Linnuilla tuntuu olevan kovin paljon sanottavaa tänä aamuna. Titityy. Tsitsi. Wiuwiu. On korkeaa siritystä ja hieman matalampaa visertelyä. Järveltä kantautuu tööttäilyä, pluritusta ja vaakuntaa (siellä on mm. kaksi joutsenta). Metsä ja järvi soivat. Seison pikkuisen mökin pihamaalla avarassa lintukonsertissa.
Kauan sitten istuttamani narsissi nyökyttelee keltaista päätään, kun lausun sille Kai Niemisen runon:
”olen aina vähän jäljessä, kaikki tapahtuu juuri ennen kuin ehdin tajuta ja kun sitten alan tajuta, aika menee siihen, aurinko laskee kesken kaiken ja kun herään se on jo noussut, olen taas vähän jäljessä, ärsyttävän, mutta ratkaisevan vähän, tuntuu, että on kiire, kun pitäisi muistaa mitä juuri nyt pitäisi tehdä mieleen nouseekin mitä seuraavaksi, eikä siinä auta muu kuin koettaa keskittyä ja siinä keskittyessä alkaa hyräillä jotakin mistä ei pääse irti”
Maan kosteus haihtuu ja narsissejakin keltaisempi aurinko nousee.
Kirja
Kai Nieminen. Istun tässä, ihmettelen. 2012.