Allegron, Antin ja Andrein kyydissä Pietariin

Allegrolla viilettää vauhdikkaasti ja letkeästi ulkomaille. Alle viidessä tunnissa pääse junalla Tampereelta Pietariin. Musiikkitermi allegro tarkoittaakin, että kappale soitetaan nopeasti.

Junassa en kuuntele musaa, mutta ehdin juuri päästä Antti Nylénin Tunnustuskirjan kyytiiin ja tunnelmaan, kun ollaan jo perillä  Suomen asemalla.  

Nylén kuvaa heräämistään  katolilaisuuteen lapsuuden ympäristöstä, jossa sai uskonnottoman kasvatuksen. Hän ei väitä olevansa uskontotieteilijä eikä filosofi, vaan toteaa kirjoittavansa kristittynä, esimerkkitapauksena. Kiinnostavaa.  Oma kasvuympäristöni oli tässä suhteessa jakautunut, toinen vanhempani oli uskovainen, toinen uskonnoton.  Joku onkin vihjannut, että minulla olisi spirituaalinen  ristiriita. Saattaa olla. Siksi kai nämä asiat niin kovasti kiinnostavatkin.  

Nylénin kirjaa ei kannata lukea faktaviitekehyksestä. Uskossahan ei ole kyse tosiasioista muussa mielessä kuin siinä, että kun ihminen uskoon, niin se (uskominen) on hänelle totta.

1990-luvulla pastori Antti kylliäinen väitti, että kaikki pääsevät taivaaseen. Minä aiheutan nyt lsiää harmia ja pahaa mieltä jumalankieltäjille väittämällä, että kaikki uskovat Jumalaan.     

Aika rohkeasti väitetty, kun maallistuminen ja kirkosta eroaminen näyttävät vain lisääntyvän. Kirjottaja perustelee asiaa sanomalla, että hengellisyys, taju siitä, että “tässä ei ole kaikki”, on istutettu meihin jo äitimme kohdussa, konsanaan siis kuin aistit. Hän viittaa Jari Ehrnrootin termiin “uskontunto”, josta kirjoitun aikaisemmin tässä.

Kysymys Jumalan “olemassaolosta” on Nylénille kysymys maailman mielestä. Jumalalla ja “maailmalla” on hänelle yhteistä merkitystä. Rakastaako maailma meitä? Kun vastaan kyllä, olen uskovainen. Silloin myös tunnustan, että olen merkityksellisessä, henkilökohtaisesti vaativassa suhteessa maailmaan: se puhuttelee minua ja minulla on velvollisuus vastata.

Minusta tuntuu, että  hän on venyttänyt Jumalan käsitettä niin paljon, että hänen uskostaan on tullut katolilaista panteismiä, koska jumaluutta on hänelle kaikkialla. No, Nylénhän onkin oman tiensä katolinen kulkija.  Moni muukin tosin ajattelee, että Jumala on jotakin paljon laajempaa kuin pilven longalla istuskeleva vanha äijä.

Tähyilen taksia

Pietariin saavuttuamme alan tähyillä  taksia lentokentälle, sillä suuntana on Arkangeli, Jäämeren rantakaupunki puolentoista tunnin lennon päässä Pyhän Pietarin kaupungista.

Aseman porttien takana odottaa rykelmä  kuskeja, miehiä Moldovasta, Azerbaidzanista, Ukrainasta ja muista entisistä Neuvostoliiton osavaltioista.  Mietin, mitähän kyyti Pulkovon kentälle nykyisin maksaa ja miten tiukkoihin hintaneuvotteluihin kohta joudun. Miehistä ei näy päälle pain, ketkä ovat virallisia ja ketkä pimeitä. Nimilappuja tosin riippuu monella rinnuksissa, joten ehkäpä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen vallinnut villi taksibisnes on jo hiukan järjestäytymässä.  

Kävelen kapsäkkeineni tunkeilevimpien kyydintyrkyttäjien ohi ja kerron noin 40-vuotiaalle  hiukan  jo pönäköitynelle partamiehelle  toiveeni päästä ajoissa Arkangelin koneeseen. Runsaan tunnin ajomatkan hinnaksi muodostuu 2000 ruplaa (50 euroa).

Ajamme keskustan läpi. Taakse jää Nevski prospekt ja Moskovan valtaväylä. Juttelemme niitä näitä säästä, kiireisestä elämästä ja  takseista Venäjällä.  Sitten kuljettaja, Andrei nimeltään, alkaa kertoa tarinaansa. Ja uskonnollisia mietteitään. Tämähän käy taas kiinnostavaksi.

Andrei heräsi kaksi kertaa kuolleista

Rankka alkoholihuuruinen huumenuoruus vei kymmenen vuotta uzbekkiäidin ja venäläisisän pojan elämästä.  Joku ystävällinen ohikulkija oli hälyttänyt kadulle sammuneelle, tajuttomalle Andreille ambulanssin ja näin hän pääsi narkomaanien klinikalle. Siellä hän muistaa kokeneensa painottoman, kevyen ja leijuvan olotilan vaikka hänen päällään tuntui olevan  suuri ja raskas teräslevy.  Sitten hän alkoi siirtyä tähän arkiseen todellisuuteen. Nyt  taakka ja painontunne siirtyivät hänen iholleen ja häneen itseensä. Oli teräksenraskasta ja kylmää.

Kun tämä sattui toisenkin kerran, Andrei alkoi lääkärin ja anomyymien narkomaanien ryhmän avustamana pyrkiä irti huumeista. Eihän se käynyt käden käänteessä, vaan kesti vuosia. Välillä tuli repsahduksia, mutta tänään hän on ollut jo yli kymmen vuotta raittiina. 

Jumalan  tunnusteleminen alkoi, kun hän etsi elämälleen merkitystä. Miksi täällä oikein ollaan? Millaisena haluan kokea päihteettömän elämän? Alkoi tuntua, että on olemassa jotakin korkeampaa  ja pyhempää kuin pelkää  materiaalinen oleminen. Sielu kaivautui esiin.  Läheiseksi tuli ortodoksinen ajattelu, vaikka kirkossa hän käy vain  harvakseltaa. Mutta auton etupaneeliin hän on liimannut ikoneita.  

Kun huumehengailu loppui, löytyi vaimo ja syntyi poika. Kasvattamisessa on elämäntehtävää,  Andrei sanoo. Hän pohdiskelee, että  sielun, hengen ja uskonnollisuuden sivuuttaminen ovat johtaneet rasittavaan kulutushysteriaan ja ovat syitä myös alkoholin liikakäyttöön ja huumesiiin. Sielun tyhjyyttä pitää täyttää jollain vielä tyhjemmällä.

Kappas vaan. Täsmälleen samasta asiasta puhuu toinen Andrei eli suomalaisittain Antti. Nylén lataa näin: Pitäisi lähemmin tutkia epäilystäni, että ateismin leviäminen ja kulutuskulttuuri ovat kumppaneita, liiketovereita: kun Jumala on pantu viralta, yritetään tyhjäksi jäänyttä paikkaa täyttää erilaisilla tavaroilla ja elämyksillä, runsauden ja vaurauden unelmilla.

Nämä taitavat olla universaaleja ajatuksia, jotka koskettavat yhtä hyvin suomalaista älykköessestiä kuin pietarilaista taksikuskina työskentevää entistä narkkariakin. 

Sielu ei tunne rajoja. 

Kirja

Nylén A 2013. Tunnustuskirja. Kirjapaja. Ramatutrukikoda. Tallinna. 

Kursivoinnit tekstissä ovat suoria lainauksia Nylenin kirjasta.