Hongat humisevat.
Kun seison liikkumatta ja katson taivasta puunlatvusten yli, tuuliviirimäinen olo rauhoittuu ja sisäinen tuiverrus vaikenee. Sijaitsen tanakasti itsessäni ja kuuntelen. Tunnen tuulen puheen ja maailman ääret.
Tällainen mielikuva syntyi lukiessani Miia Toivion runokirjaa Pysty hiljaisuus. Toivio tulkitsee olemisen ”tuonpuoleisia” fiiliksiä, niitä joita ei oikein sanoilla saa tavoitetuksi, mutta jotka ovat aitoja ja todellisia. Hän pääsee pitkälle tunteiden, kehon ja olemisen tulkinnassaan luonnon, tulen ja tuulen kautta. Tässä pari otetta:
.. .ja hiljaisuus kasvaa
kuin korkea koivu
keskeltä kuuntelijaa, hänen kylkiluunsa
joustavat
hänen päälaestaan lähtevät kohtisuoraan
latvus, jolla maa kampeaa taivasta:
tai niin uskovat koivut, kurottautuvat puut.
Tuuli menee niiden sisään ja ravistelee niitä,
tuulen silitykseltä ei voi välttyä.. .
Ja tässä toinen tuuliajatelma:
Tuulen muuttoreitit ovat tunnettuja, mutta missä
niiden syntysija on, kukaan ei tiedä, tuulet etsivät
paikkaa jossa voisivat syntyä, eihän se ole salaisuus?
Eivät kaikki tarvitse peitteitä, naamioita tuulessa
minä rakastan sitä että se on oma itsensä, hän
sanoi.
Miia Toivio luki taannoin runojaan Tulenkantajien kirjakaupassa Tampereella. Hyvin luettu ja hyvin kirjoitettu. Kiitos.
Kirja
Toivio M 2013. Pysty hiljaisuus. Teos. Media Zone. Viro.
