Tag Archive | masennus

Myötätunto itseä kohtaan voi ehkäistä ja hoitaa masennusta

Kaappi Saulin talossaSellaisten hoitojen tarjoaminen, jotka kannustavat ja auttavat rakentamaan myötätuntoa itseä kohtaan, voisivat parantaa masennuksen hoitotuloksia, erityisesti niillä ihmisillä,  jotka kärsivät perfektionismista.

Kannattaa siis rakastaa itseään

Itsemyötätunnon (self-compassion) on todettu olevan yhteydessä sekä vähäisempään masentuneisuuteen että vähäisempään haitalliseen perfektionismiin (täydellisyyden tavoitteluun).

Helmikuussa 2018 julkaistu Madeleine Ferrarin ym. tutkimus selvitti, millä tavalla itsemyötätunto oli yhteydessä perfektionismin sekä  masennuksen oireisiin lapsilla ja aikuisilla. Perfektionismi voi vakavimmillaan johtaa masennukseen.

Tutkimus osoitti, että itsemyötätunto muovasi merkitsevästi perfektionismin  ja  masennuksen välisen suhteen voimakkuutta.  Moderaatioanalyysin tulokset kuviossa alla.

Aikuiset/ Adult sample.

Itsemyötätunto PlosOne2018The moderating effect of self-compassion (SCS) on perfectionism (MPS) and depression (DASS- Depression subscale) scores (n = 515).  https://doi.org/10.1371/journal.pone.0192022.g003

Kuviosta näkyy, että mitä alhaisempi oli tutkimukseen osallistujien itsemyötätunto, sitä voimakkaampi oli perfektionismin ja masennuksen välinen suhde.

Masennusepidemiaan myötätuntoterapiat avuksi? 

Masennus on laajentunut epidemiaksi. Sen kustannusten on arvioitu länsimaissa olevan noin 1% bruttokansantuotteesta. Vaivaa hoidetaan pääasiassa lääkkeillä. Suomessakin puolisen miljoonaa ihmistä on ostanut kela-korvattavia mielialalääkkeitä. Kaikki eivät tosin ostamiaan lääkeitä syö.

Yhteiskunnan tukemaa psykoterapiaa saa vain pieni osa masentuneista. Jonkin verran käytetään lyhytterapioita. Lisäksi monet mielialaongelmista kärsivät hakeutuvat erilaisiin täydentäviin kehomieli-hoitoihin. He saattavat kokeilla mindfulness-meditaatiota, kosketus-, rentoutus- ja energiahoitoja  sekä taideterapioita ja itsehoitokursseja.

Ferrari ja tutkijaryhmä toteavat,  että myötätunto itseään kohtaan voi auttaa ihmisiä välttämään liiallista perfektionismia ja sitä kautta se voi myös ehkäistä ja hoitaa masennusta. Heidän mielestään sellaisten hoitojen tarjoaminen, jotka kannustavat ja tukevat ihmisiä rakentamaan tällaista itseä kohtaan tunnettua myötätuntoa, voisivat parantaa masennuksen hoitotuloksia, erityisesti niiden henkilöiden joukossa, jotka kärsivät perfektionismista.

Poikittaistutkimuksen (tässä oli kahden väestöryhmän samanaikainen kysely) perustella ei voi tehdä suoria päätelmiä syy-seuraus -suhteesta, vaan ainoastaan eri muuttujien tilastollisista yhteyksistä. Ei siis ole perusteita päätellä, että perfektionismi aiheutti kyselyyn osallistuneiden masennusoireet tai että itsemyötätunto ehkäisi niitä.  Tilastollinen yhteys kuitenkin on, joten  tutkijat ehdottavat tutkimusintervention toteuttamista. Näin voitaisiin ehkä saada käyttöön uusia, lääkkeettömiä tukihoitoja ja itsehoidon muotoja.

Tämä on tärkeä aihe. Interventiossa voitaisiin tutkia jonkin tai joidenkin  itsemyötätunnon lisäämiseen pyrkivien metodien kliinistä vaikuttavuutta.  Kannatan lämpimästi tämän tyyppistä, todelliseen elämään sijoittuvaa omahoidon ja tavanomaista hoitoa täydentävien ja mahdollisesti uudistavien auttamismenetelmien vertailevaa vaikutustutkimusta. Terveyshyötyjen ohella myös taloudellisia vaikutuksia olisi syytä evaluoida.

Itsemyötätuntotutkimus on kokonaisuudessaan luettavissa Plos One -verkkosivuila.

Lähde

Madeleine Ferrari, Keong Yap, Nicole Scott, Danielle A. Einstein, Joseph Ciarrochi 2018 Self-compassion moderates the perfectionism and depression link in both adolescence and adulthood. Plos One Published February 21, 2018, https://doi.org/10.1371/journal.pone.0192022

http://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0192022

Asiantuntijat: Lääkkeetöntä hoitoa masennukseen

gotzsche-p


Professori Peter Götzsche. Kuva täältä.

marja-vihervaara

Psykiatrian erikoislääkäri Marja Vihervaara. Kuva  täältä.

Lääke ei välttämättä ole ratkaisu stressitilaan tai masennukseen, sanoo psykiatri Marja Vihervaara. Hän ohjaa mielellään potilaita psykoterapioihin ja suosittelee kokeilemaan myös muita keinoja kuten mindfulnessia (tietoista hyväksyvää läsnäoloa) ja neuroterapiaa, jolla rauhoitetaan digitaalisen menetelmän avulla aivojen toimintaa. Tällä tavalla ihmisen suhtautuminen ympäröivään todellisuuteen voi muuttua.

Kyse on neurofeedbackistä, jolla tarkoitetaan sitä, että tietyt tunne- ja mielentilat voidaan tuoda tietoisuuteen.  Neurofeedback-terapialla saadaan suurin piirtein samanlaisia tuloksia kuin mindfulnessilla, josta on julkaistu runsaasti tutkimuksia.

Marja Vihervaara kertoo, että hänellä on psykiatrisen auttamistyönsä taustalla oma kärsimys, kuten koulukiusaaminen. Siihen hän haki apua muun muassa analyyttisestä psykoterapiasta. Koetut elämänvaikeudet johdattivat häntä tutustumaan itämaisiin filosofioihin, mindfulnessiin ja neurofeedbackiin. Hän on opiskellut myös psykoterapeutiksi.

Psykiatri kehottaa kaikkia rohkeuteen kokea omat, vaikeatkin tunteensa. Niiden blokkaaminen lääkkeillä voi akuuttivaiheessa olla tarpeen, mutta  pitkällä aikavälillä kaikenlaiset tunteet on hyvä kohdata ja työstää. Tässä prosessissa lääkkeettömät hoidot ovat hyödyllisisä. Marja Vihervaara Anja Snellmanin haastateltavana.

Lääkärilehti hyllytti 

kirjoituksen

Professori Peter Gøtzsche, joka on tunnettu psyykenlääkkeiden ja muidenkin lääkkeiden kriitikko, lähetti Suomen Lääkärilehteen suomenkielisen tiivistelmän vuonna 2016 laatimastaan masennuslääkkeiden haittoja koskevasta tutkimuskatsauksesta. Ensin lehti hyväksyi kirjoituksen julkaistavaksi, mutta myöhemmin hylkäsi sen. Professori kuvaa tätä julkaisemattomuusprosessia Mad in America -nettisivuilla, joilla on myös Lääkärilehden hylkäämä teksti lähdeviitteineen Editorial Misconduct, myös suomeksi.

Peter Gøtzschen mukaan ”Meidän pitäisi tehdä kaikkemme välttääksemme masennuslääkkeiden aloittamista ja auttaaksemme niitä käyttäviä lopettamaan ne pienentämällä annoksia hitaasti ja tarkassa valvonnassa. Masennuksesta kärsivien tulisi saada psykoterapiaa ja psykososiaalista tukea, ei lääkkeitä.”

”Enää ei voi epäillä, etteivätkö masennuslääkkeet olisi vaarallisia tai voisi aiheuttaa itsemurhia ja murhia kaikenikäisillä. Masennuslääkkeillä on monia muitakin merkittäviä haittoja, ja niiden hoidollinen hyöty on kyseenalainen. Sen vuoksi johtopäätökseni on, että niitä ei pitäisi käyttää lainkaan”, Peter Gøtzsche mainitsee kirjoituksessaan.

Kohti avointa dialogia

Torniossa tajuttiin jo kolmekymmentä vuotta sitten, että asiakkaan aito kohtaaminen on välttämätöntä psykoosista paranemiselle. Avoimen dialogin hoitomallia alettiin kehittää 1980-luvun alusta lähtien Keroputaan sairaalassa Torniossa. Lapinlahden Lähteellä aihetta käsiteltiin äskettäin yleisötilaisuudessa.

Skitsofrenian hoitoon rakennettua työskentelytapaa käytetään nykyisin myös masennukseen, unettomuuteen ja akuutteihin elämänkriiseihin.

Professori Jaakko Seikkula Jyväskylän yliopistosta on ollut mukana Keroputaan projektissa alusta lähtien.  Hän toteaa että avoin dialogi hoitona perustu täysin tieteelliseen tutkimukseen.

– En oikeastaan tiedä yhtään psykiatrista mallia, jota olisi näin perusteellisesti tutkittu, Seikkula sanoi Lapinlahden Lähteen auditoriossa 23.11.2016 kertoessaan avoimen dialogin ajatuksesta.

Elämä yhtä kokokehon dialogia

Seikkula aloitti esityksensä viittaamalla venäläiseen filosofiin Mihail Bahtiniin (1895-1975), jonka mukaan eläminen on osallistumista dialogiin.  Ihminen osallistuu kokonaan – läpi elämänsä – silmillään, huulillaan, käsillään, sielullaan, hengellään ja koko kehollaan ja mielellään. Bahtin totesi, että ”elämä tapahtuu yhden kerran tässä hetkessä”.

 

bahtin-1 Kokemamme asiat menneisyydessä saavat merkityksensä nyt, samoin se tulevaisuus, mitä toimillamme ennakoimme. Sekin saa merkityksensä nyt. Elämme tämän hetken  – ja sen jälkeen olemme toisessa hetkessä, toisessa elämässä.

Tämän yksinkertaisen tosiasian nykyisin vallalla oleva reduktionistinen (ihmisen osiin pilkkova) liike psykiatriassa on unohtanut.  Ajatellaan, että psyykkiset ongelmat johtuvat aivoista ja siksi ihmisen kokemuksen merkitystä vähätellään.  Seikkula väittää, että skitsofrenian, kuten ei monien muidenkaan mielen ongelmien, syytä ole löydetty aivoista, eikä hoitokaan siten saa olla ensisijaisesti aivojen lääkitsemistä.

Koska kaikki tapahtumat ja ilmiöt saavat merkityksen tämänhetkisessä moniäänisessä todellisuudessa, tulee tässä hetkessä läsnäolo tärkeimmäksi auttamistyön tavoitteeksi.

Nykyinen käytäntö on, että psykoosissa lääke on ensimmäinen hoitokeino. Seikkulan mielestä on kehitettävä aktiivista terapeuttista tapaa auttaa. Psykoosi on mielen ja ruumiin hengissä säilymisen strategia vaikeassa tai kummallisessa tilanteessa. Pitkään jatkuneet hallusinaatiot eivät hänen mielestään ole merkkejä psykopatologian syvyydestä, vaan hoidon epäonnistumisesta. Ihminen ei ole voinut tulla sinuksi oman todellisuutensa kanssa. Päin vastoin. Lääkitys on saattanut etäännyttää hänet siitä.

Ongelman kohtaaminen

Kuinka psykoosiongelma sitten tulisi kohdata?  Ensiksikin voisi miettiä, mikä ihmisen on saanut reagoimaan asioihin psykoosillaan. Avoimessa potilaan, hänen lähiyhteisönsä ja auttajien välisessä dialogissa voidaan päästä syiden juurille. Mutta jos ihminen ei saa apua eli jos ei ole kriisiapua saatavilla, hän voi olla pari kolme vuottakin hallusinaatioissaan.

Oireiden poiston ei pitäisi olla ensisijaista hoitoa. Psykoosin hoito Seikkulan mielestä epäonnistuu, jos hoidetaan vain oiretta, koska oireeseen (esim. hallusinaatiot)  kohdistuvat toimenpiteet voivat aiheuttaa kroonistumista – ei paranemista.

Psykiatrian murros

Psykiatriassa onkin tulossa suuri murros.  Liiallisen lääkityksen ongelmat on havaittu, ja reduktionistisen liikkeen rajoitukset neurobiologisine painotuksineen  tunnistetaan. Viime vuosina on julkaistu useita tutkimuksia, joissa on osoitettu lääkityksen ongelmat suhteessa lääkkeettömiin tai vähälääkkeisiin hoitoihin. Esimerkiksi Norjassa on kussakin alueellisessa terveydenhuoltopiirissä oma lääkkeettömän hoidon yksikkönsä. Myös Tanskassa edetään tähän suuntaan.

-Tutkija Nancy C. Andreasen ryhmineen on osoittanut, että psykoosilääkkeet vähensivät aivojen harmaata ainetta eli ne voivat olla haitallisia elimistölle. Niitä pitäisikin käyttää vain silloin, kun se on ehdottoman välttämätöntä, Seikkula sanoo.

Keroputaalla lääkitystä on pystytty vähentämään ja samaan aikaan hoitotulokset ovat parantuneet. Avoimen dialogin malli toimii. Sitä sovelletaan jo muuallakin Suomessa ja Tornion hyvät kokemukset leviävät myös muualle maailmaan.

Joku tilaisuuden kuulijoista kysyi: ”Mikä estää, että Keroputaan malli ei saa laajempaa jalansijaa Suomessa?”  Yhtä hyvin voisi kysyä: ”Mikä mahdollistaa, että lääkkeetön apu psyykkisiin ongelmiin yleistyy Suomessa?”

Tulee mielen ainakin kaksia asiaa. Tiedottaminen sekä ammattilaisille että väestölle tuoreimmista tutkimustuloksista ja kansalaisaktiivisuus. Jälkimmäistä jo toteutetaankin. Vastikään on perustettu Tarpeenmukainen hoito -yhdistys ajamaan mielenterveyden hoitamisen parantamista ja monipuolistumista.

Muutama kuva Seikkulan esityksestä:

seikkula-3

seikkula-1

seikkula-2Huomiota kiinnitti erityisesti tämä viimeinen, jossa puhutaan rakkauden merkityksestä: Ei ole dialogista suhdetta ilman rakkautta, samoin kuin rakkautta ei voi olla eristyneisyydessä.

Ruuanlaittoa skitsofreniaan

Mantit ja maitotee

Annos kazakhstanilaista mantia.

Ihan tavallinen ruuanlaitto, ihmisten toisistaan välittävä yhdessä oleminen ja luonnon ja taiteen vaikutuksille antautuminen on uusinta uuttaa, pehmeää psykiatrista hoitoa. Vai onko se uutta?

Peijaksen sairaalassa sovelletaan Hesarin (9.11.2016) kirjoituksen mukaan yhteisöllistä skitsofrenian ryhmähoitoa. Idea on, että ryhmässä kaikki toimivat tasa-arvoisina – niin lääkäri kuin potilaatkin. Ei siis erotella tai aseteta erilaiseen tietämisen hierarkiaan ammattilaista x  ja potilasta y.

Heureka! Asiakaslähtöinen vaihtoehtohoito on otettu tosissaan.

Peijaksen italialaissyntyinen lääkäri Marcello Cirambello sai idean ruuanlaitosta ”hoitona” kotioloissaan, ei plaraamalla tutkimusartikkeleita löytääkseen tieteellistä näyttöä skitsofrenialääkkeiden tehosta. Se lähti pastakoneesta.

Suunnilleen samaa mallia on aikaisemmin sovellettu Torniossa Keroputaan sairaalassa. En tiedä, mikä tilanne on nyt, mutta ainakin muutama vuosi sitten Keroputaan malli sai paljon jopa kansainvälistä huomiota. Idea siinä oli sama kuin Peijaksessa eli että edetään ”potilaan tarpeet edellä” Nettisivuillaan Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri kertoo psykiatrisen hoidon arvojensa edelleen nojaavaan asiakaslähtöisyyteen, kunnioitukseen ja kuulemiseen http://www.lpshp.fi/fi/osastot/psykiatria.html

Ihmisläheinen ja lämmin asiakaslähtöisyys on hienosti edennyt pohjoisesta etelään. Hienoa on myös, että se on nyt lehtijutun aihe.

Lähestymistapa ei tietenkään ole uusi, mutta se on tuore nykyisessä biolääketieteellisessä mielenterveyshoidon viitekehyksessä.  Tapaa on sovellettu ennenkin perinneparannuksessa –  jo tuhansia vuosia sitten eri puolilla maailmaa.  Yhteisöllisyyttä, rituaaleja ja seremonioita (ei kai kuitenkaan ruuanlaittoa) on käytetty ammoisista ajoista menestyksellä parantamiseen. Siihen nojautuivat jo muinaiset shamanistiset parannussessiot.

Itse asiassa moderniin kliinisiin kokeisiin ja luonnontieteellis-kemialliseen näyttöön nojaavan lääketieteen näkökulmasta kyse on plasebosta eli tunnelmaefektistä tai tutkimattomasta vaihtoehtohoidosta. Porukassa kokkailemista lääkärin kanssa, kun ei ole testattu kliinisin kokein. No, kokemus on lääkäri Marcellolle ja hoitotiimille ilmeisetsi osoittanut, että potilaat tuntevat mielihyvää voidessaan luottamuksellisessa ilmapiirissa olla omia itsejään ja tehdä yhdessä jotakin mukavaa ja järkevää ja että heidän ei tarvitse kokea olevansa ulkoisen hoitotoimenpiteen kohteena. Tämä kokemusvaikutus puolestaan edistää terveyttä, lievittää oireita ja parantaa hyvinvointia.

Keroputaan ja Peijaksen käytännöt ovat hieno esimerkki integratiivisesta ja kokemuksellisesta lähestymistavasta mielenterveyden hoitamaiseen. Siinä sovelletaan kaikkia hyviksi nähtyjä auttamisen muotoja ennakkoluulottomasti. Hyvä Marcello!

Kuka määrittää mielenterveyden?

Hesarin jutussa ei puhuttu mitään lääkkeistä. Ne ovat monelle korvaamaton apu, mutta monelle myöskin ikävä haitta. Sain eilen (8.11.2016) tärkeää ja erittäin ajankohtaista tutkimustietoa mielenterveydenhoidon järjestelmistä Porthaniassa Helsingissä järjestetyssä seminaarissa. Psykiatrian systemaattisesta korruptiosta kertoivat aihetta vuosia tutkineet psykologian professori Lisa Cosgrove ja tiedetoimittaja Robert Whitaker. Tilaisuuden järjesti Psykologien yhteistyöjärjestö Pyry.

Poimin alle muutamia nelituntisessa seminaarissa esitettyjä asioita. Tarkemmin aiheesta voi lukea Lisa Cosgroven ja Roberts Whitakerin erikseen ja yhdessä kirjoittamista monista julkaisuista, muun muassa vuonna 2015 julkaistusta kirjasta Psychiatry under the influence.

psychiatry-under-the-influence

Institutionaalinen korruptio tarkoittaa systemaattista hoitokäytäntöihin liittyvää vinoumaa, ei yksittäisen lääkärin tai tutkijan yksittäisiä sidoksia. Institutionaalisista linkeistä eri organisaatioiden ja ajattelutapojen välillä voi syntyä korruptoituneita käytäntöjä.

   Kyse ei ole siitä, että jokin asia on paha, vaan siitä että jokin asia voi olla vaarallista ja haitallista kansalaisille ja heidän terveydelleen, Lisa Cosgrave sanoi.

Tässä tapauksessa liiallinen psyykenlääkkeiden määrääminen ja niiden syönti voivat olla vaaraksi potilaille ja taloudellisesti haitallista sekä yhteiskunnalle että yksittäisille potilaille. Sairausluokitukset ja käypä hoito -suositukset voivat lisätä turhaa lääkkeiden syöntiä.

Yhdysvalloissa mielenterveyden sairaudet määritellään tautiluokituksessa, joka julkaistaan määrävuosin. Nykyisin käytössä on viides versio luokituksesta, DSM-5. Se on amerikkalainen psykiatrian raamattu, johon on vuosikymmenien aikana tullut runsaasti uusia sairauksia, joille sitten on kehitetty omia lääkkeitään. DSM-5 -työryhmän jäsenistä suurimmalla osalla on ollut taloudellisia siteitä lääketeollisuuteen. Tässä blogissa julkaistu kirjoitus psykiatrian kriisistä  sekä Robert Whitakerista ja pilleriparadoksista.

 Mikä tässä on ongelma? Lääkkeiden kliininen tutkimushan ei ole mahdollista ilman lääketeollisuuden tukea.

   Kliinisiä kokeita ei ohjaa tieteellinen kiinnostus, vaan liikevoitto, tutkija täräyttää.

   Psykiatriassa ei ole biologisia markkereita määrittämään masennusta, kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai skitsofreniaa eikä monia muitakaan mielen ”sairauksiksi” määriteltyjä tiloja. Sen vuoksi psykiatria on erityisen altis teollisuuden vaikutuksille. Kun mielen ”sairauksia” lisätään tautiluokitukseen, silloin on helppo lähteä kehittämään lääkettä ao. sairautta varten. Näin lääketeollisuus hyötyy siitä, että sairauksia tulee lisää. Ja siksi se tukee uusien sairauksien liittämistä tautiluokitukseen. Tautiluokista käytetään myös käypä hoito -suositusten laatimisessa.  

   USA:ssa psykiatrit ovat lääkäreiden alinta kastia ja sen vuoksi rahaa ja tutkimusmahdollisuuksia tarvitsevat lääkärit on helppo rekrytoida lääketeollisuuden projekteihin. Psykiatreilla on vahva taipumus kieltää oman alansa kätketty institutionaalinen korruptio.

Robert Whitaer valaisi esityksessään tautiluokitusten syntymisen historiaa ja laajalle levinnyttä uskomusta mielenterveyden ongelmien aivosairaus-luonteesta ja välittäjäaineiden roolista siinä. Ajattelutapa menee näin: Mielisairaudet ovat aivosairauksia, jotka johtuvat aivojen kemiallisista häiriöistä. Tähän on lääkkeitä ja nyt entistä tehokkaampia lääkkeitä.

   Kyseessä ovat siis sairaudet aivan samoin kuin on olemassa fyysisiäkin sairauksia.  Tätä mallia on menestyksellisesti markkinoitu Yhdysvalloissa ja se on viety koko maailmaan.    Kuitenkin neurokemiallinen teoria on kumottu jo 25 vuotta sitten, mutta se unohdettiin kertoa kansalle, Whitaer totesi.

serotoniini

Yllä oleva tekstidia on Whitakerin esitelmästä.  Yhdysvaltain psykiatriyhdistys on siis jo vuonna 1999 todennut, että välittäjäaineteoria (serotoniiniteoria) ei ole pätevä. Sitä verrataan tekstissä siihen, että väitettäisiin asperiinista seuraavaa: ”Jos kerran asperiini aiheuttaa ruuansulatuselimistössä verenvuotoa, niin päänsäryt johtuvat liian suuresta veren menetyksestä ja asperiinin  terapeuttinen vaikutus pitää sisällään verenvuodon.

Tosiasiassa voi olla niin, että esimerkiksi SSRI-lääkkeet itse asiassa sotkevat serotoniinisysteemiä ja tämän vuoksi voivat aiheuttaa mielen ongelmia, Whitaer sanoi.

Hänen mukaansa psykiatria onkin pahassa kriisissä. Mielen tilojen ja aivotilojen välisiä yhteyksiä on tutkittu runsaasti neurokuvantamisen ja kemiallisten aivoreaktioiden avulla, mutta mikään niistä ei ole mukana DSM-5:ssa. Tutkimukset eivät osoita syy-seuraus -suhdetta aivotilojen vaikutuksesta sairauteen. Kuitenkin virheelliset biologiset selityksen elävät yhä.

Yleisesti todetaankin nykyään, että ei tiedetä miksi psyykenlääkkeet joskus toimivat. Kuitenkin niitä edelleen markkinoidaan aivokemiateorialla.

serotoniini-2
Tässä väitetään, että ”kemiallinen epätasapaino” -väite on urbaani legenda.

Lisa Cosgrove esittikin, että lääkärin pitäisi olla vaatimaton ja kertoa potilaalle suoraan, että emme tiedä vaikuttaako lääke (esimerkiksi masennuslääke) ja että jos ja kun se joskus vaikuttaa, emme tiedä, miksi se vaikutta. 

-Joillekin potilaille esimerkiksi masennuslääkkeistä todella on hyötyä, mutta syy tutkimusten mukaan ei ole aivofysiologinen, muistuttaa Lisa Cosgrove. Plasebo vaikuttaa monesti yhtä hyvin, hän totesi.

Potilas tarvitsee tietoa kaikista, myös lääkkeettömistä vaihtoehdoista, kuten kehomielihoidoista, erilaisista tukiryhmistä ja erilaisista psykoterapioista, jotta hän itse voi päättää, mitä hoitoa haluaa.  Hyvä psykiatri on hyvä konsultti asiakkaalleen eli potilaalle.

Löydänkö Bushmannin sisältäni?

Benin, osa 7.

”Mitä teemme bushamanneille ulkoisessa maailmassa, teemme itsellemme sisäisesti.”

Majapaikassani Villa Karossa, Grand Popossa (Benin, Afrikka) on pieni kirjasto, johon stipendiaatit ovat jättäneet tuomiaan kirjoja.  Löysin Uhkaretken tuntemattomaan.

Villa Karon kirjastoSe on Laurens van der Postin (1906-1996) vuonna 1953 suomeksi julkaistu  matkaseikkailujen tarina ja samalla kertomus yhden ihmisen arvomaailman muutoksesta ja henkisestä kasvusta. Sielullinen täyskäännös miehen elämässä seurasi hänen kokemistaan ulkoisista koettelemuksista sekä rohkeasta tutustumisesta omaan sisäiseen maailmaansa.

Kirjailija vertaa eräässä haastattelussaan spontaania, vaistonvaraista ja intuitiivista puolta itsessämme bushmanneihin, Etelä-Afrikan yhteen uhanalaiseen alkuperäiskansaan ja sen luonnonmukaiseen elämäntapaan. Rationaalinen puolemme on Laurensin ajattelussa eurooppalaisuutta.

Tähän ”bushmanniuteen”  Laurens viittaa myös kirjassaan Uhkaretki tuntemattomaan. Mitä ilmeisimmin hän on tutustunut C.G. Jungin psykologiaan.

Etelä-Afrikassa varhaisvuotensa viettäneen kirjailijan perheessä oli lastenhoitajana  sympaattinen bushmanninainen.  Hän ja koko kasvuympäristö ruokkivat lapsen luontosuhdetta sekä mielikuvitusta. Pojasta kasvoi eurooppalainen afrikkalaisin maustein.

Kirjassaan Laurens kuvaa lapsuuden ja nuoruuden Afrikan tunnelmiaan,  aikuisiän rankkoja kokemuksia japanilaisten vankileirillä toisen maailmansodan aikana sekä 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa  tekemiään Afrikan matkoja.

Kaltaistemme joukossa

Kirjan ydinsanoma ihmisenä elämisestä kaltaistemme joukossa on ajankohtainen edelleenkin, yli 60 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen.

Laurens ”havahtui” japanilaisten vankileirillä Jaavalla.  Parin vuoden aikana ehti tapahtua paljon.  Hän kertoo karmaisevasti järkyttävästä teloitusnäytelmästä, joka järisytti hänen maailmansa.  Vangit vietiin kentälle, jossa he joutuivat seuraamaan raakaa vankitoverin murhaa (josta en halua kertoa tässä yksityiskohtia).  Laurens  oli malarian heikentämässä kunnossa. Mutta kun hänen vierellään seissyt mies joutui shokkitilaan kolkkoa näytelmää katsoessaan, hän sai jostakin voimaa ottaa tämä syliinsä ja pitää häntä jaloillaan. Japanilaiset vartijat olisivat vieneet maahan kaatuneen vangin ”jonnekin”.

Tuona kauhun hetkenä Laurens tunsi syvää ja pyyteetöntä läheisyyttä. Pitäessään pystyssä pyörtymäisillään olevaa kohtalotoveriaan, hän teki elämänsä ratkaisun.  Jos hän selviäisi hengissä leiriltä, hän ei enää eläisi itsekästä oman uran ja oman edun elämää. Hän pyrkisi toiminnallaan ja työllään luomaan yhteisyyttä ja läheisyyttä ihmisten välille ja auttamaan muita.

Kun sotavangit teloitusesityksen päätyttyä palasivat tyrmään, aluksi he iloitsivat oman henkensä säilymisestä.  Sitten tietoisuuden valtasi ajatus, että seuraavia uhreja olisivat juuri he.  Synkkämielisyys, ahdistus ja pelko laskeutuivat vakilaan. Yhtäkkiä Laurens tunsi, että hänen täytyi jotenkin auttaa tässä ahdingossa.

Paviaanit ja leijonat  avuksi

Hän alkoi puhua Afrikan luonnosta ja eläimistä, metsistä, tasangoista ja jylhistä, vapaista vuorista. Hän puhui ja puhui. Ja sai tuntikausia afrikkalaistarinoita kerrottuaan tunnelman rauhoittumaan. Iltapäivän teurastusnäytelmän nostamat tuomiopäivän merkit haihtuivat  hitaasti.

Laurensin Afrikan poikavuosien nyt uudelleen syntyneet näyt paviaanien, elefanttien, sarvikuonojen ja leijonien seikkailuista auttoivat. Ne toivat pikku hiljaa tyyneyttä takaisin.

Pen9 paviaani edestä päin pakattuSilloin hän oivalsi, kuinka syvä ja elämää vahvistava Afrikka bushmanneineen hänen veressään oli. Se muistutti kaikkien ihmisten samankaltaisuudesta.  Ja kaiken elävän yhteenkuulumisesta.

Muistot palaavat

Laurens vapautui sotavankeudesta. Seitsemän vuotta myöhemmin hän matkusti Afrikkaan, tällä kertaa töihin Englannin viranomaisten  pestamaana.  Sodan kauhut olivat jääneet taakse ja elämä alkoi rakentua uudelleen.

Upeissa itäisen Afrikan maisemissa työryhmänsä kanssa vaeltaessaan hän tunsi itsensä kuitenkin käsittämättömän masentuneeksi. Mitään ulkoista syytä ei pitänyt olla. Mikä oikein kiikasti?

Hän oli kiipeämässä Itä-Afrikassa Njassa-järven lähellä olevalle vuorelle.  Huipulle päästyään hän totesi, että oli sunnuntai. Yhtäkkiä hän muisti, mikä merkkipäivä, mikä vuosipäivä se oli. ”Minusta tuntui kuin olisivat muistojen aitan valtavat pariovet lennähtäneet selälleen ja masentumiseni vyöryi kirkkaaseen auringonvaloon”.

Hän oli unohtanut vankivuosina kokemansa.

Se onkin yleistä, kun ihminen kohtaa sietämättömiä asioita. Unohdus tulee apuun. Mieli sulkee pahan ulkopuolelleen.

Nyt Laurensin tajuntaan nousivat sodan jälkeen mielestä kadonneet Jaavan karmaisevat muistot. Hän kirjoittaa:

”Mutta sisimmässämme on jokin,  joka ei unohda niin helposti, sydämellämme ja syvimmällä minuudellamme on oma tahtonsa ja omat tiensä, ja on olemassa vuosipäivä, jotka ne haluavat muistaa olipa tietoinen suhtautumisemme mikä tahansa.”

Muistaminen toi kauhun ja pelon tunteet pinnalle. Se oli raskasta uudelleen muistamista. Mutta sen jälkeen alkoi virrata niin syvän onnen ja helpotuksen tunteita, että kyyneleet tulvivat Laurensin poskille keskellä afrikkalaista vuoristomaisemaa. Vuoren kupeessa hän tunsi yhteisyyttä Afrikan luontoon, omaan historiaansa ja kaikkiin ihmisiin.

Hän oivalsi, että kaikissa armeijoissa ja muissa väkivaltakoneistoissa ihmiset pakotetaan sivuuttamaan todellisuus eli se, että elämme kaikki tällä maapallolla ihmisinä kaltaistemme joukossa.

Kun tuo kaltaisuus sivuutetaan, syntyy ”ulkopuolisia, vieraita ja vihollisia”.

Mikä tahansa väkivaltakoneisto toimii aina vailla yhteyttä ihmisyyteen. Japanilaiset teloittajat eivät tienneet, mitä he tekivät. He tosin luulivat tietävänsä. He luulivat tekevänsä oikein kuvitellen täyttävänsä velvollisuuttaan jalosti, mutta todellisuudessa tekivät väärin.  Laurensin mielestä heidän tietonsa itsestään ja elämästä oli harhainen.

Harha syntyy juuri itsemme riittämättömästä tajuamisesta.  Se syntyy olemuksemme yhden osan – laskelmoivan  ja arvioivan rationaalisuuden – korottamisesta ihmisyyden kokonaisuuden yläpuolelle.

Tätähän tapahtuu nykyisinkin kaikkialla, kuten politiikassa, bisneksessä ja tekniikkauskossa.

Ylipäänsä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että jokaisessa meissä on sekä pimeä että valoisa puoli, tiedostamaton ja tietoinen, tuska ja onni vierekkäin.

Sodat, väkivalta ja ”vääränlaisten” ihmisten hyljeksintä liittyy Laurensin kirjassa juuri siihen, että hallitsemattoman bushmanninsa kieltäminen johtaa helposti rikan näkemiseen toisen silmässä, vaikka omassa silmässä olisi malka.

Kieltäminen voi johtaa myös turhaan itsensä mitätöintiin, ja tämän seurauksena siihen, että ihminen ei enää ohjaakaan itse omaa elämäänsä, vaan sitä ohjaa jokin muu, kuten lakkaamaton ulkoisen hyväksynnän etsintä tai virheellinen luulo omasta ”vääränlaisuudesta”.

Siksi ymmärtämisen, myötätunnon ja sopusoinnun työ on aloitettava itsestä.

Pojat kanootissa.

Pojat kanootissa.

Kärsimys ja rohkeus muutosagentteina

Kaksi asiaa – kärsimyksen kokemus (eri syistä eri ihmisillä)  ja rohkeus katsoa rehellisesti itseään ovat monesti tienviittoja, jotka johdattavat totutuilta ja turvallisilta poluilta etsimään uutta,  eheämpää ja syvempää maailmankuvaa sekä uuta, toisenlaista tietä omalle elämälle.

Henkistä muutosta edeltää monesti juuri yksilöllinen sielun kärsimys. Parhaassa tapauksessa sitä seuraa vapauttava oivallus, kuten kävi Laurensille.

Ylipäänsä, tärkeimpiin elämää ja ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin on etsittävä  vastauksia muualta kuin rationaalisuudella kuorrutetusta materian ja ”objektiivisen” tiedon maailmasta.

Tämä ei ole tiedon tai tieteen vastaisuutta.  Päinvastoin,  se on halua ymmärtää tiede yhtenä elämän osa-alueena pyrkimykseksi aitoon totuuden etsintään ja uuden, selittämättömän  tutkimiseen. Tällainen tiede ei tyydy vain määrälliseen ja vertailevaan mittaamiseen, vaan se soveltaa etsinnässään erilaisia ”tietämisen” lajeja ja monenlaisia teorioita ja tutkimusmetodeja.

Tuuli ja Grand Popon rytmisoittajat.

Tuuli ja Grand Popon rytmisoittajat.

Tämä ei myöskään ole kärsimyksen idealisointia (”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”). Päinvastoin, se on ymmärrystä siitä, että jokaisella meillä on omat ja hyvin erilaiset taakkamme. Ihan jokaisella.  Jokainen myös luo niistä oman tulkintansa, oman kertomuksensa. Näin luomme oman elämämme musiikkia aina uudestaan ja uudestaan. Sävellämme ikiomaa sinfoniaamme!

Hienoa, että sinun, minun ja meidän kertomuksemme auttavat tajuamaan omaa sisäistä bushmanniamme. Uskon, että näin käy, jos uskallamme kohdata haavoittuvuutemme ja omat demonimme ja ryhdymme antamaan anteeksi niin itsellemme kuin niillekin, joiden ajattelemme meitä loukanneen.

Villa Karo.

Villa Karo.

En tiedä, löydänkö bushmannini  tällä matkalla. Mutta sen tiedän, että Beninin viikot tulevat vaikuttamaan elämääni.

Kaikki täällä on niin erilaista.

Kirja

Laurens van der Post. Uhkaretki tuntemattomaan. Gummers. Jyväskylä 1953. Alkuteos Venture to the interior.1951.

Lisko Villa Karon pihapuussa.

Lisko Villa Karon pihapuussa.

Napakkaa tietoa masennuksesta

Kalatiira.

Kalatiira.

Yleisen edun kannalta saattoi olla siunaus, että psykologi Aku Kopakkala sai viime kesänä potkut. Voi olla, että hän ei olisi kirjoittanut vastikään julkaistua kirjaansa, jos olisi jatkanut toimessaan terveydenhuoltoyritys Mehiläisessä. Hän oli yhtiön psykoterapiapalveluiden johtaja.

Masennus – suuri serotoniinihuijaus kertoo seikkaperäisesti, mistä masennuksessa on kysymys. Se ei ole aivosairaus eli serotoniinin vajauksesta johtuva tauti, jonka paras hoitotapa on masennuslääkkeiden syönti. Masennus ei sijaitse aivoissa, vaan se on paljon monivivahteisempi ongelma.

Tämän Kopakkala toi esiin noin vuosi sitten Yle TV 1:n MOT-ohjelmassa, jossa hän kertoi tosiasioita masennuslääketutkimuksista. Se oli liika Mehiläisen johdolle, joka irtisanoi Kopakkalan kesäkuussa 2014.

Ja nyt me saamme luettavaksemme kunnollisen, tutkimuksiin nojaavan tietopaketin masennuksesta ja sen hoidosta.

Kirjassaan Kopakkala toteaa, että onnistuakseen hoidon on oltava potilaslähtöistä, ei lääkevetoista. Hän kertoo monista ei-lääkkeellisistä hoitotavoista, muun muassa liikunnan, ravitsemuksen ja valon merkityksestä, parantavasta kirjoittamisesta, mindfulness-meditaatiosta ja vertaistuesta.

Kirjoittaja haluaisi, että masentunutta hoidettaisiin niin, että hän voisi itseohjautua ja onnellistua. Itseohjautuvuuteen kuuluu kolme perusasiaa: omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys.

Omaehtoisuus on sitä, että ihminen ei ole ulkoa ohjattu, vaan motivaatio asioiden tekemiseen lähtee yksilön sisältä. Kyvykkyydellä viitataan kokemukseen taitavuudesta erilaisissa elämäntilanteissa. Jokainen osaa jotakin aika hyvin. Yhteisöllisinä olentoina hyvinvointimme kytkeytyy meitä ympäröiviin ihmisiin. Kun kuulumme kannustavaan ja turvalliseen yhteisöön, olemme parhaimmillamme.

Hyvissä hoitotavoissa tieto, päätäntävalta ja vastuu ovat mahdollisimman paljon masentuneella itsellään. Niiden avulla ihminen itse saavuttaa lopulta pitävän otteen itseohjautuvasta elämästä”. Aku Kopakkala päättää kirjansa Goethen lausumaan. Tämä totesi joskus itselleen napakasti: ”Etten vain eläisi elämääni vaan myös loisin sitä.”

Tässäpä ohjetta meille kaikille.

Kirja

Kopakkala Aku. Masennus. Suuri serotoniinihuijaus. Basam Books 2015.

Retroterapiaa – voiko muistojaan päivittää?

KrookusTarvitsen neuroplastisuutta, että aivoni oppisivat reagoimaan uudella tavalla. Kun niille annetaan systemaattisesti uudenlaisia signaaleja, ne muuttuvat. Puhutaan vanhasta pois oppimisesta, luutuneiden kokemis- ja ajattelutapojen muuttamisesta vastaaman paremmin tämänhetkistä tilannetta.

Kuvitellaan, että minulla on ollut tosi kurja lapsuus. Sain osakseni laiminlyöntiä sen sijaan että olisin saanut myötätuntoa ja rakkautta. Oletetaan, että olin oppinut jo varhain, että oikeastaan en saisi olla olemassa, että olen ylimääräinen ja kaikkien tiellä.

Koska olen edelleen olemassa ja aivoni ovat jo varhain oppineet, että olen turha, niin kaikesta kokemastani johtuen tunnen aikuisenakin itseni mitättömäksi ja huonoksi. Pelkään koko ajan, että teen asioita väärin ja että en riitä omana itsenäni.

Tällaisesta ”minästä” tulee sulkeutunut, torjuva ja pelkäävä. Joskus aggressiivinenkin. Maailma näyttäytyy vihamielisenä ja uhkaavana, samanlaisena kuin lapsuuden elämismaisemakin on ollut. Tälle ”minälle” tavallisessa arjessa selviytyminen ei ole helppoa, tai ei ainakaan yhtä helppoa kuin seesteisen lapsuuden viettäneellä. Ympäristö ja olosuhteet kun vaikuttavat yksityiseen ihmiseen, jopa solutasolla hänen DNAhansa.  Lapsuuteni on tehnyt minusta onnettoman!

Historianiko siis määrittää nykyisyyteni? Riippuuko onnellisuuteni taustastani (huono lapsuus – onneton aikuisuus, hyvä lapsuus – onnellinen aikuisuus)? Riippuu, mutta ei kokonaan. Onneksi.

Karmean lapsuuden kokenut joutuu kyllä tekemään huomattavasti enemmän töitä itsensä kanssa kuin rakkaudessa kylpenyt. Mutta hänkin voi päästä ja päästää irti vanhoista mielen malleista. Itseään voi auttaa ja muuttaa vanhoja kokemistapoja. Mutta yksin ei pärjää kukaan. Jokainen tarvitsee joskus muiden apua. Sitä tuovat psykoterapeutit, vertaisryhmät, erilaiset itse toteutetut mielen harjoitukset. Itse pitää kuitenkin  aidosti haluta muutosta.  Ei se tupsahda kuin Manulle illallinen.

Henkilökohtainen muutosprosessi vaihtaa vanhan aivonauhurin kelan uudeksi. Se ohjelmoi sen digiaikaan. Ajatusmallit ja asenteet muuttuvat. Ne muuttavat sitä lapsuuden suru-DNAtakin iloisemmaksi. Elämä muuttuu, vaikka ulkonaisesti mikään ei näyttäisi muuttuvankaan. Pikku hiljaa sisäinen muutos näkyy ulkoisessa elämässäkin.

Tällaisia mietin luettuani Katri Tapolan kirjan Härkätaistelija. Se kuvaa yhden henkilön ja perheen raskaita masennuksen vuosia, joista viimein päästään selville vesille. Sitä ennen elämä on kuin pitkä käytävä, joka on  aina harmaa ja ”matosta on värit poissa”.  Lukiessa välillä ahdisti, suututti ja suretti ja väsytti. Otti voimille. Siellä oli välähdyksiä omista tunnetiloista, joita ei nyt niin mielellään olisi halunnut tähän lähelle. Mutta toisaalta, kuten koskettava taide yleensä, kirja myös puhdisti, vei jonkinlaisen katharsiksen kautta valoisuuteen.

Kirjailija peilaa aikuisen tunnejäykkyyttä lapsuuden kokemusten valossa ja luo tuokiokuvien avulla masentuneen  mielenmaisemasta osuvia välähdyksiä, jotka heijastavat lukittua, sanatonta tuskaa, ahdistusta ja epätoivoa. Sanoilla Katri Tapola ilmaisee vaikeasti sanottavaa.

Puoleen väliin kirjaa päästyäni tosin ajattelin, että eihän tästä mitään tulee. Tällaista sotkua ja ikäviä juttuja vaan. Jatkoin kuitenkin lukemista.

Loputulta helpottaa ja jotakin pyyhkiytyy pois. ”Valo siirtyi häneen, hän kuulsi läpi. Häntä kannateltiin jostain syvältä ja kaukaa. Häntä pidettiin sylissä ja hänelle hymyiltiin, sillä hän oli vasta syntynyt. Hän oli syntynyt pimeästä valoon eikä valo muuttunut häikäisyksi.” (s. 229).

Myös tämä lause loppusivuilla sykähdytti ”Painavat tarinat sanellaan jostain muualta, kevyet kirjoitetaan ihan itse.” Kirjan viimeiset kaksi lausetta kertovat paljon. ”On aika sulkea kirja ja avata elämä. Nähdä miten tajuttoman kaunis se on.

Alan tajuta, että minulla ei ole vain yhtä elämäntarinaa. Tarinoita on monta. Voin sanella niitä ihan itse. On ollut hyviä ja vähemmän hyviä hetkiä – tuskaa, mutta myös onnen tuokioita. Niistä kehkeytyy kertomuksia, jotka ovat minulle tosia ja ne vaikuttavat nykyisyyteeni.

Itse asiassa se, jota kutsun ”minäksi” koostuu kaikista menneisyyteni, nykyisyyteni ja tulevaisuuteni tarinoista. Muodostun siis todellisista historiallisista tapahtumista sekä tulkinnoista, jotka näistä kehittelen. ”Minuun” kuuluvat myös nykyinen ajatteluni ja toimintani.” Minää” on päässäni luonnostelema tulevaisuutenikin. Sen  voin kuvitella 1) loistavaksi, 2) hyväksi, 3) ”kai se jotenkin menee” tai 4) ”ei voi kurjempaa tulla”.

Menneisyyttänikin voin retroterapoida luomalla parempia historiallisia kertomuksia itsestäni. Tarkastelen itseäni retrospektiivisesti – taaksepäin peilaten ja sanelen tarinoita – erilaisia kuin ne mihin olen pienestä pitäen uskonut. Kaivan mielikuvistani esiin parhaita hetkiä, olivat ne kuinka pieniä tahansa. Niitä sitten paisuttelen.

Kyse on vähän kuin plasebohoidosta. Lääketietellisessä tutkimuksessa plasebo, jota nimitetään myös lumeeksi, hoivavaikutukseksi tai tunnelmaefektiksi, pidetään tutkimustuloksia sotkevana, paranemisen kannalta tehottomana juttuna. Käytännön hoitotyössä se on kuitenkin koko ajan läsnä. On arvioitu, että noin kolmannes kaikesta terveydenhuollon tarjoaman hoidon vaikutuksesta onkin plaseboa.

Kevyet tarinani ovat plasebomaista itsehoitoa, joka muuttaa ajattelumallejani. Varsinkin jos itse uskon tähän.

Elämäni fakta-aineiston pohjalta voin nähdä lapsuudessani ruusunpunaistakin. Ah, kuinka ihanaa minulla on ollut. Siksi minusta tulee onnenpekka!  Saman fakta-aineiston perusteella, valikoimalla mihin kiinnitän huomioni, voin tulkita itseni uhriksi. Kaikki menee nyt ja jatkossakin huonosti, koska en saanut sellaista historiaa kuin olisin ansainnut. Tai voin tänään julistautua onnenpekaksi ja huomenna uhriksi. Näin muuten usein teenkin.

Minulla on vapaus uskoa hyvään tai huonoon. Voin kuvitella ihan mitä tahansa. Voin mielikuvissani luoda elämäni uudestaan – paremmaksi, ehyemmäksi, täydemmäksi. Voin turvautua plaseboon. Voin huijata itseäni rajattomasti. Näin usein teenkin.

Olen ymmällä. Mikä minussa on totta. Onnenpekka, uhri vai huijari? Tietääkö joku sen? Tiedänkö itsekään?

Nyt ei järki enää riitä ymmärtämään.

Jään kuulostelemaan sydäntäni, josko sillä olisi jotakin sanottavaa tästä asiasta.

Sieltä kuuluu hiljainen pihahdus. ”Olet niitä kaikkia! Olet rakastettu!”

Kiitoksia, sydämeni laulu!

Jos ei rakkaus pääse asumaan ihmisessä, missä se sitten voi asua? (s. 223).

Kirja

Katri Tapola. Härkätaistelija. Teos. Juva 2015.