Kiropraktikolla käynti on yhteydessä opioidien vähempään käyttöön

Maa29

Kiropraktikolla käyneet alaselkäkipupotilaat söivät vähemmän (heillä oli vähemmän reseptejä) opioidipohjaisia, keskushermostoon vaikuttavia, voimakkaita kipulääkkeitä kuin ne, jotka eivät käyneet kiropraktikolla.

Alaselkäkipu on kasvava kansanterveysongelma kaikkialla maailmassa. Aihetta käsitteli äskettäin Lancet What low back pain is and why we need to pay attention to it ja  Prevention and treatment of low back pain: evidence, challenges, and promising direction.

The Journal of Alternative and Complementary Medicine julkaisi New Hamphshiressä, Yhdysvaltain koillisosassa sijaitsevassa osavaltiossa tehdyn  tutkimuksen (retrospektiivinen kohorttitutkimus sairausvakuutusdokumenttien pohjalta), jossa verrattiin kiropraktikolla käyneiden ja ei-käyneiden alaselkäkipupotilaiden (jotka eivät sairastaneet syöpää) opioidireseptien määrää  sekä tähän liittyviä kustannuksia.

Tulosten mukaan kiropraktikolla käyneille oli määrätty 55 % vähemmän opioideja kuin niille, jotka eivät olleet käyneet. Kiropraktikolla käyneiden osalta keskimääräiset opioidikulut olivat myös pienemmät.

Tutkimus antaa viitteitä siitä, että tällainen lääkkeetön alaselkäkivun hoito voi olla sekä potilaalle hyödyllistä että taloudellisesti tehokasta.

Koska suoraa syy-seuraussuhdetta kohorttitutkimuksen perusteella ei voi tehdä kiropraktikolla käymisen vaikutuksesta potilaiden opioidien syömisen määrään (asiaan kun voivat vaikuttaa muutkin tekijät), tutkijat ehdottavat tarkempaa selvittämistä, sillä Yhdysvalloissa opioidien käytöstä kivun hoidossa on tullut epidemia.

Yli 650 000 ihmistä syö opioidipohjaisia lääkkeitä, joiden hyödyistä on kuitenkin vain vähän näyttöä kroonisen kivun hoidossa ja elämän laadun parantamisessa. Pitkäaikainen ja suuriannoksinen opioidien käyttö voi johtaa yliannostuksen, väärinkäytön ja riippuvuuden vaaraan.

Tämä on kasvava ongelma myös Suomessa.

Suomessa kiropraktikko on Valviran hyväksymä ammattinimike, mutta sairausvakuutuskorvausta hoidosta ei saa. (Vai tietääkö joku lukijoista, että voisi saada?)  Suomessa kiropraktiikan tehoa, vaikuttavuutta ja taloudellisuutta ei tietääkseni ole tutkittu.

Alaselkäkipupotilaiden määrä, joille on annettu  opioidiresepti kivun lievitykseen. Tumma palkki=kiropraktikolla käyneet ja vaaleampi palkk= ei-käyneet. 

Tutkimuksen tiivistelmä:

OBJECTIVE:

Pain relief resulting from services delivered by doctors of chiropractic may allow patients to use lower or less frequent doses of opioids, leading to reduced risk of adverse effects. The objective of this investigation was to evaluate the association between utilization of chiropractic services and the use of prescription opioid medications.

DESIGN:

The authors used a retrospective cohort design to analyze health insurance claims data.

SETTING:

The data source was the all payer claims database administered by the State of New Hampshire. The authors chose New Hampshire because health claims data were readily available for research, and in 2015, New Hampshire had the second-highest age-adjusted rate of drug overdose deaths in the United States.

SUBJECTS:

The study population comprised New Hampshire residents aged 18-99 years, enrolled in a health plan, and with at least two clinical office visits within 90 days for a primary diagnosis of low-back pain. The authors excluded subjects with a diagnosis of cancer.

OUTCOME MEASURES:

The authors measured likelihood of opioid prescription fill among recipients of services delivered by doctors of chiropractic compared with nonrecipients. They also compared the cohorts with regard to rates of prescription fills for opioids and associated charges.

RESULTS:

The adjusted likelihood of filling a prescription for an opioid analgesic was 55% lower among recipients compared with nonrecipients (odds ratio 0.45; 95% confidence interval 0.40-0.47; p < 0.0001). Average charges per person for opioid prescriptions were also significantly lower among recipients.

CONCLUSIONS:

Among New Hampshire adults with office visits for noncancer low-back pain, the likelihood of filling a prescription for an opioid analgesic was significantly lower for recipients of services delivered by doctors of chiropractic compared with nonrecipients. The underlying cause of this correlation remains unknown, indicating the need for further investigation.

Lähde

Whedon JM,  Toler AWJ, Goehl JM, Kazal LA 2018. Association Between Utilization of Chiropractic Services for Treatment of Low-Back Pain and Use of Prescription Opioids. J Altern Complement Med. 2018 Feb 22. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/29470104

Eurooppalaiset lääkärit puolesta ja vastaan

Maa21

Lääkäreiden mielipiteet ja asenteet täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja kohtaan vaihtelevat. Osa vastustaa, osa kannattaa ja suuri osa häilyy välimaastossa eli toisaalta vastustaa, toisaalta kannattaa.

Euroopan lääkäreiden pysyvä komitea (CPME, Comité Permanent Des Médicins Européens) vastustaa täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Saman linjan on omaksunut lääkäreiden ammattiliitto Suomessa, vaikka liitto suositteleekin jäseniään välttämään uskomushoitoja, mitä termiä CPME ei käytä CPME Position paper on complementary and alternative medicine. Kannanotossa tuodaan julki huoli potilasturvallisuudesta ja sekä puutteellisesta lainsäädännöstä.

CAM-hoitoja kannattavien lääkärijärjestöjen kannanotto  Response to CPME position paper on CAM  tuo esiin CAM (Complementary and Alternative Medicine) -hoitojen hyötyjä sekä CAM-hoitamista koskevien pätevyysvaatimusten sääntelyn tarpeen.

Alla on vapaasti suomennettuna ensin vastustava (CPME), jonka jälkeen sitä kommentoiva, CAM-hoitoja kannattava kannanotto.  Kummassakin on painavaa aisaa sekä lääkäreille että potilaille.  Dokumentit havainnollistavat vastustamisen ja kannattamisen syitä ja perusteluja. Tasapuolisen kuvan saamiseksi on hyvä lukea molemmat. Käännösvirheitä voi olla. Voit tarkistaa epäselvät kohdat linkitetyistä alkuperäsidokumenteista.

VASTUSTAA

Comité Permanent Des Médicins Européens (CPME)

Euroopan lääkäreiden pysyvä komitea (CPME) vahvisti 23.5.2015 kannanottonsa täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin.

CPME:n kannanotto täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin

Modernin lääketieteen kehitys 1900-luvulta lähtien on mahdollistanut sen, että potilaat voivat saada tehokasta näyttöön perustuvaa hoitoa, joka on tuotettu lääketieteellisin tutkimuksin käyttäen yleisesti hyväksyttyjä tieteellisiä menetelmiä. Tästä huolimatta monet potilaat hakevat apua perinteisistä, vaihtoehtoisista ja täydentävistä hoidoista sekä parannuskeinoista.

Mikä tahansa hoito voi hyötyä plasebovaikutuksesta; CAM-hoidot, joissa ei käytetä tehokkaita lääkkeitä tai niiden toimintatapojen vaikuttavuutta ei ole tieteellisesti todistettu, hyötyvät tästä vaikutuksesta.

Kohdatessaan potilaita, jotka käyttävät tai ovat aikeissa käyttää epätavanomaisia hoitotuotteita tai CAM-hoitoja, lääkäreiden tulisi aina kertoa heille hoitomahdollisuuksista, jotka tuottavat parhaimman kliinisen lopputuloksen sekä riskeistä, joita liittyy perinteisiin, täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitokäytäntöihin.

Samalla kun lääketieteen harjoittaminen EU:n jäsenmaissa on turvattu osittain terveydenhoitoammattilaisia, lääkkeitä, lääketieteellisiä laitteita ja terveydenhoitotuotteita koskevalla lainsäädännöllä, niin monissa EU:n jäsenmaissa suurin osa perinteisistä, täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoitokäytännöistä on sääntelemätöntä ja voi muodostaa merkittävän riskin potilaiden terveydelle ja turvallisuudelle. Vaihtoehtoiset ammatinharjoittajat ja vaihtoehtoisten tuotteiden mainostajat usein väittävät parantavansa tiettyjä sairauksia ja terveydentiloja, vaikka heillä ei ole tieteellistä tai lääketieteellistä näyttöä väitteensä tueksi. Potilaat saatetaan johdattaa valitsemaan perinteinen, vaihtoehtoinen tai täydentävä hoitokäytäntö lääketieteellisen hoidon sijaan, mikä voi mahdollisesti viivästyttää asianmukaisen lääketieteellisen diagnoosin saamista ja päästää heidän tilansa pahenemaan sekä joissakin tapauksissa johtaa ennenaikaiseen kuolemaan.

Lainsäädäntötoimet ovat tarpeen, jotta estettäisiin täydentävien hoitomuotojen ja terapioiden tuottajia antamasta katteettomia lupauksia ja käyttämästä harhaanjohtavaa mainontaa. Potilaille ja kansalaisille pitäisi aktiivisesti tiedottaa mahdollisista haittavaikutuksista, joita voi aiheutua heidän lääkäriensä määräämien lääketieteellisten hoitojen keskeyttämisestä ja niiden korvaamisesta muilla menetelmillä, joita ei ole todistettu tehokkaiksi lääketieteellisessä tutkimuksessa ja käytännöissä. Lisäksi potilaiden tulisi olla selvillä siitä, että minkä tahansa lääketieteellisen hoidon viivästyminen korvaamalla se vaihtoehtoisella hoitokäytännöllä saattaa pitkällä aikavälillä johtaa pahempaan lopputulokseen.

CPME on organisaatio, joka pyrkii takaamaan lääketieteellisen toiminnan korkeimmat standardit ja edistämään lääketieteellisen hoidon korkeinta laatua ja potilasturvallisuutta. Kun käytetään täydentäviä hoitoja ja tuotteita, CPME:n mielipide on että:

  • Jokainen potilas ansaitsee parasta mahdollista tieteelliseen näyttöön perustuvaa hoitoa.
  • Kaikkien olemassa olevien hoitojen tehokkuutta ja turvallisuutta täytyy säännöllisesti arvioida uudelleen. Kaikki uudet diagnostiset ja hoidolliset menetelmät täytyy testata tieteellisten menetelmien ja eettisten periaatteiden mukaisesti (sellaisten kuin Maailman Lääkäriliiton Helsingin julistus – WMA Declaration of Helsinki).
  • Potilaille, jotka ilmoittavat lääkäreilleen etsivänsä vaihtoehtoja lääketieteelle, täytyy välittää puolueetonta tietoa tällaisten hoitojen luonteesta. Lääkäreiden tulisi olla tietoisia, että jotkut potilasryhmät, kuten potilaat, joilla on syöpä, psykiatrinen häiriö tai vakava krooninen sairaus sekä lapset, ovat erityisen alttiita vaihtoehtoisiin hoitokäytäntöihin liittyville riskeille. Kun sellaisia tilanteita ilmenee, lääkäreiden tulisi keskustella potilaidensa kanssa, milloin käyttää CAM-hoitoa heidän voimassaolevan lääketieteellisen hoitonsa rinnalla.
  • Lääkärien tulisi aina etsiä käyttämiensä hoitotapojen ja menetelmien tieteellinen perusta ja näyttö.
  • Julkiselle yleisölle pitäisi tiedottaa, että perinteiset, vaihtoehtoiset ja täydentävät hoitokäytännöt eivät ole lääketieteen erityishaara, minkä vuoksi näiden alueiden sertifioitu koulutus ei vastaa lääketieteen ammattilaisen koulutusta.

CPME on vakavasti huolissaan laaja-alaisesta puuttuvasta sääntelystä, joka takaisi potilasturvallisuuden niille, jotka päättävät ensisijaisesti hakea perinteisiä, vaihtoehtoisia tai täydentäviä hoitoja. Tässä asiayhteydessä CPME:n mielipide on että:

  • EU:n tulisi vaatia yksittäisiä jäsenmaitaan luomaan tiukempia säännöksiä taatakseen potilasturvan niille, joita hoidetaan monenlaisten tarjoajien käyttämillä perinteisillä, täydentävillä tai vaihtoehtoisilla menetelmillä. Silloin kun haittaa ilmenee, kansanterveyden suojelemiseksi pitäisi olla mekanismi, joka pysäyttäisi tai merkittävästi rajoittaisi minkä tahansa täydentävän ja vaihtoehtoisen hoidon käytön.  EU:n ja kansallisten lainsäätäjien pitäisi sisäisen toimivaltansa puitteissa varmistaa, että potilaiden ja kansalaisten luottamusta ei käytetä väärin sallimalla harhaanjohtavaa tietoa konventionaalisen lääketieteen hoidon vaikutuksesta tai täydentävien tai vaihtoehtoisten hoitojen vaikutuksista.
  • Julkisissa terveydenhuollon budjeteissa pitäisi tukea ainoastaan sellaisia hoitoja, jotka on osoitettu vaikuttaviksi ja turvallisiksi.

KANNATTAA

Vastaus Euroopan lääkärien pysyvän komitean (CPME) kannanottoon täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista

CAMDOC Alliance, joka yhdistää neljä Euroopan täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja (CAM) edustavaa lääkäreiden kattojärjestöä, on huomioinut CPME:n kannanoton täydentäviin ja vaihtoehtoisiin hoitoihin. Me arvostamme sitä, että CPME on ottanut kantaa CAM:iin, koska CAM on kasvava yhteiskunnallinen ilmiö, mikä on johtanut siihen, että tällä hetkellä Euroopan Unionissa on arviolta 145 000 lääkäriä ja noin 160 000 muuta ammattilaista, jotka harjoittavat erilaisia CAM-hoitomuotoja[1], ja EU:n kansalaisista puolet käyttää CAM-hoitoja[2] Lääkärit, joilla on lisäpätevyys jossain erityisessä CAM-hoitomuodossa, kaikki CPME:n alaisten kansallisten lääkäriyhdistysten jäsenet, ovat toimivaltaisia ja päteviä päättämään sopivimmasta hoidosta: joko konventionaalinen tai CAM tai molemmat.

Kannanotossa on useita näkemyksiä, joihin voimme yhtyä, mutta myös sellaisia seikkoja, joista olemme eri mieltä.

Annamme mielellämme tukemme seuraaville seikoille (ja olemme lisänneet joitain selityksiä niihin kohtiin, joissa ne ovat tarpeen):
1. Lukuisissa EU: jäsenmaissa CAM-hoitojen harjoittaminen ja -tuotteet ovat sääntelemättömiä ja saattavat muodostaa riskin potilaiden terveydelle ja turvallisuudelle.
Olemme samaa mieltä tämän päätelmän kanssa ja siksi kannustamme EU:n jäsenmaita luomaan pikimmiten CAM-ammattikuntaa koskevia säännöksiä perustuen selkeästi määriteltyihin pätevyysvaatimuksiin ja toimivaltaan.
2. Jokainen potilas ansaitsee parasta mahdollista tieteelliseen näyttöön perustuvaa hoitoa.
3. Lääkärien tulisi aina etsiä käyttämiensä hoitotapojen ja menetelmien tieteellinen perusta ja näyttö.
4. Kaikkien olemassa olevien hoitojen tehokkuutta ja turvallisuutta täytyy säännöllisesti arvioida uudelleen. Kaikki uudet diagnostiset ja hoidolliset menetelmät täytyy testata tieteellisten menetelmien ja eettisten periaatteiden mukaisesti (sellaisten kuin Maailman Lääkäriliiton Helsingin julistus – WMA Declaration of Helsinki).
Olemme samaa mieltä tämän ideaalin tilanteen kanssa kuitenkin samalla todeten, että tutkijayhteisöllä on yhä edessään laaja työsarka sekä konventionaalisten että CAM-hoitojen parissa (ks. seuraava kohta).
5. Mikä tahansa hoito voi hyötyä plasebovaikutuksesta.
Tieteellinen tutkimus osoittaa, että tämä pätee sekä konventionaalisen lääketieteen hoitoihin että CAM-hoitoihin.
6. Potilaille, jotka ilmoittavat lääkäreilleen etsivänsä vaihtoehtoja konventionaalisille hoidoille, täytyy välittää puolueetonta tietoa tällaisten hoitojen luonteesta.
Olemme täysin samaa mieltä ja siksi kannustamme lääketieteellisiä tiedekuntia järjestämään tutustumiskursseja CAM-hoitoihin kaikille lääketieteen opiskelijoille ja ottamaan opetukseen mukaan CAM-ammattilaisia.
7. Etenkin vakavasti sairaiden potilaiden tapauksissa on elintärkeää, että lääkäreiden pitäisi keskustella CAM-hoitojen ja vallitsevan konventionaalisen lääketieteen hoitojen yhdistelmästä.
On selvää, että tehdäkseen tämän tosiasiallisesti ja vastuullisesti konventionaalisilla lääkäreillä täytyy olla jotain tietoa täydentävistä hoidoista.
8. EU:n ja kansallisten lainsäätäjien pitäisi sisäisen toimivaltansa puitteissa varmistaa, että potilaiden ja kansalaisten luottamusta ei käytetä väärin sallimalla harhaanjohtavaa tietoa konventionaalisen lääketieteen hoidon vaikutuksesta tai täydentävien tai vaihtoehtoisten hoitojen vaikutuksista.
9. Julkisissa terveydenhuollon budjeteissa pitäisi tukea ainoastaan sellaisia hoitoja, jotka on osoitettu vaikuttaviksi ja turvallisiksi.
On selviää, että tämä koskee sekä konventionaaliseen hoitoon että CAM-hoitoihin.

Olemme eri mieltä seuraavista seikoista:

  1. CPME:n kannanotto antaa ymmärtää, että CAM-hoidoissa ”ei käytetä tehokkaita lääkkeitä tai niiden toimintatapojen vaikuttavuutta ei ole tieteellisesti todistettu”. Olemme hämmästyneitä ja pettyneitä todetessamme, että olemassa olevaa tieteellistä näyttöä CAM-hoitojen vaikuttavuudesta ei ole tarkasteltu asianmukaisesti.

Tästä asiasta käytävää keskustelua sekoitetaan usein käyttämällä näyttöön perustuvan lääketieteen (evidence-based medicine – EBM) erilaisia määritelmiä. EBM:n oppi-isänä pidetyn David Suckettin mukaan se perustuu kolmeen tukipylvääseen, nimittäin
– ulkoinen näyttö – external evidence (tieteellinen tutkimus sisältäen satunnaistetut kontrolloidut kokeet, RCT:t)
– sisäinen näyttö – internal evidence (lääkäreiden asiantuntijuus)
– potilaiden preferenssit – patients’ preferences.
Vaikka toinen ja kolmas tukipylväs ovat yhtä tärkeitä kuin ensimmäinen, EBM on usein rajattu kapeasti ainoastaan ulkoiseksi näytöksi ja vielä erityisesti RCT:ksi.

Cochrane Collaboration on kansainvälinen ponnistus tuottaa tietoa moninaisten lääketieteellisten hoitojen näyttöön perustuvuudesta – sekä konventionaalisten hoitojen että CAM-hoitojen. Tarkastellessamme ainoastaan ulkoista näyttöä voimme todeta, että Cochrane Collaboration listaa sähköisessä kirjastossaan yli 4000 RCT:tä erilaisista CAM-hoidoista. [3] Lisäksi lukuisissa arvioinneissa, joita Cochrane Collaboration on tehnyt kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta, on tunnistettu mahdollisia CAM:in hyötyjä ja on havaittu yhteyksiä eri menettelytapojen/tuotteiden ja  lukuisten kroonisten sairaustilojen välillä.  Kun tarkasteltiin 145:ttä CAM:ista tehdyn RCT:n Cochrane-arviota käyttäen vuoden 2004 tietokantaa, kävi ilmi,  että 24,8 %:ssa arvioista pääteltiin CAM:illa olevan positiivinen vaikutus, 12,4 %:lla mahdollisesti positiivinen vaikutus, 4,8 %:lla ei mitään vaikutusta ja 0,69 %:lla vahingollinen vaikutus; 56,6 % :n kohdalla tultiin johtopäätökseen, että näyttö on puutteellista.[4]

Nuo luvut ovat samankaltaisia kuin ne, joita saatiin analysoitaessa 1016 systemaattista katsausta  RCT-tutkimuksista  käyttäen vuoden 2004 tietokantaa: 44,4 % arvioista teki päätelmän, että tutkitut intervention olivat todennäköisesti edullisia (positiivisia), 7 %:ssa pääteltiin toimenpiteiden olleen todennäköisesti haitallisia (negatiivisia) ja 47,8 %:n kohdalla raportoitiin, että näyttö ei tukenut etua eikä haittaa (ei voida tehdä johtopäätöstä).[5]  Kaksi muuta viimeaikaista esimerkkiä kertovat samankaltaista tarinaa. Poonachan & Gon tutkimuksessa “The level of scientific evidence underlying recommendations arising from the National Comprehensive Cancer Network clinical practice guidelines” (2011)[6]  tullaan päätelmään, että 10:stä suosituksesta (guidelines) löydetyistä 1023 ohjeistuksesta (recommendations) vain 6 %:lla on korkeatasoista näyttöä (high level of evidence), kuten RCT.  Tricocin & kumppaneiden tutkimuksessa “Scientific evidence underlying the ACC/AHA clinical practice guidelines” (2009)[7] tullaan päätelmään, että 2711:stä  tämänhetkisestä ohjeistuksesta ainoastaan 11 %:lla on korkeatasoista näyttöä, kuten RCT.

Edellisestä voimme päätellä, että konventionaalisen lääketieteen näyttöön perustuvuuden määrää on yleisesti yliarvioitu, kun taas CAM-hoitojen näyttöön perustuvuutta on aliarvioitu.

Kun käytetään EBM:n täyttä määritelmää sisällyttäen siihen kliinisen asiantuntijuuden ja potilaiden preferenssit, kuva muuttuu radikaalisti. Suurin osa hoitoihin liittyvistä päätöksistä on yhä kliinikoiden ja potilaiden yksilöllisen arvioinnin varassa. Vaikka täsmällisempää ulkoista näyttöä tarvitaan sekä konventionaalisissa että CAM-hoidoissa, voimme olla vain tyytyväisiä siitä, että potilaat voivat hyötyä lääkäreidensä kliinisestä asiantuntemuksesta.

  1. CPME:n  kannanotossa väitetään, että ”potilaat saatetaan johdattaa valitsemaan perinteinen, vaihtoehtoinen tai täydentävä hoitokäytäntö lääketieteellisen hoidon sijaan, mikä voi mahdollisesti viivästyttää asianmukaisen lääketieteellisen diagnoosin saamista ja päästää heidän tilansa pahenemaan sekä joissakin tapauksissa johtaa ennenaikaiseen kuolemaan”. WHO[8] ottaa asiaan sellaisen kannan, että CAM-hoidot ovat suhteellisen turvallisia, mutta ”onnettomuuksia voi joskus tapahtua esimerkiksi, kun CAM-ammatinharjoittajat eivät ole kunnolla koulutettuja, kun ammatinharjoittajat eivät noudata ammattikunnan eettistä säännöstöä tai kun hoitoa ei ole sopeutettu ja muunnettu potilaan kunnon tai terveydentilan mukaiseksi. Kaikkialta maailmasta on raportoitu haitallisia tapauksia, joita on seurannut CAM-lääkityksen käyttämisestä tai huonotasoisista ammattikäytännöistä tai epäpätevän ammatinharjoittajan CAM:in väärinkäytöstä. Lisäksi potilaille voi muodostua riski, jos he käyttävät CAM-lääkintätuotteita yhdistettynä konventionaaliseen lääkintään”.

Tämä on juuri se syy, miksi kannustamme EU:n jäsenmaita luomaan pikimmiten CAM-ammattikuntaa koskevia säännöksiä perustuen selkeästi määriteltyihin pätevyysvaatimuksiin ja toimivaltaan.

Kun tarkastellaan yllä esitettyä todellisessa elämässä, niin konventionaalisella lääketieteellä on paljon suurempi riskiprofiili. ”European Network of Centres for Pharmacoepidemiology and Pharmacovigilance ENCePP”:n mukaan arviolta 197 000 potilasta kuolee vuosittain EU:ssa konventionaalisesta lääkehoidosta johtuviin haitallisiin lääkevaikutuksiin (adverse drug reactions, ADRs),[9] 5 % kaikista sairaalaan otoista oli ADR-tapauksia, 5 % kaikista sairaalan potilaista kärsii ADR:stä, ADR on viidenneksi yleisin syy sairaalakuolemiin ja ADR:n yhteiskunnalliset kustannukset kohoavat 79 miljardiin euroon vuosittain.

Meidän näkökantamme mukaan ennen mitään hoitoa, konventionaalista tai CAM:ia, täytyy tehdä lääketieteellinen diagnoosi ja potilaalle täytyy kertoa kattavasti konventionaalisen lääketieteen hoitojen ja CAM-hoitojen mahdollisista eduista ja haitoista.

Me kiirehdimme tasapuolista ja täysipainoista lähestymistä CAM-hoitoihin siinä ongelmakontekstissa, jonka Euroopan terveydenhoito 2000-luvulla kohtaa ottaen huomioon seuraavat tekijät:

  • Monisairauksisuus (multimorbidity) ja vaikeasti määriteltävät ja monimuotoiset sairaudet (complex illness) ovat hyvin tavallisia Euroopassa. Lancetissa julkaistu laaja tutkimus osoitti, että yksi kolmasosa Skotlannin väestöstä on monisairaita. Osuus on todennäköisesti samankaltainen muissa Euroopan maissa.[10]
  • Monisairaalloisuus ja vaikeaselkoiset sairaudet liittyvät läheisesti monilääkitykseen (polypharmacy), esimerkiksi yli 50 % eurooppalaisten hoitokotien asukkaista ottaa kuutta tai enempää määrättyä lääkettä päivittäin.[11] Monilääkitys on vahvasti yhteydessä haitallisiin lääkevaikutuksiin (ADR), varsinkin vanhuksilla,[12] sekä tiloissa, joissa on kyse bakteerien vastustuskyvystä antibiooteille, jotka ovat maailmanlaajuinen ongelma.[13] Näyttö ja ohjeistukset perustuvat yleisesti yksittäiseen taudinkuvaan eivätkä ota huomioon monisairastavuutta ja vaikeaselkoisia sairauksia, mistä syystä tuollaisten ohjeistusten harkitsematon soveltaminen voi johtaa useiden lääkkeiden määräämiseen ja mahdollisiin yhteisvaikutuksiin.
  • Näyttöön perustuvaa lääketiedettä viedään usein eteenpäin lääkekokeilla, joita sponsoroivat kaupalliset tahot omaten kyseessä olevan lääkkeen intellektuaaliset omistusoikeudet. Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen intellektuaalista omistusta ei tavallisesti pystytä suojaamaan.
  • Monet potilaat ja kuluttajat valitsevat täydentävän ja vaihtoehtoisen hoidon johtuen heidän oikeutetusta huolestaan haittavaikutusten vuoksi ja heidän myös oikeutetusta käsityksestään, että täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot ovat turvallisempia.

Maailman terveysjärjestön Perinteisten ja täydentävien hoitojen strategia 2014 – 2023 (Traditional and Complementary Medicine Strategy 2014 – 2023) toteaa, että “T&CM (perinteiset ja täydentävät hoidot) on tärkeä ja usein aliarvioitu osa terveydenhuoltoa. T&CM:ä löytyy melkein maailman jokaisesta maasta ja sen palvelujen kysyntä on kasvavaa. Todistetusti laadukas, turvallinen ja vaikuttava TM tukee tavoitetta, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus saada hoitoa. Monet maat tunnistavat nyt tarpeen kehittää yhtenäinen ja yhdistävä lähestymistapa terveydenhuoltoon, joka sallii hallitusten, terveydenhuollon ammattilaisten ja, mikä tärkeintä, terveydenhoitopalveluja käyttävien kansalaisten, käyttää T&CM:iä turvallisella, kunnioittavalla, kustannustehokkaalla ja vaikuttavalla tavalla.”[14]

Täydentävillä ja vaihtoehtoisilla hoidoilla, silloin kun ne ovat asianmukaisesti säännelty, integroitu ja tutkittu, on tärkeä anti eurooppalaiselle terveydenhuollolle. Me toivomme, että CPME:n ja CAMDOC Alliancen tämänhetkiset erilaiset näkemykset asettuvat aikanaan niin, että kaikki Euroopan kansalaiset voivat hyötyä siitä, mitä lääketieteellä on tarjottavana, sisältäen sekä konventionaalisen että CAM-menettelytavan.

Yhteistyöhön perustuva lähestymistapa on edennyt huomattavasti USA:ssa ja alkanut Euroopassakin. The Academic Consortium for Integrative Medicine & Health[15] on yhteenliittymä, joka painottaa yhteistyöhön perustuvaa lähestymistapaa potilashuollon erilaisten koulukuntien ammatinharjoittajien keskuudessa ja kannustaa harjoittamaan sellaista konventionaalista, täydentävää ja vaihtoehtoista terveydenhuoltoa, joka on näyttöön perustuvaa.

Yhteenliittymän jäsenenä on tällä hetkellä yli 60 arvostettua akateemista lääketieteen keskusta USA:ssa, kuten Harvardin lääketieteellinen koulu, Yalen yliopisto, Stanfordin yliopisto, Mayo-klinikka, Johns Hopkinsin yliopisto jne.

Yhteenliittymän mukaan jokaisella yksilöllä on oikeus terveydenhoitoon joka:

  • tarjotaan arvokkaasti ja asiakasta kunnioittaen
  • sisältää hoivaavan/välittävän hoitosuhteen (a caring relationship)
  • pitää arvossa koko persoonaa – mieltä, kehoa ja henkeä (spirit)
  • tiedostaa sisäisen parantamiskyvyn
  • tarjoaa valinnan mahdollisuuksia täydentävistä ja konventionaalisista hoidoista.

CAMDOC Alliance antaa täysin tukensa tälle lausunnolle ja toivoo CPME:n tekevän samoin.

ECH, ECPM, ICMART ja  IVAA ovat yhdistyneet  CAMDOC Allianssiksi
Sihteeristö:  Rue du Trône 194, 1050 Brussels, Belgium
URL: http://www.camdoc.eu
Email: info@camdoc.eu

European Committee for Homeopathy (ECH)
Noorwegenstraat 49, 9940 Evergem (Haven 8008X), Belgium
URL: www.homeopathyeurope.org

European Council of Doctors for Plurality in Medicine (ECPM)
Brombacherstrasse 5, 4057 Basel, Switzerland
URL: www.ecpm-europe.ch

International Council of Medical Acupuncture and Related Techniques (ICMART)
Rue de l’Amazone 62, 1060 Brussels, Belgium
URL: www.icmart.org

International Federation of Anthroposophic Medical Associations (IVAA)
Rue du Trône 194, 1050 Brussels, Belgium
URL: www.ivaa.info

Viitteet

[1] Von Ammon K et al (2012). Health Technology Assessment (HTA) and a map of CAM provision in the EU. Final Report of CAMbrella Work Package 5. Available at https://phaidra.univie.ac.at/detail_object/o:300096

[2] http://cordis.europa.eu/news/rcn/35388_en.html. Accessed 30/05/15

[3] http://community.cochrane.org/news/blog/topic-list-cochrane-complementary-medicine-field-relatedreviews-cochraneorg

[4] Committee on the Use of Complementary and Alternative Medicine by the American Public (2005). 5 State of Emerging Evidence on CAM: Cochrane Review Evidence for CAM. Complementary and Alternative Medicine in the United States. Washington DC: The National Academies Press. pp. 135–136. ISBN 978-0-309-09270-8.

[5] El Dib RP, Atallah AN, Andriolo RB (2007). Mapping the Cochrane evidence for decision making in health care. Journal of Evaluation in Clinical Practice, 13:689–692

[6] Poonacha TK, Go RS (2011). Level of scientific evidence underlying recommendations arising from the National Comprehensive Cancer Network clinical practice guidelines. Journal of Clinical Oncology, 29(2):186-191.

[7] Tricoci P et al (2009) Scientific evidence underlying the ACC/AHA clinical practice guidelines. Journal of the American Medical Association (JAMA), 301(8):831-41. [ACC/AHA are the American College of Cardiology and the American Heart Association resp.]

[8] 8 WHO guidelines on developing consumer information on proper use of traditional, complementary and alternative medicine (WHO, Geneva, 2004).

[9] http://www.encepp.eu/publications/documents/NewlegislationonPharmacovigilance.pdf. Accessed 27/05/2015.

[10] Barnett K et al (2012). Epidemiology of multimorbidity and implications for health care, research, and medical education: a cross-sectional study. Lancet, 380 (9836):37-43

[11] Fialova D et al (2005). Potentially inappropriate medication use among elderly home care patients in Europe. JAMA, 293:1348–58.

[12] Nobili N et al (2011). Multiple diseases and polypharmacy in the elderly: challenges for the internist of the third millennium. Journal of Comorbidity, 1(1):28–44.

[13] Llor C, Bjerrum L. (2014). Antimicrobial resistance: risk associated with antibiotic overuse and initiatives to reduce the problem. Therapeutic advances in drug safety, 5(6): 229–241.

[14]  http://apps.who.int/iris/bitstream/10665/92455/1/9789241506090_eng.pdf?ua=1

[15] http://www.imconsortium.org. Accessed 27/05/2015.

Uskomushoitosuositus ja pilottitutkimus

Maa14

Lääkäreiden ammattiliitto on antanut jäsenistölleen suosituksen suhtautumisesta uskomushoitoihin. Se kehottaa välttämään niitä, mutta ei kerro, mitä sellaiset hoidot ovat, joita on vältettävä. Jääkin epäselväksi, mitä uskomushoidoilla tarkoitetaan.

Vaihtoehtohoitoja emme ole, täydentäviksi emme tule, olkaamme siis uskomushoitoja!

No ei nyt sentään. Pohdin suosituksen linjoja ja uskomushoitoja Bioetiikan instituutin blogiin laatimassani kirjoituksessa Karhun nimi ja uskomushoidot.

Teema liittyy myös tuoreeseen pilottitutkimukseen, joka käynnistyi HUS:n johdolla Lohjan sairaalassa. Tutkittavana siellä on koliikkivauvaperheiden auttaminen vyöhyketerapialla.

Lääkäriliitto on listannut vyöhyketerapian vältettävien uskomushoitojen luetteloonsa, vaikka ei sitä itse suosituksessa mainitsekaan. Asia selviää muista Lääkäriliiton julkaisuista. Tarkemmin asiasta yllä mainitussa Karhu-jutussa.

Nyt siis vältettävää hoitomuotoa tutkitaan yliopistosairaalan johdolla. Vaikuttaa lupaavan ristiriitaiselta.

Ristiriidat näet voivat avata uusia, luovia ratkaisuja vanhoihin jumittuneisiin tilanteisiin  ja keinotekoisesti rakennettuihin ”joko-tai” -asetelmiin ja mielenlukkoihin.

Lainaan otteen Kuntalehden jutusta  12.3.2018  HUS ylittää raja-aitaa luonnonlääketieteeseen:

”HUSin johtajayliääkäri Markku Mäkijärvi myöntää, että tällainen kokeilu on melko harvinaista.

– Meillä ei kovin herkästi ylitetä koululääketieteen ja luontoislääketieteen rajaa. Tosin nyt puhuisin ennemminkin kokemusperäisestä lääketieteestä, sillä vyöhyketerapiasta on tiettävästi hyviä kokemuksia.

– Sen sijaan koululääketieteellä ei ole löytynyt keinoja koliikin hoitoon. Siksi tähän oli hyvä lähteä, hän sanoo.

Hänen tiedossaan ei ole, että muita vastaavia kokeiluja olisi Suomessa käynnissä.

Mäkijärvi kertoo toimineensa Saksassa, ja siellä raja-aita koululääketieteen ympärillä on monin tavoin matalampi. Varsinkin kuntoutuksessa lääkärit saattavat helpommin suositella erilaisia keinoja.”

Potilaskeskeistä tiedettä

Johtajaylilääkärillä on kunnioitettavan pragmaattinen ote: Jos lääketieteellistä keinoa ei ole, niin silloin mitä tahansa turvalliseksi arvioitua keinoa on kokeiltava ja tutkittava. Pidän tällaista asennetta tieteellisenä, potilaskeskeisenä ja eettisenä.

Tutkimuksen on avattava uusia teitä, uusia väyliä ihmisten auttamiseksi, jos vanhat ovat tukossa.

Tämä pilottihanke on käynnistynyt sen vuoksi,  että suuri joukko vanhempia on kertonut eri terveydenhuollon kontakteissa saaneensa vauvalleen ja itselleen apua vyöhyketerapeutilta. Ihmisten kokemukset on otettu tosissaan, ja lähdetty selvittämään asiaa tieteellisin menetelmin.

Markku Mäkijärvi mainitsee kokemusperäisen lääketieteen.

Siinä se nyt on. Uusi ovi.

Kun potilaiden kokemus nostetaan arvoiseensa asemaan –  kokemuksen sivuuttavan, ns. objektiivisen tutkimuksen rinnalle tasaveroiseksi tutkimusparadigmaksi, siitä ei voi seurata muuta kuin hyviä asioita..

Tänään uskon kehitykseen.

Myötätunto itseä kohtaan voi ehkäistä ja hoitaa masennusta

Maa11

Kaappi Saulin talossaSellaisten hoitojen tarjoaminen, jotka kannustavat ja auttavat rakentamaan myötätuntoa itseä kohtaan, voisivat parantaa masennuksen hoitotuloksia, erityisesti niillä ihmisillä,  jotka kärsivät perfektionismista.

Kannattaa siis rakastaa itseään

Itsemyötätunnon (self-compassion) on todettu olevan yhteydessä sekä vähäisempään masentuneisuuteen että vähäisempään haitalliseen perfektionismiin (täydellisyyden tavoitteluun).

Helmikuussa 2018 julkaistu Madeleine Ferrarin ym. tutkimus selvitti, millä tavalla itsemyötätunto oli yhteydessä perfektionismin sekä  masennuksen oireisiin lapsilla ja aikuisilla. Perfektionismi voi vakavimmillaan johtaa masennukseen.

Tutkimus osoitti, että itsemyötätunto muovasi merkitsevästi perfektionismin  ja  masennuksen välisen suhteen voimakkuutta.  Moderaatioanalyysin tulokset kuviossa alla.

Aikuiset/ Adult sample.

Itsemyötätunto PlosOne2018The moderating effect of self-compassion (SCS) on perfectionism (MPS) and depression (DASS- Depression subscale) scores (n = 515).  https://doi.org/10.1371/journal.pone.0192022.g003

Kuviosta näkyy, että mitä alhaisempi oli tutkimukseen osallistujien itsemyötätunto, sitä voimakkaampi oli perfektionismin ja masennuksen välinen suhde.

Masennusepidemiaan myötätuntoterapiat avuksi? 

Masennus on laajentunut epidemiaksi. Sen kustannusten on arvioitu länsimaissa olevan noin 1% bruttokansantuotteesta. Vaivaa hoidetaan pääasiassa lääkkeillä. Suomessakin puolisen miljoonaa ihmistä on ostanut kela-korvattavia mielialalääkkeitä. Kaikki eivät tosin ostamiaan lääkeitä syö.

Yhteiskunnan tukemaa psykoterapiaa saa vain pieni osa masentuneista. Jonkin verran käytetään lyhytterapioita. Lisäksi monet mielialaongelmista kärsivät hakeutuvat erilaisiin täydentäviin kehomieli-hoitoihin. He saattavat kokeilla mindfulness-meditaatiota, kosketus-, rentoutus- ja energiahoitoja  sekä taideterapioita ja itsehoitokursseja.

Ferrari ja tutkijaryhmä toteavat,  että myötätunto itseään kohtaan voi auttaa ihmisiä välttämään liiallista perfektionismia ja sitä kautta se voi myös ehkäistä ja hoitaa masennusta. Heidän mielestään sellaisten hoitojen tarjoaminen, jotka kannustavat ja tukevat ihmisiä rakentamaan tällaista itseä kohtaan tunnettua myötätuntoa, voisivat parantaa masennuksen hoitotuloksia, erityisesti niiden henkilöiden joukossa, jotka kärsivät perfektionismista.

Poikittaistutkimuksen (tässä oli kahden väestöryhmän samanaikainen kysely) perustella ei voi tehdä suoria päätelmiä syy-seuraus -suhteesta, vaan ainoastaan eri muuttujien tilastollisista yhteyksistä. Ei siis ole perusteita päätellä, että perfektionismi aiheutti kyselyyn osallistuneiden masennusoireet tai että itsemyötätunto ehkäisi niitä.  Tilastollinen yhteys kuitenkin on, joten  tutkijat ehdottavat tutkimusintervention toteuttamista. Näin voitaisiin ehkä saada käyttöön uusia, lääkkeettömiä tukihoitoja ja itsehoidon muotoja.

Tämä on tärkeä aihe. Interventiossa voitaisiin tutkia jonkin tai joidenkin  itsemyötätunnon lisäämiseen pyrkivien metodien kliinistä vaikuttavuutta.  Kannatan lämpimästi tämän tyyppistä, todelliseen elämään sijoittuvaa omahoidon ja tavanomaista hoitoa täydentävien ja mahdollisesti uudistavien auttamismenetelmien vertailevaa vaikutustutkimusta. Terveyshyötyjen ohella myös taloudellisia vaikutuksia olisi syytä evaluoida.

Itsemyötätuntotutkimus on kokonaisuudessaan luettavissa Plos One -verkkosivuila.

Lähde

Madeleine Ferrari, Keong Yap, Nicole Scott, Danielle A. Einstein, Joseph Ciarrochi 2018 Self-compassion moderates the perfectionism and depression link in both adolescence and adulthood. Plos One Published February 21, 2018, https://doi.org/10.1371/journal.pone.0192022

http://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0192022

Jäsenkorjauksesta eduskunnassa

Maa5

Perinnehoitojen tutkimusta käsittelevä seminaari pidetiin Pikkuparlamentissa Kalevalan päivänä 28.2.2018. Tilaisuuden järjesti Tutkas eli kansanedustajien ja tutkijoiden seura, joka toimii keskustelufoorumina eduskunnassa. Puheenjohtajana toimi kansanedustaja Eeva-Maria Maijala (kesk). Hän kirjoitti siitä blogissaan.

Avausesitelmässään kansanedustaja, syöpätautien erikoislääkäri Sari Raassina (kok), avasi perinnehoitojen merkitystä terveydenhoidossa.

– Kansanperinteestä on ollut hyötyä modernin lääketieteen kehittymisessä. Esimerkiksi marjakuusen nilan on jo muinoin tiedetty tuhoavan soluja. Tänä päivänä meillä on käytössä marjakuusen nilasta valmistettua syöpälääkettä, hän sanoi.

Sari Raassina esitti huolensa mediassa esiintyvistä vaikeasti tulkittavista terveystiedoista.

– Ihmiset ovat mediamaailman ja verkkojulkaisujen ympäröimänä tiedon tarjonnan suhteen ristiriitaisen tiedon varassa. Tutkimustiedon laatu ja luotettavuus eivät avaudu ihan helposti maallikolle. Tutkimustietoon perustuvaa näyttöä saatetaan korvata yksittäisillä esimerkkitapauksilla tai epäasiallisella tutkimustiedolla.

– Onkin tärkeää, että kansanlääkintään ja perinnehoitoihin liittyvässä tutkimuksessa käytetään niitä tutkimusmetodeja, jotka ovat tiedeyhteisön yhteisesti hyväksymiä. Tiedän, että tämä on haasteellista johtuen heterogeenisesta potilasaineistosta ja siitä, että potilasmäärät saattavat jäädä pieniksi. Silti toivoin, että asiaan sitoutuneet tutkijat jatkavat työtä, josta tässäkin seminaarissa on esimerkkejä.

Puhuja toi esiin tarpeen keskustelun ja vuorovaikutuksen parantamiseen asiakkaiden ja hoitajien sekä  erilaisten hoitotahojen välillä. Hänen mielestään on ilmeistä, että kaikki, jotka toimivat terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä tehtävissä, haluavat aidosti ihmisten parasta.

– Kyse on siis näkökulmista. Kyse on siitä, että me emme kykene riittävään vuorovaikutukseen. On arvioitu, että koululääketieteen ongelma onkin  puuttuva vuorovaikutus. On valitettu sitä, että lääkärit eivät kuuntele potilasta. Monta kertaa vaihtoehtohoitoihin hakeutuneet ilmoittavat, että he ovat kokeneet tulleensa kuulluiksi. Jokainen ymmärtää, että ihminen joka tulee kuulluksi, rakentaa nopeasti luottamuksen siihen tahoon, joka häntä kuuntelee.

– Siksi on tärkeää lisätä vuorovaikutusta paitsi koululääketieteen sisällä ja eri erikoisalojen kesken, myös terveydehuollon yhteisön ja kansanlääkintää ja parantamista harjoittavien tahojen kesken, kunhan  keskustelu pysyy järkevyyden rajoissa. Ennen muuta on tärkeää lisätä asiallista keskustelua ja vuorovaikutusta potilaiden ja kansalaisten kanssa. Luottamukseen perustuu myös tieteellinen tutkimus, Sari Raassina totesi.

Terveyden hoidon tukipilareita

Kansanedustaja, professori Pekka Puska (kesk) valaisi videoesityksessään tieteellisesti tutkittujen perinnehoitojen merkitystä. Hän viittasi terveydenhoidon neljään tukipilariin.

– Ensiksikin, itse hoito, omahoito on merkittävää, sillä ihmiset hoitavat hyvin paljon terveyttään ja vaivojaan oma-aloitteisesti. Toiseksi, omaisten hoito esimerkiksi  vanhusten hoidossa on hyvin tärkeää ja yleistä. Kolmantena tulee julkinen terveydenhuoltojärjestelmämme ja neljäntenä on kansanlääkintä, perinteinen lääketiede ja perinnehoidot.

– Aihe on meillä ja maailmanlaajuisesti tärkeitä. Sadat miljoonat ihmiset maailmassa käyttävät erilaista traditionaalista lääketiedettä. Mutta myöskin julkinen mielenkiinto on kovasti viime vuosina kasvanut. Se johtuu monesta seikasta. Kroonisten tautien, erityisesti tuki- ja liikuntaelinten sairauksien yleistyminen on tähän vaikuttanut, koska niihinhän ei ole nopeaa paranemista. Myöskin yleinen kinostus luonnonmukaisuuteen on lisääntynyt.

Miksi ihmiset käyttävät näitä hoitomuotoja?

Pekka Puskan mukaan perinnehoitojen käyttöön – maailmanlaajuisesti –  on ainakin kolme syytä:

1)      Hyvin monessa osassa maapalloa ei ole muuta terveydenhuoltoa käytettävissä. (kuten kehitysmaissa).

2)      Hoidot ovat usein osa paikallista kulttuuria.

3)      Perinteinen lääketiede, kansanlääkintä täydentää julkista terveydenhuoltoa (kuten läntisissä maissa).

– Näin ollen on ymmärrettävää, että Maailman terveysjärjestö WHO on kiinnittänyt asiaan paljon huomiota. WHO:n yleiskokouksissa on annettu useita kannanottoja alkaen vuodesta 1997 ja viimeinen vuonna 2014.  WHO on laatinut traditionaalista lääketiedettä koskevan globaalin strategian vuosille 2014-2023. WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023

Tässä strategiassa  ja WHO:n kannanotossa jäsenmaita nimenomaan kehotetaan laatimaan kansallisen traditionaalisen lääketieteen strategian niin, että traditionaaliset hoidot nivelletään julkiseen terveydenhuoltoon, hyvin paljon juuri perusterveydenhuoltoon.

– Näissä kannanotoissa WHO:n sihteeristöä Genevessä kehotetaan tukemaan jäsenmaita tässä asiassa ja seuraamaan kehitystä, Pekka Puska sanoi.

WHO:n tietojen mukaan tällainen strategia on jo 70 maassa ja joka kolmannessa maassa maapallolla on alan yliopistollista opetusta.

– Mistä näissä hoidoissa on kysymys? Hyvin monenlaisista hoidoista, kuten akupunktiosta, jäsenkorjauksesta, yrttikasveista jne., Puska sanoi.  Tällaiset hoitomuodot ovat yleisiä eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Kiinassa. Sveitsissä on tutkimusta, että jopa puolet ihmisistä on käyttänyt näitä. Joissakin maissa myös sairausvakuutus korvaa soveltuvia hoitoja, Puska totesi. (Katso myös  Sveitsissä täydentäviä hoitoja virallistettu)

WHO kiinnittää tässä asiassa huomiota ensinäkin tutkimuksilla osoitettuihin vaikutuksiin, hoitojen turvallisuuteen, taloudellisuuteen, koulutuksen ja tutkimuksen lisäämiseen sekä yhteistyöhön terveydenhuollon kanssa.

Entä sitten Suomi?

Pekka Puska totesi, että perinnehoidoilla, kansanlääkinnällä on maassamme pitkä ja kunniakas tausta.

–  Tutkimusta on tehty. Esimerkiksi professori Tuula Vaskilampi Itä-Suomen yliopistosta on tutkinut aihetta paljon. Tällaisten hoitomuotojen käyttö on todettu varsin yleiseksi.

– Tutkimus ja vakava suhtautuminen on lisääntynyt, mm. Kalevalainen kansanparannussäätiö ja Perinnehoitojen neuvottelukunta tekevät hyvää työtä, Puska sanoi.

– Kalevalaista jäsenkorjausta on tutkittu jo 1980-luvulta alkaen ja tutkimustietoa on kertynyt. Kroonisille  selkäkipupotilaille siitä on ollut tutkitusti hyötyä. Tuloksia on julkaistu useissa kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä. Tutkimustietoa kansanlääkinnästä, perinnehoidoista on kertynyt hyvin paljon.

Sote ja perinnehoitostrategia  

Pekka Puskan mielestä olisi hyödyllistä, että Suomessakin laadittaisiin kansanlääkinnän ja perinnehoitojen strategia ja nimenomaan niin, että se pohjautuu WHO:n globaaliin strategiaan. Olisi myös tärkeää, että sote-uudistuksen yhteydessä pohdittaisiin WHO:n suosituksia ja sitä, kuinka soveltuvia kansanparannuksen muotoja voitaisiin liittää sote-uudistukseen nimenomaan peruspalvelujen osalta.

– Tähän tarjonnee mallin se, että sote-uudistuksessa suunnitellaan asiakasseteliä niin, että maakunta voisi tiettyjen auktorisoitujen tuottajien kanssa sopia asiasta, jotta tällä asiakassetelillä myös tällaisia palveluja voitaisiin käyttää, Pekka Puska totesi.

Perinnehoidoilla on merkitystä nykyisinkin

Tämän seminaarin perusteella kalevalainen jäsenkorjaus näyttää nyt olevan jonkinasteisessa poliittisessa suojeluksessa. Jää nähtäväksi, onko sillä vaikutusta jatkossa terveydenhuollon palvelurakennetta uudistettaessa ja erilaisten hoitomuotojen  arvonlisäverojärjestelyissä. Koulutetut jäsenkorjaajat saattavat joutua  maksamaan 24 % alv:tä tarjoamistaan palveluista (jolleivat tarjoa niitä jonkin muun hankkimansa, Valviran hyväksymän ammattinimikkeen, alla). Monille muille hoitoalan ammattilaisille alv on 0%.

Tämän seminaarin ja tieteellisten tutkimusten (esimerkkejä alla) perusteella yliopiston lääketieteellisille tiedekunnille voisi suositella lääkärikoulutuksen tehostamista tässä asiassa. Lääkäriliiton selvityksen mukaan nimittäin noin kolmannes lääkäreistä on sitä mieltä, että jäsenkorjaus on ”Sairaiden ihmisten pettämistä, pitäisi kieltää”. Neljännes ei  osaa ottaa asiaan kantaa (Ruskoaho ja Vuorenkosti 2016). Lääkäriliittokin varmaan voisi vaikutta tutkimustiedon lisäämiseksi jäsenkunnassaan.

Kuva: Kalevalaisen jäsenkorjaushoidon tehon arviointi asiakaskyselyn avulla. Eri hoitomuotojen tehon arviointi (asteikolla –1-+10) – yli 500 palautettua lomaketta. Kuopion yliopiston tutkimus 2003-2005. (Zaproudina 2006)

Aineetonta perintöä

Vuoden 2017 lopulla perinnehoidot kirjattiin Museoviraston aineettoman perinnön luetteloon ja Euroopan unionissa vuosi 2018 on nimetty Kulttuuriperinnön eurooppalaiseksi teemavuodeksi. Elävää kulttuuriperintöämme tallennetaan osana Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimusta. Hankkeesta vastaa Museovirasto. https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/

Lähteet:

Tieteellisesti tutkitut perinnehoidot -seminaarin esitelmät. Pikkuparlamentti 28.2.2018.

Hemmilä HM. Bone setting for prolonged neck pain: a randomized clinical trial. J Manipulative Physiol Ther 2005;28:508-15.

Ruskoaho J, Vuorenkoski L 2016. Lääkärit suhtautuvat kriittisesti uskomushoitoihin. Suomen Lääkärilehti 9/2016 vsk 71, s. 2446 – 2448.

Vertanen P, Hänninen O, Piippo S, ym. Perinnehoitojen verhottu tieto. Kalevalainen kansanparannus –säätiö; 2017.

Zaproudina N. Jäsenkorjaajien työmenetelmien ja annetun hoidon tuloksellisuuden selvittäminen. Tutkimusraportti 4.5.2006. Kuopion yliopisto.

Zaproudina N, Hänninen O, Airaksinen O. Effectiveness of traditional bone setting in chronic neck pain: Randomized clinical trial. J Manipulat Physiol Therap 2007;30:432-437.

Tiede, käytäntö ja politiikka

Maa3

KukkoNyt on sote kovasti esillä. Minäkin viittaan siihen, vaikka kirjoitukseni koskeekin tutkimusta ja sen suhdetta terveyspolitiikkaan, erityistapauksena muut kuin tavanomaiset hoitomuodot.

Usein kuulee väitettävän, että heti kun jokin muu kuin terveydenhuollon työkalupakissa nykyisin oleva hoitomuoto  on osoitettu tieteellisin menetelmin tehokkaaksi ja turvalliseksi, lääketiede ottaa kyllä sen käyttöön.

Tällaisia, ”jos olisi tutkimusnäyttöä, niin lääketiede omaksuisi” -hoitomuotoja ovat esimerkiksi perinnehoidot, yrttilääkintä ja monet muut  täydentäviksi luokiteltavat, terveyssysteemimme ulkopuolella tai sen marginaalissa toimivat  hoitomuodot. Väitteen mukaan ”käyttöön oton jälkeen” ne eivät sitten olisikaan enää ”täydentäviä”, vaan tavanomaisia, lääketieteellisiä ja siten hyväksyttyjä, koska niistä on tutkimusnäyttöä. Olen kirjoittanut tästä ajattelusta aikaisemminkin, esimerkiksi  yli kolme vuotta sitten:  Tiede, hoitaminen, usko ja huuhaa

Äkkiseltään väite tutkimuksen edellyttämisestä jonkin hoidon hyväksymiselle kuulostaa loogiselta. Argumenttia on käytetty ahkerasti,  ja se on saanut julkisuutta niin, että  se ymmärretään jo melkein faktaksi,  johon valtaosa ihmisistä uskoo. Väite perustukiin yleiskuvaukseen tieteen luonteesta eli siihen, että tiede koko ajan korjaa itse itseään.

Mutta asiassa on eri puolia. Väitteen oikeaksi todistamisessa on nimittäin haasteita.

Neljä haastetta

Ensinnäkin väite, että lääketiede ylipäänsä voisi ottaa jonkin hoitomuodon käyttöön ei kestä tarkempaa tarkastelua, sillä lääketiede ei ole terveydenhuollon käytäntöä, vaan tiedettä. No, voidaan toki ajatella, että sanalla ”lääketiede” on kaksoismerkitys. Toinen viittaa tieteeseen ja toinen käytäntöön. Koska kaksoisviittaus väistämättä sekoittaa pakkaa, niin sekavuuden välttämiseksi käsite pitäisi aina erikseen tarkentaa, kun puhutaan tieteestä tai kun puhutaan käytännöstä. Jos näin ei tehdä, niin ”lääketiede ottaa käyttöön” -lauseen merkityskin jää epäselväksi.

Väitteessä oikeasti viitataankin terveydenhuoltojärjestelmään (se ottaa käyttöön) eikä lääketieteeseen (joka ei voi ottaa käyttöön hoitomuotoja). Käytännön elämässä lääkärin työ ei ole sama asia kuin lääketiede. Psykologin työ ei ole psykologian tutkimusta. Sairaanhoitaja ei ole hoitotieteen tutkija. Kaikki he ovat terveydenhuollon ammattihenkilöitä.  Toisin sanoen lääketiede (sen kummemmin kuin psykologia, hoitotiede tai mikä muu tieteenala tahansa) ei ota käyttöön yhtään mitään, ei hoitomuotoja eikä lääkkeitä. Se tutkii niitä ja tutkijat kirjoittavat löydöksistään tutkimusraportteja.

Näitä tutkimusraportteja, jotka tavallisesti julkaistaan vertaisarvioiduissa tiedelehdissä, hoitohenkilöstö sitten soveltaa omassa työssään. Terveyspolitiikasta päättävät hyödyntävät niitä rakentaessaan terveydenhuoltojärjestelmää. Tällaisesta prosessista on kyse myös meneillään olevassa suomalaisessa sote-uudistuksessa. Parhaillaan on nähtävissä, kuinka kovaa ja rankkaa terveyspoliittista kädenvääntöä käydään  eri intressiryhmien  (poliittisten ja ammatillisten) kesken.

Toiseksi sote-kamppailu osoittaa, että julkiseen terveydenhuoltoon sisällytettäviä palveluja ei määritä yksin tiede ja tutkimus. Kyse on rahasta ja siten politiikasta, terveyspolitiikasta. Terveydenhuollon organisointia, hallintoa ja rahoitusta ohjaavat tieteellisen tutkimuksen ohella käytännön kokemukset (ammattilaisten ja asiakkaiden) sekä erityisesti poliittiset ja ammatilliset intressit. Erilaiset eturyhmittymät voivat vaikuttaa paljon enemmän kuin tutkimusraportit konsanaan.

Vaikka siis jonkin  hoitomuodon hyödyistä olisikin kiistatonta tutkimusnäyttöä, se ei automaattisesti johda hoitomuodon käyttöön ottoon julkisessa terveydenhuollossa (katso myös neljäs haaste alla).

Kolmanneksi, tutkimusmetodologiaa voidaan käyttää ohjaamaan käsitystä siitä, millainen tutkimus on hyvää.  Tämä tarkoittaa sitä, että ennakkoon määritellään, millaisin tutkimusottein ja menetelmin on tuotettava riittävä ja pätevä tutkimusnäyttö. . Tutkimusmetodologiaa (=teoriat ja menetelmät) voidaan siis käyttää keinona ohjata poliittista päätöksentekoa.

Esimerkiksi jos terveydenhuollon palvelujen käyttöön ottamiseksi tai laadun arvioimiseksi tärkeimpänä tieteellisenä näyttönä pidetään lääketieteen kultaista standardia, plasebokontrolloitua satunnaistettua kliinistä koetta, suuri osa terveystutkimuksesta jää ”vähemmän arvokkaan tutkimuksen luokkaan”. EBM pyramidi1

EBM (evidence based medicine) -pyramidi kuvaa nykyisin vallalla olevaa terveystutkimuksen paradigmaa, jonka mukaan korkein ja siis parhain näyttö saadaan satunnaistettujen (usein vielä plasebo)kontrolloitujen kliinisten tutkimusten perusteella laadituista meta-analyyseista tai systemaattisista katsauksista. Malli on hyvä, mutta se ei sovellu läheskään kaikkeen terveyspalveluiden vaikuttavuuden tai tehokkuuden tutkimukseen. Pyramideja tai kolmioita on julkaistu monenlaisia. Peursperiaate on, että pyramidin kärjessä on se parhain näyttö.

EBM pyramidi2

Kuitenkaan esimerkiksi terveyden edistämistoiminnan (kuten lainsäädäntö, hintapolitiikka, rajoitukset ja terveyskasvatus ja valistus) tai palvelujärjestelmän tehokkuuden tutkimuksessa ei voida käyttää tuota biolääketieteen kultaisen standardin tutkimusotetta.

THL Terveyden edistäminen 1paranneltuhttps://www.slideshare.net/THLfi/terveyden-edistmisen-mittaaminen-ja-kustannusvaikuttavuusTHL Terveyden edistäminen 2Silti terveyttä edistävää politiikkaa pitää voida perustella tutkimuksilla, joita tehdään esimerkiksi yhteiskunta-, talous-  ja käyttäytymistieteiden metodeilla.  Toisin sanoen, hoitomuodot, jotka eivät ole biolääketieteen teorian mukaisia, vaan jotka sijoittuvat hoitamisen ja terveyden edistämisen rajamaastoon, saattavat virheellisesti tulla luokitelluiksi tehottomiksi tai tutkimattomiksi. Jos tutkimusmetodi on jotakin muuta kuin lääketieteen ”kultainen standardi” eikä ole käytössä laajoja meta-analyysejä, voidaan joskus tehdä epäasiallinen päätelmä, että laadukasta tutkimusta ei ole tai että tehoa ei ole osoitettu.

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että terveydenhuollossa ja lääkäreiden käytössä olevista hoitomuodoista vain osa on tutkittu tuolla ”kultaisen standardin” metodilla. Lisäksi plaseboja käytetään varsin laajasti. Plasebovaikutuksen hyödyistä onkin paljon tutkimusnäyttöä, mutta sen käytössä on joskus eettisiä haasteita.

Neljänneksi, terveydenhuollon käytännöt muuttuvat ilman tutkimustietoakin ja joskus myös tutkimustiedon vastaisesti. Parhaillaan julkisuudessa Ylen sivuilla 2.3.2018 on juttua siitä, että lääkärit kirjoittavat antibiootteja ehkä liikaa ja että sekä lääkäreillä että potilailla on oikeastaan oikeus kyseenalaistaa tällainen käytäntö.

Ylen jutussa haastatellut lääkärit perustelevat tätä sillä, että vaikka aiheesta (eli siitä, että syödäänkö antibiootteja liikaa) ei olekaan tutkimustietoa (sitä onkin mahdotonta tutkia kontrolloiduin kliinisin kokein), niin aiheesta on kuitenkin ollut jonkin verran kirjoituksia lääketieteellisissä julkaisuissa ja haastatelluilla on käytännön tuntuma asiaan. Ja heillä näyttää olevan mitä ilmeisimmin halu muuttaa käytäntöjä.

Toisaalta masennuslääkkeiden runsas käyttö lievien ja keskivaikeiden masennusten hoidossa on ristiriidassa tutkimusnäytön kanssa. Tutkimukset osoittavat psykoterapian vähintään yhtä tehokkaaksi kuin lääkkeet ovat. On myös julkaistu useita laajoja ja toistettuja tutkimuksia, joissa masennuslääkkeiden hyöty on kyseenalaistettu.

Nämä tutkimustulokset eivät kovin hyvin näy mediassa eikä käytännön terveydenhuollossa – ainakaan vielä. Yhtä kaikki liiallinen lääkkeiden syöminen aletaan pikku hiljaa ymmärtää yhteiskunnalliseksi  ongelmaksi. Toisin sanoen hyvillä ja ihmishenkiä pelastavilla lääkkeillä on toinenkin, se synkempi puolensa. Tätä on tutkinut kansainvälisesti arvostettu professori Peter Götzsche, katso esimerkiksi Kriisin tynkää psyiatriassa  ja  Liika on liikaa

Tiede, käytäntö ja politiikka nivoutuvat terveyspalveluja kehitettäessä ja uudistettaessa läheisesti toisiinsa. Terveystutkimusta taas ohjaa tiedepolitiikka, jonka siivilän läpi määräytyy se, mitä kussakin yhteiskunnassa ja kunakin historiallisena aikana tutkitaan. Toisin sanoen tiedepolitiikka vaikuttaa huomattavasti siihen, millaisista terveyspalveluista ylipäänsä voi kertyä tutkimusta. Tutkimusta kun kun ei voi tehdä ilman taloudellisia resursseja.

Perinteisiä ja uusia hoitoja tulee näyttämölle

Koko ajan tulee käyttöön uusia tapoja hoitaa ja edistää terveyttä, parantaa sairauksia ja lievittää kärsimystä. Eri hoito- ja lääkintäjärjestelmien välillä on aina ollut kärhämää. Keskiajalla kirkko määritteli, miten ja kuka sai hoitaa ihmisiä. Nyt määrittelyvalta on pitkälti biolääketieteellisellä yhteisöllä. Valta ei tosin ole ehdotonta.

Ihmiset  ovat aikaisemmin valinneet ja valitsevat edelleen eri hoitofilosofioista kumpuvia avun muotoja. He käyttävät erilaisia hoito- terveydenedistämistapoja hybridimäisesti: rinnakkain ja samanaikaisesti eikä heille tällaisessa toiminnassa välttämättä ole mitään ristiriitaa.  Eri hoitomuotojen arvostus ja hyväksyttävyys vaihtelevat eri yhteiskunnissa. Valinnat nojaavat tieteeseen, käytäntöön ja politiikkaan.

Lääkäriliitto ajaa puoskari/uskomushoitolakia, josta olen jo aikaisemmin kirjoittanut Uskomaton uskomushoitolaki ja samanaikaisesti monet muut toimijat pyrkivät vaikuttamaan päättäjiin oman hoitosuuntauksensa integroimiseksi julkiseen terveydenhuoltoon. Liikettä on moneen suuntaan.

Kiropraktikot ja naprapaatit pyrkivät vaikuttamaan poliitikkoihin asemansa parantamiseksi terveydenhuollossa. Kummastakin hoitomuodosta on olemassa tutkimusnäyttöä. Kumpikaan hoitomuoto ei Suomessa ole sairausvakuutuksesta korvattava, mutta hoitajat ovat Valviran hyväksymiä ammattilaisia. Manipulaatiohoidoista kirjoitin äskettäin.

Kiinalaista lääketiedettä harjoitetaan maailmalla laajasti, myös Suomessa. Siitä on erittäin runsaasti kansainvälistä tutkimusta. Myös intialaista Ayurvedaa tutkitaan.  Sveitsissä pakollinen sairausvakuutus korvaa lääkärin tarjoamia, Suomessa  täydentäviksi (”uskomushoidoiksi”) luokittuvia hoitomuotoja.

Suomessakin on paljon lääkäreitä  ja muita terveydenhuollon ammattihenkilöitä, jotka ovat päätyneet käyttämään ”ulkolääketieteellisiä” eli muita kuin nykyjärjestelmän työkalupakkiin kuuluvia hoitomuotoja joko itselleen, potilailleen tai molemmille. He ovat havainneet ne hyödyllisiksi kokemuksesta tai tutkimusjulkaisuja lukemalla. Rohkeimpien ääni alkaa pikku hiljaa kuulua yhteiskunnassamme, mistä esimerkkeinä ovat nuo antibioottikriittiset lääkärit.

Toistan tässä lopuksi ajatuksen, jonka olen esittänyt jo  aikaisemmin: Jos keskustelu eri hoitonäkemyksistä ymmärretään kahden tai useamman  erilaisen ja toisiaan täydentävän näkemyksen vuorovaikutukseksi, niin näennäisestä ristiriidasta tai paradoksista voi tulla muutosagentti. Silloin jännite eri hoitonäkemysten välillä voikin ohjata uuteen ymmärrykseen ja luoviin ratkaisuihin.

Seuraavassa kirjoituksessa jatkan tätä teemaa konkreettisella esimerkillä. Kirjoitan kalevalaisesta jäsenkorjauksesta ja sen terveyspoliittisesta polusta. Aiheesta keskusteltiin eduskunnassa viime keskiviikkona, Kalevalan päivänä järjestetyssä seminaarissa Tieteellisesti tutkitut perinnehoidot, josta tilaisuuden puheenjohtajana toiminut kansanedustaja  Eeva-Maria Maijala on kirjoittanut blogijutun.

 

Kokemuksen paikka tieteessä

Hel24

Korakrit Arunanondchai Kiasma 6.1.2018

Penkkiurheilu, konsertit, taidenäyttelyt ja viihde herättävät meissä elämyksiä, tunteita ja fiiliksiä. Ihminen on kokeva olento.

Edellisessä postauksessani kerroin kummallisten (yliluonnollisten) kokemusten tutkimuksesta. Tässä kirjoituksessa pohdin, millainen rooli inhimillisellä kokemuksella ylipäänsä on tutkimuksen kohteena. Inspiroiduin aiheesta luettuani kasvatusfilosofi  Jani Kukkolan artikkelin, jossa hän tiivistää ydinasiat kokemuksen tutkimuksesta tieteenfilosofian näkökulmasta.  (Kukkola 2014).

Tieteessä kokemuksella on erityislaatuinen merkitys. Se on sekä suuri että pieni. Koko riippuu siitä, mistä näkökulmasta kokemusta tarkastellaan eli millaiset ovat tarkastelijan silmälasit, joiden läpi hän maailmaa ja tutkimusta katsoo. Meillä kaikilla on metaforisesti omanlaisemme silmälasit, joilla katsomme todellisuutta.   Eriväristen lasien takaa näemme asiat erivärisinä.

Itse asiassa kokemus on ihmisen olemuksen yksi perusulottuvuus. Se tuottaa kaikille inhimillisille ilmiöille merkitystä. Sitä tarvitaan sairastumisen tunnistamisessa ja se on tärkeä myös lääketieteellisiä diagnoosia tehtäessä. Lääketiede tutkimusalana on alkanut juuri kokemuksesta – niin potilaan kuin lääkärinkin. Ei se ole alkanut lääkärin pyrkimyksestä diagnosoida sairauksia tai nokkelasti luokitella ne johonkin tiettyyn ryhmään, vaan nimenomaan kokemuksen herättämästä ihmetyksestä – siitä, mitä potilas on kertonut kokevansa, kuinka hän kärsii, missä kipu ja vaiva tuntuvat.

Onko ”puhdas” kokemus tutkimuksen väärtti?

Kyllä on. Ainakin tutkijoiden mielestä. Akateemiset tutkijat ovat perustaneet Suomessa kokemuksen tutkimuksen verkoston, joka on toiminut viisitoista vuotta. Verkosto on eri yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa toimivien eri tieteenalojen tutkijoiden yhteistyöfoorumi ja se järjestää vuosittain tapahtumia tai konferensseja.

Kokemus on välitön osa ihmisen arkielämää ja sen käytäntöjä ja sellaisena ihmistieteellisen tutkimuksen merkittävä kohde. On tärkeää tehdä näkyväksi ja tuoda julki erilaisten kokemusten, kuten hoito-, sairastumis- ja parantumiskokemusten,  yksilöllinen ja yhteiskunnallinen merkitys.

Väliotsikon ”puhdasta” kokemusta ei ehkä ole olemassakaan, koska kokemus nivoutuu aina niin kokijan mieleen, kehoon kuin tilanteeseen ja ympäristöönkin. Joka tapauksessa kokemusten tieteellinen tutkimus on yksi demokraattisen päätöksenteon pohja. Se  myös lisää julkisen keskustelun avoimuutta ja monipuolisuutta erityisesti silloin, kun kyseessä on jokin vaikea, kiistanalainen tai tabunluontoinen aihe, esimerkiksi kummalliset (”yliluonnolliset”) kokemukset, tavanomaisesta poikkeavat hoitomuodot tai omallemme vieraat kulttuurit, joiden edustajia on tullut meidänkin maahamme.

Tutkijaverkosto on julkaissut useita kokoomateoksia, joissa käsitellään monipuolisesti kokemuksen tutkimusta eri tieteenaloilta. Kokemuksen tutkimus -kirjasarjan neljännessä osassa ”Annan kokemukselle mahdollisuuden”  Jani Kukkola pohtii mielenfilosofisia lähtökohtia kokemuksen tutkimukselle.

Hän väittää, että epäonnistuneen ja onnistuneen kokemuksen tutkimuksen välisessä suhteessa on kyse eräänlaisesta demarkaatiokysymyksestä eli rajanvedosta. Kyse on siitä, millaista kokemuksen tutkimuksen ylipäänsä pitäisi olla, jotta se olisi perusteltua tieteellisesti.

Jani Kukkola pohtii artikkelissaan, millainen tutkimus ylipäänsä lasketaan kokemuksen tutkimukseksi. Tätä varten on selvitettävä kokemuksen perusluonne ja se, miten tutkimuksen on siihen suhtauduttava tai miten tutkimus voi siihen suhtautua.

Kokemus ei ole erotettavissa tietoisuuden ja mielen tarkastelusta, vaan se on niille alisteinen. Mikäli tätä lähtökohtaa ei oteta vakavasti, ei voida puhua kokemuksen perustellusta tutkimuksesta.

Subjektiivinen ja objektiivinen puoli

Kokemuksen merkitystä esimerkiksi parantamisen ja hoitamisen tutkimuksessa on usein kyseenalaistettu sillä perusteella, että kokemusta on pidetty subjektiivisena näkökulmana. Sen on katsottu vähentävän tutkimuksen luotettavuutta. Tämän mukaan yksikön ensimmäisen persoonan (”minän”) näkökulma ikään kuin ei sopisi hoitamisen ja laajemmin  terveysalan tutkimukseen laisinkaan.

Ihmistieteet, joihin hoitamisenkin tutkimus lukeutuu, ovatkin – varsinkin laadullisessa, empiirisessä tutkimusorientaatiossaan – juuri kokemuksen luonteen vuoksi ongelman edessä. Jos tutkimuksen pyrkimyksenä on luonnontieteellisen tutkimuksen menetelmällisen jämäkkyyden mallintaminen ja siirtäminen ihmistieteisiin niin pitkälle kuin mahdollista, niin silloin samalla ”alimääräytyy” tutkimuskohteen (kokemuksen) olemus ja sen erityislaatuisuus.

Toisin sanoen tällainen (luonnontieteellinen) tutkimusote ei kuvaa riittävän tarkasti sitä todellisuuden osaa tai aluetta (kokemusta), jota tutkimuksen pitäisi koskea. Jani Kukkola väittää, että erilaiset reduktionistiset (isommat kokonaisuudet palautuvat pienempiin) lähtöoletukset, kuten toisinaan perusteeton naturalismi tai kielellinen reduktionismi ovat pulmallisia. Hän väittää myös, että ongelman ydin on nimenomaan tutkimuksen lähtökohtaisessa maailmankuvassa, siis oikeastaan metafyysisissä (fyysisen todellisuuden ylittävä oleminen) ja tieto-opillisissa oletuksissa, joilla määritellään alkuoletukset sille, mitä on olemassa ja miten saamme tästä (olemassa olevasta) tietoa.

Kokemukselle annettava sen ensisijaisuus

Hyvän kokemuksen tutkimuksen keskeinen lähtökohta on ottaa subjektiivinen kokemus vakavasti. Subjektiivisen kokemuksen ontologinen (olemassa olon) luonne ja tietoperusta on hyväksyttävä ja oletettava tutkimuksen lähtökohdaksi.

”Yksityiselle kokemukselle on siis annettavaa sen epistemologinen (tieto-opillinen) ensisijaisuus, tai ainakin erityisyys, suhteessa luonnontieteen kaltaiseen objektivoivaan, kolmannen persoonan näkökulmaan. Kokemuksen tutkimuksen perustava, lähtökohtainen demarkaatio (rajaaminen) palautuu siis tietoisuuden kysymykseksi.” (Kukkola 2014, 33)

Jani Kukkola on siis sitä mieltä, ja tästä on helppo olla samaa mieltä, että jos emme ota subjektiivisen näkökulman välittömyyttä ja sen tiedollisen ainutlaatuisuuden oletusta vakavasti, meidän on turha puhua onnistuneesta tai ylipäätään kokemuksen tutkimuksesta millään perustavasti mielekkäällä tavalla.

Toisin sanoen, jos tutkimuksen kohteena on kokemus/kokemukset, niin niiden varmistaminen ympäristön tai tutkittavien henkilökohtaisilla fyysisillä tai psyykkisillä piirteillä ei ole perusteltua. Jos näin tehdään, niin tutkimuksen kohde ei enää ole itse kokemus, vaan sen ulkopuoliset asian (tilanne, ympäristö, tutkittavien ominaisuudet jne.).

Nykytieteessä ja filosofiassa fysikalistinen naturalismi eli ajatus kaiken palautumisesta luonnontieteen tarkastelemaksi fysikaalisen todellisuuden kausaalisen vaikutuksen alaiseksi kohteeksi, on metafyysinen perusoletus. Näin ollen sitä – tieteellisen ajattelun näkökulmasta tämä on omituista –  ei tarvitse välttämättä enää edes perustella. Siitä on tullut suomalaisessakin tiedeyhteisössä eräänlainen dogmi, itsestään selvä ”totuus”.

Sen sijaan erityistä perustelua nykytieteessä vaatii kartesiolainen (René Descartes s. 1596 – k. 1650) dualismi, kanta jonka mukaan maailma koostuu fysikaalisesta aineksesta, joka on ulottuvaista (res extensa) ja mielen tai sielun aineksesta joka on tiedostavaa (res cogitans). Wilhelm Occamilaisen (s. noin 1285 – k. noin 1349) mukaan nimetyn säästäväisyysperiaatteen, ns. Occamin partaveiten  mukaan  useimmat naturalismiin taipuvaiset kieltävät maailman selittämisen mahdollisuuden kahdenlaisen olioluokan avulla ontologiseen säästäväisyyteen vedoten.

Jani Kukkola kysyy: ”Mutta miksi subjektiivinen tietoisuus tai subjektiivinen kokemuksellinen perspektiivi pitäisi väistämättä palauttaa luonnontieteelliseen objektivoituun episteemiseen (tietoa koskevaan) asetelmaan? Eihän luonnontieteen yksi  kauneimmista kruunuista, teoreettinen fysiikkakaan taivu tuohon ontologiseen säästäväisyyden ideaan. Olisiko meillä syytä kuitenkin ottaa subjektiivinen tietoisuus vakavasti, ja jopa niin vakavasti että se toimisi lähtökohtaehtona kaikelle onnistuneelle kokemuksen tutkimukselle? ” (Kukkola 2014, 36)

Onhan tosiasia, että kukaan toinen ei voi tietää minua paremmin, miltä minusta tuntuu olla minä ja miten minä maailman koen. Minulla on siis väistämättä jotakin sellaista kokemustietoa, jota kenelläkään toisella ei ole. Subjektiivisuus ei näin ollen olekaan pelkkää kielen tarjoama epätarkka tai vino viittaussuhde. Subjektiivisuus liittyy mentaaliseen aktiivisuuteen,  mielen toimintaan, joka ei ole palautettavissa naturalistisesti keholliseksi, esimerkiksi aivojen, toiminnaksi.

”Ei ollut niin tyhmä kuin luullaan”

Jani Kukkola toteaakin, että ”Descartes ei ollut niin tyhmä kuin mitä luullaan”. Oppikirjojen kuvaukset kartesiolaisesta dualismista sivuuttavat merkittäviä huomiota kartesiolaisen metodin luonteesta ja siitä seuraavista johtopäätöksistä. Karteesiolainen näkemys tietoisuudesta ei itse asiassa palaudu nykykäsityksen mukaiseen olkinukkeen ”kartesiolaisuudesta”, jota lähes jokainen mielenfilosofi on nykyaikaisen keskustelun puitteissa ainakin jossain määrin nälvinyt.

Kysymys on siitä, että on mahdollista ajatella minimalistisen kartesiolaisuuden linjassa näin: ”Metodisen epäilyn ajatus tarkoittaa, että tarkastelun lähtökohtana ovat välttämättömyysehdot, siis riittävät, mutta eivät kattavat tai täydelliset kuvaukset. Kriittinen metodi huolehtii siitä, että varmuuden kriteeri on niin suppea kuin vain mahdollista ja välttämätöntä. Tämän vuoksi ei olekaan syytä olettaa, että kartesiolainen subjekti olisi riittävän kattava kuvaamaan todellista empiiristä subjektia. Sen ei ole tarvekaan. Sen tehtävänä on kuvata ne välttämättömyysehdot subjektille, jotka ovat varman perustan kannalta välttämättömiä. Tämä johtaa siihen, että ainoa välitön tietoperusta on subjektissa itsessään ja vasta sen jälkeen ulkomaailmassa. Minimalistinen kartesiolaisuus ei siis johda substanssidualismiin, vaan eräänlaiseen perspektiividualismiin, ominaisuusdualismiin tai epistemologiseen dualismiin, millä nimellä nyt haluammekin sitä ilmaista. Tämä jako mielen välittömän konstitutiivisen voiman ja maailman välillä on ylittämätön eikä mikään reduktiivinen perustelu auta tekemään tätä mielen palautumattomuutta ulkomaailman ominaisuuksiin tekemättömäksi.” (Kukkola 2014, 41, lihavoinnit minun)

Kokemusten tutkimuksen kannalta kyse on siis eräänlaisista välttämättömyysehdoista tutkimuskohteen tarkastelussa tietyillä metodeilla. Kaikki tutkimusmenetelmät  pyrkivät mahdollisimman suureen tarkkuuteen ja validiuteen, ja kriittinen tarkastelu huolehtii siitä, että varmuuden kriteeri on niin suppea kuin vain suinkin mahdollista ja välttämätöntä.

Subjektiivinen näkemys eli subjektin ottaminen erityiseksi tutkimuskohteeksi ei tarkoita sitä, että se olisi riittävän kattava kuvaamaan todellista empiiristä ilmiötä tai subjektia. Sen ei ole tarvitsekaan. Se sen tehtävä on kuvata välttämättömyysehdot. Toisin sanoen välitön tietoperusta (koskien kokemuksia) on ihmisessä itsessään ja vasta sen jälkeen ulkomaailmassa.

Tämä mielellisyyden fysikalismista erillinen, kokemuksellinen ensisijaisuus ei tarkoita sitä, että tuo mieli ei pohjimmiltaan voisi perustua fysikaalisiin prosesseihin. Sen sijaan on varsin helposti osoitettavissa, että mielellisyyden maailman ja fysikaalisen maailman yhdistäminen vaatii sellaisen perusteellisen selityksen tai ymmärryksen, jota tiedeyhteisöllä ei tällä hetkellä ole, ja jota ei välttämättä koskaan tulla saavuttamaankaan.

Kirjoituksensa alaviitteessä Jani Kukkola viittaa filosofi John Fosteriin, joka osoittaa teoksessaan The Immaterial Self (1991), kuinka seuraavat maailmaa koskevat väitteet pitävät yhtä aikaa paikkansa:

1)     On olemassa mentaalinen, kokemuksellinen todellisuus/maailma.

2)     Mentaalinen todellisuus on perustava.

3)     On olemassa fysikaalinen todellisuus.

4)     Fysikaalinen todellisuus on perustava.

5)     Nämä kaksi todellisuutta ovat ontologisesti erotettavissa.

Naturalistisen reduktionismin ja mentaalisen kokemuksellisuuden perspektiivit ovat koko ajan läsnä maailmassamme. Vieläpä yhtä aikaa. Mentaalisen puolen palautumattomuutta fysikaaliseen heijastaa myös se, että arjessamme ja normaalissa kielenkäytössämme teemme jatkuvasti tällaisia erotteluja eli tarvitsemme perspektiividualistisia ilmauksia. Erottelemme fyysiset vammat ja mielisairaudet, puhumme siitä, että kehoni on väsynyt mutta mieli on onnellinen. Tällainen kielellinen dualistinen viittaus on sitä, että riippumatta siitä, onko mentaalisuuden tosiasiallinen perusta fysikaalisessa vai ei, emme voi käytännön elämässä (kuten kielessä ja ajattelussa) koskaan päästä pysyvästi eroon fysikaalisten ominaisuuksien ja mentaalisten ominaisuuksien välisestä selittämättömyyden kuilusta. (Kukkola 2014, 41).

Mieli on ”kiinni” materiassa, mutta myös siitä erillinen (riippuu näkökulmasta)

Mielen ja materiaalisen ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla ontologisesti kahtia jakautunutta, koska fysiikkakaan ei ole täydellinen, Jani Kukkola sanoo. Voimme ainakin pidättäytyä väittämästä tästä kahtiajaosta yhtään mitään ontologisesti. Kirjoittaja  osoittaa artikkelissaan, että koettu tajunnallinen tila ja sen ensisijaisuus on otettava kokemuksen tutkimuksen lähtökohdaksi.

Siteeraan tässä lopuksi vielä Jani Kukkolaa: ”Mitä voisi olla sellainen kokemuksen tutkimus joka ei nojaa kokemuksen itsensä ensisijaisuuteen, tiedolliseen auktoriteetin ja itsearvoisuuteen? Se on teoreettisesti epäkypsää ja menetelmällisesti sokeaa. Kokemuksen tiedollinen ensisijaisuus ei tarkoita, että kokemuksen kohde vastaisi maailmassa olevaa asiantilaa. Toisin sanoen, kokemuksemme voi osoittautua vääräksi, mutta se ei tee kokemuksesta itsestään mitätöntä.”

Päinvastoin, kaikki kokemuksellinen vuorovaikutustyö kuten ihmisten hoitaminen, opetus, ohjaus jne. perustuvat juuri tälle jännitteelle kokemuksen itsensä ensisijaisuudesta ja saavuttamattomuudesta, ja toisaalta sille tosiseikalle, että kokemus voi olla vääristymä asioiden tosiasiallisesta tilasta. Samalla kuitenkin tämä kokemuksen yksityisyys voi merkitä sitä, että voimme yrittää ymmärtää tuota tutkijalle ehkä  saavuttamattomissa olevaa subjektiivista kokemusta.

Kokemuksen perusteettomasti (biologiaan, yhteiskuntaan tai kieleen) redusoivat näkemykset tekevät kokemuksen tutkimuksen mielettömäksi ja tarpeettomaksi.

Tämä on aika vaarallista, koska silloin yksi ihmisyyden syvimpiä ulottuvuuksia jää kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle. Jos emme pidä kokemusta minään, saati anna sille erityistä tiedollista ja laadullista arvoa, sen tutkimisessa ei ole järkeä. Jos kokemus rinnastetaan ja palautetaan ”reaalimaailman” suhteeksi, ei ole kokemuksen kohdetta ollenkaan eli ei olisi mitään mitä tutkia. Kokemuksen tutkimus tarvitsee siis inhimillisen ensisijaisuuteensa. (Kukkola 2014, 53).

Kevennyslopuksi paalaan vielä alussa mainitsemiini silmälaseihin. Likinäköisenä tiedän, että tarvitsen kunnolliset lasit nähdäkseni hyvin ja kauas. Tai voin mennä laserleikkaukseen, jos niin haluan. Kiitos silmälääkäreiden ja optikoiden.  Voin silti käyttää myös voimakkuuksilla varustettuja aurinkolaseja tai aurinkoklipsejä tavallisten lasien päällä. Voin hassutella supervärikkäillä linsseillä. Piilolasitkin ovat tarjolla.  Kuinka paljon onkaan vaihtoehtoja! Kaikkia olen käyttänyt, paitsi leikkausta.

Suuntaan tästä hangen häikäisemälle järven jäälle nauttimaan lauantain ihanuudesta.

Lähde

Jani Kukkola. Millaisin ehdoin kokemus voi olla tutkimuskohteena mahdollinen? Teoksessa Kokemuksen Tutkimus IV. Annan kokemukselle mahdollisuuden. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi. 2014, s. 31-56.