Itkupilli muuttaa eikä ymmärrä

Pakahduttavasta itkusta, kaaoksesta ja kauhusta ei tahdo tulla loppua. Sekasorto ja painostava kiire ympärilläni typistävät minut mitättömäksi pisteeksi keskelle muuttoani. Isoja ja pieniä matkalaukkuja, nyssäköitä, peittoja, kirjoja, vaatteita. Kaikki sekasortoisena odottamassa kunnollista ja järjestelmällistä paakkaamista.

En mitenkään ehdi.  Aikaa on liian vähän selvittää tämä karmea sekasotku. Kaiken lisäksi olen vieraalla maalla. Tulee itku, mutta nielen sen.  Ihmiset ympärilläni touhuilevat oudosti. Heillä on kiire. Joku mies tarjoaa apuaankin. Sanon vaan mekaanisesti, että laita vaikka tuo kasa isoon matkalaukkuun.  No, hän sitten pakkaa minun kapsäkkiini ihan mitä sattuu, vieraiden ihmisten vieraita tavaroita. Eikä minulla riitä voimia vastustaa. Yritän hallita hallitsematonta tilannetta. En ymmärrä mitä on tapahtumassa. Ahdistushan siitä seuraa.

Muutto- ja matkaprosessini etenee vääjäämättä kaaokseen. Vielä on muutama tunti lennon lähtöön. Liput ovat jossain, mutta en tiedä missä. Uskon, että ne kyllä löytyvät ennen lähtöä. Nyt pitää vain keskittyä siihen, että saan kaikki kamat kasaan ja taksiin lentokentälle. Tavaraa on niin paljon, etten mitenkään saa niitä mahtumaan laukkuihin.

Yhtäkkiä olen taksiasemalla. Mustan tilataksin takana kiemurtelee kymmenmetrinen jono nahkatakkisia hevimiehiä, jotka sullovat metallisia soitinpakettejaan taksiin. Tuohon kyytiin en mitenkään ehdi enkä siihen mahtuisikaan. Missä minun matkalaukkuni ovat? Vieressä joukko ulkomaalaisia pikkuautoja näyttelee taksia ovet auki asiakkaita odottaen.

Laukkujani ei ole missään. Ei näy edes niitä ihmisiä, jotka olivat mukana äskeisessä tavarahässäkässä. On vain tuntemattomia. Kaukana huomaan yhden tutunnäköisen, välinpitämättömän hahmon nojailemassa auton oveen. Hän tuijottelee muualle.

Lentokoneita

Sieluani kylmää. Olen jäänyt tänne ihan yksin hortoilemaan. Kukaan ei auta enkä osaa itse auttaa itseäni  matkustamaan turvaan.

En tiedä, missä laukut ovat. Enkä taida tietää, missä itsekään olen. On kiire. Ahdistaa. Kammottaa. Väsyttää. Ja surettaa. Alan itkeä siinä asiakkaita odottavien taksien ja ohi kiirehtivien ihmisten seassa. Vollotan ääneen eikä kukaan välitä. Posket märkinä näen oman onnettomuuteni.

Itken lohduttomasti. Olen hukassa. Johonkin pitäisi päästä. Mutta mihin? Ja miten? Tajuan vain, että surullani ei ole pohjaa. Vaellan siinä ei-minnekään epätoivoisena orpona keskellä vilkasta lentokenttäseutua.  Ihminen ei voi olla enemmän kadoksissa.

Kun havahdun, vasenta jalkaa särkee, jalkaterässä pistelee ja koko keho on turta ja pää aivan sekaisin. Kestää kauan huomata, että herään turvallisesti kotona omassa sängyssä. Mieli leijuu unen ja valveen rajamaastossa surullisena.

Päivätajuntani alkaa pohtia. Mihin on kiire? Mitä oikein pelkään? Ei kai minua vaan pelota ensi viikonlopun shamaanikurssin vetäminen. Voi olla. Uusien ihmisten kohtaaminen on kiehtovaa, mutta aina hiukan jännittävää. Ehkä uni vaan liioitteli odottavaa innostuneisuuttani ja työnsi alitajunnasta epäonnistumisen kauhukuvia.  Päivätajunnassa olen kiitollinen siitä, että minulle on tarjoutunut mahdollisuus jakaa shamanismikiinnostukseni ja -osaamiseni muiden asianharrastajien kanssa. En koe sitä pelottavaksi enkä rasittavaksi, vaan iloksi.

Mieleen häivähtää virtuaalisystäväni Anna eli Kati, joka on saanut melanoomadiagnoosin. Hän on jo kauan kirjoittanut hienoa blogia elämästään ja mietteistään. Nyt tällä upealla ja viisaalla naisella on kannettavanaan sairauden taakka, josta luin äskettäin. Ajattelen häntä lämmöllä ja toivon sydämestäni hänelle pikaista paranemista. Voi olla, että Katia kohtaan tuntemani myötätunto nostaa pintaan myös oman sairastumispelon.

Olen aika tyypillinen ihminen siinä, että vaikka tiedän, että olisi hyvä sanoa jotakin kannustavaa ja positiivista Katille hänen hädän hetkenään, en oikein osaa sanoa mitään. Siis miksi en osaa? No siksi, että mietin, olenko tunkeileva. Enhän ole koskaan tavannut Katia. Olemme kyllä viestitelleet toisillemme netin välityksellä ja todenneet olevamme monessa suhteessa aika samanhenkisiä.

No niin. Tässä nyt paljastui se, että ryhdyn ihan turhaan ajattelemaan toisen ihmisen puolesta (tunkeilu). Kukaan ihminen ei tiettävästi pahastu vilpittömästä myönteisestä kommentista. Miksi siis en kerro hänelle ajatuksiani?

Jos pelkouneni viittasi tähän, asia on helppo korjata. Sen teenkin. Käyn kommentoimassa Katin blogia Anna ja hänen ystävänsä.

Voi uneni tietysti vihjata muuhunkin, johonkin syvempään ahdistukseen, joka vielä odottaa tietoisuuteen nousuaan. Aika näyttää.

 

 

2 thoughts on “Itkupilli muuttaa eikä ymmärrä

  1. Kiitos kannustuksestasi Liina! Luulen, että suurin osa syöpäpotilaista on iloisia, jos ihmiset uskaltavat kannustaa ja kysellä kuulumisia. (Minulta ei tarvi juuri kysellä, kun kaikki voivat lukea ne blogistani 🙂 ). Liian monet onet syöpäpotilaat jäävät yksin tunteittensa kanssa. Olen kuullut tämän usealta syöpään sairastuneelta.
    En usko, että se johtuu siitä, että ihmiset ovat ilkeitä. Sen sijaan luulen, että ihmisiä pelottaa ilmaista ja kysellä tunteita. Syövän olemus on monelle pelottava, vaikka hyvin usein ko. sairaus pystytään jo hoitamaan.
    Onneksi ihmiset oppivat tunnetaitoja kovaa vauhtia lisää. Toki syöpäpotilas itse vaikuttaa myös siihen, kuinka ihmiset suhtautuvat häneen ja häneen sairauteensa. Henkilökohtaisesti olen melkein hämmentynyt siitä, kuinka paljon tukijoukkoja olen saanut.
    Oletteko huomanneet saman asian kuin minä? Kuin itse avaa tunnekanavansa, se avaa niitä myös muissa.
    Mukavaa matkaa sinulle, missä sitten lienetkin :).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s