Lumiset puut rannassa.
Miksi kansa katoaa kirkon riveistä? Uushenkiset liikkeet lisäävät suosiotaan, muinaisia luontouskontoja kaivetaan naftaliinista ja kristinuskoa vanhemmat idän uskonnot nostavat päätään lännessäkin. Mistä on kysymys?
Juuri 18-vuotta täyttänyt ystäväni tukee kirkon lapsityötä. Samalla hän sympatiseeraa suomalaisia luontouskontoja. Näitä virallinen evlutkirkkomme pitää pakanallisina, kehittymättöminä jäänteinä menneisyydestä. Nuoresta, fiksusta ihmisestä ei ole ristiriitaista hyväksyä sekä virallinen instituutio että vaihtoehdot. Nuori näkee maailman laajaana ja moniulotteisena. Hän ei ole kiinnittynyt ajatustottumusten kahleisiin.
Fuusiohenkisyyttä
Ihmiset tuntuvat nykyään sekoittavan henkiseen katsantoonsa aineksia kristinuskosta, muinaisuudesta, idän aatteista, luontouskonnoista ja kansanperinteestä. Siinä voi olla piirteitä taiteellisista mieltymyksistä, filosofisista suuntauksista, jopa terveyteen liittyvistä arvoista. Tämä on modernia fuusioivaa, alati uusiutuvaa hengenelämää.
Uudet näkemykset saattavat ollakin ateistisen ryhtiliikkeen ohella merkittävä syy valtionkirkosta eroamiseen. Halutaan irti ahtaista raameista. Halutaan hengittää avarampaa hengellisyyden ilmaa, jossa saattaa leijua enkeleitä, luonnonhenkiä ja henkiauttajia. Osa näistä laajennetun henkisyyden omaksuneista pysyy kirkon jäsenenä ja hyväksyy luterilaisen uskon, osa marssii ulos.
Yksilöllinen henkisyys vaihtelee ja muuttuu elämän varrella. Ei ole pakko sementöidä käsityksiään yhdeksi pysähtyneeksi palikaksi. Voi olla joustava. Sehän ei loukkaa ketään, paitsi asemiinsa linnoittautuneita tiukkoja fundamentalisteja, joille muut kuin “omat” ovat vääräoppisia.
Pyhä, myytit ja mysteerit eivät ole kuolemassa vallitsevan tieteellisen maailmankuvan tieltä. Ne vain muuttavat muotoaan ja jalostuvat. Hyvin voidakseen useimmat ihmiset tarvitsevat uskomista johonkin muuhunkin kuin järkeen. He kaipaavat kurottautumista sisäisesti, mielen tasolla, itseä laajemmaksi ja itseä korkeammalle.
Transsensenssi
Kutsun tätä transsendenssiksi, kohoamiseksi, itseä suurempien voimien kohtaamiseksi. Se pitää sisällään myös sen oivalluksen, että todellisuus on rajatonta. Periaatteessa yksinkertaista, mutta ainakin minulle käytännössä mutkikasta. Siksi kai vain harvoin tulen pysähtyneeksi tämän asian äären.
Ja kuitenkin tiedän, että pysähtyminen lisää elämän ihmettelyä, iloa, riemua, kiitollisuutta ja nöyryyttä käsittämättömän edessä. Se lisää myös itseymmärrystä. Tuo valaistusta kysymykseen ”Kuka minä olen?”
Ihmisen henkisyyden tila ja aste eivät riipu uskonnoista. Henkinen, yksilöllisesti uskova ihminen voi olla uskonnotonkin. Juuri siksi nykyinen pako kirkosta käy ymmärrettäväksi. Kun ihmisellä on omanlaisensa jumala, henkilökohtainen pyhyyden maailma ja yksilöllinen sielun valo, pyhyyden kokemus ei edellytä esimerkiksi evlutkirkko-organisaation jäsenyyttä. Onko tämä hyvä vai huono asia, onkin jo toinen tarina.
Monille jumaluus on uskontojen ulkopuolella. Jos ei pysty tai halua omaksua jonkin tietyn kirkkokunnan dogmeja, voi silti tuntea olevansa hengellinen ja kokea pyhyyttä ja ykseyttä. Jari Ehrnrooth käyttää tästä sanaa uskontunto, jolla hän kuvaa omaa uskonnotonta uskoaan kirjassaan ”Tietämättä uskon” . Palaan tähän aiheeseen vielä myöhemmin tammikuussa.
Kuule viisauttasi
Ei ole olemassa yhtä ainoaa, oikeaa henkisyyttä. Henkisyyden tila on jokaisella juuri sellainen, joksi hän ja hänen elämänkaarensa ovat sen muovanneet.
Oma, upea ja paras mahdollinen! Sen ääreen kannattaa pysähtyä.
Kuuntele, arvosta ja kunnioitta sisäistä ääntäsi. Se on viisas!
Lunta, jäätä ja valoa.