Liikaa lääketiedettä -symposiumissa 1. päivä

”Liian paljon lääketiedettä, liian vähän aikaa.” Näillä sanoilla kommentoi muuan osallistuja ”Too much medicine” -symposiumin teemaa. Potilaita mitataan, testataan, terveystarkastetaan ja hoidetaan lääkkeillä ja leikkauksilla, mutta ihmisen kohtaamiseen ei ole kunnolla aikaa.

”Liiallinen lääketiede” tarkoittaa sitä, että lääketieteellisiä toimenpiteitä tehdään turhaan tai ne ovat jopa vaarallisia ja samalla tulevat yhteiskunnalle ja kansalaisille kalliiksi. Aihe  on viime vuosiin saakka ollut  vaiettu, ehkä jopa tabu julkisessa keskustelussa. Ortopedian ja traumatologian professori Teppo Järvinen ja  ryhmä aktiivisia tutkijoita on sitkeästi ja vuosikausia tuonut julki liiallisen lääkkeiden käytön ja ylidiagnostiikan ongelmia. Nyt niistä keskustellaan avoimessa tutkijoiden ja lääkäreiden tapaamisessa.

Ensimmäisenä symposiumpäivänä puhuttiin paljon lääketiedettä koskevasta journalismista ja median roolista liiallisen lääketieteen tukijana. Gary Schwitzer, apulaisprofessori  Minnesotan yliopiston kansanterveystieteen yksiköstä, School of Public Health, valaisi esityksessään, kuinka tiedotusvälineet tukevat toiminnallaan lääkefirmojen ja lääkelaitemarkkinoijien mainosviestejä. Toimittajat, monesti ymmärtämättään, tukevat ”too much medicine”- ilmiötä, koska ne tahot, joille on edullista, että ihmisiä mahdollisimman paljon mitataan, kuvataan,  lääkitään ja leikataan, ovat myös aktiivisia median suuntaan. Mukana tässä voi olla  osa lääkäreiden ammattikuntaakin sekä koulutus- ja tutkimuslaitoksia. Ilmapiiri voi muuttua sellaiseksi, että liiallisen lääketieteen  turhuudesta tai haitallisuudesta ei ole suotavaa puhua.

Yle haastatteli tänään 15.8. 2018 professori Teppo Järvistä Yle aamu.

Gary Schwitzer muistutti, että  valeuutiset ovat aivan eri asia kuin  vinoutunut journalismi. Valeuutisten tehtävä on levittää väärää tietoa, mutta vinossa journalismissa  on kyse siitä, että toimittajat uskovat kertovansa totuudellisesti vaikkapa jostakin lääkeuutuudesta, mutta eivät  ymmärrä levittävänsä tietoa, joka on vääristynyttä ja tarkoitushakuista, ja jossa saattaa olla totuutta vain siteeksi. Kun lisäksi tutkimusinstituutiot, valtionhallinto ja yliopistot ja oppilaitokset jakavat samansuuntaisen ”lisää lääketiedettä” – ajattelutavan, niin väestökin alkaa uskoa, että mitä enemmän lääkitään, sen parempi. Gary Schwitzer esitteli yllä olevan kuvan selväntämään tätä prosessia. Vasemmassa alakulmassa seisovat kansalaiset vastaanottamassa liikalääketieteellisiä uutisia.

Mitä liika lääketiede ei ole?

Liika lääketiede ei tarkoita, että Suomessa olisi liikaa hoitoa ja hoivaa. Päinvastoin. Niitä on liian vähän. Ei se tarkoita myöskään, että ylipäänsä lääketiedettä olisi liikaa, vaan sitä, että joillakin tietyillä lääketieteen, teknologian ja lääketeollisuuden aloilla ikään kuin ”mopo on karannut käsistä” ja on alettu uskoa että ”enemmän on aina parempi”. Tätä on syytä arvioida ja keskustella siitä julkisesti, koska aihe koskettaa veronmaksajina ja palvelujen käyttäjinä kaikkia kansalaisia.

Terveydenhuollossa resursseja pitäisikin kohdistaa niin, että ihmiskeskeisyys on ensisijainen arvo ja teknologia, lääkkeet ja lääketiede palvelevat tätä tarkoitusta. Esimerkiksi vanhusten kotihoitoa ja hoivaa ei voi kohentaa lisäämällä  lääketiedettä,  lääkkeitä ja robotteja, vaan varmistamalla, että kaikille tarvitseville on tarjolla toimenpiteiden ohella  ihmisen läsnäoloa, ihmisen hoivaa. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että resursseja yhteiskunnassa jaetaan arvojen perusteella.

Too much medicine -sivuilla on paljon kiinnostavaa aineistoa, myös suomeksi.

Julkaisen alla muutaman kuvan, jotka otin journalismin tutkijan, Alan Casselsin kiinnostavasta esityksestä. Se käsitteli journalismin haasteita lääketieteellisen ylidiagnosoinnin vähentämiseksi (Kuva 1) ja  kansalaisten, tavallisten ihmisten tiedon lisäämistä ylidiagnostiikasta ja ylilääkityksestä.

Kuva 1.
Alan Cassels käytti minulle aivan uutta termiä (yllä) ”disease mongering” (olisikohan se suomeksi ”sairauksienlietsonta”?)

Kuva 2.

Esimerkkejä ”markinoiden luomista”, ylidiagnostiikkaa kuvaavista sairauksista ovat Alan Casselsin mukaan  muun muassa erilaiset ”esi”sairaudet, kuten esidiabetes ja esiverenpaine (Kuva2). Liiallinen skriinaus (erilaiset terveystarkastukset) johtavat joskus ylidiagnostiikkaan, esimerkkeinä osteoporoosi, Alzheimerin tauti ja korkea kolesteroli (Kuvat 3 ja 4).

Kuva 3.

Kuva 4.

Kuva 5.

Aktiivisuudestaan Alan Cassles on saanut kuulla monenlaisia kommentteja kriitikoiltaan. On todettu, että ”hän on kyllä oikeassa, mutta Cassels on sellainen  ääri-ihminen, ekstremisti”. (kuva 5). Toisaalta ei hän turhassa joukossa ole, sillä samalla tavoin pyrittiin vähättelemään aikoinaan Martin Luther Kingin toimintaakin. Tämä vastasi ”Kysymys ei ole siitä, olemmeko ”ääri-ihmisiä”, vaan millaisia ääri-ihmisiä olemme.. Kansakunta ja maailma tarvitsee kipeästi luovia ekstremistejä.” (Kuva 6).

Kuva 6.

Kuva 7. Alan Casselsin mukaan ihmiset voivat myös itse vaikuttaa aika paljon ylidiagnosoimisen ja liiallisen lääkityksen tai toimenpiteiden haittojen vähenemiseen esimerkiksi  kyseenalaistamalla itseään arveluttavia hoitoehdotuksia (Kuva 7). Potilas voi kysyä lääkäriltä:

1)Tarvitsenko minä todella tätä? 2) Mitä haittoja tästä on? 3) Onko olemassa yksinkertaisempia, turvallisempia vaihtoehtoja? 4) Mitä tapahtuu, jos en tee mitään?

 

Potilaatko barrikadeille? Kuka välittää lääkäreiden ja hoitajien terveydestä?


Tarvitaan valankumouksellinen muutos myötätuntoisen ja potilaskeskeisen ja samalla ammattitaitoisen, turvallisen ja ystävällisen hoitamisen puolesta, sanoo lääketieteen professori Victor Montori kirjassaan  Why we revolt: A patient revolution for careful and kind care (Montori 2017).

Valitsin vallankumouskirjasta muutamia mielestäni tärkeitä teemoja, joita nyt esittelen. Ajatukset alla ovat Victor Montorin, ellen erikseen toisin kerro.

Perussa syntynyt, Yhdysvalloissa asuva ja työskentelevä tutkija ajaa potilaskeskeistä hoitamista. Se on apua hakevan ihmisen tukemista ja kannustamista kaikin tavoin ja henkilön ohjaamista hänen yksilöllisten tarpeittensa mukaisesti kohti terveyttä edistäviä ratkaisuja ja elämäntapaa.

Vallankumoukseksi kutsuminen voi tuntua oudolta ammattilaisesta, joka pitää hyvää hoitosuhdetta ja myötätuntoista keskustelua potilaan kanssa itsestään selvänä, keskeisenä osana hoitoa. Jos uskoo rakkauteen ja solidaarisuuteen ja niihin sisältyvään inhimilliseen kykyyn välittää ja huolehtia toisistamme, miksi puhua vallankumouksesta?

Tässä ei ole  mitään outoa eikä ristiriitaista. Vallankumous merkitsee käännettä: kansalaisten ja potilaiden tulee johtaa teollisen terveydenhuollon muutosta inhimilliseksi. Sitä ei saavuteta kilpailua painottamalla ja valitsemalla taloudellisen hyödyn tavoittelu johtavaksi arvoksi.

Potilaiden vallankumous ruokkii keskustelua, jossa voimme löytää uusia ideoita kehittää potilaskeskeistä ja ystävällistä hoitoa. Tämän ei tarvitse olla edes kallista.

Kansalaiset johtamaan muutosliikettä

Victor Montori puhuu vallankumouksesta, sillä hänen mielestään reformi, uudistaminen ei ole riittävä. Kansalaisten, terveiden ihmisten ja potilaiden, jotka eivät ole liian sairaita toimimaan täytyy johtaa muutosliikettä.

Lääkärit, hoitajat, terapeutit, muut auttajat ja opiskelijat voivat seurata myöhemmin, kunhan vapauttavat itsensä korporaatioiden kahleista, rakentavat uudelleen omaa kohtaloaan ja alkavat uskoa vallankumouksen menestykseen – muutoksen mahdollisuuteen.Victor Montori ei usko, että muutoksen ensimmäinen kipinä tulee terveydenhuoltojärjestelmän sisältä, vaan hän veikkaa, että se tulee kansalaisten taholta.

Kirjoittaja katsoo, että tällainen potilaskeskeinen näkemys resonoi myös monissa henkilöissä, joilla on valtaa muuttaa terveydenhuoltojärjestelmää.  Vallasta puhuessaan hän kiinnittää huomiota kielen käyttöön, sanoihin, joilla luodaan merkityksiä. Yleisiä sanoja terveydenhuollon uudistuksista keskusteltaessa ovat ”palvelujen saatavuus”, ”tehokkuus”, ”taloudellinen arvo”, ”luotettavuus” ja ”tuottavuus”.

Nämä käsitteet ovat hyödyllisiä, kun johdetaan yritystoimintaa, mutta niiden täytyy jäädä alisteiseksi tavoitteelle turvallisen, ystävällisen ja myötätuntoisen hoidon ja hoivan puolesta.

Hoitamisen tanssia – myötätuntoista, ammattitaitoista ja turvallista

Hoitaja ja potilas luovat yhdessä hoitoprosessin. Victor Montori vertaa sitä tanssiin. Kahden tanssijan kehot reagoivat toisiinsa ja musiikkiin, jonka tahdissa liikutaan – vastavuoroisesti ja joustavasti. Hoitokohtaaminen on herkkä ja intiimi tilanne. ”Se on kaunista, koska se auttaa kärsijää.”

Mutta jos potilas ja auttaja eivät itse voikaan valita ”tanssinsa musiikkia”, vaan sen valitsee jokin nimetön ulkopuolinen, niin hoitoprosessi menettää autenttisuuttaan.

Kirjoittaja kysyy, miksi potilaskeskeinen ja ystävällinen hoito on usein sattumanvaraista, mutta aina tervetullutta.

Hän kytkee kysymyksensä terveydenhuollon arvoihin ja rakenteisin:  ”Samalla kun terveydenhuolto käänsi hoivamissionsa päälaelleen ja teki hoitamisesta tavan saavuttaa yrityksen tulostavoitteita, se myös muutti raportointitavat”.

Koska terveyspalvelujen tuottaminen on otettu yrityskäyttöön ja koska sen avulla luodaan taloudellista arvoa, raportoinnin on palveltava tätä päämäärää.  Kliinikoita ohjeistetaan  siitä, millaisia hoitoja he saavat antaa tai suositella.  Potilaskertomuksissa sitten raportoidaan erilaisia hoitotapahtumia ja kuvataan, kuinka asiat ovat edenneet ja millaisia palveluja asiakkaille on kulloinkin tarjottu.

Potilas raportoi lääkärille, lääkäri managerille, manageri yritysjohdolle, johto rahoittajille

Organisaation johto puolestaan raportoi ylemmälle tasolle hoitolaitoksen tulostavoitteista. Potilasmääriä, hoitotoimenpiteitä, hoitopäiviä, ostettujen lääkkeiden, leikkauksien ja terapioiden lukumääriä jne. listataan.  Raportoinnin ideana on osoittaa kunkin hoitoyksikön taloudellinen tehokkuus.

Taloudellinen ajattelu on niukkojen resurssien tilanteessa totta kai välttämätöntä. Kuitenkin voiton tavoittelussa se voi johtaa siihen, että potilaatkin joutuvat ikään kuin raportoijan asemaan. He raportoivat kliinikolle, joka raportoi edelleen ylemmälle johdolle.  Jotkut potilaat tosin lopettavat hoidon kesken tai eivät tule ollenkaan vastaanotolle, välttääkseen raportoinnin eli esimerkiksi välttääkseen kertomasta ja selittelemästä sitä, että eivät ole toimineet kliinikon antamien ohjeiden mukaisesti.

Tällaisessa järjestelmässä informaation virta kulkee alhaalta ylöspäin, potilaalta parantajalle, klinikalta yritysjohtoon ja sieltä edelleen maksajille, yksityisille tai yhteiskunnan organisaatioille.

Saattaa näyttää siltä, että potilas muka olisi järjestelmän keskiössä, mutta näin ei ole. Tällaisen talousajattelun toteuttaminen ei ole potilaskeskeistä hoitamista, vaan mieluumminkin hoitoteollisuuden tuottama paketti, jossa potilaat ja kliinikot tulevat yhdessä luoneeksi tuotteen, joka vaihtaa omistajaa eli jota myydään ja ostetaan.

Tässä tehtaassa kliinikot menettävät oman työnsä kontrollin ja samalla he luopuvat vastuullisuudesta potilaille ja yhteiskunnalle, jonka oikeastaan pitäisi olla ammattilaisuuden yksi tärkeimpiä tunnusmerkkejä.

Pahimmassa tapauksessa potilaat ja hoitohenkilökunta muuttuvat kumpikin systeemin instrumenteiksi, joilla on vähänlaisesti valtaa päättää hoitonsa ja työnsä ehdoista. Siitä seuraa, että hoitohenkilökunta ei pysty vastaamaan potilaiden odotuksiin ammattitaitoisesta ja myötätuntoisesta hoitamisesta.

Selviytymisstrategioita

Epämukavuudesta yritetään sitten selviytyä eri tavoin.

Jotkut lääkärit esimerkiksi voivat ryhtyä asennoitumaan potilastyöhön akateemisena projektina ja keskittyvät tutkimukseen, toiset tuottavat minimimäärän vaadittuja palveluja ja kolmannet näkevät työnsä mahdollisuutena hankkia hyvät tulot. Epäpätevät, vaurioituneet, jopa kierot yksilöt voivat tällaisessa järjestelmässä pukeutua valkoiseen takkiin ja toimia kenenkään havaitsematta systeemin sisällä.

Victor Montori kuitenkin muistuttaa olevansa samaa mieltä kuin useimmat potilaat ovat siitä, että ammattilaiset useimmiten välittävät potilaistaan. Tietoiset väärinkäytökset ovat poikkeuksia.

Suurissa liikelaitoksissa jotkut kliinikot yrittävät toimia hallinnossa korporaation voimaa vastaan. Jotkut pakenevat epämukavaa tilannetta viettämällä mahdollisimman vähän aikaa potilaiden kanssa. On myös niitä, jotka oppivat arvostamaan työtään seuraamalla tarkasti käypä hoito -suosituksia ja toteuttamalla niitä ilman mitään poikkeuksia.

Moni kuitenkin huomaa, että tällainen tekninen lähestymistapa ei tyydytä, ja se voi johtaa hoidon epäonnistumisiinkin. Siksi nämä ihmiset saattavat tuntea itsensä toivottomiksi ja avuttomiksi, kun heidän on sopeuduttava tilanteeseen, jota eivät oikeastaan haluaisi hyväksyä.

”Mitä me tässä voimme tehdä?”, moni kysyy avuttomana. Victor Montorin mukaan ikävissä tapauksissa  voi käydä niin, että hyväksi käytetyt valkotakkiset saattavat muuttua itse hyväksikäyttäjiksi. He saatavat ahdistavalla tavalla painostaa potilaita hoitoihin, joista jotkut toimivat ja toiset eivät.

Kirjoittaja pohdiskelee lääkärin tukalaa tilannetta. Jos lääkäri poikkeaa käypä hoito -suosituksista, hän voi vaarantaa siinä oman uransa. Lääkärin pitää naputella tietokoneelle perustelut, miksi hän on rikkonut hoitoprotokollaa ja selittää miksi tietty suositusten mukainen ”laadukas” hoito on jäänyt toteuttamatta.

Hänen pitää selitellä, miksi hänellä ei ole ollut enemmän potilaita tai miksi hän on viettänyt liian paljon aikaa potilaittensa kanssa. Hallintoihmiset järjestelmän sisällä sitten käyttävät  näitä raportteja laskutusperusteina. Toisaalta raportit voivat toimia ”porkkana ja keppi” -periaatteella joko kannustimina tai rangaistuksina pyrittäessä varmistamaan, että  poikkeamia hoitokäytännöistä ei enää tapahdu.

Mutta tanssijat välittävät toisistaan

Näin tehdas toimii. Koneet pyörivät ja tuotantopaineet kasvavat. Samaan aikaan on mahdollista, että  ”kaksi tanssijaa” tanssivat protokollan vastaisesti. Nämä ovat niitä, jotka välittävät hyvästä hoidosta, kirjoittaa Victor Montori.

Hän kysyy: ”Jos koko järjestelmä perustuisi potilaskeskeiseen hoivaan ja hoitamiseen, olisiko silloin mahdollista, että raportointi tapahtuu vain yhteen suuntaan eli organisaation johdolle? Mitä jos sen sijaan systeemi asettaisikin potilaan hierarkian ylimmälle portaalle?  Mitä jos kliinikko olisikin raportointivastuussa potilaalle? Mitä jos johtajat ja heidän pomonsa tai organisaation hallitus tai kuka tahansa vastuussa oleva olisikin raportointivelvollinen potilaalle – ja näin toimien työskentelisi joka päivä parantaakseen potilaan tilannetta?”

Victor Monitorin mielestä muutos voi tapahtua vain siten, että teollisen terveydenhuollon malli käännetään nurin niskoin. Muutos voi tapahtua ainoastaan potilaiden vallankumouksen kautta.

Jaettu päätöksenteko ja poikkeusten salliminen

Kirjoittaja ajaa hoitosuhteen jaettua päätöksentekoa eli sitä, että hoidosta sovitaan aidosti yhdessä potilaan kanssa. Tutkittuaan useita vuosia lääkärin ja potilaan välistä kohtaamista ja kommunikaatiota hän havaitsi, että monesti hyvä hoito tapahtuu ikään kuin sattumalta, eli juuri silloin kun joku tekee poikkeuksen protokollasta.

Hän väittää, että jos tällaisia poikkeuksia ei tapahdu eikä niitä sallita, terveydenhoitoteollisuus pystyy tekemään haittaa olemalla julma tahtomattaan.

Keskittyminen spesifin sairauden tehokkaasti ohjeistettuun hoitamiseen voi johtaa potilaan inhimillisen puolen unohtamiseen tai sivuuttamiseen. Teollisuustuotannon tapaan toimiva järjestelmä on potilaille haitaksi, mutta se tuhoaa myös parantajan sielun. Painottamalla tuotannon tehokkuutta se latistaa lääkäreiden ja muiden hoitajien ammatillisuutta.

Merkityksellisyyden kokemus syntyy kohtaamisista

Tehokkuuspaineiden alla terveydenhuoltohenkilöstön on vaikea kokea tekevänsä merkityksellistä työtä. Työ tuntuu muuttuvan potilasvirtojen valumiseksi vastaanottohuoneeseen ja sieltä ulos. Ammattilaiset tuntevat itsensä hyväksikäytetyiksi, rakkaudettomiksi ja kyvyttömiksi itse rakastaa, Victor Montori sanoo.

Uupumus, avioerot ja itsemurhat koskevat terveydenhuoltohenkilöstöäkin. Ne ovat nykyajan parantajan kirous. Teollinen terveydenhuolto on vienyt hoivan sekä potilailta että kliinikoilta.

Mutta jos hoitaja päättääkin ottaa huomioon potilaan kokonaistilanteen – mikä vaikuttaisi itsestään selvältä ja yksinkertaiselta, mutta ei sitä aina ole – ja toimii sen mukaisesti, niin hoiva ja kohtaaminen toteutuvat. Ja ammattilainen kokee työssään merkityksellisyyttä.

Näin se, mitä hän havaitsee potilaan todellisesta elämäntilanteessa, ohjaa hänen työtään. Tällainen suhtautuminen ja työote johtavat siihen, että autettava mitä todennäköisimmin saa sellaista hoivaa, joka on viisasta monella tasolla. Se on järkevää niin älyllisesti, emotionaalisesti kuin käytännöllisestikin. Se on hoitoa ja hoivaa, joka vastaa potilaan tarpeita ja sopii hänen maailmankuvaansa.

Robotit ja ohjelmoidut viestit?

Mutta eikö terveydenhuoltoa voisi parhaiten parantaa teknologiaa kehittämällä? Victor Montori pohtiikin, voisiko terveydenhuollon tekninen edistys olla ratkaisu?  Olisiko ehkä tekniikan kehitys avain muutokseen?

Oletetaan että diagnostisten algoritmien ja lääketieteellisten robottien tekninen tehokkuus on niin suurta, että luotamme niihin samaan aikaan kuin luotamme täydellisesti ohjelmoituihin, huolellisesti laadittuihin empaattisiin viesteihin, joita virtuaalihahmot, avatarit, meille jakavat.

Voisivatko potilaat näiden hahmojen maagisen voiman seurauksena  kokea samanlaista rakkautta ja solidaarisuutta jota lajitoverimme, ihmiset, voivat välittää? Todennäköisesti eivät, kirjoittaja vastaa omaan retoriseen kysymykseensä. Ehkä luottamus robottien ja huipputekniikan voimaan ruokkii laajalle levinnyttä uskonomaista käsitystä, että ”enemmän terveydenhuoltoa ja enemmän hienostuneita ja teknologisesti kehittyneempiä hoitomenetelmiä on parempi”.

Kuitenkin monia näistä kehityksen saavutuksista on tarjottu potilaille jo ennen kuin niiden hyödyistä on minkäänlaista tutkimusnäyttöä. Kun edetään tekniikka edellä, näyttöjen osoittaminen voi unohtua.  (Tässä tulee mieleeni vanhusten kotihoito, jossa vaikeasti liikkuvalle vanhalle ihmiselle tietokonenäyttö sanoo määräajoin  ”Hei” ja ilmoittaa ”Otapa nyt, Ritva/Kalle, ne lääkkeet”. Tällaisen sanotaan vapauttavan hoitajien aikaa asiakkaiden kohtaamiseen. Hmm..mm…)

Hoiva on kykyä kohdata myös hiljaisuus

Hoiva on perustaltaan inhimillistä toimintaa. Siinä manifestoituu, näkyy ja ilmenee hoitosuhteen monimuotoinen tanssi.  Se on kykyä tietää, mitä sanoa missäkin tilanteessa ja kuinka sanoa se. Se on kykyä luoda hedelmällistä keskustelua auttajan ja autettavan välille. Se on kykyä kohdata myös hiljaisuus.

Vuorovaikutuksessa hoitohenkilökunta pyrkii ymmärtämään inhimillisiä tilanteita eli  asioita, joita kärsivät potilaat tuovat hoitosuhteeseen. Hoitokeskustelussa ammattilainen osoittaa kompetenssinsa ja  myötätuntonsa siten, että potilas tuntee tulevansa ymmärretyksi ja tuntee saavansa ammattitaitoista apua ja kokee parannusta ja eheytymistä (healing).

Potilaskeskeinen hoitovallankumous edistää ja vahvistaa kuuntelun ja keskustelun voimaa. Kyse on myös kyvystä kohdata elämän epävarmuutta ja sitä, että kaikkia sairauksia ja vaivoja ei mikään terveydenhuoltojärjestelmä pysty hallitsemaan.

Miten Suomessa?

Tuskinpa potilaat Suomessa sentään barrikadeille nousevat. Sairastaessaan ihminen sitä paitsi on sen verran heikossa kunnossa, että ei jaksa ryhtyä ponnekkaasti puolustamaan oikeuksiaan.

Useimmat suomalaiset ovat tutkimusten mukaan tyytyväisiä terveyspalvelujen laatuun.  Niistäkin, jotka ovat kokeneet tulleensa huonosti kohdelluiksi tai hoidetuiksi, moni pyrkii unohtamaan ikävät asiat kiitollisena siitä, että on ylipäänsä selviytynyt.

Arvelen, että terveydenhuollon asiat Suomessa ovat sote-myllerryksestä huolimatta aika paljon paremmalla tolalla kuin Yhdysvalloissa. Siellähän koko järjestelmä on tunnetusti epätasa-arvoisempi ja paljon kalliimpi kuin monissa muissa läntisissä teollisuusmaissa, kuten Suomessa. Eikä se kalleudestaan huolimatta tuota sen enempää terveyttä kuin halvemmalla toimivat systeemitkään.

Victor Montorin kirja kuvaa yhdysvaltalaista terveydenhuoltoa, mutta antaa silti ajattelemisen aihetta. Hän on tutkijaryhmänsä kanssa vastikään julkaissut myös mielipidekirjoituksen Towards regeneration: the evolution of medicine from fighting to building BMJ:ssä (British Medical Journal). Siinä painotetaan, että lääketiede on muuttumassa sairauksia vastaan taistelusta inhimillisen elämän rakentamiseksi ja tukemiseksi.

Patient Revolution -liikkeellä on fb-sivut. https://www.facebook.com/PatientRev/

Mielenkiintoista on, että jo ennen kuin tiesimme Viktor Montorin kirjasta, me seitsemän ”rakkauden soturisiskoa” valitsimme  ensi syksynä ilmestyvän kirjamme nimeksi Inhimillisyyden vallankumous – iloa ja toivoa terveydenhoitoon.  Kirjasta tulee tietoja Iloa & toivoa -sivuille.

35884775_1691773467600408_8438743947815157760_n

Kuva ei ole (välttämättä) tulevan kirjan kansi. Se on rakkauden soturisisko Kati Sarvelan  kuvallinen tulkinta inhimillisyyden vallankumouksesta. Kustantaja Basam Books on suunnittelemassa kantta. 

Viitteet

Montori Victor. Why we revolt: A patient revolution for careful and kind care. The Patient Revolution, Rochester: Kinde Edition; 2017

Hargraves IG, Behfar A, Foxen JL, Montori VM, Terzic A. Towards regeneration: the evolution of medicine from fighting to building. BMJ. 2018 Apr 17;361:k1586. doi: 10.1136/bmj.k1586

Vastaus Kati Myllymäelle, Aamulehdelle ja Turun Sanomille

Tässä on vastaukseni Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Kati Myllymäelle sekä Aamulehden ja Turun Sanomien päätoimittajalle ja toimituspäällikölle. Vastaus liittyy kummankin lehden 5.6. 2018 julkaisemaan Kati Myllymäen haastatteluun.(1)

Kukaan ei vastaustani ole pyytänyt. Annan sen oma-aloitteisesti. Pidän tärkeänä, että kansalaisille annetaan julkisuudessa tutkimuksiin ja faktatietoihin nojaavaa informaatiota terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolelle jäävistä hoidon ja terveyden edistämisen muodoista.

Hienoa, että Suomessa on sanan vapaus.

Täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja (Complementary and Alternative Medicine CAM) käyttää 26 prosenttia Euroopan(2) ja noin joka kolmas Yhdysvaltain(3) aikuisväestöstä. CAM on kansainvälisen tiedeyhteisön omaksuma termi.  Käytän jatkossa täydentävät hoidot -termiä CAM-hoidoille synonyyminä, koska tutkimusten mukaan näihin hoitomuotoihin turvaudutaan yleisimmin juuri täydentämään tavanomaisia terveyspalveluja. Ne eivät ole lääketieteellisten hoitojen vaihtoehto.  Niitä käytetään yleisesti myös terveyden edistämiseksi.

Kansainvälisesti täydentäviksi hoidoiksi luokitellaan monimuotoinen, terveydenhoitojärjestelmän ulkopuolelle jäävä joukko erilaisia hoitomuotoja(4). Luokitukset vaihtelevat eri kulttuuripiireissä. Intiassa auyrveda-lääkintä ja Kiinassa perinteinen kiinalainen lääketiede ovat kulttuurisesti hyväksytympiä kuin Euroopassa.(5). Erilaisia CAM-hoitoja on arvioitu olevan jopa 200.(6).

Yhdysvaltain kansallinen terveysinstituutti NIH, joka vastaa Suomen Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta, käyttää termiä täydentävät ja integroivat terveysnäkemykset. NIH jakaa nämä menetelmät ja hoitomuodot kolmeen pääryhmään:

1) luontaistuotteet (natural products), joihin kuuluvat yritit, vitamiinit, mineraalit ja probiootit, joita markkinoidaan usein ravintolisinä

2) kehomielihoidot (mind and body practices), joita tarjoavat koulutetut hoitajat; NIH mainitsee seuraavat: jooga, kiropraktinen ja osteopaattinen manipulaatiohoito, meditaatio, hieronta, akupunktio,rentoutustekniikat (esimerkiksi hengitys- ja mielikuva- ja lihasrentoutusharjoitukset), tai chi, qi gong, parantava kosketus, hypnoterapia ja liiketerapiat (Feldenkrais-metodi, Alexander-tekniikka, pilates, Rolfing-rakenneintegraatio ja Trager-psykofyysinen integraatio)

3) muut täydentävät terveysnäkemykset (other complementary health approaches)  joissa on piirteitä kahdesta edellä mainitusta ryhmästä, mutta jotka eivät sellaisinaan luokitu yksittäisiksi hoitomuodoiksi. Näitä ovat esimerkiksi kokonaiset hoitojärjestelmät, kuten perinnehoitajat, auyrvedinen, kiinalainen ja antroposofinen lääkintä sekä homeopatia ja naturopatia (luontaislääkintä).

Tutkimusta on runsaasti akupunktiosta, joogasta, selän manipulaatiohoidoista ja meditaatiosta. Muista sitä on vähemmän. (7)

Tutkimusta tehdään eri tieteenaloilla, kuten lääketieteen, hoitotieteen, lääketieteellisen antropologian, terveyspsykologian, terveyssosiologian ja muiden terveystieteiden alalla sekä tieteen tutkimuksessa. Täydentävien hoitojen suosio sekä käyttäjien niistä saama apu ja hyöty näyttäisivät perustuvan suurelta osin potilaskeskisyyteen ja hyvään ja inhimilliseen hoitosuhteeseen. (8)

Kati Myllymäki ei kerro haastattelussaan, mitä hoitomuotoja hän katsoo kuuluvan  ”uskomushoitoihin”. Ei siis ole tietoa, millaisten hoitomuotojen ja terveyden edistämisen menetelmien käyttöä lääkäreiden ammattiliitto haluaisi Suomen eduskunnan rajoittavan lailla.  Siksi en voi ottaa lakiasiaan mitään kantaa. En usko, että kansanedustajatkaan voivat näin yleiseen Lääkäriliiton toiveeseen mitenkään reagoida,   varsinkaan, kun kansalaisten näkemyksiä heitä itseään koskevasta asiasta ei ole selvitetty.

Uskomushoito-käsitteestä olen kirjoittanut Bioetiikan instituutin blogiin otsikolla Karhun nimi ja uskomushoidot: Pohdintoja Lääkäriliiton uskomushoitosuosituksesta.

Päivitys 7.6.2018: CAM-hoitojen käytön yleisyyttä kuvaava luku koskien Eurooppaa on korjattu kirjoituksen toisessa kappaleessa. Kemppaisen  ym. (2017) tutkimuksessa täsmällinen luku on 25.9% (aikaisemmin sanottu ”joka kolmas”). Tutkimuksen mukaan Suomessa CAM-hoitojen käytön yleisyys on 35.3% aikuisväestöstä. 

Lähteet

[1] “Uskomushoidot kiellettävä lapsilta”. Toiminnanjohtaja Kati Myllymäen haastattelu. Aamulehti 5.6.2018.

[2] Kemppainen L, Kemppainen T, Salmenniemi S, ym. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scand Pub Health.2017. doi: 10.1177/1403494817733869

[3] National Center for Complementary and Integrative Health. Types of Complementary Health Approaches 2018. Katsottu 5.6.2018. https://nccih.nih.gov/health/integrative-health#types

[4] Wieland LS, Manheimer E, Berman B. Development and classification of an operational definition of complementary and alternative medicine for the Cochrane collaboration. Altern Ther Health Med 2011;17:50-59.

[5] World Health Organization. Traditional medicine strategy 2014-2023. Geneva: World Health Organization; 2013 . Luettu 5.6.2018.  Traditional Medicine Strategy 2014-2023.

[6] Sosiaali- ja terveysministeriö. Vaihtoehtohoitojen sääntelyn tarve. Vaihtoehtohoitoja koskevan lainsäädännön tarpeita selvittäneen työryhmän raportti 2009. Luettu 5.6.2018. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-2810-7

[7]  National Center for Complementary and Integrative Health. Types of Complementary Health Approaches 2018. Katsottu 5.6.2018. https://nccih.nih.gov/health/integrative-health#types

[8] Brosnan G, Danell Brodin J-A, Vuolanto P (toim.). Complementary and Alternative Medicine. Knowledge Production and Social Transformation. Palgrave Macmillan. Springer 2018.

Miksi lääketiede tarvitsee tutkivaa journalismia?

Toimittaja Deborah Cohen Helsingissä 17.5.2018 esittelemässä tutkivan journalistin työtään.

Kuuntelin eilen 17.5.2018 tiedetoimittajan, tai paremminkin tutkivan toimittajan,  Deborah Cohenin värikästä kertomusta työstään. Hän piti Metsätalolla Helsingissä yleisöluennon. Tänä  aamuna hän esiintyi Tiedetoimittajat ry:n järjestämässä aamukahvitilaisuudessa.

Deborah Cohenin hengästyttävä kertomus muistutti siitä, kuinka rakenteellinen huijaaminen ja tutkimustulosten vääristäminen on mahdollista, jos taloudellisen hyödyn tavoittelu ylittää potilaan edun yrityksen toimintaa ohjavana arvona  ja jos viranomaiset, tutkijayhteisö ja media  ovat kovin sidoksissa lääketeollisuuteen ja sen bisnekseen. 

Eettisesti erittäin hankalaksi tällaisen linkittymisen tekee se, että tavallinen ihminen, terveyspalvelujen käyttäjä ja niihin luottava ei voi millään muotoa edes kuvitella tulleensa huijatuksi, koska saa samansuuntaista viestiä kaikkialta: tutkimuksesta, viranomaisilta ja mediasta.  Sama pätee tavalliseen lääkäriin, joka luottaa viranomaisten ratkaisuihin, joihin tietysti pitäisikin voida luottaa.

Totuus ei aina ole sitä miltä näyttää.  Deborah Cohenin paljastuksissa ei ole kysymys salaliitto- tai olkinukketeorioista lääketeollisuuden panettelemiseksi, vaan pelkistä faktoista, karuista tosiasioista.  Suoraselkäinen tutkiva toimittaja on  paljastanut rakenteellisia ja systemaattisia, tiettyjen lääketuottajien pyrkimyksiä julkistaa ”vaihtoehtoisia tutkimustuloksia”, jotta tuotteiden myynti sujuisi. Tutkimuksilla kun yleensä perustellaan lääkkeiden ja teknologisten laitteiden käytön tarvetta. Deborah Cohenin esimerkit ovat surullista kuultavaa ja luettavaa.  

Jos koko järjestelmä on tavalla tai toisella sen päättäjien tietämättä tai tietäen mukana tällaisessa,  yksittäisellä ihmisellä, potilaalla ja asiakkaalle ei ole muuta turvaa kuin tutkiva journalismi.

Suomessakin on  rohkeita ja auktoriteetteja pokkuroimattomia toimittajia. Heidän taloudelliset työskentelymahdollisuutensa taitavat kuitenkin olla heikommat kuin Deborah Cohenin. Suomessa piirit ovat pienemmät. 

Tiedetoimittaja Jani Kaaron  kirjoituksesta saat tietoa tamiflu-tapauksesta sekä verenohennuslääkkeitä koskevasta tutkimusjupakasta, jotka  Deborah Cohen on paljastanut.  Toivotan kaikille muillekin rohkeille ja pelottomille toimittajille menestystä! 

Helsingissä pidetään 15.-17.8.2018  Too much medicine -symposiumi, jossa keskustellaan muun muassa nykymuotoisen lääketieteen ei-niin-toivottavista sivuvaikutuksista yhteiskunnassa sekä journalismin suhteesta lääketieteeseen.  

 

 

Aitonaturalismi on tietoisen kokemuksen hyväksymistä todeksi

Tiku ja Taku tarkkailevat aamua.

Mitähän noiden parina päivänä mökkiseinustalle ilmaantuneiden oravanpoikien päässä liikkuu? Tietävätkö ne olevansa oravia? Mitä ne mahtavat kokea oravina? Ainakin emolla, joka seurailee pienokaistensa touhuja lähipuun oksalta, on tietoinen kokemus, että näitä veijareita on syytä pitää silmällä. Hyvää äitienpäivää!

Uudessa kirjassaan Things That Bother Me. Death, Freedom, the Self, Etc. filosofi Galen Strawson pohtii muun muassa kokemusta. Käsitykseni naturalistisesta maailmankuvasta täydentyi luettuani kirjan.

Galen Strawson aloittaa toteamalla, että fysiikka kertoo meille erittäin paljon todellisuudesta siis fysikaalisen todellisuuden rakenteesta. Mutta se ei kerro eikä voikaan kertoa mitään todellisuuden perimmäisestä luonteesta, sen varsinaisesta olemuksesta, koska tämä perimmäinen luonne on paljon enemmän kuin rakenne.

Muutama kuukausi sitten postiluukustani tipahti kirja Tähtitiedettä kiireisille. Joku ystävällinen ihminen oli lähettänyt astrofyysikko Neil deGrasse Tysonin kiinnostavan, maailmankaikkeuden rakenteesta kertovan kirjan kotiini. Kirjeessä ei ollut mitään viestiä. Kiitos tuntemattomalle lähettäjälle. Tutkijan kansantajuisesti kirjoittamasta teoksesta ammensin paljon tietoa gravitaatiosta, pimeästä aineesta ja energiasta, matemaattisista laskelmista koskien maailman syntyä, galakseista ja niiden liikkeistä. Kerrassaan kiehtova lyhyt tähtitieteen oppitunti.

Teoksesta kävi ilmi Galen Strawsonin mainitsema seikka eli se, että tähtitiede ei pysty sanomaan mitään maailmankaikkeuden olemuksesta, luonteesta, vaan ainoastaan rakenteesta (mikä on tietenkin tärkeää ja kiinnostavaa). Astrofyysikko ei myöskään sano mitään maailmankaikkeuden syntyä edeltävistä hetkistä, hänen on ontologisten (olevaista koskevien) lähtöoletusten vuoksi myös vaiettava siitä, mikä aiheutti alkuräjähdyksen tai aiheuttiko mikään. Ehkä kaikkeus onkin ollut ”aina”, ajattomuudessa.

Neil deGrasse Tyson toteaa, että ”yksikään fysiikan (tunnettu) laki ei kykene millään tarkkuudella kuvailemaan maailmankaikkeuden käyttäytymistä tämän jakson aikana”. Tällä jaksolla hän viittaa ”Planckin aikakauteen” eli maailmankaikkeuden aivan alkuvaiheisiin.

Ei siis ole varmuutta mistä olemme tulleet. Jää paljon avoimia kysymyksiä. Ja hyvä niin. Joka tapauksessa voin suositella kirjaa kaikille, joita tähtitiede, galaksit ja maailman fysikaalinen puoli kiinnostavat.

On innostavaa oppia uutta ja pohdiskella olevaisuuttamme, sen luonnetta, olioiden, kuten ihmisen (ja oravan) tarkoitusta ja merkitystä osana maailmankaikkeutta. Se on kiehtovaa, vaikka vastausta ei saisikaan.

Fysiikka tarkastelee ja määrittelee matemaattisia yhtälöitä, jotka edustavat materiaalisen olevaisen rakenteellisia suhteita. Strawson kommentoi, että fysiikka on matemaattista, mutta ei siksi että tietäisimme niin paljon fysikaalisesta maailmasta, vaan koska tiedämme niin vähän.

Fysiikka on hieno tiede, vaikka monet asiat jäävätkin selittämättä. Se vaikenee siitä mikä on se, joka tuo maailmaamme mukaan elämäntunnun. Fysiikka kun ei kerro mitään reaalisesta, todellisesta elämästä. Se ei kerro todellisuuden jutuista ihmisen elämismaailman kannalta, se ei sano mitään siitä, miltä todellisuus ihmisestä tuntuu. Ei se kai kuulukaan nykyfysiikan oppialaan, joten ei se voikaan siitä mitään sanoa.

Naturalismi ja aitonaturalismi

Naturalismiksi määritellään sellainen maailmankuva tai käsitys että todellista on vain fyysinen luonto ja  että kaikki ilmiöt ovat tieteellisesti (luonnontieteellisesti) selitettävissä.[

Strawson kannattaa todellista, aitoa, reaalista naturalismia (real naturalism), joka poikkeaa jonkin verran ”tavallisesta” edellä määritellystä naturalismista. Käytän jatkossa tästä Strawsonin versiosta lyhyyden vuoksi termiä ”aitonaturalismi”.

Strawsonin mukaan ensimmäinen askel aitonaturalismin hyväksymiseen on se, että hyväksymme oman fysikaalista maailmaa koskevan tietomme luonteen. Tämä tarkoittaa, että ymmärrämme myöskin oman tietämättömyytemme olemuksen. Aitonaturalismissa ajatellaan konkreettisen todellisuuden olevan kokonaan   fysikaalista. Nykyfysiikka inhimillisenä tieteellisenä toimintana ei pysty täysin kuvaamaan tämän konkreettisen todellisuuden olemusta edes periaatteessa.

Kirjoittaja käyttää sanaa fysikalistiset näkemykset kuvatakseen sellaisia katsantoja, joissa uskotaan, että fysiikka voi periaatteessa täydellisesti kuvata ja luonnehtia fysikaalista maailmassa.

Kiinnostuin Galen Strawsonin pohdinnoista kun luin, että aitonaturalismin mukaan tietoisuuskin on fysikaalista! Tästähän ovat puhuneet reduktionistiset materialistit jo kauan (esimerkiksi Daniel Dennett lukuisissa kirjoissaan) siinä merkityksessä, että tietoisuus ja sen osana kokemus on oikeastaan illuusioita. Kokemusta ei siis ole varsinaisesti olemassa, on vain hermoimpulsseja ja luonnontieteellisiä faktoja. Ihmisen kokemus on siis harhainen verrattuna fysikaaliseen todellisuuteen. Esimerkkeinä on  käytetty mm. viininmaistamiskoetta. Ihmiset kokivat saman viinin erimakuiseksi eri tilanteissa sen mukaan, kuvittelivatko viinin olevan kallista vai halpaa. Kokemus oli siis virheellinen suhteessa viiniin fyysisenä objektina.

Olen aina ihmetellyt, miten joku voi väittää kokemusta itseään (kokemusta sinänsä) oikeaksi tai harhaiseksi. Ihmisellä voi tietysti olla totuudenmukaisia tai harhaisia tai tilanteen mukaan erilaisiksi määräytyviä kokemuksia fysikaalisesta maailmasta, itsestään ja jopa omista tiedoistaan ja kyvyistään. Mutta kokemus ilmiönä on todellista riippumatta siitä vastaako se fysikaalista todellisuutta. Uni on kokemus. Musiikin kuuntelusta saa kokemuksia. Kauhuleffa synnyttää pelon kokemuksen.

Strawson perustelee väitettä, että kokemus on olemassa, että se ei ole illuusio.

Jokainen meistä tietää itsessään, että itse (minä) on olemassa. Lukiessasi tätä tiedät että se olet sinä joka tätä luet. Asian totesi jo René Descartes 1600-luvulla sanomalla ”Ajattelen, siis olen”. Strawson muistuttaa, että tämä on varmuus yksilöllisestä olemisestamme. Havaitsemme toisenkin yleisen varmuuden, josta Descartes mainitsi. Tiedämme, että meillä on tietoisuus ja tietoinen kokemus. Se on subjektiivinen, kvalitatiivinen fenomenologinen ominaisuus (kvalia).

Onko kokemus fysikaalinen fakta?

Kokemuksen olemassa olo on yleisesti tunnettu, varma ja konkreettisen todellisuuden fakta. Jokaiselle, joka kokee todellisuuden puhtaasti ja luonnollisesti, itse kokemus on varmasti tunnettu luonnollinen tosiasia. Se on jokaiselle aidolle naturalistille näin ollen tunnettu fysikaalinen fakta. Tämä on Galen Strawsonin kokemusteoretisoinnin lähtökohta. Se on, kuten hän sanoo, välttämätön, ilmeinen ja todellinen aitonaturalismin lähtökohta. Siinä on suoraa realismia koskien tietoista kokemusta.

Mutta mitä kokemusta koskeva realismi oikein on? Tässä suhteessa on paljon terminologiasta häilyvyyttä mielenfilosofiassa. Tässä kokemuksella tarkoitetaan sitä, että se on todella jonkun ihmisen reaalisesti, konkreettisesti läpielettyä tapahtumaa –  kokemusta. Kokemuksen realistisuus tarkoittaa kirjoittajalle sitä, että kyse on oikeasta realismista todellisessa elämässä.

Otetaan esimerkiksi kivun tai värin tuntemus tai joku maku. Galen Strawson kuvaa tätä todellisuutta niin, että ottaa esimerkin siitä mentaalisesta tapahtumasta joka juuri sillä hetkellä tapahtuu, kun nämä aistimukset esiintyvät suoraan – siis ennen mitään asioiden filosofointia. Esimerkiksi kun jollekin kuusivuotiaalle annetaan ruokaa, jonka mausta hän ei pidä, hän reagoi kokemukseensa jotenkin. Kirjoittaja tarkoittaa aitorealismilla kokemusta siitä, että se on suoraa, ei filosofista kokemusta. Kysymys ei ole siitä, onko kokemus objektiivisesti oikea (kuten viinimaistamisesimerkissä, jossa kallis viini todettiin kokeessa paremman makuiseksi, vaikka itse asiassa kumpikin koeryhmä sai ihan  samaa viiniä; hinnan tietäminen vaikutti tähän kokemukseen.) Aidon realismin mukaan kokemus ymmärretään siis sellaisena asiana, että kun se (kokemus) meillä on, niin me tiedämme että se meillä on. Se on siis tietoa tuntemuksen kautta.

Suoran tietämisen tila

Kokemuksessa ihminen on suoran tietämisen tilassa jostakin asiasta. Kun maistaa vaikkapa omenaa, se on riittävää ja välttämätöntä, jotta tietää, miltä omena maistuu. Kun ihmisellä on tuo maun kokemus, se on sen asian tietämistä. Vaikka kokemus olisikin jossain suhteessa väärä, esimerkiksi suhteessa siihen millaisena muut asian kokevat, niin  kuitenkin yleinen ymmärrys siitä, mitä kokemus on, on juuri sen kaltainen kuin kuusivuotiaan kokemus pahanmakuisen ruuan maistamisesta tai viinin maun kokemisesta (oli se sitten paremmaksi tai huonommaksi koettua). Toisin sanoen tiedämme mitä kokemus on.

Galen Strawson haluaa määritellä kokemuksen juuri näin, jotta vältettäisiin, nokkela väite siitä, että itseasiassa me emme tiedä, mitä se kokemus on. Se on yksinkertainen asia, mutta tämä pitää Strawsonin mielestä sanoa ääneen nykyisessä filosofisessa ilmastossa. Toisin sanoen kokemuksella hän ymmärtää elettyä kvalitatiivista kokemuksellista piirrettä, joka ymmärretään täsmälleen sellaisena kuin se tavallisessa elämässä ilmenee. Filosofin, psykologin tai kenenkään muunkaan ei pitäisi tämän selvityksen jälkeen väittää, että hän ei ole varma mitä kokemus tarkoittaa.

Näin määriteltynä kokemuksellisuutta ei voi mitenkään palauttaa/redusoida ei-kokemukselliseksi. Jos naturalistiksi itsensä mieltävä ei hyväksy tällaista kokemusta luonnonmukaiseksi asiaksi, niin Galen Strawsonin mielestä hän ei ole todellinen naturalisti, koska hän kieltää ja epäilee varmasti tiedetyn luonnollisen tosiasian olemassa olon, joka tosiasia on kaikkein varmimmin tiedetty yleinen luonnollinen fakta. Tämä on Galen Strawsonin mukaan keskeinen testi sille, onko ihminen aitonaturalisti vai ei. Tässä ei ole kysymys mistään tietämättömyydestä vaan nimen omaan tiedosta.

On tietysti mahdollista asettaa kyseenalaisiksi tällainen aito ja realistinen käsitys kokemuksesta. Voidaan esittää hypoteesi, että kokemus on itse asiassa epätodellinen ja se on illuusio. Tässä kohtaa argumentaatiota lisätään usein, että ”näyttää siltä kuin kokemus olisi aito” samalla kun väitetään, että sitä (kokemusta) ei todellisuudessa ole olemassa.

Tämä kuitenkin jättää oletetun illuusion eli sen että ”se näyttä joltakin” paikalleen eli luonnolliseksi faktaksi eli siis täysin fysikaaliseksi faktaksi. Illuusioargumentoinnissa ongelma on, että illuusio jo sinällään pitää sisällään hypoteesin mukaisesti niitä ominaisuuksia, joista esitetään hypoteesi. Kysymys on siitä, että ilmiö, jota väitetään ”kokemukselta näyttämiseksi” eli ilmiö jonka oletamme olevan illuusio, ei voi olla olemassa, jollei todellista kokemusta ole olemassa.

Galen Strawson kritisoi Daniel Dennettiä siitä, että hän yrittää pyöritellä tällaista väitettä osoittaakseen kokemuksen olemattomuuden käyttäen sanaa ”fenomenologinen” siinä merkityksessä, että sillä kuvataan tietoista kokemusta. Dennett väittää (Strawsonin mukaan), että tietoisuudessa ei ole laadullisia tiloja (kvalioita), joihin kokemus juuri viittaa. Strawson kirjoitta, että Dennettin mukaan ei ole olemassa sellaista ideaa kuin fenomenologinen (fenomenologia on oppi ilmiöistä – eli se tutkii todellisuuden ilmenemistä ihmiselle hänen kokemusmaailmassaan), vaan ainoastaan näyttää siltä, että on olemassa joku fenomenologinen (eli tietoisuudessa laadullinen tila, kvalia, tässä tapauksessa kokemus). Strawson toteaa, että se, että tietoinen kokemus näyttää olevan olemassa tarkoittaa juuri sitä mitä se sanoo: tietoinen kokemus näyttää olevan olemassa.

Mitä tulee kokemukseen et voi avata sitä kuilua joka, on ”olemisen” ja ”näyttää olevan” välillä, Galen Strawson sanoo.

”Valenaturalistit”

Ne, jotka eivät ole aitonaturalisteja, ajattelevat, että fysiikka antaa syyn ajatella, että kokemus ei voi olla fysikaalinen. He ovat Galen Stawonin mukaan väärässä, sillä he eivät ole ymmärtäneet fysiikan hiljaisuutta eli sitä osaa fysiikasta, joka ei pysty selittämään ja kuvaamaan jotakin asiaa. Aitonaturalistit ovat tämän ymmärtäneet. He tietävät, että se tieto, jonka fysiikka meille tarjoaa, ei anna perusteita ajatella, että kokemus ei voisi olla fysikaalinen, kokonaan fysikaalinen, yhtä fysikaalinen kuin on sähkövaraus.

On tietenkin totta, että kokemus näyttää ulkoisesti erilaiselta kuin pikkuinen, käsinkosketeltavan fysikaalinen esine sellaisena kuin se hahmotetaan jokapäiväisessä elämässä. Mutta tämä ei ole riittävä perustelu sille, että kokemus ei voisi olla  kokonaan fysikaalinen. On myöskin totta, että kokemus näyttää erilaiselta kuin fysikaalinen aine sellaisena kuin se tavallisesti fysiikan laboratorioissa hahmotetaan. Mutta tämäkään ei anna syytä ajatella, että kokemus ei olisi täysin fysikaalista. Mehän emme tiedä tarpeeksi fysikaalisen maailman luonteesta väittääksemme, että sillä ei voi olla kokemuksellisuutta. Näin Galen Strawson argumentoi.

Hänen mukaansa naturalisti ei voi hylätä ajatusta, että fysikaalinen on täysin mentaalista tai – todellakin – täysin kokemuksellista. Hän kuitenkin tällä hetkellä olettaa, että ei-kokemuksellinen fysikaalinen sisältyy fysikaaliseen todellisuuteen. Ei ole välttämätöntä olettaa, että sillä on kokemuksellinen luonne. Mutta voi olla, että kaikki fysikaalinen todellisuus on sellaista, että sillä on jotakin kokemuksellisia piirteitä. Mutta tämän perusteelle ei tarvitse hylätä mahdollisuutta, että panpsykismi (= ajatus, että luontokappaleissa, puissa, vesissä jne. on tietoisuutta tai henkeä) on virheellinen kaikissa muodoissaan ja että fysikaalisella todellisuudella on kokemuksellista luonnetta ainoastaan, kun se on organisoitu tietyllä tavalla. Toisin sanoen tavalla, jossa se on organisoitunut meidän aivoissamme.

Olipa miten tahansa, kaikki aitonaturalistit ovat realisteja kokemuksen suhteen yksinkertaisesti siitä syystä, että sen olemassaolo on varmasti tiedetty yleinen luonnollinen tosiasia. Aitonaturalistit arvostavat kokemuksen perusdataa eli siis kokemusta itseään, ja kieltävät villin antinaturalistisen opin, joka noin 50 viime vuoden ajan on käsitellyt tällaista perustavaa faktaa, kokemusta, ikään kuin se olisi sen suurin ongelma, ja yrittänyt käsitellä sitä asettamalla kokemuksen kyseenalaiseksi enemmän tai vähemmän näkyvästi tai ainakin kyseenalaistanut sen väitteen, että se on perimmältään hyväksyttävissä juuri sellaisena kuin se näyttää olevan.

Ei-aitonaturalisti kieltää tai ainakin näkee syyn kyseenalaistaa varmasti tiedetyn luonnollisen faktan tietoisen kokemuksen olemassaolosta sellaisena kuin todellinen realisti sen luonnehtii ja sellaisena kuin se yleensä ja oikein on ymmärretty.

Kertauksena vielä Strawsonin argumentti, että kokemuksen suhteen emme voi avata sitä kuilua joka on ”olevan” (reaalisen ilmenemisen sellaisena kuin me voimme sen sanoa olevan) ja ”näyttää olevan” (sen miltä se näyttäisi olevan) välillä siinä tapauksessa jossa sitä kokemusta ikään kuin ei ole olemassa. Tämä johtuu siitä että tuollainen ”näyttäisi olevan” kokemus on jo sinällään kokemusta.

Ei-aitonaturalismi pitää sisällään ison virheen fysiikasta. Tämän voi lyhyesti ilmaista siten, että mikään fysiikassa tai ylipäänsä tieteessä tai tavanomaisessa fysikaalisen maailman kokemuksessamme ei tue kokemuksen olemassaolon kieltämistä tai kyseenalaistamista millään tavalla. Kokemus on totta. Se on yhtä totta kuin sekin, että emme näe tai ymmärrä, kuinka fysiikan väitteet sopivat kokemusta koskevan aitonaturalismin esittämien faktojen kanssa korrektisti yhteen.

Ei ristiriitaa, vaan vaikeus integroida

Mutta kuitenkaan näiden välillä ei ole selkeää yhteentörmäystäkään, ei ole ristiriitaa fysiikkaa koskevien väitteiden ja kokemusta koskevien faktojen välillä. On ainoastaan vaikeus integroida näitä kahta kuvailevaa mallia toisiinsa.

Galen Strawsonin mukaan kokemusta ei voi järkisyin väittää olemattomaksi tai edes kyseenalaistaa sitä. Hän pohtii myös filosofista kysymystä, onko fyysinen aine perimmältään kokemuksellista luonteeltaan. Meillähän ei ole minkäänlaista evidenssiä sen kokemuksellisuudesta lukuun ottamatta erityistapausta eli aivojamme. Aivoissa tapahtuu intensiivistä neuronien välistä ja neuronien sisäistä elektrokemiallista aktiivisuutta ja hyvin monimutkaista dataasiirtymää, jota voidaan tutkia fysikaalisesti. Samalla ja yhtä aikaa se on kokemuksellista. Muustakaan kuin aivoaineesta emme voi varmasti sanoa, etteikö se myös olisi kokemuksellista.

Ei ole mitään todistetta kokemuksellisen olemassaolosta konkreettisen todellisuuden suhteen. Ei ole myöskään minkäänlaista havainnollista evidenssiä siitä, että konkreettisessa todellisuudessa ei-kokemuksellisuus olisi olemassa. Tällaista evidenssiä ei voi ollakaan. Tässä kohtaa moni ajattelee olevan teoreettisesti ja ontologisesti halvempaa, taloudellisempaa postuloida aineen epäkokemuksellisuus mieluummin kuin aineen kokemuksellisuus todellisuuden peruselementtinä, mutta ei se ole halvempaa, vaan kalliimpaa, sanoo Galen Strawson. Perustelu on se, että mehän tiedämme, että kokemuksellisuus ja kokemuksellinen todellisuus on olemassa, mutta me emme tiedä,  että on olemassa jotakin ei-kokemuksellista todellisuutta.

Tulikohan minusta nyt aitonaturalisti? Se jää nähtäväksi. Entä sinusta?

Kirjat

Galen Strawson. Things That Bother Me: Death, Freedom, the Self, Etc. New York Review Books. Kindle Edition. 2018.

Neil deGrasse Tyson. Tähtitiedettä kiireisille. Aula&Co. Helsinki 2018.

”Iso asia”- kirja jumalasta ja paljon muusta

Pitsipuu harmaaJuuri ilmestyneessä kirjassaan  Kati Reijonen pyöritellee omaa maailmankuvaansa, evoluutioteoriaa, tiedettä, huuhata, uskoa ja tiedeuskoa kepeän satiirisesti ja kutkuttavan asiallisesti.

Iso asia – Pitäisikö Jumalalle antaa mahdollisuus? (Atena 2018) on yhtä aikaa hauska ja vakava. Se sopii kaikille, jotka vierastavat jyrkkää ja keinotekoista vastakkainasettelua arkisen elämämme hyvän ja pahan, oikean ja väärän, turvallisen ja vaarallisen, virallisen ja epävirallisen, tieteen ja huuhaan tai faktojen ja uskomusten välillä. Se sopii pohtijoille, filosofoijille ja maailman ihmettelijöille, mutta ei jo valmiiksi oikeassa oleville.

Osansa kirjassa saavat nykyskeptikkous, materialismi, jäyhä uskonnollisuus, tekopyhyys,  kovin viisaaksi julistautuminen ja muu älyllinen laiskuus. Kirjoittaja ei kuitenkaan hauku tai nälvi, mutta satiirin ohuen terän viiltävyys kyllä tuntuu – myös kun hän kirjoittaa omasta ajattelustaan ja toiminnastaan.  Luovaa ravistelua!

Olen kopioinut sähköisestä kirjasta suoria lainauksia Isosta asiasta. Ne antavat häivähdyksen siitä, mitä kaikkea kirjasta löytyy. Yksittäisinä, asiayhteydestä irrotettuina kokonaisuuksina sitaatit välittävät tietysti vain pienen osan kirjan kokonaisuudesta. Mutta jos ne kolahtavat, luulen, että on syytä hankkia koko teos.

Toivottavasti kustantajalta ei tule jobinpostia, kun olen suoraan kopioinut kirjasta aika paljon. Kaikki alla oleva teksti on Kati Reijosen kirjasta. Pienet väliotsikot ovat minun.

Seuraavat sitaatit ovat luvusta ”Mitä me tiedämme Jumalasta?”

Useimmat luonnontieteilijät ovat naturalisteja. He uskovat, että maailmankaikkeutta ohjaavat vain luonnonlait, jotka ovat luonnollisia siinä mielessä, että niitä voidaan mitata ja havainnoida aistein. Naturalismi on materialismia. Sen mukaan maailmankaikkeus ja myös ihminen ovat koneita, jotka toimivat ennalta-arvattavasti, johdonmukaisesti ja luonnonlakeja noudattaen. Filosofit taas selvittävät elämän mysteeriä ajattelunsa avulla.

Tässä Reijonen on superpositiossa:

Havaitsen huolestuttavan seikan. En osaa kuvailla maailmankatsomustani. Minähän risteilen kahden magisteriumin välissä ja olen vuoroin mythoksen ja vuoroin logoksen pauloissa. Olen kuin superpositiossa oleva kvanttihiukkanen, monessa paikassa yhtä aikaa. Tämä on valitettavaa, sillä vastakkainasetteluja rakastava aikamme ei katso hyvällä ihmistä, joka ei tiedä, mihin ryhmään kuuluu.

Tiedeuskovaisuudesta ja Ainoasta Oikeasta:

Useimmat tiedemiehet kuitenkin kuuluvat ryhmään, jota kutsutaan tiedeuskovaisiksi. Tiedeusko eli skientismi on termi, jota naturalistit inhoavat eikä ihme. Puhutaan myös tiedefundalismista, joka on vielä kauheampi sana. Molemmat sanat sisältävät piikin, ja piikki osuu arkaan paikkaan. Tieteellinen maailmankatsomus nimittäin perustuu ajatukseen, ettei se ole niinkään yksi maailmankatsomus monien joukossa vaan Ainoa Oikea tulokulma maailmankaikkeuteen. Koska on vain yhdenlaista tietoa, sellaista, jota tiedeinstituutio tuottaa, on kaiken muun oltava (taika)uskoa.

Vastakkainasettelusta:

Me elämme maailmassa, jossa »tieto» ja »usko» tai »tieteellinen tieto» ja »toisenlainen tieto» asetetaan jyrkästi vastakkain. Me olemme tottuneet pitämään tätä vastakkainasettelua luonnollisena, mutta se on itse asiassa melko uusi ilmiö. Ennen toista maailmansotaa esimerkiksi eurooppalaiset fyysikot suhtautuivat rennosti »mystiikkaan». Jopa Einstein, joka tunnettiin niin rationaalisena, että kvanttifysiikankin outoudet saivat hänet raivostumaan, suhtautui hyvin lempeästi ajatukseen »ihmistä ylemmän henkiolennon» olemassaolosta. Einstein puhui myös »salaperäisyyden tajusta». Sen puuttuminen teki ihmisen sokeaksi.

Luvusta Kyllä kaikki järjestyy

Ihminen uskoo johonkin, kun hän ajattelee uskomansa asian olevan totta. Järki-ihmiset usein väittävät, etteivät usko mihinkään vaan perustavat maailmankuvansa tietoon (jota he pitävät uskon vastakohtana), mutta tämä väite on yhtä helppo kaataa kuin korttitalo. Vaikka yleisesti hyväksytty maailmankuvamme perustuu tietoon, ei uskoon, toimimme suurelta osalta uskon, ei niinkään tiedon varassa. Me kaikki uskomme lukemattomiin asioihin, joita emme voi todistaa.

Luvusta käärmeöljykauppiaat

Kun Norjan prinsessa Astrid kertoi tiedotusvälineille olevansa yhteydessä enkeleihin, syntyi skandaali. Prinsessahan on hullu, lööpit huusivat. Minua kiinnosti prinsessan enkelisuhteita enemmän se raivo, jonka ne synnyttivät. Mietin, pidetäänkö Newtonin fysiikan hallitsemaan maailmankuvaamme sopimattomia kokemuksia vain hulluina vai myös uhkaavina? Onko meneillään jonkinlainen moderni noitavaino? 1500- ja 1600-luvulla 200 000 naista murhattiin noitina, osana kirkon pyrkimystä pitää oppi puhtaana. Kolmannella vuosituhannella ei ketään enää heitetä roviolle, mutta »yliluonnollisten» kokemusten avoimesta jakamisesta ei myöskään seuraa mitään hyvää. Riski tulla määritellyksi uushenkiseksi hörhöksi on suuri siitäkin huolimatta, että maailmankuvaamme sopimattomat kokemukset ovat paljon tavallisempia kuin kukaan näköjään uskaltaa myöntää. Uskottavuus on kovaa valuuttaa nykypäivän maailmassa.

Mahdollisuus, että maailmassa on muutakin kuin minkä voimme tieteellisesti todistaa, on kieltämättä pelottava. Eipä ihme, että henkimaailma esittäytyy niin kansanperinteessämme ja nykyviihteessä »aavemaisessa» valossa. Mutta onko pelkomme vain osoitus kyvyttömyydestämme ja haluttomuudestamme hyväksyä »todellisuutemme» eri tasoja? Onko tässä taustalla se, että olemme vieraantuneet paitsi itsestämme myös luonnosta? Luonnonkansat elävät yhteydessä luontoon, ja heillä on ja heillä on siitä paljon sellaista tietoa, jota tieteellisin keinoin ei tavoiteta.

Reijonen tapasi psykiatri-shamaanin

Arizonan Sedonassa, joka tunnetaan Yhdysvaltain hörhölänä, tapasin Harvardista valmistuneen psykiatrin, joka on myös shamaani. Hän puhui luontevasti enkeleistä ja henkioppaista, joiden kanssa kommunikoi päivittäin. Aloin miettiä, että ehkä shamanismissa on kyse vain täydellisestä antautumisesta maailmankaikkeudelle. Vaikka en koskaan ole päässyt matkoille ylisiin ja alisiin maailmoihin, vaikka kuinka on rummutettu, pidän shamanismia suuressa arvossa. Se perustuu holistiseen käsitykseen ihmisestä ja luonnosta ja vaikka sana holistinen on naturalistien inhokki, se vetoaa minuun enemmän kuin sen vastakohta atomismi, jossa asiat hajotetaan osiin ja osia tutkitaan irrallaan kokonaisuudesta. Vaikka en ole shamaanimatkoille päässytkään, olen meditoidessani kyllä päässyt tilaan, jota voi kuvata non-dualistiseksi. Olen kokenut olevani pikselikenttä (joka ietysti todellisuudessa olenkin) ja sekoittuneeni kaikkeuteen.

Tietoisuuden hallinnasta:

Meillä ei ole mahdollisuutta tietää, mitä toisen ihmisen tietoisuudessa on, kun hädin tuskin hallitsemme omaammekaan. Minä siis ainakin pidän oveni avoimina arkkienkeleille ja keijuille ja metsänhengille. Jos sattuisin sellaisia tapaamaan, olisin kirjaimellisesti haltioissani. Sehän tarkoittaa sananmukaisesti sitä, että ollaan yhteydessä haltiaan. Haltiaton ihminen on suomalaisen kansanperinteen mukaan onneton ja masentunut. Kun nykysuomalaisten korkeita masennuslukuja ajattelee, tulee mieleen, ettei pieni haltioituminen ehkä olisi meille pahitteeksi.

Minä haltioiduin. Henkilökohtaiset pohdinnat ja leikillisyys yhdistettynä harkittuun  filosofiseen argumentointiin ilahduttaa. Valaa toivoa. Että näinkin voi kirjoittaa.    Kursivoidut sitaatit ovat siis Kati Reijosen kirjasta Iso asia – Pitäisikö Jumalalle antaa mahdollisuus? (Atena 2018).

 

 

 

Enkelit lentävät, koska he suhtautuvat itseensä kevyesti

IkkunanenkeliNyt tiedän, mitä luterilaisen kirkon tuleva johtaja ajattelee enkeleistä. ”Enkeli ei kutsu turvautumaan itseensä vaan suoraan Kristukseen. Enkeli on viestintuoja, media”, sanoo tuleva arkkipiispa Tapio Luoma. https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000005634859.html

Silti ihmiset turvautuvat noihin siivekkäisiin, siis myös ne, jotka evät usko Kristukseen. Ihminen voikin ymmärtää viestin tuomisen ja mediana olon toisella tavoin kuin kristillinen perinne haluaisi sen ymmärrettävän. Enkeli voikin edustaa jotakin muuta hyvää, kaunista, juhlallista, kevyttä, jumalallista ja eheyttävää kuin Kristuksen viestiä.

Moniarvoisessa yhteiskunnassa on monenlaisia tutkintoja eri asioista. Enkelihän on joka tapauksessa vain tulkintaa, koska ei ole fysikaalinen, biologian mittareilla todennettava olento. Ei ole olemassa materiaalista referenssiä tulkinnalle.  Silti hän on totta henkilölle, joka enkeliin uskoo. Virallisen tulkinnan eli luterilaisen kirkon enkelikannan on tänään esittänyt tuleva arkkipiispa.

Moni jakaa sekä arkkipiispan kannan että soveltaa lisäksi omaa ”suojelusenkeliään” muillakin itselleen sopivilla tavoilla auttamaan ja keventämään arkeaan. Ehkä ei jakseta palata Kristuksen kärsimyshistoriaan, vaikka sen syvällinen tajuaminen viisastuttaisikin. Arkkienkeli Mikaelin tilalle on tullut Arkienkeli, arjen auttaja. Hän voi olla kristillinen tai ei-kristillinen.

Rajattomasti ja vapaasti

Kiista siitä, kuka saa määritellä oikean tavan uskoa enkeleihin, heijastelee yhteiskuntamme institutionaalista murrosta. Vanhojen ja erittäin vahvojen instituutioiden määrittelyvalta näyttää olevan murenemassa, kun ihmiset alkavat itse tulkita raamatun sanomaa ja enkelien merkitystä.

Tällaisessa murrosvaiheessa ilmenee kaikenlaista. Enkelimetaforaa keveyden, toivon ja paremman elämismaailman merkityksessä käytetään hyvässä tarkoituksessa auttamaan itseä tai muita kärsiviä ja apua kaipaavia, mutta sillä voidaan myös huijata. Tästä kirjoitti Hesarin kuukausiliite viime viikonloppuna.  Juttuun viitaten tuleva arkkipiispa paheksui enkelibisnestä.  Aivan samalla tavoin voidaan toki huijata  muillakin bisneksen aloilla, muun muassa vetoamalla ihmisten ahneuteen, rahan himoon, kauneuden janoon, vihaan tai muihin inhimillisiin tunteisiin. Näitäkin tuleva arkkipiispa todennäköisesti paheksuisi.

Bisnestä on monenlaista. Huijaus on aina paha asia. Tässä asian tekee erikoiseksi se, että on menty ”kirkon tontille”.

Tunteiden voima on niin suuri, että järki ei sitä pysty läheskään aina hallitsemaan. Toisaalta tunteet ovat voimavaramme ja ne voivat myös tukea meitä tehdessämme rationaalisia päätöksiä, esimerkiksi suhtautumisessamme luontoon ja ympäristöpolitiikkaan.

Yhteiskunnalliset instituutiot (kuten kirkko, poliisi, armeija, terveydenhuolto, koululaitos, yliopistot) ovat kehittyneet, jotta voisimme elää ainakin jossakin määrin järjestäytyneessä yhteisössä ja parantaa yhteistä elämäämme. Instituutiot eivät ole ikuisia, vaan kehittyvät ja muuttavat muotoaan koko ajan. Niitä lakkautetaan tai ne muulla tavoin näivettyvät olemattomiin, uusia syntyy kehkeytymällä ja kansan painostuksesta tai päättäjät päättävät rakentaa uusia (kuten maakuntahallinto).

Muutosvaiheissa syntyy aina kitkaa ja kahnauksia.  Enkelikysymys on kuvaava esimerkki institutionaalisen määrittelyvallan heikentymisestä. Vielä sata vuotta sitten ei kenellekään olisi tullut mieleenkään, että enkeleitä voi ”käyttää” joku muukin kuin kirkko tai että ne liitettäisiin johonkin muuhun kuin Kristukseen.  Nyt enkelit voivat ihmisten mielissä lentää rajattomasti ja vapaasti.

Enkeleistä tieteellisesti

Filosofisesti enkelit kuuluvat ihmisen olemismaailmaan. Psykologisesti ne ovat mielemme tuotetta, joista virtaa aineetonta voimaa, joka kuitenkin aineellistuu ihmisen arkielämässä erilaisina tunteina ja käyttäytymisenä. Enkelikokemukset ovat kokijoille tosia.

Teologisesti ne ovat uskonkysymys. Ortodokseilla esimerkiksi on hyvin rikas enkelimaailma. Raamatussa enkeli mainitaankin noin 300 kertaa. Teologit ovat tutkineet ja kirjoittaneet paljon Raamatun enkeleistä, mutta koska ne kuuluvat myyttiseen todellisuuteen, he eivät pyri todistamaan väitettä enkeleiden materiaalisesta olemassaolosta oikeaksi tai vääräksi. Vaikka enkeli voi ”ilmestyä”, hän ei silti ole fysikaalisesti materiaa.

Sosiologisesti uskominen enkeleihin ei ole totuus–valhe -akselilla arvioitava ilmiö. Kokemuksina ne voivat olla henkilökohtaisesti hyvin tärkeitä. Kokemusta ei selitä kokijan suhde tieteeseen. Samat ihmiset, joilla on enkelikokemuksia, voivat ihan yhtä hyvin luottaa myös järkeensä, tieteeseen ja koviin tosiasioihin. Nämä näkemykset voivat olla olemassa samanaikaisesti.

Professori Terhi Utriainen on tutkinut ihmisten enkeliyhteyksiä ja hän liittää ne muun muassa mielikuvitukseen, unelmointiin ja taiteellisuuteen. Professori Marja-Liisa Honkasalo ja sosiaalipsykologi Jeena Rancken ovat tutkineet ihmisten outoja, yliluonnollisiksi kuvattuja kokemuksia, jotka voivat olla myös enkelikokemuksia.

Mielikuvitus, taiteelliset ja hengelliset kokemukset mukaan lukien enkelikokemukset ovat osa ihmisenä olemista. Toisille ne ovat tärkeitä, toisille eivät. Toisille totta, toisille ei. Turha tästä on alkaa kättä vääntämään.

Enkeleistä on moneksi. Niitä voidaan käyttää myös lyömäaseena.  Enkeli-asetta on käytetty esimerkiksi yritettäessä vaientaa tieteellistä tutkimusta. Esimerkki tästä on syksyltä 2015, kun yliopistossa järjestettiin tutkimusseminaari aiheena täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen (kuten akupunktio, kiropraktiikka ja mindfulness-meditaatio yms.) tutkimus Suomessa.

Tästä tutkimusseminaarista kerrottiin  julkisuudessa halventavasti ja vähättelevästi  Ylen Akuutti-ohjelmassa viittaamalla mm. siihen, että yhden järjestelyissä mukana olleen enkeliuskoa oli toimittajan mukaan muka kritisoitu julkisuudessa! Vähän sama asia kuin sanoisi jollekin, että ”koska olen kuullut jostakin sinun olevan ortodoksi (islaminuskoinen, juutalainen, tummaihoinen, homo, ulkomaalainen tms.) ei sinun tutkimustuloksiasi voi pitää luotettavina”. Outoja perusteita väheksyä tutkimusta.

Mutta ajat ovat muuttuneet, joten tuollainen ei (ehkä) enää ole mahdollista. Tämän jutun otsikko Enkelit lentävät, koska he suhtautuvat itseensä kevyesti on lainattu Barbara Fredricksonin kirjasta Positivity.

PS. Päivitys iltapäivällä 10.4.2018: Olen saanut pari viestiä, joissa kerrotaan (tiivistäen):  ”Enkeliharrastus on pääasiassa naisten juttu. Se voimaannuttaa naisia. Silti nykyisessä patriarkaalisessa yhteiskunnassa on näköjään mahdollista pöyhkeän avoimesti sekä kirkonmiesten että muiden ”patriarkkojen” taholta vähätellä, pilkata ja halventaa enkeliharrastajia. Tieteeseen ja  oikeaan uskoon vedoten tekemällä tehdään valhekuvaa enkelihuijareista. Naiset eivät ole niin tyhmiä kuin patriarkat olettavat. Aihe kaipaisi ”me too” -kampanjan.”

Linkkejä enkeleitä käsitteleviin teksteihini (hakusanalla ”enkeli” löytyy blogista muitakin):

https://liinanblogi.com/2012/05/21/myonteinen-maanantai-ja-positiivisuuden-voima/

https://liinanblogi.com/2013/02/12/haavoittunut-enkeli-simberg/

https://liinanblogi.com/2014/05/01/enkelit-ovat-totta/

https://liinanblogi.com/2015/10/18/markku-arhamoi-jalleen/

https://liinanblogi.com/2016/02/01/akuutisti-akuutista/

https://liinanblogi.com/2016/02/25/raisasen-enkeliusko-tutkimus-ja-aamulehti/

Lähteitä

Eskola, A. (2013) Vaikka en niin kuin kirkko opettaa. Kirjapaja. Tallinna.

Fredrickson, B. (2011) Positivity. Oneworld Publiations. Oxford.

Honkasalo M-L ja  Koski K (toim.)(2017) Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Rancken J (2017) Yliluonnollinen kokemus: Tulkinta, merkitys ja vaikutus. Vastapaino. Tampere 2017. http://vastapaino.fi/kirjat/yliluonnollinen-kokemus/

Utriainen, T. (2013) Doing things with angels: agency, alterity and practices of enchantment. Teoksessa Sutcliffe, S. J. & Gilhus, I. S. (toim.) New Age Spirituality. Rethinking Religion. Acumen, Bristol.