Antroposofisessa sairaalassa

Mistelipensaita Havenhöhen sairaalan pihapuissa.

Kävin antroposofisessa sairaalassa Berliinissä – vieraana, en potilaana. Mitä näin? En kovin paljon, mutta sitäkin kiinnostavampaa. Osallistuin toukokuun alussa tutkijatapaamiseen World Congress – Integrative Medicine and Health 2017 Berliinissä 3.-5.5.2017. Muutaman tunnin vierailu Havenhöhen antroposofiseen klinikkaan toteutettiin pre-conference -ohjelmana eli konferenssin esiohjelmana halukkaille.  

Antropo-sofia on suomeksi ihmis-viisaus. Mutta mitä on antroposofinen lääketiede? Ennen sairaalavierailua tutustuin hieman antroposofiseen terveysnäkemykseen.  Luin aluksi tutkija ja yliopistonopettaja, LKT Raimo Puustisen artikkelin “From physical bodies to astral bodies – theoretical problems in anthroposophic medicine” http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/fct.12094/abstract

Voi kauhistus, tämmöiseenkö olen sotkeutunut!  Kirjoituksessaan Puustinen suhtautuu hyvin kielteisesti Rudolf Steinerin aloitteesta kehitettyyn antroposofiseen lääketieteeseen ja pukee negatiivisen asenteensa suosituksen muotoon: “Politicians making decisions on spending public money on anthroposophic medicine should be fully aware of its theoretical basis,which is incompatible with contemporary scientific thinking.” Julkisen terveydenhuollon rahoituksesta päättävien poliitikkojen pitäisi siis hänen mukaansa resursseja jaellessaan olla tietoisia siitä, että antroposofisen lääketieteen teoreettinen pohja on yhteensopimaton nykyisen tieteellisen ajattelun kanssa.

Nykyinen valtavirtalääketiede nojaakin ajatteluun,  jossa fysiikasta, kemiasta ja biologiasta saatava tieto on parasta ja oikeastaan ainoaa todellista ja oikeaa. Tästä seuraa, että ihminen nähdään lähinnä biologisena koneena ja lääketieteellinen hoito koneen korjaamisena. Tämä mielessäni ja Puustisen tieteellisessä lehdessä julkaistu teksti laukussani köröttelen bussissa  puolisen tuntia  ja astun ennakko-odotuksia täynnä Havenhöhen pihamaalle.

No jopas jotakin! Ensimmäiseksi silmiini osuu mistelipensaita, jotka kasvavat puiden oksilla pallomaisina muodostelmina. Nuohan ovat juuri niitä, joista saatavaa ainetta antroposofisessa lääketieteessä käytetään. http://www.antroposofinenlaaketiede.fi/Mistelihoito/kaytto.html

Entisiä natsien rakennuksia

Jännittää. Nousemme 1930-luvulla valmistuneeseen hallintorakennukseen.  Havenhöhen laaja sairaala-alue ja sen rakennukset olivat 1930-40 -luvulla natsiarmeijan käytössä. Nyt jo hirvittää.

Sitten muistan oman maani sotahistorian pian itsenäistymisen jälkeen vuonna 1918 ja jatkosodan v. 1942-44 Neuvostoliittoa vastaan yhdessä Saksan kanssa! Tiedä vaikka täälläkin olisi marssinut suomalaisia.  Jokaisen maan ja kansan on myönnettävä oman historiansa tosiasiat, ja elettävä eteenpäin uusin periaattein, annettava anteeksi, opittava historiastaan ja muutettava toimintaansa paremmaksi.   

Puustinen antaa artikkelissaan kuvan, että antroposofinen terveysajattelu olisi nykyään täsmälleen samaa kuin sen kehittäjän Rudolf Steinerin aikoihin 1920-luvulla.  Pitäisikö minun nyt siis odottaa astuvani natsiajan sairaalaan ja vielä sitäkin varhaisemmalle ajalle, 1920-luvun steinerilaiseen maailmaan? En ajattele niin.  Jos ajattelisin, voisin  yhtä hyvin kysyä, että onko nykypsykiatria lääketieteeseen soveltumatonta sen vuoksi, että psykiatrit tekivät jokunen vuosikymmen sitten lobotomialeikkauksia potilaittensa auttamiseksi. Haluan tietää, mitä antroposofinen lääketiedenäkemys tarkoittaa käytännön elämässä nykyisin. Samoin olen pyrkinyt selvittämään,  millaista on nykyajan psyykkisten ongelmien hoito nykypsykiatrian mukaan.

En ole antroposofi, enkä tunne sen filosofiaa riittäväksi ottaakseni kantaa sen tieto-oppiin. Mutta nyt avaan silmäni ja korvani ottamaan vastaan käytännön tietoa ja kokemuksia Havenhöhen klinikan nykypäivästä.  

Professori Harald Matthes pitää sairaalan esittelyluennon. Havenhöhen antroposofinen hoitofilosofia tiivistyy siihe, että täällä  sovelletaan sekä tavanomaista biolääketietellistä hoitoa että sen lisänä ja täydennyksenä (ei siis vaihtoehtona)  antroposofiseen maailmankuvaan liittyviä hoitomuotoja. Niissä mieli, spirituaalisuus ja kokemuksellisuus nähdään tärkeiksi. Ymmärrän sen hoitosuuntaukseksi, joka käyttää koululääketieteen ulkopuolellakin olevia hoitomuotoja. Koululääketiede = tavanomainen länsimainen biolääketieteeseen nojaava hoitoajattelu, joka hallitsee lääketieteen opetusta yliopistoissa, mm. Suomessa.

Otan luentodioista kuvia, mutta ne jäävät huoneen valaistusolosuhteiden, ehkä kuvaustaitojenikin vuoksi hieman harmaiksi ja epäselviksi. Harmi.  Minulla on kyllä käytössäni kännykkäkameraa parempi,  hyvin zuumaava ja harrastajakuvaajan näkökulmasta laadukas Lumix-kamera. Kamera-katastrofista lisää kirjoituksen loppupuolella.

Antroposofisen lääketieteen ihmiskäsitys ja siinä käytettävät termit.

Antroposofian käyttämien käsitteiden selitykset eli antroposofisen lääketieteen mukainen lähestymistapa ihmisen hoitamiseen.

Kuvissa yllä esitetyt antroposofiset käsitteet voisi ehkä suomentaa näin (nämä ovat omia käännöksiäni,  antroposofit itse  saattavat tulkita ne toisin):

Physical body – fyysinen keho eli konkreettinen lihallinen ruumis; Life functionelinvoima- ja toiminnot eli kasvu ja kehon itseparanemiskyky; Soul – sielu eli psyyke, joka sisältää tietoisuuden, tuntemukset, halut, vaistot ja pyrkimykset; Spirit  henki eli itsetietoisuus, rationaalinen ajattelu, vapaa tahto, ”minä”, itsekontrolli,  moraali, selviytyminen, merkitykset ja spirituaalisuus.

Sairaala kuuluu viralliseen terveydenhuoltojärjestelmään Saksassa ja se saa julkista, yhteiskunnan rahoitusta verovaroista sekä  pakollisesta sairausvakuutuksesta kuten muutkin maan sairaalat. Noin 15 % Saksan sairaaloista tarjoaa potilailleen täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja eli CAM-hoitoja. CAM=Complementary and Alternative Medicine.  (kuvat alla). 

Antroposofisella lääketieteellä on omat erityiset lääkkeelliset ja ei-lääkkeelliset hoitonsa tavanomaisten, virallisen nykyterveydenhuollon tarjoaminen hoitotapojen lisänä. Havenhöhen sairaalan kotisivut http://www.havelhoehe.de/startseite.html

Harald Matthes.

Harald Matthesin  luennon jälkeen esittäytyy kokki, joka vastaa siitä, että potilaille tarjotut ateria ovat ravitsevia. Ruokaa pidetään täällä yhtenä hoitomuotona. Noin puolet keittiön käyttämistä ruoka-aineista on biologisesti viljeltyjä. Lihan käyttöä on vähennetty. Nyt sitä tarjotaan noin kolme kertaa viikossa, mikä saksalaisessa ruokakulttuurissa vaikuttaa melko vähäiseltä.

Sairaalassa on useita osastoja, kuten kardiologinen (sydänsairaudet) osasto, syöpäosasto ja psykofyysisten sairauksien osasto. Me vieraat saimme valita, mihin halusimme tutustua. Valitsin jälkimmäisen.

Kävelen psykofyysiseen taloon

Kävelemme rauhallisesti kymmenisen minuuttia vehreää puistotietä useiden rakennusten ohi psykofyysisen osaston taloon. Saamme kuulla, että  siellä hoidetaan muun muassa kipupotilaita, mielenterveyspotilaita ja narkomaaneja (joita varten on oma erillinen yksikkönsä). Lapsille on myös oma yksikkönsä. Hoitohenkilökuntaan kuuluu lääkäreitä, sairaanhoitajia,  psykoterapeutteja ja muita koulutetuja terapeutteja (fysio, taide, musiikki, eurytmia =antroposofinen liike/tanssiterapian muoto).

Asiakkaat viipyvät klinikalla yleensä kahdesta viikosta kuukauteen ja heitä hoidetaan ”multimodaalisesti” eli monin menetelmin. Jotkut käyvät useammankin hoitojakson.  Kokemukselliset hoidot (esim. musiikki ryhmässä) yhdistetään tarvittaessa lääke- ja muihin tavanomaisiin hoitomuotoihin.  Potilailla on myös mahdollisuus olla eläinten kanssa. Niillä on oma aitauksensa ja tilansa sairaala-alueella. Aromaterapia erilaisin eteerisin öljyin (esim. laventeli, rosmariin) kylpyinä tai hierontoina kuuluvat myös hoitorepertuaariin, samoin kuin hengitys- ja erilaiset lihasrentoutusharjoitukset, terveyskasvatus, selkäkoulu, mindfulness-harjoitukset ym.

Ajatuksena on, että vaivoista vapautuakseen potilaan on tarpeen rauhoittaa ja tasapainottaa kehoa ja mieltään. Traumat, stressi ja hektinen elämäntapa altistavat psykosomaattiselle oireilulle.  Apu suunnitellaan asiakaslähtöisesti ja yksilöllisesti. ”Yhden koon sukkahousut” – mallia ei käytetä, koska ihmiset, asiakkaat ovat niin erilaisia – yksilöitä. Käytännössä monipuolisuus on järjestetty niin, että osastolla on viikko-ohjelma, jossa on aikataulu erilaisille  ryhmämuotoisille hoitotavoille. Lisäksi yksilöterapiat suunnitellaan erikseen.

Käymme katsomassa aromaterapia-huonetta, jossa hoidettava makaa ammeessa (nyt ei ollut potilasta), johon valutetaan tarkasti annosteltu määrä jotakin eteeristä öljyä. Hoitokokemuksesta keskusteleminen on osa hoitoprosessia. 

Tulee mieleen, että Havenhöhen klinikka on tavallisen sairaalan ja sanatorion/parantola-kylpylän luovalla tavalla toteutettu yhdistelmä.

Musiikkia mielelle

Tutustumme musiikkiterapiahuoneeseen ja terapeuttiin, Stefan Kühneen. 

Musiikkiterapeutti Stefan Kühne.

Kymmenien instrumenttien keskellä viihtyisässä musisointitilassa  musiikkiterapeutti  kertoo, kuinka asiakkaiden ajattelu- ja reagointitavassa tapahtuu terapian edetessä pikku hiljaa muutoksia.

Musiikin avulla ihminen voi löytää uusia sisäisiä puolia itsestään. Hän eheytyy ja vahvistuu ja alkaa paremmin tajuta omaa elämäänsä ympäröivän elämiskirjon joukossa. Mekin soitamme hiukan ryhmässä. Virkistävää.

Havenhöhe soittimia 3

Havenhöhe soittimia 2

Ollaan jo poistumassa rakennuksesta, kun yhtäkkiä huomaan unohtaneeni muistivihkoni musiikkihuoneeseen. Palaan hakemaan sitä, ja ajattelen reippaasti juoksemalla saavani vierailuryhmän kiinni. Mutta ulos päästyäni huomaan porukan hävinneen, enkä tiedä mihin suuntaan tästä lähetä.

Heitän mielessäni arpaa kulkusuunnasta, mutta jään haahuilemaan pihamaalle  (parempi olisi keskittyä). Hermostun (ihan turhaan). ”Ne ei varmaankaan odota, vaan bussi lähtee heti takaisin”, ajattelen (eikä lähde). ”Nyt pitää kiireesti päästä päärakennukselle” (miksi kiirehtiä?). Pysäytän eteen tupsahtaneen taksikuskin ja kysyn voisiko hän ajaa määränpäähän (ei voi, ei puhu englantia). Hermostun lisää (?). Sitten melko uusi, hieno kamerani tipahtaa katukiveykselle (turhaa hätiköintiä). Suutun itselleni (aika vaativaa! parempi vain tarkkailla tilannetta tyynesti). Raivostun kokeiltuni kameraani – se on mennyt täysin mykäksi, ei suostu edes käynnistymään (rauhallisesti, hyvä nainen). Kiukuttaa,  kun mietin etten tulevassa kongressissakaan voi ottaa kuvia (höh, onhan kännykkä). Huokaan syvään ja sanon ”Danke und Auf Wiedersehen” eli ”Kiitos ja Näkemiin” (pettymystä ilmassa). Pyörin harmissani pihalla ja ajattelen palata takaisiin psykofyysiseen taloon pyytämään apua (luovu jo itseriittoisuudesta). Silloin huomaan siinä lähellä metsikön reunassa kolme nuorta miestä (toivo herää).

Kysyn heiltä, mihin suuntaan pitää lähteä. Yksi tarjoutuu saattamaan ja toinenkin tulee sitten kaveriksi. Oikaisemme kapeaa mutkaista metsäpolkua ja siinä matkalla jaamme kokemuksiamme toisen saattajan kanssa. Hän on klinikalla alkoholiongelman vuoksi, ja kertoo saaneensa paljon apua ja jatkaa pian kotiin päästyään yksilöllistä psykoterapiaa. Kiitän saattomiehiä ja toivotan paranemista. Kuvaa en auttavaisesta kaverista voinut ottaa muistoksi, kun se hieno Lumixini oli juuri sanonut sopimuksen irti. 

Taisinpa tutustua antroposofisen sairaalaan lisäksi myös omiin reaktiohini.  Opettavaista.

Vierailu tarjosi valaisevan aloituksen kansainväliselle tutkijakongressille, jonka teema oli erilaisten, monista perinteistä ja terveydenhuoltojärjestelmistä juontuvien auttamisen muotojen yhdistelmäkäyttö ja sen vaikutukset.  Suomeksi voitaisiin puhua yhdistelmälääketieteestä tai yhdistävästä lääketieteestä. Kongressin sivut https://www.ecim-iccmr.org/2017/.

Ps. Kamera on nyt (13.5.2017) Puolassa korjattavana. Palannee sieltä entistä ehompana. Ei löytynyt Suomesta korjaajaa.

Kauniimpi maailma

2015-07-18 13.49.52.jpg”Ihmisillä on mielen mentävä aukko mielen ymmärtämisessä”. Tiedetoimittajana tunnetuksi tullut kirjailija Jani Kaaro esitteli uutta kirjaansa TampereellaTeos-Tulenkantajien kirjakaupassa 20.4.2017.

Esseekokoelma Kauniimpi maailma. Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta ottaa kantaa maailmaan, jossa nyt elämme. Tämä maailma voisi olla kauniimpikin kuin se nyt on.

Jani Kaaro 2.jpg

Jani Kaaro.

Vaatii jonkin verran asennetta kirjoittaa mielestä ja varsinkin mielikuvituksesta maailmankuvaamme muovaavina suodattimina. Tiedetoimittajan identiteetillä on erityisen rohkeaa puhua sielusta jopa kirjan otsikossa. Sieluahan pidetään tieteessä vanhahtavana kummajaisena. Se on jotenkin hörhähtävä käsite, joka ei oikein istu perusrationalistin tai tapaskeptikon suuhun.

Olen jo vuosia seurannut Kaaron tiedettä koskevia kirjoituksia ja kommentoinutkin niitä tässä blogissa. Hänen uuden kirjansa luettuani ymmärrän, kuinka suuren ajattelutavan muutoksen mies on viime vuosina käynyt läpi. Ei liene ollut helppoa muuttaa totuttuja tukevasti institutionalisoituneita käsityksiä tutkimuksesta, tieteen taustaoletuksista ja käytännöistä.  Tieteen valitsevat taustaoletukset nojaavat vahvasti reduktionistiseen materialismiin (todellisuus on perimmältään ja alkujuuriltaan ainetta, joka voidaan palauttaa/jakaa eli redusoida yhä pienempii yksiköihin, kuten kudoksiin, soluihin, molekyyleihin, atomeihin, kvarkkeihin jne.) Nämä oletukset ovat niin vahvoja, että monikaan ei niitä aseta millään tavalla kyseenalaisiksi.

Kaaron mielipiteistä voi olla monta mieltä, mutta selvää on, että hän kirjoittaa hyvin. Teksti on elävää, kiinnostavaa ja nautittavaa. Kokoelman avausesseessä Raha ja lahjan henki hän purkaa vallitsevan markkinatalousajattelun ja muinaisten lahjatalouksien yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Kirjoittaja pohtii syvällisesti, mutta myös hauskasti, lahjan luonnetta ja merkitystä ihmisyhteisöissä.

Kadonneet unemme -kirjoituksessa sukelletaan mielen ja mielikuvituksen syvyyksiin. Kirjoitus on kriittinen kannanotto nykyisestä ylirationaalisesta itseymmärryksestämme. Mielen ja sisäisen maailman pohdinta ankkuroidaan Kaaron tekstissä muinaisiin kulttuureihin ja sitä kautta osoitetaan, että oman aikamme valtavirta-ajattelu on unohtanut jotakin hyvin tärkeää. Se on sivuuttanut yhden ihmisyyden osan, ja unohtamalla tehnyt unista ja mielikuvituksesta satunnaista aivokemiaa. Käytännön  elämässä aivokemia ei näyttele kovin suurta osaa.

Mutta unet ovat aika monille ihmisille  tärkeitä. Ne ”näyttävät” todellisuudestamme muutakin kuin arkista puolta. Mielenterveyden kannalta unet ja mielikuvitus voivat olla olennaisen hyödyllistä. Niitä kyllä tutkitaankin, mutta verrattomasti vähemmän kuin unennäön aivokemiaa. Fysiologinen aivotutkimus kertoo paljon aivojen tilojen muutoksista unen aikana, mutta ei mitään unien sisällöstä. Sisältö kun on aina yksilöllistä ja merkityksiä täynnä.

Kun länsimainen ihminen tuhosi systemaattisesti ja väkivalloin Amerikan intiaanien kulttuurin ja samalla sen maailmankuvan, se rikkoi jotakin tärkeää, mikä liittyy mieleen ja mielikuvitukseen. Kaaro kirjoittaa:

”Todellakin, lapsi voi nähdä olentoja, joita ei ole olemassa, ja olla silti mieleltään terve. Intiaanit saattoivat kommunikoida olemattomien olentojen kanssa ja olla silti täyssisä järjissään. Mitä siis kertoo minun mielenterveydestäni se, että minä en näe ja koe mitä he näkevät ja kokevat? Mitä jos he tietävät jotakin mikä on ulottumattomissani? Olenko ripustautunut johonkin sellaiseen käsitykseen todellisuudesta, joka estää minua näkemästä, mitä he näkevät?” (s. 94)

”Miksi intämme vuodesta toiseen, että meidän on ajateltava boksin ulkopuolelta, emmekä koskaan ajattele. Siksikö, että mielikuvitus – joka on suurin lahjamme – on niistä myös aliarvostetuin? (s. 99)

Unet ja kokemus

Jaani Kaaro kirjoittaa paljon unista ja pitää niitä tärkeinä. ”Olen myös halunnut raivata tieteellisestä maailmankuvastamme tilaa subjektiiviselle kokemukselle, koska sekin toisi lisää elintilaa unille.” (s. 126)

Jäin miettimään tuota subjektiivisen kokemuksen ja tieteellisen maailmankuvan suhdetta. Jos tieteellinen maailmankuva ymmärretään todellisuuskäsitykseksi, joka muovautuu reduktionistisen materialismin tuottamien tutkimustuloksien perusteella, niin subjektiiviselle kokemukselle ei voi jäädä tilaa. Kokemusta ei nimittäin voi – ainakaan nykytutkimuksen metodein – redusoida molekyyliksi tai atomiksi.

Mahtaakohan Kaaro oikeastaan viitata siihen, että todellisuuskäsityksemme onkin nykyään murroksessa? Yhä suurempi joukko tutkijoita, tiedetoimittajia ja kansalaisia alkaa pikkuhiljaa hyväksyä, että mieli, tietoisuus ja tunteet näyttelevät todellisen elämän teatterissa paljon suurempaa roolia kuin nykytiede pystyy materialistisista lähtöoletuksistaan johtamaan ja osoittamaan.

Minusta Kaaron kirja yksi esimerkki (monien joukossa) siitä, että maailmankuvan muutos on nyt meneillään. Se ei näy julkisesti rahoitettavassa tutkimuksessa vielä huomenna, ensi vuonna tai edes ensi vuosikymmenelläkään. Voi olla, että muutos ei ollenkaan kehkeydy tutkimusinstituutioissa, kuten yleensä oletetaan, vaan niiden ulkopuolella, tavallisten ei-akateemisten ihmisten joukossa. Kukapa tietää.

Se on vain psykosomaattista -essee pureutuu eri puolilla maapalloa parin viime vuosisadan aikana esiintyneisiin kummallisiin ”epidemioihin”, kuten hysteriaan ja kävelymaniaan. Teksti linkittää nykyajan epämääräisiltä vaikuttavia sairastumisilmiöitä historialliseen kontekstiin. Se pohtii omituisten sairastumisilmiöiden mielellistä puolta.

Kaaro toteaa: ”Koetan siis tässä ehdottaa, että ehkä mieli on se suuri tuntematon, joka vielä puuttuu kuvasta ja johon meidän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Sanan ´psykosomaattinen´ ei tarvitse olla loukkaus, vaan se voi olla kutsu palauttaa mieli takaisin ruumiiseen ja mahdollisuus parempaan itseymmärrykseen.” (s. 165-166)

Suosittelen kirjaa kaikille, joita tiedetoimittajan kokemukset ja aatokset sekä kehon ja mielen yhteys kiinnostavat.

Kirja

Jani Kaaro. Kauniimpi maailma. Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta. WSOY 2017.

 

 

 

 

Usko ja Toivo taiteessa ja terveydenhoidossa

Metsosta Tulenkantajien kautta Koppeloon: kävelen Tampereen pääkirjastosta  Teos-Tulenkantajat -kirjakauppaan, josta ostan Jani Kaaron uuden kirjan Kauniimpi maailma.

Sieltä lähden kulkemaan Kauppakatua ylös. Galleria Koppelon ikkunasta sisään kuikistellessani silmiini osuu erikoislaatuisia rautalangasta väänneltyjä hahmoja. Hämmennyn. Menisinkö sisään?  Yhdellä näkyy olevan  kellot silminä. Toisella on päässään pullonavaaja.

Tuntuu sen verran hulvattomalta, että astun sisään.

Koppelossa on taiteilija Jyrki Nisonen näyttely.

Ulko-ovesta oikealle näkyy mustissa kehyksissä rautalankahahmoja. Taulun yläpuolelle taiteilija on laatinut siihen sopivan tekstin:Usko ja Toivo

Ilahdun, kun itse taitelija sattuu olemaan paikalla ja suostuu jopa valokuvattavaksi.

Jyrki Nisonen taiteilija 18.4.2017

Taitelija Jyrki Nisonen sekä uskoa ja toivoa käsittelevä taulu.  

Katselen teoksia lievän epäuskon vallassa. Sisäinen ääneni esittää kysymyksen: ”Mitä tämä oikein on?  Jatkan ihmettelyä. Keskustelen taiteilijan kanssa ja kerron, että eniten pidän tuosta  Uskosta ja Toivosta.  Sitä en kerro, että taulu muistuttaa  muutaman viikon takaisesta plasebotutkijoiden kongressista Hollannissa. Siellä puhuttiin myös uskosta ja toivosta eli kehon paranemista edistävistä mielialatekijöistä ja muista seikoista, joita tiede ei vielä oikein ymmärrä.

Plasebosta, tuosta parantavasta paradoksista kirjoitin Plasebo – mysteerimies? Uudistuva terveydenhoito -verkoston blogiin äskettäin.

Nisosen  teoksissa on jotakin ”plasebomaista”. Ne paljastavat paradokseja ja herättävät positiivisella tavalla ristiriitaisia ajatuksia ja mielikuvia. Olkoon esimerkkinä teos, joka  julistaa: ”Kaikkien maiden jumalat liittykää yhteen!” 

Jyrki Nisonen sanoo näyttelyn esittelytekstissään: ”Kirjoitettuna ja kuvaan kytkettynä sanat voivat syöpyä syvemmälle tajuntaan.”

Niinpä. Sanan ja kuvan liitossa on todellakin paljon samaa kuin kehon ja mielen liitossa.

Taulun otsikko ”Toisinaan tulee mieleeni, olenko sittenkään niin hyvä ihminen” osuu kohdalleen juuri tänään.

Illalla lähden Teos-Tulenkantajien kirjakauppaan kuuntelemaan, mitä tiedetoimittaja Jani Kaarolla on sanottavaa tuoreesta Kauniimpi maailma -kirjastaan, joka myös herätti paljon ajatuksia. Ehkä kijoitankin Kauniista maailmasta lähaiakoina.

Kelpo miehiä Jyrki ja Jani. Menestystä molemmille!

Syntytieto hoitamisen viisautena

Moderneissa länsimaisissa elämämuodoissa kaivattaisiin tietoa, joka mahdollistaisi ekologisesti kestävän elämän. Näin kirjoittaa Tere Vadén ”Alkuperäiskansaistuminen ja syntytieto” –artikkelissaan Elonkehä-lehdessä.

Tiedolla Vadén viittaa sellaiseen tietämiseen, joka liittyy käytännön elämään ja konkreettiseen toimintaan, ei vain teoriaan, kirjoituksiin ja juhlapuheisiin. Jälkimmäinen on Vadénin ajattelua vapaasti tulkiten nykyajan luonnontiedettä eli sitä, että asiat teoretisoidaan, mitataan ja matematisoidaan. Näin ne etäännytetään objektiivisuuden nimissä kohteestaan. Esimerkiksi sairaus siirtyy ikään kuin pois kantajastaan, ihmisestä, laboratoriotuloksiin, hoitosuosituksiin ja lääkeresepteihin. Parantamista tutkitaan keinotekoisissa olosuhteissa, ei siellä missä ihminen elää arkeaan.

Syntytieto sen sijaan ei ole tieteellistä, vaan erittäin käytännöllistä. Vadénin tekstissä vilahtavat sanat ekologinen ja kestävyys sekä henkinen itsenäistyminen, jotka yhdistyvät ”tien tuntemisessa” eli  länsimaalaisilta ihmisiltä puuttuvassa tiedon lajissa.

”Synnyt” Kalevalassa

Sen sijaan kalevalaisessa kansanrunoudessa tätä tiedonlajia esiintyy ja sitä kutsutaan nimellä ”synnyt”. Se on tietoa perinteestä ja yhteisöllisen elämisen ehdoista. Nämä eivät ole tiukkoja sääntöjä, vaan ne ovat hengittäviä: ne pysyvät ja muuttuvat yhtä aikaa, toistuvat rytmillisesti uudistuen. Siis eräänlaista musiikkia, elämän sinfoniaa.

Syntytieto koskee erityisesti peruskysymyksiä. Mitä elämä on? Miksi ylipäätään elämme? Näihin ei ole tieteellisesti todistettavia vastauksia, vaan tieto ilmenee tekoina, esimerkkeinä, lauluna (muinaisajan viihdettä, psykoterapiaa ja tiedonvälitystä!) ja arkisena elämänä.  Syntytietoa ei voi esittää erillisinä faktoina. Siinä käytännön ja teorian, uskomusten ja toiminnan välillä ei ole eroa.

Vadénilla  on kiinnostava näkemys tietämiseen.

Minut, kuten moni muukin tiedeyliopiston kasvatti, on opetettu luottamaan vain ja ainoastaan faktoihin, erityisesti numeroin esitettyihin materiaalisiin tosiasioihin. Erityisesti nyt kun puhutaan ”totuuden jälkeisestä ajasta” ja valemedian levittämistä ”vaihtoehtoisista faktoista”,  elämän rakentaminen faktatietojen pohjalle nähdään usein parhaaksi, jopa ainoaksi oikeaksi ja tieteellisesti todistetuksi tavaksi hankkia ja käyttää tietoa.

Tosiasiat, faktat, ovat ehdottoman tärkeitä. Ilman niitä ei voi syntyä kestäviä ratkaisuja maailman kipeisiin, vielä ratkaisemattomiin ongelmiin (ilmaston lämpeneminen, köyhyys, sairaudet, sodat). Silti on hyvä muistaa, että ihmisyyteen liittyvä inhimillisyysongelma syntyy, jos  numerofaktoja aletaankin jonkin ideologian nimissä pitää absoluuttisesti totuudellisempana kuin ihmisyksilön koettua elämää.

Terveyenhuollossa numeroharha voi johtaa potilaan kannalta hankaliin tilanteisiin.

Sopusointua ja yhteisymmärrystä

Ristiriita faktatiedon (tieteellisen tiedon) ja kokemustiedon välillä voi näyttää sovittamattomalta. Otan esimerkin: Henkilön X arvioidaan olevan terve kaikilla käytettävissä olevilla lääketieteellisillä mittareilla mitaten  eli ”tutkimuksissa ja testeissä ei ole mitään normaalista poikkeavaa”, mutta X tuntee silti olevansa todella kipeä, sairas ja vaivainen. Kumpikin tiedon muoto on omassa kategoriassaan oikeaa ja soveliasta. Kumpikin voivat olla yhtä aikaa voimassa. Sovittamatonta ristiriitaa ei ole.

X:n tapauksia terveydenhuollossa on todella paljon. Kyse voi olla MUI (Medically Unexplained Illnes) tai MUS (Medically Unexplained Symptoms) -tapauksista. Nämä ihmiset kärsivät epämääräisistä vaivoista, muun muassa monikemikaalikerkkyydestä, fibromyalgiasta, väsymysoireyhtymästa tai ärtyneestä suolesta tai kroonisten sairauksien tuottamista vaivoista.  Heillä on yksi tai useampia sairautta kuvaava oire. Joillekin vaivoille pystytään osoittamaan biologisia piirteitä, vaikka niitä ei osata lääketieteellisesti selittää eikä vaivojen syytä tunneta. Vastaavasti selkeää lääketieteellistä hoitotoimenpidettäkään ei ole. Jotkut tapaukset sen sijaan eivät mahdu ollenkaan diagnostiseen kriteeristöön.  On arvioitu, että noin joka kolmas perusterveydenhuollon käynti ei johda diagnoosiin (Rosendahl et al 2017).

Noin joka kuudennella potilaalla on arvioitu olevan MUS eli lääketieteellisesti selittämättömiä  oireita, joita  suomeksi nimitetään toiminnallisiksi häiriöiksi.  Jennifer Harsh tutkijoineen (2016) mainitsevat, että tällaisista vaivoista kärsiviä olisi 20-50 % perusterveydenhuollon potilaista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kyseessä olisi yleisimmin valitetut vaivat perusterveydenhuollossa.  Tehy kirjoitti asiasta noin kuukausi sitten (Tehy 2017).

Jos ammattiauttaja joutuu virkansa puolesta turvautumaan vain tieteellisesti, ulkoisin mittarein tehokkaiksi todettuihin parannuskeinoihin, syntyy näyttöön perustuvuuden pattitilanne. Kun  parannettavaksi osuukin tapaus, joka ei kuulu joukkoon eli joka ei mahdu diagnoosimalliin eli tietyn kriteeristön sisään, häntä ei voi hoitaa tieteelliseen näyttöön perustuen. Kun käytännön elämä (sairaan kärsimys) on liian kaukana tieteellisistä tutkimuksista (vertailevien kliinisten kokeiden numeerisista tuloksista) syntyy kohtaamattomuusongelma. Auttaja ja autettava ovat liian kaukana toisistaan. Tästä kärsii kumpikin, mutta eniten autettava, potilas.

Miten tämä nyt liittyy Tere Vadénin mainitsemaan syntytietoon?

Sillä tavalla, että pattitilannetta voidaan lievittää soveltamalla näyttöön perustuvan lääketieteen tuloksia, laajempaa – syntytietoakin sisältävää – katsantoa ja erilaisia hoitoideologioita samanaikaisesti.  Kun vältetään dogmaattisuutta eli kiinnittymistä vain yhteen ainoaan hoitonäkemykseen,  auttamisen mahdollisuudet lisääntyvät.

Pattitilanne laukeaa, kun suunnataan katse syntytietoon, aletaan ajatella sekä-että –tyylillä ja lähdetään siitä, että tärkeintä on potilaan etu ja hänen saamansa apu. Käytetään apuna erilaisia tiedon lajeja. Auttamisessa vaalitaan sopusointua ja yhteisymmärrystä.

Nykyjärjestelmässä (ainakin julkilausuttu) periaate on, että hoidon tulee, jos mahdollista, nojata tieteelliseen näyttöön. Mutta jos ei pystytä edes määrittelemään, mikä potilasta vaivaa,  sitä on vaikea edes yrittää hoitaa ”tieteellisesti”.  Silloin pitää auttaa muulla tavoin.  Tässä tarvitaan myötätuntoa, sydämen lämpöä, ihmisviisautta ja myös syntytietoa.

Sopivia, tehokkaitakin avun muotoja löytyy, kun luovutaan ajatuksesta, että kaikkia terveyteen ja sairauteen liittyviä asioita voidaan mitata biolääketieteen keinoin. Luovutaan uskosta yhteen ainoaan eli länsimaiseen biolääketieteeseen. Vaihdetaan joko-tai -ajattelu (tiede – huuhaa) sekä-että -ajatteluksi (biolääketiede ja kokemusnäyttö). Suhtaudutaan avoimesti myös biolääketieteellisen katsannon ulkopuolelle jääviin terveysnäkemyksiin. Tämä koskee erityisesti perusterveydenhuoltoa.

Monia vaivoja on mahdollista hoitaa myös perinteisen, syntytietoon nojaavan viisauden perusteella. Tällaiset hoitomuodot (esim. suomalainen jäsenkorjaus, sauna, metsä ja jotkut yrtit) on jo sukupolvien takaa todettu tietyissä vaivoissa hyödyllisiksi. Ne ovat myös ekologisia, ne tukevat kestävän terveydenhoidon kehittämistä. Joidenkin (jäsenkorjauksen) hyödyistä on myös tavanomaisen RCT (Randomized Controlled Trial) -mallin mukaista näyttöä.

Sote-uudistuksessa, ainakaan julkisuudessa,  näitä ei pohdita, mutta monet terveydenhuollon ammattilaiset ja erityisesti palvelujen  käyttäjät kyllä pohtivat.

Viitteet

Tere Vaden 2016. Alkuperäiskansaistuminen ja syntytieto. Elonkehä 1/2016. https://www.scribd.com/doc/307188227/Alkuperaiskansaistuminen-ja-syntytieto

Marianne Rosendal, Tim C Olde Hartman, Aase Aamland, Henriette van der Horst, Peter Lucassen, Anna Budtz-Lilly and Christopher Burton 2017.   “Medically unexplained” symptoms and symptom disorders in primary care: prognosis-based recognition and classification. BMC Family Practice BMC series – open, inclusive and trusted 201718:18 DOI: 10.1186/s12875-017-0592-6. Published: 7 February 2017

Jennifer Harsh, Jennifer Hodgson, Mark B. White,  Angela L. Lamson and Thomas G. Irons 2016. Medical Residents’ Experiences With Medically Unexplained Illness and Medically Unexplained Symptoms. Qualitative Health Research 2016, Vol. 26(8) 1091 –1101.

Tehy 15.3.2017. Usko jo, kehoa ja mieltä ei voi erottaa. https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/usko-jo-kehoa-ja-mielta-ei-voi-erottaa

Fyysikot puhuvat ihmisestä ja parantamisesta

 

20170320_135000

Kuusella on lumipallopää. Ylläksen metsässä maaliskuussa 2017.

Saako fyysikko puhua terveydestä, parantamisesta  ja hoitamisesta? Tietysti saa, koska elämme demokraattisessa maassa, jossa mielipiteitään voi ilmaista joltisenkin vapaasti.  Mutta onko hänellä riittävästi kompetenssia, pätevyyttä? En tiedä, mutta joka tapauksessa fyysikot puhuvat – ja vieläpä julkisesti.

Fyysikot Tarja Kallio-Tamminen ja Johanna Blomqvist tarkastelevat terveyttä ja sairautta ”uuden fysiikan ikkunasta”. Tai oikeastaan kyse ei ole uudesta, vaan newtonilaiseen fysiikkaan perustuvan terveysajattelun ylittävästä näkemyksestä hoitamiseen.  Tarja on kirjoittanut väitöskirjansa kvanttifysiikan filosofiasta ja Johanna polyestereiden atomistisista simulaatioista ja niissä käytetyn klassisen mallin luotettavuudesta.

Naisten todellisuuskäsitystä voisi filosofi Thomas Nageliin viitaten nimittää mieli-naturalistiseksi.  Termi ei olen Nagelin, vaan hänen teksteihinsä nojaava, oma tulkintani.

Tunnetuista fyysikoistamme kosmologit Kari Enqvist ja Syksy Räsänen puolestaan pitäytyvät puhtaaseen naturalismiin eli näkemykseen, että vain fyysinen luonto on todellista, joten vain sen tutkiminen antaa oikeaa tietoa. Tämän seurauksena he skeptikkoväen tapaan pitävät biolääketieteeseen perustuvaa hoitamista tieteellisenä ja leimaavat muut lähestymistavat ihmiseen ja hoitamiseen pseudotieteellisiksi. Skeptikoiden ”varmuus” jonkin hoitomuodon (yleensä he vastustavat täydentäviä hoitoja) turhuudesta näyttäisi perustuvan uskoon, että jos hoitomuodon fysikaalis-kemiallista, naturalistisesti kuvattavaa vaikutusmekanismia ei tunneta ja jos hoitomuotoa ei ole tutkittu biolääketieteellisin  menetelmin – sen täytyy olla huuhaata.

Kari ja Syksy ovat saaneet runsaasti mediatilaa näkemystensä esiin tuomiseen niin sähköisissä kuin printtiviestimissäkin. Tämä on ymmärrettävää, sillä yhteiskuntamme – koko akateemista yhteisöä  myöten – on opetettu sisäistämään naturalismi ”ainoaksi oikeaksi” todellisuuskäsitykseksi. Kannattajat nimittävät sitä jostain syystä, mielestäni virheellisesti, tieteelliseksi maailmankuvaksi. Oikea adjektiivi on naturalistinen. Se ei ole tieteellisen synonyymi.

Käsitys todellisuuden luonteesta = maailmakuva

Todellisuuskäsitys (maailmankuva) on ontologinen oletus maailman rakentumisesta ja järjestymisestä sekä tiedosta. Tätä, tieteellistä ajattelua, teorianmuodostusta ja käytäntöjä ohjaavaa maailmankuvaa itseään ei voi todistaa empiirisin menetelmin oikeaksi tai vääräksi (ainakaan tähän mennessä ei ole todistettu).

Tarja ja Johanna ovat hoitoajattelussaan mielestäni Karia ja Syksyä laajakatseisempia.  Heidän perustellut näkemyksensä ihmisestä ja hoitamisesta sopivat paremmin elävän organismin tarkasteluun kuin Karin ja Syksyn naturalistiset oletukset. Naisten ymmärryksessä henki (mieli) on yhtä tärkeää kuin aine (ruumis/keho).  Ei tässä tietenkään ole kysymys nainen-mies -vastakkainasettelusta, eikä vastakkainasettelusta ollenkaan, vaan kahdesta erilaisesta tavasta hahmottaa  todellisuutta ja ymmärtää tiede ja sen toimintatavat.

Koska Kari ja Syksy ovat saaneet näkemyksilleen paljon julkisuutta ja ne tunnetaan yleisesti, katson oikeudenmukaiseksi, että tässä annan tilaa Tarjalle ja Johannalle. He eivät ole keikkuneet televisio-ohjelmissa ja päälehtien sivuilla, mikä on ymmärrettävissä samoista syistä, joista Kari ja Syksy siellä keikkuvat. Vallitsevasta paradigmasta poikkeavat näkemykset kun jäävät aina syrjään joksikin aikaa. Niiden aika tulee kyllä. Näin uskoo Thomas Nagel ja monet muutkin, jotka pitävät naturalismia (materialismia) liian kapeana maailmankuvana.

Johannalta ilmestyi viime vuoden lopulla  kirja Kvanttifysiikasta energiahoitoihin. Siinä hän kuvaa prosessia, jonka aikana hänen ajattelunsa muuttui. Hän oli moneen kertaan joutunut toteamaan, miten vähän oikeasti tiedämme itsestämme ja ylipäänsä maailmasta ja miten vähän ymmärrämme ihmisen paranemismekanismeja. Hylkäämme paljon asioita suoraan, saman tien, vain sen vuoksi, että pidämme niitä mahdottomina, jos ne eivät näppärästi istu vallitsevaan, naturalistiseen  ymmärrykseen maailmankaikkeuden rakenteesta.

Skeptistä asennetta

– Mitä tahansa aihetta pitäisi kuitenkin pystyä lähestymään ”tutkijan asenteella” avoimena ja skeptisenä hakien sitä, mitä siitä voimme oppia ilman ennakko-oletuksia, Johanna toteaa.

Johannan kirja haastaa niitä ennakkokäsityksiä, joita meillä kullakin on elämästä, maailmasta ja meistä itsestämme. Hänen mielestään elämässä, myös sairauksien ja vaivojen hoidossa on paljon sellaista mitä emme vielä ymmärrä. Kirjoittaja pohtii energiahoitamista ja sen toimintamekanismeja fyysikon ja hoitajan näkökulmasta.

Ennakkoluuloton ja rohkea nainen on tarttunut aiheeseen, joka on vahvasti stigmatisoitu (häpeäleimalla leimattu) huuhaaksi  virallisessa terveydenhuollossamme. Tämä on tehty lähinnä fyysikoiden, vahvan biolääketiedeinstituution ja lääkäreiden ammattiliiton toimesta. Tukijoina ovat olleet lääketeollisuus (tutkimusrahoituksen kautta), skeptikkoliike, joka ei ole ollenkaan skeptinen hallitsevan tiedeparadigman suhteen, ja media.

Monimuotoinen energia

Ajattelen käsitteestä ”energia” ihmisen yhteydessä puhuttaessa hieman eri tavalla kuin Johanna, jolle se näyttää olevan enemmän materiaalinen asia kuin minulle, joka tulkitsen ihmiseen liittyvän energian psyko-fyysis-sosiaalisen ja spirituaalisen voiman kokonaisuudeksi, en nykyfysiikan määrittelemäksi ilmiöksi.

Pian tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen Johanna kommentoi minulle yllä esittämääni väitettä. Hän muistutti, että hän todellakin kertoo kirjassaan energiasta eri näkökulmista, ja selittää, miten nykyfysiikassa energia määritellään. Fysiikan energia-termillä kuvataan materian käyttäytymistä, mutta esim. energiahoidoissa käsitellään mielen tason energiaa, eli kyseessä ei ole samanlainen energia. Tässä yhteydessä Johanna puhuisi oikeastaan mieluummin informaatiosta kuin energiasta.

Hän siis kuitenkin ajattelee energiasta ihmisen yhteydessä hyvin samoin kuin minä. Ehkäpä olin lukenut kirjaa hieman huolettomasti ja siksi tein pikaisen ja puutteellisen tulkinnan. Kiitos Johannalle tarkennuksesta.

Kannattaa siis itse lukea Johannan kuvaus energiasta sekä hänen  mielenkiintoinen ja lukijaystävällinen katsauksensa kvanttifysiikasta, yhdestä  luonnontieteiden mystisimmistä alueista. Sitä kautta  on mahdollista ymmärtää hänen enrgiahoito-ajatteluaankin.

Jonkun mielestä kirjoittaja saattaa tehdä liian pitkälle meneviä tulkintoja energia-ilmiöstä hoitamisen yhteydessä, kuten mielen ja materian keskinäissuhteista ja etähoitamisesta. Niin tai näin, joka tapauksessa kirja on peloton tiedenaisen avaus hoitaviin energioihin. Kirjoittaja viittaa tutkimuksiin ja mainitsee selkeästi, että alan tutkimusta on vielä tehty niin vähän, että vahvoja päätelmiä eri hoitomuotojen tehosta on mahdoton tehdä. Tutkimus kuitenkin jatkuu eri puolilla maailmaa siitä huolimatta, että valtavirtaterveystutkimus ei naturalistisista lähtöoletuksistaan johtuen ole edes kiinnostunut aiheesta, joten tutkimusrahoitusta on hankala saada.

Tarja on kirjoittanut Uudistuva terveydenhoito -verkoston blogiin kaksi tärkeää artikkelia terveydenhuollosta ja todellisuuskäsityksistä. Niillä on nimittäin syvällinen vaikutus sekä tutkimukseen että terveysjärjestelmään ja ylipäänsä siihen, kuinka terveys, sairaus ja hoitaminen yhteiskunnassamme mielletään. Linkit kirjoituksiin ovat alla. UT-verkoston facebook-sivut.

Toisiaan täydentäviä

Tarjan ja Johannan jakamaa mieli-naturalistista (termi on oma luomukseni, ei kummankaan heidän käyttämä) todellisuuskäsitystä ei voi pitää biolääketieteelle vastakkaisena tai vaihtoehtoisena. Kysymys on komplementaarisuudesta. Kahteen erilaiseen todellisuuskäsitykseen perustuvat terveystutkimukset voivat toisiaan täydentämällä rikastaa ymmärrystämme elämästä, ihmisestä, terveydestä ja hoitamisesta. Näennäisesti ristiriitaisilta vaikuttavat katsannot voivat avata  uudenlaista ajattelua ja tuoda tuoreita ratkaisumalleja tutkimuskysymyksiin.

Biolääketieteellisellä tutkimuksella on ja sillä pitääkin olla tärkeä paikka terveystutkimuksessa ja terveydenhuollossa. Silti tämä hallitseva paradigma voi tarjota ei-hallitseville näkemyksille  aitoja mahdollisuuksia ylittää naturalistisen hoitotutkimuksen rajoitteet.  Terveysajattelua on avarrettava ja laajennettava siihen suuntaan, jossa aiempaa selkeämmin tarkastellaan mieltä, kokemusta ja hoitoympäristöjä osana kaikkia parannusprosesseja.

Tähän suuntaan ollaan menossa myös Suomessa. Lääkäri Anu Raevuori tutkimusryhmineen on ryhtynyt tukimaan mieltä hoitamisessa eli mindfulnessin hyötyjä erikoissairaanhoidossa.

Jos mieli ymmärrettäisiin laajemminkin  luonnonjärjestyksen keskeiseksi osaksi, se muuttaisi vallitsevaa maailmankuvaa ja sitä myötä myös terveystutkimusta ja hoitokäytäntöjä.  Tietoisuus nähtäisiin  – kuten mieli-naturalistinen todellisuuskäsitys sen näkeekin  –  jossakin mielessä biologiseksi ja se määrittyisi maailmankuvassamme yhdeksi olemisemme perustaksi. Historian linssin läpi katsoen vaikuttaa  siltä, että muinaiset idän filosofiat ovat tulkinneet  kaikkeuden juuri tähän tapaan. Tämä on myös kvanttifysiikan yksi perusoletuksia. Ihmismäistä, eikö vain.

Mieli-naturalistinen katsanto pitää siis mieltä, kokemuksia ja tunteita luonnonjärjestyksen keskeisenä osana eikä vain fysikaalisesta todellisuudesta emergoituneena (kehkeytyneenä) sivutuotteena, jonkinlaisena ylijäämänä.

Jos olet kiinnostunut mielen ja kehon yhteydestä eli kehomieli-ajattelusta sekä todellisuuskäsityksestä, jossa tietoisuutta ei eroteta aineesta, tutustu Johannan ja Tarjan teksteihin.

Monistinen materialismi naturalismin muodossa on nykyisin vallitseva paradigma, ”tieteelliseksi” nimetty perusoletus kaikkeudesta.  Sen nojalla myös ihmistä ja hoitamista koskeva tutkimus keskittyy käyttämään  reduktiivisen (tutkittava kokonaisuus jaetaan osasiinsa) tiedekäsityksen menetelmiä.

Naturalismista on terveystieteissä, varsinkin lääketieteessä tullut niin ”pyhä” asia, että harva tutkija uskaltaa – tai taloudellisista syistä voi – lähteä tutkimaan hoitamisen todellisuutta toisenlaisista perusoletuksista.  Anu Raevuori on ottanut tien halkojan tehtävän. Se on mahdollista nykytieteen kentällä osittain siksi, että mindfulnessin vaikutukset on pystytty osoittamaan aivokuvissa aivojen tilojen muutoksina, vaikka varsinaista biologista vaikutusmekanismia ei tunnetakaan.

Mielenkiintoista tässä on, että meditaation (tässä tapauksessa mindfulness-muotoisen) hyödyt on tutkitusti, ihmisten kokemina tiedetty jo vuosikymmeniä, mutta naturalismiin nojaavassa biolääketieteelisessä ajattelussa ne on ”otettu todesta” vasta, kun jotakin näkyy aivokuvissa!

Naturalismi on nykyisin niin vahva dogmi, että muut näkemykset joutuvat monesti – ja aiheetta – huuhaan luokaan ja sitä kautta stigmatisoituvat. Tämä on harmillista. Lohdullista on,  että kaikki on muuttuvaista. Paradigmatkin.

Viitteet

Blomqvist, Johanna 2016. Kvanttifysiikasta energiahoitoihin. Fyysikon matka mieleen ja paranemiseen. Viisas Elämä, 2016.

Enqvist, Kari. 2013. Ei toivoa, ei toivottomuutta. Teoksessa Pelkonen, R., Huttunen, M. O. & Saarelma, K. (toim.) Sairaus ja toivo. Kustannus Oy Duodecim. Bookwell Oy. Porvoo. 207-212

Enqvist, Kari. Simppeli mutta sumea universumi. Tiede 12/2014.

Nagel, Thomas. 2012. Mind & Cosmos. Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature is Almost Certainly False. Oxford University Press. New York.

Nagel, Thomas, 2014 Mieli ja Kosmos. Miksi materialists-darwinistinen luontokästys on lähes varmasti epätosi. Basam Books. Tallinna.

Kallio-Tamminen Tarja 2017  Maailmankuvan muutos uudistaa terveysajattelua, osa 1 ja Maailmankuvan muutos uudistaa terveysajattelua, osa 2

Kallio-Tamminen, Tarja 2006. Kvanttilainen todellisuus. Fysiikka ja filosofia maailmankuvan muovaajina. Yliopistopaino. Helsinki

Raevuori Anu.2016  Mindfulnessin terveysvaikutukset – mitä lääkärin on hyvä tietää?  Duodecim 132:1890–7.

Psyykenlääkkeiden haitat Hesarissa. Tekstianalyysi kiistasta.

Vino talo ja vinot ikkunat

Vino talo vinoine ikkunoineen.

Psyykenlääkkeiden haitat on tunnustettava. Lääkkeettömistä hoidoista pitäisi keskustella avoimesti, vaikka psyykenlääkkeistä ei luultavasti koskaan luovuta kokonaan. Tätä toivoi psykiatri Ben Furman 19.3.2017 HS:n. vieraskynä-kirjoituksessaan.

Furmanin julkisesti esittämä psyykenlääkekritiikki  sai  valtavirtapsykiatrian edustajan tarttumaan kynään. Nimimerkillä  Maksumies kirjoittaja ojensi kommentissaan vieraskynä-kirjoittajaa. Hän pyrki osoittamaan lukijoille, että nykymeno psyykenlääkkeiden käytössä on Furmanin kirjoituksen vastaisesti nimenomaan oikeaa. Lisäksi nykyinen lääkekäytäntö perustuu Maksumiehen mukaan parhaaseen mahdolliseen psykiatriseen asiantuntemukseen ja tutkimukseen.

Minua ihmetyttää, miksi Maksumies ei puhu kritiikissään  itse asiasta eli psyykenlääkkeiden tutkituista ja potilaiden konkreettisesti kokemista haitoista. Juuri se oli Furmanin kirjoituksen nimenomainen aihe. Onko aihe edelleen niin arka, että on puhuttava asian vierestä eli Ben Furmanista.

Kritiikin kritiikki on minusta sen verran kiinnostava, että tein siitä argumentaatioanalyysin.

Teksianalyysi

Tekstianalyysini tarkoitus on paljastaa Maksumiehen kirjoituksen tarkoituksia. Tätä selvitän tarkkalukemalla argumentaation kätkettyjä, vihjailevasti ja metaforisesti  esitettyjä merkityksiä. Niiden tehtävä on suostutella lukija hyväksymään Maksumiehen näkökanta.

Kirjoitus noudattaa sodankäynnin argumentointikaavaa, joka nojaa vastustajan panetteluun ja pilkkaamiseen. Se ei esitä avoimia kysymyksiä kirjoittajalle,  vaan puhuu tästä kohteena, kolmannessa persoonassa ja vähätellen.  Kritiikki siis  kohdistuu Ben Furmaniin.

Maksumies ei esiinny omalla nimellään. Tämän voi tulkita kahdella tavalla. Taustalla voi olla pelko. Jos kirjoittaa omalla nimellään, joutuu kohtaamaan omana itsenään mahdolliset vasta-argumentit. Tuntuu turvallisemmalta laukoa mielipiteitä nimimerkin takaa. On myös mahdollista, että  kirjoittaja katsoo edustavansa sellaista establishmenttia eli, vakiintunutta ja arvovaltaista instituutiota, jonka edustajan kirjoittaja ei katso soveliaaksi ryhtyä kommentoimaan yksittäistä lehtijuttuja. Se olisi jotenkin vähäpätöistä ja lisäksi pitäisi esittää todellista tutkimusfaktaa argumenttien tueksi. Nimimerkki antaa hyvän suojan.

Kursiivilla kirjoitettu on Maksumiehen tekstiä, muu osa on analyysitulkintaani.

Ben Furman hakee julkisuutta antamalla ymmärtää, että psyykenlääkkeiden haittoja ei muka olisi jo tunnustettu.

Julkisuudenkipeäksi nimittäminen vihjaa siihen, että Furman ei olisi varteenotettava asiantuntija, vaan pelkästään itsekeskeinen narsisti. Näin myöskään Furmanin esiin tuoma asia ei voisi olla merkittävä tai ”oikea”.

Termi ”antaa ymmärtää” viittaa siihen, että Furman ei  puhu suoraan, vaan väittää vihjaillen siitä, että psyykelääkkeiden haittoja ei ole tunnustettu. Tässä sekoitetaan nokkelasti ja tahallaan käsitteet  ”tunnustaminen”, ”tietämien” ja ”tiedon jakaminen” Näin Furman kirjoitti: ”Lääkärien velvollisuus on välittää kansalaisille tietoa psyykenlääkkeiden haitoista ja ammattikunnan sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta”.  Furmanin mielestä siis  nykyisin kansalaisille ei välitetä riittävästi tietoa lääkkeiden haitoista ja psykiatrian sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta. Hän ei puhunut mitään lääkehaittojen tunnustamisesta, vaan nimenomaan sanoi ”Masennuslääkkeiden haittavaikutukset ovat olleet pitkään tiedossa.” Tulkitsen tämän niin, että ongelma on Furmanin mukaan se, että tiedosta huolimatta haitoista ei juuri puhuta ja julkisuudessa psykiatrian kiistat eivät ole esillä.

Maksumies vihjaa siihen, että haitat on tunnustettu,  mutta Furman ei tätä asiaa joko tunne tai halua kertoa lukijoille. Mutta Furman puhui juuri  siitä, että tiedosta HUOLIMATTA psyykenlääkkeiden haittoja ei oteta tarpeeksi huomioon psykiatrisissa  hoitokäytännöissä ja potilaille tiedottamisessa.

Tekstissä ei ole varsinaista uutta, vaan kyseessä on kokoelma entuudestaan tiedossa olevia sivuvaikutuksia, joita kirjoittaja on ryhmitellyt ja osin paisutellut oman mielensä mukaan. Kaikki kirjoituksessa luetellut psyykenlääkkeiden sivuvaikutukset ovat tunnettuja ja ne läpikäydään lääkärikoulutuksessa, joten lääkärilukijalle ne ovat entuudestaan tuttuja. Lääkehoidon hyödyt ja tehon kirjoitus ohittaa.

Toteamus, että tekstissä ei ole lääkäreille mitään uutta ja että lääkkeiden sivuvaikutukset läpikäydään lääkärikoulutuksessa toimii argumenttina vihjaukselle, että Fuhrman ei ehkä ole ”oikea lääkärikään”, koska tuollaisia asioista kirjoittaa, ja vieläpä ryhmittelee ja paisuttelee haittoja oman mielensä mukaan. Tässä vihjataan, että Furmanin ei tule oman mielensä mukaan kirjoitella, vaan että  hänen olisi nojauduttava  metaforisesti ”jonkun muun mieleen” eli auktorisoituihin asiantuntijoihin.

Kommentti hyötyjen ohittamisesta täydentää kuvaa Furmanin yksipuolisuudesta. Todellisuudessa Furmanin kirjoituksen aihe oli haitat, koska niistä julkisuudessa ei puhuta. Väite yksipuolisuudesta ei siten perustu tosiasioihin. Hyödyistä on Hesarikin kirjoittanut vuosien mittaan hyvin paljon. Näin ollen argumentin tarkoitus on pelkästään propagandistinen.

Seuraava kappale on niin huvittava, että purskahdin nauruun sitä lukiessani.

Kirjoittajalla ei ole psykofarmakologiassa sellaista tieteellistä pätevyyttä, jonka perusteella hän olisi laatimassa psykiatrian Käypä hoito -suosituksia. Nämä riippumattomat, tutkimusnäyttöön perustuvat kansalliset hoitosuositukset käsittelevät sairauksien hoitoon ja ehkäisyyn liittyviä kysymyksiä hoitopäätösten pohjaksi. Suosituksia laatii Suomalainen Lääkäriseura Duodecim yhdessä erikoislääkäriyhdistysten kanssa. Suositusten tuottamisesta vastaavat asiantuntijatyöryhmä ja Käypä hoito -toimitus julkisella rahoituksella.

Tässä ilmoitetaan hyvin muodollista, hiukan mahtipontistakin  kieltä käyttäen ja sanoilla ” riippumaton, tutkimusnäyttö, kansallinen, asiantuntijaryhmä” höystäen, että on olemassa totuuden tietävä auktoriteetti. Jos ihmisellä, esimerkiksi Fuhrman,  ei ole psykofarmakologiassa sellaista pätevyyttä, että hänet nimettäisiin Käypä hoito -suosituksia laativien ryhmään, hänen lausumillaan ei ole arvoa. Niitä ei pidä ottaa vakavasti. Pitää kuunnella vain näitä suosituksen laatijoita, koska he laativat suosituksia lääkäriseuran ja  erikoislääkäriyhdistyksen kanssa ja julkisella rahoituksella! Mikä argumentti! Tämä viittaa siihen, että Maksumies väittää  kaikkien muiden sanomiset – perustuivat ne kuinka pätevään kansainväliseen tutkimusnäyttöön tahansa  – aiheettomiksi ja epäpäteviksi Suomessa.  Ihan vaan vertailun vuoksi totean, että  keskiajalla inkvisitiolla oli paavin ohella suurin valta tulkita jumalansanaa.

Sitä paitsi käypä hoito -suosituksista ollaan asiantuntijapiireissä kovin eri mieltä. Ne myös muuttuvat koko ajan. Nykyisetkin.

Ja vielä ihmeellisempää seuraa:

Yksipuolisesti haittoja korostava ulostulo maallikkoyleisölle suunnatussa sanomalehdessä on eettisesti ongelmallinen sikäli, että aiheeseen perehtymätön lukija voi luulla erikoislääkärin laatimaa hoitosuosituksista poikkeavaa tekstiä tieteelliseen pätevyyteen ja hoitokokemukseen perustuvaksi, vaikka kirjoittajan pääasiallinen kliininen kokemus rajoittuukin yksipuolisesti lieviin mielenterveyden häiriöihin.

Jälleen toistuu sama argumentti Furmanin yksipuolisuudesta (vaikka siis kirjoituksen aihe oli juuri haitat, ei psykiatrinen hoito yleensä). Sen tarkoitus on vihjata kirjoituksen virheellisyyteen.  Tällainen haittoja korostava ”ulostulo” (ennen haitat pidettiin piilossa)  todetaan ongelmalliseksi maallikoiden eli tavallisten psyykenlääkkeitä syövien kannalta. Heitä käypä hoito – asiantuntijoiden korkea etiikka Maksumiehen mukaan suojelee, mutta Furmanin etiikka näyttäytyy  tässä kyseenalaisena.

Typerä kansa?

Lisäksi Maksumiehen argumentaatiossa  ennakoidaan osaamattoman lukijaparan tulkintoja tekstistä: Lukija voi luulla Furmanin juttuja tieteellisesti todistetuiksi ja yleisen psykiatrisen linjan mukaisiksi, joita ne eivät ole. Furmanin työkokemuskin  psykiatrina asetetaan kyseenalaiseksi, koska se on Maksumiehen mielestä riittämätön: hänen kokemuksensa ”rajoittuu yksipuolisesti” lieviin mielenterveyden häiriöihin. Onko Maksumies selvittänyt Furmanin koko työhistorian? Millä kompetenssilla hän puhuu yksipuolisesta kokemuksesta, kun kysymys on psyykenlääkkeiden haittoja koskevasta tutkimusnäytöstä ja psykiatrian sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta?  Tässä on jälleen yksi niitti asiallisiin sanoihin puetun rankan henkilöön kohdistuvan panettelun pakettiin toiselta henkilöltä, joka ei itse paljasta omaa kokemustaan alasta. Onko se ehkä yksipuolinen?  Tosin kirjoituksen tyylistä moni voi päätellä, kuka Maksumies on.

Mielialalääkkeitä syövistä melkein  400 000 suomalaisesta suuri osa kärsii lievistä tai keskivaikeista  vaivoista. Terveyskeskuslääkäritkin kirjoittelevat heille masennuslääkereseptejä.  Tämä toiminta on käypä hoito – suositusten suojaamaa, vaikka lääkeriippuvuutta tiedetään syntyvän. Se puolestaan on todellinen ongelma, joka koskettaa kansalaisia. Furmanin pääasiallisen työkokemuksen mahdollisella yksipuolisuudella ei ole tämän, todellisen ongelman kanssa mitään tekemistä. Todellisesta ongelmasta Maksumies ei puhu mitään, vaan siirtää propagandistisesti lukijan huomion Furmanin puutteisiin jotka Maksumies on itse keksinyt.

Jotkut psykiatrit ovat varoittaneet, että tämän seurauksena moni lääkettä käyttävä potilas voi yhtäkkiä ­lopettaa lääkityksensä ikävin seurauksin” – eivätkä vain ”jotkut”, vaan käytännössä kaikki, jotka ovat hoitovastuussa vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta, jossa säännöllinen ja asiaankuuluva lääkehoito on onnistumisen kulmakivi. Pohjan vieminen hoitomotivaatiolta julkisuudessa ei palvele potilaiden etua –– tieteelliset keskustelut kuuluvat ammatillisille foorumeille, joille Ben Furmankin on tottakai tervetullut.

Maksumiehen kommentti päättyy yhtä propagandistisesti kuin alkoikin. Hän argumentoi, että käytännössä KAIKKI psykiatrit,  ”jotka ovat hoitovastuussa vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta, jossa säännöllinen ja asiaankuuluva lääkehoito on onnistumisen kulmakivi”, ovat varoittaneet lääkkeiden äkillisestä lopettamisesta. Argumentti on vino, koska Furman ei puhunut vain vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta lääkkeillä. Hän mainitsi myös Keroputaan sairaalassa kehitetyn avoimen dialogin menetelmän, jossa lääkkeitä käytetään hyvin säästäväisesti.  Hän puhui myös masennuslääkkeistä ja niihin liittyvästä riippuvuusongelmasta. Silti Maksumies vetosi vakaviin psykoottisiin häiriöihin. Ja yhdisti tähän vielä etiikan ja potilaiden suojelun.

Furman totesi kirjoituksessaan, että vaikka psyykenlääkkeiden haitoista  julkisesti keskustelemisessa on riskinsä, haitat ovat niin vakava asia, että niistä on voitava puhua avoimesti. Tämän osan Furmanin kirjoitusta  Maksumies ohitti, joten on pääteltävä, että Maksumies haluaa rajoittaa avointa keskustelua psykiatriasta. Vetoamalla potilaiden suojeluun hän pystyi jatkamaan vihjailuaan, että se on juuri tuo paha Furman joka vie pohjan hoitomotivaatiolta (siis vakavista psykoottisista häiriöistä kärsivien). Joten Furman ei näin ajaisikaan  potilaan asiaa. Tämä on kerta kaikkiaan outo väite, sillä ensiksikin  hoitomotivaatio syntyy potilaan henkilökohtaisista  kokemuksista ja luottamuksesta hoitavaan lääkäriin – ei Furmanin kirjoituksista. Toiseksi Furmanin vieraskynä-kirjoitus kohdistui nimen omaan potilaiden edun ajamiseen ja monen mielenterveyspotilaan toteen näytettyyn liikalääkityksen ongelmaan ja tästä keskustekemiseen.

Viimeinen veto, isällinen tervetulotoivotus Furmanile tulla  keskustelemaan tiedettä tuntevien ammattilaisten ja asiantuntijoiden kanssa niittaa Furmanin epäasialliseksi huutelijaksi vakavien, eettisten ja tieteen alttareilla kannuksensa hankkineiden asiantuntijoiden joukossa. Ikään kuin Furman ei keskustelisi ammatillisilla foorumeilla! Tällainen argumentointi itsessään on epäeettistä, koska se ei nojaa faktoihin. Furman esimerkiksi kirjoittaa Hesarin nettisivuilla vastauksessaan Maksumiehelle, että hän on jo keskustelemassa sekä suomalaisten psykiatrien yhteisössä  että lisäksi  ulkomaalaisten kriittisten psykiatrien kanssa. Tämä lienee ollut psykiatri Maksumiehen tiedossa jo ennen kuin hän kirjoitti kommenttinsa.

Vakavaa Maksumiehen kirjoituksessa on, että siitä saa käsityksen, että psykiatriasta saisivat keskustella vain psykiatrit ja alan tutkijat. Huhhuh.

Potilaita koskeva argumentointi puolestaan  antaa myös ymmärtää, että kansalaisilla ei ole mitään asiaa keskustelemaan heitä itseään koskevista hoitosuosituksista. Ei myöskään tieteestä, josta keskustelu kuuluu Maksumiehen mukaan ammatillisille foorumeille. Voi hyvänen aika. Tieteenhän kuuluu olla vapaata ja avointa kaikille. Kyllä jokaisella iästä, sukupuolesta, koulutuksesta ja ammatista riippumatta pitää olla oikeus keskustella tieteestä ja tutkimuksesta. Tutkimustulokset ja niihin nojaavat argumentit ovat tärkeitä, ei ammatti- tai arvoasema.

Näyttää siltä, että Maksumiehen byrokraattissävyinen tekstipurkaus on kuin viimeinen taisto vanhan-kunnon-lääkepsykiatrian puolesta. Se kuitenkin taitaa olla pian aikansa elänyttä ja saa rinnalleen vahvan lääkkeettömien hoitojen linjan.  Toivotan uuden linjan tervetulleeksi. Se on ekologisempi, ihmisläheisempi, tehokkaampi ja vähemmän haitallisia sivuvaikutuksia  aiheuttava kuin suomalaisessa nykypsykiatriassa vallitseva lääkeusko, joka ulottuu jopa lievien masennustapausten hoitoonkin.

Hyviä uutisia kantautui äskettäin korviini. Kuulin, että Kela olisi  rahoittamassa  lähitulevaisuudessa alkavaa  tutkimushanketta, jossa tutkitaan tanssi- ja liiketerapian mahdollisuuksia masennuksen hoidossa. Lääkkeettömien hoitojen tutkimukselle on hankalampi saada rahoitusta kuin lääkkeiden tutkimukselle, sillä viime mainittua  lääketeollisuus tukee avokätisesti.

Jokaisella ihmisellä on sananvapauteen perustuva oikeus kertoa kokemuksistaan ja käsityksistään mielenterveyden hoidosta. Kíitos Hesarille, että se julkaisi Furmanin kirjoituksen, vaikka se poikkeaa psykiatrian tutkimuksen ja käytännön suomalaisesta valtavirrasta. Kansainvälistä tutkimusnäyttöä kirjoituksen taustalla on.

Tässä pari esimerkkiä tutkimuksista:

Jon Jureidini. Antidepressants fail, but no cause for therapeutic gloom. Lancet 388(10047): 844-845, 27 August -2 September, 2016.  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)30585-2/abstract

Andrea Cipriani, Xinyu Zhou, Cinzia Del Giovane, Sarah E Hetrick, Bin Qin, Craig Whittington, David Coghill, Yuqing Zhang, Philip Hazell, Stefan Leucht, Pim Cuijpers, Juncai Pu, David Cohen, Arun V Ravindran, Yiyun Liu, Kurt D Michael, Lining Yang, Lanxiang Liu, Peng Xie.  Comparative efficacy and tolerability of antidepressants for major depressive disorder in children and  adolescents: a network meta-analysis, Lancet 388 (10047):881-891, 27 August – 2 September 2016. http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)30385-3

Masennuslääkekritiikkiä Peter Götzcshen tutkimuksiin perustuen 2016.

Hyvä Suomi! Avoimen dialogin malli maailmalla

Suomessa on tehty jo vuosikymmeniä arvokasta mielenterveyshoidon tutkimus- ja kehitystyötä. Yksi esimerkki on Torniossa kehitetty Avoimen dialogin -hoitomalli.

En ole ottanut selvää,  miten mallia sovelletaan nykyisin Torniossa, ja kuinka se on levinnyt muualle Suomeen, mutta maailmalla se jo tunnetaan.

Mad in America -yhteisö on alkanut järjestää nettikoulutusta Avoimen dialogin mallista. Koulutusmateriaaleissa mainitaan Tornio ja professori Jaakko Seikkulan arvokas työ. Hyvä Suomi!

Mad in America -yhteisö ajaa monipuolisen ja monimetodisen auttamisen yleistymistä psyykkisten ongelmien hoidossa. Tutkimustietoon nojaten se pitää tärkeänä lääkehoidon pitämistä niin vähäisenä kuin mahdollista.

Äskettäin se järjesti aiheesta netissä koulutuswebinaarin.  8.3.2017 pidetyn webinaarin esittelysivuun tutustumien  on maksutonta http://education.madinamerica.com/p/collaborative-pathway.

Maksoin kurssivideosta 20  USD+alv. Kopioin aineistosta yhden kurssidian, joka esittelee tiivistetysti Avoimen dialogin idean mielenterveyspotilaan hoidossa

Tällaisen mallin käyttöön ottaminen Suomessa laajemmin edellyttää radikaaleja muutoksia koko terveysajattelussa eli käsityksissä siitä, mikä on mielen sairaus, mistä kaikista asioista se johtuu, ja miten ihminen nähdään sairauden ”kohteena” tai ”kantajana” ja mitä asioita hoidetaan ja miten. Muutoksia tarvitaan myös terveyspolitiikassa ja rahoitusjärjestelmässä, kuten sairausvakuutuksen korvausmekanismeissa.

Kuten diasta näkyy mallissa ihminen otetaan hoidon piiriin mahdollisimman nopeasti ja jos mahdollista omassa elinympäristössään. Yhdessä potilaan, hoitotiimin ja perheen kanssa katsotaan,  miten auttamisessa olisi parasta edetä. Asiantuntijoiden laatimat käypä hoito -suositukset eivät ohjaa hoitoa, vaan avainasemassa on potilas itse ja hänen läheisensä. Mielialalääkkeitä käytetään, mutta niin vähän kuin  vain mahdollista.

Eikö ole hienoa, että tällainen hoitomalli meillä Suomessa on kehitetty.

On täällä upeita ammattilaisia ja tutkijoita. Kiitokset heille.