Tag Archive | henkisyys

Melkein unohdin myyttitytön

Näkymä metsästä pellolle

Olin melkein unohtanut myyttisen puoleni eli sen pienen tytön, joka ihmetellen katselee sammalmättäältä aikuisia marjametsässä, näkee kesätaivaan kirkkaista kirkkaimpana, tuntee ihollaan metsän huminan ja kuulee puiden kuisketta.

Myyttityttöni oli kadonnut kauas omasta keskustastani, etäälle ydinminästä, tunnetason ulottumattomiin. Se tuli kuitenkin takaisin. Kiitos.

Elämäni teatterissa kaikilla sisäisillä roolihahmoillani on paikkansa. Jos joku hahmo poistuu selittämättä näyttämöltä, koko esitys kärsii. Syntyy hässäkkää.

Kun liian kauan touhuilen tarmokkaana unohtaen perusasioita, alan voida huonosti. Tulee epämukava olo. Epämääräisiä oireita ja ahdistuksen aaltoja. Silloin pitää ottaa pari askelta taakse päin ja tarkistaa kurssia, näytelmän käsikirjoitusta.

Hei, myyttityttö mukaan vaan!

Mitä enemmän vuosia karttuu, sitä tärkeämmäksi tulee tuo sisäinen puoli minussa. Ehkä onkin niin kuten usein sanotaan, että vanhat muuttuvat lapsiksi jälleen!

Vakavasti puhuen kyse on siitä, että meissä kaikissa on yhtä aikaa useita puolia, minuuksia tai oman elämän näytelmän roolihahmoja. Käsitys siitä, että ihminen pysyisi aina ja kaikissa elämänkäänteissä samana, on mitä todennäköisimmin virheellinen. Saattaa toki olla, että jonkinlainen ydinminä säilyy sisäisesti muuttumattomana, mutta käytännön elämässä ajattelumme, tunteemme, toimintamme ja ihmissuhteemme muuttuvat koko ajan.

Itsen ikävä ja vapaus

Kun en ole kosketuksessa omaan ytimeeni, tunnen itseni kuin kuoreksi. Astiaksi joka on tyhjillään. Tuntuu kuin ketään ei olisi kotona. Yhteyden palauttaminen on joskus haasteellista. Pitää hiljentyä kiireen keskellä ja jäädä kuuntelemaan omaa sanatonta puhettaan. Voi kesää kauankin, että jotain alkaa kuulua, että sisällä alkaa soida.

Joskus pelottaa, ahdistaakin, kun ei tiedä mikä se sielun möykky on, joka estää oman äänen kuulemisen. Ajoittain tekisi jopa mieli lopettaa kuuntelu. No, monesti lopetankin ja alan touhuilla ja toimittaa ”tärkeitä” asioita.

Olen kuin flipperi: välillä lähellä ja välillä kaukana omasta äänestäni, soinnistani ja musiikistani.

Työläskin itsensä kuunteleminen on kuitenkin aina osoittautunut antoisaksi. Tuloksena on vapautumista. Tuntuu kuin rintakehä laajenisi ja voisi hengittää helpommin. Tunteet ja ajatukset alkavat virrata. Mieli myönteistyy ja tulee vastaanottavaisemmaksi.

Tuntuma ylös

Toinen tärkeä yhteyssuhde itselleni on tuntuma transsendenssiin. Ai mihinkä, saattaa joku kysyä? Wikipedia määrittelee transsendenssin havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviksi ilmiöiksi, joista ei voida saada järkitietoa. Hmm… olisiko kyse niin sanotusta huuhaasta, uskonnosta tai mystiikasta?

Vastaus riippuu siitä, kuinka hahmotamme ympäröivän todellisuuden ja itsemme siinä. Jos maailma on vain ja pelkästään aineeseen ja aineellisiin ilmiöihin rakentuva kokonaisuus, koko transsendenssin käsite voi tuntua pöhköltä. Tunne kohoamisesta, tavanomaisen tietoisuuden ylittäminen, pyhän kokemus, muinaiset myytit ja symbolit näyttäytyvät turhana taikauskona ja hörhöytenä. Materialismiin nojaava tiede ja yltiörationaalinen maailmankuva kun eivät saa niistä otetta.

Ymmärrän näin tulkitsijoita ja arvostan heidän tapaansa tajuta todellisuus. Minun ei kuitenkaan tarvitse jakaa tuota maailmankuvaa. Silti voin arvostaa fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa tieteenaloina.

Sitä paitsi mekaanista materialismia ei pystytä tieteen keinoin edes osoittamaan todellisemmaksi kuin monia muitakaan ontologisia (ontologia=oppi olevaisesta) oletuksia maailman perusluonteesta. Se on vain teoria. Metafyysinen materialismi on kylläkin edelleen yleisin filosofinen näkemys todellisuudesta akateemisten filosofien ja luonnontieteilijöiden keskuudessa. Mutta se ei ole sama asia kuin totuus eikä edes sama asia kuin ”paras mahdollinen maailman selitys”.

Metafysiikka filosofiana tarkoittaa olevaisen yleisimpien piirteiden ja perusteiden systemaattista tutkimusta ja selittämistä.

Koen metafyysisesti läheisemmäksi teorian maailmankaikkeudesta orgaanisena, ei mekaanisena systeeminä. Siihen kuulumme myös me ihmiset tietoisina luontokappaleina. Tietoisuus ei ole vain meidän ”omistuksessamme”, vaan kaikki maailman entiteetit (oliot) ovat lähtökohtaisesti jollakin tavalla tietoisia (vaikka eivät samalla tavalla kuin ihminen), koska ovat osa universaalia tietoisuussysteemiä. Tämä on holistinen, panpsykistinen ja panenteistinen näkemys. Minusta se on järkevä katsanto ja lisäksi luontovetoinen.

Ihmiskunnan syvää viisautta

Tällaiseen näkemykseen sopii myös myyttinen ajattelu. Myytithän ovat ihmiskunnan syvää viisautta, jota ei voida tieteellisellä metodilla selittää pois. Myyttiset, vuosituhansia vanhat mielemme perusrakenteet sisältävät biologisen todellisuuden ylittäviä asioita. Niitä ei tarvitse tutkia ja tulkita materialistisen tieteen keinoin. On olemassa muitakin tieteenaloja. Kaikki ei ole laskettavissa ja mitattavissa.

Ihmisellä on kyky luoda ajatuksia ja omaksua kokemuksia, joita kaikkia ei voi eikä tarvitse selittää järjellä ja jotka ulottuvat arkikokemuksen tuolle puolen. Meillä on mielikuvitusta. Sekin on tosin kärsinyt tietoyhteiskunnassa arvonalennuksen. Ainoastaan lapsille ja taiteilijoille hyväksytään aito ja vapaa mielikuvituksen käytön oikeus.

Meidän muiden odotetaan hylkäävän tai sivuuttavan mielikuvitukselliset myytit epäuskottavina ja tarpeettomina. Järjellisesti ajateltuna näin onkin hyvä, mutta ei mielen ja tunteen tasolla. Tieteen pelisäännöin järki voittaa aina tunteen, mutta todellisessa elämässä asia on juuri päinvastoin. Tunne ohjaa elämää.

Terveellä tavalla elämään sovellettuna myytit itse asiassa edistävät hyvinvointia. Ne eheyttävät rationalismin rikkomaa ihmistä ja auttavat häntä hiljentymisen ja haltioitumisen kautta pääsemään oman itsensä juurille. Näin ne tukevat ihmisen henkistä kasvua.

Kun ihminen kadottaa eikä sitten löydä ”myyttistä” ydintään, hän voi eksyä ja jäädä harhailemaan omassa elämässään. Mutta onneksi myyttitytön tai –pojan, metsänhengen tai pikku prinssin voi aina palauttaa.

Vihreys tuli – ja kesä!

Löydänkö Bushmannin sisältäni?

Maa28

Benin, osa 7.

”Mitä teemme bushamanneille ulkoisessa maailmassa, teemme itsellemme sisäisesti.”

Majapaikassani Villa Karossa, Grand Popossa (Benin, Afrikka) on pieni kirjasto, johon stipendiaatit ovat jättäneet tuomiaan kirjoja. Löysin Uhkaretken tuntemattomaan.

Villa Karon kirjasto Se on Laurens van der Postin (1906-1996) vuonna 1953 suomeksi julkaistu matkaseikkailujen tarina ja samalla kertomus yhden ihmisen arvomaailman muutoksesta ja henkisestä kasvusta. Sielullinen täyskäännös miehen elämässä seurasi hänen kokemistaan ulkoisista koettelemuksista sekä rohkeasta tutustumisesta omaan sisäiseen maailmaansa.

Kirjailija vertaa eräässä haastattelussaan spontaania, vaistonvaraista ja intuitiivista puolta itsessämme bushmanneihin, Etelä-Afrikan yhteen uhanalaiseen alkuperäiskansaan ja sen luonnonmukaiseen elämäntapaan. Rationaalinen puolemme on Laurensin ajattelussa eurooppalaisuutta.

Tähän ”bushmanniuteen” Laurens viittaa myös kirjassaan Uhkaretki tuntemattomaan. Mitä ilmeisimmin hän on tutustunut C.G. Jungin psykologiaan.

Etelä-Afrikassa varhaisvuotensa viettäneen kirjailijan perheessä oli lastenhoitajana sympaattinen bushmanninainen. Hän ja koko kasvuympäristö ruokkivat lapsen luontosuhdetta sekä mielikuvitusta. Pojasta kasvoi eurooppalainen afrikkalaisin maustein.

Kirjassaan Laurens kuvaa lapsuuden ja nuoruuden Afrikan tunnelmiaan, aikuisiän rankkoja kokemuksia japanilaisten vankileirillä toisen maailmansodan aikana sekä 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa tekemiään Afrikan matkoja.

Kaltaistemme joukossa

Kirjan ydinsanoma ihmisenä elämisestä kaltaistemme joukossa on ajankohtainen edelleenkin, yli 60 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen.

Laurens ”havahtui” japanilaisten vankileirillä Jaavalla. Parin vuoden aikana ehti tapahtua paljon. Hän kertoo karmaisevasti järkyttävästä teloitusnäytelmästä, joka järisytti hänen maailmansa. Vangit vietiin kentälle, jossa he joutuivat seuraamaan raakaa vankitoverin murhaa (josta en halua kertoa tässä yksityiskohtia). Laurens oli malarian heikentämässä kunnossa. Mutta kun hänen vierellään seissyt mies joutui shokkitilaan kolkkoa näytelmää katsoessaan, hän sai jostakin voimaa ottaa tämä syliinsä ja pitää häntä jaloillaan. Japanilaiset vartijat olisivat vieneet maahan kaatuneen vangin ”jonnekin”.

Tuona kauhun hetkenä Laurens tunsi syvää ja pyyteetöntä läheisyyttä. Pitäessään pystyssä pyörtymäisillään olevaa kohtalotoveriaan, hän teki elämänsä ratkaisun. Jos hän selviäisi hengissä leiriltä, hän ei enää eläisi itsekästä oman uran ja oman edun elämää. Hän pyrkisi toiminnallaan ja työllään luomaan yhteisyyttä ja läheisyyttä ihmisten välille ja auttamaan muita.

Kun sotavangit teloitusesityksen päätyttyä palasivat tyrmään, aluksi he iloitsivat oman henkensä säilymisestä. Sitten tietoisuuden valtasi ajatus, että seuraavia uhreja olisivat juuri he. Synkkämielisyys, ahdistus ja pelko laskeutuivat vakilaan. Yhtäkkiä Laurens tunsi, että hänen täytyi jotenkin auttaa tässä ahdingossa.

Paviaanit ja leijonat avuksi

Hän alkoi puhua Afrikan luonnosta ja eläimistä, metsistä, tasangoista ja jylhistä, vapaista vuorista. Hän puhui ja puhui. Ja sai tuntikausia afrikkalaistarinoita kerrottuaan tunnelman rauhoittumaan. Iltapäivän teurastusnäytelmän nostamat tuomiopäivän merkit haihtuivat hitaasti.

Laurensin Afrikan poikavuosien nyt uudelleen syntyneet näyt paviaanien, elefanttien, sarvikuonojen ja leijonien seikkailuista auttoivat. Ne toivat pikku hiljaa tyyneyttä takaisin.

Pen9 paviaani edestä päin pakattu Silloin hän oivalsi, kuinka syvä ja elämää vahvistava Afrikka bushmanneineen hänen veressään oli. Se muistutti kaikkien ihmisten samankaltaisuudesta. Ja kaiken elävän yhteenkuulumisesta.

Muistot palaavat

Laurens vapautui sotavankeudesta. Seitsemän vuotta myöhemmin hän matkusti Afrikkaan, tällä kertaa töihin Englannin viranomaisten pestamaana. Sodan kauhut olivat jääneet taakse ja elämä alkoi rakentua uudelleen.

Upeissa itäisen Afrikan maisemissa työryhmänsä kanssa vaeltaessaan hän tunsi itsensä kuitenkin käsittämättömän masentuneeksi. Mitään ulkoista syytä ei pitänyt olla. Mikä oikein kiikasti?

Hän oli kiipeämässä Itä-Afrikassa Njassa-järven lähellä olevalle vuorelle. Huipulle päästyään hän totesi, että oli sunnuntai. Yhtäkkiä hän muisti, mikä merkkipäivä, mikä vuosipäivä se oli. ”Minusta tuntui kuin olisivat muistojen aitan valtavat pariovet lennähtäneet selälleen ja masentumiseni vyöryi kirkkaaseen auringonvaloon”.

Hän oli unohtanut vankivuosina kokemansa.

Se onkin yleistä, kun ihminen kohtaa sietämättömiä asioita. Unohdus tulee apuun. Mieli sulkee pahan ulkopuolelleen.

Nyt Laurensin tajuntaan nousivat sodan jälkeen mielestä kadonneet Jaavan karmaisevat muistot. Hän kirjoittaa:

”Mutta sisimmässämme on jokin, joka ei unohda niin helposti, sydämellämme ja syvimmällä minuudellamme on oma tahtonsa ja omat tiensä, ja on olemassa vuosipäivä, jotka ne haluavat muistaa olipa tietoinen suhtautumisemme mikä tahansa.”

Muistaminen toi kauhun ja pelon tunteet pinnalle. Se oli raskasta uudelleen muistamista. Mutta sen jälkeen alkoi virrata niin syvän onnen ja helpotuksen tunteita, että kyyneleet tulvivat Laurensin poskille keskellä afrikkalaista vuoristomaisemaa. Vuoren kupeessa hän tunsi yhteisyyttä Afrikan luontoon, omaan historiaansa ja kaikkiin ihmisiin.

Hän oivalsi, että kaikissa armeijoissa ja muissa väkivaltakoneistoissa ihmiset pakotetaan sivuuttamaan todellisuus eli se, että elämme kaikki tällä maapallolla ihmisinä kaltaistemme joukossa.

Kun tuo kaltaisuus sivuutetaan, syntyy ”ulkopuolisia, vieraita ja vihollisia”.

Mikä tahansa väkivaltakoneisto toimii aina vailla yhteyttä ihmisyyteen. Japanilaiset teloittajat eivät tienneet, mitä he tekivät. He tosin luulivat tietävänsä. He luulivat tekevänsä oikein kuvitellen täyttävänsä velvollisuuttaan jalosti, mutta todellisuudessa tekivät väärin. Laurensin mielestä heidän tietonsa itsestään ja elämästä oli harhainen.

Harha syntyy juuri itsemme riittämättömästä tajuamisesta. Se syntyy olemuksemme yhden osan – laskelmoivan ja arvioivan rationaalisuuden – korottamisesta ihmisyyden kokonaisuuden yläpuolelle.

Tätähän tapahtuu nykyisinkin kaikkialla, kuten politiikassa, bisneksessä ja tekniikkauskossa.

Ylipäänsä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että jokaisessa meissä on sekä pimeä että valoisa puoli, tiedostamaton ja tietoinen, tuska ja onni vierekkäin.

Sodat, väkivalta ja ”vääränlaisten” ihmisten hyljeksintä liittyy Laurensin kirjassa juuri siihen, että hallitsemattoman bushmanninsa kieltäminen johtaa helposti rikan näkemiseen toisen silmässä, vaikka omassa silmässä olisi malka.

Kieltäminen voi johtaa myös turhaan itsensä mitätöintiin, ja tämän seurauksena siihen, että ihminen ei enää ohjaakaan itse omaa elämäänsä, vaan sitä ohjaa jokin muu, kuten lakkaamaton ulkoisen hyväksynnän etsintä tai virheellinen luulo omasta ”vääränlaisuudesta”.

Siksi ymmärtämisen, myötätunnon ja sopusoinnun työ on aloitettava itsestä.

Pojat kanootissa.

Kärsimys ja rohkeus muutosagentteina

Kaksi asiaa – kärsimyksen kokemus (eri syistä eri ihmisillä) ja rohkeus katsoa rehellisesti itseään ovat monesti tienviittoja, jotka johdattavat totutuilta ja turvallisilta poluilta etsimään uutta, eheämpää ja syvempää maailmankuvaa sekä uuta, toisenlaista tietä omalle elämälle.

Henkistä muutosta edeltää monesti juuri yksilöllinen sielun kärsimys. Parhaassa tapauksessa sitä seuraa vapauttava oivallus, kuten kävi Laurensille.

Ylipäänsä, tärkeimpiin elämää ja ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin on etsittävä vastauksia muualta kuin rationaalisuudella kuorrutetusta materian ja ”objektiivisen” tiedon maailmasta.

Tämä ei ole tiedon tai tieteen vastaisuutta. Päinvastoin, se on halua ymmärtää tiede yhtenä elämän osa-alueena pyrkimykseksi aitoon totuuden etsintään ja uuden, selittämättömän tutkimiseen. Tällainen tiede ei tyydy vain määrälliseen ja vertailevaan mittaamiseen, vaan se soveltaa etsinnässään erilaisia ”tietämisen” lajeja ja monenlaisia teorioita ja tutkimusmetodeja.

Tuuli ja Grand Popon rytmisoittajat.

Tämä ei myöskään ole kärsimyksen idealisointia (”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”). Päinvastoin, se on ymmärrystä siitä, että jokaisella meillä on omat ja hyvin erilaiset taakkamme. Ihan jokaisella. Jokainen myös luo niistä oman tulkintansa, oman kertomuksensa. Näin luomme oman elämämme musiikkia aina uudestaan ja uudestaan. Sävellämme ikiomaa sinfoniaamme!

Hienoa, että sinun, minun ja meidän kertomuksemme auttavat tajuamaan omaa sisäistä bushmanniamme. Uskon, että näin käy, jos uskallamme kohdata haavoittuvuutemme ja omat demonimme ja ryhdymme antamaan anteeksi niin itsellemme kuin niillekin, joiden ajattelemme meitä loukanneen.

Villa Karo.

En tiedä, löydänkö bushmannini tällä matkalla. Mutta sen tiedän, että Beninin viikot tulevat vaikuttamaan elämääni.

Kaikki täällä on niin erilaista.

Kirja

Laurens van der Post. Uhkaretki tuntemattomaan. Gummers. Jyväskylä 1953. Alkuteos Venture to the interior.1951.

Lisko Villa Karon pihapuussa.

Enqvist, Kontula ja Ehrnrooth uskosta

Tam27

Viime vuonna julkaistiin monta kirjaa uskosta. Kommentoin kolmea lukemaani. Verbaalivirtuoosi Kari Enqvstin ”Uskomaton matka uskovien maailmaan” ampuu fyysikon ammattitaidollaan alas useimmat uskovien argumentit jumaluuden tärkeydestä. Ampuminen osuu maaliin. Todistelut nojaavat puhtaaksi viljeltyyn luonnontieteellis-fysikaaliseen maailmankuvaan. Tämän puolesta puhujana Enqvist on mies paikallaan. Hänelle mysteereitä ei ole. On vain asioita, joita ei vielä osata selittää, mutta osataan ehkä joskus tulevaisuudessa, kun tutkimusmenetelmät kehittyvät.

Enqvistin kirja on hyvä, mutta se puhuu asian vierestä. Se käsittelee uskontoja ja ihmisten toimintaa näissä liikkeissä, mutta ei itse uskoa. Ei myöskän kysymystä yksilöllisesti koetusta henkisyydestä tai pyhyydestä. Enqvist katselee ulkopuolelta mysteeristä pyhää eikä saa siitä otetta, vaikka kuinka yrittää.

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontulan ”Mistä ei voi puhua. Kirja uskosta ja uskonnosta” saa paremman otteen. Hän nojaa dialogin voimaan. Kontula käyttää ajatustensa tulkkeina ”tätiä” ja ”itseä” eli ”minää”. Ehkä täti on Kontulan oikea täti tai sitten hän on fiktiivinen, keskusteluun osallistuva kirjallinen hahmo. Tai molempia.

Tädin elämään ilmestyi radikaalien opiskelija-ateistivuosien jälkeen pyhyys, jumaluus ja kristusenergia. Voi olla, että Kontulalle eli kirjan ”minälle” myös kävi näin, vaikka teksti ei tätä paljasta. ”Itse” kommentoi tätä outoa, mutta kiehtovaa uskonnollisuutta.

Kontulan kirja edustaa maanläheisiä mietteitä uskomisen paikasta ihmisen ihmiseksi kehittymisessä ja eteen tulevin käsittämättömien ongelmien kanssa selviytymisessä. Kontula sekä kritisoi uskontoja että suhtautuu myönteisesti uskomiseen.

Sosiologi-tutkija ja kirjailija Jari Ehrnrooth puhuu kirjassaan ”Tietämättä uskon” uskontunnosta. Se on asia, jota tarvitaan pyhyyden, mysteerin, syvähenkisyyden tai jumalan tuntemiseen.

Uskontunto on termi, jolla Ehrnrooth kuvaa omaa uskonnotonta uskoaan ja elävän Jumalan tuntemistaan. Ehrnrooth on fyysisesti uskossa. Hän kokee jumaluutta esimerkiksi juoksulenkeillään. Seksuaalisuudenkin hän kokee pyhäksi.

Teksti loistaa tunteen paloa, avomielistä tilitystä uskosta, urheilusta, seksuaalisuudesta ja mielenliikahduksista. Lisäksi se on terävää, analyyttistä ja mielenkiintoista. Hän kuvailee uskoa hengelliseksi aistiksi, joka on yhtä aikaa ulkopuolella ja sisäpuolella. Se on kuin meri ihmisessä ja samalla ihminen on siinä meressä.

Hengellinen aisti

Olisikohan minullakin hiukan tuota uskontuntoa, sillä tunnen henkisiä voimia, jotka eivät tule itsestäni? Uskon kokemaani pyhän tunteeseen eli sellaiseen pyhyyteen, jota en pysty selittämään järkiperäisesti, en todistamaan oikeaksi nojautumalla tieteelliseen tutkimukseen enkä oikeastaan edes ymmärtämään.

Siihen liittyy tunne ja tahto luottaa järjen lisäksi mystisiinkin asioihin ja ilmiöihin. Olen kokenut, että juuri niistä on paljon iloa onnen kohdatessani ja apua vastoinkäymisten astellessa eteeni.

Uskontunnosssa on jollakin tavalla mukana myös eloisa mielikuvamaailma. Se, mikä rikastaa elämäämme myös taiteen, musiikin, kuvien, kirjallisuuden, tanssin, tuoksujen ja makujen, tuntemusten ja intuition kautta. Kyse saattaa myös olla jonkinlaisesta esteettisestä elämyksestä, taidetunnosta. Sekin on syvimmältään ihmeellistä, mystistä.

Mysteeriä ei tarvitse selittää. Eikä sitä voikaan rationaalisesti ratkaista. Järkiperäisen selityksen saatuaan se lakkaa olemasta mysteeri.

Joku uskoo institutionaalisten uskontojen sateenvarjon alla, toinen tuntee olonsa kotoisammaksi niiden ulkopuolella. Kolmannelle uskon asia on jotenkin kaukainen ja kiinnostamaton. Ja neljäs vastustaa uskontoja. Ihmiset ovat niin erilaisia.

Lahja?

Voisikohan olla niin, että uskontunto rinnastuisi lauluääneen tai matemaattiseen lahjakkuuteen. Kaikki ihmiset oppivat laulamaan, mutta kaikille se ei ole luontaisesti helppoa. Jokainen oppii laskemaan, riittävätkö rahat kauppalaskuun, mutta mutkikkaiden matemaattisten yhtälöiden ratkaisu onnistuu vain lukeneelta ja lahjakkaalta. Sekä laulutaitoa että matemaattisia kykyjä voi kehittää harjoittelemalla. Olisiko uskontuntokin lahja, jota jalostamalla voi täydentyä ihmisenä?

Ihmiset, joiden uskontunto on virittynyt, ovat muita taipuvaisempia etsimään ja kohtaamaan henkisyyttä, hengellisyyttä, jumaluutta, pyhyttää tai miksi tuota mysteeriä kukin haluaa nimittää. Jos tällainen tunto ei ole herännyt tai sitä ei herätellä, nämä jutut tuntuvat vierailta.

Uskontunto selittää myös sen, miksi ihminen voi kokea sisäisen maailmansa hengellisesti rikkaaksi kannattamatta mitään uskontokuntaa, olematta luterilainen, ortodoksi, katolilainen, buddhalainen, hindulainen tai islaminuskoinen.

Kirjat

Jari Ehrnrooth 2012. Tietämättä uskon. Kirjapaja. Tallinna.
Kari Enqvist 2012. Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY. Helsinki.
Anna Kontula 2012. Mistä ei voi puhua. Kirja uskosta ja uskonnosta.Into Kustanns.Riika

Pyhyyttä Krasnojarskin ortodoksisessa kirkossa Siperiassa

©Liina Keskimäki

Henkisyyden tila, oma ja yksilöllinen

Tam24

Lumiset puut rannassa.

Miksi kansa katoaa kirkon riveistä? Uushenkiset liikkeet lisäävät suosiotaan, muinaisia luontouskontoja kaivetaan naftaliinista ja kristinuskoa vanhemmat idän uskonnot nostavat päätään lännessäkin. Mistä on kysymys?

Juuri 18-vuotta täyttänyt ystäväni tukee kirkon lapsityötä. Samalla hän sympatiseeraa suomalaisia luontouskontoja. Näitä virallinen evlutkirkkomme pitää pakanallisina, kehittymättöminä jäänteinä menneisyydestä. Nuoresta, fiksusta ihmisestä ei ole ristiriitaista hyväksyä sekä virallinen instituutio että vaihtoehdot. Nuori näkee maailman laajaana ja moniulotteisena. Hän ei ole kiinnittynyt ajatustottumusten kahleisiin.

Fuusiohenkisyyttä

Ihmiset tuntuvat nykyään sekoittavan henkiseen katsantoonsa aineksia kristinuskosta, muinaisuudesta, idän aatteista, luontouskonnoista ja kansanperinteestä. Siinä voi olla piirteitä taiteellisista mieltymyksistä, filosofisista suuntauksista, jopa terveyteen liittyvistä arvoista. Tämä on modernia fuusioivaa, alati uusiutuvaa hengenelämää.

Uudet näkemykset saattavat ollakin ateistisen ryhtiliikkeen ohella merkittävä syy valtionkirkosta eroamiseen. Halutaan irti ahtaista raameista. Halutaan hengittää avarampaa hengellisyyden ilmaa, jossa saattaa leijua enkeleitä, luonnonhenkiä ja henkiauttajia. Osa näistä laajennetun henkisyyden omaksuneista pysyy kirkon jäsenenä ja hyväksyy luterilaisen uskon, osa marssii ulos.

Yksilöllinen henkisyys vaihtelee ja muuttuu elämän varrella. Ei ole pakko sementöidä käsityksiään yhdeksi pysähtyneeksi palikaksi. Voi olla joustava. Sehän ei loukkaa ketään, paitsi asemiinsa linnoittautuneita tiukkoja fundamentalisteja, joille muut kuin ”omat” ovat vääräoppisia.

Pyhä, myytit ja mysteerit eivät ole kuolemassa vallitsevan tieteellisen maailmankuvan tieltä. Ne vain muuttavat muotoaan ja jalostuvat. Hyvin voidakseen useimmat ihmiset tarvitsevat uskomista johonkin muuhunkin kuin järkeen. He kaipaavat kurottautumista sisäisesti, mielen tasolla, itseä laajemmaksi ja itseä korkeammalle.

Transsensenssi

Kutsun tätä transsendenssiksi, kohoamiseksi, itseä suurempien voimien kohtaamiseksi. Se pitää sisällään myös sen oivalluksen, että todellisuus on rajatonta. Periaatteessa yksinkertaista, mutta ainakin minulle käytännössä vaikeaa. Sillä vain harvoin tulen pysähtyneeksi tämän asian äären.

Ja kuitenkin tiedän, että pysähtyminen lisää elämän ihmettelyä, iloa, riemua, kiitollisuutta ja nöyryyttä käsittämättömän edessä. Se lisää myös itseymmärrystä. Tuo valaistusta kysymykseen ”Kuka minä olen?”

Ihmisen henkisyyden tila ja aste eivät riipu uskonnoista. Henkinen, yksilöllisesti uskova ihminen voi olla uskonnotonkin. Juuri siksi nykyinen pako kirkosta käy ymmärrettäväksi. Kun ihmisellä on omanlaisensa jumala, henkilökohtainen pyhyyden maailma ja yksilöllinen sielun valo, pyhyyden kokemus ei edellytä esimerkiksi evlutkirkko-organisaation jäsenyyttä. Onko tämä hyvä vai huono asia, onkin jo toinen tarina.

Monille jumaluus on uskontojen ulkopuolella. Jos ei pysty tai halua omaksua jonkin tietyn kirkkokunnan dogmeja, voi silti tuntea olevansa hengellinen ja kokea pyhyyttä ja ykseyttä. Jari Ehrnrooth käyttää tästä sanaa uskontunto, jolla hän kuvaa omaa uskonnotonta uskoaan kirjassaan ”Tietämättä uskon” . Palaan tähän aiheeseen vielä myöhemmin tammikuussa.

Kuule viisauttasi

Ei ole olemassa yhtä ainoaa, oikeaa henkisyyttä. Henkisyyden tila on jokaisella juuri sellainen, joksi hän ja hänen elämänkaarensa ovat sen muovanneet.

Oma, upea ja paras mahdollinen! Sen ääreen kannattaa pysähtyä.

Kuuntele, arvosta ja kunnioitta sisäistä ääntäsi. Se on viisas!

Lunta, jäätä ja valoa.

Jungin mystisiä kokemuksia

Mar2

Rikas mielikuvitusmaailma ja mystiset kokemukset saattelivat psykoanalyytikko-tutkija C. G. Jungia läpi koko hänen elämänsä. Jo lapsena hän eli – kuten lapset yleensä – monessa todellisuudessa. Moni meistä ei kuitenkaan aikuisena enää muista lapsuuden mielikuvitusmaailmaansa. Jung muisti ja kertoo siitä elämäkerrassaan Unia, ajatuksia, muistikuvia.

Ihmismielen tutkijana Jung, johon viittasin edellisessäkin jutussa, poikkesi aikalaisistaan. Päädyttyään opettajansa, Sigmund Freudin kanssa eri leireihin, hän leimautui psykiatrian tutkimuksen oudoksi linnuksi. Freud tukeutui materialistiseen maailmankuvaan ja nosti seksuaalisuuden tärkeimmäksi tiedostamattomaksi voimaksi ihmisessä. Jung oli uskonnollinen sanan laajimmassa merkityksessä ja tähdensi sielun ja myyttien merkitystä. Vaikka Jung ei aina saanut ajatuksilleen vastakaikua tiedemaailmassa, hän jatkoi valitsemallaan tieteellisellä ja terapeuttisella linjalla kuolemaansa saakka.

Hänelle myytit olivat tärkeä osa ihmisen mielenmaisemaa. Hän oli sitä mieltä, että ilman omaa myyttiään ihminen ei voi kokea elämäänsä merkitykselliseksi. Myytti ilmentää Jungin (1992) mukaan yksilöllisemmin ja täsmällisemmin ihmiselämää kuin tiede, joka käyttää liian keskimääräisiä ja yleisiä käsitteitä yksilöllisen monimuotoisuuden näkökulmasta.

Luin Jungin elämäkerran kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin se herätti voimakkaita reaktioita. Jungin elämän mukana tuli käytyä läpi omaakin lapsuuden ja nuoruuden taivallusta. Tuli uusia oivalluksia ja syvempää ymmärrystä itsestä ja ympäristöstä. Nyt kun avaan vanhan unimuistikirjani, sieltä aukeaa mitä merkillisimpiä unia, joita noihin aikoihin näin.

Jungin tuijotus kirjahyllystä pari viikkoa sitten oli merkki. ”Lue minut uudelleen”, se sanoi. On mielenkiintoista huomata, kuinka eri asioihin kiinnitän huomiota nyt tätä 450-sivuista opusta lukiessani. Jungin näyt ja kuoleman jälkeisen elämän pohdinnat menivät tuolloin ohi, yli ymmärryksen. Nyt eivät mene. Ehkä ikä tekee tehtävänsä. Tai voi olla, että maailma on muuttunut, sillä nykyisin on paljon nuoriakin joita tällaiset asiat kiinnostavat.

Näkyjä sairasvuoteella

Jouduttuaan sairaalaan jalan katkeamisen ja pian sen jälkeen sattuneen sydäninfarktin vuoksi Jung näki öisin paljon näkyjä ilmeisesti silloin, kun oli välittömässä kuolemanvaarassa. Ne eivät olleet unia, vaan valveilla koettua. Hänestä tuntui, että hän leijaili korkealla maailmankaikkeuden sylissä ja näki sieltä laajasti elämää. ”Tämä on ikuista autuutta, tätä ei voi mitenkään kuvata, tämä on aivan liian ihmeellistä”, hän ajatteli. Ympäristökin näytti lumotulta. Oli kukkien koristamia vuoria ja juhlavia hääseremonioita. Hän tunsi pyhyyden läsnäolon. Jung kertoo näkyjen olleen kaikkein valtavinta, mitä hän koskaan oli kokenut. Muutaman viikon sairastamisen ja näkyjen jälkeen Jungille koitti hedelmällinen työkausi.

Tukijana Jung ei koskaan kirjoittanut mitään elämästä kuoleman jälkeen, koska silloin hänen olisi pitänyt todistaa ajatuksensa oikeaksi. Hänen elämäkerrassaan sen sijaan on erillinen luku tästä aiheesta. Siinä hän pohtii yhteiskunnan henkistä ilmastoa ja ihmisten samaistumista melkein yksinomaan tietoisuuteensa ja kuvitelmiinsa siitä, että ovat vain sitä mitä itsestään ajattelevat.

Tällainen tieto on kuitenkin erittäin rajoittunutta. Hän piti rationalismia aikamme sairautena ja oli sitä mieltä, että tulevaisuudessa keksitään vielä paljon sellaista, joka nyt näyttää omasta rajoitetusta näkökulmastamme mahdottomalta. Jung oli perehtynyt muinaisintialaiseen filosofiaan, eikä tyrmännyt kuoleman jälkeistä elämää, vaikka sitä ei pystytäkään todistamaan tieteellisesti – ainakaan vielä.

”Ihmisen myyttinen puoli on ikävä kyllä nykyään useimmiten heikoilla. Ihminen ei enää pysty luomaan myyttejä. Siinä hän menettää paljon, sillä on tärkeää ja terveellistä puhua myös järjellä käsittämättömistä asioista, kuten silloin kun kerrotaan hyvää kummitusjuttua takkatulen ääressä istuen ja piippua poltellen… Järjen yliarvostamisella on ehdottoman valtiovallan kanssa yhteistä se, että kummankin hallinnassa yksilö kurjistuu.” (Jung 1992, 321-323).

Taitavasti sanottu ja sopii aika hyvin 2010-lukuun. Omaa myyttiään kohti kannattaa kulkea. Joskus, varsinkin jos rationaalinen mieli on hallinnut kauan, vaatii ripauksen rohkeutta tunnistaa pyhyyden kokemus itsessään.

Kirja

Jung C G 1992. Unia, ajatuksia, muistikuvia. WSOY. Juva. Alkuperäinen teos 1961 saksaksi.

Reippaasti päin myyttiä

Lok31

Myytit, pyhät riitit ja transsendenssin^{^[i]} symbolit edistävät terveyttä. Ne eheyttävät ihmistä ja auttavat häntä pääsemään oman itsensä juurille. Ne tukevat henkistä kasvua.

Myyttistä ajattelua edustavat esimerkiksi uskonnot, puiden henget, shamanistiset rituaalit, enkelit ja näyt. Mitään näistä ei voida todistaa olemassa oleviksi tieteen keinoin. Silti ne ovat todellisia.

Stairway to heaven?

Kun alan puhua vaikkapa metsän hengistä, enkelin kosketuksesta, shamaanimatkasta tai ihmenäyistä, joillakin tuttavillani alkavat karvat nousta pystyyn ja hälytyskellot soida. Hymähdetään, että tuo on nyt sitä huuhaata ja hörhöilyä, sumeaa faktojen vastaista kuvittelua. Tai sivuutetaan aihe nopeasti: ”Ai sinäkin harrastat sellaista”. Pahimmassa tapauksessa saan varoituksia vaarallisuudesta tai psyykkisestä häiriintyneisyydestä.

Järkevä ihminen kun ei myytteihin sorru! Kokemuksesta tiedän, että vaikka hiukan sortuisikin, niin ei ainakaan voi myöntää kiinnostustaan, koska pelkää oudoksi, yksinkertaiseksi tai tieteen vastaiseksi leimautumista. Ihminen ei halua olla poikkeava. Hän haluaa hyväksyntää.

Haltioitumisen ja sielullisten kokemusten etsiminen on kuitenkin aina ollut luontaista ihmiselle. Tiedon ja tieteen nostaminen jalustalle on suistanut tämän ”toisen puolen” ihmisyyttämme hyljeksittyjen kastiin – aiheettomasti ja huonoin seurauksin. Moni joutuu harhailemaan omassa elämässään, masentuu, etsii tasapainoa päihteistä, kun ei löydä ”myyttistä” ydintään. Kirkkokin on tässä ongelmassa aika kädetön pitäytyessään muodolliseen, tarkat uskomisen rajat määrittelevään kristillisyyteen.

Ihmisellä on kyky luoda ajatuksia ja omaksua kokemuksia, joita ei voi selittää järjellä ja jotka ulottuvat arkikokemuksen tuolle puolen. Meillä on mielikuvitusta. Sekin on tosin kärsinyt rationaalisessa maaimassa arvonalennuksen. Lasten ja taiteilijoiden oletetaan käyttävän mielikuvitustaan tietoisesti tai tiedostamattaan.

Meidän muiden odotetaan hylkäävän tai sivuuttavan mielikuvitukselliset myytit. Nehän ovat muka epäuskottavia ja tarpeettomia. Voi olla, jos luotamme vain järkeen. Tunteen tasolla ne ovat kuitenkin tärkeitä. .

Jung ja kollektiivinen tiedostamaton

Myytti on jonkinlaista yhteisesti jaettua tuntemista, kollektiivista tiedostamatonta, joka välittyy meille kaukaa ihmiskunnan menneisyydestä taruina, satuina, henkinä ja uskonnollisina rituaaleina. On erehdys pitää myyttejä juttuina, jotka kannattaa hylätä järkevään aikuisuuden ikään tullessamme. Me nimittäin tarvitsemme niitä jotta pysyisimme koossa ja ehyinä ihmiskokonaisuuksina. Kollektiivisen tiedostamattoman käsitteen keksi tutkija ja psykoanalyytikko Carl Gustaf Jung (1875-1961).

Myytit käsittelevät sellaisia elämässä tärkeitä asioita, joille ei ole tutkimuksin tuotettua evidenssiä, todistusvoimaa. Ne koskettelevat tuntematonta. Sitä samaa, josta tiedekin on kiinnostunut, mutta suhtautuu siihen eri tavoin kuin myyttinen ajattelu. Tiedeihminen saattaa torjua kaiken mytologian ja mystiikasta viehtynyt vieroksua tiedettä. Näin ei tarvitse olla, sillä oikeastaan ei ole olemassa mitään ristiriitaa. Ihminen tarvitsee kumpaakin. Hän tarvitsee tieteellisen tiedon ohella sielulleen syvyyttä, arvoituksellisuutta ja mystisyyttä, koska ihminen on sekä sielullinen että rationaalinen. Kumpaakin samanaikaisesti.

Risteillä koristeltu maapallo palmun varjossa Kalevan kirkossa Tampereella.

Tiedeihminen, jolle mitattava aineellinen maailma on olevaisen perusta ja tärkein tiedonhankinnan kohde, joutuu ymmälle kohdatessaan myyttejä ja myyttistä ajattelua, jollei sitten satu olemaan kuin Jung, joka tutki tätä puolta ihmisessä. Usein ymmällään olo puetaan entistä tiukempaan faktamaailman kaapuun, jonka pohjalta sitten päätellään, että myytit ovat lapsenomaisten ihmisten muinaisjäänteitä, yksinkertaisten ja kouluttamattomien puuhastelua, jolle järkevä aikuinen ei lämpene. Tämä on kapea ja kylmä näkemys ihmisestä.

Karen Armstrongin (2005) mielestä ”Oikein ymmärrettynä mytologia virittää meidät sellaiseen hengelliseen tai psyykkiseen tilaan, että osaamme toimia oikein tässä tai tulevassa maailmassa”.

Kaikki mytologiat käsittelevät sellaista todellisuuden puolta, joka auttaa, kannattelee ja valaisee elämäämme. Kysymys on fyysisin silmin näkymättömästä, mutta hyvin todellisesta maailmasta. Ulkonaisesti näkymätön voi kuitenkin olla elävää ja konkreettista.

Mutta mikä tällainen maailma on? Nuoruuden pohdinnoissaan Jung on kuvannut sitä ykkös- ja kakkospersoonan avulla. Numero 1 on järkevä, toimiva, analyyttinen osa ja numero 2 intuitiivinen, luova, sisäisillä silmillä maailmaa katsova osa minuutta. Numero 2 on sisäinen maailmaa, jossa heijastuvat tiedostamaton sekä kaukaisen historian myytit.

Männyt odottavat halaajaa.

Suunnistankin tästä numero 2:n kanssa reippaasti päin myyttiä mäntymetsikköön puita halaamaan. Tiedä vaikka hoitavilla hongilla olisi shamanistisia tarinoita odottamassa. Terveydeksi. Virkistykseksi. Iloksi.

Kirjoja

Armstrong Karen (2005) Myyttien lyhyt historia. Otava. Keuruu.

Jung C G 1992. Unia, ajatuksia, muistikuvia. WSOY. Juva. Alkuperäinen teos 1961 saksaksi.

[i] Transsendenssillä tarkoitetaan sielullisia, havaintojen ulkopuolella olevia ilmiöitä, tuonpuoleisuutta tai yliaistillisuutta.

Kolme minää, Freud ja intialaiset

Lok12

Kolme.

En ole vain yksi, vaan ainakin kolme, jos psykoanalyysin isän, Sigmund Freudin teoriaan on uskomista. Monet siihen uskovat, mutta on hänellä paljon vastustajiakin. Niitä, jotka pitävät psykoanalyysiä turhanpäiväisenä ajankuluna ja sen teoriapohjaa typeränä. Oli miten oli, meissä on Freudin (1856-1939) mukaan

arkiminä eli havainnoiva, realiteettien pohjalta toimiva osa (ego),
tiedostamaton minä, joka on viettienergiaa (id) ja
yliminä eli ihmisen moraalinen ulottuvuus, joka sisältää tietoiset ja tiedostamattomat käsitykset hyvästä ja pahasta (superego).

Nämä kolme minuuden osa muodostavat kokonaispersoonan, jossa voi olla torjuntaa ja vastarintaa silloin, kun tiedostamattomasta pyrkii tietoisuuteen asioita, jotka olemme jostain syystä, usein traumojen vuoksi, sulkeneet pois tietoisuudestamme. Tässä on tiivistetysti psykoanalyyttinen ihmiskäsitys.

Freud ja myöhemmin hänen seuraajansa ajattelivat, että tällaisen kolmijaon avulla voitaisiin ymmärtää ihmismieltä ja käyttäytymisen häiriöitä. Ego voi joskus kasvaa niin suureksi, että perhessä, työpaikalla tai tuttavapiirissä muille ihmisille jää aika vähän sananvaltaa, kun tahdin määrää juuri suuriegoisin. Id, tuo intohimoinen, viettien (mm. seksuaalivietin) pohjalta toimiva persoonan osa vaikuttaa kaikkeen käyttäytymiseemme, vaikka emme sitä suoraan huomaa ja superego heristää sormea ”so, so”, jos ihminen yrittää toimia yliminän sisäisten määräysten vastaisesti.

Ei mitään uutta auringon alla

Freudin sanotaan mullistaneen psykologian ja psykoterapian löydettyään alitajunnan valtavan voiman. Kuitenkin ihmismieli on nähty moniulotteisena jo hyvin kauan, monta tuhatta vuotta sitten. Freud oli varmaankin aikanaan lukenut muinaisintialaista filosofiaa, esimerkiksi Bhagavadgita -runoelmaa, hindujen pyhää kirjaa. Hän on ehkä saanut sieltä aineksia käyttämäänsä vertaukseen hevosista viettienergian lähteenä.

Tässä muinaisintialaisessa tarinassa käydään sotaa vihollisten kesken, jotka ovat sukulaisia. Siinä taistelutanner, hevoset, vaunut, soturi (Arjuna) ja vaunujen ohjastaja (Krishna) kuvaavat ihmismielen eri ulottuvuuksia. Freudin käyttöön ottamat termit esitetään Bhagavad-Gitassa symbolisesti. Hevoset edustavat viettejä ja aisteja, soturi Arjuna ihmisen arkiminää ja ajuri Krishna korkeampaa puolta ihmisessä. Krishna on sekä opettaja että jumalallinen henki, joka hevosia (viettejä) ohjaamalla pitää ihmisen henkisen kehityksen (vaunut) kurssissa ja auttaa soturi Arjunaa (arkiminää) elämän taistelutantereilla. Jos ajuri tunaroi, hevoset vievät vaunuja minne haluavat.

Tiedostamaton (hevoset) on siis ymmärretty jo paljon ennen ajanlaskumme alkua, mutta siitä on tuolloin puhuttu tarujen ja myyttien avulla. Myös shamanismi, joka on muinainen, uskonnon omainen maailmankäsitys, jakaa mielen todellisuudeen kolmeen osaa: yliseen, aliseen ja keskiseen. Shamaanimatkoilla työskennellään sekä oman kehon, alitajunnan ja luovuuden kanssa. Shamanismista lisää mm. kolmessa aikaisemmassa kirjoituksessa Shamanismia kansalle https://liinanblogi.wordpress.com/2012/02/15/samanismia-kansalle/, Jooga ja shamanismi – jotakin yhteistä https://liinanblogi.wordpress.com/2012/05/03/mita-yhteista-joogalla-ja-shamanismilla/ ja Sielun palautus shamanistisesti https://liinanblogi.wordpress.com/2012/05/17/ihmeparannus/.

Freud siirsi muinaset tarut ja symbolit nykyajan kielelle ja tieteellisti alitajunnan.

Raamattu: Tahto ja teot törmäyskurssilla

Intialaiseeposta muutama vuosisata nuorempi Raamattukin sisältää ajatuksia tietoisesta egosta ja tiedostamattomasta.

Vai miten muuten on tulkittavissa Roomalaiskirjeen jakeet 7:15 En edes ymmärrä mitä teen: en tee sitä mitä tahdon, vaan sitä mitä vihaan ja 7:19 En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Ihminen kun ei aina pysty pitämään tiedostamatontaan kurissa, vaan toimii vastoin tietoista tahtoaan. Hevoset vetävät joskus eri suuntaan kuin soturi tahtoo eivätkä seuraa ajurin ohjastusta.

Miksi näin hankalalta kuulostavaa ihmismielen jakoa tarvitaan? Siksi, että jos ihminen nähdäään monitahoisena ja sellaisena, jossa on järkeilyn ulottumattomissa oleva tunteiden taso, silloin jaottelusta on iloa. Ei tarvitse koettaa ymmärtää ihmisen ihmettä ja hänen ”luontoaan” yhden tai kahden palikan (järki ja tunne) perusteella, vaan voi tajuta, miten monisäikeinen ja monessa suhteessa käsittämätön ihmisolento oikein on.

Sekä Bhagavad-Gita että Raamattu ovat tosielämän tapahtumiin pohjautuvia tarinoita, joita voi lukea uskonnollisesta, filosofisesta tai psykologisesta näkökulmasta. Jokainen näistä tuottaa oman tulkintansa sen mukaan miten tekstejä luetaan.

Freudin teoria ei ole niin maineikas kuin Raamattu ja Bhagavad-Gita, mutta käytännön psykoterapiatyössä se on osoittanut käyttökelpoisuutensa. Psykoanalyysi ei kuitenkaan ehkä koskaan saavuta suurta suosiota, koska se on kallista. Sen sijaan kevyempi versio, psykoanalyyttisesti suuntautunut terapia on yleistä Suomessakin.

Ihminen yhteisön jäsenenä

Martti Siirala (1922-2008), yksi suomalaisen psykoanalyyttisen koulukunnan perustajista on kritisoinut Freudia ihmisen sosiaalisen ulottuvuuden unohtamisesta. Aiheellisesti, sillä yhteisön tuki auttaa ihmistä vahvistumaan ja selviytymään ongelmistaan. Toisaalta joku voi ruveta kantamaan koko porukan taakkoja.

Siirala onkin kehittänyt käsitteen taakkasiirtymä (transfer), joka on tietoista tai tiedostamatonta vastuun ja taakkojen siirtymistä tai siirtämistä yhteisöstä, perheestä, työporukoista jne. yhdelle ihmiselle, hänen persoonallisuuden eri puolien tai ruumiin elinten vastuulle.

Siiralan esiin tuoma ihmisen yhteisöllisyys on oikeastaan neljäs minä. Siitä Freud ei puhunut, mutta se on hyvin lähellä arkista elämäämme. Kohtaamme joka päivä muita ihmisiä. Elämme yhteisössä, joka muovaa käsitystä itsestämme ja maailmasta. Muinaisissa myyteissäkin ihminen nähdään aina osana yhteisöä, ei irrallisena saarekkeena.

Näyttä siltä, että vaikka vauhdikkassa nykymaailmassa tekninen kehitys (sähkövalo, Angry Birds, pörssikurssit, kännykät jne.) ”edistyy” koko ajan, niin ihminen muuttuu tosi hitaasti. Muutamassa tuhannessa vuodessa ei juuri ollenkaan.

Syvimmältämme olemme samanlaisia kuin Raamatun tai Bhagavadgitan ihmiset. Ja hyvä niin.

Kirjat

Bhagavadgita. 2008 Suomentanut Mari Jyväsjärvi. Basam Books. Tallinna

Bhagavad-Gita. Jumalainen laulu. 2011. Suomennos ja tulkinta Taavi Kassila 2011. Otava. Keuruu.

Freud S. 1993. Johdatus narsismiin ja muita esseitä. Gummerus. Jyväskylä. Alkuperäisteokset vuosilta 1914-1923.

Herran laulu Bhagavadgita. 1975. Sanskritin kielestä suomentanut fil.mais. Marja-Leena Teivonen. Gaudeamus. Weilin & Göös.

Kronologinen Raamattu 2007. Data Universum. St Michel Print Oy.

Siltala P 2004. Martti Siirala – psykoanalyysi tänään. Kirjassa Rohkeus totuuteen. Martti Siiralan juhlakirja. Gummerus. Jyväskylä, s. 26-41.

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä: