Tarvitsen neuroplastisuutta, että aivoni oppisivat reagoimaan uudella tavalla. Kun niille annetaan systemaattisesti uudenlaisia signaaleja, ne muuttuvat. Puhutaan vanhasta pois oppimisesta, luutuneiden kokemis- ja ajattelutapojen muuttamisesta vastaaman paremmin tämänhetkistä tilannetta.
Kuvitellaan, että minulla on ollut tosi kurja lapsuus. Sain osakseni laiminlyöntiä sen sijaan että olisin saanut myötätuntoa ja rakkautta. Oletetaan, että olin oppinut jo varhain, että oikeastaan en saisi olla olemassa, että olen ylimääräinen ja kaikkien tiellä.
Koska olen edelleen olemassa ja aivoni ovat jo varhain oppineet, että olen turha, niin kaikesta kokemastani johtuen tunnen aikuisenakin itseni mitättömäksi ja huonoksi. Pelkään koko ajan, että teen asioita väärin ja että en riitä omana itsenäni.
Tällaisesta ”minästä” tulee sulkeutunut, torjuva ja pelkäävä. Joskus aggressiivinenkin. Maailma näyttäytyy vihamielisenä ja uhkaavana, samanlaisena kuin lapsuuden elämismaisemakin on ollut. Tälle ”minälle” tavallisessa arjessa selviytyminen ei ole helppoa, tai ei ainakaan yhtä helppoa kuin seesteisen lapsuuden viettäneellä. Ympäristö ja olosuhteet kun vaikuttavat yksityiseen ihmiseen, jopa solutasolla hänen DNAhansa. Lapsuuteni on tehnyt minusta onnettoman!
Historianiko siis määrittää nykyisyyteni? Riippuuko onnellisuuteni taustastani (huono lapsuus – onneton aikuisuus, hyvä lapsuus – onnellinen aikuisuus)? Riippuu, mutta ei kokonaan. Onneksi.
Karmean lapsuuden kokenut joutuu kyllä tekemään huomattavasti enemmän töitä itsensä kanssa kuin rakkaudessa kylpenyt. Mutta hänkin voi päästä ja päästää irti vanhoista mielen malleista. Itseään voi auttaa ja muuttaa vanhoja kokemistapoja. Mutta yksin ei pärjää kukaan. Jokainen tarvitsee joskus muiden apua. Sitä tuovat psykoterapeutit, vertaisryhmät, erilaiset itse toteutetut mielen harjoitukset. Itse pitää kuitenkin aidosti haluta muutosta. Ei se tupsahda kuin Manulle illallinen.
Henkilökohtainen muutosprosessi vaihtaa vanhan aivonauhurin kelan uudeksi. Se ohjelmoi sen digiaikaan. Ajatusmallit ja asenteet muuttuvat. Ne muuttavat sitä lapsuuden suru-DNAtakin iloisemmaksi. Elämä muuttuu, vaikka ulkonaisesti mikään ei näyttäisi muuttuvankaan. Pikku hiljaa sisäinen muutos näkyy ulkoisessa elämässäkin.
Tällaisia mietin luettuani Katri Tapolan kirjan Härkätaistelija. Se kuvaa yhden henkilön ja perheen raskaita masennuksen vuosia, joista viimein päästään selville vesille. Sitä ennen elämä on kuin pitkä käytävä, joka on aina harmaa ja “matosta on värit poissa”. Lukiessa välillä ahdisti, suututti ja suretti ja väsytti. Otti voimille. Siellä oli välähdyksiä omista tunnetiloista, joita ei nyt niin mielellään olisi halunnut tähän lähelle. Mutta toisaalta, kuten koskettava taide yleensä, kirja myös puhdisti, vei jonkinlaisen katharsiksen kautta valoisuuteen.
Kirjailija peilaa aikuisen tunnejäykkyyttä lapsuuden kokemusten valossa ja luo tuokiokuvien avulla masentuneen mielenmaisemasta osuvia välähdyksiä, jotka heijastavat lukittua, sanatonta tuskaa, ahdistusta ja epätoivoa. Sanoilla Katri Tapola ilmaisee vaikeasti sanottavaa.
Puoleen väliin kirjaa päästyäni tosin ajattelin, että eihän tästä mitään tulee. Tällaista sotkua ja ikäviä juttuja vaan. Jatkoin kuitenkin lukemista.
Loputulta helpottaa ja jotakin pyyhkiytyy pois. “Valo siirtyi häneen, hän kuulsi läpi. Häntä kannateltiin jostain syvältä ja kaukaa. Häntä pidettiin sylissä ja hänelle hymyiltiin, sillä hän oli vasta syntynyt. Hän oli syntynyt pimeästä valoon eikä valo muuttunut häikäisyksi.” (s. 229).
Myös tämä lause loppusivuilla sykähdytti “Painavat tarinat sanellaan jostain muualta, kevyet kirjoitetaan ihan itse.” Kirjan viimeiset kaksi lausetta kertovat paljon. “On aika sulkea kirja ja avata elämä. Nähdä miten tajuttoman kaunis se on.
Alan tajuta, että minulla ei ole vain yhtä elämäntarinaa. Tarinoita on monta. Voin sanella niitä ihan itse. On ollut hyviä ja vähemmän hyviä hetkiä – tuskaa, mutta myös onnen tuokioita. Niistä kehkeytyy kertomuksia, jotka ovat minulle tosia ja ne vaikuttavat nykyisyyteeni.
Itse asiassa se, jota kutsun “minäksi” koostuu kaikista menneisyyteni, nykyisyyteni ja tulevaisuuteni tarinoista. Muodostun siis todellisista historiallisista tapahtumista sekä tulkinnoista, jotka näistä kehittelen. ”Minuun” kuuluvat myös nykyinen ajatteluni ja toimintani.” Minää” on päässäni luonnostelema tulevaisuutenikin. Sen voin kuvitella 1) loistavaksi, 2) hyväksi, 3) “kai se jotenkin menee” tai 4) “ei voi kurjempaa tulla”.
Menneisyyttänikin voin retroterapoida luomalla parempia historiallisia kertomuksia itsestäni. Tarkastelen itseäni retrospektiivisesti – taaksepäin peilaten ja sanelen tarinoita – erilaisia kuin ne mihin olen pienestä pitäen uskonut. Kaivan mielikuvistani esiin parhaita hetkiä, olivat ne kuinka pieniä tahansa. Niitä sitten paisuttelen.
Kyse on vähän kuin plasebohoidosta. Lääketietellisessä tutkimuksessa plasebo, jota nimitetään myös lumeeksi, hoivavaikutukseksi tai tunnelmaefektiksi, pidetään tutkimustuloksia sotkevana, paranemisen kannalta tehottomana juttuna. Käytännön hoitotyössä se on kuitenkin koko ajan läsnä. On arvioitu, että noin kolmannes kaikesta terveydenhuollon tarjoaman hoidon vaikutuksesta onkin plaseboa.
Kevyet tarinani ovat plasebomaista itsehoitoa, joka muuttaa ajattelumallejani. Varsinkin jos itse uskon tähän.
Elämäni fakta-aineiston pohjalta voin nähdä lapsuudessani ruusunpunaistakin. Ah, kuinka ihanaa minulla on ollut. Siksi minusta tulee onnenpekka! Saman fakta-aineiston perusteella, valikoimalla mihin kiinnitän huomioni, voin tulkita itseni uhriksi. Kaikki menee nyt ja jatkossakin huonosti, koska en saanut sellaista historiaa kuin olisin ansainnut. Tai voin tänään julistautua onnenpekaksi ja huomenna uhriksi. Näin muuten usein teenkin.
Minulla on vapaus uskoa hyvään tai huonoon. Voin kuvitella ihan mitä tahansa. Voin mielikuvissani luoda elämäni uudestaan – paremmaksi, ehyemmäksi, täydemmäksi. Voin turvautua plaseboon. Voin huijata itseäni rajattomasti. Näin usein teenkin.
Olen ymmällä. Mikä minussa on totta. Onnenpekka, uhri vai huijari? Tietääkö joku sen? Tiedänkö itsekään?
Nyt ei järki enää riitä ymmärtämään.
Jään kuulostelemaan sydäntäni, josko sillä olisi jotakin sanottavaa tästä asiasta.
Sieltä kuuluu hiljainen pihahdus. “Olet niitä kaikkia! Olet rakastettu!”
Kiitoksia, sydämeni laulu!
Jos ei rakkaus pääse asumaan ihmisessä, missä se sitten voi asua? (s. 223).
Kirja
Katri Tapola. Härkätaistelija. Teos. Juva 2015.