Tuule, tuuli – leppeästi

Hongat humisevat.

Hongat humisevat.

Kun seison liikkumatta ja katson taivasta puunlatvusten yli, tuuliviirimäinen olo rauhoittuu ja sisäinen tuiverrus vaikenee. Sijaitsen tanakasti itsessäni ja kuuntelen. Tunnen tuulen puheen ja maailman ääret.

Tällainen mielikuva syntyi lukiessani  Miia Toivion runokirjaa Pysty hiljaisuus. Toivio tulkitsee olemisen ”tuonpuoleisia” fiiliksiä, niitä joita ei oikein sanoilla saa tavoitetuksi, mutta jotka ovat aitoja ja todellisia.  Hän pääsee pitkälle tunteiden, kehon ja olemisen tulkinnassaan luonnon, tulen ja  tuulen kautta.  Tässä pari otetta:

.. .ja hiljaisuus kasvaa

kuin korkea koivu

keskeltä kuuntelijaa, hänen kylkiluunsa

joustavat

hänen päälaestaan lähtevät kohtisuoraan

latvus, jolla maa kampeaa taivasta:

tai niin uskovat koivut, kurottautuvat puut.

Tuuli menee niiden sisään ja ravistelee niitä,

tuulen silitykseltä ei voi välttyä.. .

Ja tässä toinen tuuliajatelma:

Tuulen muuttoreitit ovat tunnettuja, mutta missä

niiden syntysija on, kukaan ei tiedä, tuulet etsivät

paikkaa jossa voisivat syntyä, eihän se ole salaisuus?

Eivät kaikki tarvitse peitteitä, naamioita tuulessa

minä rakastan sitä että se on oma itsensä, hän

sanoi.

Miia Toivio luki taannoin runojaan Tulenkantajien kirjakaupassa Tampereella. Hyvin luettu ja hyvin kirjoitettu. Kiitos.

 Kirja

Toivio  M 2013. Pysty hiljaisuus. Teos. Media Zone. Viro.

Koivun latvaan korkealle...