Kummalliset kokemukset tutkittavina

Pohjaton valo.JPG

Outojen kokemusten tutkimushankkeessa professori Marja-Liisa Honkasalon ryhmä analysoi yli kaksi sataa suomalaisten lähettämää kirjeitä. Niissä kuvattiin kummallisia kokemuksia, joita voidaan nimittää myös yliluonnollisiksi tai paranormaaleiksi. Kokijoille ne tosin ilmenivät henkilökohtaisina ja todentuntuisina  mieluummin kuin yliluonnollisina.

Alun perin Mieli ja toinen -tutkimushankkeessa oli tarkoitus tutkia muiden, kuten alkuperäiskulttuurien omituisia kokemuksia ja sitä, miksi niitä ei esiinny Suomessa tai jos esiintyy, niin miksi niistä ei ainakaan puhuta julkisesti.

Kun Suomen Akatemia julkisti vuoden 2012 lopussa hankerahoituksen, iltalehdet alkoivat revitellä ja päivitellä, että kuinka nyt tällaisia epärationaalisia, järjenvastaisia kokemuksia aletaan tutkia Turun yliopistossa. Voi hyvänen aika sentään.

Siitä seurasi, että yli ihmiset lähettivät oma-aloitteisesti, pyytämättä, tutkijoille kirjeitä kertoakseen omista erikoisista kokemuksistaan. Monet kaipasivat tukea ja ymmärrystä.  Useilla kirjoittajista oli kokemus, että heitä ja heidän kertomuksiaan ei otettu todesta. Heitä vähäteltiin.

Miksi tutkittiin?

Tutkimusryhmä toimi mielestäni eettisesti, kun ei heittänyt kirjeitä roskikseen tai mapittanut niitä Ö-hyllyyn, vaan otti ne tutkimuksen kohteeksi, tutkimusaineistokseen.  Tämä on hieno, tavallista kansalaista kunnioittava asenne. Se arvostaa  yleisen mielipiteen marginaaliin sysäämää ihmisryhmää.

Voin hyvin kuvitella, että moni naturalistisen tiedekäsityksen ainoaksi oikeaksi tutkimuksen perustaksi omaksunut skeptikko saattaa hermostua, kun tutkitaankin sellaista ihmisen kokemuksiin liittyvää ilmiötä, joka ei istu kauniisti ja jäännöksettömästi materialistisen monismin filosofiseen malliin. Materialistinen monismi tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että kaikki asiat, koko maailma, ymmärretään koostuvan vain ja ainoastaan materiasta ja sen eri tasoisista johdannaisista.  Mieltä/tietoisuutta erillisenä ilmiönä ei ole tai ainakaan sen tutkimista muutoin kuin materiaan liittyneenä ja luonnontieteellisin menetelmin  ei pidetä mielekkäänä. Kokemusten tutkimus kokemuksina, ei siis vain heijastuksena fysikaalisesta maailmasta, on tämän näkemyksen mukaan järjetöntä, vähämerkityksistä ja turhaa, siis huuhaata.

Tällainen katsanto on kuitenkin tieteenfilosofisesti ongelmallinen ihmistä koskevassa tutkimuksessa. Ihminen on kokeva olento. Hän kokee sekä kehollaan että mielellään, myös kehomielellään. Kehon ja mielen (ruumiin ja tietoisuuden) välinen suhde kun on edelleen aika epäselvä. Kumpaakaan ei voi palauttaa toiseensa, mutta silti kumpikin tarvitsee toistaan.

Tässä tutkimushankkeessa lähdettiin siitä taustaolettamuksesta, että kokemus on kokijalleen totta. Tämän ei tarvitse olla totta ulkoisesti varmennettuna eli tutkittavan kokemuksen ei tarvitse olla selitettävissä ulkomaailman ”objektiivisella”, muiden ihmisten tai tutkimusten todentamilla faktoilla. Kokemus on yksilöllinen seikka, joskin sama tai samantyyppinen kokemus voi koskea laajojakin väestöryhmiä.

Mitä saatiin tulokseksi?

Eri tieteenalojen tutkijoiden työn tuotokseksi tuli yksittäisiä tutkimusartikkeleita, koulutusta ja tutkijakonferesseja sekä kirja Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset (2017).  Siinä  kootaan yhteen hankkeen tulokset ja päätelmät.

Kirjasta käy ilmi, mistä on kysymys kun outoa ja kummaa  koetaan ja miten ihmiset kuvaavat kokemuksiaan. Kirjoittajat eivät halunneet käyttää sanoja yliluonnollinen tai paranormaali, koska näin oletettaisiin jo ennakkoon valmiiksi, että ilmiö on epänormaali. He käyttävät käsitettä ”kumma”, joka kuvaa voimakasta ja epätavallista kokemusta, joka tulee pyytämättä arkipäivään.

Arviolta yli puolet suomalaisista on joskus kohdannut jotakin arkikokemuksen ylittäviä tiloja. Kokemukset voivat olla äänten kuulemista (kuulevat ääniä, joita muut eivät kuule), ennalta tietämistä, telepatiakokemuksia ja erilaisia näkyjä ja tuntemuksia.

Luonnontieteisiin nojaava kokeellinen psykologia ei, eikä myöskään psykoanalyysi, ole  ollut niistä kiinnostunut. Ne eivät ole kuuluneet oikeastaan minkään tieteen tutkimusalueeseen.  Suomessa Leea Virtanen 1970-luvulla tutki tällaisia kokemuksia, mutta tutkimukset vaiettiin vähin äänin. Ne eivät edustaneet valtavirtatutkimusta. Viime syksynä Jeena Rancken väitteli aiheenaan Yliluonnollinen kokemus. Tulkinta, merkitys ja vaikutus, josta kirjoitin syyskuussa 2017.

Honkasalon ryhmän tutkimustuloksista voi yhteenvedonomaisesti sanoa, että oudoista kokemuksista rohkenevat puolijulkisesti (=lähettivät kirjeen tutkijoille) puhua ainakin jotkut keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ihmiset. Kirjeiden lähettäjissä oli hyvin vähän nuoria. Arvokas tulos on se, että kokemuksen tutkimus nostettiin  huomion kohteeksi. Kokemus sellaisena kuin kukin sen kokee, on aivan yhtä tärkeä tutkimuskohde kuin ulkopuolisen arvio kokemuksesta.

Muistakin kuin tavanomaisista aistimuksista (näkö, kuulo, haju, maku ja tunto), joita voidaan ulkopuolisin arvioin tarkentaa totuudenmukaisiksi tai virheellisiki, puhutaan kirjassa ääneen, asiallisesti ja ymmärtävästi. Siinä annetaan paljon esimerkkejä siitä, mitä kummallista kirjoittajat olivat kokeneet ja tarkastellaan muun muassa moniaistisuutta, kummallisten kokemusten merkitystä surun ja elämänongelmien leivittäjänä ja lohduttajana sekä niiden roolia erilaisissa sosiaalisissa liikkeessä. Kirja pohtii myös kokemuksen ja tieteen välistä suhdetta  sekä  häpeäleimoja, joita outoja, yliluonnollisia asioita tunteneisiin ihmisiin usein pyritään suuntaamaan.

Unessako he elävät?

Elävätkö outoja kokevat ihmiset unessa? Kummallisista kokemuksista on tapana vaieta. Muille havaitsemattomien näkyjen, äänien ja tuntemusten kokemista pidetään omassa arkiympäristössä yleensä epätavallisempana kuin se todellisuudessa on. Se voidaan tulkita mielisairaudeksikin.  Materialistis-rationalistisessa katsannossa tällaiset kokemukset on norminmukaista tulkita kuvitelmaksi, uneksi tai unenhorteessa nähdyksi harhaksi.

Oudoista kokemuksista puhuvia ja jopa tällaisia kokemuksia tutkivia saatetaan kritisoida julkisuudessa  tieteellisen maailmankuvan vastaisina. Häpeäleimaamisesta on kysymys, kun asiallisen keskustelun sijasta tällaisista kokijoista tai tutkijoista esitetään stereotyyppisiä arvioita.  Vaikka kummiin kokemuksiin ja selittämättömiin ilmiöihin liittyvissä keskusteluissa esitetään myös tieteellisiä argumentteja, vahva torjunta kertoo pyrkimyksestä erotella ja sulkea ”vääränlaisina” pidetyt ihmiset tai ryhmät ulos ”oikeanlaisista”. (Korkeila ja Koski 2017, 241-243)

Tällaista leimaamista näkyy myös siellä, missä oman ryhmän ajatellaan olevan tieteen puhtauden esitaistelijoita (esimerkiksi skeptikot Suomessa).

Häpeäleimat

Nykyaikana häpeäleimaamista ylläpitää myös yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus. Leimaamisen mekanismi on sama riippumatta siitä, mikä näkökanta on vallitseva ja mikä siitä poikkeava. Sitä voi myös tarkastella prosessina, joka puolustaa vallitsevia ihmisten ja ryhmien välisiä valtasuhteita. Tämä ilmenee  kahdella tavalla. Ensinnäkin vallassa olevat voivat käyttää häpeäleimaamista aktiivisesti oman asemansa ylläpitämiseen ja oikeuttamiseen ja liittää negatiivisia ja stigmatisoivia mielikuvia niihin, joiden he arvelevat uhkaavan vallitsevaa ajattelutapaa tai järjestystä.

Toinen tapa leimata on sisäänrakennettuna valtaväestön neutraaleiksi kokemissa järjestelmissä, jolloin tilanne näyttää helposti leimattujen omalta syyltä.

Leimaavan stereotypian avulla sosiaaliset yhteisöt ja laitokset pitävät yllä olemassa oloaan ja jatkuvuuttaan riippumatta siitä, että olisi mahdollista esimerkiksi keskustella julkisesti vähemmän leimaavasti ja dialogisesti asennoituen. Koska häpeäleimaaminen on yhteisön ja yhteiskunnan toimintaa, stigman vastaisen työn tulee kohdistua yhteisöön. Tärkeitä tavoitteita ovat tiedon lisääminen ja epätasa-arvoistavien rakenteiden muuttaminen.

Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken toimittama teos  Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset jakaa tietoa tästä tabuluonteisesta asiasta. Kirja kokoaa mielenkiintoisesti  yhteen Suomen Akatemian rahoittaman tutkimushankkeen tuloksia. Projektin loppuseminaarin aineistoa on Turun yliopiston sivuilla.

Kirjoittajat pohtivat monitieteisesi inhimillisen kokemuksen luonnetta ja merkitystä. Kirjan luettuani ymmärrykseni kummallisia kokeneita ihmisiä kohtaan laajentui ja tietoni inhimillisen, yksiköllisen kokemuksen tutkimuksesta monipuolistui.  Turun yliopisto näyttääkin olevan Suomen  innovatiivisin ja ennakkoluulottomin sosiaalisesti kiellettyjen eli tabuaiheiden tutkimuksessa. Äskettäin siellä alkoi lääketiedekriittisyyttä kartoittava iso tutkimushanke Terveys, tieto ja asiantuntijuus .

Marja-Liisa Honkasalo on tehnyt uraa uurtavaa terveystutkimusta. Lääkärinä, kulttuurin tutkijana ja filosofisena ajattelijana hän on rohkeasti avannut uusia, biolääketieteellisesti orientoituneesta valtavirtatutkimuksesta poikkeavia teitä ja tutkimuslinjoja. Tämä on tärkeää, jotta suomalainen tutkimus avautuu myös humanistisen terveystutkimuksen suuntaan. Bioteknologian, neurotieteiden ja tekoälytutkimuksen suosion rinnalle tarvitaan myös valtavirrasta poikkeavia teorioita ihmisestä, mielestä, sairaudesta ja terveydestä ja niistä seuraavia metodisia tutkimusratkaisuja.

Mitä kokemus ja sen tutkimus ovat?

Kokemus on yksinkertainen käsite, mutta vain siihen saakka kunnes alkaa miettiä, miten kokemusta voi tutkia. Tutkimuksen näkökulma outoihin kokemuksiin korostaa juuri  yksilöllistä aistittua tunne- ja ajatuspuolta. Teoreettiset lähtökohdat kummallisten kokemusten tarkastelulle löytyvät humanistisesti suuntautuneesta tutkimuksesta, jonka yksi tutkimuskohde on juuri kokemus. Tarkoitus on ymmärtää ihmistä tutkimalla hänen tunteitaan ja ajatuksiaan suhteessa kummalliseen ilmiöön. Tällaisen ”kumman” tutkimuksen perusta on fenomenologiassa, jonka mukaan ”kummallista kokemusta” ei tule ymmärtää pelkästään konkreettisina asioina, jotka ikään kuin ulkopuolelta voidaan todistaa oikeiksi tai vääriksi, todellisiksi tai harhaisiksi, vaan että ne nähdään kokemuksellisina, subjektiivisesti merkityksellisinä asioina.

Vaikka yksilöiden kokemukset ja niistä tuotetut kertomukset ovat hyvin erilaisia, ne eivät kuitenkaan ole merkityksellisiä vain ihmiselle itselleen. Kokemukset sisältävät aina myös intersubjektiivisia aineksia eli ainesta, joka koskettaa monia muitakin ihmisiä. Kokemukset vaikuttavat arkiseen toimintaan. Ne ovat myös  jaettavissa ja ne voidaan kertoa toisille (ei tosin aina) ja  toiset ihmiset pystyvät ymmärtämään niitä tai ainakin pystyvät yrittämään niiden ymmärtämistä. Siksi voidaan sanoa, että yksittäiset kokemukset ja niistä tuotetut kertomukset syventävät yleistä ymmärrystä ilmiöistä, jotka ovat elämämme keskellä, mutta joista ei juurikaan puhuta julkisesti. (Erkkilä 2008)

On ymmärrettävää että puhtaasti naturalistista maailmankuvaa edustavat henkilöt suhtautuvat hämmentyneesti, ehkä vähätellen, jopa joskus vihamielisestikin, kummallisten kokemusten tutkimukseen. Tämä epävarmuus liittyy siihen, että naturalismissa todellisuuden ajatellaan rakentuvan objektiivisesti todettavista fysikaalisista faktoista. Siinä oletetaan, että kaikki asiat voidaan osoittaa objektiivisesti materian maailmassa tosiolevaisiksi, vaikka niitä kaikkia ei ehkä vielä osata tutkimusmenetelmien kehittymättömyyden paljastaa, mutta tulevaisuudessa osataan.

Koska tämän oletuksen alkujuuret ovat luonnontieteissä, sen pohjalta kehkeytyneestä  positivismista kumpuava ihmistutkimus muistuttaa luonnontieteellistä tutkimusta. Näitä positivismin heijastumia ovat ainakin numeerinen mittaaminen, tutkimusprosessin väliin tulevien muuttujien kontrollointi ja objektiivisuus sekä havaintoaineiston tilastolliseen analysointiin perustuvat päätelmät. Fenomenologia puolestaan pakottaa miettimään tutkimustyön tieteenteoreettisia oletuksia ja se tuo tutkimusprosessiin myös tutkijan itsensä. Tutkijan tapa hahmottaa elämää, sen laatua ja kulkua on tällaisessa tutkimuksessa otettava avoimesti esille.

Fenomenologisesti orientoitunut tutkija olettaa, että tutkittava todellisuus tavoitetaan tutkimukseen osallistuvien kokemuksena ja sen tutkimuksellisena ymmärtämisenä. Tässä näkökulmassa elämysmaailma on tärkeä käsite. Se on maailma, jossa ihminen, myös tutkija, elää tunteineen, ajatuksineen ja kokemuksineen.

Teoriat ovat tapoja hahmottaa erilaisia tiedonhankinnan tapoja ja  ymmärtää ihmisen elämysmaailma. Siksi on tärkeää tutkia todellisuutta niin kuin se koetaan.

Mielen rajoilla-kirja tarjoaa mahdollisuuden sukeltaa teoreettisiin pohdintoihin, mutta se antaa lisäksi konkreettista tietoa tästä nyky-yhteiskunnassamme tabuluonteiseksi muuttuneesta asiasta, kummien asioiden kokemisesta.

Ei se kumma oikeastaan niin hirveän kummaa olekaan. Siitä vallitsee kummallisia ennakkoluuloja.

Seuraavassa kirjoituksessa enemmän kokemuksen tutkimuksesta.

Kirjallisuutta

Jyrki Korkeila ja Kaarina Koski. 2017. Kummat kokemukset, häpeäleima ja psykoosit. Kirjassa Marja-Liisa Honkasalo ja Kaarina Koski (toim.) Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki, s. 235-267.

Marja-Liisa Honkasalo ja Kaarina Koski (toim.) 2017.Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Marja-Liisa Honkasalo. 2014. Sisimmästä liikkeestä. Teoksessa Mika Elo (toim.) Kosketuksen figuureja. Tutkijaliitto. Helsinki, s.155-169.

Raija Erkkilä 2008. Narratiivinen kokemuksen tutkimus: Koettu paikka, tarina ja kuvaus. Teoksessa Juha Perttula ja Timo Latomaa (toim) Kokemuksen tutkimus. Merkitys – tulkinta – ymmärtäminen. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.

Tuore meta-analyysi: Manipulaatiohoidoista apua alaselkäkipuihin

siperialainen ikkunaTuoreen meta-analyysin (Coulter et al 2018) mukaan on saatu kohtuullisen hyvänlaatuista näyttöä sille, että manipulaatio- ja mobilisaatiohoidot todennäköisesti vähentävät alaselkäkivuista kärsivien potilaiden kipuja ja parantavat toimintakykyä tehokkaammin kuin muut terapiat.

Coulter et al 2018 Kuvio 3. Kivun lievittyminen.

Kiropraktiikka pain 2018 muok.jpg

Manipulaatio vaikuttaisi tuottavan suurempia vaikutuksia kuin mobilisaatio. Molemmat osoittautuivat turvallisiksi. Monihoito-ohjelmat saattavat olla lupaava vaihtoehto alaselkäkipujen hoitoon.

Juttelin tästä meta-analyysista Australiassa kiripraktikoksi kouluttautuneen Juho Hynnisen kanssa.

– Kiropraktiikka on konservatiiviseen tuki- ja liikuntaelinhoitoon- ja kuntoutukseen suuntautunut tieteen ala, jossa käytetään eri tilanteissa eri työkaluja, kuten manipulaatiota, pehmytkudosterapioita, tuki- ja liikuntaelinkuntoutusta, ergonomisista neuvontaa ja kipuun liittyvää biopsykososiaalista koulutusta, Juho Hynninen sanoo.

– Ei ole olemassa yhtä ja ainoaa kiropraktikon hoitoa. Kiropraktikolla on monivuotinen korkeakoulututkinto. Siinä tieteeseen perustuva peruskoulutus on sama kuin lääkäreillä. Esimerkiksi Tanskassa kolme viidestä kiropraktikon opintovuodesta opiskellaan lääketieteen linjalla. Zurichin yliopistossa neljä kuudesta vuodesta opiskellaan yhdessä lääkäreiksi valmistuvien kanssa. Kiropraktiikassa painopiste on manuaalisissa, käsillä tehtävissä lääketieteeseen nojaavissa hoitotavoissa, joihin erikoistutaan perusopintojen jälkeen, Hynninen mainitsee.

Eikö Suomessa tunneta kiropraktiikan toimintatapoja? Vai mistä mahtaa johtua, että  Lääkäriliitto edelleen sijoittaa kiropraktiikan omissa lääkärien asennetutkimuksissaan uskomushoidoksi. Koulutuksen perusteella näyttäisi siltä, että kiropraktikoilla on peruslääkäreitä paremmat tiedot tuki- ja liikuntaelimistön toiminnasta ja taidot hoitaa lääkkeettömästi näitä vaivoja.

Lääkärilehden mukaan ”Uskomushoidoilla tarkoitetaan sellaisia hoitomuotoja, joilla ei ole yleisesti tunnustettua asemaa lääketieteessä. Niitä kutsutaan myös täydentäviksi hoidoiksi ja vaihtoehtohoidoiksi vähän näkökulmasta ja hoidosta riippuen.” (Ruskoaho ym. 2016) Lääkäri Päivi Räsäsen ja Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Kati Myllymäen mukaan uskomushoito on hoito, jonka tehosta ja turvallisuudesta ei ole tutkimusnäyttöä. (Ks. Uskomaton uskomushoitolaki).

Kiropraktiikalla on tunnustettu asema suomalaisessa terveydenhuollossa. Kiropraktikko  on Valviran hyväksymä ammattinimike (kuten ovat myös osteopaatti ja naprapaatti). Useissa kehittyneissä maissa kiropraktikot luokitellaan Primary Care Provider -tason terveydenhuoltohenkilöiksi, eli heillä on lääkäreiden tavoin diagnoosivalmius sekä läheteoikeudet eri jatkotutkimuksiin. Silti Lääkärilehti julkaisi kaksi vuotta sitten  lääkärikyselyyn liittyvän kuvion:

Kuviosta 1  näkyy, että valtaosa haastatelluista (vihreän ja oranssin palkin yhteismäärä) lääkäreistä hyväksyy kiropraktiikan tai voisi harkita itsekin sitä käyttävänsä. Sama pätee myös akupunktioon, lymfahierontaan, naprapatiaan ja osteopatiaan. Jäsenkorjauksen hyödyistä on olemassa suomalaista tutkimusnäyttöä (ei meta-analyysejä, koska tutkimuksia on niin vähän) (Vertanen ym. 2017). Suomalaistutkimuksissa osoitettiin perinteinen suomalainen jäsenkorjaus kliinisissä kokeissa (Hemmilä 2005, Zaprouduna ym. 2007) ja potilaita haastattelemalla ja havainnoimalla (Hernesniemi 1992, Hänninen ym. 2004) tehokkaaksi ja toimivaksi hoitomuodoksi kroonisten niskakipujen lievittäjänä. Silti neljännes vastanneista lääkäreistä katsoi vuonna 2016, että jäsenkorjaus ptäisi kieltää. Vyöhyketerapiaan lähes puolet vastaajista suhtautui myönteisesti. (Reiki, homeopatia ja henkiparannus -mitä se lieneekään-herättävät eniten vastustavia mielipiteitä. Joogasta ja meditaatiosta ei kysytty mitään, vaikka ne ovat melko laajasti kansalaisten käyttämiä, eikä ”niillä ole yleisesti tunnustettua asemaa lääketieteessä”.)

Herää kysymys, kuinka on mahdollista, että lääkäreiden ammattiliiton lehti pitää uskomushoitajina Valviran hyväksymiä ja rekisteröimiä ammattilaisia ja hoitomuotoja, joiden hyödyistä on tutkimusnäyttöä ? Tai kääntäen: Mitä on pääteltävä Suomen valvontaviranomaisten suhteesta terveydenhuollon ammattiyhdistyksiin?

No, ehkä tällainen ”uskomushoitotutkimus” jää viimeiseksi laatuaan; asialliset perustelut kun uskomushoito-termin käyttöön tällaisissa mielipidemittauksissa  puuttuvat.  Käsitesekaannus näyttää aika isolta. Koulutustarve on ilmeinen.

Tutkimuksia seitsemän vuoden ajalta

Alussa viittaamaani manipulaatiohoitojen systemaattiseen kirjallisuuskatsaukseen ja meta-analyysiin haettiin tutkimuksia sähköisistä tietokannoista vuosien 2000 (tammikuu) ja 2017 (maaliskuu) väliseltä ajalta. Tarkoituksena oli selvittää erilaisten manipulaatio- ja mobilisaatiohoitojen turvallisuus, teho ja vaikuttavuus kroonisen alaselkäkivun hoidossa.

Vertailtavat tulosmuuttujat olivat itse arvioitu kipu, toimintakyky, terveyteen liittyvä elämänlaatu ja haittavaikutukset. Tutkimuksen rahoitti Yhdysvaltain kansallisen terveysinstituutin täydentävänä integroivan terveyden kansallinen keskus.

Alaselkäkivut ovat hyvin yleisiä. Valtaosa ihmisistä kärsii niistä joskus elämänsä aikana. Yhdysvalloissa kroonisesta alaselkäkivusta arvioidaan kärsivän noin 23 % väestöstä ja sen arvioidaan aiheuttavan toimintakyvyn vähenemistä 11-12 %:lle väestöstä.

Lääkkeettömiä hoitoja

Kivun hoitoon suhtaudutaan eri terveydenhuollon aloilla hyvin eri tavoin. Monet lääkärit luottavat tulehduskipulääkeisiin, opioideihin, muihin lääkkeisiin ja leikkaukseen tärkeimpinä hoitomenetelmiä. Koska näissä kaikissa on potentiaalisia riskejä, lääkkeettömien lähestymistapojen on ajateltu tuottavan vähemmän haittavaikutuksia, ja niitä käytetäänkin paljon.

Kipuja voidaan hoitaa esimerkiksi selkärangan manipulaatiolla, käyttäytymisterapialla, liikunnalla, transkutaanisella hermostsimulaatiolla, laserterapialla ja joogalla. Muita terapioita ovat mm. akupunktio, pinnallinen lämpöhoito esimerkiksi lämpökääreet, kuumavesipullot, kuumat pyyhkeet ja sähköiset lämpölaput. Manuaalisia terapioita tarjoavat fysioterapeutit, hierojat, kiropraktikot ja osteopaatit (Suomessa myös jäsenkorjaajat). Nämä voivat sisältää selkärangan manipulaatiota ja mobilisaatiota ja näitä käytetään usein joko yhdessä tai erikseen alaselkäkipua hoidettaessa.

Systemaattisia katsauksia on tehty: tulokset vaihdelleet

Aikaisemmat systemaattiset katsaukset eivät ole viitanneet siihen, että selkärangan manipulaatiohoidot olisivat parempia kuin tavanomainen hoito kroonisessa alaselkäkivun hoidossa. Uudemmat katsaukset ovat kuitenkin osoittavat, että manipulaatio- ja mobilisaatiohoidot ovat käyttökelpoisia vaihtoehtoja kivun lievityksessä. Kuitenkin niiden teho vaihtelee sen mukaan, miten pitkään oireet ovat kestäneet, miten hoitoa on annettu, esimerkiksi onko se yhdistetty liikuntaan tai johonkin yleislääkärin hoitoon, millaisin annoksin on hoidettu, millaiset ovat seurantajaksot olleet ja mitä on käytetty vertailtavina tulosmuuttujina (eli mihin manipulaatiohoitoa on verrattu).

Vaikka nämä arvioinnin eri tekijät ja sen mukaan arviointitulokset ovat vaihdelleet eri analyyseissä suuresti, niin kokonaisuudessaan manipulaatio- ja mobilisaatiohoitojen on todettu yksittäisissä tutkimuksissa olevan tehokkaita verrattuna muihin terapiamuotoihin.

Tuoreen systemaattisen katsauksen ja meta-analyysin mukaan multimodaaliset (monihoitoiset) ohjelmat osoittautuivat lupaaviksi. Tämä tarkoittaa sitä, että,  sen lisäksi että potilas käyttää jotakin manipulaatio- tai mobilisaatiohoitoa, tulokset voivat parantua kun siihen yhdistetään myös jokin muu avun muoto, esimerkiksi (yksilöllisesti kiputapauksen mukaan) liikunta potilaan kunnon mukaan ja sen mukaan minkälaista liikuntaa hän on ennestään tottunut harjoittamaan ja mitä hänen on reaalisesti mahdollista arkielämässään harjoittaa (liikunnan pitää olla suhteellisen helposti toteutettavissa).

”Puhdas” yhden hoidon vaikutus yhteen vaivaan  on ongelmallinen tutkittaessa hoitoyhdistelmiä reaalielämässä

Manipulaatiohoidot samoin kuin monet muutkin hoitokokonaisuudet, jossa on mukana monta erityyppistä (fysiologista, psykologista, terveyskäyttäytymiseen liittyvää) hoitavaa osaa/komponenttia, ovat kuvaava esimerkki siitä, kuinka ns. ”puhdas” satunnaistettu lääketieteellinen kliininen koe (RCT-tutkimus), jolla pyritään arvioimaan erilaisten hoitojen tehoa kontrolloidusti ja luonnontieteelle tyypillisin tutkimusmenetelmin poistamalla subjektiivisten asioiden kokemista ja muita väliin tulevia muuttujia, on riittämätön metodi. Kyse ei ole RCT-metodin puutteista, vaan siitä, että multimodaalisten hoitomuotojen vaikuttavuuden arviointiin puhdas RCT- tutkimusideologia on riittämätön.

Alaselkäkivun syyt esimerkiksi voivat joissakin tapauksissa olla alun perin muita kuin biologisia, jolloin näihin syihin (ympäristöön, psykologiaan, käyttäytymiseen, asennoitumiseen, palvelujen käyttöön jne.) vaikuttamalla vaikutetaan myös itse kipuongelmaan (mahdollisesti myös fysiologisen mekanismin avulla).

Alaselkäkipujen hoitotutkimukset ovat olleet hyvin heterogeenisiä ja ne ovat siis poikenneet toisistaan esimerkiksi potilasaineiston suhteen juuri siksi, että alaselkäkivut ovat niin yleisiä ja ne koskettavat hyvin erilaisia potilasryhmiä. Potilailla voi myös olla monia muita sairauksia, jotka vaikuttavat kokonaishoitoon. Mitä useampia kipuun vaikuttavia tekijöitä on, sitä enemmän niillä on vaikutusta myös valittuihin tulosmuuttujiin, vertailuryhmiin ja kaiken kaikkiaan tutkimuksen designiin.

Kontrolloidussa satunnaistetussa kliinisessä RCT-kokeessa tutkimusta sekoittavia tekijöitä (kuten subjektiivisia tunteita ja muita yksilöllisisä tekijöitä) pyritään kontrolloimaan eli rajoittamaan, että ne eivät sotkisi alkuperäistä  tutkimusasetelmaa (yleensä tutkimusta yhden  yksittäisen hoitomuodon vaikutuksesta yhteen sairauteen). Kuitenkin nämä sekoittavat tekijät ovat alaselkäkipupotilaan elämän todellisuutta. Ne ovat arkea. Tämä selittyy juuri sillä, että krooninen alaselkäkipu on todellisuudessa hyvin monitekijäinen tila, joka liittyy sekä spesifeihin että ei-spesifeihin lääketieteellisiin vaivoihin ja sairauksiin.

Epäspesifi, määrittelemätön krooninen alaselkäkipu on kenelle tahansa ammattilaiselle hankalasti ”objektiivisin”, ulkoisin mittarein arvioitava vaiva, ja kivun luonne ja sen taustalla oleva patofysiologia ymmärretään kaiken kaikkiaan melko huonosti. Sen vuoksi krooninen epäspesifi alaselkäkipu itse määritelmältään on jo heterogeeninen.

Asiallinen kivun arviointi ja potilaalle hyväksyttävien menetelmien käyttö on kuitenkin  tärkeä ennakkoehto sille, että voidaan tehdä onnistunut kivun hoitosuunnitelma ja vastaavasti myöskin hoitoa ja sen vaikuttavuutta koskeva tutkimus. Manipulaatio- ja mobilisaatiohoitojen tyyli, tekniikat, annostukset ja kestot vaihtelevat huomattavasti kunkin potilaan mukaan. Se, mikä voi toimia jollekin voi olla tehotonta jollekin toiselle. Ihmiset kun ovat yleisistä yhtäläisyyksistään huolimatta hyvin erilaisia psykofysiologiansa, elämänhistoriansa ja -tilanteensa mukaan.

Näin ollen on tärkeää tehdä myös sellaista tutkimusta, jossa kaikki potilaan vointiin vaikuttavat asiat pyritään ottamaan huomioon, ei sulkeistamaan mahdollisimman täydellisesti pois tutkimusasetelmasta.

Kyse ei tässäkään ole joko-tai -asetelmasta eli että tutkimusmenetelmäksi on valittava joko tiukka satunnaistettu plasebokontrolloitu kliininen koe tai ihmisen kokonaiselämän huomioon ottava tutkimusasetelma. Molemmat ovat tärkeitä. Kumpaakin on syytä soveltaa – tilanteen mukaan. Rinnakkain.

Kipu on kokemus

Arvelen, että joku kriittinen tarkkailija on jo esittänyt mielessään kysymyksen: ”Kuinka sitten tuollaista kokonaisvaltaista tutkimusta voi tehdä, kun mitään konkreettisesti mitattavaa ja arvioitavaa on vaikea määritellä suuren väliin tulevien muuttujien määrän vuoksi? Epärealistista?”

Vastaan tähän: ”Kysymys on tutkimuksen taustaoletusten (ihmiskuvan ja terveyskäsityksen) erilaisuudesta verrattuna puhdaslinjaisen RCT:n tärkeimpään oletukseen: ”yksi annos hoitoa vaikuttaa yhteen oireeseen/vaivaan/sairauteen”. RCT:tä sovelletaan toki laajemmissakin yhteyksissä, sehän on epidemiologiseen ja tilastotieteelliseen tutkimusajatteluun nojaava tutkimusmenetelmä.

Laajennetussa RCT- katsannossa oletetaan ihmisen ja hänen terveysongelmiensa monimuotoisuus lähtötilanteeksi. Tästä alkuoletuksesta lähtien aletaan miettimään, millä metodeilla tutkitaan potilaan kannalta tärkeintä asiaa: saako ihminen apua, mistä hän kokee sitä saavansa  ja missä määrin. Esimerkkitapauksessamme alaselkäkipuun. Tämä on siis hoitotutkimuksen toteuttamiseen liittyvä teoreettinen ja metodologinen kysymys, jonka viisas ratkaisu voi vaikuttaa olennaisesti käytäntöönkin eli potilaiden kivun lievitykseen.

Tällaisessa tutkimusotteessa mittareina voidaan käyttää potilaiden kokemusten (kivun määrän, useuden, kiputilanteiden jne) ja fysiologisten mittareiden lisäksi ja ohella esimerkiksi terveyspalvelujen käyttöä ja tarpeen muutoksia (kuten lääkäri- ja muiden hoitokäyntien, lääkkeiden käytön, leikkauksien määrän muutoksia)  sekä työpoissaolojen määrää pidemmällä aikavälillä. Muuttujat on suunniteltava tutkimuskysymyksen mukaan.

Joka tapauksessa potilaat ja heidän kokemuksensa on tärkeää ottaa entistä laajemmin mukaan tutkimustoimintaan, jotta pystytään fokusoitumaan siihen, mistä voisi olla kaikkein eniten hyötyä kivuista kärsiville. Potilaan kokemusta ei voi mitenkään sivuuttaa. Kipu on kokemus.

Yksi hoito – yksi parannus vai monihoitoinen apu?

Yleisessä RCT-tutkimuskäytännössä on haasteena se, että ”yhden kiropraktiikan” vaikutusta ei sinänsä ole olemassa. Kiropraktiikka on tieteen ala – ei tekniikka, sanoo Juho Hynninen.

– Tämä unohdetaan usein, kun lähdetään tutkimaan kiropraktiikan vaikutuksia. Yhden terapian tutkimuksissa saadaan harvoin selkeää yhden hoidon vaikutusta yhteen vaivaan, mutta terapiamuotojen yhdistäminen ja yhteistyö näyttää tuovan selkeästi suuremmat hyödyt kun mikään terapia yksinään.

-Tule-hoidoissa tämä on olennaista. Kaikki yksittäiset hoitomuodot jäävät yhdistelmähoitojen jalkoihin. RCT:t eivät näytä koko kuvaa, koska muuttujia on pakko kontrolloida. Kliiniset ”tosielämän” tutkimukset taas paljastavat suurempia hyötyjä. Mm. tutkimuksissa ei ole yleensä tarkennettu mitä manipulaatioterapialla (SMT, spinal manipulative therapy) on tarkoitettu tai minkälaista manipulaatioterapiaa koehenkilöille on annettu. Toinen tutkimusten ongelma on myös se, että ns. ”subgroup” analyysejä ei ole tehty ja kaikki selkäkipu niputetaan samaan ryhmään. Analogiana käy se, että kaikkea vatsakipua hoidettaisiin aina happosalpaajilla tai kaikkea päänsärkyä parasetamolilla tutkimatta, mikä ongelman oikeasti aiheuttaa, Hynninen sanoo.

Kirjallisuusviitteet

Ian D. Coulter, Cindy Crawford, Eric L. Hurwitz, Howard Vernon, Raheleh Khorsan, Marika Suttorp Booth, Patricia M. Herman, Manipulation and mobilization for treating chronic low back pain: a systematic review and meta-analysis, The Spine Journal (2018).

http://www.thespinejournalonline.com/article/S1529-9430(18)30016-0/fulltext Katsottu 31.1.2018

Hemmilä HM. Bone setting for prolonged neck pain: a randomized clinical trial. J Manipulative Physiol Ther 2005;28:508-15.

Hernesniemi A. Meneillään olevaa tutkimusta: jäsenkorjaaja tutkimassa ja hoitamassa potilasta. Sosiaalilääk Aikak 1992;29:181-187.

Hänninen O, Räsänen V, Zaproudina N, ym. Tuki- ja Liikuntaelinkipujen perinnehoito vanhan kirjallisuuden ja tämän päivän havaintojen valossa. Hippokrates Suomen lääketieteen historian seuran vuosikirja 2004;21:13-26.

Juho Ruskoaho VTM, tutkija, Suomen lääkäriliitto ja Lauri Vuorenkoski LT, Terveyspoliittinen asiantuntija, Suomen Lääkäriliitto. 2016. Lääkärit suhtautuvat kriittisesti uskomushoitoihin. Suomen Lääkärilehti 9/2016 vsk 71, s. 2446 – 2448.

Vertanen P, Hänninen O, Piippo S, ym. Perinnehoitojen verhottu tieto. Kalevalainen kansanparannus –säätiö; 2017.

Zaproudina N, Hänninen O, Airaksinen O. Effectiveness of traditional bone setting in chronic neck pain: Randomized clinical trial. J Manipulat Physiol Therap 2007;30:432-437.

Muut

Keskustelu kiropraktikko Juho Hynnisen kanssa 28.-31.1.2018. http://kampinkiropraktiikka.fi/kiropraktikko-fysioterapia/ Katsottu 31.1.2018

Akuutin selkäkivun hoitotutkimuksista katso World Federation of Chiropractic -sivut: http://www.wfcsuggestedreadinglist.com/acute-low-back-pain.html Katsottu 31.1.2018

 

 

Tieteellisestä evidenssistä

Tieteellistä näyttöä viittoillaan apuun, kun kiista yltyy siitä, miten ja kuka ihmisten vaivoja voi ja saa hoitaa:

”(1) Tehottomia! Ei ole tutkittu, ei ole näyttöä. (2) Kun joku kokee saaneensa jostain hoidosta apua, se ei todellakaan riitä osoittamaan hoidon tehoa. (3) Ei pidä sekoittaa lääketieteellisiä tutkimuksia, joilla pyritään arvioimaan erilaisten hoitojen tehoa luonnontieteelle tyypillisin tutkimusmenetelmin, ja subjektiivista asioiden kokemista. Molemmat ovat tärkeitä, ja ansaitsevat laadukasta tutkimusta, mutta erillään toisistaan, selvyyden vuoksi. (4) On moraalisesti väärin rinnastaa ne ja antaa ymmärtää, että niillä olisi samankaltaista todistusarvoa.”

Näin argumentoi eräs keskustelukumppanini, kun puhuttiin eri hoitomuotojen vaikutuksista. Nostan kommentin esille kuvaamaan yleistä suhtautumista hoitamista koskevaan tieteelliseen näyttöön. Luonnontieteellisten (tässä yhteydessä biolääketieteellisten) tutkimusten tuloksilla ja parantumis- ja hoitokokemuksia selvittävien tutkimusten tuloksilla katsotaan olevan erilainen todistusarvo. Näin varmasti onkin. Mutta se ei vielä määritä toista arvokkaammaksi käytännön hoitamisen kannalta. Ihminen kun on samanaikaisesti sekä luonnontieteellinen (materiaalinen) ja kokeva (psykologis-henkinen olento).

Kommentti kertoo, kuinka helposti erilaisia käsitteitä ja niiden merkityksiä sekoitetaan keskenään. Selvennän kääntämällä sitaatin toisin päin: (1) Jos jotakin hoitomuotoa ei ole tutkittu, sen tehosta ei voi sanoa mitään, sillä tehottomaksi ei voida väittää jotakin, jota ei ole osoitettu sellaiseksi. (2) Ihmisen kokemus avun saamisesta riittää ihmiselle itselleen, vaikka kyse olisi plasebovaikutuksestakin. Myös ”puhtaita”  kokemusvaikutuksia on syytä tutkia. (3)Monitieteiset ja – metodiset tutkimushankkeet soveltavat useita menetelmiä (mukaan lukien luonnontieteelliset ja kokemuksen tutkimuksen metodit) samoissa hoitamista ja terveyden edistämistä koskevissa tutkimushankkeissa. ”Kokeminen” on tärkeä osa terveyttä, sairautta ja parantumista, mutta se (kokeminen) ei korvaa luonnontieteellistä hoidon vaikutusta, vaan toimii sen rinnalla. Potilaan näkökulmasta on moraalisesti oikein, että näitä tarkastellaan kokonaisuutena (sekä tutkimuksessa että hoidossa), ei erillään toisistaan vaikka erottelu olisikin tutkijalle selkeämpää.

Retorinen heittopussi

Evidenssistä, näytöstä, on tullut retorinen kiistakapula. Sitä viskellään vähän minne ja miten sattuu kuten heittopussia. Tosiasia on kuten alun argumentti vihjaa, että yksittäisen parantuneen ihmisen kokemusta voidaan liioitella pyrittäessä osoittamaan oma työ tai menetelmä hyväksi, mutta samassa tarkoituksessa myös tieteellisen evidenssin merkitystä voidaan liioitella.

Ongelmaksi on nähdäkseni muodostunut, että ”toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä” eli kun vedotaan tutkimusnäyttöön, pidetään jotakin itse arvostettua tutkimuksen teoriaa tai metodia ylivertaisena eikä sitten kuulla, mitä keskustelukumppanin teoria ja metodit pitävät sisällään. Samalla tavoin sekoitetaan iloisesti tieteellinen näyttö, käytännön hoitohenkilökunnan arkinen työ ja potilaiden kokemukset. Sekoitetaan siis hoitaminen ja tutkimusnäyttö, ja niin keskusteluyhteys ihmisen auttamisen eri ulottuvuuksista katkeaa.

Kun keskusteluyhteys puuttuu, syntyy jumi, pattitilanne ja pysähtyneisyys. Kukin pysyy omassa poterossaan eikä järkevää faktojen ja käsitysten vaihtoa tapahdu. Keskustelussa kilpirauhaspotilaiden, väsymysoireyhtymästä ja fibromyalgiasta kärsivien potilaiden hoitamistapojen hyödyistä ja riskeistä juuri näin on käynyt. Sama koskee eräitä täydentäviä hoitomuotoja (esim. akupunktio, kiropraktiikka, midfulness, jooga) ja niiden tieteellistä näyttöä.

Kiistoissa kumpikin osapuoli (puolustajat ja vastustajat) väittävät toisen osapuolen elävän omassa kuplassaan. Kuplista sitten huudellaan ja annetaan ohjeita.

Tutkimusnäyttö ei yleensä ole joko-tai -juttu. Kannattaa siis välttää lukitsemasta mielipidettään musta-valkoiseksi ilmiön suhteen joka todellisuudessa on värikäs ja monimuotoinen.

Mitä tieteellinen näyttö on?

Aiheesta on kirjoitettu satoja kirjoja ja tieteellisiä artikkeleita. Tarkastelen tässä kirjoituksessa näyttölääketieteen (evidence based medicine=EBM) historiaa, lähtöoletuksia ja tutkimuksen luonnetta ja näiden seurauksia käytännön terveydenhuollon perspektiivistä. Nojaan sydänlääketieteen professori Desmond J Sheridanin näkemyksiin ja muutamaan muuhun kirjotukseen (viitteet).

Kaksinapaiseen parantamisen maailmaan uskoville on olemassa vain kaksi ääripäätä: totuus ja valhe, oikea ja väärä. Näyttöön perustuva lääketiede eli lyhennettynä näyttölääketiede (EBM) suhtautuu näyttöön vivahteikkaasti ja hyväksyen sen, että näyttö on aina suhteellista ja tilanteeseen sidottua.

Vastakohtapari ”tieteellisesti tehokkaiksi osoitetut ja sen vuoksi hyvät hoitotavat ja muut, tutkimattomat ja siksi hyljeksittävät hoidot” silti esitetään usein ohjenuoraksi hoitojen arvioinnille. Lisäksi saatetaan vielä tehdä päätelmä, että virallisen terveydenhuollon palvelut ovat tieteellisiä ja tehokkaita, mutta sen ulkopuolella tarjottavat palvelut eivät ole. Tämä on yksinkertaistus eikä kestä tarkempaa tarkastelua.

Näyttölääketieteen ajattelutapa ohjaa nykyisin lääkäreiden ja oikeastaan koko terveydenhuollon ja jopa sen ulkopuolellakin toteutettavan auttamisen ajattelua. EBM:n perusperiaate on RCT:n (Randomized Clinical Trial – satunnaistettu kliininen koe), epidemiologisen tutkimusotteen (suuret havaintomäärät) ja tilastotieteen (todennäköisyyslaskenta) soveltaminen tutkimuksessa. EBM-ajattelu on tuonut mukanaan paljon hyvää, mutta se on saanut osakseen myös kritiikkiä.

Greenhalgh ym. (2014) kirjoittavat, että monet, jotka periaatteessa tukevat EBM:ää, ovat huolissaan siitä, että EBM-liike elää syvää kriisikautta. Kirjoittajien mukaan kriisi ilmenee seuraavasti:

  • The evidence based “quality mark” has been misappropriated by vested interests
  • The volume of evidence, especially clinical guidelines, has become unmanageable
  • Statistically significant benefits may be marginal in clinical practice
  • Inflexible rules and technology driven prompts may produce care that is management driven rather than patient centred
  • Evidence based guidelines often map poorly to complex multimorbidity

Vapaasti suomennettuna: Evidenssin (näytön) ”laatumerkkiä” voidaan käyttää epäsopivasti; käypä hoito -suositukset ovat tulleet laajuudeltaan hallitsemattomiksi; tilastollisesti merkitsevät hyödyt voivat olla marginaalisia käytännön kliinisen työn kannalta; joustamattomat säännöt ja teknologian ohjaavuus voi johtaa potilaskeskeisen hoidon sijasta hallintovetoiseen hoitoon; näyttöön nojaavat hoitosuositukset sopivat usein huonosti monimutkaisiin monisairaustapauksiin.

Samantyyppisesti asiaa pohtivat myös Pekka Louhiala ja Harri Hemilä (2005) yli kymmenen vuotta sitten.

Kardiologian professori (emeritus) Desmond J Sheridan (2016) analysoi syitä siihen, miksi EBM on ollut niin merkittävä ilmiö ja miksi sillä on ollut niin laajalle ulottuva – sekä myönteinen että kielteinen – vaikutus kliinisessä lääketieteessä ja terveydenhuollossa.

Lobbying!

Selected truths advance causes,

over-simplifications beguile us,

rhetoric diverts and distracts us.

The Pied Piper of our age!

(Desmond J Sheridan. Evidence-Based Medicine:Best Practice or Restrictive Dogma (pp. v-vi). Kindle Edition)

Aika harva asia on joko hyvä tai paha, tehokas tai tehoton. Tämä pätee niin erilaisiin hoitoihin kuin niiden tutkimukseenkin. Se pätee myös EBM-ilmiöön. Aiheesta on kirjoitettu 1990-luvulta lähtien. Professori Sheridan on pitkän linjan sydänlääkäri ja hän arvostaa tieteen ohella lääkäreiden käytännön kliinistä kokemusta. Hän kunnioittaa EBM:n saavutuksia, mutta myös kritisoi sitä erityisesti käytännön lääkärin työn näkökulmasta.

Historiaa

EBM:n tärkein tukipilari on RCT – Randomized Clinical Trial eli satunnaistettu kliininen koe. Se on tieteellinen koeasetelma, jossa potilaat jaetaan satunnaisesti hoito- ja yhteen tai useampaan vertailuryhmään. Ryhmien jäsenet eivät yleensä tiedä, kuuluvatko he tutkimus- vai vertailuryhmään. Koehenkilöiden sokkoistaminen (blinding) tarkoittaa sitä, että he eivät tiedä, saavatko tutkittavaa eli vaikuttavaa hoitoa (kuten lääkettä) vai plaseboa (eli vaikuttamatonta ainetta tai hoitoa). Jos tutkimus tehdään kaksoissokkokokeena, silloin myöskään hoitava henkilö ei tutkimustilanteessa tiedä, kumpaa – vaikuttavaa vai muuta ainetta tai hoitoa – hän potilaalle antaa. Sen tietää vain tutkija. Sekä potilas että lääkäri osallistuvat siis tutkimukseen ”sokkoina”. Järjestelyllä halutaan poistaa hoitajan ja hoidettavan tunnetekijät, kuten odotusten, uskon ja kokemuksen vaikutus. Tämä menettely sopii lähinnä vain lääketutkimuksiin. Kaikissa muissa hoitomuodoissa potilaan kanssa työskentelevää hoitajaa ei voi sokkoistaa niin, että hän ei tietäisi millaista hoitoa potilaalleen on tarjoamassa.

Monituhatvuotisessa hoitamisen historiassa RCT sellaisena kuin se nykyisin nähdään, on hyvin tuore ilmiö. Ensimmäisen RCT-kokeen toteutti Medical Research Council Englannissa vuonna 1946. Sittemmin siitä tuli näyttöön perustuvan lääketieteen kultainen standardi, joka on vuosikymmenien kuluessa alkanut määritellä, mikä on hyvää tiedettä ja hyvää hoitoa.

EBM:n kultaista periaatetta eli sokkoistettua vertailevaa tutkimusta on kuitenkin käytetty jo paljon aikasemminkin, esimerkiksi tutkittaessa animaalista magnetismia, jota sittemmin alettiin kutsua hypnoosiksi.

EBM:n käsite ja ajattelutapa syntyi 1990-luvun alussa tarpeesta varmistaa, että lääkäreiden käyttämät hoitomuodot ovat todella vaikuttavia. Pitkän kliinisen kokemuksen rinnalle kaivattiin ”kovempaa” ja tieteellisesti perusteltavissa olevaa todistusta hoitamisen tehosta.

”Yksi menestyneimmistä lääketieteen kampanjoista lähihistoriassa”

Vuonna 1991 McMaster yliopiston epidemiologien ryhmä otti käyttöön uuden käsitteen ”Evidence Based Medicine”. Tämä ajattelutapa, ”paradigma” lääketieteen käytännössä levisi nopeasti terveydenhuoltoon ja lääkärien tietoisuuteen. Se levisi median välityksellä myös väestölle. Listatessaan vuonna 2007 lääketieteellisiä virstanpylväitä British Medical Journal BMJ osoitti, että näyttöön perustuva lääketiede oli yksi menestyneimmistä lääketieteen kampanjoista lähihistoriassa.

Kirjassa Evidence-Based Medicine Best Practice or Restrictive Dogma (Näyttöön perustuva lääketiede. Hyviä käytäntöjä vai rajoittava dogmi) professori Sheridan pohtii asioita, joita näyttöön perustuvan lääketieteen liike on ajanut. Hän analysoi, miksi monet kliinikot ja filosofit aikanaan vastustivat hoitamisen hyötyjä ja vaikuttavuutta yksinkertaistavaa evidenssin (näytön) määrittelyä ja käsitettä näytön hierarkiasta.  Kaikki eivät edelleenkään allekirjoita hierarkian ideaa eli sitä että tutkimusmetodi määrittelisi sen, millainen todistus hoidon hyödyistä on arvokkainta ja mikä taas vähemmän arvokasta.

Typistetty näyttöideologia ei hyödytä potilasta

Kirjoittaja väittää, että jotkut EBM:n opinkappaleet ovat vastakkaisia lääkäreiden arvomaailmalle, jonka tärkein periaate on, että lääkäreiden kuuluu pitää huolta siitä, että yksittäisiä potilaita hoidetaan hyvin. Hänen mukaansa yksinkertaistettu ja typistetty EBM-ideologia ja sen opinkappaleet ovat itse asiassa vaikuttaneet terveydenhuollon ja sen johtamisen ongelmiin. Kirjassaan hän selvittää, kuinka vertaileva epidemiologinen tutkimus, johon näyttöön perustuva lääketiede nojaa, tuli korvaamaan kliinistä tiedettä ja aiheutti sen vuoksi käytännön terveydenhuollossa haasteita.

Tieteellisesti perusteltu näyttö eli evidenssi lääkärin työkäytäntönä on nyt kaikkialla länsimaissa omaksuttu määrittämään lääkäreiden ammatillisuutta ja sen arvoa. Jokaisen lääkärin on nykyisin pidettävä tämä mielessään hoitaessaan potilaita.

Kirjoittajan mukaan näyttöön perustuva lääketiede on yksi monista lääketieteellisten ammattien (yleislääkäreiden, erikoisalojen lääkäreiden ja lääkäritutkijoiden) työtä ohjaavista arvoista. Ei ainoa.

EBM ei saa ylittää potilaan etua

Seuraavassa kuvaan tiivistetysti ja vapaasti suomennettuna professori Sheridanin näkemyksiä EBM:stä ja parantamistyötä ohjaavista arvoista:

Lääkärin työssä EBM ei saa ylittää potilaan etua, esimerkiksi potilaan toiveita ja tuntemuksia. Tulevaisuudessa näytön pitää perustua periaatteille, joita ohjaa lääkintäkäytäntö laajasti ymmärrettynä. EBM se ei voi olla, koska sillä on rajoittunut missio ja agenda (tavoite ja toimintasuunnitelma) ja se sivuuttaa tärkeitä potilaiden hoitoon vaikuttavia asioita.

EBM-liike on esittänyt itsensä hyvin voimakkaasti riippumattomaksi taloudellisista intresseistä terveydenhuollossa; kuitenkin se on ollut liian lähellä poliittista valtaa ja niitä voimia, jotka ovat vastuussa terveydenhuollon päätöksistä ja uudistuksista poliittisella tasolla.

Itseasiassa näyttöön perustuvan lääketieteen vaikutus terveydenhuoltojärjestelmän tasolla on vienyt huomiota pois alueilta, jotka ovat äärimmäisen tärkeitä potilastyön kannalta.

Muodollisesti näyttöön perustuva lääketiede tuli käyttöön vuonna 1992, kun JAMA:n artikkelin myötä EBM:stä tuli ”tarkka, järkevä ja luotettava tapa käyttää nykyisin tiedossa olevaa parasta näyttöä tehtäessä päätöksiä potilaan hoidosta”. Toisin sanoen näyttölääketieteen mukainen hoitokäytäntö tarkoittaa kliinisen asiantuntemuksen ja parhaan käytettävissä olevan, systemaattisen tutkimuksen tuottaman näytön yhdistämistä.

Ensi lukemalta tämä vaikuttaa erinomaiselta ja täysin ymmärrettävältä, mutta kuitenkin se on melko epäselvä. Määritelmässä ei spesifioida, mitä tarkoitetaan ”parhaalla näytöllä” eikä kuinka ja millä tavoin tämä näyttö pitäisi kussakin tapauksessa hankkia.  Systemaattista tutkimustakin on monenlaista. Juuri nämä kysymykset ovat olleet erimielisyyksien syynä näyttölääketieteestä keskusteltaessa.

EBM vastasi ajan haasteisiin

Termi oli siis 1990-luvulla uusi eikä sitä ollut aikaisemmin käytetty terveydenhuollon alalla. Se antoi potkua järjestämän uudistamiseen. Sitä tarvittiin, jotta voitaisiin hallita 1970-luvulla alkanutta lääketieteellisen informaation räjähdysmäistä kasvua.

1990-luvun loppuun mennessä oli käynyt selväksi, että tarvittiin uusia menetelmiä hallita lisääntyvää tieteellisen informaation määrää. Tutkimusta tuotettiin koko ajan yhä enemmän. EBM-liike on merkittävästi kehittänyt lääketieteen opetusta ja käytäntöä. Nopea kliinisen tutkimuksen lisääntyminen ja tarve julkaistun informaation ja disinformaation parempaan käsittelyyn on vauhdittanut EBM:n kehittymistä.

Kuitenkin näyttöön perustuvan liikkeen idea oli samalla ”luonut” uuden metodin harjoittaa lääkärin ammattia ja tämä puoli liikkeestä näyttää vähemmän luotettavalta, kun sitä tutkitaan lääkärin työn arkisessa kontekstissa: tavallisen työpäivän tai -viikon potilaskontakteissa ja asiayhteyksissä. Vuonna 1992 julkaistussa artikkelissa annettiin kaksi erilaista tapaa toimia potilaan kanssa: menneisyyden ja tulevaisuuden tapa.

Menneisyyden tapa oli se, että lääkäri luotti oppimaansa ja tunnettuihin alansa auktoriteetteihin. Tulevaisuuden tapaa merkitsi sitä, että lääkäri nopeasti selvittää kirjallisuudesta, millaista tutkimusta aiheesta on julkaistu ja tämä kirjallinen informaatio ohjaa hänen kliinistä työtään.

Lähdettiin siis siitä, että näyttö, joka perustui kokemukseen ja kollegoiden, muun muassa senioriasemassa olevien kollegoiden, näkemyksiin voi olla epäluotettavaa. Sen sijaan, kun informaatiota otetaan suoraan kirjallisuudesta, niin se on silloin ylivoimaisesti parempaa potilastyössä ja näin ollen lääkärin kuuluu oppia lukemaan näitä kliinisiä, vertailevia tieteellisiä tutkimuksia. Tämä näyttääkin ilmeiseltä nykypäivänä, ja tutkimusinformaation virran vain edelleen voimistuessa epäilemättä on tärkeää painottaa tätä seikkaa.

EBM-liike perustui pitkälti kliinisen epidemiologian tutkimusalan kehittymiseen. Tästä näkökulmasta kysymys olikin tuolloin aivan uudesta lääkäreiden käytännön työtä ohjaavasta lääketieteen paradigmasta. Se painotti kliinisistä vertailevista tilastollisiin todennäköisyyksiin nojaavista tutkimuksista saatavaa näyttöä sen sijaan, että potilaan tutkiminen nojaisi intuitioon ja epäsystemaattiseen kliiniseen kokemukseen tai patofysiologiaan riittävänä syynä kliiniseen päätöksentekoon.

Tämä aiheutti professori Sheridanin mukaan tuolloin seniorilääkärikunnassa ja kokeneissa kliinikoissa hämmennystä. Myöhemmin EBM-asiakirjat ja dokumentit kuitenkin tunnustivat kliinisten taitojen ja psykologisten seikkojen merkityksen ja roolin ja hyväksyivät esimerkiksi, että myötätunto ja sensitiivisyys potilaiden emotionaalisia tarpeita kohtaan on tärkeää.

Silti EBM:n peruskonsepti julisti ideaa evidenssin hierarkiasta lääketieteessä.

Tässä ajattelussa satunnaiset kliiniset kokeet (RCT Randomized Clincal Trials) olivat huipulla ja kaikkia muita näytön muotoja pidettiin vähemmän laadukkaina ja vähemmän luotettavina. Tavanomaisten kliinisten taitojen opettaminen lääkärikoulutuksessa katsottiin toki tarpelliseksi edelleenkin, mutta näitä taitoja piti opettaa sellaisen henkilön ohjauksessa, joka oli koulutettu näyttöön perustuvan lääketieteen menetelmiin.

Näin EBM-liike oli vahvistamassa tietä tulevaisuuteen. Tällä tavoin ajateltiin opiskelijoiden oppivan, kuinka ”täsmällisesti määritellä potilaan ongelma” ja ”mitä informaatiota tarvittaisiin sen ratkaisemiseksi”. Tätä kutsuttiin kriittiseksi tarkasteluksi, jota ei EBM:n mukaan ollut osattu ennen, vanhojen opetusmenetelmien aikana.

Liike vaikutti huomattavasti siihen, että kliinisen tutkimuksen arviointi ja tulkinta tuli systemaattiseksi ja se sai oman formaattinsa. Tämä olikin tärkein liikkeen tavoite ja siinä se oli menestyksekäs.

Vähemmän menestyksekäs se oli lanseeratessaan näytön hierarkian käsitteen joka joutuikin ankaran kritiikin kohteeksi, koska se epäonnistui ottamaan huomioon prosessin, jolla uutta tietoa hankitaan. Toiseksi, se esitti liian yksinkertaistetun näkemyksen kliinisestä diagnoosista ja potilaan ohjauksesta, noista lääkärin tärkeistä työkaluista.

Kohti valoisampaa tulevaisuutta

Desmond Sheridanin näkemykset auttavat ymmärtämään Suomessa lääkäreiden kesken parhaillaan käytävää kiistaa siitä, millaista on tiettyjen sairauksien, vaivojen ja tilojen hyvä, käypä hoito. Esimerkiksi Ville Pöntynen ja muut kilpirauhaspotilaita, väsymysoireyhtymästä tai fibromyalgiasta kärsiviä potilaita hoitavat lääkärit käyvät kädenvääntöä siitä, mikä on riittävän ”oikeaa” hoitoa. ”Oikealle” ei voi olla absoluuttista, täysin tarkkarajaista näyttöön perustuvaa vastausta. Silti hoitamisen hyvyyttä ei voi pitää vain mielipidekysymyksenä.

Greehalgh ym (2014) ehdottavat, että todelliseen, oikeaan näyttöön perustuvaa hoitoa pitäisi kehittää seuraavasti:

  • Makes the ethical care of the patient its top priority
  • Demands individualised evidence in a format that clinicians and patients can understand
  • Is characterised by expert judgment rather than mechanical rule following
  • Shares decisions with patients through meaningful conversations
  • Builds on a strong clinician-patient relationship and the human aspects of care
  • Applies these principles at community level for evidence based public health

Vapaasti suomennettuna: Otetaan potilaan eettinen hoitaminen prioriteetiksi; sovelletaan sellaista yksilöllistä näyttöä, jonka kliinikot ja potilaat voivat ymmärtää; turvaudutaan asiantuntijan arvioon mieluummin kuin mekanistisiin sääntöihin; käydään potilaan kanssa (hänelle) merkityksellistä keskustelua ja jaetaan päätöksentekoa; rakennetaan vahva hoitaja-potilas -suhde ja omaksutaan hoitamisessa humanistinen asenne; sovelletaan näitä periaatteita perusterveydenhuollossa ja yhteisötasolla näyttöön perustuvan kansanterveystyön edistämiseksi.

Viitteitä

Pekka Louhiala ja Harri Hemilä. Näyttöön perustuva lääketiede – hyvä renki mutta huono isäntä. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim. 2005;121(12):1317-25. http://www.duodecimlehti.fi/lehti/2005/12/duo95036

Desmond J Sheridan. Evidence-Based Medicine: Best Practice or Restrictive Dogma. Imperial College Press. 2016

Trisha Greenhalgh, Jeremy Howick, Neal Maskrey 2014. Evidence based medicine: a movement in crisis? BMJ. 2014; 348: g3725. Published online 2014 Jun 13. doi:  10.1136/bmj.g3725

Puoskarikuoro vahvistuu, mutta moniäänisyyttä näkyvissä

Aamulehti ja Maikkari yhtyivät yksiääniseen puoskarilakikuoroon. Luultavasti monet muutkin tiedotusvälineet ovat nyt äänessä. Muita sävyjä yksiäänisyyteen toi  ainoastaan Helsingin Sanomat (katso edellinen kirjoitukseni). Tässä AL 25.1.2018 Juhani Knuutin haastattelu. MTV:n juttu oli vain lyhyt siteeraus Päivi Räsäsen uskomushoitopuheista. Aamulehden Puoskarilaki-juttua en löytänyt nettilehdestä. Tässä se kännykällä valokuvattuna:

Puoskarilaki AL 25.1.2018

Aamulehti 25.1.2018 B6.

Yksiäänisyys, monotonia,  on sykähdyttävää ja kiinnostavaa. Maikkarin ja Aamulehden  kirjoituksia lukiessa tulee mieleen, että kyseessä on voimakas, uskonomainen näkemys siitä, mikä on oikeaa ja hyvää hoitamista ja mikä on turhaa, mutta samalla vaarallista.

Tässä kirjoituksessa pyrin ymmärtämään tätä hoitosinfonian monotoniaa. Tutkijana ja kansalaisena arvostan polyfoniaa, moniäänisyyttä. Siksi kirjoitankin.

Aamulehti ilmoittaa kantanaan, että Puoskarilailla on jo kiire (mielipidekirjoituksen alla ei ole kirjoittajan nimeä, joten on pääteltävä että kanta on Aamulehden oma). Se  paheksuu Lääkäriliiton ja hoitajajärjestöjen saamattomuutta puoskarien eli laitonta lääkärintointa harjoittavien ihmisten kitkemiseksi. Seuraavalla aukeamalla professori Juhani Knuuti, blogissaan huuhaahoitoja vastaan käyvä taistelija, kertoo, että ”Akupunktion hyödyt ovat pääasiassa lumetta” ja että vyöhyketerapiasta eli refleksologiasta ei voi luvata, että se hävittäisi vakavan sairauden.  Knuuti ei tutkijana käytä sanoja puoskari tai uskomushoito, vaan puhuu akupunktiosta akupunktiona ja vyöhyketerapiasta vyöhyketerapiana. Kirjoitus on – päinvastoin kuin yllä kopioitu paatos  – asiallinen.  Mikä tässä siis on mielenkiintoista?

Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen ilmiötä eli epävirallista hoitamista jo kauan seuranneena ja tutkineena, puoskarinvastustuskuoron voimallinen esiinmarssi kaikissa päämedioissa herättää muutaman kysymyksen.

Miksi valistuskampanja ei pure?

Ensiksikin, kuinka voi olla mahdollista, että näin valtaisa valistuskampanja, jota on käyty jo useita vuosia ilman merkittäviä kriittisiä ääniä, ei ole johtanut siihen, että kansalaiset lopettavat muiden kuin virallisten hoitojen käytön tai edes vähentäisivät käyttöä. (Kemppainen ym 2017, Lindeman 2011).  Ymmärtääkseni ”uskomushoito”, ”puoskarointi”/laiton lääkärintoimen harjoittaminen -termit  viittaavat terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tarjottaviin epävirallisiin hoitomuotoihin. Niitä siis halutaan kitkeä. Tosin tiedotusvälineet eivät – Knuutin Aamulehdessä ulostuloa lukuun ottamatta – juurikaan ole täsmentäneet, mitä kaikkea ne vastustavat.

Akupunktiota ja vyöhyketerapiaa ilmoitti Suomen Apteekkariliiton, Lääketietokeskus Oy:n ja Suomen Lääkäriliiton kymmenen vuotta sitten Taloustutkimus Oy:llä teettämän väestökyselyn mukaan käyttäneensä tai kokeilleensa (itse tai perheenjäsen) joskus 25 % (akupunktio) ja 21 % (vyöhyketerapia). Noin 50 %  haastatelluista ilmoitti saaneensa sekä akupunktiosta että vyöhyketerapiasta apua paljon tai erittäin paljon.  Ei lainkaan tai vain vähän apua saaneita oli oman ilmoituksensa mukaan 24 % (akupunktio) ja 29 % (vyöhyketerapia). Kyselyn tuloksia ei ole julkaistu tieteellisessä tai muussakaan lehdessä. Tuoreempia tutkimuksia (ainakaan julkisia ) ei ole. (Taloustutkimus 2008)

Onko ajateltava, että kansalaiset ovat typeriä, kun Knuutin tapaisesta valistuksesta huolimatta edelleen käyttävät näitä hoitomuotoja?  Vai vastustavatko he periaatteellisista syistä eliitin ja valtavirran terveysnäkemyksiä? Mainostetaanko epävirallisia hoitoja niin massiivisesti ja turhilla lupauksilla, että mainonnan viestit ylittävät virallisen valistuksen jollaista viime viikkoina on nähty? Vai onko niin, että asiakkaat saavat oikeasti jotakin hyötyä tällaisesta hoidosta? Jos, niin miksi?

Lääketieteen alan professorina Juhani Knuutin kuuluukin taistella sellaisia epävirallisia hoitoja vastaan, joista ei ole biolääketieteellistä tutkimusnäyttöä. Minä puolestani yhteiskuntatieteilijänä ja terveystutkijana yritän ymmärtää, miksi ihmiset niitä käyttävät ja miksi eliitti vastustaa. Kummallakin, niin Juhani Knuutilla kuin minullakin,  on haastava tehtävä. Ehkä jossain vaiheessa voimme tehdä yhteistyötä, ehkä sitten kun löytyy riittävästi yhteistä tarttumapintaa näihin ilmiöihin. Tavoite kummallakin lienee sama, eli että kansalaiset saisivat mahdollisimman hyviksi osoitettuja, käyttäjille hyödyllisiä ja taloudellisesti tehokkaita sote-palveluja. Näkökulmamme asiaan vain vaihtelevat. Ymmärrän sen rikkaudeksi, en ristiriidaksi.

Vaikea hyväksyä erilaisuutta

Toinen kiinnostava kysymys on, missä ovat muut terveystutkijat, sosiologit  ja tutkivat journalistit, jotka edes yrittäisivät selvittää tätä peruskysymystä eli  miksi kansalaiset kokevat saavansa hyötyä hoidoista, jotka eliitti tyrmää ja miksi eliitti tyrmää?

Yksi selitys tyrmäykselle saattaa ehkä olla se, että maailmankuvamme eli käsityksemme todellisuuden luonteesta on melko puhtaasti luonnontieteellinen. Sen selitysmalli ihmisestä ja hänen terveydestään on niin vallitseva erityisesti lääketieteessä, että se on ottanut paikkansa muuallakin, kuten journalismissa, hoitotieteessä ja muissakin terveystietreissä sekä sote-politiikassa. Kun vallitseva ajattelumalli ulottaa vaikutusvaltansa lähes kaikkialle, se muuttuu ehdottomaksi. Se muuttuu dogmiksi, jonka perusteista ei sovi edes keskustella. Silloin kaikenlaista siitä poikkeamista oudoksutaan. Vallitsevaa näkemystä ei siten voi kyseenalaistaa leimautumatta omituiseksi ja saamatta stigmaa otsansa. (No, keskustelenhan  minä tässä.)

Tästä on esimerkkejä satojen vuosien takaa. Käsitykset ihmisestä ja parantamisesta vaihtelevat aikojen saatossa. Keskiajalla sairautta pidettiin jumalan tuomiona ja sairauksia saivat hoitaa vain papit kirkon piirissä. Muilta parantaminen oli kiellettyä. No, kuitenkin tuonakin aikana oli lääkäreitä, jotka hoitivat kansalaisia maallisesti – salaa.

Valistus aina 1600-luvun lopulta lähtien johti nykyiseen käsityksen ihmisestä eli siihen että ihminen on pääasiassa biologinen olento ja jos hänellä jonkinlainen henkinen ulottuvuus onkin, niin se jätetään kirkon vaikutusvaltaan. Fyysinen keho on ikään kuin biolääketieteen ”omaisuutta”, sitä kuuluu hoitaa vain ja ainoastaan biolääketieteellisesti.

Tämä on nähdäkseni yleisesti  hyväksytty käsitys suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös koulutusjärjestelmä tukee tätä. Viime aikojen uskomushoitokeskustelukin viittaa siihen, että eliitti median tukemana pitää luonnontieteellistä materialistista maailmankuvaa ainoana mahdollisena (myös uskovainen Päivi Räsänen). Se olettaa (hieman yksinkertaistetusti ilmaistuna), että tietoisuus juontuu vain  ja ainoastaan fyysisestä kehosta.  Jos hoitaminen jostain syystä vaikuttaakin tunteiden, mielen ja kokemuksen kautta, niin sitä pidetään vähäpätöisempänä ja plasebona/lumeena verrattuna oikeaan kemiallis-fysiologis-biologiseen hoitoon. Mielen, ajatusten ja tietoisuuden tässä vallitsevassa ideologiassa ajatellaan emergoituvan eli kehkeytyvän fyysisestä materiasta,  ihmisen tapauksessa biologisesta kehosta. Kuitenkin se (mieli) jätetään vähän kuin hoitamisen ulkopuolella. Mukana se on mielenterveysasioissa, mutta ei niinkään puhuttaessa fyysisistä sairauksista.

Samaan aikaan luterilainen kirkko opettaa uskoa Jumalaan ja pyhään henkeen, joilla puolestaan ei ole fyysistä olemusta. Nämä kaksi institutionaalista todellisuuskäsitystä eli biologinen ruumis, jota edustaa lääketiede ja jumalallinen henki, jota edustaa luterilainen kirkkomme, ovat suomalaisessa yhteiskunnassa kaksi tärkeintä todellisuuden tulkintatapaa.

Näiden välinen jännite aiheuttaa epävarmuuden tunteita puolin ja toisin.  Uskomushoitokeskustelu ja Päivi Räsäsen rooli siinä kuvaat hyvin tätä ilmiötä. Ei oikein tiedetä – ja siksi ei kerrota ääneen, mitä vastustetaan ja miksi. Psykiatrian hoitokäytännöissä ja mielenterveyspalveluissa on myös nähtävissä hämmennystä siitä, miten ihmisten ongelmiin pitäisi vastata. Paljon kyllä keskustellaan.

Nämä kaksi instituutiota ovat statukseltaan hyvin vahvoja ja näiden ohjaamat tulkintamallit todellisuudesta  ikään kuin oikeuttavat, legitimoivat hyväksymään tai halveksimaan muita  sosiaalisen järjestyksen osia. Tutkijat  Kaarina Koski ja Juuso Järvenpää puhuvat aiheesta  artikkelissaan Kummien kokemusten tulkinta  Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken toimittamassa kirjassa Mielen rajoilla (2017) toteamalla, että Suomessa tieteellisellä maailmankuvalla ja luterilaisella kirkolla on kummallakin vakaa auktoriteettiasema todellisuuden ja sen outojenkin ulottuvuuksien selittämisessä. Tällainen tieteellinen tutkimus, jota nimitän materialistisen reduktionismin hengessä toteutetuksi tutkimukseksi, on nykyisin ehkä merkittävin todellisuutta legitimoiva tulkintakehys sille, mitä pidetään tosiasioina hoitamisessa, parantumisessa ja terveyden edistämisessä.

Sairauden ja terveyden yhteydessä lääketiede ymmärretäänkin useimmiten lähinnä kemiaan ja fysiikkaan nojaavaksi ihmisbiologiaksi, mikä tulee ilmi Juhani Knuutinkin kommentista ”Eihän meridiaanikanaviakaan ole olemassa.” Jos niitä ei biologian, fysiikan ja kemian avulla näy, niin tämän logiikan mukaan niitä ei voi olla olemassa. Niitä ei todellakaan voi todistaa biolääketieteen keinoin. Jännite piilee siinä, että tästä huolimatta ihmiset saavat parannusta ja apua perinteisestä kiinalaisesta lääketieteestä, joka soveltaa muun ohella meridiaaniajattelua – joskaan ei länsimaisen lääketieteen teorian pohjalta. Perinteistä kiinalaista lääketiedettä on tutkittu ja tutkitaan koko ajan hyvin paljon.

Ihmiset hyötyvät myös plasebosta

Kolmas pohdituttava asia on plasebo eli lume. Se tarkoittaa, että periaatteessa eli ennakko-odotusten mukaisesti vaikuttamaton aine tai muu interventio vaikuttaakin.

Selitykseksi vyöhyketerapiasta tai akupunktiosta potilaiden saamaan hyötyyn ei riitä tavanomainen biolääketieteellisen katsannon mukainen vastaus: ”Vaikutus on pelkkä lumetta, plaseboa”. Nimittäin jos näin on, niin silloin on selvitettävä, kuinka tätä lääkkeetöntä, luontoa suojelevaa ja asiakkaalle haitatonta  auttamismenetelmää voidaan hyödyntää nykyistä paremmin ja taloudellisemmin. Plasebon  tiedetään vaikuttavan oikeasti. Siinä on siis todellista ja mitattavaa vaikutusta.

Kuvaava esimerkki tähän liittyen tuli esiin plasebotutkijoiden kongressissaa Hollannissa viime keväänä. Kongressin  avausesitelmässä ”Things Not Usually Said: Unorthodox Views about Placebo” (Asioita, joista ei yleensä puhuta: epäortodoksisia näkemyksiä plasebosta) professori Ted Kaptchuk Harvardin yliopistosta muistutti, että plasebon eli lumeen fysiologista vaikutusmekanismia ei tunneta.

Joissakin tapauksissa – erityisesti kivunlievityksessä – plasebo on osoittautunut varsin tehokkaaksi. Syytä tähän ei kuitenkaan tiedetä. Kaptchuk tähdensi toivon ja potilaskeskeisen hoidon tärkeyttä kaikessa parannustyössä. Hänen mielestään toivon merkitystä käytännön hoitamisessa ei pidä vähätellä tieteeseen vedoten, vaikka kyse olisikin plasebovaikutuksesta.

Kun vielä tiedetään, että jopa avoin plasebo (potilaalle kerrotaan, että hän saa nyt plaseboa) voi vaikuttaa myönteisesti, koko vaikuttamisen ajatus saa uudenlaisen hahmon. Tutkija Claudia Carvalho Lissabonin yliopistosta on ryhmineen julkaissut ensimmäisen satunnaistetun kliinisen koetutkimuksen, joka osoittaa avoimen plasebon mahdolliset kliinisesti merkittävät hyödyt alaselkäkipujen hoidossa. Olen kirjoittanut Sosiaalilääketieteelliseen Aikakauslehteen (6/2017) raportin plasebotutkijoiden kongressista.LamppuNeljänneksi esiin nousee kysymys, onko epävirallisessa hoitamisessa (esimerkiksi vyöhyketerapiassa ja akupunktiohoidossa) ehkä jotakin sellaista, joka tuottaa plasebovaikutusta ja auttaa sitä kautta potilaita. Entäpä jos kysymys onkin jostakin aivan muusta vaikuttavasta hoidosta kuin mekaanisesta jalkapohjan painelemisesta sormella tai neulan pistämisestä ihon läpi?  Jos kyse on plasebon tuottamisesta, niin mitä asioita siihen liittyy?  Tutkijoiden on kyllä mahdollista (ja tätä on jonkin verran kansainvälisessä tutkimuksessa tehtykin) tutkia ja arvioida KOKO HOITOPROSESSIA ja hoitamisen vaikutuksia ihmiseen hänen todellisessa  hoito- ja elinympäristössään, jossa on ”mukana elämän maku” – kokemukset, tunteet, hoitosuhde auttajaan jne. Tämä on tärkeää, jotta ymmärrettäisiin,  miksi potilaat kokevat saavansa epävirallisista, eliitin tyrmäämistä hoidoista apua vaivoihinsa.

Samaa tutkimusmallia voidaan soveltaa myös virallisen järjestelmän hoitamisen tutkimukseen, erityisesti perusterveydenhuollossa.

Kaikki hyvä, jonka hyödyistä ja avusta ihmisille on näyttöä oli se plaseboa tai ei, kannattaa tutkimuksen näkökulmasta hyväksyä. Miksi hyödyllistä pitäisi vastustaa? Uskoisin, että terveyspoliittisille päättäjillekin on tärkeää löytää edullisia ja vaarattomia avun muotoja täydentämään lääke- ja leikkaushoitoja. Täydentävät hoitomuodot, kuten lukuisissa tutkimuksissa ympäri maailmaa, myös Suomessa, on osoitettu, eivät näet yleensä ole vaihtoehto lääkärin tai ylipäänsä virallisen järjestelmän hoidolle. Niitä käytetään enimmäkseen lisänä tavanomaiselle hoidolle tai terveyden edistämiseksi tai kuntoutumisen tehostamiseksi.

Aamulehti ei vastaa yllä kopioimassani jutussa,  kenen muun kuin Päivi Räsäsen mielestä täydentävien  ja vaihtoehtoisten hoitajien (joihin lehti ymmärtääkseni viittaa puhuessaan puoskareista eli laittoman lääkärintoimen harjoittajista, vaikka ei sitä avoimesti kerro) toiminnan rajoittaminen lailla on kiireellistä? Kuka sellaista lakia ajaa? Ovatko kansalaiset, hoitojen käyttäjät tätä mieltä?  Kymmenen vuotta sitten tehdyn selvityksen mukaan eivät olleet. Pitäisikö nyt asia tutkia uudestaan?  Muutoinhan ei ole mitään faktapohjaa lainsäädännölle.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Hienoa olla mukana seuraamassa, mikä muuttuu tiedemaailmassa ja mikä käytännön arjessa. Ja journalismissa. Ja mihin suuntaan.

Viitteitä
Aarva P 2017. Plaseboa tutkitaan monitieteisesti – plasebotutkijoiden konferenssi Leidenissa 2.–4.4.2017. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 2017: 54: 365–36. https://journal.fi/sla/article/view/67768

Koski K ja Järvenpää 2017. J Kumma, tulkinnat ja sosiaaliset liikkeet. Kirjassa Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Toim. Honkasalo M-L ja Koski K. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017, 271-318

Lindeman M 2011.Biases in intuitive reasoning and belief in complementary and alternative medicine. Psychology and Health, 26(3):371–382.

Kemppainen ym. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public
Health. DOI: 10.1177/1403494817733869

Taloustutkimus 2008. Kuluttajien näkemykset/kokemukset eri sairauksien parantamiskeinoista. Suomen Apteekkariliitto, Lääketietokeskus Oy ja Suomen Lääkäriliitto. Maaliskuu 2008.

Yle yhtyi puoskarilakikuoroon. Lue ”uskomushoitolain” kiinnostavia taustoja. Määrittelykamppailua?

201801 Lue, ihmettele ja tee omat johtopäätöksesi. Valotan tässä kirjoituksessa taustoja viime aikojen keskustelulle ”uskomushoitolaista” ja ”puoskarilaista”.

Taustoitan Päivi Räsäsen näkemyksiä HS 15.1.2018, Heli Saavalaisen  juttua 15.1.2018  ja Epäeettiset toimijat pitäisi karsia lailla -mielipidekirjoitusta HS 21.1.2018  sekä omaa aiheeseen liittyvä kommenttiani HS 19.1.2018

Esitän  faktatietoa tästä paljon puhutusta ”puoskarilaista”.

Jälleen kerran myös Yle on yhtynyt puoskareilla pelottelun kuoroon 23.1.2018 nettiuutisessaan. Yle viittaa Suomen Lääkäriliiton vuoden takaiseen blogikirjoitukseen, joka liittyi vuosi sitten toteutettuun vastaavaan puoskarijahtiin. Yle väittää: ”Niin sanottua puoskarilakia on valmisteltu useamman sosiaali- ja terveysministeriön kaudella, mutta hanke ei ole edennyt.” En tiedä, millaisia lähteitä toimittaja on käyttänyt, mutta väite ei pidä paikkaansa. Selitän asian alla kohdassa ”Ministerien pöydällä”. Toimittaja on varmaan kiireessä sotkenut ministerin ja  ministeriön. Jälkimmäiset eivät vaihdu kovin tiheään  kuten edelliset.

-Vähintäänkin lailla pitäisi suojata haavoittuvia ihmisryhmiä, kuten vanhuksia ja lapsia tai henkilöitä, jotka eivät itse ole kykeneväisiä arvioimaan hoidon sisältöä, toteaa ryhmäpäällikkö Kirsi Liukkonen Valvirasta. ”Suurin vaara on, että vaihtoehtohoidot aiheuttavat potilaalle vahinkoa tai syrjäyttävät sairauden tehokkaan hoidon.” Kirsi Liukkoselta on nyt kysyttävä, kuinka suuresta vaarasta on kyse? Miten vaara suhteutuu muihin näitä väestöryhmiä uhkaaviin vaaroihin sote-järjestelmässä? Miten laki käytännössä voi suojata potilasta? Mitä ”vaarallisia vaihtoehtohoitoja” laki koskisi?

Puoskarilla tarkoitetaan laitonta lääkärintoimen harjoittamista. Uutisessa Yle yhdistää luonnon keskellä järjestetyt hiljentymisretriitit laittomaan lääkärintoimintaan. Vaikuttaa erikoiselta. Ylen logiikan mukaan laittomaksi lääkärintoimen harjoittamiseksi olisi samalla tavoin nimettävä  myös mindfulness-meditaatiohetket ja joogatunnit. Niissä tavoitteena on retriittien tavoin kehomielen hyvinvointi, johon pyritään vaikuttamalla sekä kehoon että mieleen. Enkeli, tuo vuosituhansia vanha kulttuurinen konstruktio, jota Ylen juttu päivittelee, on mielen tuote. Enkeli ei ole materiaalinen lääke. Se ei kilpaile lääkärin kanssa.

Saat valaistusta tähän kiinnostavaan median puoskariretoriikkaan tutustumalla Jonimatti Joutsijärven tutkielmaan, joka koski vaihtoehtohoitojen sääntelyä pohtineen valtioneuvoston asettaman työryhmän työtä. Se on todella mielenkiintoinen. Suosittelen sitä kaikille puoskaritoimittajillekin. Ja muillekin.

Juuri tuon työryhmän dokumentteihin koko julkinen puoskarilakikeskustelu on jo vuosia nojannut. Se on sikäli hämmästyttävää, että keskustelussa on systemaattisesti unohdettu, ohitettu tai tietoisesti sivutettu faktoja, jotka eivät tue vallitsevaa Ylen (ja pitkälti muidenkin päämedioiden) puoskarilakiretoriikkaa. Tämä panee miettimään nykyistä terveysjournalismin tasoa ja laatua.

Mitä on puoskarilain ja uskomushoitolain taustalla?

Julkista keskustelua täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista ja niiden sääntelyn tarpeesta on käyty jo ainakin 30 vuotta, mutta lainsäädännön muutoksia ei ole tullut. Aihepiiristä on tosin kiistelty paljon aikaisemminkin, jo 1900-luvun alkupuolella, jolloin  kiistakumppaneita olivat lääkärit ja kansanparantajat.

Nykyisin kiistaa voisi nimittää terveydenhuollon virallisesti rekisteröityjen ammattilaisten (Valviran rekisterissä) ja muiden hoitajien (epävirallisten, enemmän tai vähemmän koulutettujen) väliseksi kädenväännöksi. Kuitenkaan kiistojen rajapinta ei läheskään aina määrity vain näiden kahden ryhmän mukaan. Kenttä on monimuotoisempi ja sekoittunut.

Mediakeskustelussa sekoittuvat lisäksi termit uskomushoito, tieteelliseen näyttöön perustuva hoito, täydentävä hoito, vaihtoehtohoito,  luontaishoito ja virallinen ja  epävirallinen hoito. Käytännössä, todellisessa elämässä näitä kaikkia ”hoitamisen lajeja” on sekä terveydenhuollon sisällä että sen ulkopuolella.

Ministerien pöydällä

Julkisuudessa on jo vuosien ajan aina silloin tällöin väitetty, että vaihtoehtohoitojen rajoituksia koskeva lakiesitys on  valmiina sosiaali- ja terveysministeriössä odottamassa parlamentaarista käsittelyä. (esim. Aamulehti 24.2.2017)  ja että tällainen laki pitäisi säätää (esim. Yle 23.1.2018,  HS uutinen ja Päivi Räsäsen mielipidekirjoitus 15.1.2018).

Asiaa ovat pitäneet mediassa vireillä ”uskomushoitolakia”, toiselta nimitykseltään ”puoskarilakia”, lobbaavat tahot, lähinnä lääkärikunnan edustajat.

He ovat kertoneet ”faktatietona” toimittajille ja sitä kautta kansalaisille, että sosiaali- ja terveysministeriön (STM) asiantuntijatyöryhmä on jo vuonna 2009 esittänyt tällaista lakia. On päivitelty ministerien haluttomuutta viedä lakiluonnosta eteen päin ja hienovaraisesti vihjattu, että ministerit ovat vellihousuja, kun eivät uskalla lähteä ajamaan hyvää asiaa.

Tavallista kansalaista varmasti myös ihmetyttää, miksi mitään ei tapahdu, vaikka asiasta kovasti puhtaan.  Miksi mitään ei ole tapahtunut yhdeksään vuoteen? Miksi lakiluonnos makaa STM:ssä vuodesta 2009?

Erimielinen asiantuntijaraportti

Tunteita nostattava lakiluonnos, jossa ehdotetaan rajoituksia vaihtoehtohoitajien toiminnalle, todellakin sisältyy STM:n julkaisuun vuodelta 2009. Kannattaa lukea sekä julkaisu että itse lakiluonnos, jos haluaa ymmärtää jupakan taustaa.

Miksi asiaa ei siis ole viety eteenpäin? Siksi, että on jotakin, mistä sensaatiohakuisissa mediateksteissä on vaiettu. Ei ole kerrottu yhtä olennaisen tärkeää asiaa.

On unohtunut kertoa, että asiantuntijatyöryhmä oli erimielinen. Osa ryhmän jäsenistä ja osa 149 organisaatiosta, joilta oli pyydetty lausunto lakiluonnoksesta, vastustivat ryhmän enemmistön raporttiin kirjoittamaa versiota ehdotetuksi laiksi. Työryhmässä ei rakentunut yhteistä käsitystä, konsensusta tästä kiistanalaisesta asiasta eri toimijoiden välille. Lakiluonnos on luettavissa raportin sivulla 84. Raportista voi myös lukea perustelut eriäville mielipiteille.

Demokraattisessa maassa valtioneuvoston asettamissa työryhmissä, kuten STM:n ryhmässäkin oli, on aina useita eri aloja ja suuntauksia edustavia asiantuntijoita sekä eri intressiryhmien edustajia. Näin demokratia toimii.

Jos asiantuntijatyöryhmä sekä lisäksi osa lausunnon antajista ovat voimakkaasti erimielisiä, poliitikkojen on hankalaa ottaa ryhmän raporttia niin vakavasti, että he lähtevät viemään asiaa eduskunnan käsittelyyn.  Politiikka on konsensuksen hakemista, sopivien ja mahdollisimman monille hyväksyttävien ratkaisujen tekoa ja neuvottelutuloksen etsimistä. Todennäköisesti tämän takia erimielisen työryhmän lakiluonnosta ei ole otettu lain valmisteluun. Näin politiikka toimii.

Aiheesta kirjoittaneet journalistit ovat purematta nielaisseet ”uskomushoitolain” lobbareiden esittämät mielipiteet tosiasioina.  Jopa itse STM:n työryhmän kokoonpanoa on jälkikäteen karkeasanaisesti paneteltu. Yle jopa julkaisi STM:n työryhmästä tällaisen mielipiteen ”uutisessaan” noin kaksi vuotta sitten:

Työryhmän tarkoitus oli suitsia puoskarointia – ja mukana oli puoskareita, mikä on käsittämätöntä. Sama asia kuin jos puuhattaisiin lakia järjestäytyneestä rikollisuudesta ja paikalla olisi liivijengiä.”

Yle siis rinnasti yhden ihmisryhmän – eli terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella toimivat hoitajat –  järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja liivijengeihin.

Nykyisin tällaista ei onneksi enää pääse tapahtumaan. Toivon niin.  Toimittajat ovat valveutuneempia. Journalismi, joka ei edes kysy solvatun väestöryhmän kantaa, on mielestäni kyvytön vastustamaan kaikenlaista lobbausta. Lobbaus voi nimittäin  verhouta asiantuntijuuden kaapuun. Tällaisen terveysjournalismin aika on ohi niin pian kuin tietämys hoitamisen kentällä käytävistä kiistoista lisääntyy.

Tietämys lisääntyy, kun tutkijat ja tutkivat journalistit ovat töissä avoimin silmin ja mielin.

Ikkuna

Miten valtioneuvoston asettama  vaihtoehtohoitojen työryhmä toimi?

Tätä asiaa tutki Jonimatti Joutsijärvi pro gradu tutkielmassa TERVEYSKULTTUURIN MÄÄRITTELEMÄTÖN TOISEUS. Epävirallisen terveydenhoidon määrittelykamppailu suomalaisessa lakisääntelytarvekeskustelussa. (Turun yliopisto 2014).

Hän selvitti STM:n työryhmän sisäistä määrittelykamppailua. Sillä hän tarkoitti  hoitamiseen liittyvää valtataistelua, jota käydään määritelmien, termien ja sanojen avulla:  miten ja kenellä on valta määritellä epävirallisen terveydenhoidon luonne, asema ja oikeutus Suomessa. Hän kävi läpi työryhmäraportin valmistelun asiakirjoja, joita olivat ministeriölle lähetetyt eri intressiryhmien kannanotot, muistiot ja lausunnot vuosina 2008-2009 sekä itse raportti. Metodi oli diskurssianalyysi.

Määrittelykamppailun Joutsijärvi ymmärsi osaksi terveyskulttuurin muutosprosessia, joka on parhaillaan käynnissä. Kysymys oli myös maailmakuvien välisistä kiistoista.

Seuraavassa tiivistän Jonimatti Joutsijärjen kiinnostavan, taustoja valaisevan tutkielman tuloksia ja johtopäätöksiä. Tiivistäminen on aina tiivistäjän eli tässä tapauksessa minun tulkintaani ja valintaani, joten kannattaa itse lukea tutkielma  Turun yliopiston kirjaston nettisivuilla.

Kuka puhuu ja kuinka argumentoi?

Miten eri intressiryhmät puhuivat lausunnoissaan ja kannanotoissaan  vaihtoehtohoidoista?

Vastustajat argumentoivat hoitojen riskeistä ja muista haitoista tavoitteenaan hoitojen käytön ja tarjonnan rajoittaminen. Argumenteissa ei vedottu hoitojen vaaroista todistaviin tutkimuksiin, vaan yksittäistapauksiin väärinkäytöksistä.

Puolustajat todistelivat hoitojen riskittömyyttä ja hyötyjä vetoamalla hoitomuotoja ( kuten kalevalaista jäsenkorjausta, kiropraktiikka ja homeopatiaa) koskeviin tutkimuksiin. Niillä haluttiin osoittaa, että puheena oleva hoitomuoto on tieteellisen näytön nojalla virallistettavissa. Strategian logiikka oli, että näyttöön perustuvan hoitomuodon on saatava samanlainen tai samanarvoinen yhteiskunnallinen ja laillinen asema kuin nykyisillä terveydenhuollon hoidoilla on. Puolustuspuhe vetosi tällä tavoin ulkopuoliseen tieteelliseen asiantuntijuuteen ja näin pyrki määrittelemään uudelleen virallisuuden rajoja olettaen, että virallinen taho eli STM ja koko työryhmä joutuisivat  reagoimaan tieteellisiin tutkimuksiin myöntämällä niiden totuudellisuus tai kumoamalla ne.

Näin ei tapahtunut. Joutsijärven mukaan ministeriö (STM) lausuntojen vastaanottajana ja teknisenä sihteerinä  ei ottanut lähetettyjä tutkimusaineistoja huomioon loppuraportissa tai lakiehdotuksessa, eikä niitä referoitu raporttia edeltävien lausuntojen yhteenvedossa tai raporttia kommentoivien lausuntojen tiivistelmissä.

(Liina: Minusta tämä tuntuu hämmentävältä… voiko näin olla?)

Näyttöä voi vastustaa kumoamalla lähteiden todistusvoima ”vahvemmilla” tutkimuksilla tai kovakorvaisesti, kuten ministeriö teki eli vaikenemalla ja sivuuttamalla ne. Näin tieteellisen argumentaation velvoittavuus voitiin kiertää. Joutsijärvi toteaa, että muilta osin lausunnon antajien mielipiteet on työryhmän loppuraportissa otettu huomioon melko kattavasti.

Lääketieteen ja politiikan käytännöt näyttävät Joutsijärven mukaan samojenkin tahojen lausunnoissa suhtautuvan päinvastaisin tavoin näyttöön potilasturvariskeistä. Näyttöön perustuvan politiikan periaatteen mukaisesti potilasturvariskit tulisi osoittaa tutkimustiedolla. Kuitenkaan epävirallisten hoitojen potilasturvariskeistä Suomessa ei ole tieteellisiä tutkimuksia eikä siten näyttöä. Vaatimus hoitojen käytön rajoittamisesta ei siis perustukaan näyttöön.

Joutsijärvi kysyykin, onko kyse vain lääketieteen sosiaalisen aseman pönkittämisestä asenteellisella puheella, jota laajan todistusaineiston puuttuessa perustellaan yleistyksillä ja anekdooteilla?

(Liina: Ohhoh, onpa kova kysymys.)

Työryhmäraportin, siinä olevan eriävän mielipiteen ja lausuntojen  argumentaation perusteella Joutsijärvi päättelee, että ryhmä ei onnistunut nostamaan esiin koko keskustelua, joka epävirallisen terveydenhoidon roolista Suomessa oli käynnissä.

Keskustelu olisi kuitenkin tarpeellista, jotta useimpia osapuolia tyydyttävää lainsäädäntöä tai muita virallisia päätöksiä ja toimia voitaisiin tehdä.

Kuinka vakavia potilasturvaongelmat ovat?

-Potilasturvaongelmat, joita ratkomaan työryhmä perustettiin, ovat oletettavasti pysyneet samoina, koska konkreettisia ratkaisuita ongelmiin ei tähän mennessä ole tehty, pohtii Joutsijärvi vuonna 2014. Hän kysyykin, kuinka vakavia ongelmat mahtavat olla, kun niitä esiin nostaneet tahot eivät ole näkyvällä tavalla puuttuneet prosessin hidastumiseen.

(Liina: Vuonna 2018 sääntelyprosessi on edelleen kesken. Vain ”vanhan” eli vuoden 2009 ”erimielisen” lakiluonnoksen lobbarit ovat saaneet äänensä julkisuuteen. Muita ääniä ei juuri ole kuulunut. Miksi?  Miksi STM kaikkia kansalaisia edustavana terveysasioista päättävänä elimenä ei  tee  mitään konsensuksen löytämiseksi eri intressiryhmien välillä? Jos potilasturvallisuus todella huolestuttaa, ratkaisua on ryhdyttävä etsimään potilaiden turvaksi?  On mahdollista luonnostella parempi, kansalaisten ja eri intressipiirien hyväksyttävissä oleva lakiehdotus demokratian periaatteiden mukaisesti. Sitä paitsi laki ei ole ainoa keino ratkaista ongelmia. Mikähän tämän pysähtyneisyyden eli jumin taustalla on?)

Työryhmä näytti suoriutuvan tehtävästään epätyydyttävästi. Se selvitti vaihtoehtohoitojen nykytilaa puutteellisesti. Löydökset potilasturvariskeistä eivät tue lakiesityksen kaltaisen sääntelyn hyödyllisyyttä.

Entä kansalaiset-käyttäjät? Terveyttä edistävät vaikutuksetkin kaipaavat selvitystä

Potilasturvallisuusongelmat ovat tärkeä, mutta yksinään ne ovat riittämätön näkökulma epävirallisen terveydenhoidon sääntelyyn ja hyödyntämiseen nyky-yhteiskunnassa. Myös hoitomuotojen terveyttä edistävät sekä sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset tulisi selvittää. Kuluttajien/potilaiden näkökulmaa työryhmän työskentelyssä ei otettu ollenkaan huomioon.

Potilasturvaongelmien ratkaisun ei pitäisi vaikeuttaa terveydelle hyödyllistä tai neutraalia toimintaa. Tämä ei ole suotavaa myöskään ammatinharjoittamisen vapauden nimissä.

Joutsijärven päätelmien mukaan luonnontieteelliselle tutkimukselle vieraisiin maailmankuviin perustuvien ammattien harjoittaminen on useimmiten uskonnonvapauden alainen oikeus sikäli, kuin ne eivät riko lakia. Kun käyttäjien tiedetään pitävän vaihtoehtohoitoja lääketiedettä täydentävinä, Joutsijärvi kysyykin, miksei tätä oteta käyttäjien elämään vaikuttavan lainsäädännön lähtökohdaksi. Ja miksi ylipäänsä katsotaan tarpeelliseksi nähdä hoidot vaihtoehtoisina.

Käytäntö ja käyttötutkimuksetkaan eivät tue tällaista vaihtoehtoisuuden näkemystä.

Patsas muodostunut metsästä rajattu vaaka

Tutkimustietoa vaihtoehtohoitojen haitoista ja hyödyistä tarvitaan

Helsingin Sanomat julkaisi tänään 19.1.2018  kommenttini Päivi Räsäsen  mielipidekirjoitukseen HS 15.1.2018.  Teemaa käsitteli myös HS:n uutinen 15.1.2018, jossa Lääkäriliitto otti asiaan kantaa Räsästä tukien.

Yksityiskohtaisemmin tarkastelen mielipidekirjoituksen ja uutisen sisältöä jutussani Uskomaton uskomushoitolaki ja kirjoituksessa, jossa koskettelen myös Ruotsin potilasturvallisuuslakia ja Ruotsin hallituksen meneillään olevaa selvitystä siitä, kuinka  potilaiden lisääntynyt osallistuminen ja potilasturvallisuus voidaan taata muussa kuin vakiintuneessa hoidossa.

Suomessakin saattaisi olla hyödyllistä  ottaa viralliseen kielenkäyttöön neutraali termi ”muu kuin vakiintunut hoito” vaihtoehtohoidon sijaan? Vaikuttaisi järkevältä, sillä käyttäjätutkimusten mukaan näitä ”muita” ei yleensä käytetä vaihtoehtona ”vakiintuneelle”, vaan niiden ohella ja lisänä.

Kommenttini HS 19.1.2018:

Tutkimustietoa vaihtoehtohoitojen haitoista ja hyödyistä tarvitaan

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia.

Julkaistu: 19.1. 2:00          

Lääkäri ja kansanedustaja Päivi Räsänen (kd) kirjoitti (HS 15.1.), että ”sairaita tulee suojata uskomushoitojen haitoilta esimerkiksi Ruotsin mallin mukaisesti”.

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia. Termi ”uskomushoito” on vieras tieteellisessä kirjallisuudessa ja lakiteksteissä. Se on epäselvä eikä kerro, että uskomushoitamista eli tieteellisesti tutkimattomia käytäntöjä on ­sekä terveydenhuollon sisällä että sen ulkopuolella. Termi on vakiintunut mielipidekirjoituksissa.

Ruotsin potilasturvallisuus­laki säätää terveydenhuollossa ja sen ulkopuolella toimivien henkilöiden ammattityöstä, ei hoitomuodoista, aineista tai vanhempien vastuista. Se ei voi ratkaista hopeavesiongelmaa ja rokotusvastaisuutta. Ratkaisuvinkkejä saattaa tulla Tampereen ja Turun yliopistoissa aloitetusta tutkimuksesta Vaihto­ehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään.

Ruotsin hallitus on asettanut komitean selvittämään kevääseen 2019 mennessä, kuinka potilaiden lisääntynyt osallistuminen ja potilasturvallisuus voidaan taata muussa kuin vakiintuneessa hoidossa.

Aihe on tärkeä meilläkin. Kolmannes aikuisista käyttää täydentäviä hoitoja vakiintuneen hoidon ohella ja lisänä. Tutkimustietoa haitoista ja hyödyistä tarvitaan, myös lainvalmistelua varten.

”Uskomushoidon” ja ”tieteellisen hoidon” vastakkainasettelu kuvaa huonosti hoitamisen monimuotoista kenttää. Tarvitsemme asiallista ja tieteellistä keskustelua.

Pauliina Aarva

yhteiskuntatieteiden tohtori,

dosentti, terveystutkija, Tampere

  

 

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia

Korakrit Arunanondchai20180106_133249 (7)

Osa Korakrit Arunanondchain teoksesta Kiasmassa 6.1.2018

Hesari ei julkaissut kommenttiani Päivi Räsäsen uskomushoitoajatelmiin (HS 15.1.2018). Soitin tänään 18.1.2018 toimitukseen ja sain vastauksen, että juttuni oli liian pitkä. Lyhensin sen suunnilleen puoleen alkuperäisestä, ja lähetin uudestaan. Julkaisen pitkän version nyt tässä.  Olen kopioinut Räsäsen koko kirjoituksen alle, jotta  kommenttivastaukseni  tulee ymmärretyksi asiayhteydessään ja jotta nekin, jotka eivät ehkä saa HS:n nettiversiota auki, voivat tutustua tekstiin.  Lyhennetyn version julki tuloa Hesarissa jään odottelemaan. Ehkäpä huomenna. 

Pyrkimykseni on tuoda esiin tutkimustietoon perustuvia toisenlaisiakin näkemyksiä kuin ”uskomushoitojen vaarallisuutta” julistavat kirjoittajat ovat systemaattisesti esittäneet jo ainakin parikymmentä vuotta Hesarissa, Ylessä, Aamulehdessä, Turun Sanomissa ja muissakin päälehdissä lähes puhdaslinjaisesti. En ole kertomassa ns. ”vaihtoehtoisia faktoja” eli valheellista tietoa,  vaan faktoihin perustuvia näkemyksiä, jotka ovat saaneet valtavirtamediassa kovin vähän ja monesti vinoutunutta huomiota. Räsäsen teksti on räikeä esimerkki terveysviestinnän vinoumasta. 

Ei minulla ole harhakuvitelmia vallastani vaikuttaa keskustelukulttuuriin ja tiedotusvälineiden sisältöön. Teen vain sen, minkä älyllinen ja sydämeni rehellisyys edellyttää. Toimin niillä resursseilla ja niissä kanavissa, jotka minulle avautuvat.  Se ei ole paljon valtaisassa median sekä terveys- ja tiedeyhteisön koneistossa, mutta olen kiitollinen vähästäkin.   

Päivi Räsäsen kirjoitus

Päivi Räsänen HS:n mielipide­­palstalla: Ihmisiä pitää suojata lailla uskomus­hoitojen haitoilta

Kun kyseessä on hengenvaarallinen sairaus, lainsäädännön tulee sallia vain vaikuttaviksi ja riittävän turvallisiksi osoitetut hoitomuodot.

Ihminen on kokonaisuus. Jo huomioiduksi tulemisen kokemus lisää hyvinvointia.

Ongelma syntyy, kun hoito aiheuttaa vakavia terveyshaittoja, tai kun hyödytön hoito viivästyttää vaikuttavan hoidon saamista. Suomessakin on ollut tilanteita, joissa uskomushoidosta on koitunut vakavaa terveysvaaraa. Kuluttajansuojan kannalta on kestämätöntä, jos lupaukset hoidon vaikuttavuudesta osoittautuvat katteettomiksi.

Etenkin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla on levinnyt villitys markkinoida hopeavettä terveystuotteena ehkäisemään bakteerien ja virusten leviämistä. Sitä mainostetaan käytettäväksi myös lapsille ja raskauden aikana.

Äiti kertoi Ylen Spotlight-ohjelmassa panevansa hopeavettä lapsensa tuttipulloon. Poliisi on käynnistänyt esitutkinnan, ­onko äiti syyllistynyt lapsensa pahoinpitelyyn. Ei ole osoitettu, että hopeavedellä olisi minkäänlaisia terveyshyötyjä. Jo muutaman ruokalusikallisen annos voi johtaa myrkytykseen. Se kertyy elimistöön, esimerkiksi aivoihin, ja suoraan istukan läpi ­sikiöön.

Uskomushoitoihin kytkeytyy myös ideologinen rokotusten vastustaminen. Rokotukset ovat lääketieteen historian kustannustehokkaimpia ja merkittävimpiä terveysinvestointeja. Niiden avulla on voitettu tappavia tauteja, ja ne estävät vuosittain 2–3 miljoonan lapsen kuoleman.

Rokotteen ottaminen suojaa rokotettua, mutta se on myös vastuullista lähimmäisyyttä niitä kohtaan, joiden puolustus­kyky on heikko.

Vanhuksille, syöpäpotilaille tai pikkulapsille influenssa voi olla hengenvaarallinen, ja rokotteella voi estää itseään tartuttamasta heitä.

Mitä laajemmin väestöä rokotetaan, sitä heikompi on epidemia ja sitä paremmin puolustuskyvyltään heikot selviytyvät. Laumasuoja pelätyn tuhkarokon leviämistä vastaan syntyy, kun 96–99 prosenttia väestöstä on rokotettu.

Rokote annetaan vasta yli vuoden iässä, jota ennen lapsi on laumasuojan varassa. Terveydenhoitohenkilöstön oman rokottautumisen tulisi olla itsestäänselvyys.

Tarvitsemme uskomushoitoja koskevan lainsäädännön. Sairaita tulee suojata uskomushoitojen haitoilta esimerkiksi Ruotsin mallin mukaisesti. Ruotsin mallissa syöpäsairaita, raskaana olevia tai alle 8-vuotiaita lapsia ei voi hoitaa kuin henkilö, jolla on lainmukainen terveydenhoidon koulutus.

Kun kyseessä on hengenvaarallinen sairaus, lainsäädännön tulee sallia vain vaikuttaviksi ja riittävän turvallisiksi osoitetut hoitomuodot.

Terveydenhuollon tarjoamien hoitojen ja uskomushoitojen tulee erottua toisistaan selkeästi markkinoinnissa, terveysneuvonnassa ja hoitoon hakeuduttaessa.Päivi Räsänen, kansanedustaja (kd), lääketieteen lisensiaatti, Riihimäki

Hesariin lähetetty kommenttini, joka on julkaistu lehdessä lyhyemmässä muodossa 19.1.2018

Ruotsissa ei ole uskomushoitolakia

Kansanedustaja Päivi Räsänen vaatii (HS 15.1.2018) Suomeen uskomushoitoja koskevaa lainsäädäntöä Ruotsin mallin mukaan. Ruotsissa sellaista ei ole.  Siellä on potilasturvallisuuslaki (Patientsäkerhetslag 2010:659).

Tieteellisessä kirjallisuudessa termiä ”uskomushoito” ei käytetä. Se ei sovi lakiteksteihinkään, koska se on epäselvä. Se ei kerro mitään siitä, kuinka uskominen, luottamus ja kohdatuksi tuleminen ovat osa kaikkea hoitamista. Uskomushoitoa on sekä terveydenhuoltojärjestelmän sisällä että sen ulkopuolella. Termi on vakiintunut vain Suomessa mielipidekirjoituksissa ja tunteisiin vetoavassa puheessa.  

Ruotsin potilasturvallisuuslaki säätää terveydenhuollossa ja sen ulkopuolella toimivien henkilöiden ammatillisesta toiminnasta. Ruotsissa muu kuin virallinen terveydenhuoltohenkilöstö ei saa ammattimaisesti diagnosoida tai hoitaa kenenkään sairautta tai tilaa, joka on syöpä, diabetes, epilepsia, raskaus tai synnytys, ei saa käyttää nukutusta, hypnoosia tai radiologisia menetelmiä, antaa kirjallisia ohjeita ilman potilasta tutkineen ja hoitaneen henkilön tutkimusta, ei saa hoitaa alle 8-vuotiaita eikä saa sovittaa piilolinssejä.

Laki ei puutu siihen, mitä vanhemmat pistävät lastensa suuhun, ei myöskään myytäviin tuotteisiin. Ruotsin esimerkki on sopimaton Päivi Räsäsen esille nostamien hopeavesiongelman ja rokotusvastaisuuden ratkaisemiseksi.  

Vinkkejä saattaa tulla vastikään käynnistyneestä Tampereen ja Turun yliopistojen yhteisestä tutkimuksesta ”Vaihtoehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään”.   

Ruotsissa työskentelee parhaillaan hallituksen nimeämä komitea tekemässä selvitystä ja ehdotuksia siitä, kuinka ”potilaiden lisääntynyt osallistuminen ja potilasturvallisuus muussa kuin vakiintuneessa hoidossa” toteutuu ja turvataan Ruotsissa. Työ valmistuu keväällä 2019.  http://www.regeringen.se/rattsdokument/kommittedirektiv/2017/04/dir.201743/.

Aihe on tärkeä Suomessakin. Kolmannes aikuisista käyttää täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja eli muuta kuin vakiintunutta hoitoa.  Osuus on hieman suurempi kuin Euroopassa keskimäärin. Vaikka näitä  hoitomuotoja käytetään lähes aina vakiintuneen hoidon tukena ja lisänä, esimerkiksi osana kuntoutusta ja terveyden edistämiseksi, tutkimustietoa tarvitaan yleisimpien hoitomuotojen hyvinvointivaikutuksista (haitoista ja hyödyistä) yksittäisille kansalaisille ja koko kansanterveydelle. Tieto on välttämätöntä myös lainvalmistelussa.  

Tieteellisesti tutkitun ja tutkimattoman hoitamisen kenttä on paljon vivahteikkaampi ja monimutkaisempi kuin Päivi Räsäsen esittämä yksinkertaistettu vastakkainasettelu ”uskomushoito” vs. ”tieteellinen hoito” antaa ymmärtää. Vastakkainasettelun sijaan tarvitsemme avointa, asiallista ja tieteellistä keskustelua.

Pauliina Aarva, yhteiskuntatieteiden tohtori, dosentti, terveystutkija, Tampere

Yksityiskohtaisempi Päivi Räsäsen kirjoituksen tarkastelu on edellisessä blogikirjoituksessani Uskomaton uskomushoitolaki

Lopuksi

Koska eri tahoilla tunteet tässä ”uskomus-, vaihtoehto- tai täydentävä hoito” -kysymyksessä  käyvät kuumina, muistutan jälleen kerran, että vastustan pseudotieteellistä puhetta kaiken hoitamisen, parantamisen ja lääkitsemisen yhteydessä. Ollakseen rehellinen jokaisen tiedekortilla ratsastajan on hyvä muistaa, että läheskään kaikki, mitä kutsutaan hoitamiseksi, parantamiseksi tai lääkitsemiseksi niin virallisella kuin  epävirallisellakin terveyden ja sairauksien hoidon kentällä, ei ole tieteellisin menetelmin tehokkaaksi todistettua. Tästä seikasta ei vain kovin paljon puhuta.

En ole ajamassa minkään tuotteen, hoitomuodon tai hoitajaryhmän etua tai asiaa. Vastustan kaikkia ihmisille vaarallisia aineita, menetelmiä ja toimenpiteitä sekä huijausta ja valehtelua sekä kaikenlaista hoitamiseen liittyvää manipulointia, kuten myös manipuloivaa ja yksipuolista terveysiestintää. 

Kiinnostukseni täydentäviä hoitomuotoja kohtaan heräsi kymmenisen vuotta sitten suuresta ihmetyksestä. Tarkkaillessani parantamisen ja terveyden edistämisen maailmaa ympärilläni mieleen nousi voimakkaana kysymys: ”Kuinka voi olla mahdollista, että fiksut ihmiset käyttävät hoitomuotoja, joita eräät Suomen johtavat terveysalan vaikuttajat nimittävät puoskaroinniksi, uskomushoidoiksi ja vaaralliseksi huuhaaksi?” Vastauksia olen jo löytänytkin, mutta kysyttävää on edelleen.  Aihe on kiehtova. Julkisesta keskustelusta ja yksityisesti saamistani reaktioista päätellen myös erittäin tärkeä.

Pyrkimykseni on lisätä tutkimustietoon nojaavaa, avointa ja asiallista keskustelua ilmiön ”täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot” monimuotoisuudesta. Tavoitteeni on, että tiede- ja sote-ammattilaisten yhteisöissä tätä ilmiötä sen eri ulottuvuukissa (merkitys yksilöille ja kansanterveydelle, haitat, hyödyt, laajuus, yhtymäkohdat ja eroavuudet virralliseen systeemiin verrattuna, taloudellisuus, ammatillisuus, itsehoito jne.) pystyttäisiin  tarkastelemaan kiihkottomasti ja puolueettomasti virallisen ja epävirallisen terveydenhoidon muodostaman kokonaisuuden osana. Täydentävistä hoidoista on haittoja, mutta niistä on tutkitusti myös hyötyjä. Kokonaiskuva ei siis ole polarisoitunut, mustavalkoinen, vaan vivahteikas. Tämä kuva kiinnostaa minua.

Terveyden edistämisen tutkijana en voi ummistaa silmiäni siltä tutkitulta faktalta, että kansainvälisten vertailujen mukaan kohtuullisen hyvin toimivan virallisen terveydenhuoltojärjestelmämme ulkopuolellakin tarjotaan avun muotoja, joista ihmiset todellisessa, arkisessa elämässään oikeasti hyötyvät. He saavat tutkitusti tukea parantumiseensa ja terveytensä hoitoon.  Joskus tuntuu, että tämä hyötyasia on sen luontoinen tabu, että siitä ei saisi lainkaan puhua julkisesti joutumatta epäilyttävän ihmisen maineeseen. Puhun silti. Minusta on valheellista,  että haitoista revitetään säännöllisin väliajoin monen palstan juttuja käyttäen joka kerran yhtä ja samaa, nyt  26 vuotta vanhaa kuolemaesimerkkiä (ks. edellinen kirjoitukseni Uskomaton uskomushoitolaki). Minusta tällainen on vinoa ja journalistisesti laiskaa toimintaa. Siksi puhun.  

Aiheeseen liittyy vahvoja hoitoideologisia näkemyksiä niin Lääkäriliiton ja yliopistojen lääketieteellisten tiedekuntien  kuin täydentävien hoitojen organisaatioidenkin (kuten eri hoitomuotoja edustavat yhdistykset) sisällä. Mutta ideologiat eivät ole ehdottomia ja täysin polarisoituneita. Niiden rajat eivät ole tarkkaan määrittyneitä, yksiselitteisiä ja muuttumattomia. Terveys- ja hoitokäsitysten liikettä tapahtuu eri suuntiin.  Maailma muuttuu koko ajan.  Tämäkin on kiinnostavaa.

Kirjoitusta on päivitetty 19.1. 2018: lisätty linkki 19.1.2018.