Arkistot

Potilaan ääntä on kuunneltava

Viime aikoina on julkisuuteen tullut useita lääkäreiden viranomaisilta saamia huomautuksia ja ammatinharjoittamisen rajoituksia. Savon Sanomat kommentoi pääkirjoituksessaan  8.11.2017 lääkäri Ville Pöntysen ja Lääkärikeskus Lupauksen tapausta. http://www.savonsanomat.fi/paakirjoitukset/Arveluttavaa-hoitoa-tieteen-harmaalla-alueella/1066597

Lääkäreihin kohdistuneissa kurinpitotoimissa on vedottu potilasturvallisuuteen.  Ne heijastavat myös laajempia yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten potilaiden kokemuksiin ja terveydenhuollon potilaskeskeisyyteen liittyvää hämmennystä.

Savon Sanomien pääkirjoituskin viittaa potilaan kokemukseen: ”Ihmisen omaa kokemusta ei voikaan kyseenalaistaa. Vastuullisessa lääkinnässä se ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa”.  

Jos ihminen nähdään mekaanisena biolääketieteellisten toimenpiteiden kohteena, kokemus voidaan helposti erottaa tutkimuksesta ja jopa hoidosta. Tutkimusnäyttö yksittäisen hoitomuodon vaikutuksista voidaankin saada mm. laboratoriokokein kuulematta potilaita itseään. Ongelmaksi voi muodostua se, että potilaan ääni häviää tutkimusnäytön varjoon. Samalla voi unohtua hoitamisen syy: ihmisen kärsimys ja avun tarve.

Terveydenhuollossa kärsimystä pitää aina pyrkiä lievittämään. Potilaan kokemus palautteena hoidosta on otettava tosissaan. Se on tärkeää palveluiden laatua arvioitaessa.

Tiukka biolääketieteeseen nojaava katsanto eli se, että keho nähdään omana biologisena yksikkönään ja biolääketieteellisen hoidon kohteena ja mieli siitä ikään kuin erillään, ei ole enää riittävä. Tarvitaan laaja-alaisempaa, monimuotoisempaa hoitamista, jossa potilas kohdataan psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena ja hänen kokemuksensa on keskiössä.

Kun potilaskeskeisyys ei toteudu virallisessa terveydenhuollossa, ihmiset hakevat apua muualta.  Tuoreen tutkimuksen mukaan 35,3 prosenttia suomalaista käyttää täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja. Tarvitsisiko heidän niitä käyttää, jos he saisivat kaipaamaansa apua terveydenhuollosta?

Mistä syystä näin suuri osa kansalaisista turvautuu epävirallisiin hoitoihin ja kokee vielä saavansa niistä apua? Vastaukseksi ei riitä tiedon puute, internet tai kansalaisten typeryys. Asiaa pitäisi tutkia potilaiden näkökulmasta. Virallisuuden ja epävirallisuuden rajat ovat liukuvia ja muuttuvia. Kansalaiset muuttavat niitä omalla toiminnallaan. Tutkijat ja terveyspoliitikot tulevat sitten perässä.

Terveydessä ja sairaudessa fysiikka, kemia ja biologia ovat yhtä aikaa voimassa yksilöllisten kokemusten kanssa.  Elävässä todellisuudessa tarvitaan mahdollisimman monipuolisia tapoja auttaa ihmisiä. ”Hyvä” on otettava käyttöön sieltä, missä sitä on.  Ja tutkittava, missä se kulloinkin on.

Pauliina Aarva, tutkija, terveyden edistämisen dosentti, Tampere

Lähde

Laura Kemppainen, Teemu Kemppainen, Jutta Reippainen, Suvi T. Salmenniemi, Pia H. Vuolanto. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public Health. Online before print, October 4, 2017 . https://doi.org/10.1177/1403494817733869

*          *         *         *

Jatkan vielä hiukan tästä teemasta ja erityisesti tieteellisestä tutkimuksesta ja funktionaalisen lääketieteen asemasta Suomessa.

Myös Turun Sanomat kommentoi 9.11.2017  Pöntysen tapausta ja siihen liittyen kilpirauhassairauksien hoitomuotoja. En ota, enkä voikaan ottaa kantaa näiden yksittäisten sairauksien hoitamiseen, koska en tunne asiaa.  Sen sijaan tarkastelen koko jupakkaa laajemmasta eli koko terveydenhuoltojärjestelmän ja siinä sovellettavan hoitoideologian näkökulmasta. Ideologialla tarkoitan tässä yhteisön tajuntaan vahvasti juurtuneita käsityksiä siitä, millainen hoitaminen on hyvää ja oikeaa.

Kiinnostavaa on kysymys siitä, kuka ja millaisin perustein on oikeutettu yhteiskunnassamme päättämään, mikä ja millainen ihmisen vaivojen ja sairauksien hoitaminen tai terveyden edistäminen on oikeaa ja tieteellisesti hyväksi todistettua.

Tutkimuksen ristiriitaisuus

Tieteellinen tutkimus ei anna yksiselitteisä vastauksia, vaan viitteitä todellisuuden luonteesta. Yleensä on olemassa suurempi tai pienempi joukko toimivia, siis käypäisiä hoitomuotoja. Tällaisen valikoiman kokonaisuus antaa kuvan jonkin vaivan tai sairauden luonteesta ja sen hoitotavoista. Toimivien ratkaisuvaihtoehtojen joukko on kuin kartta hoitomahdollisuuksista. Suuri ratkaisumahdollisuuksien määrä auttaa näkemään hoitamisen maiseman paremmin kuin jos maisemaa katsottaisiin vain yhdestä näkökulmasta, tässä tapauksessa esimerkiksi vain kliinisten kontrolloitujen hoitokokeiden näkökulmasta. (Tarkennan, että kannatan voimakkaasti RCT-tutkimusta, mutta samanaikaisesti kannatan myös muiden terveystutkimuksen teoreettisten lähestymistapojen ja metodien huomattavasti nykyistä laajempaa käyttöä akateemisessa tutkimuksessa).

Tieteellisen tutkimuksen tulokset eivät ole sama asia kuin potilaan auttaminen. Tiede tuottaa lähes aina ristiriitaisia tuloksia ja niiden kanssa käytännön elämässä on vain koetettava tulla toimeen.

Nykyaikaisessa terveystutkimuksessa (kuten lääketieteessä, terveyspsykologiassa, kansanterveystieteissä, hoitotieteessä, ravitsemustieteessä, lääketieteellisessä antropologiassa jne.) tuotetut tutkimustulokset – kuten laajasti tiedetään – ovat  siis enemmän tai vähemmän ristiriitaisia. Näin ollen tärkeintä onkin tutkimustulosten mosaiikkista kehkeytyvä kokonaiskuva ja tämän hyödyntäminen käytännön hoitamisessa.

Tulee etsimättä mieleen kysymys: ”Onkohan nyt jämähdetty johonkin ajattelutapaan niin, ettei uskalleta katsoa laatikon ulkopuolelle?” Tällainen jämähtämisongelmahan on yleistä silloin, kun tieteissä vakiintunutta tilannetta (status quo) pidetään ainoana mahdollisuutena eikä suostuta näkemään ajattelun, teorioiden ja tutkimusmetodien puutteellisuuksia.

Tiede uusiutuu – hitaasti, mutta vramasti

Jos tiede ei kykene uusiutumaan, uusiutuminen alkaa purkautua tieteen ulkopuolisia kanavia pitkin. Maailmassa kun mikään ei ole kiveen hakattua, pysyvää, vaan kaikki muuttuu koko ajan – halusimme sitä tai emme.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa, että Turun Sanomien kirjoituksessa 9.11. 2017 Lääkäriliiton tuore toiminnanjohtaja Kati Myllymäki täräyttää: ”Lääketiede on tiedettä eikä mielipideasia.”

Tiede tosiaan on tiedettä – tai ainakin sen pitäisi olla. Kirjallisuustiede, tilastotiede, historiatiede ja biologiatiede ovat todellakin tiedettä, eivät mielipideasia. Niin on lääketiedekin. Sen sijaan lääkärin, kirjailijan, tilastojen laatijan, historian ja biologian opettajan työ ei ole tiedettä, vaan käytäntöä. Kukin e.m. ammattilainen soveltaa omassa toiminnassaan tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta myös työssä pitkän ajan kuluessa kollektiivisesti kertynyttä käytännön kokemuksen tuomaa näyttöä.

Hoitokiistoissa näyttää olevan kysymys siitä, mitä tieteellisiä faktoja pidetään relevantteina (asiaankuuluvina ja pätevinä) ja millä perustein, mitä käytäntöön perustuvaa evidenssiä (todistusvoimaa) hyväksytään ja kuka näistä päättää. Vallanjakokysymys on ilmeinen.

Kun vielä huomataan, että lääketieteitä ei ole vain yksi, vaan monia, ymmärrämme, että kyse on myös eri lääketieteiden välisistä kiistoista.  On olemassa esimerkiksi bio-, käyttäytymis–, liikunta-, elämäntapa- ja musiikkilääketiedettä yms. Lisäksi on runsaasti  muita lääketieteen suuntauksia, kuten yhdistävä (integrative)  laajennettu (extended), funktionaalinen (functional) lääketiede,  yrttilääketiede (herbal medicine), kiinalainen ja antroposofinen lääketiede. Uusin tulokas lienee narratiivinen lääketiede, jolla on jo omia koulutusohjelmiaan ainakin USA:ssa.

Funktionaaliseen lääketieteeseen, joka  tässä Pöntys-kiistassakin on noussut esiin, suhtaudutaan ristiriitaisesti tavanomaista (koulu)lääketiedettä edustavien tutkijoiden ja käytännön lääkäreiden piirissä Suomessa. Koululääketiedettä, joka on vahvasti biolääketieteellisesti orientoitunut, opetetaan tuleville lääkäreille yliopistojen  lääketieteellisissä tiedekunnissa.

Mitä on funktionaalinen lääketiede?

Suomessa toimii alan yhdistys, joka nettisivuillaan kertoo seuraavaa:

”Funktionaalinen lääketiede on terveydenhoidon alue, joka painottaa kehon oikean ja optimaalisen toiminnan merkitystä terveyden palauttamisessa ja sairauksien hoitamisessa. Siinä yhdistetään ja käytetään tietoa monelta eri tieteen alalta kuten lääketieteen eri osa-alueet, esim. sisätaudit, neurologia ja immunologia, biokemia, kasvitiede, ravintotiede, kliininen ekologia, toksikologia eli myrkkyoppi, genetiikka eli perinnöllisyysoppi ja fysiologia.

Funktionaalisen lääketieteen periaatteen mukaan elimistö hakeutuu parantuessaan kohti sisäistä tasapainoa, siksi sairaudet nähdään myös häiriöinä yksilön ja hänen ympäristönsä välillä. Tähän pyritään vaikuttamaan kokonaisvaltaisesti niin että saavutettaisiin jälleen tasapainotila.” Aiheesta lisää täältä Linkki http://fms.fi/funktionaalinen-laaketiede/

Minun on vaikea ymmärtää, mikä tuossa on epätieteellistä tai -ammatillista. Kysymys näyttäisi olevan siitä, että ihmistä ja hänen ongelmiaan, vaivojaan ja sairauksiaan tarkastellaan funktionaalisessa hoitamisessa eri tavalla kuin koululääketieteessä.  Funktionaalista suuntausta edustavat lääkärit näyttävät yllä olevan sitaatin perusteella arvostavan monitieteisyyttä  ja pitävän  johtavana ajatuksena terveyden edistämistä ja ihmisen oman paranemiskyvyn tukemista.

Hienoa. Potilaskeskeistä. Tasapainottavaa.

Juuri näitä tarvitaan enemmän kaikkien lääkäreiden, sote-keskusten ja ylipäänsä  ihmistä hoitavien työotteessa. Funktionaaliset hoitotavat eivät näytä olevan ristiriidassa biolääketieteellisten hoitomuotojen kanssa, vaan voivat toimia rinnakkain. ”Sekä että” auttaa ihmistä enemmän kuin ”joko tai”.

Päivitys 16.11.2017:  Jos olet kiinnostunut meneillään olevasta kilpirauhaskiistasta eli lääkehoitoa koskevasta oppiriidasta, tietoa saat Christer Sundqvistin kokoamasta media-aineistosta ja muusta julkaistusta materiaalista. Koosteessa on mukana myös  viitteitä tieteellisiin tutkimusartikkeleihin. Linkki  http://turpaduunari.fi/missa-mennaan-kilpirauhaskiistassa/

Pisarakaari

Vastakkainasettelu väistyy – yhdistävä lääketiede herää

Yhdistävä lääketiede – integroiva lääketiede (integrative medicine) on suhteellisen uusi lähestymistapa hoitamiseen ja parantamiseen. Siinä yhdistetään tavanomaista, käypä hoito -suositusten mukaista lääketieteellistä hoitoa ja muita näyttöön perustuvia hoitotapoja koordinoidusti potilaan parhaaksi.

Yhdistävä eli integroiva ihmisen hoitaminen tarkoittaa siis biolääketieteeseen nojaavien hoitomuotojen ja muiden toimiviksi todettujen hoitojen sekoittumista, hybridisaatiota, sekä rinnakkais- ja vuorottaiskäyttöä. Suomessa näitä ”muita”ovat:

1) virallisesti hyväksytyt hoitotavat, joita tarjoavat Valviran terveydenhuollon ammattihenkilöiden listalla olevat henkilöt, mutta joita tarjotaan niukasti julkisessa terveydenhuollossa ja joista ei automaattisesti saa sairausvakuutuskorvausta; tällaisia ovat kiropraktiikka, naprapatia, osteopatia ja hieronta;
2) hoitomuodot, joita lääkärit käyttävät muun kuin Suomessa saadun lääkärikoulutuksen perusteella (esimerkiksi funktionaalinen lääketiede) tai lääkäreiden pitkän potilaiden kanssa työskentelyn perusteella kertyneen käytännön näytön perusteella; nämä ovat hoitoja, joista ei ole RCT (Randomised Contolled Trial) -näyttöä; nämä ovat usein kiistoja herättäviä hoitomuotoja lääketiedeyhteisön keskuudessa (esimerkiksi väsymysoireyhtymän ja kilpirauhasen toimintahäiriöiden hoito;
3) hoitomuodot, joiden hyödyistä ja toimivuudesta on olemassa selkeää tutkimusnäyttöä, mutta jotka eivät siitä huolimatta kuulu vielä nykyterveydenhuollon viralliseen työkalupakkiin; tällaisia ovat esimerkiksi midfulness-meditaatio, jäsenkorjaus ja monet kehomielihoidot

Suomen terveydenhuollossa ”integraatiolla” tarkoitetaan sote-uudistuksen yhteydessä tiiviimpää terveydenhuollon ja sosiaalialan moniammatillista yhteistyötä. Suomalainen sote-integraatio ei ota kantaa erilaisiin hoitonäkemyksiin, ihmiskäsityksiin eikä käytännössä tarjottaviin hoitomuotoihin tavanomaisen hoidon tukena. Ammatillinen ja tieteellinen keskustelu erilaisten hoitonäkemysten yhdistämisestä on kuitenkin heräämässä.

Tähän vaikuttavat monet asiat, muun muassa:

1. Tavanomaisten lääketieteellisten (kuten lääkkeet ja leikkaukset) hoitomuotojen ohella myös muiden hoitomuotojen vaikutustutkimus vilkastuu ja sitä myötä tieto niiden hyödyistä lisääntyy (esim. akupunktio, kasvilääkintä, mindfulness, manipulaatiohoidot, taideterapiat).
2. Potilaskeskeisen hoidon yleistyessä terveysalan ammattiliittojen suojautuminen uusilta hoitonäkemyksiltä vaihtuu vähitellen avoimeksi kiinnostukseksi, kun potilaiden kokemukset ja edut otetaan aidosti huomioon kokonaisvaltaista hoitoa kehitettäessä.
4. Terveyspolitiikkamme alkaa painottaa entistä selkeämmin asiakaskeskeisyyttä ja hoidon monimuotoisuutta tutkimusnäytöstä tinkimättä. Kansalaisten kaipuu itsemääräämisoikeuteen myös sairauksia hoidettaessa on kansainvälinen ilmiö. Se vaikuttaa myös suomalaisessa yhteiskunnassa. Potilaan asema ja hänen kanssaan työskentelyn tavat muuttuvat, ja sen seurauksena myös eri ammattilaisten tehtävät hioutuvat entistä potilaskeskeisempään suuntaan
5. Ammatilliset rajat ylittävä yhteistyö potilaskeskeisessä hoidossa lisääntyy ja arkipäiväistyy ja ammattihierarkiat madaltuvat.

Vaihtoehtoja on lähes aina

Julkista keskustelua hieman hämmentää käsitteiden käytön epätarkkuus ja hämäryys. Vaihtoehtohoidot esimerkiksi mielletään Suomessa varsin laajasti (esimerkiksi suurimmissa sanomalehdissä) vältettäviksi ja potentiaalisesti vaarallisiksi hoidoiksi riippumatta siitä mitä ”vaihtoehto”-käsitteellä tarkoitetaan. Hoitamisen vaihtoehtoja on kuitenkin aina käytettävissä. Harvoissa tapauksissa on olemassa vain yksi ainoa oikea hoitotapa.

Puhe vaihtoehtohoidoista tai joskus jopa ”uskomushoidoista” antaa ymmärtää, että kaikki muu kuin käypä hoito -suositusten mukainen hoitaminen olisi vain uskomuksiin nojaava ja siten tehotonta. Näin ei tietenkään ole, vaan todellisuus on paljon vivahteikkaampi. Tämän todistaa sekä laaja tieteellinen tutkimusnäyttö että hoitamisen käytäntö.

Integroivan hoitamisen malleja, joihin sisältyy myös täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja, on sovellettu länsimaiden terveydenhuollossa jo parikymmentä vuotta vaihtelevasti eri maissa.

Miten yhdistävä lääketiede syntyi?

Alun perin yhdistävän/integroivan hoitamisen taustalla oli potilaiden halu saada kokonaisvaltaista hoitoa sen sijaan, että hoidossa keskityttäisiin kehon eri järjestelmiin erillisinä yksiköinä. Integrointiin havahduttiin myös sen vuoksi, että kaikkialla läntisissä maissa, joissa hallitseva hoitoideologia nojaa teknologisen biolääketieteen ajattelutapaan, suuri osa väestöstä hakee vaivoihinsa apua kokonaisvaltaisesti ihmistä hoitavista suuntauksista, esimerkiksi CAM-hoidoista (Complementary and Alternative Medicine, täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot).

Euroopassa ja Yhdysvalloissa yli kolmannes väestöstä käyttää tällaisia hoitoja, ja Australiassa lähes 70 % ihmisistä on käyttänyt vähintään yhtä täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen muotoa viimeksi kuluneen vuoden aikana (Lim ym. 2017).
Tuoreimman tutkimuksen mukaan Suomessa käyttäjiä on 35, 3 % (Kemppainen ym 2017).

Lim ja tutkijaryhmä (2017) on laatinut ensimmäisen systemaattisen kirjallisuuskatsauksen, jossa tarkastellaan yhdistävän lääketieteen erilaisten järjestelmien ja mallien eroja kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa.
Katsauksessa tarkasteltiin CAM-hoitojen ja tavanomaisten lääketieteellisten hoitojen yhdistelmiä eri maissa ja eri terveydenhuoltojärjestelmissä.

Yhdistävä lääketiede yleistyy

Tutkijat toteavat, että kiinnostus yhdistävää lääketiedettä kohtaan on kasvussa eri puolilla maailmaa, mikä näkyy erityisesti täydentäviä hoitoja tarjoavien lääkärien määrän nousussa. Kanadassa ja Englannissa kasvu on 16 %, Australiassa 30–40 %, Alankomaissa 47 % ja Saksassa 85 %.

Suomessa tästä ei ole tietoa, mutta meilläkin on lääkäreitä, jotka ovat uudistaneet hoitonäkemystään tavanomaista biolääketieteellistä katsantoa laajemmaksi. Myös sairaanhoitajien joukossa saattaa olla paljonkin CAM-hoitoihin myönteisesti suhtautuvia. On näyttöä siitä, että hoitotyö turhauttaa, jos työtä koskevat ohjeet ja säännöt rajoittavat potilaskeskeistä, yksilöllistä työotetta.

Samalla, kun integroivaa/yhdistävää hoitamista on ryhdytty harjoittamaan laajemmin, sen parhaista malleista keskustellaan kirjallisuudessa. Keskustelu on laahannut jonkin verran käytäntöä jäljessä, sillä uudenlaisten hoitopalvelujen tarjonta perusterveydenhuollossa ja sairaalajärjestelmissä on lisääntynyt käytännön tarpeiden sanelemana. Palveluiden kehitys on perustunut pitkälti asiakkaiden toiveisiin.

Käytännössä terveyttä edistävien ja sairauksia ehkäisevien ja yhteisöllisten (ryhmät, perhe, asuinyhteisöt) hoitomuotojen saatavuus on usein heikko, ja tavanomaiset lääketieteelliset hoidot asetetaan muunlaisten (tavanomaista hoitoa täydentävien) hoitojen edelle silloinkin, kun olisi mahdollista tarjota vähemmän invasiivisia (kehoon kajoavia) hoitoja.

Harvoissa tutkimuksissa on kuvattu, miten integroivia hoitopalveluita tuotetaan ja millaisia organisaatiomalleja on käytössä. Lim ja tutkijaryhmä (2017) tekivät katsauksen 45:stä ennakkoon sovitut valintakriteerit täyttävästä tutkimuksesta. Ne jaettiin teoriaan ja käytäntöön painottuviin tutkimuksiin. Tarkoitus oli:
• kuvailla erilaisten yhdistävän lääketieteen mallien piirteitä,
• kuvailla näitä malleja niiden teoreettisten ja käytännön kehysten mukaan,
• luokitella käytännön mallit valittujen teoreettisten mallien pohjalta kehitetyn koodausmenetelmän avulla ja
• kuvata avainkäsitteitä, joilla selitetään eri malleista rakentuvia kokonaisia järjestelmiä.

Erilaisia malleja

Tutkijaryhmä päätyi tutkimusaineistonsa nojalla jakamaan integroivan hoidon toteutumisen kolmeen järjestelmien pääryhmään:
• riippumattomiin
• riippuvaisiin ja
• yhdistäviin järjestelmiin (kuvio).
Lisäksi erottui viisi päämallia: rinnakkaiselo, täydentävä, yhteistoiminen, yhteistyöpohjainen ja potilaskeskeinen hoito.

Lim et al intergoiva

Yhdistävän lääketieteen kolme järjestelmää ja viisi yleistä toimintamallia. (Lim et al. 2017).

Riippumattomat järjestelmät. Rinnakkaiselo on riippumattomissa järjestelmissä selkein piirre. Vuorovaikutus eri hoitosuuntausten välillä on hyvin vähäistä. Tavanomaisia ja muita hoitomuotoja käytetään erillisinä. Ne toimivat rinnakkain, mutta ”kaukana toisistaan”. Rinnakkaiselon mallissa hoitosuuntausten välillä vallitsee epäluottamukseen pohjautuva käsitteellinen ristiriita.

Haasteena on tiedonkulku eri suuntausten edustajien välillä. Useimmat käytännön hoitomallit Limin tutkijaryhmän (2017) mukaan voidaan katsoa rinnakkaiselon mallin eri muodoiksi. Analyysissä kävi ilmi, että mukana olleissa tapaustutkimuksissa täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen tarjoajat saattoivat työskennellä samoissa tiloissa tavanomaisen lääketieteen harjoittajien kanssa. Palveluita tarjottiin kuitenkin erikseen, ja lääkärin osallisuus vaihteli. Useissa tapauksissa lääkäri omisti klinikan ja vuokrasi tiloja.

Riippuvaiset järjestelmät. Näissä järjestelmissä ”toisiaan-täydentävyys” oli päämalli. Siinä määritetään integroiva lääketiede CAM-elementtien valikoivan yhdistämisen prosessiksi, mutta se perustuu tavanomaisen lääketieteen diagnoosikäytäntöihin. Niinpä CAM-palvelut ovat pitkälti riippuvaisia tavanomaisesta lääketieteestä. Kansainvälinen bioetiikkakomitea on kuvaillut riippuvaisia järjestelmiä inklusiivisiksi järjestelmiksi, joissa täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot tunnustetaan kansallisessa terveydenhuoltojärjestelmässä, vaikka niitä koskevaa lainsäädäntöä tai opetussuunnitelmaa ei ole.

Kaksi palveluiden tuottamisen mallia ovat lääkäri palveluntarjoajana sekä integrointimalli. Lääkärin toimiminen palveluntarjoajana tarkoittaa, että CAM-hoitoja tarjoaa niihin liittyvän koulutuksen saanut lääkäri. Integrointimallissa taas lääkäri antaa lähetteen CAM-hoitoihin ja toimii siten näiden kahden hoitosuuntauksen rajapintana.

Kumpikin malli (lääkäri palvelun tarjoajana ja integrointimalli) edellyttää lisäresursseja (aikaa, rahaa ja koulutusohjelmia), jotta lääkäreille voidaan tarjota CAM-koulutusta ja heille voidaan myöntää valtuudet CAM-hoitojen tarjoamiseen. Tuorein esimerkki tästä on Sveitsi, jossa elokuussa 2017 tuli voimaan laki eräiden lääkärin tarjoamien CAM-hoitojen korvaamisesta sairausvakuutuksesta. https://liinanblogi.com/2017/07/03/sveitsissa-taydentavia-hoitoja-virallistettu/

Yhdistävät järjestelmät. Nämä järjestelmät jakautuvat kolmeen hoidon päämalliin: yhteistoimiseen (cooperative), yhteistyöpohjaiseen (collaborative) ja potilaskeskeiseen (patient centered care) (Kuvio). Kaikissa niissä tiimit tai tieteenalat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Hoitosuuntauksen välillä vallitsee dynaaminen ja interaktiivinen suhde. Lähestymistapa on monitieteinen. Se mahdollistaa joustavuuden, kun palveluja kehitetään eri ympäristöjen (laitokset, kodit, työelämä jne.) ja eri ympäristöissä elävien ihmisten tarpeisiin.

Yhteistoimimallissa korostuu sitoutuminen tiimityöskentelyyn, mutta lääkärin osallisuus vaihtelee. Tutkimuksen mukaan lääkärit olivat tiiviisti mukana potilaan edunvalvojana sekä tiimin johtajana CAM-hoitoja tarjottaessa

Yhteistyömalli perustuu yhteiseen päätöksentekoon, yksimielisyyden saavuttamiseen tiimeissä, yhteistyöhön potilaiden kanssa sekä moniammatillisten tiimien osallistumiseen. Tavanomainen sekä täydentävä ja vaihtoehtoinen lääketiede sekoittuvat epähierarkkisesti. Malli eroaa yhteistyömallista sikäli, että siinä luodaan uusi rakenne, jonka tarkoituksena on päätöksenteko ja yksimielisyyden saavuttaminen.

Yhteistyömalli edellytti lääkäreiltä erityistä kiinnostusta. Yhdessä analysoidussa tutkimuksessa kävi ilmi, että lääkärit eivät juurikaan arvostaneet täydentävää ja vaihtoehtoista hoitamista, mutta olivat silti kiinnostuneita sitä koskevasta koulutuksesta. Lääkäreistä 71 % uskoi, että tehokkaampi integrointi parantaisi potilastyytyväisyyttä.

Potilaskeskeinen malli on yhteistyömallia edistyksellisempi versio, joissa potilas on tiiviimmin mukana hoidon suunnittelussa. Se on rakenteeltaan vähemmän ammattilaiskeskeinen, ja eri hoitosuuntauksien kliininen arvo tunnustetaan yhteistyömallia suuremmassa määrin.

Kun potilaasta tulee henkilö

Potilaskeskeistä mallia edustavat esimerkiksi erilliset yhdistävän lääketieteen klinikat. Huomattavin ero muihin malleihin on tavanomaisesta lääketieteestä poikkeavan hoitofilosofian ja diagnoosimenetelmien tunnustaminen.

Tavanomaista lääketieteellistä ja CAM:ia harjoitetaan itsenäisesti, mutta ne integroituvat, koska kaikki hoito on potilaskeskeistä.

Terveyspalveluiden käyttäjät päättävät integroinnin tason. Lääketieteellisen pluralismin, potilaskeskeisen hoidon ja aidon integroinnin suhde on tässä mallissa olennaista.

Evidence based practice Lim et al

Potilaskeskeisen hoidon periaatteita. (Lim et al. 2017)

Katsauksen perusteella kirjoittajat suosittelevat potilaskeskeisen hoidon mallia. Siinä tunnustetaan erilaisten hoitonäkemysten arvo, helpotetaan tiimien välistä yhteistyötä ja asetetaan potilas etusijalle.

– Keskittyminen kunnioittavaan tiedonvaihtoon eri hoitonäkemysten välillä, lääkäreiden CAM-hoitoja koskevaan koulutukseen ja ohjeistukseen, CAM-palveluiden tarjoajien pätevyyteen, hoidon tarjoajien yksilöllisiin piirteisiin sekä ammattilaisten väliseen viestintään, luottamukseen ja yhteistyöhön parantaisi todennäköisesti lopputuloksia ja olisi onnistuneen integroinnin kannalta tärkeää, Lim tutkimusryhmineen (2017) toteaa.

Yhdistävän lääketieteen hoitomalleihin vaikuttavat hyvin paljon instituutioissa vallitseva kulttuuri, hoitojärjestelmän rakenne ja rahoitus sekä eri lääketieteen suuntausten väliset kliiniset kiistat tai ristiriidat.

Siksi yhdistävää lääketiedettä täytyy tutkia eri ympäristöissä keskittyen siihen, miten potilaskeskeistä hoitoa on paras tarjota ja miten filosofisista eroista päästään yli. Muutoin yhdistävän lääketieteen käytäntöjen kehittäminen on haastavaa.

Lähteitä

Lim EJ, Vardy JL, Oh BS, Dhillon HM. 2017. A Scoping Review on Models of Integrative Medicine: What Is Known from the Existing Literature? The Journal of Alternative and Complementary Medicine Volume 23, Number 1, 2017, pp. 8–17

National Institutes of Health. National Center for Complementary and Integrative Health. Complementary, alternative, or integrative health: what’s in a name? https://nccih .nih.gov/health/integrative-health. Katsottu 8.11.2017.

Kemppainen ym. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe: Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public
Health. DOI: 10.1177/1403494817733869

Uskalla parantua. Valoisa kirja toipumisesta.  

uskalla-parantua-Karita AaltonenKarita Aaltonen on kirjoittanut valoisan kirjan aivosyöpään sairastumisestaan, kahdesta vaikeasta leikkauksesta ja toipumisestaan.

On virkistävää lukea potilaan omakohtaisesti kokema tarina siitä, kuinka loistavasti ja tehokkaasti erikoissairaanhoitomme nykyisin toimii vakavasti sairastuneiden parantamiseksi. (Tätä ei mielestäni pidä sote-uudistuksella mennä sorkkimaan.) Karita kertoo lääketieteellis-teknologisten parannusmenetelmien (leikkaus, sädehoito, sytostaatit) rinnalla käyttäneensä myös monia täydentäviä lähestymistapoja (mm. vyöhyketerapiaa, akupunktiota ja muita kehomielihoitoja ja erityisesti  joogaa ja ravitsemusta)  vahvistakseen elimistöä ja psyykeä (kehomieltä). Ne tukivat ja auttoivat hänen toipumistaan.

Kirjoittaja painottaa järkevään ja positiiviseen tapaansa, että lääketieteellisten ja täydentävien hoitojen vastakkainasettelun aika on jo ohi. ”Emme enää halua puolesta ja vastaan -asettelua. Ei joko-tai, vaan sekä-että. Me osaamme ajatella itse.” (Aaltonen 2017, 156)

Ihailen ihmistä, joka pystyy tunteitaan peittelemättä ja samalla tyynen asiallisesti ja raikkaasti kirjoittamaan erittäin vakavasta aiheesta. Upea, lämmin ja rohkea nainen valaa uskoa ja toivoa parantumiseen. Karita on realisti ja tajuaa eriomaisesti sekä oman haurautensa että ylipäänsä elämän arvoituksellisuuden. Emme voi hallita kaikkia elämäntapahtumiamme. Mutta voimme vaikuttaa siihen, miten ne kohtaamme, miten niihin asennoidumme ja kuinka valitsemme toimia.

Karitalta on leikattu kahdesti pahanlaatuinen aivokasvain. Toisella kerralla leikkauksen jälkeen hän kuuli järkytyksekseen lääkärin toteavan: ”Näyttää valitettavasti siltä, että kasvain on muuttunut pahanlaatuisemmaksi.”  Kysymys oli glioblastoomasta, joka määriteltiin vakavuusasteikolla korkeimmaksi eli IV:ksi. Pahin, pelätyin syöpätyyppi, aivosyöpä, joka herättää lääkärikunnassakin pelkoa!

Näin siis ”viiden sentin ystävä”, joksi Karita syöpäänsä kirjassa luonnehtii, oli ensimmäisen leikkauksen jälkeen palannut uudestaan. Karitan elämä mullistui täydellisesti.

Uusi aika, heräämisen hetki

Viisi vuotta sitten tehdyn kakkosleikkauksen jälkeen naiselle koitti uusi aikaa. Hän heräsi. Kirjassaan hän kertoo: ”Oikeasti heräsin. Heräsin siihen, että nyt täytyi tapahtua muutos. En tiennyt mitä kaikkea se tarkoitti mutta tiesin vahvasti että mikään ei ole enää entisellään.” (Aaltonen 2017, 55)

Tänään Karita auttaa muita syöpään sairastuneita. Hän järjestää yhdessä elämäntaitovalmentaja Miia Huitin ja lääketieteen asiantuntijoiden kanssa kuntoutuskursseja syöpäpotilaille. Niissä koetaan ja opitaan ravitsemuksesta, elämäntavoista ja henkisestä hyvinvoinnista. Syöpään sairastuneet saavat  myötäelävää ja kokemuksellista tukea paranemisprosessissaan.

Karita myös auttaa maahanmuuttajia ja vetää suosituiksi tulleita joogatuntejaTampereella.

Uskalla parantua on tervetullut kokemusasiantuntijan raportti syöpään sairastumisesta, leikkauksista, syöpähoidoista ja niiden tukihoidoista. Tämä on monella tavoin ajankohtainen aihe.  Se koskettaa kaikkia. Jokaisella meistä on sukulais-, ystävä- ja tuttavapiirissä syöpään sairastumisia. Joka neljäs suomalainen nimittäin sairastaa jossain elämänsä vaiheessa syövän.  Suuri osa paranee tehokkaiden lääketieteellisten hoitojen ja varhaisen sairauden toteamisen  ansiosta. Potilaiden paranemisprosessia tukevat myös monet ei-lääketieteelliset keinot, joista Karita kirjassaan kertoo.

Kirja on enemmän kuin yhden potilaan kertomus, sillä se pohtii hoitojärjestelmäämme laajemminkin. Karitan kokemus on, että  yliopistosairaalan hoito Suomessa on aivan huippuluokkaa ja että sairaalassa saa ammattitaitoista ja hyvää kohtelua.  Kirja valaisee myös sitä puolta,  missä olisi kehittämisen varaa. Ei-lääketieteellisten tukihoitojen eli toimiviksi todettujen täydentävien hoitojen mukaan ottamista tilanteen ja tarpeen mukaan – potilasta kuunnellen.

Kiitollinen potilas

Karita kertoo olevansa äärimmäisen kiitollinen Tampereen yliopistollisen sairaalan TAYSin henkilökunnalle ja erityisesti kahdesti hänet leikanneelle aivokirurgi Timo Tähtiselle ja kaikille ihanille hoitajille ja syöpälääkäreille.

Leikkauksiin mennessäni pystyin täysin luottamaan, että he tekevät kaikkensa minun eteeni, Karita toteaa.

Nainen luottaa suomalaisen erikoissairaanhoidon korkeaan tasoon. Silti hän sanoo: ”Suurin missioni on saada lääketiede ja täydentävät hoidot kulkemaan käsi kädessä potilaan parhaaksi. Ei toisiaan vastaan vaan yhdessä, toisiaan tukien. Käytän sanaa täydentävät hoidot – ei vaihtoehtohoidot. Koen, että vaihtoehtohoito-sanan käyttö sulkee pois toisen. Otatko vastaan lääketieteen hoidot vai oletko joku ihmeellinen ituhippi ja yrität parantua luonnollisin keinoin. Itse koen vahvasti, että kumpikaan ei sulje toisiaan pois. Päinvastoin täydentävät hoidot täydentävät lääketieteen hoitoja.” (Aaltonen 2017,73)

Kirjailija muistuttaa, että mieli ja keho elävät täydellisessä symbioosissa keskenään. Siksi hänen mielestään on ensisijaisen tärkeää, millaista fyysistä ja psyykkistä ravintoa nautimme.

Kehomielihoidot auttavat

Karita on hoitanut ja hoitaa edelleen itseään terveellisellä, runsaasti vihreitä kasviksia ja vihanneksia sisältävällä ravinnolla, liikunnalla, joogalla, erilaisilla rentoutumismenetelmillä ja positiivisella elämän asenteella. Se näkyy koko hänen  olemuksestaan ja toiminnastaan. Harvoin tapaa niin aurinkoista ja positiivista energiaa huokuvaa ihmistä kuin tämä nelikymppinen nainen on.

Esimerkiksi joogalla ja meditaatiolla on tutkimustenkin mukaan suuri vaikutus terveyteemme. Ne vaikuttavat parasympaattiseen hermostoon monin tavoin. Ne muun muassa kohentavat mielialaa, vähentävät stressiä, vahvistavat immuunijärjestelmää sekä tasapainottavat kehoa ja mieltä.

Meditaatiosta on runsaasti tutkimuksia myös syövän tukihoitona käytettäessä. Sen lupaavista hyödyistä  syöpäpotilaiden stressin lievityksessä on jo tutkimusnäyttöä. Esimerkiksi tuoreessa systemaattisessa katsauksessa (Rush & Sharma 2017) todetaan tieteellisen näytön viittaavan, että tietyt kehomielihoidot saattavat ehkä piankin tulla  syövän hoidon käypä hoito -suosituksiin

Terveysalalla tapahtuu paljon

Terveyspalvelujärjestelmässämme on odotettavissa suuria muutoksia sote-uudistuksen palveluseteleiden ja hoitoketjujen uudelleen järjestämisen myötä. Myös hoitoajattelu syventyy ja monipuolistuu. Potilasta ei enää nähdä vain hoitotoimenpiteiden kohteena, vaan oman elämänsä toimijanana, kokonaisena ihmisenä. Potilas on persoona, jonka ulkoinen ympäristö ja sisäinen maailma ovat mukana parantamassa ja auttamassa hyvän elämän luomisessa.

Elämäänsä ei tarvitse rajoittaa vain sairaan rooliin. Karita on tästä hyvä esimerkki.

Emme enää elä hierarkkista ”lääkäri määrää”-aikaa, vaan keskiössä on – Karitan mission mukaan – yhteistoiminta potilaan ja kaikkien häntä auttavien hoitajien välillä. Yhdistävä lääketiede (integrative medicine) vahvistaa juuri tällaista sairaanhoidon ja terveyden edistämisen kehitystä niin Suomessa kuin maailmallakin.

Viitteet

Aaltonen Karita. Uskalla parantua. Uskomaton tositarina toivosta ja mielen voimasta. Viisas elämä 2017.

Rush SE,  Sharma M (2016) Mindfulness-Based Stress Reduction as a Stress Management Intervention for Cancer Care. A Systematic Review. Journal of Evidence-Based Complementary & Alternative Medicine 2017, Vol. 22(2) 347-359.  http://journals.sagepub.com/doi/pdf/10.1177/2156587216661467

Paradoksista muutosagentiksi – joka kolmas käyttää täydentäviä hoitoja

Ihon alle asetettujen sirujen avulla  ehkä piankin saadaan suoraan  kännykkään ajantasaiset seurantatiedot  verenpaineesta, kolesterolista ja kehon rasvaprosentista. Terveysteknologia tarkkailee hyvinvointia puolestasi. Ihmiset syövät ilomielin tehokkaita ja turvallisia lääkkeitä. Ja arvostavat kirurgeja, lääketieteellistä huipputekniikka ja hoidon ammattilaisia.

Samaan aikaan ei-lääketieteelliset hoidot, kuten erilaiset kehomielihoidot, perinneparannusmenetelmät  ja luontaisvalmisteet lisäävät suosiotaan. Biotekniikan ja lääketieteen voittokulku ei odotuksista huolimatta olekaan vähentänyt virallisen järjestelmän ulkopuolella toimivien täydentävien hoitojen käyttöä. Kansaa on kyllä tarmokkaasti valistettu niiden epätieteellisyydestä. On kerrottu, että tällaiset  hoidot perustuvat vain plaseboon eli lumeeseen, että ne ovat vain kampaajan ja kosmetologin palveluihin verrattavia hyvinvointihoitoja,  että niistä voi olla haittaa vakavasti sairaille ja että alalla esiintyy huijausta. (esim. Pälve 2016 ja Yle-uutiset 17.8.2017 https://yle.fi/uutiset/3-9777013).

Tästä huolimatta tuoreen tutkimuksen mukaan yli kolmannes (35.3 %) suomalaisista on käyttänyt täydentäviä hoitoja eli CAM-hoitoja (Complementary and Alternative Medicine)  vähintään kerran viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana.  Laura Kemppaisen ja tutkijaryhmän raportti julkaistiin pari  viikkoa sitten  Scandinavian Journal of Public Health -lehdessä (DOI: 10.1177/1403494817733869).  Tutkimusaineisto on koottu osana kansainvälistä European Social Survey –vertailututkimusta, jossa selvitettiin sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöä, myös CAM-hoitojen käyttöä 21 maassa vuonna 2014.

Tutkimuksessa kysyttiin seuraavista hoitomuodoista: akupunktio, akupainanta, kiinalainen lääketiede, kiropraktiikka, osteopatia, homeopatia, kasvi/yrttilääkintä, hypnoosi, hieronta, vyöhyketerapia ja sprituaalinen hoitaminen. Listasta puuttuvat Suomessa muiden tutkimusten mukaan vanhastaan melko  suosittu jäsenkorjaus (Meriläinen ym. 1993) ja muut perinnehoidot (Vertanen ym 2017)  sekä mm. naprapatia, aromaterapia ja energiahoidot kuten reiki. Siitä puuttuvat myös jooga sekä kaikki taideterapiat (musiikki, maalaus, kirjoittaminen, liike- ja tanssiterapiat). Myöskään vitamiinit ja luontaistuotteet terveyden edistämisessä eivät olleet tutkimuskohteena.

Jos kaikki nykyisin maassamme käytettävät epäviralliset hoitomuodot otettaisiin tutkimukseen mukaan, käyttäjämäärä nousisi  todennäköisesti paljon suuremmaksi kuin on tuo runsas kolmannes aikuisväestöstä. Perustelen arviotani sillä, että jo 25 vuotta sitten tehdyn väestötutkimuksen mukaan jotakin epävirallista hoitomuotoa oli käyttänyt viimeksi kuluneen vuoden aikana  lähes puolet (46 %) suomalalaisista. (Meriläinen ym. 1993). Kansainvälisten tutkimukset mukaan CAM-käyttö lisääntyy kaikkialla läntisessä maailmassa.

Paradoksihan se on

Miksi ihmiset käyttävät hoitomuotoja, joita virallisen lääketieteen edustajat eivät suosi, vaan jopa julkisesti kritisoivat ja vähättelevät ja näin rakentavat niiden käyttäjiin häpeäleimaa, stigmaa?  Miksi ihmiset käyttäytyvät kerettiläisesti? Miksi eivät usko virallista totuutta?

Onko kyse totuudenjälkeisen ajan ilmiöstä eli siitä, että epätotuus valtaa terveydenhoitoa? Mistä syystä suuri osa kansalaisista näyttää voimallisesta valistuksesta huolimatta turvautuvan täydentäviin hoitoihin?

Joillakin on tapana esittää täydentävät hoitomuodot vastakohtana tieteelliseen näyttöön perustuvalle (evidence based medicine=EBM) hoitamiselle. Tällaiseen kaksinapaiseen parantamismaailmaan uskoville on olemassa vain kaksi ääripäätä: totuus ja valhe, EBM-tieteellisesti hyväksi osoitettu hoitaminen eli virallisen terveydenhuollon tarjoamat palvelut ja ”ne muut” eli tutkimattomat ja siksi potentiaalisesti jopa vaaralliset hoitomuodot. Tämä on oletus, joka ei perustu tosiasioihin.

Tällainen näkemys nojaa vanhentuneisiin tieteellisyysuskomuksiin eli perusteettomiin vastakkainasetteluihin. Todellisuus on nimittäin vivahteikkaampi ja monimuotoisempi. Havainnollistan sitä taulukolla. Siinä EBM tarkoittaa näyttöön perustuvaa lääketiedettä (evidence based medicine) Tälle käsitteelle ei ole yksiselitteistä määritelmää. EBM-liikkeen yksi keskeinen vaatimus on kuitenkin se, että hoitojen tehojen arvioinnin pitäisi perustua satunnaistettuihin tutkimuksiin. (Aiheesta tarkemmin ks. Hemilä 2016)

(BMJ Clinical Evidence 2017, Ernst 2011)

Taulukosta näkyy, että sekä virallisessa terveydenhuollossa että sen ulkopuolella on tarjolla hoitomuotoja, joita on tieteellisesti tutkittu. Kummassakin ryhmässä on myös paljon hoitomuotoja joita ei ole tieteellisesti tutkittu. Lisäksi raja virallisen, epävirallisen  ja täydentävän välillä on häilyvä, muuttuva ja joskus tulkinnanvarainenkin, mikä ei taulukosta tietenkään näy. Siitä ei näy myöskään se, että molemmissa ryhmissä on käytössä hoitomuotoja, joiden hyödyistä on saatu näyttöä muilla tutkimusmenetelmillä kuin kliinisin satunnaistetuin kokein (RCT=Randomized Clinical Trial). Hoitojen vaikutusten tutkimus on nykyään monitieteistä ja monimetodista, koska näin saadaan totuudenmukaisempi ja täydellisempi kuva eri hoitomuotojen hyödyistä.

Moni luulee, että KAIKKI virallisen järjestelmän tarjoamat hoitomuodot on tutkittu satunnaistetuin kliinisin kokein ja että KAIKKI sen ulkopuolella tarjottavat, epäviralliset hoitomuodot ovat jääneet tutkimatta. Näin ei ole.

Fakta on, että terveystutkimuksessa niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa suurin taloudellinen panostus yhteiskunnan taholta ja  erityisesti lääke- ja terveysteknologiateollisuudelta  suuntautuu biolääketieteen uusiin keksintöihin. Tämä on ymmärrettävää.  Epävirallisen hoitamisen tutkimus sen sijaan vaikuttaa stigmatisoituneelta, jopa tabulta, sosiaalisesti kielletyltä asialta, kuten edellisissä postauksissani olen pohtinut. Ei ole myöskään kovin tiedeseksikästä tutkia täydentäviä hoitoja, niiden vaikutuksia tai käyttäjiä – juuri tuon stigmatisoitumisvaaran vuoksi.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa ja uusia tuulia jo puhaltelee. European Social Survey on siitä yksi esimerkki.  On havahduttu siihen, että huippuunsakaan viety terveysteknologia laitteineen ja lääkkeineen ei pysty ratkaisemaan ongelmia, jotka liittyvät kroonisten sairauksien kanssa selviytymiseen, lääkeresistenssiin (esim. antibioottiresistenssi), pitkäaikaisiin ja epämääräisiin, vaikeasti diagnosoitaviin vaivoihin, joille ei löydy lääketieteen puolelta apua. Silloin ihminen etsii apua ihan mistä tahansa. Ei hän jää odottelemaan evidenssiä, todistetta tutkimuksista.

Ihon alle laitettava siru voi teoriassa edistää terveyttä ja parantaa elämän laatua, mutta vain välillisesti. Siru ei muuta käyttäytymistä ja tottumuksia, sen tekee ihminen itse. Yksittäinen ihminen voi edistää terveyttään ennen kaikkea omalla toiminnallaan.  Terveyspolitiikan tehtävä puolestaan on tukea poliittisin päätöksin kansalaisen mahdollisuuksia vaalia ja edistää omaa terveyttään.

Onkin kysyttävä, onko täydentävissä hoidoissa (CAM-hoidoissa) tai hoitajissa jotakin sellaista, mikä resonoi käyttäjissä juuri tässä tukemiskysymyksessä? Mihin tarpeeseen nämä hoidot vastaavat?  Onko potilas-hoitaja suhteella, kohtaamisen laadulla ja muilla hoitotilanteeseen liittyvillä tekijöille joku merkitys täydentävien hoitojen suosiossa?

Pitäisikö tästä ryhtyä vakavasti keskustelemaan tiedeyhyteisössä? Pitäisikö tätä tutkia, ennen kuin suurin osa kansalaisista päättää hakea sote-uudistuksen valinnanvapauden toteuduttuakin palveluja epäviralliselta puolelta. Soten valinnanvapaus ei nimittäin koske täydentäviä hoitoja. Sote-uudistuksessakin ne näyttävät jääneen vaietuksi asiaksi, tabuksi.

Kemppaisen ym tutkimus (2017) vahvistaa aikaisempia tutkimustietoja siitä, että  CAM-hoitoja käytetään täydentämään tavanomaista hoitoa, ei vaihtoehtoina sille. Hoitoja käytetään monenlaisten oireiden ja vaivojen lievittämiseen (Kuvio).

Täydentäviä hoitoja eivät käytä ainoastaan terveet rentotutumiseen ja hyvän olon hoitoina, kuten Lääkäriliiton vastikään eläköitynyt toiminnanjohtaja totesi (Pälve 2016). Tässäkin on syvä ristiriita virallisten uskomusten ja  tutkimustiedon välillä.

”Miksi tämä on näin?”

Olisiko tutkijoiden jo aika nostaa kissa pöydälle ja kysyä, miksi tämä on näin.

Ihmiset käyttävät täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja kaikissa EU-maissa, joissakin enemmän kuin Suomessa, joissakin vähemmän. Kemppaisen ym.( 2017) analyysin mukaan pienintä käyttö on Unkarissa (9.5 %) ja suurinta Saksassa (39.5 %).

Epävirallista hoitamista  ei voida enää sivuuttaa vähäpätöisenä kysymyksenä. Pääosin virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella vaikuttava palvelujen kokonaisuus on  tärkeä yhteiskunnallinen ilmiö,  jolla on merkitystä koko palvelujärjestelmän kannalta. Sillä on heijastusvaikutuksia siihen, miten tavanomaisiin terveyspalveluihin suhtaudutaan ja miten niihin luotetaan. (Eikemo, Bamra, Huijts ym 2016).

Jos terveys- ja hyvinvointipalveluja tarkastellaan kansalaisten, käyttäjien näkökulmasta, kysymys on entistäkin tärkeämpi. Miksi viralliset terveyspalvelut eivät riitä, vaan niille on haettava ”täydennystä”?

Näkemykset keskustelevat

Jos CAM-ilmiön tulkitsee kahden vastakkaisen ja toistensa kanssa ristiriitaisen hoitonäkemyksen kamppailuksi, se jää paradoksiksi, selittämättömäksi ja järjenvastaiseksi ongelmaksi (esimerkiksi näin: ”kolmannes ihmisisä ei tajua omaa parastaan – ilmeisesti saavat jotain hyötyä, koskapa CAM-hoitoja käyttävät”)

Jos taas asia ymmärretään kahden erilaisen ja toisiaan täydentävän näkemyksen keskusteluksi, paradoksista tulee muutosagentti. Silloin järjenvastaisuus poistuu, ja jännite eri hoitonäkemysten välillä voikin ohjata uuteen ymmärrykseen ja luoviin ratkaisuihin.

Kun ollaan avoimia näkemään tosiasiat sellaisina kuin ne ovat käytännössä, todellisessa elämässä, saatetaan huomata, että ihmiset kyllä ymmärtävät mitä tekevät. He integroivat eli yhdistelevät erilaisia parannusfilosofioita ja käyttävät monenlaisia hoitomuotoja itsensä ja läheistensä terveydeksi samanaikaisesti ja rinnakkain.

Sote-uudistuksessa puhutaan paljon moniammatillisen yhteistyön tärkeydestä ja tarpeesta palvelujen yhdistämiseen, integroimiseen. Potilaan eli asiakkaan tulisi olla keskiössä. Integraatiosta tulevat hyötymään kaikki osapuolet: niin potilaat, ammattiauttajat kuin potilaan lähiyhteisökin. Virallinen integraatiopuhe koskee kuitenkin vain sellaista auttamista, joka nyt ”sijaitsee” virallisen sote-järjestelmän rajojen sisällä.

Nämä rajat ovat kuitenkin liukuvia ja muuttuvia. Kansalaiset muuttavat niitä omalla toiminnallaan. Tutkijat ja terveyspoliitikot tulevat sitten perässä.

Jos ihminen toistuvasti kokee saavansa jostakin hoitomuodosta tai joltakin hoitajalta apua ongelmiinsa, hän käyttää niitä jatkossakin riippumatta virallisen tahon varoituksista, suosituksista tai ohjeista.

Mitähän päättäjät voisivat tästä oppia?

Lähteitä

BMJ Clinical evidence 2017. What conclusions has Clinical Evidence drawn about what works, what doesn’t based on randomised controlled trial evidence? http://clinicalevidence.bmj.com/x/set/static/cms/efficacy-categorisations.html. Katsottu 17.10.2017.

Eikemo TA, Bambra C, Huijts T, Fitzgerald R. 2016. The First Pan-European Sociological Health Inequalities Survey of the General Population: The European Social Survey Rotating Module on the Social Determinants of Health.  European Sociological Review 33(1), 1-17.

Ernst, E. (2011) How Much of CAM Is Based on Research Evidence? Evidence-Based Complementary and Alternative Medicine.  Article ID 676490, http://dx.doi.org/10.1093/ecam/nep044

European Social Survey. Study documentation. file:///C:/Users/Käyttäjä/AppData/Local/Temp/Temp1_ESS1-7e01.zip/codebook.html

Hemilä H. Vaihtoehto voi joskus perustua näyttöön. Suomen Lääkärilehti  2016;71:1298-1299.

Kemppainen ym. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe:  Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public Health. DOI: 10.1177/1403494817733869

Meriläinen P, Vaskilampi T, Vartiainen E, ym. Suomalaisen väestön virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen rinnakkaiskäyttö vuosina 1982 ja 1992. Kirjassa: Koskela K, Vaskilampi T, Vartiainen E, Meriläinen P, Viinamäki H, Mäntyranta T. (toim.) Vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3; 1993, 79-96.

Pälve H. Vaihtoehtoiset hoidot eivät kuulu lääketieteeseen. Potilaan lääkärilehti 17.2.2016. http://www.potilaanlaakarilehti.fi/laakarit-ottavat-kantaa/laakariliiton-palve-vaihtoehtoiset-hoidot-eivat-kuulu-laaketieteeseen/

Vertanen P, Hänninen O, Piippo S, ym. 2017. Perinnehoitojen verhottu tieto. Kalevalainen kansanparannus –säätiö; 2017.

 

 

 

Tabut ja stigmat hälvenevät – myös tutkimuksessa

Hiljaine kansa ja Paukku rajattu

Hiljainen kansa Suomussalmella on seisonut kesästä 1994 paikoillaan pellolla viitostien varrella. Vierailin siellä vuosi sitten. http://www.suomussalmi.fi/kuntalainen/palvelut/kulttuuri/hiljainen_kansa

Parisen viikkoa sitten  kerroin yliluonnollisten kokemusten tabumaisuudesta ja stigmatisoitumisesta ja Jeena Ranckenin väitöskirjasta. Tavallisesta poikkeavat kokemukset ovat varsin yleisiä, mutta niistä puhuminen on leimaantunut tabuksi.

Nyt pohdin toista tabua eli ”sosiaalisesti kiellettyä aihetta”. Se nousi mieleeni viime perjantaina Turun yliopistossa väitelleen Levente  Mórón tutkimustyöstä , joka käsitteli muuttuneita tajunnantiloja virtuaalitodellisuutena. Tutkimuksessaan hän viittasi myös  psykedeeleihin eli aineisiin (kuten ayahuasca ja psilosybiini), jotka aiheuttavat tuollaisia tiloja. Tutkija päätteli, että spirituaalisissa yhteyksissä, esim. erilaisissa rituaaleissa niiden käyttö voisi olla turvallista.

Psykedeelien hoitokäyttöä käsittelevässä HS:n taannoisessa jutussa Robin Carhart-Harris toteaa, että psykedeeleillä, jotka aiheuttavat muuntuneita tajunnantiloja, voi olla myönteisiä vaikutuksia vaikean masennuksen hoidossa HS 25.9.2017. HS:n mainitsema psykedeeli on sienestä eristetty psilosybiini, jota koskeva alkuperäinen tutkimus on julkaistu Lancetissa kesällä 2016.

Mórón väitöskirjan, HS:n ja Lancetin jutut sekä muutamia muita aiheeseen liittyneitä tutkimusartikkeleita  luettuani huomasin itsessäni kummallista hämmennystä.

Pari tuttavaani kertoi jo muutama vuosi sitten,  että psykedeelit saattavat auttaa masennuksen hoidossa. He vihjasivat, että voisin kirjoittaa blogissani myös tästä aiheesta, koska olen kirjoittanut myös masennuslääkkeistä ja niiden tutkimuksesta. En tarttunut vinkkiin.

Ajattelin, että  on vaarallista edes harkita ”huumeiden” käyttöä hoidossa tai terveyden edistämisessä. Tuumailin, että eihän niistä ole tehty mitään tutkimuksia, joten tehoa ei voida osoittaa. Sitä paitsi ne ovat vaarallisia. Joten luokittelin huhaaksi.

Olin ennakkoluuloinen.

Pidin pinttyneesti kiinni käsityksistäni näiden, jo hyvin kauan käytettyjen luonnonvalmisteiden todennäköisistä vaaroista. Niitä varmasti onkin, mutta asialla on toinenkin puoli. Se parantava ja eheyttävä.

Jouduin muuttamaan käsityksiäni. Voi niinkin sano, että sain mahdollisuuden uudistaa ajatteluani ja päivittää mielipiteitäni. Höllensin jäykkiä asenteitani tutkittuja psykedeelejä kohtaan.

Miksi jähmetymme?

Syy siihen, että pysyin niin pitkään psykedeelivastustajan poterossani, on se, että en ollut tutustunut aiheeseen. En ollut lukenut hoitotutkimuksia. Ja kun koko ympäröivä mielipideilmastokin on ollut niitä vastaan, olin minäkin. En kuunnellut niitä muutamia poikkeussuomalaisia, jotka olivat asiaan perehtyneet.

Hämmentäähän tämmöinen. Omiin rajoituksiinsa havahtuminen ei ole miellyttävää.  Toisaalta, vaikka se ei puolustuksekseni riitäkkään, taidan olla aika tyypillinen tapaus.

Maailmassa on niin paljon julkaistu tutkimuksia, että on hyvin hankala seurata edes oman ydinosaamisalueensa tutkimusta niin että tietäisi kaikki tehdyt tutkimukset, saatikka että pystyisi seuraamaan lisäksi muuta tutkimusta, kuten psilosybiini- tai muuta psykedeelitutkimusta.

Ja kun ei tunne tutkimusta, niin tulee helposti päätelleeksi, että ”no eihän niistä ole tutkimuksia, joten niiden täytyy olla hyödyttömiä”. ”Kannattaako perinnehuumeita  ylipäänsä tutkia, nehän voivat olla haitallisia”, tuumailin.

Ennakkoluulojen tihentymä

Samanlaisesta ennakkoluulojen tihentymästä on kysymys myön muiden täydentävien ja uusien hoitonäkemysten,  kuten kehomielihoitojen,  tabuluonteisuudessa. Jos terveysalan tutkijat ja muut ammattilaiset eivät edes halua perehehtyä aiheeseen tai heillä ei ole aikaa lukea laajaa alan tutkimuskirjallisuutta, heillä ei voi olla tietoa täydentävistä hoidoista.

Outoa on, että jotkut tutkijoista kuitenkin estoitta ja perehtymättä alan tutkimukseen  heittävät toteamuksena toteennäyttämättömiä väitteitä, että täydentävät hoitomuodot ylipäänsä ovat hyödyttömiä, koska niitä ei ole tutkittu. Tällaisessa väitteessä on kaksoisvirhepäätelmä. Ensiksikin, lukuisia täydentäviä hoitomuotoja on tutkittu (mutta Suomessa todella vähän) ja toiseksi, lukuisista hoitomuodoista on vertailevien hoitotutkimusten osoittamaa näyttöä.

Tähän kun lisätään ”puhtaaseen biolääketieteeseen” uskovien arvoarvostelma, että täydentäviä hoitoja ei kannata tutkia, koska niiden taustateoria ei ole järkevä (=biolääketieteellinen), niin tiedeyhteisössä  voi kehkeytyä vähitellen itse itseään ruokkiva täydentäviin hoitoihin liittyvä ”tutkimusstigma”. Se tarkoittaa, että on syntynyt ilmapiiri, jossa on sosiaalisesti häpeällistä tutkia muita hoitomuotoja kuin ”järkeviksi” jo etukäteisarvioissa määriteltyjä.

Näin Suomessa on päässyt käymään parinkymmenen viime vuoden aikana. Kun vielä 1990-luvun alkupuolella sosiaali- ja terveysministeriö teki aiheesta väestökyselyjä ja muita selvityksiä, nyt ministeriö vaikenee.

Tutkijayhteisössä sen sijaan keskustellaan jo jonkin verran asiallisesti terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavista hoidosta ja terveyden edistämisestä. Täydentävät hoidot ja niiden melko laaja suosio ovat näet empiirisiä tosiasioita, faktoja, joita tieteentekijöiden ei pidä ohittaa ja sivuuttaa vain siksi, että he mahdollisesti itse henkilökohtaisesti kokevat aiheen kiusalliseksi.

Tosiasioita on tutkittava.

Terveydenhuollossa hiljaista

”Postmodernia (jälkimodernia) ristiriitaa” kuvastaa se, että aikana, jolloin terveysteknologian kehitys on huimasti parantanut lääketieteellisiä hoitoja, varsinkin erikoissairaanhoidossa, niin samaan aikaan terveydenhuollon ulkopuolella tarjottavien hoitopalveluiden käyttäjien määrää näyttää lisääntyvän.

Ristiriitaisuus ja tabuluonteisuus näkyy siinä, että tällaisten hoitomuotojen käyttäjien ei ole sosiaalisesti suotavaa puhua asiasta julkisissa ja virallisissa yhteyksissä. Kuitenkin käyttäjiä on vähintään kolmannes suomalaisista. Silti  terveydenhuollon sisällä täydentävistä hoidoista vaietaan. Siellä on hiljaista.  Ne ovat siellä näkymättömiä, tabu. Ollaan niin kuin tällaisia hoitomuotoja ei olisi olemassakaan.

Käyttäjätkään eivät stigman (häpeäleiman) pelossa uskalla kertoa lääkäreille tai muulle hoitohenkilökunnalle, että ovat saaneet niistä apua. Myöskään haitoista ei rohjeta puhua. Vain pieni osa käyttäjistä keskustelee  terveydenhuoltohenkilöstön kanssa tällaisten hoitojen käytöstään.

Biolääketieteen ajattelutavasta (=biologia, fysiikka ja kemia ovat ensisijaisia tuotettaessa tietoa ihmisestä ja terveydestä) poikkeavissa hoitosuuntauksissa, varsinkin kehomielihoidoissa, ei  ole kyse mistään yliluonnollisista kokemuksista, mutta useimmiten kylläkin kokemuksista ja kokemusvaikutuksista eli siitä että itse hoitokokemus tuottaa potilaalle/asiakkaalle helpottavia, auttavia ja parantavia vaikutuksia. Juuri nämä kokemusvaikutukset ovat osoittautuneet ihmisiä auttaviksi, tukeviksi ja parantaviksi.

Vaikutuksia kehon tuolla puolen

Joskus täydentävät kehomielihoidot ovat luonteeltaan ”uushenkisiä”.  Asiakas voi aistia yliluonnollisia kokemuksia muistuttavia piirteitä, esimerkiksi sellaisia, että hoidon  koetaan vaikuttavan muualla kuin biologisessa kehossa. (Kuva alla)

CAM vaikutuksia

Tässä voi olla kyse siitä, että hoito vastaa ihmisen luonnolliseen spirituaalisuuden (henkisyyden) kaipuuseen ja että hoidettava saa jonkinlaisen spirituaalisen kokemuksen, jota kuvaa egon otteen hellittäminen. Hoidettava voi kokea syvää yhteyttä sisimpäänsä ja kohota minänsä ”yläpuolelle” ja kokea rakastavaa yhteyttä kanssaihmisiin, luontoon ja maailmaan. Skeptikkojen mielestä tällainen saattaa vaikuttaa  järjettömältä, mutta  hoitoja käyttävien elämismaailmassa se on todellista ja kokemus voi muuttaa ihmisiä.

Tällaisesta oman sisäisen mailman ”laajenemisesta” juuri puhuu HS:n jutussa tutkija Robin Carhart-Harris. Hänen tutkimuksensa psykedeeli psilosybiinin myönteisistä vaikutuksista masennuksen hoidossa kertoo, että psilosybiinin avulla vaikeasti masentunut voi valvotussa turvallisessa hoitotilanteessa kohdata tunnepitoisen, unenomaisen, emotionaalisesti huojentavan kokemuksen, jolla voi olla pitkäaikaisia hyviä vaikutuksia.

Kokemusvaikutukset ovat tärkeitä

Tässäkin on siis kysymys kokemuksesta ja kokemusvaikutuksesta. Parantavan kokemuksen voi tosin saada myös ilman aineitakin luotettavassa, turvallisessa ja asiantuntevassa hoitoympäristössä.

Väärinkäsitysten välttämiseksi painotan, että myönteisistä kokemusvaikutuksista puhuessani en vähättele tai vastusta kirurgiaa, huipputeknologiaa soveltavaa parannustyötä tai tarpeellisia lääkkeitä. En vastusta biolääketieteellistä hoitoa ja tutkimusta enkä viittaa kiintaalla kliinisille sokkoistetuille kokeille. Päinvastoin, arvostan niitä.

Itse asiassa, kun nyt luen  edellisen kirjoittamani kappaleen, alan keskustella itseni kanssa ja  kysyä: ”Pelkäänkö juuri stigmatisoitumista, kun erikseen,  oikein varta vasten yllä todistelen, että en kannata ´väärää oppia´, vaan olen oikeaoppisten biolääketieteilijöiden  rintamassa?”

No, en minä pelkää,  kun ei ole mitään pelättävää eikä menetettävää. Todistelen niitä lukijoita varten, jotka eivät ole lukeneet aikaisempia juttujani. Todistelen, jotta ajatukseni ymmärrettäisiin niin kuin toivon niitä ymmärrettävän.  Kokemusta ei voi irrottaa mistään hoito- ja terveyden edistämisen menetelmästä. Toisissa sen näkyvä vaikutus vain voi olla suurempi kuin toisissa.  Molempia, sekä hoitokokemuksellisuutta että kokemuksesta riippumatonta parantamista ja auttamista tarvitaan.

Ne jotka ovat lukeneet muita juttujani, ymmärtävät jo, että nimen omaan kannatan tuota ”oikeaa oppia” eli biolääketiedettä, mutta sen ohella ja  lisäksi kaipaan laajempaa näkemystä, joka ulottuu myös ihmisen hoitokokemusten ottamiseen todesta eli niiden hyväksymiseen tutkittaviksi faktoiksi. Kaiken ei näet tarvitse olla aivokuvannettavissa ollakseen totta. Kaipaan vahvempaa monipuolista ja monitieiteistä otetta terveystutkimukseen.

Kokemukset vaikuttavat eri tavalla ja ihmisyyden eri tasolla kuin esimerkiksi kirurginen operaatio tai antibiootti. Mutta myös kirurgisiin hoitoihin liittyy kokemusvaikutusta. Sitä kutsutaan joskus plaseboksi tai noseboksi (hyvenne- tai pahennevaikutukseksi).

Terveydessä ja sairaudessa fysiikka, kemia ja biologia voivat olla ja ovatkin yhtä aikaa voimassa yksilöllisten kokemusten kanssa.  Mitään hoitomuotoja ei ole syytä asettaa toisilleen vastakkaisiksi, vaan rinnakkaisiksi,  koska ihmisten arjessa, elävässä todellisuudessa tarvitaan mahdollisimman monipuolisia tapoja auttaa ihmisiä. Sekä että -ajattelu tarkoittaa, että otetaan hyvä käyttöön sieltä, missä sitä on.  Ja tutkitaan, missä se kulloinkin on.

Saako tabuaiheita tutkia?

Ristiriitaisuus ja tabumaisuus Suomessa näkyvät erityisesti tutkimuksessa. Täydentävien hoitojen ja terveysnäkemysten tutkimuksen vähäisyys – voisi melkein sanoa, että olemattomuus – saattaa johtua tutkijoiden maineen menetyksen pelosta, joskus myös työpaikan menetyksen uhasta. Sosiaalisesti kielletyn aiheen tutkijalta voi mennä sekä maine että työpaikka, jos  hän ei saa rahoitusta ”stigmatisoituneelle” tutkimushankkeelleen.  Pelko taas johtaa itsesensuuriin eli vapaaehtoiseen tabuaiheiden vieroksuntaan.

Myös tutkimusrahoituksen puutteella on tässä osuutensa. Vakinaisessa työsuhteessa olevia täydentävien hoitojen tutkijoita ei ole yhdessäkään suomalaisessa yliopistossa. On ymmärrettävää, että tutkijat eivät halua stigmatisoitua, vaan haluavat, että heidän tutkimuksiaan rahoitetaan julkisin tai yksityisin, kuten säätiöiden apurahoin. Leipä on välttämätön tutkijankin ruokapöydässä.

No mutta…

Ehkä tässä kuitenkin tulin  hieman liioitelleeksi. Juurihan tuossa HS:n jutussa mainittiin, että Suomessakin psykiatrian ylilääkäri Jesper Ekelund  ja aivotutkija Mona Moisala  etsivät ryhmälleen rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen. Toivotan menetystä haussa.

Edellisessä blogijutussani sitä paitsi  kerroin, että kaksi väitöskirjatutkijaa on  aloittanut tutkimuksen CAM-alalla (CAM=Complementary and Alternative Medicine). Pientä elpymistä tutkimusrintamalla on muutenkin havaittavissa, sillä aiheesta kiinnostuneita nuoria tutkijoita on paljon.

Myönnettävä on, että tutkijayhteisössä CAM-tutkimuksen esille nostaminen on ollut haastavaa, mutta en kuitenkaan ole itse kokenut stigmatisoitumista tai syrjimistä tiedeyhteisössä. Sen sijaan julkisuudessa on ollut pari merkityksetöntä mollausyritystä, jonka panen toimittajien tietämättömyyden piikkiin.

Satavuotias Suomemme on hyvä maa. Täällä voi vapaasti tutkia, jos onnistuu järjestämään tutkimusrahoitusta. Täällä voi kirjoittaa myös marginaalisina pidetyistä tutkimusteemoista.

Tässä kaksi tuoretta kirjoitusta:

Complementary Medicine Research lehdessä syyskuussa 2017 julkaistu  Zimmerman P,  Aarva P, Sorsa M: The Situation of Complementary and Alternative Medicine / Integrative Medicine in Finland: Genuine Research Is NeededLinkki

Allergia ja Astma -lehden paperiversiossa syyskuussa 2017 ( 3/2017) julkaistu  Aarva P. Täydentävät hoidot – turhia vai hyödyllisiä   Tiivistetty versio.

Täyspitkä versio lähdeviitteinen luettavissa täällä:  https://liinanblogi.com/2017/09/25/taydentavat-hoidot-turhia-vai-hyodyllisia/

 

 

Täydentävien hoitojen tutkimus virkistyy – väitöskirjoja tekeillä

Lehti ja pisara auton katolla 2Noin vuosi sitten kiitin kaikkia, jotka lähettivät kirjoituksensa omista täydentävien hoitojen kokemuksistaan valmisteilla olevaa tutkimusta varten. Kertomuksia kerättiin kesällä 2016 tämän blogin ja Voi hyvin -lehden välityksellä. Noin 300 kirjoittajaa vastasi kysymyksiin: ”Millaisiin vaivoihin olet hakenut apua? Mitä hoitoa käytit, miksi ja mitä hyötyä tai haittaa siitä oli?”

Kiitos vielä kerran. Tässä kerron, mitä hankkeelle kuluu.

Syksyllä 2016 hoitotieteen maisteri Tiina Väänänen haki Tampereen yliopistosta jatko-opiskeluoikeutta väitöskirjan tekemiseksi aineistonaan nämä ihmisten lähettämät kirjoitukset sekä niihin liittyvät haastattelut.

Tiinan tutkimussuunnitelma ”Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen käytön syyt ja asiakaskokemukset Suomessa” hyväksyttiin monien vaiheiden jälkeen Tampereen yliopistossa kesäkuussa 2017.

Mitä on tulossa?  

Ne, joille tutkimuksen teko ja sen eri vaiheet ovat vähemmän tuttuja, saattavat ehkä odottaa, että piankin on jotakin raportoitavaa. Tutkimustyö on kuitenkin aina hidasta. Se edellyttää äärimmäistä huolellisuutta, käsitteiden käytön yksiselitteisyyttä, alan kansainväliseen tutkimukseen perehtymistä sekä aineiston ja tutkimusmenetelmien hyvää tuntemusta. Ja tietysti suunnatonta ahkeruutta. Tällaisen ison tekstiaineiston yksityiskohtainen kvalitatiivinen analyysi  vie runsaasti aikaa, varsinkin kun työtä on tehtävä oman päivätyön ohella, vapaa-aikana.

Väitöskirjan tekeminen kestää keskimäärin neljä vuotta. Yliopiston tarjoamaa tai muuta ulkopuolista rahoitustukea tutkimukseen ei vielä ole käytettävissä, mutta toivottavasti jossain myöhemmässä vaiheessa on. Väitöskirjatutkijan on lähes välttämätöntä ainakin jonkin aikaa keskittyä tutkimustyöhön täysipäiväisesti.

Joka tapauksessa aineiston analysointi on alkanut ja etenee koko ajan.

Tutkimusaineisto on erittäin monipuolinen. Se valaisee syitä, jotka ohjaavat kansalaisia täydentävien hoitojen pariin ja kertoo, mitä sellaisia piirteitä näissä hoitomuodoissa ja hoitajissa on, jotka koetaan parantaviksi, kannustaviksi ja auttavaksi. Ja mitä sellaisia, mikä koetaan haitallisiksi.

Tiinan tutkimus ei ole – eikä tutkimuksen puolueettomuuden ja riippumattomuuden vuoksi voikaan olla – ajamassa tai vastustamassa täydentävien hoitojen asiaa  tai mitään yksittäisiä hoitomuotoja. Tarkoitus on tuottaa tutkittua tietoa  täydentävien hoitojen käyttäjistä ja heidän kokemuksistaan.

Tähdennän vielä, että kirjoittajien antamat henkilötiedot (tai muut tiedot, joista voisi päätellä kuka jokin  yksittäinen kirjoittaja on) eivät tule missään muodossa julki tutkimusprosessin aikana eikä tuloksia raportoitaessa. Ne jäävät vain väitöskirjatutkijan tietoon ja ainoastaan tutkimuskäyttöön. Olen luovuttanut kaikki kirjoitukset Tiina Väänäsen yksinomaiseen käyttöön hänen tutkimustaan varten.  Toimin jatkossa tässä hankkeessa väitöskirjatyön ohjausryhmän jäsenenä.

Välitän Tiina Väänäsen kiitokset kaikille kokemuksistaan kirjoittaneille: ”Lähetetyt tarinat ovat upeita ja olen todella kiitollinen kaikille tarinansa lähettäneille. Ne ovat rikkaita ja monipuolisia kertomuksia ainutlaatuisesta elämästä.”Tiina Väänänen 2Tiinan sähköpostiosoite on tiina.a.vaananen@gmail.com

Sairaanhoitajien ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten tutkimus

Terveystieteiden maisteri Hanna Westerberg on myös saanut jatko-opiskeluoikeuden tohtoripintoja varten Tampereen yliopistossa. Hänen valmisteilla olevan väitöskirjansa otsikko on ”Sairaanhoitajien  kokemukset ja suhtautuminen vaihtoehtoisiin ja täydentäviin hoitomuotoihin Suomessa”.

Lääkäriliitto on selvittänyt monena vuotena lääkäreiden käsityksiä ja mielipiteitä täydentävistä hoidoista. Sen sijaan sairaanhoitajien ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten kokemuksista ja suhtautumisesta ei juurikaan ole tutkimustietoa Suomessa. Aiheesta on julkaistu yksi väitöskirja yli kymmenen vuotta sitten (Salmenperä 2005).

Monissa maissa, esimerkiksi Norjassa ja Tanskassa yli puolet sairaaloista tarjoaa potilailleen täydentäviä hoitoja muun hoidon lisänä (Jacobsen ym. 2015). Suomessa ei edes tiedetä, miten hoitohenkilökunta (lääkäreitä lukuun ottamatta) suhtautuu näihin hoitoihin, saatikka että tiedettäisiin, kuinka paljon lääkärit tai hoitajat soveltavat omassa työssään täydentäviä terveysnäkemyksiä.

Hanna Westerberg 2Hannan sähköpostiosoite on Westerberg.Hanna.P@student.uta.fi

Tärkeä tutkimusaihe

Täydentävät hoidot tutkimusaiheena saattaa vaikuttaa suuressa sote-kuvassa marginaaliselta. Kuitenkin sote-uudistuksen päättäjien on hyvä tietää, voisivatko viralliselta kannalta katsottuna ”uudenlaiset”, ”erilaiset” tai ”täydentävät”  hoitamisen ja terveyden edistämisen tavat auttaa terveydenhuollon kehittämisessä ja miten ne mahdollisesti voisivat parantaa kansanterveyttä.

Kansalaisten ja sairaanhoitajien näkemysten ja kokemusten tutkimus voi auttaa selventämään myös syitä nykyiseen aika jyrkkään ristiriitaan ja julkisuudessa näkyvään vastakkainasetteluun virallisen ja epävirallisen hoitamisen välillä.

Ilman tutkimusta ja faktatietoja keskustelu velloo vain vahvojen mielipiteiden varassa, jolloin näyttöön perustuvaa terveyspolitiikkaa on hankala toteuttaa.

Toivotan Tiinalle ja Hannalle menestystä väitökirjatutkimuksissa.

Viitteitä

Jacobsen, R., Fonnebo, V.M., Foss, N. & Kristoffersen, E. (2015) Use of complementary and alternative medicine within Norwegian hospitals. BMC Complementary & Alternative Medicine, 15:275.

Salmenperä, L. (2005) Täydentävä ja vaihtoehtoinen lääkintä: syöpäpotilaiden, hoitajien ja lääkäreiden asenteet sekä syöpäpotilaiden täydentävän ja vaihtoehtoisen lääkinnän käyttö. Turun yliopisto, Annales Universitatis Turkuensis D 663,  Painosalama Oy.

Taloustutkimus (2008) Kuluttajien näkemykset/kokemukset eri sairauksien parantamiskeinoista. Suomen Apteekkariliitto, Lääketietokeskus Oy ja Suomen Lääkäriliitto. Maaliskuu 2008.

Täydentävät hoidot, turhia vai hyödyllisiä

Symbolipalloja. Kuva P. Aarva

Tämä kirjoitus on Allergia ja astma -lehden nettisivuilta, josta sen voivat lukea lehden tilaajat. Toimituksen luvalla julkaisen sen tässä samanlaisena kuin se on julkaistu 15.9.2017 lehden sivuilla (ilman kirjoitusta elävöittäviä symboli- ja luontokuvia). Kiitän Allergia ja astma -lehteä julkaisuluvasta.

Noin kolmannes suomalaisista käyttää täydentäviä hoitoja, joita kutsutaan myös luontais- tai vaihtoehtohoidoiksi.

Ne ovat kirjava joukko luontaistuotteita ja -lääkkeitä, kehomieli-hoitoja ja kokonaisia lääkintäjärjestelmiä, kuten kiinalainen lääketiede. Luontaistuotteita on kokeillut yli puolet väestöstä.[1]

Tässä kirjoituksessa pyrin osoittamaan, että täydentävien hoitojen todellisuus ei ole mustavalkoinen, vaan vivahteikas. Hoidoista voi olla hyötyä, mutta myös haittaa. Tutkimusten mukaan ne eivät näytä asettuvan vastakohdaksi viralliselle hoitamiselle, vaan sen rinnalle. Hoitomuodot nojaavat monesti kansanperinteeseen tai muutoin modernista biolääketieteellisestä ajattelusta poikkeavaan hoitofilosofiaan.

Yksi näkee ne yleislääkkeenä kaikkiin mahdollisiin vaivoihin, toinen pitää niitä hyödyttömänä, tieteenvastaisena taikauskona.

Eri hoito- ja lääkintäjärjestelmien välillä on kautta historian ollut kahnausta. Keskiajalla kirkko määritteli, mikä on hyvää hoitamista, nyt sen määrittelee pitkälti biolääketieteellinen yhteisö. Silti määrittelyvalta ei ole totaalista. Ihmiset valitsevat eri hoitofilosofioista kumpuvia avun muotoja, ja käyttävät niitä rinnakkain ja samanaikaisesti. Potilaille tämä ei ole ollut ongelmallista. Historian linssin läpi katsottuna kiistely ”oikeasta” tiestä terveyteen on ollut ennen muuta eri lääkintäjärjestelmiä edustavien parantajien ja auktoriteettien murhe.[2]

Täydentäviä hoitoja valitaan yleensä tavanomaisen lääketieteellisen hoidon tueksi ja lisäksi, ei vaihtoehdoksi. Niitä käytetään eniten lisähoitoina kroonisten vaivojen, vaikeasti määriteltävien sairauksien ja kiputilojen lievittämiseen sekä terveyden edistämiseksi.[3]

Astmasta ja allergioista kärsivätkin kokeilevat erilaisia hoitoja.

Joku saa avun, toinen ei. Alustavia viitteitä on saatu mm. suolahuoneen[4] ja koivunsiitepölyhunajan[5] myönteisistä vaikutuksista oireiden lievittymiseen. Samoin Cvitamiinista[6] on jonkin verran näyttöä. Probiooteilla[7] arvellaan voitavan ehkäistä ja hoitaa allergiaoireita. Rannikkomännyn kuoresta eristetyllä Pycnogenolilla on mahdollisesti koivuallergian oireita lievittävää vaikutusta, ja siitä voi olla apua astmaoireiden lievityksessä käytettäessä astmalääkityksen lisänä.[8] Heinätabletteja käytetään siedätyshoidossa, ja ne ovat nykyisin virallisesti hyväksytty sairausvakuutuksesta korvattava biologinen lääkehoito.[9]

Jooga, luonnossa liikkuminen ja muut kehoa ja mieltä rentouttavat keinot saattavat jonkin verran parantaa astmaa ja muitakin kroonisia tauteja potevien elämänlaatua, vaikka ne eivät itse sairautta parannakaan.[10] Hengitysharjoituksista, hieronnasta, kaloreiden ja suolan vähentämisestä sekä kalaöljyn ja seleenin lisäämisestä ruokavalioon on mahdollisesti hyötyä astmaatikoille.[11] Tarvitaan kuitenkin lisää tutkimusta ennen kuin pitäviä johtopäätöksiä voidaan tehdä.

Mielen ja kehon hyvinvointia edistävät ja tasapainottavat kehomieli-hoidot, kuten hengitysharjoitukset, mindfulness-meditaatio ja jooga, ovat yleensä terveydelle haitattomia. Luontaisvalmisteiden ja lääkkeiden yhteisvaikutukset sen sijaan voivat olla haitallisia. Siksi on tärkeää, että hoitojen käytöstä keskustellaan oman lääkärin kanssa. Epäsuoraa, terveyteen liittymätöntä haittaa voi olla turha rahan meno, jos epäpätevästä hoidosta ei ole mitään hyötyä.[12]

Valvonnan puutteen vuoksi Suomessa toimii koulutukseltaan hyvin eritasoisia terapeutteja, joten asiakkaan on oltava tarkkana hoitajaa valitessaan. Muodollisen pätevyyden voi tarkistaa esimerkiksi Luonnonlääketieteen Keskusliitto LKL:n terapeuttirekisteristä, jossa kuitenkin on vain murto-osa hoitajista, tai Julkiterhikki-rekisteristä, josta löytyvät hoitajat, joilla on virallinen ammattitutkinto.[13] Terveydenhuoltokin tarjoaa nykyisin vähäisessä määrin täydentäviä hoitoja.[14] Tutkimus on lisääntynyt viime vuosikymmeninä samaan aikaan kuin hoitojen käyttö länsimaissa on yleistynyt.

Kolmenlaista hoitamista

Täydentäviä hoitoja on tarjolla pääasiassa terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella, mutta jonkin verran myös terveydenhuollossa. Niiden asema kansallisissa terveysjärjestelmissä vaihtelee eri maissa. Kansainvälisesti näitä hoitomuotoja kutsutaan täydentäviksi ja vaihtoehtoisiksi hoidoiksi, englanniksi Complementary and Alternative Medicine (CAM).[15]

Täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot 

1) Kehomielihoidot, kuten länsimainen akupunktio, jooga, kalevalainen jäsenkorjaus, naprapatia, osteopatia, kiropraktiikka, vyöhyketerapia, aromaterapia, erilaiset hieronnat, rentoutustekniikat, meditaatio, hypnoosi, luonto- ja taideterapiat.

2) Erilaiset valmisteet, kuten luontaistuotteet, rohdokset, yrtit, vitamiinit ja mineraalit.

3) Kokonaiset hoitojärjestelmät, kuten kiinalainen akupunktio, perinteinen kiinalainen ja intialainen (Ayurveda) lääketiede ja homeopatia. Ne poikkeavat modernista biolääketieteestä teorioiltaan ja hoitotavoiltaan ja pyrkivät tasapainottamaan kehoa ja mieltä erilaisin menetelmin sekä yrttien, valmisteiden ja ruokavalion avulla.

Tutkimuskirjallisuudessa yleistyy myös termi täydentävät terveysnäkemykset (complementary health approaches) ja täydentävät hoidot (complementary medicine)[16]. Perustelu näille nimityksille on, että ihmiset yleensä valitsevat hoitoja lääkärin tai muun tavanomaisen hoidon tueksi ja täydennykseksi, ei korvaamaan näitä.[17] Integroivalla terveydenhuollolla (integrative health care) tarkoitetaan yhdistelmää, jossa sovelletaan biolääketieteellisten hoitomuotojen, kuten lääkkeiden ja leikkausten, ohella myös täydentäviä hoitamisen ja terveyden edistämisen lähestymistapoja.[18] Yhdysvaltain Kansallinen terveysinstituutti käyttää termiä täydentävä ja integroiva terveys ja Maailman terveysjärjestö perinteinen ja täydentävä lääketiede. [19]

Raja virallisen ja täydentävän hoitamisen välillä on liukuva. Esimerkiksi hieronta luetaan joissakin maissa täydentäväksi. Suomessa koulutettu hieroja, naprapaatti, osteopaatti ja kiropraktikko ovat virallisesti hyväksyttyjä ammattinimikkeitä[20], vaikka kela-korvausta hoidoista ei saakaan. Akupunktiokin on virallista, kun sitä antaa lääkäri. Sveitsissä lääkärin antama yrttilääkintä, antroposofinen, homeopaattinen ja kiinalainen lääketieteellinen hoito on korvattu 1.8.2017 alkaen pakollisesta sairausvakuutuksesta.[21] Tanskassa vyöhyketerapiasta voi saada yksityisen sairausvakuutuksen korvausta.[22] Norjassa täydentäviä hoitoja käytetään tukihoitoina yli puolessa maan sairaaloista.[23] Yhdysvalloissa integroiva terveydenhoito yleistyy ja joitakin täydentäviä hoitomuotoja korvataan sairausvakuutuksista.[24]

Kuka käyttää ja miksi?

Täydentäviä hoitoja käytetään kaikissa ikä- ja sosiaaliryhmissä, naiset käyttävät miehiä enemmän. Suosituimpia ne ovat keski-ikäisten, melko hyvin koulutettujen, työssä käyvien, keskimääräistä paremmassa taloudellisessa asemassa olevien ja sellaisten perheellisten naisten joukossa, joilla on kroonisia terveysongelmia. Omatoimiset hoitomuodot ovat yleisempiä kuin hoitajan luona käyminen.[25]

Tuki- ja liikuntaelinten vaivat ovat länsimaissa yleisin terveysongelma, jonka vuoksi hakeudutaan täydentävään hoitoon. Käytön syiksi on tutkimuksissa mainittu tyytymättömyys tavanomaisiin terveydenhuollon palveluihin, haluttomuus käyttää lääkkeitä niiden sivuvaikutuksien ja joskus tehottomuuden vuoksi, luonnonmukaisen hoidon arvostus ja parempi terapeuttinen suhde hoitajaan. Lisäksi terveyden edistäminen, immuunijärjestelmän vahvistaminen, kivun lievitys, stressin hallinta ja yleinen hyvinvointi on mainittu syiksi.[26]

Kroonisten sairauksien lisääntyminen, terveysinformaation tarjonta sekä terveyden ymmärtäminen entistä kokonaisvaltaisemmaksi heijastuvat täydentävien hoitojen suosion kasvussa.[27] Ihmiset myös yhdistävät itsehoitona käyttämiään keinoja arkirutiineihinsa lievittääkseen ja ehkäistäkseen kroonisia terveysongelmia. Vain osa potilaista kertoo lääkärille hoitojen käytöstään.[28]

Suomessa syödään paljon luontaistuotteita ja ravintolisiä. Akupunktiota tai kiropraktiikkaa on joskus käyttänyt tai kokeillut joka neljäs aikuinen tai hänen perheenjäsenensä, vyöhyketerapiaa joka viides. Suurin osa on kokenut saaneensa niistä apua.[29] Lääkäreistä valtaosa hyväksyy nämä hoidot, jos potilas kokee saavansa niistä apua. Kuitenkin vyöhyketerapiaa lääkärikunta vierastaa, samoin homeopatiaa.[30]

Tutkimus vilkastuu

Ihmiset käyttävät paljon erilaisia avun muotoja, joista läheskään kaikki, mahdollisesti ei edes suurin osa, nojaa biolääketieteen tietoperustaan. Täydentävien hoitojen tutkimus onkin monitieteistä, se soveltaa mm. lääketieteen, hoitotieteen, psykologian, sosiologian, antropologian ja kasvatustieteen tutkimuskäytäntöjä. Tutkimusten ja alan tutkijoiden määrä on tosin vain murto-osa biolääketieteen vastaavista määristä. Tässä suhteessa täydentävien hoitojen tutkimus sijoittuu terveystutkimuksen marginaaliin.

Alan kansainvälinen julkaisutoiminta on kuitenkin lisääntynyt 1990-luvulta lähtien sekä lääketieteellisissä lehdissä että täydentävien hoitojen omissa tieteellisissä lehdissä.[31] Tutkimuskeskuksia toimii ympäri maailmaa.[32] Lähimmät ovat Tukholmassa ja Tromssassa.[33] Kliinisissä vertailevissa tutkimuksissa muun muassa akupunktion, hypnoosin, kiropraktiikan, osteopatian, meditaation ja joogan on osoitettu hyödyttävän potilaita, erityisesti kivun lievityksessä. Tutkimusten määrä on kuitenkaan vielä aika pieni.[34] Tästä syystä laajoja systemaattisia useiden tutkimusten tuloksia arvioivia katsauksia on tehty vain vähän.

Sosiologisissa ja kvalitatiivisissa tutkimuksissa on osoitettu, että vaikka täydentäviä kehomieli-hoitoja käytetään myös vakavien sairauksien yhteydessä lisähoitona, niitä ei valita korvaamaan lääketieteellistä hoitoa. Ne toimivat inhimillisen elämän ja tajunnan eri tasolla kuin millä fyysinen keho toimii, ja ne liittyvät pikemminkin laajempiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin kehonkuviin. Potilaat saattavat hakea hoitotoimenpiteen sijaan hoivatuksi tulemista ja fyysisen kehon ylittävää paranemiskokemusta (healing experience).[35]

Tutkimustuloksia tiivistäen, kehomielihoitojen käyttäjät ovat kokeneet kipujen ja oireiden lievitystä. Monet hoidot rauhoittavat, laskevat verenpainetta ja kortisolitasoja, nostavat oksitosiinin ja muiden rauhoittumishormonien tasoja vaikuttamalla parasympaattiseen hermostoon. Tätä kautta ne voivat vaikuttaa kehon immuunijärjestelmään ja voivat tukea tavanomaista hoitoa ja parantumista.[36]

Tutkimustietoa täydentävien hoitojen vaikutuksista silloin, kun hoitoja käytetään integratiivisesti eli laajemman hoitokokonaisuuden osana, on rajallisesti. Tällaisessa tutkimuksessa otetaan huomioon koko hoitotilanne- ja prosessi, mahdollisesti myös ihmisen arki ja todelliset elämänolot.

Vaikutusmekanismit

Monien hoitomuotojen taustateoria hoidon vaikutusmekanismeista poikkeaa modernin biolääketieteen vastaavasta teoriasta. Erilaisten termien ja käsitteiden käyttäminen voi heijastua väärinkäsityksinä ja pahimmillaan ristiriitoina eri koulukuntien välillä.[37]

Kuvaava esimerkki käsitteiden erilaisuudesta on ymmärrys akupunktion vaikutuksista. Modernin lääketieteen mukaan se toimii neurofysiologisesti ja perinteisen kiinalaisen lääketieteen mukaan se selittyy Qi-energian virtauksella meridiaaneissa. Moderni selitys vaikutusmekanismista nojaa tunnettuun biologiaan ja kiinalainen taas enemmän kiinalaiseen filosofiseen näkemykseen ihmisestä. Meridiaaneja ei ole pystytty lääketieteellisesti paikantamaan elimistöstä, eikä länsimainen lääketiede tunne Qi´tä. Potilaan kannalta oletetun vaikutusmekanismin luonteella ei ole juurikaan merkitystä, mikäli hoito toimii eli hän saa vaivaansa apua.

Joskus erilaiset näkemykset jaetaan reduktiiviseen eli ihmisen pienempiin biologisiin osiin jakavaan ja holistiseen eli ihmistä kokonaisuutena, biologisen kehon ja mielen liittona tarkastelevaan teoriaan. Tässä katsannossa biolääketiede edustaa reduktiivista ja kehomieli-hoidot holististista ajattelua.

Käytännössä kuitenkaan näin jyrkkää jakoa ei ole. Näkemykset sekoittuvat ja terveydenhuolto toimii hybridimäisesti ja limittäin, välillä reduktiivisesti, välillä holistisesti – samoin kuin yksittäinen ihminenkin toimii erillisinä kudoksina ja soluina, jalkoina ja käsinä, mutta samaan aikaan kokonaisvaltaisena biopsyko-sosiaalisena ympäristöönsä ankkuroituneena olentona.

Lääketutkimuksen kultaisen standardin, satunnaistetun kaksoissokkokokeen käyttöä on vaadittu myös täydentävien hoitojen hyötyjen osoittamiseksi. Tämä onkin erinomainen menetelmä luonnonlääkkeiden tutkimukseen, mutta sopii huonosti sellaisten kehomielihoitojen, esimerkiksi kosketushoitojen, tutkimukseen, jossa itse hoiva- ja tilannetekijöillä on olennainen merkitys potilaan kokemalle olonsa kohenemiselle. On arvioitu, että kyse voisi olla plasebovaikutuksen voimistumisesta.[38]

Plasebovaikutus ja mielen voima

Lääketutkimuksissa plasebovalmisteita, jotka eivät sisällä mitään vaikuttavaa lääkeainetta, käytetään varmistamaan, että tutkittavan lääkkeen vaikutus on todellista eikä vain uskomusten ja tunnetekijöiden aikaansaamaa. Tiedetään, että plasebo- eli lumeilmiö on mukana kaikessa hoitamisessa. Tavallisesti sen vaikutusta on hankala eristää hoitoprossista edes tutkimuksissa. Parhaiten se onnistuu juuri lääkekokeissa, joissa tutkittavan lääkkeen kanssa saman näköinen, mutta tehoton valmiste, jossa ei ole vaikuttavaa ainetta, on helppo tehdä. Sen sijaan esimerkiksi plasebokosketusta on mahdoton luoda. Silti kaikkea hoitamista voidaan tutkia tieteellisesti ja vertailevin asetelmin, vaikka plasebomenetelmää ei voitaisikaan käyttää.

Tutkimuksissa plasebon on osoitettu hyödyttävän oireiden lievityksessä. Itse sairautta sen ei ole todettu parantavan, mutta kuitenkin kokemusvaikutukset ovat näkyneet aivokuvissa mm. Parkinson-potilailla. Astmapotilailla tehdyssä kokeessa hengityskapasiteetti ei muuttunut, mutta oireet lievenivät huomattavasti. Myös selkäkivut lievittyivät plasebolääkkeillä.

Plasebon teho on siis todellista ja mitattavaa. Se ei vaikuta yksinään, vaan sen tehoon yhdistyy koko hoitokokonaisuus – mukaan lukien uskomukset, odotukset, hoitorituaalit, hoitosuhteet, viestintä ja potilaan hoidolleen antamat merkitykset.[39] On väitetty, että luottamus, usko, toivo, levollisuus ja muut myönteiset tunnetilat vaikuttaisivat kehollisesti. Psykoneuroimmunologiset tutkimukset osoittavatkin, että mielentilojen muutokset voivat näkyä kehollisina muutoksina. Vaikutus toimii myös toisin päin – kehosta mieleen.

Plasebon fysiologista vaikutustapaa tutkitaan, mutta peruskysymys ”vaikutusmekanismi” on edelleen epäselvä. Plasebotutkijoiden mukaan ei olekaan vain yhtä plasebomekanismia, vaan useita.[40]

Samaan tapaan akupunktion ja monien muidenkin kehomieli-hoitojen mekanismit ovat vielä tuntemattomia. Tiedetään että myönteisiä vaikutuksia on, mutta ei tiedetä miksi näin on. Vaikutus saattaa selittyä plasebolla tai jollakin vielä tuntemattomalla kehon, mielen ja ympäristön keskinäisellä suhteella hoitotilanteessa. Tutkimuksella on haastetta selvittää näitä tuntemattomia ilmiöitä.

Se, että täydentävien hoitojen teho saattaa olla osittain tai kokonaan plasebovaikutusta, ei tarkoita, että niiden hyötyjä tämän vuoksi pitäisi väheksyä. Plasebon hyvät vaikutuksethan ovat todellista ja niitä voidaan mitata. Jokainen voi auttaa ja hoivata myötätuntoisesti kanssaihmistään ja näin tukea sairaan tai kärsivän oloa ja terveyden kohentumista.

Ammattimaisen hoitamisen sen sijaan pitäisi olla säänneltyä.

Plasebon kiistattomat hyödyt eivät siis oikeuta ketä tahansa hoitamaan ihmisiä miten tahansa.

Haittoja

Suomessa ei ole tilasto- tai tutkimustietoa täydentävien hoitojen suorista, terveyteen vaikuttavista tai epäsuorista, kuten taloudellisista haitoista. Haitoista on raportoitu hyvin vähän. Kansainvälisesti tiedetään, että kun hoitojen viranomaisvalvonta on järjestetty, haitoista raportoidaan enemmän.[41]

Sääntelyn puutteen vuoksi hoitajien ammattitaidon vaihtelevuus voi olla riski. Kun ammatit ovat sääntelemättömiä, koulutuskin voi vaihdella muutamasta viikonlopusta vuosiin. Jos alan sisäinen valvonta ei toimi eikä virallisia koulutuksen vähimmäisstandardeja ei ole, laadun varmistus ontuu.

Tämä voi johtaa siihen, että asiallisten hoitajien joukkoon ilmestyy epäeettisin motiivein toimivia tai heitä, jotka kuvittelevat itsestään liikoja eli luulevat osaavansa enemmän kuin osaavat. Asiakkaalle tällainen tietoisen tai tiedostamattoman huijauksen riski on todellinen. Luonnonlääketieteen Keskusliitto LKL:n rekisteröimillä hoitajilla on oman hoitosuuntauksensa osaamisen lisäksi perustiedot lääketieteestä sekä sitoumus eettisten hoitoperiaatteiden noudattamisesta. Valviran ylläpitämästä Julkiterhikki-rekisteristä löytyvät mm. kiropraktikot, osteopaatit ja naprapaatit sekä muut hoitajat, joilla on joku terveysalan tutkinto. Hoitajilla on lisäksi omia yhdistyksiä omine koulutus-ja pätevyyskriteereineen. Virallinen rekisteröinti ja valvonta sellaisten koulutettujen hoitajien osalta, jotka antavat jotakin tutkitusti hyödylliseksi osoitettua hoitoa, parantaisi asiakkaiden mahdollisuuksia tehdä turvallisia valintoja.

Haitallista on myös, jos täydentävä hoitaja ei kerro selkeästi ja ymmärrettävästi tarjoamansa hoidon laadusta. Australialaistutkijoiden mukaan näyttää olevan yleistä, että asiakasta ei informoida riittävästi. Asiakkaan kuuluu tietää, että jos häntä hoidetaan aromaterapialla, se ei ole rinnastettavissa lääketieteelliseen hoitoon ja sen mekanismeihin. Tiedon puutteen takia asiakas saattaa jäädä väärään luuloon hoidon luonteesta varsinkin, jos hän tulee hoidettavaksi ensimmäistä kertaa.

Puoskaroinnista eli laittoman lääkärintoimen harjoittamisesta on kyse, jos hoitaja ilman lääkärinkoulutusta tekee lääketieteellisiä diagnooseja ja antaa asiakkaille ohjeita, joiden antamiseen hänellä ei ole pätevyyttä. Toisaalta potilaalle on haitallista myös se, jos virallisen terveydenhuollon edustaja antaa hänelle väärää tietoa täydentävistä hoidoista. On haitallista esimerkiksi pelotella potilasta hoitojen vaaroista, jos näistä ei ole tutkimusnäyttöä.[42] Tämä voi johtaa siihen, että potilaat eivät uskalla kertoa lääkärilleen.[43]

Hoitamisen haitat eivät liity vain täydentäviin hoitoihin. Taloudellinen hyväksikäyttö, väärät diagnoosit, hoidon viivästyminen, valelääkäri ja -hoitajailmiöt sekä muut väärinkäytökset koskevat koko terveydenhuoltoa. Ero on siinä, että virallisen järjestelmän valvonta ja ohjaus auttavat vähentämään haittoja. Täydentävien hoitojen valvontaa ei vielä ole eikä käyttäjillä ole mahdollisuutta valittaa valvontaviranomaiselle huonosta hoidosta tai kohtelusta.

Tutkimus, koulutus sekä tutkimustiedon välittäminen päättäjille ja kansalaisille ovat avainasemassa asiakkaan valinnan vapauden, oikeuksien ja potilasturvallisuuden lisäämisessä.

Pyrkimys hyvään

Tässä kirjoituksessa olen pyrkinyt osoittamaan, että täydentävät hoidot eivät ole mustavalkoisia, joko hyviä tai pahoja. Niissä on vivahteita. Hoidoista voi olla hyötyä, mutta niistä voi olla myös haittaa. Tutkimusten mukaan ne eivät kuitenkaan näytä asettuvan vastakohdaksi viralliselle hoitamiselle, vaan sen rinnalle.

Siksi vastakkain asettelun ja ristiriitojen lietsomisen sijaan olisi viisasta rakentaa yhteistyötä asiallisen tiedon pohjalle – potilaiden parhaaksi.

Silmäys parantamisen menneisyyteen osoittaa, että käsitys ihmisestä, terveydestä ja sairaudesta on aina ollut sidottu historiaansa. Tutkimustietoa karttuu, tieteen taustaoletukset muuttuvat, uusia hoitomuotoja syntyy ja vanhoja häviää. Silti parantamisen perusta, sen humanistinen ydin, johon on viitattu jo Hippokrateen ohjeissa hyvään pyrkimisestä ja vahingon välttämisestä, pysyy edelleen samana. Periaate koskee niin virallista kuin epävirallistakin hoitamista.

Aikanaan nykyisille hoitomenetelmillemme saatetaan hymyillä samaan tapaan kuin nykyään hymähdellään muinaisille menetelmille. Arkkiatri Risto Pelkosen viisain sanoin: Kaikki me olemme oman aikamme lapsia – ja aina vähän likinäköisiä.[44]

Pauliina Aarva

Pauliina Aarva on tutkija ja terveyden edistämisen dosentti. Aarva työskentelee mm. CAM-tutkijoiden ryhmän kanssa Tampereen yliopistossa. 

Pauliina Aarva. Kuva: Jonne Renvall.

Päivitys 26.9.2017:  Lauseeseen ”Heinätabletteja käytetään siedätyshoidossa” on lisätty ” ja ne ovat nykyisin virallisesti hyväksytty sairausvakuutuksesta korvattava biologinen lääkehoito”.

Viitteet 

[1] Aarva P (2015) Potilaasta parantujaksi Tutkimustietoa täydentävien hoitojen käyttäjistä ja käytön syistä. Täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot Tieteellinen tutkimus ja sen haasteet Suomessa Tutkimusseminaari 13.11.2015 Tampereen yliopisto. Abstraktit. http://www.uta.fi/hes/oikopolut/tapahtumat/CAM-seminaari%20131115%20abstraktit.pdf. Katsottu 31.7.2017.

Wahlström, M, Sihvo, S, Haukkala, A, Kiviruusu, O, Pirkola, S & Isometsä, E (2008) Use of mental health services and complementary and alternative medicine in persons with common mental disorders. Acta Psychiat Scand, 118(1):73–80. (Jotakin täydentävää hoitomuotoa viimeksi kuluneen vuoden aikana käyttäneitä oli 35,4 % aikuisista)

Lindeman, M (2011) Biases in intuitive reasoning and belief in complementary and alternative medicine. Psychology and Health, 26(3):371–382. (Viimeksi kuluneen vuoden aikana käyttäneitä 29 % kyselyyn osallistuneista).

Taloustutkimus (2008) Kuluttajien näkemykset/kokemukset eri sairauksien parantamiskeinoista. Suomen Apteekkariliitto, Lääketietokeskus Oy ja Suomen Lääkäriliitto. Maaliskuu 2008. (Luontaistuotteita oli käyttänyt joskus itse tai joku perheen jäsen 62 % kyselyyn osallistuneista ja ravintolisiä 47 %).

[2] Hokkanen M, Kananoja K (toim.) (2017) Kiistellyt tiet terveyteen. Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa. SKS Historiallisia tutkimuksia 237. Helsinki 2017

Meriläinen P, ym.(1993) Suomalaisen väestön virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen rinnakkaiskäyttö vuosina 1982 ja 1992. Kirjassa: Koskela K ym. (toim.) Vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3; 1993, 79-96.

[3] Falci L, Shi Z, Greenlee H (2016) Multiple Chronic Conditions and Use of Complementary and Alternative Medicine Among US Adults: Results From the 2012 National Health Interview Survey. Preventing Chronic Disease Public Health Research, Practice, And Policy  Vol 13, E61, May 2016.

MacArtney JI & Wahlberg, A (2014) The Problem of Complementary and Alternative Medicine Use Today: Eyes Half Closed? Qualitative Health Research, 24(1):114–123.

Canaway, R, Manderson, L, Oldenburg B (2014) Perceptions of Benefit of Complementary Therapy Use among People with Diabetes and Cardiovascular Disease. Forsch Komplementmed, 21:25–33.

[4] Hedman J, Hugg T, Sandell J, Haahtela T (2006). The effect of salt chamber treatment on bronchial hyperresponsiveness in asthmatics. Allergy: European Journal of Allergy and Clinical Immunology 2006;61(5):605-610.

[5] Saarinen K, Jantunen J, Haahtela T (2011). Birch pollen honey for birch pollen allergy – A randomized controlled pilot study. Int Arch Allergy Immunol 2011;155(2):160-166.

[6] Hemilä H (2013) Vitamin C and common cold-induced asthma: a systematic review and statistical analysis. Allergy, Asthma Clin Immunol 2013;9:46

[7] Laiho K, Ouwehand A, Salminen S, Isolauri E (2002) Inventing probiotic functional foods for patients with allergic disease. Annals of Allergy, Asthma and Immunology 2002;89(6 SUPPL. 1):75-82.

[8] National Institute of Health. US Library of Medicine. Pycnogenol. 2017.   https://medlineplus.gov/druginfo/natural/1019.html. Katsottu 31.7.2017.   

[9] Di Bona D, Plaia A, Leto-Barone MS, La Piana S, Di Lorenzo G (2015). Efficacy of Grass Pollen Allergen Sublingual Immunotherapy Tablets for Seasonal Allergic Rhinoconjunctivitis: A Systematic Review and Meta-analysis. JAMA Intern Med. 2015 Aug;175(8):1301-9. 

[10] Cochrane (2017). Yoga as an additional treatment option for people with asthma. http://www.cochrane.org/CD010346/AIRWAYS_yoga-additional-treatment-option-people-asthma. Katsottu 31.7.2017

Allergia- ja astmaliiton kannanotto (2017). https://wwf.fi/wwf-suomi/viestinta/uutiset-ja-tiedotteet/WWF-ja-Allergia–ja-astmaliitto–Luonnon-monimuotoisuuden-turvaaminen-sote-uudistuksen-puuttuva-pala-3142.a

[11] Cochrane Complementary Medicine (2017). Asthma.  http://cam.cochrane.org/asthma. Katsottu 31.7.2017.

[12] Wardle, JL, Adams J (2014) Indirect and non-health risks associated with complementary and alternative medicine use: An integrative review. European Journal of Integrative Medicine, 6(4):409–422.

[13] Luonnonlääketieteen Keskusliitto LKL Terapeuttirekisteri http://www.lkl.fi/jasenasiat/terapeuttirekisteri ; Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden keskusrekisteri Julkiterhikki https://julkiterhikki.valvira.fi/   Katsottu 31.7.2017  

[14] Suomi A, Juusola M (2016). Vihreä hoiva ja voima. Hoida mieltä Green care -menetelmin. Tallinna 2016.

[15] Ng JY, Boon HS, Thompson AK, Whitehead CR (2016) Making sense of “alternative”, “complementary”, “unconventional” and “integrative” medicine: exploring the terms and meanings through a textual analysis. BMC Complementary and Alternative Medicine 2016; 16:134. DOI: 10.1186/s12906-016-1111-3. Katsottu 31.7.2017

[16] NCCIH (2017) National Center for Complementary and Integrative Health: Complementary, Alternative, or Integrative Health: What’s In a Name? https://nccih.nih.gov/health/integrative-health#types. Katsottu 31.7.2017

Dubois J, Scala E, Faouzi M, Decosterd I, Burnand B, Rodondi PY (2017). Chronic low back pain patients’ use of, level of knowledge of and perceived benefits of complementary medicine: a cross-sectional study at an academic pain center. BMC Complementary and Alternative Medicine 17:193.

[17] Vartiainen E ym.  Vaihtoehtoisten hoitomuotojen käyttö Suomessa 1992. Kirjassa: Koskela K ym. (toim.) Vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3; 1993, 13-36.

[18] Andermo S (2017). Meaning-making in integrative health care: Studies on patients´and practitioners´experiences. Thesis for doctoral degree. Karolinska Institutet. Stockholm.

[19] National Center for Comlementary  and Integrative Health https://nccih.nih.gov/ Katsottu 29.6.2017.

    WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023.  http://www.who.int/medicines/publications/traditional/trm_strategy14_23/en/ Katsottu 29.6.2017.

[20] Asetus 1994. Asetus terveydenhuollon ammattihenkilöistä   http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1994/19940564 Katsottu 31.7.2017.

[21] Bundesamt für Gesundheit BAG (2017). Komplementärmedizin: Vergütung neu geregelt. Medienmitteilingen 16.6.2017.  https://www.bag.admin.ch/bag/de/home/aktuell/medienmitteilungen.msg-id-67050.html. Katsottu 29.6.2017.

Aarva P(2017) Sveitsissä täydentäviä hoitoja virallistettu (blogikirjoitus 3.7.2017) https://liinanblogi.com/2017/07/03/sveitsissa-taydentavia-hoitoja-virallistettu/

 

[22] Eriksen L, Sundhedstyrelsens Råd, Alternativ Behadling, suullinen tiedonanto 4.5.2017 Berliini.

[23] Jacobsen R, Fønnebø VM, Foss N, Kristoffersen AE (2015) Use of complementary and alternative medicine within Norwegian hospitals. BMC Complementary and Alternative Medicine 15:275

[24]  National Center for Complementary and Integrative Health HCCIH 2017.  Paying for Complementary and Integrative Health Approaches https://nccih.nih.gov/health/financial. Katsottu 26.6.2017

[25] Wahlström ym 2008, ks. viite 1.

Kristoffersen AE, Stub T, Salamonsen A, Musial F, Hamberg K (2014). Gender differences in prevalence and associations for use of CAM in a large population study. BMC Complementary and Alternative Medicine 14:463 http://www.biomedcentral.com/1472-6882/14/463 Katsottu 31.7.2017.

[26] Dubois J, Scala E, Faouzi M, Decosterd I, Burnand B, Rodondi PY (2017). Chronic low back pain patients’ use of, level of knowledge of and perceived benefits of complementary medicine: a cross-sectional study at an academic pain center. BMC Complementary and Alternative Medicine 17:193

Danell J-A (2015). From disappointment to holistic ideals: a qualitative study on motives and experiences of using complementary and alternative medicine in Sweden. Journal of Public Health Research 4:538;125-132.

Eardley S, Bishop F L, Prescott P et al (2012) A Systematic Literature Review of Complementary and Alternative Medicine Prevalence in EU. Forsch Komplementmed, 19(2):18–28.

Canaway, R., Manderson, L , Oldenburg, B (2014) Perceptions of Benefit of Complementary Therapy Use among People with Diabetes and Cardiovascular Disease. Forsch Komplementmed, 21:25–33.

MacArtney J , Wahlberg, A (2014) The Problem of Complementary and Alternative Medicine Use Today: Eyes Half Closed? Qualitative Health Research, 24(1):114–123.

Salmenperä L (2005)Complementary and alternative medicine; Attitudes of Cancer Patients, Nurses and Physicians, the Use of Complementary and Alternative Medicine by Cancer Patients. Series D, Medica-Odontologica 663. Turku: Turun yliopisto.

[27] Leach, MJ (2013) Profile of the complementary and alternative medicine workforce across Australia, New Zealand, Canada, United States and United Kingdom. Complementary Therapies in Medicine, 21:364–378.

[28] Thomson, P, Jones, J, Evans, J M, Leslie S . (2012) Factors influencing the use of complementary and alternative medicine and whether patients inform their primary care physician. Complementary Therapies in Medicine, 20:45–53

Thomson, P, Jones, J, Browne, Leslie, SJ (2014) Psychosocial factors that predict why people use complementary and alternative medicine and continue with its use: A population based study. Complementary Therapies in Clinical Practice, 20:302–310.

[29] Taloustutkimus (2008) ks. viite 1. 

[30] Ruskoaho J, Vuorenkoski L (2016) Lääkärit suhtautuvat kriittisetsi uskomushoitoihin. Lääkärilehti 71: 2446-2448. 

[31] Moral-Muñoz  A, Cobo MJ, Pei E et al (2014) Analyzing the research in Integrative & Complementary Medicine by means of science mapping. Complementary Therapies in Medicine, 22:409–418. 

[32] WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023.  http://www.who.int/medicines/publications/traditional/trm_strategy14_23/en/ Katsottu 31.7.2017.

[33]Ruotsi: Research group Integrative Care Karolinska Institutet. http://ki.se/en/nvs/research-group-integrative-care. Katsottu 33.7.2017.

Ruotsi: Osher Center for Integrative Medicine, Sverige. http://ki.se/en/research/osher-center-for-integrative-medicine. Katsottu 31.7.2017.

 Norja: Nasjonalt forskningssenter innen komplementær og alternativ medisin, Norge – NAFKAM https://uit.no/om/enhet/forsiden?p_dimension_id=88112. Katsottu 31.7.2017.

[34] Cochrane 2015. The Cochrane Collaboration: http://www.cochrane.org/ . Katsottu 3.12.2015.

[35] Sointu E 2013. Complementary and alternative medicines, embodied subjectivity and experiences of healing. Health 17(5) 530 –545.

[36]  Hulett JM, Armer JM (2016). A Systematic Review of Spiritually Based Interventions and Psychoneuroimmunological Outcomes in Breast Cancer Survivorship. Integrative Cancer Therapies 15(4) 405–423.

Ekholm V (2015) Huuhaata vai vaikuttavaa hoitoa? Tiedetoimittaja 4/2015. http://www.tiedetoimittajat.fi/tiedetoimittaja/huuhaata-vai-vaikuttavaa-hoitoa/ Katsottu 29.6.2017

Aarva, P (2015) Parantavat energiat. Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista. Basam Books. Helsinki. Ks. myös https://liinanblogi.com/2015/12/07/miten-cam-hoitoja-tulisi-tutkia/  

[37] Hu XY, Lorenc A, Kemper K et al  (2015). Defining integrative medicine in narrative and systematic reviews: A suggested checklist for reporting. European Journal of Integrative Medicine, 7:76–84.

Lim EJ, Vardy JL, Oh BS, Dhillon HM. (2017). A Scoping Review on Models of Integrative Medicine: What Is Known from the Existing Literature? The Journal of Alternative and Complementary Medicine Volume 23, Number 1, 2017, Pp. 8–17.  

[38] Dossett ML, Mu L, Davis RB et al (2015) Patient-Provider Interactions Affect Symptoms in Gastroesophageal Reflux Disease: A Pilot Randomized, Double-Blind, Placebo-Controlled Trial. Plos One September 30, 2015. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0136855  Katsottu 31.7.2017.  

[39] Benedetti F. (2014) Placebo Effects. Oxford University Press, Oxford 2014, s.42-43.

Kaptchuk TJ, Miller FG (2015). Placebo Effects in Medicine. The New England Journal of Medicine. 373;1 July 2, 2015 http://www.nejm.org/doi/full/10.1056/NEJMp1504023#t=article Katsottu 31.7.2017.

Wechsler ME, Kelley JM, Boyd IOE, et al. (2011) Active albuterol or placebo, sham acupuncture, or no intervention in asthma. N Engl J Med 2011;365:119-126.

Louhiala P, Kalso E (2014). Plasebon monet kasvot. Lääkärilehti  45 vsk 69, s. 2979 – 2982.

Carvalho C, Caetano JM, Cunha L et al (2016) Open-label placebo treatment in chronic low back pain: a randomized controlled trial. Pain 2016;157:2766-2772.

[40] Benedetti (2014), ks. viite 39. 

[41] Wardle, JL & Adams, J (2014) Indirect and non-health risks associated with complementary and alternative medicine use: An integrative review. European Journal of Integrative Medicine, 6(4):409–422.

[42] Wardle, JL & Adams, J 2014 ks. viite 41.

[43] Salmenperä L, Suominen T, Lauri S et al (2001) Attitudes of patients with breast and prostate cancer toward complementary therapies in Finland. Cancer Nursing 24:328-334.

[44] Pelkonen, R (2004) Hippokrateen perintö. Teoksessa Larsen, A (toim.) Antiikin lääketieteen perintö. Yliopistopaino. Helsinki.