

Aamun nousevaan hetkeen sisältyy kaikki. Auringossa lepäävä, lumipeitteinen järvenselkä ja lähipuissa livertävät helmikuun linnut. Nytkö ne jo palaavat? Hanki rapisee askelten alla ja alakulo vaihtuu sydämen riemuksi.

Talvi kääntyy kevääksi. Sen tuntee joka solullaan tällaisena aamuna. Jalka nousee keveästi. Tuntuu kuin ilo virtaisi suoraan rintaan kirkkaalta sinitaivaalta ja huurteisten puiden takaa metsän reunalta.

Jään nyt blogitauolle, mutta sitä ennen haluan kertoa tunnelmiani tällä kansannaisen runolla:

Tuli kevät tupahamme, auringon armahat säteet
pesän laittoi permannolle, ikkunat ilosta itki.

Minä ja mieleni matala istuimme ikävissämme
uuninpankolla pakanat, siinä kupees kuhjotimme,

kunnes kummat huomasimme leikit lempeän säteilyn,
lämmön sipaisun suloisen, valon sieluhun soluvan.

Silloin heräs herkkä mieli, aukoi sielu akkunoitaan.
Jäät ne suhisten sulivat, kilvan purot pulppusivat

sielusta sumentuneesta, kilvan purot pulppusivat,
kirpos kieli kiittämähän, laulaen ylistämähän.

Minä vainen vanha nainen etsin sukseni esihin,
läksin hiihtoharjoituksiin auringon kehrän keralla.

kiitosmielen kantamana auringon kehrän keralla
valo tulvi vastahani, sumuna suli suruni.

Miljoonain lumikiteiden, kirkkaiden, kimalluksessa
valo tulvi vastahani, sumuna suli suruni.

Runo
Senja Holopainen, Tuli kevät tupahamme

Näissä tunnelmissa blogi jää tauolle toukokuuhun.
Mukavaa kevään tuloa!

Aamuruno- ja aurinko

Linnuilla tuntuu olevan kovin paljon sanottavaa tänä aamuna. Titityy. Tsitsi. Wiuwiu. On korkeaa siritystä ja hieman matalampaa visertelyä. Järveltä kantautuu tööttäilyä, pluritusta ja vaakuntaa (siellä on mm. kaksi joutsenta).  Metsä ja järvi soivat. Seison pikkuisen mökin pihamaalla avarassa lintukonsertissa.

Kauan sitten istuttamani narsissi nyökyttelee keltaista päätään, kun lausun sille Kai Niemisen runon:

”olen aina vähän jäljessä, kaikki tapahtuu juuri ennen kuin ehdin tajuta ja kun sitten alan tajuta, aika menee siihen, aurinko laskee kesken kaiken ja kun herään se on jo noussut, olen taas vähän jäljessä, ärsyttävän, mutta ratkaisevan vähän, tuntuu, että on kiire, kun pitäisi muistaa mitä juuri nyt pitäisi tehdä mieleen nouseekin mitä seuraavaksi, eikä siinä auta muu kuin koettaa keskittyä ja siinä keskittyessä alkaa hyräillä jotakin mistä ei pääse irti”

Maan kosteus haihtuu ja narsissejakin keltaisempi aurinko nousee.

Narsissit

Kirja

Kai Nieminen. Istun tässä, ihmettelen. 2012.

Tuule, tuuli – leppeästi

Hongat humisevat.

Hongat humisevat.

Kun seison liikkumatta ja katson taivasta puunlatvusten yli, tuuliviirimäinen olo rauhoittuu ja sisäinen tuiverrus vaikenee. Sijaitsen tanakasti itsessäni ja kuuntelen. Tunnen tuulen puheen ja maailman ääret.

Tällainen mielikuva syntyi lukiessani  Miia Toivion runokirjaa Pysty hiljaisuus. Toivio tulkitsee olemisen ”tuonpuoleisia” fiiliksiä, niitä joita ei oikein sanoilla saa tavoitetuksi, mutta jotka ovat aitoja ja todellisia.  Hän pääsee pitkälle tunteiden, kehon ja olemisen tulkinnassaan luonnon, tulen ja  tuulen kautta.  Tässä pari otetta:

.. .ja hiljaisuus kasvaa

kuin korkea koivu

keskeltä kuuntelijaa, hänen kylkiluunsa

joustavat

hänen päälaestaan lähtevät kohtisuoraan

latvus, jolla maa kampeaa taivasta:

tai niin uskovat koivut, kurottautuvat puut.

Tuuli menee niiden sisään ja ravistelee niitä,

tuulen silitykseltä ei voi välttyä.. .

Ja tässä toinen tuuliajatelma:

Tuulen muuttoreitit ovat tunnettuja, mutta missä

niiden syntysija on, kukaan ei tiedä, tuulet etsivät

paikkaa jossa voisivat syntyä, eihän se ole salaisuus?

Eivät kaikki tarvitse peitteitä, naamioita tuulessa

minä rakastan sitä että se on oma itsensä, hän

sanoi.

Miia Toivio luki taannoin runojaan Tulenkantajien kirjakaupassa Tampereella. Hyvin luettu ja hyvin kirjoitettu. Kiitos.

 Kirja

Toivio  M 2013. Pysty hiljaisuus. Teos. Media Zone. Viro.

Koivun latvaan korkealle...

Runo tyhjentää turhaa päänsisäistä pölinää

Tuoli. Taviunilla, suruissaan vai väsynyt?

Tuoli. Taviunilla, suruissaan vai väsynyt?

Kilpaurheilutermiä käyttääkseni runo on hyvää tyhjennysharjoitusta, jopa tehokkaampaa kuin liikunta.  Mieli tyhjenee ajatuspuurosta.

Hyvä runo on uskomattoman tehokas. Se lataa havaintoja, mielikuvia, mielentiloja ja tunteita tiivistetyssä muodossa. Sillä on runon logiikka, ei yleistä ja yhtäläistä tulkintamallia. Se tulkkiutuu yksilöllisesti, henkilökohtaisesti. Siksi se samanaikaisesti tyhjentää ja täyttää. Tuo uutta vanhojen merkitysten tilalle.

Aika ajoin itseään toistava päänsisäinen puhe käy hermoille.

Joku paasaa siellä ja kommentoi. Rationalisoi ja analysoi. Päivittelee vanhoja tai vatvoo tulevaa. Syö psyykkistä energiaa. Ajatukset kiertävät kehää. Kun on stressiä, painetta töissä, harrastuksissa, arjessa yleensä, niin on myös sisäinen kiire.  Ei saa rauhaa omilta ajatuksiltaan.  Ne vaan junnaavat jonkun ratkaisemattoman ongelman kanssa.

Silloin on syytä katkaista kierre.

Päätä voi lepuuttaa kuuntelemalla musiikkia, tuijottamalla jotakin yksinkertaista televisiosarjaa tai liikkumalla. Olen kokeillut kaikkia.  Liikunta on tehokasta, koska se rentouttaa myös kehoa. Pitää vaan muistaa liikkua elimistöään kunnioittaen, itselleen lempeästi ja arvostavasti. Jooga toimii hyvin. Niin myös monet täydentävät hoidot. Niistä saa mielen rauhoitusta ja samalla kehokin voi hetken levähtää.

Mutta runo on paras.  Se rikkoo jumittunutta sieluntilaa. Sellaista, joka on jämähtänyt paikalleen. Sisäistä epämukavuutta, jopa kärsimystä aiheuttaviin ajatustottumusten kahleisiin kannattaa ottaa runo-lääkettä.

Esimerkiksi Aila Meriluodon runot ovat hyvää mielen hoitoa. Tässä näyte:

Miksi minä teen tällaista?
Tutkimusretkiä itseeni.
Olenhan minä toki lähin viidakko,
vai kaukaisin?
Liaanit kietoutuvat kurkkuni ympäri
tai kuvastuvat etäällä taivasta vasten.
Olen astunut syvemmälle.
Mikroskooppi vai kaukoputki?
Nyt se löytyi paljain silmin:
taivaan syvyys pitkin matalaa maanpintaa.

Taivasten valtakunta on siellä, missä on matalaa, elämän makua ja pintaa jalkapohjien koskettaa. Sitä kautta voimme kohdata pyhyyttä ja ylevyyttä.

Kirja

Meriluoto,  Aila. 2011. Tämä täyteys, tämä paino. WSOY. Helsinki.

Lumikoivikko sinisenä hetkenä.

Lumipuut sinisenä hetkenä.

Naisten päivän ABC

Sininen.

Sininen.

Me naiset olemme kovia pohtimaan ihmissuhteita ja niiden mutkikkaita kiemuroita. Niin tekee myös puolalainen nainen, Wislawa Szymborska runossaan

ABC

En enää koskaan saa tietää,
mitä A ajatteli minusta.
Eikö B antanut minulle ikinä anteeksi?
Miksi C teeskenteli, että kaikki on kunnossa?
Mikä oli D:n osuus E:n vaikenemisessa?
Mitä F odotti, mikäli odotti?
Minkä vuoksi G unohti, vaikka tiesikin hyvin?
Mitä H:lla oli salattavanaan?
Mitä I halusi lisää?
Oliko sillä tosiseikalla, että olin vieressä,
jotain merkitystä,
J:lle, K:lle ja lopuille aakkosista?

HYVÄÄ NAISTEN PÄIVÄÄ !

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1996 saanut Wislawa Szymborska (1923-2012) on huippu. Hänen runoistaan saa mielenvirkistystä ja sielunvaloa. Hän kääntää ovelasti asioita päälaelleen. Tulee tuoreita näkökulmia.

Kirja

Wislawa Szymborska. 2004. Hetki. Like. Jyväskylä.

Punainen.

Punainen.