Tag Archive | pyhä

Jäkälästä, estetiikasta ja sielusta

Rokuan jäkälää 2Elokuun tummat illat tulevat. Luontoreissu pohjoiseen ja itärajalle on takana. Rokuan upeat jäkäläharjut ja Posion Riisitunturi availivat positiivista sisintäni. Rauhoittivat, virkistivät ja vilvoittivat niin kehoa kuin mieltäkin. Puhumattakaan Hossan kalliomaalauksien voimasta.

Kansallispuistot edistävät terveyttä. Siitä ei ole epäilystäkään, vaikka ei löydy kaksoissokkotutkimuksia. Eikä tarvitsekaan. Ihmiset itse tietävät ja tuntevat, että näin on. Koska mieli ja keho ovat samaa ihmisyyden kokonaisuutta, luonnon ihmeet vaikuttavat niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Jäkälämatossa jäkälätuppoja.

Jäkälämatossa jäkälätuppoja.

Jäkäläkankailla Rokuan kansallispuistossa vaeltaessani muistuu mieleen, kuinka isävainaja aikoinaan kertoi  opettajastaan, joka oli monta kymmentä vuotta sitten tehnyt väitöskirjan jäkälistä. Isä kuvaili tämän herran enennäkemätöntä jäkäläinnostusta. Opiskelijat saivat jäkälätietoa myös niillä luennoilla, jotka koskivat aivan muita maatalousalan aiheita kuin poronhoitoa. Jäkälätohtori oli niin innostunut tutkimusaiheestaan, että löysi jäkälien maailmasta yhtymäkohtia kaikkeen muuhunkin opettamaansa.  Hän välitti innostuksensa oppilaaseensa niin tehokkaasti, että se välittyi myös minuun.

Rokuan jäkäläkentät näyttävät tietyssä valaistustilassa lumelta. On kuin kevätlumi olisi sulamassa. Ja samaan aikaan muu luonto näyttää kesäiseltä.

Näyttää lumelta, mutta on jäkälää.

Näyttää lumelta, mutta on jäkälää.

Muistelen jäkälämeren keskellä isääni, lapsuuttani ja nuoruuttani. Haikeus hiipii sydämeen,  jotenkin utuisena, pehmeänä ja syvänä. Se yhdistyy maisemien minuun lataamaan esteettiseen elämykseen, joka tuntuu jopa spirituaaliselta.  Tällä tarkoitan sellaista kokemusmaailmaa, joka ylittää tieteelliset psykologiset selitysmallit.

Spirituaalisuuden voisi ehkä suomentaa henkisyydeksi. Sanalla on kuitenkin – ainakin tiedemaailmassa ja valtavirtajulkisuudessa –  jotenkin outo hörhöyden leima ja uskonnollisuuden sävy. Moni tulkitseekin sen hengellisyydeksi, joka taas rationaalisessa asenneilmastossa määrittyy uskonnollisuudeksi ja sitä kautta tiukkojen raamatullisten tai koraanisten tekstien dogmaattiseksi tulkinnaksi, säännöiksi, mihin saa uskoa ja mihin ei ja mitä saa tehdä ja mitä ei.  Tällainen tulkinta tarkoittaa dogmaattisuuden vankilaa ja ajattelun kahleita. Niitä, joista tutkija Toby Spribille onnistui irrottautumaan.

Tämän päivän 5.8.2016 Hesarissa jäkälätutkija Toby Spribille kertoo erikoisen tarinansa. Hän vapautui tiukasta uskonnollisen perheen kontrollista päästyään kouluja käymättömänä monen vaiheen kautta  lopulta yliopistoon luonnontieteen tutkijaksi. Toby löysi sienistä ja levistä koostuviin jäkäliin symbioottisesti liittyvän hiivan. Hän sai selville, että hiiva vaikuttaa yhden jäkälälajin, kierrelupon, väriin. Se muuttuu hiivan johdosta kellertäväksi.

Keltaisia läikkiä Rokuan kansallispuiston jäkälärinteillä.

Keltaisia läikkiä Rokuan kansallispuiston jäkälärinteillä.

Rokuan jäkäläkuvia katsellessani mietin, että hiivako Rokuallakin aiheuttaa nuo keltaiset läiskät jäkäläkankaalla. Niin, en tiedä, onko tämä jäkälä kierreluppoa, enkä voi nyt Tobyltakaan kysyä. Ehkä Tobyllekin jäkälät ovat yhtä suuri intohimo kuin isäni opettajalle. Ehkä hänkin kokee tutkimustyössään sen, että tieteellisessä luovuudessa on aina mukana hiukan ihmettä, uuden keksimisen mysteeriä.

Riisitunturin sielu

Tunturilampi ja kauempana alhaalla järvi.

Tunturilampi ja kauempana alhaalla järvi.

Riisitunturilla tuntuu sielukkaalta. Siis mitä?

Eihän sielua ole olemassa, se on niitä huuhaajuttuja, moni ajattelee.

Ei sitä nykytieteen sanastossa olekaan, koska se hävitettiin sieltä muutamia vuosikymmeniä sitten. Aikaisemmin psykologia oli sielutiedettä, mutta nyt sielu ei kuulu akateemiseen maailmaan, eikä siis käsitettäkään enää tarvita. Nimittäin jos ei ole käsitettä, niin oikeastaan ilmiötäkään ei ole. Kieli kun ohjaa ajatteluamme. Tämä pätee myös tieteen kieleen.

Kuitenkin useimmat ihmiset tajuavat, että heissä on sellainen ilmiö kuin sielu. Se on jotakin muuta kuin psyykkinen (ajatukset, tunteet, asenteet).

Luonto on kokonaisuus, kuten ihminenkin.

Luonto on kokonaisuus, kuten ihminenkin.

Nykyään ihmisessä katsotaan yleensä olevan vain kaksi puolta: ruumis ja mieli eli keho ja psyyke. Jos kolmas ulottuvuus otetaan mukaan, puhutaan ihmisestä psyko-fyysis-sosiaalisena olentona.  Kolmijakoisen mallin mukaan terveydenhuolto keskittyy keholääketieteen avulla ruumiiseen ja psykiatrian, psykologian ja terapioiden avulla mieleen. Sosiaalihuolto vastaa sosiaalisesta ja taloudellisesta puolesta ja kirkolle jää loput eli henki, sielu tai miksi tätä ilmiötä, jota rationaalinen maailma ei sisällä, nimitetäänkään.

Kokonaisvaltaisempi ja osuvampi ihmisen tarkastelutapa on nelijako, jossa fyysinen kattaa  anatomiset ja fysiologiset ihmisen piirteet, psyykkinen  eli mieli psykologiset,  henkinen eli sielu henkiset (mikä ei ole sama asia kuin  uskonnollisuus/hengellisyys)  ja sosiaalinen sosiaaliset puolet.

Sielu on ihmisen universaalisuuden ilmentymä. Se voidaan ymmärtää kirjauskonnollisuuden ylittäväksi jumaluuden ulottuvuudeksi ihmisessä riippumatta siitä, millaiseksi kukin jumalansa näkee tai millainen on kunkin pyhän kokemus. Jumaluuden voi ymmärtää esimerkiksi kaikkeutena. Sitä voi nähdä luonnossa, kauneudessa, eettisessä elämässä, arjessa, ihmisessä, jopa itsessään.

Sielu ei siis ole materiaalinen, vaan tietoisuuden liittyvä asia.  Sillä on transsendoiva, tietoisuuden ylittävä merkitys, joka voi olla mutta ei läheskään aina ole uskonnollinen.  Sielun, samoin kuin laajemman käsitteen, tietoisuuden, olemus ovat edelleen arvoituksia tieteelle. Niistä on mahdotonta saada materiaalista otetta. Ne ovat jääneet määrittelykysymyksiksi tutkimukselle. Kuitenkin tietoisuutta tutkitaan mittauksin, erityisesti aivojen tiloja ja toimintaa mittaamalla. Mikään tutkimus ei tosin ole pystynyt todistamaan, että tietoisuus sijaitsisi aivoissa. Koska se ei ole materiaalinen, ei oikein tiedetä missä se sijaitsee. Sama ongelma koskee sieluakin.

Oli miten oli, joskus tunnen olevani kuin ohuinta mahdollista sielun pergamenttia. Silloin hengitän kauneutta, pyhyyttä, hyvyyttä ja käsittämättömyyttä sisään ja ulos: minuun ja minusta ympäristööni.

P1120164

Luontoretkelläni Riisitunturille ja Hossaan  tuli aika paljon hengitetyksi sisään.

Hossa 1

Hossan värikallio.

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi Hossa on valittu  juhlavuoden kansallispuistoksi. Onnittelut napakymppivalinnasta!

Hossa 2

Kalliomaalauksia tuhansien vuosien takaa Hossassa.

Värikallioksi nimetty seinämä, jossa on nelisentuhatta vuotta vanhoja kalliomaalauksia on paikka, joka Hossan kävijän ehdottomasti kannattaa nähdä. Sen edessä kokee todellista historiallista perspektiiviä. Kokemus on kohottava.

Hossassa on nyt meneillään remonttityöt. Alue valmistautuu vuoden 2017 juhlavuoteen, jolloin Hossasta tulee kansallispuisto. Värikallion eteen on muun muassa rakennettu uusi katselulava.

Hossan shamaani?

Hossan shamaani?

Luomutiede luontoäidin pyhässä syleilyssä

Luonnollinen, satumainen, pyhä...

Luonnollinen, satumainen, pyhä…

Hiukan jatkoa eiliseen Tiedebarometri 2013 postaukseen.

Pelkkään rationaalis-materialistiseen tieteeseen maailmansa perustava ärsyyntyy, kun puhutaan äitimaasta ja sen hoivasta tai luonnonmukaisuudesta. Luonnontiede-fundamentalisti näkee luonnon julmana ja ankarana taistelukenttänä, jossa ihminen selviytyy vain kilpailemalla –  kaikkien kanssa ja kaikkea vastaan.

Mutta ihminenhän on itse osa luontoa. Selviytyäkseen hän tarvitsee muita ihmisiä, eläimiä, kasveja ja luomakunnan lempeyttä.

Ihminen on yhteisöllinen, utelias ja kohoamaan pyrkivä. Yhteisöllisyys toteutuu joka päivä arkisessa touhuilussa.  Tieteen avulla hän etsii uutta ymmärrystä ja lisää tietoa. Kohoamista eli  transsendenssia hän hakee taiteesta sekä pyhyyden tai jumaluuden kokemuksista. Luontokin voidaan aistia pyhän heijastumaksi tai jumalalliseksi.

Näkökulma

Tiede esittää vain yhden näkökulman maailmasta. Se ei tarjoa koko kuvaa, vaan palasen. Tiede on inhimillistä toimintaa, jota ohjaavat yksityiset ja yhteisön arvot.

”Jos ihminen päihittää maaäitinsä, niin se päihittää samalla itsensä”, sanoo Jouko Niemi kirjoituksessaan Tiede kuuluu luomuun tänään Aamulehdessä, jossa hän vastaa Kari Huovialan ihmettelyyn luontoäiti-muotihöpsötyksestä ja taikauskon paluusta. Niemi jatkaa: Tiede ilman arvoja ja vastuuta on kelvotonta. Samoin kuin tieteen antamat palikat ja niiden käyttö maailmankuvan rakentamisessa, pitää erottaa toisistaan tieteen saavutukset ja niihin perustuvat aikaansaannokset”.

Tunnettua on, että aikaansaannokset voivat osoittautua hyviksi, kuten sairauksien parantaminen tai huonoiksi, kuten sotateknologian käyttö.

Tiede ja uskonto

Usein tiede ja uskonto asetetaan toistensa vastakohdiksi. Tätä perustellaan sillä, että tiede nojaa tietoon, faktoihin ja tosiasioihin ja uskonto uskoon, mysteeriin, ilmoitukseen ja näkyihin.

Tosiasiassa tieto ja usko eivät ole vastakohtia. Tiedon vastakohta on ei-tieto ja uskon vastakohta epäusko.

Koska tiede ja uskonto elävät eri käsitejärjestelmien todellisuutta, samoin käsittein niitä ei voi asiallisesti vertailla. Kumpikin etsii vastauksia, mutta hyvin erilaisiin kysymyksiin.

Niin tiede kuin uskontokin instituutiona, organisoituneena, hierarkkisena järjestelmänä voi olla jäyhää ja rajoittavaa, jopa kahlitsevaa ja haitallista.

Sen sijaan tieteellinen mielikuvitus ja yksilöllinen usko eivät koskaan ole jäyhiä, vaan joustavia ja luovia.

Tieteellisten löydösten tavoin Raamattu ja muut pyhät kirjat voivat oikein käytettyinä auttaa ihmistä elämän käänteissä. Raamatusta ei kuitenkaan voi olla yhtä ainoaa oikeaa tulkintaa, koska se on kirjoitettu vertauskuvallisesti. Se on iso metafora ihmisen ja maailman autuaasta ristiriitaisuudesta. Jokainen voi lukea ja tulkita sitä omalla tavallaan.

Myös tiede on ristiriitaista. Eri tutkimukset näet voivat tuottaa samasta asiasta eri tuloksia. Pitkällä aikavälillä sitten muotoutuu ”totuutta paremmin vastaava” kuva tutkitusta asiasta.

Alkuräjähdys

Vastikään julkaistu Tiedebarometri 2013 osoitti, että vajaa kolmannes (30%) tutkituista oli sitä mieltä, että ”tieteeseen perustuva maailmankuva ja uskonto eivät ole ristiriidassa keskenään”. Väittämän kiistäviä oli lähes puolet (47 %).  Raportin kirjoittajat selittävät, että ”kannanottojen taustalla vaikuttanevat ennen muuta käsitykset evoluutioteorian ja luomiskertomuksen törmäyksestä sekä osin ehkä myös muu biotieteiden ja teologian leikkauspisteissä havaittu hankaus”.

Ei siinä mitään törmäystä ole. Käsittääkseni valtaosa suomalaisista luterilaisista hyväksyy evoluutioteorian, vaikka he samanaikaisesti uskovatkin Jumalan luoneen maailman. Kysymys on kai aikajänteestä ja alkuräjähdyksestä.

Alkuräjähdys maailman synnyn käynnistäjänä on vallitseva tieteellinen oletus, josta materialistis-biologisen evoluution teoria juontuu. Teoreettisena oletuksena hengen alkuperäisyys voi olla yhtä pätevä, sen perustelut vain ovat hyvin erilaiset. Se, että Jumalan (minkä tahansa maailman jumalista) tai henkien väitetään olevan kosmoksen alkuperä ja ohjaaja, on myös vain teoria.  Tästä enemmän kirjoituksessa  Hiipuva materialismi ja ihminen.

Tiedebarometrin tulos, että lähes kolmannes vastaajista ei pitänyt tiedettä ja uskontoa ristiriitaisena antaa viitteitä siitä, että on olemassa ymmärrystä ihmisen rationaalisen ja irrationaalisen puolen rauhanomaisesta rinnakkainelosta.

Vielä useampi vastaaja hyväksyi tieteen ristiriitaisuuden. Kolme neljästä (76 %) vastaajasta oli täysin tai jonkin verran samaa mieltä siitä, että ristiriitaisetkin näkemykset kuuluvat tieteeseen.

Tieteeseen uskotaan vankasti, mutta niin uskotaan myös luontoäitiin ja pyhään. Ristiriitaa niiden  välillä ei tarvita, sillä tiede, luonto ja jumaluus mahtuvat hyvin yhteisen taivaankannen alle.

Ne mahtuvat jopa yhden ja saman ihmisen mieleen.

Myös minun pieneen päähäni.

Linkit

Taikausko teki paluun (31.10) ja Tiede kuuluu luomuun (13.11.). Keskustelu Aamulehdessä.

Tiedebarometri 2013. Tutkimus suomalaisten suhtautumisesta tieteeseen ja tieteellis-tekniseen kehitykseen. Tieteen tiedotu ry. Kirjapaino Uusimaa. Porvoo.

Allegron, Antin ja Andrein kyydissä Pietariin

Allegro vie Pietariin.

Allegro vie Pietariin.

Allegrolla viilettää vauhdikkaasti ja letkeästi ulkomaille. Alle viidessä tunnissa pääse junalla Tampereelta Pietariin. Musiikkitermi allegro tarkoittaakin, että kappale soitetaan nopeasti.

Junassa en kuuntele musaa, mutta ehdin juuri päästä Antti Nylénin Tunnustuskirjan kyytiiin ja tunnelmaan, kun ollaan jo perillä  Suomen asemalla.  

Nylén kuvaa heräämistään  katolilaisuuteen lapsuuden ympäristöstä, jossa sai uskonnottoman kasvatuksen. Hän ei väitä olevansa uskontotieteilijä eikä filosofi, vaan toteaa kirjoittavansa kristittynä, esimerkkitapauksena. Kiinnostavaa.  Oma kasvuympäristöni oli tässä suhteessa jakautunut, toinen vanhempani oli uskovainen, toinen uskonnoton.  Joku onkin vihjannut, että minulla olisi spirituaalinen  ristiriita. Saattaa olla. Siksi kai nämä asiat niin kovasti kiinnostavatkin.  

Nylénin kirjaa ei kannata lukea faktaviitekehyksestä. Uskossahan ei ole kyse tosiasioista muussa mielessä kuin siinä, että kun ihminen uskoon, niin se (uskominen) on hänelle totta.

1990-luvulla pastori Antti kylliäinen väitti, että kaikki pääsevät taivaaseen. Minä aiheutan nyt lsiää harmia ja pahaa mieltä jumalankieltäjille väittämällä, että kaikki uskovat Jumalaan.     

Aika rohkeasti väitetty, kun maallistuminen ja kirkosta eroaminen näyttävät vain lisääntyvän. Kirjottaja perustelee asiaa sanomalla, että hengellisyys, taju siitä, että ”tässä ei ole kaikki”, on istutettu meihin jo äitimme kohdussa, konsanaan siis kuin aistit. Hän viittaa Jari Ehrnrootin termiin ”uskontunto”, josta kirjoitun aikaisemmin tässä.

Kysymys Jumalan ”olemassaolosta” on Nylénille kysymys maailman mielestä. Jumalalla ja ”maailmalla” on hänelle yhteistä merkitystä. Rakastaako maailma meitä? Kun vastaan kyllä, olen uskovainen. Silloin myös tunnustan, että olen merkityksellisessä, henkilökohtaisesti vaativassa suhteessa maailmaan: se puhuttelee minua ja minulla on velvollisuus vastata.

Minusta tuntuu, että  hän on venyttänyt Jumalan käsitettä niin paljon, että hänen uskostaan on tullut katolilaista panteismiä, koska jumaluutta on hänelle kaikkialla. No, Nylénhän onkin oman tiensä katolinen kulkija.  Moni muukin tosin ajattelee, että Jumala on jotakin paljon laajempaa kuin pilven longalla istuskeleva vanha äijä.

Tähyilen taksia

Pietariin saavuttuamme alan tähyillä  taksia lentokentälle, sillä suuntana on Arkangeli, Jäämeren rantakaupunki puolentoista tunnin lennon päässä Pyhän Pietarin kaupungista.

Aseman porttien takana odottaa rykelmä  kuskeja, miehiä Moldovasta, Azerbaidzanista, Ukrainasta ja muista entisistä Neuvostoliiton osavaltioista.  Mietin, mitähän kyyti Pulkovon kentälle nykyisin maksaa ja miten tiukkoihin hintaneuvotteluihin kohta joudun. Miehistä ei näy päälle pain, ketkä ovat virallisia ja ketkä pimeitä. Nimilappuja tosin riippuu monella rinnuksissa, joten ehkäpä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen vallinnut villi taksibisnes on jo hiukan järjestäytymässä.  

Kävelen kapsäkkeineni tunkeilevimpien kyydintyrkyttäjien ohi ja kerron noin 40-vuotiaalle  hiukan  jo pönäköitynelle partamiehelle  toiveeni päästä ajoissa Arkangelin koneeseen. Runsaan tunnin ajomatkan hinnaksi muodostuu 2000 ruplaa (50 euroa).

Ajamme keskustan läpi. Taakse jää Nevski prospekt ja Moskovan valtaväylä. Juttelemme niitä näitä säästä, kiireisestä elämästä ja  takseista Venäjällä.  Sitten kuljettaja, Andrei nimeltään, alkaa kertoa tarinaansa. Ja uskonnollisia mietteitään. Tämähän käy taas kiinnostavaksi.

Andrei heräsi kaksi kertaa kuolleista

Rankka alkoholihuuruinen huumenuoruus vei kymmenen vuotta uzbekkiäidin ja venäläisisän pojan elämästä.  Joku ystävällinen ohikulkija oli hälyttänyt kadulle sammuneelle, tajuttomalle Andreille ambulanssin ja näin hän pääsi narkomaanien klinikalle. Siellä hän muistaa kokeneensa painottoman, kevyen ja leijuvan olotilan vaikka hänen päällään tuntui olevan  suuri ja raskas teräslevy.  Sitten hän alkoi siirtyä tähän arkiseen todellisuuteen. Nyt  taakka ja painontunne siirtyivät hänen iholleen ja häneen itseensä. Oli teräksenraskasta ja kylmää.

Kun tämä sattui toisenkin kerran, Andrei alkoi lääkärin ja anomyymien narkomaanien ryhmän avustamana pyrkiä irti huumeista. Eihän se käynyt käden käänteessä, vaan kesti vuosia. Välillä tuli repsahduksia, mutta tänään hän on ollut jo yli kymmen vuotta raittiina. 

Jumalan  tunnusteleminen alkoi, kun hän etsi elämälleen merkitystä. Miksi täällä oikein ollaan? Millaisena haluan kokea päihteettömän elämän? Alkoi tuntua, että on olemassa jotakin korkeampaa  ja pyhempää kuin pelkää  materiaalinen oleminen. Sielu kaivautui esiin.  Läheiseksi tuli ortodoksinen ajattelu, vaikka kirkossa hän käy vain  harvakseltaa. Mutta auton etupaneeliin hän on liimannut ikoneita.  

Kun huumehengailu loppui, löytyi vaimo ja syntyi poika. Kasvattamisessa on elämäntehtävää,  Andrei sanoo. Hän pohdiskelee, että  sielun, hengen ja uskonnollisuuden sivuuttaminen ovat johtaneet rasittavaan kulutushysteriaan ja ovat syitä myös alkoholin liikakäyttöön ja huumesiiin. Sielun tyhjyyttä pitää täyttää jollain vielä tyhjemmällä.

Kappas vaan. Täsmälleen samasta asiasta puhuu toinen Andrei eli suomalaisittain Antti. Nylén lataa näin: Pitäisi lähemmin tutkia epäilystäni, että ateismin leviäminen ja kulutuskulttuuri ovat kumppaneita, liiketovereita: kun Jumala on pantu viralta, yritetään tyhjäksi jäänyttä paikkaa täyttää erilaisilla tavaroilla ja elämyksillä, runsauden ja vaurauden unelmilla.

Nämä taitavat olla universaaleja ajatuksia, jotka koskettavat yhtä hyvin suomalaista älykköessestiä kuin pietarilaista taksikuskina työskentevää entistä narkkariakin. 

Sielu ei tunne rajoja. 

Kirja

Nylén A 2013. Tunnustuskirja. Kirjapaja. Ramatutrukikoda. Tallinna. 

Kursivoinnit tekstissä ovat suoria lainauksia Nylenin kirjasta.

P1010221

Minussa majailee muinaisuus

Hossan kalliomaalauksia. Kuva Wikipediasta.

Hossan kalliomaalauksia. Kuva Wikipediasta.

Mennyt aika ei ole kadonnut mihinkään. Se on tähtitaivaalla ja kallioissa. Se on meissä jokaisessa nytkin. Muinaisista kalliomaalauksista kertovassa dokumentissa raotetaan ikkunaa ihmisen vuosituhantiseen mielen maisemaan. Ihminen on aina tulkinnut maailmaa, itseään ja näiden suhdetta.

Taitelijan verta meillä oli suonissa jo 50 000 vuotta sitten, jolloin piirrettiin kallioihin. Eilinen Ylen ykkösellä näytetty Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion elokuva muistuttaa hienolla tavalla siitä, että uusi ei sulje pois vanhaa ja että muinaisuutta on välittynyt jopa 800 sukupolven takaa nykyihmiseen.

Myös tutkija Svante Pääbo on osoittanut, että jokainen meistä kantaa neandertalilaista perimää, siis sen apina-ihmisen geenejä, joka kuoli sukupuuttoon noin 28000 vuotta sitten (HS 7.5.2013)

Hossan muistot

Kävin jokunen vuosi sitten Suomussalmen Hossassa ihailemassa upeaa 4000-vuotista värikalliota. Se palautui mieleeni vajotessani eilen illalla Lapsuin ja Lehmuskallion tarjoilemiin tulkintoihin ihmisestä maailmankaikkeuden osana.

He näkevät kalliomaalauksissa maailmankuvan, jossa aineen, hengen ja yksilön välillä ei ole mitään eroa.

Kaikki, elollinen ja eloton on saman olevaisen kyllästämää.

Kaikki on yhtä. Kaikki liikkuu ja muuttuu kokonaisuuden mukana. Ihminenkin. Hän voi muuttua vaikka ilvekseksi. Tai tuikkia tähtenä taivaalla, virrata aaltona joessa tai seisoa paikallaan juuret tanakasti maassa latva tuulessa huojuen.

Unessa, taiteessa ja shamaanimatkalla näin käykin ihan luonnollisesti. Lapsuin ja Lehmuskallion dokumentin katsottuani vakuutuin, että näin juuri on hyvä. Hyvä itselleni.  Ehkä minussa on runsaasti neandertalilaisia geenejä. Tai ehkä osa henkeäni majailee jossain kaukaisuudessa. Tai sitten minussa majailee muinaisuus.

Pyhä olento

Kalliomaalausdokumentti luotaa syvälle ihmisyyteen. Se näyttää, kuinka muinaiset lajitoverimme elivät sovussa puiden ja eläinten ja yleensä luonnon kanssa.

Olento on pyhä. Uskomme niin.

Kun herkeämme siihen uskomasta, se ei enää ole pyhä.

Eläimiä pidettiin pyhinä. Saaliseläinkään ei ollut pelkkää ravintoa, vaan ”kaiken antaja” ja ihmisen kaltainen.  Sen kuolema ymmärrettiin elämän uhriksi. Osaksi ihmistä.

Jos näin ajateltaisiin nykyisin, eläinten tehokasvatus epäeläimellisissä oloissa ruokalautasellemme tuntuisi mahdottomalta. Eläimiltähän pitäisi pyytää anteeksi, kun ne tapetaan ravinnoksi.

Tänään ei taida minulle pihvi maistua.

Yksilö, kaksilo, monilo, kaikki

Joskus ajattelen olevani aika yksilöllinen. Ehkä myös erillinen, jonkin verran muista poikkeava. Ryhmiin, porukoihin ja yhteisöihinkin osallistun yksilönä.  Minänä. Persoonana. Yksilöllisyydestä on tullut niin tärkeää, että se on vallannut pääni.

Mutta miksi ihmeessä?

Sinne Hossan kiveenhän minut on maalattu muiden joukkoon. Seison peruskallioon litistettynä yhteydessä puihin, kukkiin, eläimiin, kaikkiin olentoihin, metsälampeen, tähtitaivaaseen ja tähän nykyhahmooni.  Olen siellä ja täällä. Jatkumona jostakin jonnekin.

En siis mitenkään voi ilmetä ensisijaisesti yksilönä. Olen kaksilo, monilo ja me kaikki. Kalliomaalauskin. Siltä ainakin nyt tuntuu. Siis hyvältä.

Maailmalla on tuhansia muinaisia kalliomaalauksia,  Suomessakin kymmeniä. Niihin mahtuu paljon ihmissieluja.

Linkkejä

Anastasia Lapsui & Markku Lehmuskallio Yksitoista ihmisen kuvaa

Suomussalmen Hossan värikallio

Svante Pääbon haastattelu HS Tänään 7.5.2013.

Kalliokaiverrus Kazanovkan kylässä Hakasiassa, Siperiassa.

Kalliokaiverrus Kazanovkan kylässä Hakasiassa, Siperiassa.

Pienen ihmisen pieni pelko

Maapallo jatkaa pyörimistä peloista huolimatta.

Maapallo jatkaa pyörimistä peloista huolimatta.

Myönnettävä on, että pelotti, kun hälytyssireeni alkoi soida ja kaiuttimista kuului ”Poistukaa välittömästi talosta. Palohälytys. Käyttäkää portaita”. Istuin viime viime viikolla kokouksessa modernin virastorakennuksen seitsemännessä kerroksessa Oslossa. Ajatuksissa välähti kahden vuoden takainen Anders Breivikin tuhotyö. Se nimittäin sattui juuri täällä.

Nyt olen turvallisesti kotona. Kerron, miten pelkoni eteni.

Kuulutus tulee norjaksi ja englanniksi. Aluksi norjalainen virkanainen Vee muistuttaa, että minun on kuljettava hänen seurassaan, koska jos joudun väärään käytävään, en pääse pois ilman viranhaltijoilla olevaa elektronista avainta. Alan seurata Veetä.

Kiskaisemme naulasta takit ja pöydältä kännykät ja lähdemme laskeutumaan portaita alas. Sydän hakkaa, mutta mietin, että ei ole ongelmaa, koska kahden minuutin kuluttua olen ulkona. Silti paniikki hiipii kurkkuun. Hengitän syvään ja ajattelen ”Ei tässä ole mitään hätää, kaikki muutkin ovat rauhallisia”. Veekin liikkuu vaiti ja tyynesti. Silti pelottaa melkoisesti.

Virta valuu alaspäin. Tuntuu, että ihmiset laskeutuvat portaita käsittämättömän hitaasti. Nyt pitäisi painua vauhdilla!  Rakennuksessa on 500-600 ihmistä. Kolme kantajaa laskee miestä pyörätuolissa – hyvin hitaasti. Hissejähän ei voi käyttää. Tulee tulppa. Yksi kerrallaan ohitamme pyörätuolin.

Aistin savua

Nenäni tuntee savua. Kyllä, aistin selvästi savun hajun.  Alkaa ahdistaa ja hengitys kiihtyy. Päässä pelonsekaista myllerrystä. Nihkeää hikeäkö otsassa? En ehdi ajatella sitä, vaan pyrin ulos. Tännekö jään? Kauhea pelko.

Yritän perustella itselleni, että mielikuvitukseni tuottaa aistimuksen. Ei auta. Ihmismassa muuttuu sitä tiiviimmäksi, mitä alempiin kerroksiin mennään. Vauhti onneksi kiihtyy. Mutta samalla tule ahtaan paikan kammo. Jalat alkavat täristä.

Missä on järkevä minä? Ei ainakaan tässä. Entäpä jos ihmismassa alkaa panikoimaan?

Haluaisin juosta raput alas, mutta nämä KÄVELEVÄT! Ja kaikki ovat rauhallisia. Ihmettelen sitä. En enää seuraa Veetä, vaan ohitan hänet ja etenen kiireesti sen minkä väen paljoudelta kykenen. Toimin jotenkin automaattisesti, itsesuojeluvaiston vetämänä.

Vihdoin olen ulkona. Odotan Veetä, jonka kanssa astellaan sadan metrin päähän, naapuritalon pihalle. Seisomme siellä parikymmentä minuuttia, kunnes tulee ilmoitus, että voidaan palata.

Saan kuulla, että vastaavanlainen hälytys rakennuksessa, jossa on kaksi Norjan ministeriötä, on tullut vuoden aikana jo yli kymmenen kertaa. Joskus palohälyttimet ovat lauenneet liian herkästi, joskus automaateissa on ollut muuta vikaa. On ollut myös harjoitushälytyksiä. Ymmärrän nyt, miksi kaikki olivat niin tyynen oloisia. Olivat tottuneet hälytyksiin.

Pelon muisti

Mietin, että muutama tunti sitten, kun tulin rakennukseen, ei pelottanut ollenkaan, vaikka Vee kävellessämme aamulla virastoon kertoi tapahtumista heinäkuussa 2011. Breivikin virittämän autopommin räjähtäessä hän oli itse ollut talossa ja saanut rytäkässä lieviä vammoja. Räjähdyksessä, joka edelsi Utöyan joukkotappamista, kuoli kahdeksan henkeä.

Vee oli järkyttynyt myös siitä, että kaikki varauloskäytävät eivät olleetkaan auki. Hän joutui hortoilemaan kellarikäytävissäkin. Tunsin myötätuntoa, mutta mikään ei aamulla pahasti liikahtanut sisälläni.

Mutta kun oikea hälytys tuli, kertomus ryöpsähti salamannopeasti aivoihin. Miljoona uhkaa kelautui pikavauhtia. Siksi kai pelkäsin. Automaattinen itsesuojeluvaisto synnyttää pelkoa. Mutta se syntyy myös muistin kautta.

Nyt tuntuu, että pieni ihminen pelkäsi pienesti ja turhaan. Luen parhaillaan Jiddu Krishnamurtin kirjaa Ajattelun tuolla puolen, jossa hän pohtii pelon olemusta. Hän jakaa sen animaaliseen ja psykologiseen. Animaalinen on luonnollista, biologisperäistä elossa säilymisen turvaamista. Psykologinen taas on hänen mukaansa mielen tuotetta ja turhaa, koska pelko rajoittaa ihmisen harkitsemis- ja näkökykyä.

Saattaa olla, että pelkoni virastotalossa oli sekä eläimellistä että psykologista. Oli mitä oli, ikävältä tuntui.

En saanut selville, miksi hälytys tapahtui. Vee arveli, että laitteissa oli vikaa. En siis tiedä, oliko rapussa todella savua, jonka todella tunsin. Todennäköisesti ei.  Aistimus saattoi syntyä aamulla kuulemastani tarinasta. Ja pelkoani saattoi vahvistaa kuviteltu savu. Näin ihmeellisesti mieli toimii.

Illalla menin Norjan Kansallismuseoon Avautuminen pyhälle -näyttelyyn, jossa esiteltiin hollantilaista renesanssiajan taidetta. 1500-luvun madonnankuvat rauhoittivat ja niihin suli virastotalossa virinnyt pelkoni.

Avautuminen pyhälle -näyttelyn sisääntulo.

Avautuminen pyhälle -näyttelyn sisääntulo.

Henkisyyden tila, oma ja yksilöllinen

Lumiset puut rannassa

Lumiset puut rannassa.


Miksi kansa katoaa kirkon riveistä? Uushenkiset liikkeet lisäävät suosiotaan, muinaisia luontouskontoja kaivetaan naftaliinista ja kristinuskoa vanhemmat idän uskonnot nostavat päätään lännessäkin. Mistä on kysymys?

Juuri 18-vuotta täyttänyt ystäväni tukee kirkon lapsityötä. Samalla hän sympatiseeraa suomalaisia luontouskontoja. Näitä virallinen evlutkirkkomme pitää pakanallisina, kehittymättöminä jäänteinä menneisyydestä. Nuoresta, fiksusta ihmisestä ei ole ristiriitaista hyväksyä sekä virallinen instituutio että vaihtoehdot. Nuori näkee maailman laajaana ja moniulotteisena. Hän ei ole kiinnittynyt ajatustottumusten kahleisiin.

Fuusiohenkisyyttä

Ihmiset tuntuvat nykyään sekoittavan henkiseen katsantoonsa aineksia kristinuskosta, muinaisuudesta, idän aatteista, luontouskonnoista ja kansanperinteestä. Siinä voi olla piirteitä taiteellisista mieltymyksistä, filosofisista suuntauksista, jopa terveyteen liittyvistä arvoista. Tämä on modernia fuusioivaa, alati uusiutuvaa hengenelämää.

Uudet näkemykset saattavat ollakin ateistisen ryhtiliikkeen ohella merkittävä syy valtionkirkosta eroamiseen. Halutaan irti ahtaista raameista. Halutaan hengittää avarampaa hengellisyyden ilmaa, jossa saattaa leijua enkeleitä, luonnonhenkiä ja henkiauttajia. Osa näistä laajennetun henkisyyden omaksuneista pysyy kirkon jäsenenä ja hyväksyy luterilaisen uskon, osa marssii ulos.

Yksilöllinen henkisyys vaihtelee ja muuttuu elämän varrella. Ei ole pakko sementöidä käsityksiään yhdeksi pysähtyneeksi palikaksi. Voi olla joustava. Sehän ei loukkaa ketään, paitsi asemiinsa linnoittautuneita tiukkoja fundamentalisteja, joille muut kuin ”omat” ovat vääräoppisia.

Pyhä, myytit ja mysteerit eivät ole kuolemassa vallitsevan tieteellisen maailmankuvan tieltä. Ne vain muuttavat muotoaan ja jalostuvat. Hyvin voidakseen useimmat ihmiset tarvitsevat uskomista johonkin muuhunkin kuin järkeen. He kaipaavat kurottautumista sisäisesti, mielen tasolla, itseä laajemmaksi ja itseä korkeammalle.

Transsensenssi

Kutsun tätä transsendenssiksi, kohoamiseksi, itseä suurempien voimien kohtaamiseksi. Se pitää sisällään myös sen oivalluksen, että todellisuus on rajatonta. Periaatteessa yksinkertaista, mutta ainakin minulle käytännössä vaikeaa. Sillä vain harvoin tulen pysähtyneeksi tämän asian äären.

Ja kuitenkin tiedän, että pysähtyminen lisää elämän ihmettelyä, iloa, riemua, kiitollisuutta ja nöyryyttä käsittämättömän edessä. Se lisää myös itseymmärrystä. Tuo valaistusta kysymykseen ”Kuka minä olen?”

Ihmisen henkisyyden tila ja aste eivät riipu uskonnoista. Henkinen, yksilöllisesti uskova ihminen voi olla uskonnotonkin. Juuri siksi nykyinen pako kirkosta käy ymmärrettäväksi. Kun ihmisellä on omanlaisensa jumala, henkilökohtainen pyhyyden maailma ja yksilöllinen sielun valo, pyhyyden kokemus ei edellytä esimerkiksi evlutkirkko-organisaation jäsenyyttä. Onko tämä hyvä vai huono asia, onkin jo toinen tarina.

Monille jumaluus on uskontojen ulkopuolella. Jos ei pysty tai halua omaksua jonkin tietyn kirkkokunnan dogmeja, voi silti tuntea olevansa hengellinen ja kokea pyhyyttä ja ykseyttä. Jari Ehrnrooth käyttää tästä sanaa uskontunto, jolla hän kuvaa omaa uskonnotonta uskoaan kirjassaan ”Tietämättä uskon” . Palaan tähän aiheeseen vielä myöhemmin tammikuussa.

Kuule viisauttasi

Ei ole olemassa yhtä ainoaa, oikeaa henkisyyttä. Henkisyyden tila on jokaisella juuri sellainen, joksi hän ja hänen elämänkaarensa ovat sen muovanneet.

Oma, upea ja paras mahdollinen! Sen ääreen kannattaa pysähtyä.

Kuuntele, arvosta ja kunnioitta sisäistä ääntäsi. Se on viisas!

Lunta, jäätä ja valoa.

Lunta, jäätä ja valoa.

Neurokirurgi koomassa

Aaltoilevat talot.

Mullistava kuolemanrajakokemus

Neljä vuotta sitten neurokirurgi makasi koomassa oman sairaalansa letkuissa. Kollegat arvioivat hänen mahdollisuutensa erittäin pieniksi selvitä hengissä vakavasta bakteeritulehduksesta aivoissa. Mutta kirurgi tervehtyi ja kirjoitti kirjan.

Koomassa hän tunsi leijailevansa toisessa ja ihanassa todellisuudessa kauneuden ja ihmeellisten ilmiöiden maailmassa, vaikka hänen aivonsa eivät lääketieteellisten mittausten mukaan toimineet ollenkaan. Herättyään viikon kuluttua hän muisti mitä oli kokenut. Se mullisti neurokirurgin ja tutkijan maailmankuvan. Tieteellinen vakaumus siitä, että tietoisuus asuu aivoissa sai väistyä.

– Uudenlainen, kehittyneempi käsitys mielestä ja kehosta on tarpeen, sillä yksinkertainen materialistinen malli on riittämätön selittämään monimutkaisia tietoisuuden ilmiöitä, toteaa  Eben Alexander. Tilasin hänen vastikään julkaistun kirjansa Proof of Heaven: A Neurosurgeon’s Journey into the Afterlife. Kerron siitä, kunhan kirja kolahtaa postiluukustani, toivon mukaan muutaman viikon kuluttua.

Kysymys kuoleman jälkeisestä elämästä taitaa nousta monen mieleen jossain maallisen vaelluksen vaiheessa. Yksi, kuten esim. Björn Wahlroos (Syntymäpäivähaastattelu Helsingin Sanomat 10.10.2012) uskoo, että ”elämä on biologinen prosessi, joka alkaa ja päättyy”. Selkeän materialistisen näkemyksen mukaan ei ole mitään sen jälkeen kun olet kuollut.

Toinen tarjoaa mahdollisuudeksi uudestisyntymää joko ihmiseksi, eläimeksi, puuksi tai joksikin muuksi. Kolmas ajattelee, että kuoleman jälkeen tulee taivaallinen paratiisi tai helvetillinen kadotus. Neljäs häilyy uskon ja epäuskon välimaastossa. Viides päättää olla ajattelematta koko asiaa, koska siihen ei voi saada järjellistä selitystä.

Kuoleman jälkeinen elämä jää uskon asiaksi. Nykytiede ei pysty vastaamaan kysymykseen ”Onko kuoleman jälkeistä elämää?”, koska ei ole kokeellisia menetelmiä tutkia asiaa.

Kuolemanrajakokemuksista sen sijaan saadaan tietoa ihmisiltä, jotka ovat palanneet ”kuolleista” takaisin elämään.

Melko yleinen kokemus

Tutkija Ornella Corazza Lontoon yliopistosta on koonnut tietoja kuolemanrajatutkimuksista, joista kiinnostavimmat tiivistän tähän.

Yksittäisten ihmisten kokemuksia on kuvattu jo 1900-luvun alkupuolella, mutta tutkimus vilkastui vasta 1970-luvulla. Gallup-tutkimuksen mukaan vuonna 1982 kahdeksalla miljoonalla amerikkalaisella (5 % aikuisväestöstä) oli ollut kuolemanrajakokemus. Yhteistä ihmisten kokemuksille olivat:

  • jonkinlaisessa tunnelissa eteneminen
  • vaikeus kuvata sanoin erikoisia, mystisiä tuntemuksia
  • ruumiista irtaantumisen kokemus
  • rauhan, ilon, rakkauden ja hyvän olon tunne
  • valon ja loisteen näkeminen, musiikin, äänien ja hahmojen, esim. ihmisten tai enkeleiden kokeminen.

Useissa 1980-luvulla tehdyissä tutkimuksissa Corazzan (2008) mukaan kävi ilmi, että  tällaisen tilan olo kokenut 40-50 prosenttia tutkituista, jotka olivat olleet henkeä uhkaavassa vakavassa tilanteessa. Myös huomattava väsymys, tiettyjen aivojen osien sähköinen ärsytys, pitkä eristyksissä oleminen, aistiärsykkeiden äärimmäinen niukkuus, eräät huumeet ja lääkeaineet tai joskus uni voivat tuoda tällaisia tuntemuksia. Ne eivät ole sidoksissa ikään, sukupuoleen, koulutukseen tai uskonnolliseen vakaumukseen. Periaatteessa kuka tahansa voi saada sen.

Kellä tahansa voi myös olla mystisiä, paranormaaleja ja uskonnollisia kokemuksia. Tätä todistaa Lontoossa 2000-luvun alussa tehty haastattelututkimus. Trafalgar Squarella kulkijoilta kyseltiin mm. ”Onko sinulla koskaan ollut kokemus, jota voisi luonnehtia pyhäksi, uskonnolliseksi, spirituaaliseksi, ekstaattiseksi, paranormaaliksi tai mystiseksi?” Tutkijat hämmästyivät, kun 65 prosenttia haastatelluista kertoi heillä olleen tällainen kokemus.

Ihminen on paljon muutakin kuin järkiperäinen olento. Hän on myös mysteeri. Ihminen on sisäisesti rikas luontokappale, joka saa mystisistä kokemuksista ja tuntemuksista elämäänsä täyteyttä, runsautta ja vivahteikkuutta.

Mysteerin selityksiä

Kuolemanrajakokemukselle on etsitty biologisia, psykologisia ja transsendenttisia selityksiä. Tavallinen biologinen selitys on se, että jokin ulkoinen tekijä kuten aivovamma tai hapen puute aiheuttaa fysiologisia tai kemiallisia muutoksin aivoissa. Tämän selityksen mukaan tietoisuus on aivokemiaa ja –fysiologiaa ja seurausta aivojen tilasta.

Näkemystä on kritisoitu inhimillisen kokemuksen vähättelystä. Lisäksi on olemassa tutkimusnäyttöä myös siitä, että tietoisuuden tilat, esim. meditatiivinen tila,  vaikuttavat aivojen toimintaan. Toisin sanoen ei ole varmuutta siitä, että vain aivot tuottaisivat tietoisuuden.

Psykologisesti kuolemanrajakokemus selitetään puolustusmekanismiksi koettua kuoleman uhkaa vastaan, jolloin mieli siirtyy mukavampaan todellisuuteen pelottavan asian edessä. Tätä selitystä eivät kuitenkaan kannata kuoleman rajalla käyneet.

Sen sijaan transsendenttisen näkemyksen jakavat monet, joilla on ollut kuolemanrajakokemus. Sen mukaan sielu poistuu ruumiista ja siksi käy mahdolliseksi nähdä oma kehonsa ulkopuolelta esim. vaikean leikkauksen tai sydämen pysähdyksen aikana. Tätä näkemystä on arvosteltu sillä perusteella, että henkiin jäävän kokemukset voidaan selittää mielikuvituksen, unen, arvauksien ja aikaisemman tilannetta koskevan tiedon ja muistojen summana. Muistot voivat valehdella.

Ymmärrys mielestä ja kehosta lisääntyy

Meitä on filosofi René Descartesin (1596-1650) ajoista lähtien opetettu, että ihminen muodostuu kahdesta osasta: materiaalisesta kehosta ja ei-materiaalisesta mielestä.

Tällainen kaksijakoisuus ohjaa länsimaista nykyajatteluamme, vaikka arkikokemuksemme kyllä osoittaa, että mieli ja keho ovat tiiviisti toisiinsa sulautuvia ihmisen puolia.  Corazza ja Alexander peräänkuuluttavat uudenlaista näkemystä ja uusia ihmistä koskevia teorioita myös tieteen piiriin.

Vertauskuvallisesti ilmaisten dualistinen eli kaksijakoinen keho-mieli –käsitys vastaa veden ja rantahiekan välistä yhteyttä. Hiekka pysyy erillisenä, vaikka se on järven pohjassa tai liikkuu laineiden mukana. Arkikokemuksemme kertoo, että keho-mieli viittaa enemmänkin vesi-suola –suhteeseen. Suola ei näy vedessä, kun se liukenee siihen, mutta sen olemassaolon voi tuntea maistamalla.

Corazza tarjoaa tiukan dualismin kieltävää ihmiskuvaa vaihtoehdoksi nykyiselle materialistis-biologiselle ihmiskuvalle. Tähän liittyen on kehitetty laajennetun kehon käsite (extended body), mikä tarkoittaa sitä, että kehoa koskevat tuntemukset eivät ole vain pään sisällä, vaan kehossa ja jopa sen ulkopuolella. Puhutaan myös morfogeneettisistä kentistä

Japanilaisprofessori  Yasuo Yuasan keho-skeema yhdistää nykyajattelua ja muinaista itämaista käsitystä ihmisestä. Hänen mukaansa elävä ruumiimme on eräänlainen energeettinen informaatiojärjestemä, joka alinomaa uudistuu ja uudistaa itseään.  Informaation liikkuminen ihmiskehon eri osissa on energeettinen ilmiö. Tämä tekee ymmärrettäväksi myös kuolemanrajakokemukset, koska siinä näitä kokemuksia tuottaa laajennettu ihmiskeho.

Lähteitä

Corazza O 2008 Near-Daeth Experience. Exploring the Mind-Body Connections. TJ International. Pardstow, Cornwall

My proof of Heaven. Newsweek 15 October 2012, 46-49.

©Liina Keskimäki