Tag Archive | RCT

Paradoksista muutosagentiksi – joka kolmas käyttää täydentäviä hoitoja

Ihon alle asetettujen sirujen avulla  ehkä piankin saadaan suoraan  kännykkään ajantasaiset seurantatiedot  verenpaineesta, kolesterolista ja kehon rasvaprosentista. Terveysteknologia tarkkailee hyvinvointia puolestasi. Ihmiset syövät ilomielin tehokkaita ja turvallisia lääkkeitä. Ja arvostavat kirurgeja, lääketieteellistä huipputekniikka ja hoidon ammattilaisia.

Samaan aikaan ei-lääketieteelliset hoidot, kuten erilaiset kehomielihoidot, perinneparannusmenetelmät  ja luontaisvalmisteet lisäävät suosiotaan. Biotekniikan ja lääketieteen voittokulku ei odotuksista huolimatta olekaan vähentänyt virallisen järjestelmän ulkopuolella toimivien täydentävien hoitojen käyttöä. Kansaa on kyllä tarmokkaasti valistettu niiden epätieteellisyydestä. On kerrottu, että tällaiset  hoidot perustuvat vain plaseboon eli lumeeseen, että ne ovat vain kampaajan ja kosmetologin palveluihin verrattavia hyvinvointihoitoja,  että niistä voi olla haittaa vakavasti sairaille ja että alalla esiintyy huijausta. (esim. Pälve 2016 ja Yle-uutiset 17.8.2017 https://yle.fi/uutiset/3-9777013).

Tästä huolimatta tuoreen tutkimuksen mukaan yli kolmannes (35.3 %) suomalaisista on käyttänyt täydentäviä hoitoja eli CAM-hoitoja (Complementary and Alternative Medicine)  vähintään kerran viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana.  Laura Kemppaisen ja tutkijaryhmän raportti julkaistiin pari  viikkoa sitten  Scandinavian Journal of Public Health -lehdessä (DOI: 10.1177/1403494817733869).  Tutkimusaineisto on koottu osana kansainvälistä European Social Survey –vertailututkimusta, jossa selvitettiin sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöä, myös CAM-hoitojen käyttöä 21 maassa vuonna 2014.

Tutkimuksessa kysyttiin seuraavista hoitomuodoista: akupunktio, akupainanta, kiinalainen lääketiede, kiropraktiikka, osteopatia, homeopatia, kasvi/yrttilääkintä, hypnoosi, hieronta, vyöhyketerapia ja sprituaalinen hoitaminen. Listasta puuttuvat Suomessa muiden tutkimusten mukaan vanhastaan melko  suosittu jäsenkorjaus (Meriläinen ym. 1993) ja muut perinnehoidot (Vertanen ym 2017)  sekä mm. naprapatia, aromaterapia ja energiahoidot kuten reiki. Siitä puuttuvat myös jooga sekä kaikki taideterapiat (musiikki, maalaus, kirjoittaminen, liike- ja tanssiterapiat). Myöskään vitamiinit ja luontaistuotteet terveyden edistämisessä eivät olleet tutkimuskohteena.

Jos kaikki nykyisin maassamme käytettävät epäviralliset hoitomuodot otettaisiin tutkimukseen mukaan, käyttäjämäärä nousisi  todennäköisesti paljon suuremmaksi kuin on tuo runsas kolmannes aikuisväestöstä. Perustelen arviotani sillä, että jo 25 vuotta sitten tehdyn väestötutkimuksen mukaan jotakin epävirallista hoitomuotoa oli käyttänyt viimeksi kuluneen vuoden aikana  lähes puolet (46 %) suomalalaisista. (Meriläinen ym. 1993). Kansainvälisten tutkimukset mukaan CAM-käyttö lisääntyy kaikkialla läntisessä maailmassa.

Paradoksihan se on

Miksi ihmiset käyttävät hoitomuotoja, joita virallisen lääketieteen edustajat eivät suosi, vaan jopa julkisesti kritisoivat ja vähättelevät ja näin rakentavat niiden käyttäjiin häpeäleimaa, stigmaa?  Miksi ihmiset käyttäytyvät kerettiläisesti? Miksi eivät usko virallista totuutta?

Onko kyse totuudenjälkeisen ajan ilmiöstä eli siitä, että epätotuus valtaa terveydenhoitoa? Mistä syystä suuri osa kansalaisista näyttää voimallisesta valistuksesta huolimatta turvautuvan täydentäviin hoitoihin?

Joillakin on tapana esittää täydentävät hoitomuodot vastakohtana tieteelliseen näyttöön perustuvalle (evidence based medicine=EBM) hoitamiselle. Tällaiseen kaksinapaiseen parantamismaailmaan uskoville on olemassa vain kaksi ääripäätä: totuus ja valhe, EBM-tieteellisesti hyväksi osoitettu hoitaminen eli virallisen terveydenhuollon tarjoamat palvelut ja ”ne muut” eli tutkimattomat ja siksi potentiaalisesti jopa vaaralliset hoitomuodot. Tämä on oletus, joka ei perustu tosiasioihin.

Tällainen näkemys nojaa vanhentuneisiin tieteellisyysuskomuksiin eli perusteettomiin vastakkainasetteluihin. Todellisuus on nimittäin vivahteikkaampi ja monimuotoisempi. Havainnollistan sitä taulukolla. Siinä EBM tarkoittaa näyttöön perustuvaa lääketiedettä (evidence based medicine) Tälle käsitteelle ei ole yksiselitteistä määritelmää. EBM-liikkeen yksi keskeinen vaatimus on kuitenkin se, että hoitojen tehojen arvioinnin pitäisi perustua satunnaistettuihin tutkimuksiin. (Aiheesta tarkemmin ks. Hemilä 2016)

(BMJ Clinical Evidence 2017, Ernst 2011)

Taulukosta näkyy, että sekä virallisessa terveydenhuollossa että sen ulkopuolella on tarjolla hoitomuotoja, joita on tieteellisesti tutkittu. Kummassakin ryhmässä on myös paljon hoitomuotoja joita ei ole tieteellisesti tutkittu. Lisäksi raja virallisen, epävirallisen  ja täydentävän välillä on häilyvä, muuttuva ja joskus tulkinnanvarainenkin, mikä ei taulukosta tietenkään näy. Siitä ei näy myöskään se, että molemmissa ryhmissä on käytössä hoitomuotoja, joiden hyödyistä on saatu näyttöä muilla tutkimusmenetelmillä kuin kliinisin satunnaistetuin kokein (RCT=Randomized Clinical Trial). Hoitojen vaikutusten tutkimus on nykyään monitieteistä ja monimetodista, koska näin saadaan totuudenmukaisempi ja täydellisempi kuva eri hoitomuotojen hyödyistä.

Moni luulee, että KAIKKI virallisen järjestelmän tarjoamat hoitomuodot on tutkittu satunnaistetuin kliinisin kokein ja että KAIKKI sen ulkopuolella tarjottavat, epäviralliset hoitomuodot ovat jääneet tutkimatta. Näin ei ole.

Fakta on, että terveystutkimuksessa niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa suurin taloudellinen panostus yhteiskunnan taholta ja  erityisesti lääke- ja terveysteknologiateollisuudelta  suuntautuu biolääketieteen uusiin keksintöihin. Tämä on ymmärrettävää.  Epävirallisen hoitamisen tutkimus sen sijaan vaikuttaa stigmatisoituneelta, jopa tabulta, sosiaalisesti kielletyltä asialta, kuten edellisissä postauksissani olen pohtinut. Ei ole myöskään kovin tiedeseksikästä tutkia täydentäviä hoitoja, niiden vaikutuksia tai käyttäjiä – juuri tuon stigmatisoitumisvaaran vuoksi.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa ja uusia tuulia jo puhaltelee. European Social Survey on siitä yksi esimerkki.  On havahduttu siihen, että huippuunsakaan viety terveysteknologia laitteineen ja lääkkeineen ei pysty ratkaisemaan ongelmia, jotka liittyvät kroonisten sairauksien kanssa selviytymiseen, lääkeresistenssiin (esim. antibioottiresistenssi), pitkäaikaisiin ja epämääräisiin, vaikeasti diagnosoitaviin vaivoihin, joille ei löydy lääketieteen puolelta apua. Silloin ihminen etsii apua ihan mistä tahansa. Ei hän jää odottelemaan evidenssiä, todistetta tutkimuksista.

Ihon alle laitettava siru voi teoriassa edistää terveyttä ja parantaa elämän laatua, mutta vain välillisesti. Siru ei muuta käyttäytymistä ja tottumuksia, sen tekee ihminen itse. Yksittäinen ihminen voi edistää terveyttään ennen kaikkea omalla toiminnallaan.  Terveyspolitiikan tehtävä puolestaan on tukea poliittisin päätöksin kansalaisen mahdollisuuksia vaalia ja edistää omaa terveyttään.

Onkin kysyttävä, onko täydentävissä hoidoissa (CAM-hoidoissa) tai hoitajissa jotakin sellaista, mikä resonoi käyttäjissä juuri tässä tukemiskysymyksessä? Mihin tarpeeseen nämä hoidot vastaavat?  Onko potilas-hoitaja suhteella, kohtaamisen laadulla ja muilla hoitotilanteeseen liittyvillä tekijöille joku merkitys täydentävien hoitojen suosiossa?

Pitäisikö tästä ryhtyä vakavasti keskustelemaan tiedeyhyteisössä? Pitäisikö tätä tutkia, ennen kuin suurin osa kansalaisista päättää hakea sote-uudistuksen valinnanvapauden toteuduttuakin palveluja epäviralliselta puolelta. Soten valinnanvapaus ei nimittäin koske täydentäviä hoitoja. Sote-uudistuksessakin ne näyttävät jääneen vaietuksi asiaksi, tabuksi.

Kemppaisen ym tutkimus (2017) vahvistaa aikaisempia tutkimustietoja siitä, että  CAM-hoitoja käytetään täydentämään tavanomaista hoitoa, ei vaihtoehtoina sille. Hoitoja käytetään monenlaisten oireiden ja vaivojen lievittämiseen (Kuvio).

Täydentäviä hoitoja eivät käytä ainoastaan terveet rentotutumiseen ja hyvän olon hoitoina, kuten Lääkäriliiton vastikään eläköitynyt toiminnanjohtaja totesi (Pälve 2016). Tässäkin on syvä ristiriita virallisten uskomusten ja  tutkimustiedon välillä.

”Miksi tämä on näin?”

Olisiko tutkijoiden jo aika nostaa kissa pöydälle ja kysyä, miksi tämä on näin.

Ihmiset käyttävät täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja kaikissa EU-maissa, joissakin enemmän kuin Suomessa, joissakin vähemmän. Kemppaisen ym.( 2017) analyysin mukaan pienintä käyttö on Unkarissa (9.5 %) ja suurinta Saksassa (39.5 %).

Epävirallista hoitamista  ei voida enää sivuuttaa vähäpätöisenä kysymyksenä. Pääosin virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella vaikuttava palvelujen kokonaisuus on  tärkeä yhteiskunnallinen ilmiö,  jolla on merkitystä koko palvelujärjestelmän kannalta. Sillä on heijastusvaikutuksia siihen, miten tavanomaisiin terveyspalveluihin suhtaudutaan ja miten niihin luotetaan. (Eikemo, Bamra, Huijts ym 2016).

Jos terveys- ja hyvinvointipalveluja tarkastellaan kansalaisten, käyttäjien näkökulmasta, kysymys on entistäkin tärkeämpi. Miksi viralliset terveyspalvelut eivät riitä, vaan niille on haettava ”täydennystä”?

Näkemykset keskustelevat

Jos CAM-ilmiön tulkitsee kahden vastakkaisen ja toistensa kanssa ristiriitaisen hoitonäkemyksen kamppailuksi, se jää paradoksiksi, selittämättömäksi ja järjenvastaiseksi ongelmaksi (esimerkiksi näin: ”kolmannes ihmisisä ei tajua omaa parastaan – ilmeisesti saavat jotain hyötyä, koskapa CAM-hoitoja käyttävät”)

Jos taas asia ymmärretään kahden erilaisen ja toisiaan täydentävän näkemyksen keskusteluksi, paradoksista tulee muutosagentti. Silloin järjenvastaisuus poistuu, ja jännite eri hoitonäkemysten välillä voikin ohjata uuteen ymmärrykseen ja luoviin ratkaisuihin.

Kun ollaan avoimia näkemään tosiasiat sellaisina kuin ne ovat käytännössä, todellisessa elämässä, saatetaan huomata, että ihmiset kyllä ymmärtävät mitä tekevät. He integroivat eli yhdistelevät erilaisia parannusfilosofioita ja käyttävät monenlaisia hoitomuotoja itsensä ja läheistensä terveydeksi samanaikaisesti ja rinnakkain.

Sote-uudistuksessa puhutaan paljon moniammatillisen yhteistyön tärkeydestä ja tarpeesta palvelujen yhdistämiseen, integroimiseen. Potilaan eli asiakkaan tulisi olla keskiössä. Integraatiosta tulevat hyötymään kaikki osapuolet: niin potilaat, ammattiauttajat kuin potilaan lähiyhteisökin. Virallinen integraatiopuhe koskee kuitenkin vain sellaista auttamista, joka nyt ”sijaitsee” virallisen sote-järjestelmän rajojen sisällä.

Nämä rajat ovat kuitenkin liukuvia ja muuttuvia. Kansalaiset muuttavat niitä omalla toiminnallaan. Tutkijat ja terveyspoliitikot tulevat sitten perässä.

Jos ihminen toistuvasti kokee saavansa jostakin hoitomuodosta tai joltakin hoitajalta apua ongelmiinsa, hän käyttää niitä jatkossakin riippumatta virallisen tahon varoituksista, suosituksista tai ohjeista.

Mitähän päättäjät voisivat tästä oppia?

Lähteitä

BMJ Clinical evidence 2017. What conclusions has Clinical Evidence drawn about what works, what doesn’t based on randomised controlled trial evidence? http://clinicalevidence.bmj.com/x/set/static/cms/efficacy-categorisations.html. Katsottu 17.10.2017.

Eikemo TA, Bambra C, Huijts T, Fitzgerald R. 2016. The First Pan-European Sociological Health Inequalities Survey of the General Population: The European Social Survey Rotating Module on the Social Determinants of Health.  European Sociological Review 33(1), 1-17.

Ernst, E. (2011) How Much of CAM Is Based on Research Evidence? Evidence-Based Complementary and Alternative Medicine.  Article ID 676490, http://dx.doi.org/10.1093/ecam/nep044

European Social Survey. Study documentation. file:///C:/Users/Käyttäjä/AppData/Local/Temp/Temp1_ESS1-7e01.zip/codebook.html

Hemilä H. Vaihtoehto voi joskus perustua näyttöön. Suomen Lääkärilehti  2016;71:1298-1299.

Kemppainen ym. 2017. Use of complementary and alternative medicine in Europe:  Health-related and sociodemographic determinants. Scandinavian Journal of Public Health. DOI: 10.1177/1403494817733869

Meriläinen P, Vaskilampi T, Vartiainen E, ym. Suomalaisen väestön virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen rinnakkaiskäyttö vuosina 1982 ja 1992. Kirjassa: Koskela K, Vaskilampi T, Vartiainen E, Meriläinen P, Viinamäki H, Mäntyranta T. (toim.) Vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3; 1993, 79-96.

Pälve H. Vaihtoehtoiset hoidot eivät kuulu lääketieteeseen. Potilaan lääkärilehti 17.2.2016. http://www.potilaanlaakarilehti.fi/laakarit-ottavat-kantaa/laakariliiton-palve-vaihtoehtoiset-hoidot-eivat-kuulu-laaketieteeseen/

Vertanen P, Hänninen O, Piippo S, ym. 2017. Perinnehoitojen verhottu tieto. Kalevalainen kansanparannus –säätiö; 2017.

 

 

 

Tiede, käytäntö ja vaihtoehtohoidot

ei-talvikunnossapitoa-2

Varoitus talvikelistä.

”Vaihtoehtohoidot” tuntuvat olevan kuin kivi toimittajien ja tietokirjailijoiden kengässä. Se hiertää siitä huolimatta, että kansaa on yritetty valistaa vaihtoehtohoitojen epätieteellisyydestä. Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen käyttö näyttää lisääntyvän kaikkialla läntisessä maailmassa (Jacobsen ym. 2015).

Vaikuttaa siltä, että julkinen keskustelu tieteestä ja vaihtoehtohoitojen eli täydentävien hoitojen paikasta yhteiskunnassa sotkee toisiinsa kuulumattomia asioita. Tiede ja käytäntö tuntuvat menevän iloisesti sekaisin.

Otan esimerkin.

Tiedetoimittaja Tiina Sarja esittää tiedettä popularisoivassa kirjassaan Kuka oikein tietää. Kun mielipide haastoi tieteen (Docendo 2016) näkemyksensä tieteen harmaasta alueesta, josta hänen mielestään vaihtoehtohoitojen suhde tieteeseen on esimerkki.

Kirjoittaja käsittelee vaihtoehtohoitoja yhtenä kokonaisuutena. Samaan joukkoon kuuluvat siis mm. kiinalainen lääketiede mukaan lukien akupunktio sekä kiropraktiikka, osteopatia, naprapatia, reiki, jooga, mindfulness, ayurveda  ja integratiivinen lääketiede, joita kaikkia on julkisuudessa nimitetty vaihtoehtohoidoiksi, vaikka käytännössä, ihmisten arjessa, hoitomuotoja tutkimusten mukaan käytetään lisänä ja tukena tavanomaisille hoidoille, ei vaihtoehtoina.

Tiina Sarjan vaihtoehtohoito ja tiede -näkemyksessä, jonka nykyinen uutismediakin tuntuu laajasti jakavan, on kolme osaa, jotka esittelen.

A. Vaihtoehtohoidot ovat tieteen epämääräistä, harmaata aluetta

B. Vaihtoehtohoidot halajavat tieteen arvostusta, mutta samalla vastustavat tiedettä

C. Vaihtoehtohoitoja ei voi ottaa terveydenhuoltoon, koska terveydenhuollossa käytettävistä hoidoista on riittävää lääketietellistä näyttöä, kun taas näistä vaihtoehtoisista tällaista tutkimusta ei ole.

Käyn läpi nämä väitteet (kursiivilla lainaukset hänen kirjastaan) ja kuvaan, mitä ne mielestäni kertovat ja tarkoittavat.

Väite A. Vaihtoehtohoidot ovat tieteen epämääräistä, harmaata aluetta

Eräs näkyvä ilmentymä epätieteestä ja toisinaan tieteen ja epätieteen välisestä harmaasta alueesta, ovat erilaiset hoidot, jotka eivät kuulu lääketieteen piiriin….Yhteistä niille on, että ne eivät kuulu julkisen terveydenhuollon piiriin, koska niiden tehosta ei ole riittävää lääketieteellistä näyttöä”. (Sarja 2016, 103).

Näin tämän ymmärrän:

Kirjoittaja toteaa, että ilmentymä epätieteestä tai tieteen ja epätieteen välisestä harmaasta alueesta ovat hoidot jotka eivät kuulu lääketieteen piiriin. Tässä hän  sekoittaa joko tahallaan tai tahtomattaan (veikkaan jälkimmäistä) tieteen ja käytännön.  Mikään hoito sinällään ei kuulu minkään tieteen piiriin. Hoitomuotoja ja niiden vaikutuksia kyllä tutkitaan eri tieteissä ja uusia hoitomuotoja kehitellään tietellisten tutkimusten perusteella, mutta hoitaminen ei ole tiedettä. Se voi kyllä nojautua ja perustua tutkimustuloksiin.

Terveydenhuolto (oli julkisin varoin rahoitettua tai yksityistä ) ja lääketiede eivät ole synonyymejä eivätkä tässä mielessä rinnasteisia. Terveydenhuolto eli ihmisten hoitaminen on käytäntöä. Tiede sen sijaan on tutkimusta ja tieteen teorioiden koettelua.

Kirjoittajan logiikan mukaan terveydenhuollossa työskentelevien sairaanhoitajien, lähihoitajien, psykologien, erilaisten psyko- ja fysioterapeuttien ja muiden ammattilaisten työ kuuluisi epätieteeseen tai harmaaseen alueeseen, sillä työkäytännöt nojaavat useimmiten muuhun kuin lääketieteen tietopohjaan. Ei niitä sen tähden kuitenkaan voi luokitella epä- tai pseudotieteeksi (eivätkä ne tiedettä olekaan, vaan käytännön hoitamista eli sitä samaa jota käytännön lääkärikin tekee).

Terveystieteitä on useita. Hoitamisen tutkimusta varten olemassa hoitotiede. Myös terveyspsykologia ja -sosiologia ja monet muutkin tieteenalat tutkivat  hoitamista ja sen tuloksia. Niillä on omat teoriansa ja tutkimusmenetelmänsä.

Jos kirjoittajan perustelemattoman väitteen uskoisi, joutuisi tekemään päätelmän, että hoitotiede ja terveyspsykologia ja -sosiologia, antropologia ja kulttuurintutkimus olisivat joko pseudotiedettä tai tieteen harmaata vyöhykettä, koska eivät edusta lääketiedettä. Niin myös koko laaja kansainvälinen CAM (Complementary and Alternative Medicine) -tutkimus  menisi tähän romukoppaan. Tällaista näkemystä ei tiedeyhteisö jaa Suomessa eikä muuallakaan.

Suosittelen Tiina Sarjalle tutustumista kansainvälisiin CAM-alan kymmeniin tieteellisiin julkaisuihin sekä lääke- ja hoitotieteellisissä sekä psykologian ja sosiologian alan ja muiden alojen tiedelehdissä julkaistuihin tutkimuksiin, meta-analyyseihin ja muihin  systemaattisiin katsauksiin, joissa on selvitelty CAM-hoitojen hyötyjä ja haittoja. Suomessa tämän alan tutkimusta tunnetaan valitettavan vähän, sillä alasta kiinnostuneita tutkijoita on toistaiseksi vain muutama. Tämä on ymmärrettävää, koska alan tutkimusrahoitus, joka ohjaa tutkimustoiminnan tematiikkaa, on Suomessa olematonta.

Toinen kohdan A väite, että vaihtoehtohoidot eivät ole julkisessa terveydenhuollossa, koska niiden tehosta ei ole riittävää lääketieteellistä näyttöä, on sikäli totta, että suuri osa CAM- tutkimuksia on tehty muissa tieteissä ja muunlaisin kuin lääketieteen plasebokontrolloiduin RCT-menetelmin. Tieteellistä näyttöä monien hoitomuotojen hyödyistä kyllä on, mutta hyvin vähän lääketieteen alalla. Lääketiede ei näitä hoitoja juurikaan tutki. Tämän vuoksi voikin käydä niin, että jos tiedetoimittaja kysyy asiaa lääketieteen edustajalta, saa vastaukseksi, että CAM-hoitoja ei ole tutkittu.

Kaiken kaikkiaan CAM-alan tutkimusrahoitus on vielä vähäistä  terveystutkimuksen koko kentässä. Mutta silti tutkimusta on. Tärkeää on huomata, että koska monet CAM-hoidot (esim. jooga ja mindfulness) eivät alkujaan nojaa biolääketieteen teorioihin, niiden tutkimuksen on syytä metodologisesti avartua ja laajentua poikkitieteellisiksi.

Syy-seuraus suhteesta Tiina Sarja tekee virheellisen päätelmän toteamalla, että CAM-hoidot  eivät kuulu julkisen terveydenhuollon piiriin, koska niiden tehosta ei ole riittävää lääketieteellistä näyttöä. Terveydenhuollon palvelupaketin rahoittamisesta päättävät poliittiset päättäjät, ei tiedeyhteisö. Päätökset eivät läheskään aina nojaa tutkittuun tietoon, vaan etupiirien ja poliittisten päättäjien keskinäisiin sopimuksiin. Tiedeperustaisen syy-seuraus -väitteen esittäminen  viittaa siihen, että kirjoittaja ei tunne terveyspoliittista päätöksentekomekanismia.

Tiiviisti: Terveydenhuoltojärjestelmän palvelut ovat eri asia kuin lääketiede tai mikään muukaan tieteenala. Kaikki hoitaminen ja parantaminen ei ole eikä sen tarvitsekaan  olla lääketieteellistä. Tämä asia tuntuu olevan monille kovin epäselvä.

Väite B. Vaihtoehtohoidot halajavat tieteen arvostusta, mutta samalla vastustavat tiedettä

Vaihtoehtohoidot siis matkivat tiedettä, jotta ne saisivat tieteen arvostuksen, mutta toisaalta ne kritisoivat tiedettä ja näkevät sen vastustajana. Tämä kaksoisstrategia voi helposti jäädä huomaamatta.” (Sarja 2016, 104)

Näin tämän ymmärrän:

Tässä väitteessä on kategoriavirhe eli rinnastetaan kaksi erilaista, ei-rinnasteista ilmiötä.  Hoitomuoto nimittäin ei voi matkia tiedettä, koska ne ovat eri asioita. Joku hoitomuoto (vrt. syöpä- tai masennuslääke tai kirurginen operaatio)  ei ylipäätään voi haluta jotakin (”jotta ne saisivat”), kuten tieteen arvostusta.

Ei tabletti, kirurginveitsi kosketus tai akupunktioneula voi kritisoida tai nähdä jotakin toista hoitomuotoa vastustajana. Sen tekevät ihmiset. Puhuttakoon siis konkreettisesti siitä, kuka, missä ja mihin toimintaan haluaa saada niiden ihmisten arvostuksen, jotka edustavat tiedettä. Tärkeää olisi ymmärtää, miksi joku haluaa mitäkin? Miksi ”tieteen arvostus” olisi muka tärkeää?

Nyt sanon jotakin, joka voi kuulostaa rajulta: arvostusta halutaan monesti rahan, palkan, aseman ja vallan vuoksi. Siitä kai tässä lopulta on kysymys, kun CAM-hoitoja tarkastellaan eri ammatinharjoittajien (lääkärit, hoitajat, erilaiset terapeutit) näkökulmasta.  Tutkijoiden arvostuksen sijaan poliittisten päättäjien (=yhteisen rahapussin päällä istuvien) arvostus lienee tärkeämpää kuin tutkijayhteisön arvostus – niin lääkäreille, hoitajille kuin kaikille hoitotyötä tekeville, myös CAM-hoitajille.

Olisikin rehellistä, että Tiina Sarja mainitsisi  ne konkreettiset ihmiset tai tahot, esim. organisaatiot jotka mitäkin puolustavat, vastustavat ja kritisoivat ja miten ne sen tekevät ja millä foorumeilla. Kuka CAM-kenttää edustava on ilmoittanut näkevänsä tieteen vastustajanaan ja missä tällainen väite on esitetty? Tiedetoimittajan kuuluisi viitata tietolähteeseensä. Kun tarkastellaan puolueettomasti ja tutkimustietoon nojaten terveyttä ja hoitamista koskevan tieteen kokonaisuutta, kuva on paljon vivahteikkaampi ja näyttää kovin erilaiselta kuin Sarjan esittämä kaksoisstrategia-peli.

Minun mielestäni kaksoisstrategia on tuossa kirjoittajan sitaatissa itsessään, jossa hän kategoriavirheeseen perustuen lausuu arvoarvostelmia, joita ei perustele millään. Samalla sitaatin julkilausumattomana, kätkettynä pyrkimyksenä näyttää olevan sen osoittaminen, että CAM-hoidot ovat väärää hoitamista, joka ihmispoloilta jää helposti huomaamatta. Vääräksi hoidot tekee kirjoittajan mukaan se, että ne eivät perustu lääketieteeseen (ikään kuin kaikki terveydenhuollossa muka perustuisi lääketieteeseen ja että CAM-hoitojen muka pitäisi perustua lääketieteeseen).

Se mikä Tiina Sarjan väitteessä monelta saattaa jäädä huomaamatta, on juuri väitteen perustelemattomuus. Minusta tällainen teksti tiedetoimittajan kynästä valitettavasti vain entisestään lisää kansalaisten epävarmuutta ja potilaiden kannalta turhaa ristiriitaa.  Tutkijoille ja tutkiville journalisteille koko kuvan (eli terveyden- ja sairaanhoidon eri osapuolten erilaisten etujen ja intressien)  ja siinä ilmenevien eri intressipiirien strategioiden avaamisessa olisi paljon tehtävää.

Tiiviisti: Tietokirjailijat ja tiedetoimittajat voivat joutua ”hoitamiseen tieteellisyys” -keskustelussa huomaamattaan jonkun kaksoisstrategian kohteiksi ja välittäjiksi eli apupojan asemaan, jos eivät pidä varaansa ja tarkista riittävästi kaikkia kokonaiskuvaan liittyviä tietoja.

C. Vaihtoehtohoitoja ei voi ottaa terveydenhuoltoon, koska terveydenhuollossa käytettävistä hoidoista on riittävää lääketietellistä näyttöä, kun taas näistä vaihtoehtoisista tällaista tutkimusta ei ole.

”Pohjoismaissa julkisen terveydenhuollon sektori on vahva, ja sen piiriin kuuluvat hoidot perustuvat tieteelliseen näyttöön.” (Sarja 2016, 104)

Näin tämän ymmärrän:

Väite on epätosi, sillä suuri osa kaikesta hoitamisesta on aivan muuta kuin tieteelliseen näyttöön nojaavaa. Kokemukseen ja perinteeseen nojaavia käytäntöjä on paljon.  Lukumääräisesti vain alle puolet terveydenhuollossa käytössä olevista yksittäisistä lääketieteellisistä hoitomuodoista on todettu tehokkaiksi RCT-menetelmää, tuota lääketieteen kultaista standardia, soveltaen. Luku ei tarkoita sitä, että puolet kaikesta hoitamisesta olisi tutkimusnäyttöön perustumatonta. Prosenttiosuus on laskettu käytössä olevien hoitomuotojen määrästä. Mukana on siis hoitoja, joita käytetään vain harvoin.

Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin. Kirjoituksia löytyy blogista hakusanalla RCT.

Sitä paitsi terveydenhuollossa käytetään myös hoitoja, joista tutkitusti ei ole juurikaan hyötyä ja jopa sellaisia, joista on haittaakin. Aiheesta kirjoitti The Lancet äskettäin (Brownlee ym 2017).

Tiiviisti:  Vahvana elää uskomus siitä, että kaikki terveydenhuollon tarjoamat palvelut nojaisivat muka tieteelliseen näyttöön. Näin asia ei ole. En väitä että tarvitsisikaan olla. Ei kaikki ihmisten elämässä – terveydenhuollossakaan –  ole eikä voi olla tieteen arvioitavissa, mutta kannatan rehellisyyttä ja faktojen paikkansapitävyyttä tiedekirjoittamisessa.

Potilaat mukaan 100-vuotiaan Suomen kunniaksi

Nykyään puhutaan paljon asiakaskeskeisyydestä ja avoimesta tieteestä. Olisiko mitenkään mahdollista, että otettaisiin vaihtoehtohoitoja koskevaan tiedekeskusteluun mukaan myös tavalliset ihmiset eli ne, joita asia viime kädessä koskee? Olisiko syytä tutkia, mitä hyötyä tai haittaa näiden hoitojen käyttäjät itse kokevat? Voitaisiinko siis kuulla kansan ääntä? Kansainvälisiä tutkimuksia siitä, että potilaat kokevat saavansa apua esimerkiksi akupunktiosta, refleksologiasta, joogasta, mindfulnessista ja muistakin hoitomuodoista on olemassa. Tämä tutkimus ei noudata – eikä tutkimuskysymysten vuoksi voikaan noudattaa – biolääketieteen tutkimusmetodologiaa.

Meillä ei ole tutkimustietoa esimerkiksi siitä, kuinka paljon omia suomalaisia kansanperinteestä juontuva hoitomuotoja käytetään. Itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi tällainen tutkimus olisi paikallaan. Kansanparannuksesta julkaisi Duodecim-lehti kiinnostavan kirjoituksen viime joulun numerossaan. Siitä kirjoitin jutussa Puoskaroinnista lääketieteeseen ja takaisin

Entä jos tutkittaisiin toisella tavalla?

Tutkimusten perusteella tiedetään, että ihmiset käyttävät täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja useimmiten rinnan tavanomaisten lääketieteeseen nojaavien hoitojen kanssa, ei niiden vaihtoehtoina. Hyvän hoitamisen ja terveyden edistämisen kannalta olisi tärkeää selvittää näiden yhteisvaikutusta, mahdollisia synergiaetuja sekä haittoja.

Tähän on olemassa monia tutkimuksellisia lähestymistapoja, joista lupaavia ja kiinnostavia ovat todellisissa hoito-ja elämäntilanteissa tehtävät  seurantatutkimukset ja kenttätutkimukset, joissa otetaan huomioon hoitaja-hoidettava -suhde, muu ihmisten välinen kanssakäyminen, asiakkaiden yksilöllisyys ja elämäntilanne ja joissa hoitojen seurauksia tarkastellaan arkielämässä, tavallisessa sosiaalisessa ympäristössä pitkähköllä aikavälillä. Tutkitaan siis parantumista ja hyvinvointia laajempana ilmiönä kuin yhden lääkkeen tai muun yhden hoitomuodon vaikutusta yhteen diagnoosinumerolliseen sairauteen.

Voitaisiin luoda nykyajan Pohjois-Karjala -projekti, jossa kansalaiset voisivat olla osana tutkimusyhteisöä. Tähän tarvitaan tahtoa,  muutama sote-keskus ja/tai terveysasema, muutama ei-lääketieteellinen hoitomuoto, jonka hyödyistä on kansainvälistä tutkimusnäyttöä sekä aikamoinen pino lupapapereita. Ja tietenkin tutkijoita ja rahoitusta.

Hanke ei ole yksinkertainen ja helppo, vaan haasteellinen. Mutta maailmalla on toteutettu mutkikkaampiakin projekteja, joten mahdollinen se on. Tällä tavalla voisimme edistää lääketieteen ja muiden terveystieteiden monenvälistä yhteistyötä – kansalaisen, potilaan parhaaksi.

Hankkeesta voisi vaikka poikia suomalainen vientituote!

Viitteet

Brownlee ym.2017. Evidence for overuse of medical services around the world. The Lancet. Published online January 8, 2017 http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)32585-5  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)32585-5/fulltext

Jacobsen R, Fønnebø VM, Foss N, Kristoffersen AE Use of complementary and alternative medicine within Norwegian hospitals. BMC Complementary and Alternative Medicine (2015) 15:275

Sarja Tiina. Kuka oikein tietää. Kun mielipide haastoi tieteen. Docendo 2016.

Lumi läikähtää lämpimästi, kun ajattelen tieteen objektiivisuutta

talvilunta-oksalla

Sää viileni, mutta sydämessä läikähtää lämpimästi, kun astun pihamaalle. Yö on hunnuttanut puut ja nurmen lumivaippaan. Niin kaunista. Hengitän hämärässä raikasta aamuilmaa, virkistystä, elämänvoimaa.

Luonnon taideteoksen äärellä tunnen itseni hyvin pieneksi ja kuitenkin samalla äärettömäksi. Olen osa tätä kaikkeutta. Minussa virtaa sama henki/hengitys ja elämä kuin puissa ja metsän eläimissä. Samoista raaka-aineista olemme syntyneet. Olen kehkeytynyt evoluution tuloksena alkuräjähdyksen materiasta hissun kissun tällaiseksi kuin olen.

Minulla on fyysinen keho: lihaa, luita, verta, kudosnesteitä, soluja, molekyylejä, DNAta, atomeja ja niiden paljain silmin näkymättömiä osasia alituisessa liikkeessään. Minulla on myös tietoisuus, tunteet ja rationaalinen järki. Olen paketti materiaa ja mieltä.

Rationaalinen järkeni ryhtyy pohtimaan kysymystä luonnontieteellisen ihmistutkimuksen objektiivisuudesta. Tämä liittyy keskusteluun terveystutkimuksesta, erityisesti CAM (Complementary and Alternative Medicine) -hoitojen tutkimusnäytöstä eli siitä, miten ja millaisin argumentein voidaan osoittaa, että joku hoito ja tai hoitonäkemys/ideologia on toimiva ja ihmiselle jollakin tavalla hyödyksi tai haitaksi.

Mikä on siis pätevää tutkimusnäyttöä?  Onko se RCT (Randomized Controlled/Clinical Trial)? Lupasin kirjoituksessani Täydentävien hoitojen (CAM) hyödyistä on tutkimusnäyttöä pohtia jatkokirjoituksissani RCT:tä, muita tutkimusmenetelmiä ja yleensä tiedettä.  CAM-tutkimuksesta olen kuitenkin kirjoittanut jo aikaisemmin ja kertonut miten sitä mielestäni pitäisi tehdä. Tässä yhteydessä olen kommentoinut myös plasebokontrolloituja RCT-kokeita CAM-tutkimuksessa, joten niihin en nyt puutu. Tässä linkit kirjoituksiini Miten täydentäviä hoitoja pitäisi tutkia ja Onko näyttöön perustuva lääketiede lopettanut puoskaroinnin.

 Vallitseva tiedekäsitys

Jos luit edellisen kirjoitukseni Lumoava plasebo, havaitsit että hoitosuhde, hoitotilanne, usko, luottamus ja potilaan kokemus hoidosta vaikuttavat hoidon koettuun tulokseen. Sekä oikea että lumeakupunktio auttoivat tutkimuspotilaiden oireisiin enemmän kuin tavanomainen biolääketieteeseen nojaava (lääkkeet) hoito.

Tämä on valaiseva esimerkki siitä, että ihminen ei ole kone ja että potilaan näkökulmasta hoidetuksi tulemisessa eivät pelkät luonnontieteelliset lähtöoletukset (biologian, fysiikan ja kemian oletukset) riitä.

Nykyinen länsimaiden lääketiede ja laajemminkin tiedemaailma on omaksunut luonnontieteellis-naturalistiset ja materialistiset oletukset maailmasta (=maailmankuva) tutkimusta ohjaavaksi ja määrääväksi katsannoksi. Tätä kutsutaan monesti tieteelliseksi maailmankuvaksi, mutta todellisuudessa se on materialistis-reduktionistisen tieteen, jo vallitsevaksi paradigmaksi muodostunut, maailmankuva. Siinä ajatellaan, että luonnontiede asettaa rajat sille, mitä voimme tietää eli että a) ainoa tai oikea tieto, jota maailmasta voidaan saada, on luonnontieteellistä ja että b) vain sellaiset asiat ovat olemassa, joista voidaan saada tietoa luonnontieteellisin keinoin.

Tieteellinen maailmankuva ei kuitenkaan rajoitu materialistis-luonnontieteelliseen ajatteluun. Tieteellinen ajattelu problematisoi, systematisoi ja perustelee väittämiään (empiiriseen tai teoreettiseen aineistoon nojaten). Samat periaatteet koskevat tietysti kaikkea tutkimusta, mutta eri tieteenaloilla on erilaiset teoriat ja metodit tähän prosessiin.

Materialismiin nojaava tiedekäsitys uskoo, että kaikki olevainen on ja on syntynyt aineesta ja että kaikki tutkittavat ilmiöt (myös tietoisuus ja tunteet) voidaan redusoida eli palauttaa pienempiin yksiköihin, aina atomien ja kvarkkien tasolle saakka. Ja mikäli ei voida, niin kysymys siirretään epäkiinnostavien asioiden joukkoon. Materialismista ja sen kritiikistä kirjoitin muun muassa jutuissa  Hiipuva materialismi ja ihminen ja  Thomas Nagel ja materialismin kalpeus sekä tuoreimmassa, lokakuun 2016 lopussa julkaistussa  Jälkimaterialistinen tiede . Niissä kerron materialistisesta reduktionismista ja sen puutteista. Niistä käy ilmi, että materialismi/luonnontieteellinen naturalismi ei ole tieteellisyyden synonyymi.

Kunhan vain tutkitaan riittävästi…

Seuraavassa kommentoin lyhyesti luonnontieteellistä ajattelua.

Moni ajattelee luonnontieteen (terveystieteissä biolääketieteen) pystyvän parhaiten selittämään sairauksia ja löytämään kaikki tarvittavat hoitokeinot, kunhan vain tutkitaan riittävästi. Vastikään suomeksi julkaistu Mikael Stenmarkin kiistelty kirja Tiedeusko ja todellisuuden rajat (Kirjapaja 2016) pohtii uskon, uskonnon ja luonnontieteen suhdetta.

Johdannossa Stenmark toteaa: ”Luonnontieteen ajatellaan olevan kuin kynttilä, joka loistaa demonien hallitseman maailman pimeydessä. Se on ainoa mahdollisuutemme välttää taikauskoa ja suojella kulttuurimme saavutuksia ja omaa planeettaamme. Jos kerran luonnontieteiden ulkopuolella ei voi olla totuutta, luonnontieteilijöiden on ryhdyttävä lähetyssaarnaajiksi, jotka julistavat ilosanomaa pakanoille ja valistumattomille ihmisille. Laajemmin ajateltuna on tehtävä työtä, jotta yhä useammat ihmiselämän osa-alueet voidaan sisällyttää luonnontieteeseen, niin että näidenkin alojen näkemykset perustuisivat järkisyihin ja tietoon.”

Stenmark nimittää tiedeuskoksi käsitystä, että naturalismiin ja materialismiin nojaava luonnontieteellinen tutkimus on ainoa todellinen ja oikea tapa tutkia maailmaa. Aidosti luonnontieteellisessä ajattelussa, joka ei ole tiedeuskoinen, tiedostetaan luonnontieteen rajoitukset ja tunnustetaan että kaikki totuuden ja tiedon osat eivät välttämättä ole luonnontieteen keinojen tavoitettavissa. Totuutta on myös henkilökohtaisissa kokemuksissa.

Nykyään tiedekeskustelussa on piirteitä (tämänkin blogin kommenteissa on näkynyt), että olisi muka valittava kahden ääripään eli radikaalin postmodernismin (jonka mukaan luonnontiedekin on vain sosiaalinen konstruktio) tai tiedeuskon välillä. Kuitenkaan kumpikaan näistä ei ole vakuuttava. Maailmaa koostuu sekä luonnontieteellisistä tosiasioista että sosiaalisista konstruktioista ja vielä lisäksi ihmisen sisäisestä todellisuudesta, jota ei voida redusoida luonnontieteellisesti molekyyleiksi tai atomeiksi. Näistä kirjoitin yllä linkittämissäni teksteissä.

Toimivatko ihmiset väärin, koska eivät ymmärrä tiedettä?

Hoitamista ja sen vaikutuksia koskevasta tutkimuksesta tiedämme, että kokemukset ja merkitykset voivat olla parantavia siinä mielessä, että ne parantavat elämän laatua, lievittävät oireita ja saavat aikaan fysiologisiakin muutoksia kehossa.  Tämä on erityisen tärkeää asia kroonisissa kansansairauksissamme ja epämääräisissä, hankalasti modernin lääketieteen keinoin hoidettavissa vaivoissa sekä palliatiivisessa hoidossa. Monet CAM-hoitoihin hakeutuvat etsivätkin juuri helpotusta ja merkityksiä olotilalleen ja lievitystä oireisiinsa. Naturalistisen näkemyksen mukaan nämä ihmiset toimivat tieteen kannalta ”väärin” ja etsivät apua epätieteelliseltä, ei-luonnontieteelliseltä suunnalta. Ja siksi heitä on valistettava, jotta eivät tekisi typeriä ratkaisuja.

Samaa huolestuneisuutta edustaa suomalaisten tiedekäsityksiä mittaava Tiedebarometri 2016 -raportti, jossa todetaan, että kyselyyn osallistuneista   Kaksi viidestä (40 %) yhtyy näkemykseen, jonka mukaan ”ns. kansanparantajat omaavat tietoja ja taitoja joita lääketieteellä ei ole”. Asian kiistää kolmannes (34 %). Ottamatta kantaa tuloksen ilmaisemien kantojen järkevyyteen voi todeta että jakauma on tietyllä tavalla ymmärrettävä. Kansanparannuksella on ilmeisen hyvä, ystävällisen myyttinen maine. Väitteessä ei myöskään esitetä, että kansanparantajat ovat kaikessa ns. koululääketiedettä edellä, vaan vain jossakin tietämyksessään.”

Mitähän tuo järkevyys (johon ei oteta kantaa) ja tietyllä tavalla ymmärrettävä oikein tarkoittaa?  Raportin kirjoittajalle tulos, että 40 prosenttia haastatelluista näyttää arvostavan kansanparannusta, on kai ollut ikävä, kun sitä on pitänyt puolustella ”väite ei osoita, että kansanparantajat ovat KAIKESSA koululääketiedettä edellä”. Hohhoijaa. Tämähän on ihan pähkähullua. Mietin, kuinka on mahdollista yleensä kysyä tuollaista asiaa tuolla tavalla ja sitten tulkita vastaukset tuolla tavalla. Arvostavatko ihmiset siis kansanparannusta vain sen myyttisen maineen vuoksi, kuten tulkitsija päättelee? Entäpä jos he ihan oman kokemuksensa kautta ovat tulleet tuohon tulokseen? Tai heillä on joku historiallinen vanhempien tai isovanhempien muisto kansanparannuksen hyödyistä?

Toisaalta mitähän tutkijat ylipäänsä tarkoittivat kansanparannuksella ja miten vastaajat sen ymmärsivät? Onko se ehkä kuppausta, kalevalaista jäsenkorjausta, naapuriapua, reikihoitoa, itkuvirsikursseja vai mitä? Sitä paitsi rinnastus kansanparannukseen ja lääketieteeseen on outo. Nehän eivät toimi samassa kategoriassa. Oikeampaa olisi rinnastaa lääkärin työ ja kansanparantajan (mikä se sitten lieneekään) työ. Kansanparannus ei ole sen kummemmin pseudo- kuin mitään muutakaan tiedettä (joksi se barometrissa luonnehditaan), vaan se on kansan toimintaa. Lisäksi, onko koko kysymys edes relevantti? Paljonko Suomessa on kansanparantajia, keitä he ovat, kuka heidän palvelujaan käyttää, kuinka paljon ja miksi? Tätä ei tiedetä, kun ei ole tutkittu. On kummallista, että kysytään tuollainen vastakkainasettelukysymys, vaikka koko ilmiöstä ei tiedetä yhtään mitään. Huidotaan siis tuuleen.  Kenelle tällaisesta Tiedebarometrin kysymyksestä on hyötyä? Kansalleko? Epäilen vahvasti.  Tiedebarometri 2016 http://www.tieteentiedotus.fi/files/Tiedebarometri_2016.pdf

Objektiivisuus tieteessä

Objektiivisuuden käsite on niin monisyinen, että tieteenfilosofit eivät ole pystyneet antamaan sille kattavaa määritelmää. Se muuttuu maailman muuttumisen myötä.

Suomen Akatemian tutkijatohtori Inkeri Koskisen kiinnostava artikkeli Objektiivisuus humanistisissa tieteissä Niin & Näin lehdessä 4/2016 ottaa kantaa väitteeseen, että humanistiset tieteet eivät voisi tuottaa yhtä objektiivisia tuloksia kuin luonnontieteet. Hän mainitsee, että kun jonkin tutkimuksen tuloksia kehutaan objektiivisiki, kehuun itseensä sisältyy monta väitettä, joita tavallisesti ei eritellä. Kuitenkin esimerkiksi tuloksen objektiivisuus on aivan eri asia kuin prosessin objektiivisuus. Viime aikaisessa tieteenfilosofisessa keskustelussa on puhuttu myös tutkijayhteisöjen objektiivisuudesta.

”Toisin sanoen, kun arvioimme jonkin asian objektiivisuutta, on hyvä selventää mikä tuo jokin asia on”, Inkeri Koskinen sanoo. Hän mainitsee, että on esitetty kolme tärkeänä pidettyä objektiivisuuden periaatetta, joita hän pitää kuitenkin joko mahdottomina tavoittaa ja muuten ongelmallisina:

  1. Uskollisuus tosiasioille. Tämän periaatteen pulma on siinä, että tutkimme maailmaa erilaisten teoreettisten viitekehysten avulla, eikä ole mahdollista tuottaa teorioista täysin puhdistettuja kuvauksia tieteellisistä havainnoista.
  2. Subjektiivisten vinoumien poissaolo. Tähän on pyritty prosesseilla, joissa tutkimuksen tekijä olisi milloin tahansa vaihdettavissa eivätkä tulokset siitä muuttuisi. Äärimmilleen vietynä tällainen proseduaalinen objektiivisuus tarkoittaisi sitä, että tarkka mittaustulos korvaisi tutkijan subjektiivisen arvion kokonaan. Prosessin tarkalla kuvauksella pyritään niin tilastollisissa kuin kvalitatiivisissakin tutkimuksissa poistamaan subjektiivista vinoumaa. Proseduaalinen objektiivisuus takaa vain sen, etteivät tutkijan henkilökohtaiset vinoumat pääse vaikuttamaan tuloksiin, mutta se ei estä koko tutkijayhteisön sisäistämien käsitysten vinouttavaa vaikutusta. Kalloja mitattiin hyvin järjestelmällisesti 1900-luvun alun  antropologiassa,  mutta vaikea toimintaa on nykyajasta katsoen objektiiviseksi kutsua. (Koskinen 2016) Kansanparannuskysymykselle Tiedebarometrissa en näe objektiivisia syitä, jos mitattavana ovat kansalaisten käsitykset tieteestä (kansanparannus kun ei ole tiedettä eikä vastakohta terveydenhuollon palveluille).
  3. Arvovapaus. Tämän periaatteen ongelmallisuudesta Koskinen antaa esimerkin: ”Kallonmittauksiin johtaneet teoriat eivät olleet arvovapaita, koska tukijoiden yhteisesti jakamat arvot pääsivät vinouttamaan niitä. Myös lääketeollisuuden rahoittama tutkimus on kaikesta päätelleen moitteetonta, mutta usein silti vinoutunutta. Se näet raportoi huomattavasti enemmän positiivisia tuloksia kuin yliopistoissa tehty tutkimus.” Eettiset ja poliittiset arvot vaikuttavat aina tutkimuspolitiikkaan ja tutkimusaiheiden valintaan (esimerkiksi Tiedebarometrin kysymykset). Ne voivat myös ohjata tutkimustulosten käyttöä.

Objektiivisuudelle ei ole yhtä, tyydyttävää määritelmää, vaan etäällä siintävä ihanne näyttää liikkuvan aina, kun sitä koettaa lähestyä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yrityksestä kannattaisi luopua”, Koskinen toteaa.

Objektiivisuus ei siis takaa totuutta. Objektiivisin menetelmin ja prosessein saatu tulos voi olla virheellinen, ja ”objektiivinen” yhteisö voi erehtyä. Tällä tavoin tiedeyhteisö, jos on avoin omille virheilleen, korjaa itse omaa toimintaansa. ”Kun kutsumme jotakin objektiiviseksi, kerromme luottavamme siihen itse ja väitämme että muidenkin kannattaisi.”

Tilannesidonnaista, mutta ei mitä sattuu

Luottamukselle on tietysti oltava hyvät perusteet. Monenlaiset perusteet ovat kuitenkin mahdollisia, koska erilaiset taustaoletukset (teoriat) ohjaavat tutkimuksia. Objektiivisuus ja tutkimusten kunnollisuus eli laatu on kontekstisidonnaista. Riippuu tilanteesta, mitkä kaikki asiat ovat tieteen objektiivisuuden kannalta olennaisia.

Jos esimerkiksi tutkitaan hoitokontekstin (tilanne, kommunikaatio, hoitaja-hoidettava -suhde) vaikutusta hoitotulokseen, muuttujia ei voi rakentaa plasebokontrolloidun mallin tai yksi annos – yksi vaste -ajattelun mukaan. Objektiivisuus (validiteetti ja reliabiliteetti) on rakennettava tutkimusasetelman mukaan eli siinä on otettava huomioon konteksti. Joku voi nyt tuumata, että tutkimusasetelmasta tulee aivan liian monimutkainen, mikä on omiaan vain hämmentämään; silloin kukaan ei enää tiedä, mikä vaikutti mihinkin, eikä todellista, potilaita hyödyttävää tietoa saada. Tämä tuumaus on aiheellinen, mutta samalla aiheeton.

Aiheellinen siksi, että tällaista terveystutkimusta on tehty erittäin vähän verrattuna vaikkapa lääketutkimukseen ja se edellyttää biolääketieteen tutkimusmallista poikkeavaa viitekehystä ja metodeja. Tällä en nyt millään tavalla kyseenalaista erittäin tärkeää ja suunnattomasti terveyshyvää tuottanutta biotieteisiin nojaavaa terveystutkimusta. Tuon vain esiin toisen, vähemmän ”hypetyksen ” kohteena olevan, jopa marginaaliin jääneen terveystutkimuksen näkökulman eli  todellisissa hoito- ja elinolosuhteissa tehtävän hoitamisen tutkimuksen. Tutkimusasetelma tässä näkökulmassa on luonnostaan monimutkaisempi kuin ”yksi lääke –  yksi vaikutus/vaikutuksettomuus” -ajattelussa, mutta niin on ihminenkin aika monimutkainen ja kontekstisidonnainen.

Aiheeton tuumaus se on siksi, että koska esim. plasebotutkimuksista käy selkeästi ilmi, että nimenomaan konteksti ja psykososiaaliset tekijät ovat juuri niitä, jotka vaikuttavat plasebona, niin silloin tutkijayhteisön on pystyttävä kehittämään menetelmiään niin, että asiaa pystytään myös kunnolla ja konteksti huomioon ottaen tutkimaan. Tällaisia menetelmiä kyllä on, esimerkiksi evaluaatiotutkimus tarjoaa malleja.   Niitä vaan on ryhdyttävä käyttämään.

Ajattelen niin, että luonnontiede on yhtä objektiivinen tai epäobjektiivinen kuin muutkin tieteet. Objektiivisuus ei määräydy tieteenalan mukaan, vaan sen mukaan, miten tutkimusta tehdään.

Täydentävien hoitomuotojen (CAM) hyödyistä on tutkimusnäyttöä

pyynikin-talvimetsaTäydentävien ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen (CAM) hyödyistä on olemassa julkaistua tieteellistä tutkimusta. Se osoittaa, että monista hoidoista on hyödyllisiä vaikutuksista niiden käyttäjille.

Edellinen kirjoitukseni Pseudoskeptikot ja näennäistiede on herättänyt monenlaisia, myös asiallisia ja hyviä kommentteja. Kiitos niistä Pauli, Eero, Juhani, Matti ja Virtanen. Kommenteissa on noussut esiin erityisesti neljä teemaa:

1)    näytön puute CAM (Complementary and Alternative Medicine) -hoitojen hyödyistä.

2)    plasebo ja sen käyttö tutkimuksessa ja hoidossa

3)    RCT (randomized controlled trial) tutkimusmenetelmänä, meta-analyysit ja yleensä tiede

4)    skeptikkoliike ja sen suhde tieteeseen, pseudotieteeseen ja CAM-hoitoihin.

Koska eri kommentoijat ovat vaihtelevasti ottaneet esille näihin teemoihin liittyviä asioita, vastaan kuhunkin teemakokonaisuuteen erillisellä blogikirjoituksella. Aloitan ensimmäisestä.

Käytän jatkossa lyhyyden vuoksi termiä CAM. Kerron CAMin hyötyjen/vaikutusten tieteellisestä tutkimuksesta esimerkkejä ja siitä, mitä tutkimusten perusteellä voidaan sanoa näytöstä. Kirjoitus on vastaus skeptikoille (kuten edellisen kirjoitukseni kommentaattorit Lauri ja Juhani), joiden mukaan näyttöä ei muka ole. Juhani kirjoittaa minuun, Keski-Pohjanmaan kansanopistoon ja huuhapalkintoon viitaten: ”Kun syytät Skepsis ry:tä pseudoskeptisyydestä, et ota lainkaan huomioon sitä että palkinnon saajan tarjoamat hoidot on jo todettu hyödyttömiksi aikoja sitten muiden toimesta.” Hän muisuttaa myös, että ”se että jostakin asiasta on olemassa tutkimuksia, ei tarkoita että se olisi mitenkään pätevä. Aidot skeptikot ovat tarkastelleet vaihtoehtohoitoihin liittyvät molemmat puolet ja todenneet ettei hoitoja tukevaa todistusaineistoa ole. Tällöin ihan aito skeptikkokin saa sanoa sen ääneen.”

Osoitan tässä kirjoituksessa, että CAM-hoitojen hyödyllisyyttä tukevaa tutkimusnäyttöä on. Toinen kysymys on sitten se, millainen ja minkä tieteenalan tutkimusnäyttö katsotaan kenenkin mielestä päteväksi. Tähän palaan yllä esittämäni teemalistan kohtia 2 ja 3 käsitellessäni (tulevissa kirjoituksissa).

Tämä kirjoitus ei ole tieteellinen katsaus kaikkeen CAM-tutkimukseen, eikä mitenkään voikaan olla aihepiirin laajuuden vuoksi. Kirjoitus ei myöskään ole CAM-hoitojen puolustus. Se, mitä puolustan, on avoin tiede ja asiallinen, tutkimuksiin nojaava keskustelu hoitomuodoista, joita Suomessa käyttää noin kolmannes väestöstä. (Wahlström 2009, Lindemann 2011). Taloustutkimuksen (2008) selvityksen mukaan akupunktiota, kiropraktiikkaa ja refleksologiaa ilmoittaa käyttäneensä joskus elämänsä aikana kutakin reilut 20 prosenttia väestöstä.

CAM-hoidot ovat laaja joukko hyvin erilaisia hoitamisen ja terveyden edistämisen muotoja, jotka sijoittuvat yleensä  virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolelle. Niitä käytetään yleensä tavanomaisten (virallisten) terveyspalvelujen täydennyksenä ja lisänä. Eri maissa on erilainen lainsäädäntö virallisuuden ja epävirallisuuden osalta. Sen perusteella, kuinka kansalaiset näitä hoitomuotoja Suomessa käyttävät, osuvin termi on juuri täydentävät hoidot.

cam-kolmijako

cam-termeja-2

Puhutaan myös luontaishoidoista, joilla viitataan luonnonmukaisuuteen. Pieni piiri suomalaisia täydentävien hoitojen vastustajia puhuu uskomushoidoista. ”Uskomusääkintä-sanalla on voimakkaasti negatiivinen sävy. Sille on vaikea nähdä muuta käyttöä kuin vallitsevan terveydenhoitojärjestelmän ulkopuolisten hoitojen väheksyminen. Sellainen kuitenkin tukahduttaa mielekkään keskustelun ja hidastaa eräiden lääketieteen ulkopuolisten hoitojen tehokkuuden arviointia. (ks. tarkemmin Hemilä 2016) Louhiala ja Hemilä (2014) osoittavat, että CAM ja näyttöön perustuva lääketiede (evidence based medicine) eivät ”luonnostaan”, automaattisesti ole toistensa vastakohtia.

CAM-hoitoja käytetään erityisesti erilaisten kroonisten tai hankalasti virallisessa järjestelmässä autettavien vaivojen ja oireiden lievittämiseen (mm. selkävaivat, masennus, univaikeudet, päänsärky, migreeni, vatsa ja suolistovaivat, stressioireet), sairauksien ehkäisyyn ja terveyden edistämiseen. (Danell 2015)

Mitä on tieteellinen  CAM-tutkimus?  

Se on tieteellisyyden kriteerit täyttävillä tutkimuksilla osoitettu näyttö jonkun CAM hoidon tai hoitokokonaisuuden hyödyllisyydestä käyttäjälle/asiakkaalle/potilaalle. Se ei tarkoita ainoastaan sellaista  näyttöä, joka on tuotettu biolääketieteen tutkimusmenetelmin. RCT:tä käsittelen myöhemmin. ”Tutkimusnäyttö” ei ole synonyymi RCT:lle tai meta-analyysille.  Näyttöä on monenlaista ja monitasoista. CAM-tutkimus on monitieteistä,  biolääketieteen viitekehys on yksi tulokulma tutkimukseen, mutta ei ainoa. CAM-hoitoja koskevien tiedekiistojen ydin (onko näyttöä vai ei) saattaakin olla juuri tässä. Kiistan kanssa voidaan elää välttämällä lukkiutumista kunkin tieteenalan omiin  ”tutkimuspoteroihin”, ja lisäämällä asiallista keskustelua ja monitieteistä yhteistyötä.

CAM-tutkimusta on vähän verrattuna lääketutkimuksiin tai yleensäkään lääketieteelliseen tutkimukseen. Sitä kuitenkin on ja se on koko ajan lisääntymässä.  CAM-tutkimus on vilkastunut kansainvälisesti niin alan erikoislehdissä kuin lääke- ja muissa tieteellisissä tutkimusjulkaisuissa  (Brodin Danell & Danell 2009). Esimerkiksi Evidence-Based Complementary and Alternative Medicine -lehti julkaisi vuonna 2013 kaikkiaan yli 1000 tieteellistä artikkelia.[i] Tutkimus on myös monimuotoistunut. Lääketieteellisen viitekehyksen lisäksi tutkimusta tehdään mm. sosiologian, hoitotieteen, psykologian, antropologian, kansanperinteen ja taloustieteen aloilla.

Monissa maissa on perustettu erillisiä CAM-tutkimuskeskuksia. Niitä on mm. USAssa, Ruotsissa,  Norjassa ja Tanskassa. Suomen sosiaali- terveysministeriön työryhmä ehdotti vuonna 2009 CAM-hoitojen tutkimuksen lisäämistä Suomessa ja tutkimuksen tietopankin perustamista.[ii]  Myös WHO suosittelee jäsenmaitaan tutkimaan CAM-hoitojen käyttöä, niiden vaikutuksia ja turvallisuutta.  Maailman terveysjärjestön mukaan CAM-tutkimuskeskuksia on yli 70 eri maassa.[iii] CAM-hoitoja myös opetetaan monien maiden yliopistoissa. Hoitomuotoja käytetään tukihoitoina yli puolessa Norjan sairaaloista. (Jakobsen ym 2015)

Milten näyttöä CAM-hoitojen hyödyistä saadaan?

Hoitamisen ja terveyden edistämisen vaikutusten tutkiminen jaetaan tavallisesti kahteen päätyyppiin:  1) teho/vaikuttavuus (efficacy) = vaikutus keinotekoisesti luodussa kliinisessä tilanteessa – vastaa kysymykseen, voiko hoitomuoto toimia jonkin valitun teorian mukaisesti ja 2) toimivuus/vaikuttavuus (effectiveness) = vaikutus tavanomaisessa käytännössä – vastaa kysymykseen, mitä tapahtuu reaalielämässä

Tehoa arvioidaan lääketieteessä usein juuri RCT-menetelmää soveltaen käyttäen erilaisia mittareita.  Terveyden edistämisessä interventioiden tehoa voidaan arvioida  esimerkiksi käyttäen mittarina rahaa eli laskemalla kustannuksia tai  arvioimalla, voiko jotakin interventiota ylipäänsä toteuttaa käytännössä. (esim. feasibility study). Toimivuutta arvioidaan tutkimalla käytännön elämässä potilaiden tai ihmisryhmien saamia hyötyjä tutkitusta hoidosta/ interventiosta.

Niitä voidaan arvioida mittaamalla  kemiallisia ja fysiologisia muutoksia, jolloin ei oteta huomioon ihmisen kokemusta sekä  mittaamalla koettua oireiden lievenemistä, kuntoutumista, olon kohentumista ja muita tutkittavien tilojen muutoksia tai kuvaamalla esimerkiksi jotakin hoidon tai terveyden edistämisen prosessia  Menetelmäkirjo on runsas RCT:stä kvalitatiivisiin tutkimuksiin.

Näyttö voidaan siis saada muun muassa RCT-menetelmän avulla, tekemällä systemaattisia katsauksia ja meta-analyysejä, muilla ei-satunnaistetuilla kliinisillä tutkimuksilla, kvantitatiivisilla väestötutkimuksilla ja kvalitatiivisilla tutkimuksilla.

Mitä evidenssiä täydentävien hoitojen hyödyistä  on?

Tutkimusnäytön kokonaisuus voidaan jaotella seuraaviin tutkimuksen luonteen mukaan jaoteltuihin ryhmiin. Kuvioon olen tiivistänyt, millaista näyttöä tutkimusjulkaisuissa esiintyy.

cam-tutkimukset

Kuvio vastaa todellisuutta (näitä asioita on luettavissa tutkimusjulkaisuista), mutta se ei ole kattava siksi, että aihepiiri on hyvin laaja ja tutkimuksia on julkaistu erittäin paljon. Tässä on tarkoitus antaa esimerkkejä tutkimuksista. Niillä osoitan, että CAM-hoitojen hyödyistä on olemassa julkaistua tieteellistä näyttöä. Näitä hoitomuotoja ei siis ole ”todettu hyödyttömiksi aikoja sitten”, kuten Pauli väittää.

Tieteellinen näyttö CAMin hyödyistä on verrattomasti vähäisempää kuin lääketieteeseen nojaavien hoitomuotojen näyttö. Edzar Ernstin, yhden aktiivisimman täydentävien hoitojen kriitikon selvitysten mukaan hänen analysoimasta 678 täydentävästä hoitomuodosta 7,4 prosenttia perustui RCT-tutkimusnäyttöön.[iv]

Vertailun vuoksi esitän, mitä BMJ:n tutkijaryhmä on selvittänyt virallisen terveydenhuollon käytössä olevien hoitomuotojen näytöstä. Vain 11 prosentilla tutkituista 3000 hoitomuodosta oli vankka näyttö toimivuudesta, 24 prosentilla oli todennäköisesti hyödyllisiä vaikutuksia; 7 prosentilla hoidoista haitan ja hyödyn suhde oli epävarma ja 5 prosenttia analysoiduista hoidoista todennäköisesti eivät ole hyödyllisiä. Tehottomiksi tai haitallisiksi todettiin 3 prosenttia hoitomuodoista. Teholtaan tuntemattomien hoitojen joukossa on paljon sellaisia, joita on vaikea sovittaa RCT:n muottiin.  Selvityksen luvut eivät kerro, kuinka paljon analysoituja hoitoja terveydenhuollossa käytetään, vaan ainoastaan sen, kuinka monen yksittäisistä hoitomuodoista voidaan todeta näyttöön perustuviksi.[v]

Esimerkkejä  CAM-hoitoja koskevista tutkimuksista

Keskityn tässä kehomielihoitojen  ryhmään. Suurimman osan alla olevista esimerkeistä olen raportoinut runsas vuosi sitten julkaistussa kirjassani, josta  löytyvät viitteiden täydelliset julkaisutiedot, katso lähdeluettelo.

Useimpien kehomieli-hoitojen fysiologisia vaikutusmekanismeja ei tunneta. Hoidettavat kokevat kyllä myönteisiä vaikutuksia ja terveydentilansa paranemista, mutta ei tiedetä miten, millä mekanismilla vaikutukset syntyvät. Tätä lääkärinkin työssä esiintyvää ilmiötä (että ei tunneta aina käytettävien hoitojen vaikutusmekanismia) käsittelee kiinnostavasti edellisen kirjoitukseni kommentissa Matti. Myös esim. SSRI-lääkkeiksi kutsuttujen masennuslääkkeiden fysiologinen vaikutusmekanismi on epäselvä. [vi]

Muutamista CAM-hoidoista on olemassa Cochrane-katsauksissa osoitettua näyttöä. Akupunktiosta on tehty kymmeniä katsauksia, joissa on selvitetty sen vaikutuksista eri sairauksiin ja vaivoihin. Akupunktion on todettu auttavan plaseboa enemmän sekä akuutin migreenikohtauksen hoidossa että migreenin ehkäisyssä. Se on vähintään yhtä tehokas tai mahdollisesti tehokkaampi kuin ennalta ehkäisevä lääkehoito, ja sillä on vähemmän haittavaikutuksia. Myös jännityspäänsärkyyn, fibromyalgiakipuihin ja jäykkyyteen sekä kuukautis- ja synnytyskipuihin akupunktiosta on tutkimusnäyttöä.[vii] Myös akupainannan vaikutuksia kivun lievitykseen on tutkittu. Viittätoista satunnaistettua  kliinistä koetta koskevan katsauksen laatijat päättelivät akupainannan sopivan hyvin muun kivun hoidon tueksi. [viii]

Hypnoosi saattaa Cochranen mukaan auttaa synnytyskivuissa ja kiropraktikon hoito alaselän kivuissa. [ix]  Joogaa on tutkittu paljon ja sen vaikutuksista on julkaistu runsaasti tieteellisiä artikkeleita. On tehty useita systemaattisia katsauksia. Alkoholista, huumeista ja tupakasta vieroittumisessa siitä on ollut jonkin verran hyötyä, mutta tutkimusnäyttö ei vielä ole riittävä. Myös verenpaineen hoidossa joogasta on saatu rohkaiseva kokemuksia. Astmapotilaille sitä voi suositella lisänä ja vaihtoehtona hengitysharjoituksille. Myös kipujen lievitykseen ja aivoinfarktin jälkeiseen kuntoutukseen joogasta on ollut apua.[x]   Meta-analyysi 16:sta joogaa koskevasta satunnaistetusta kontrolloidusta kliinisestä kokeesta, joissa selvitettiin minkä tahansa joogamuodon vaikutuksia psykiatrisiin häiriöihin (masennus, ahdistus, skitsofrenia, muisti, huomio, tiedon käsittely) osoitti, että siitä on hyötyä masennuksen, skitsofrenian hoidon (lääkkeiden tukena), lasten ADHD:n ja unihäiriöiden hoidossa.  Katsauksen laatijat suosittelevat tehtäväksi joogan pitkäaikaisvaikutuksia selvittäviä sekä biomarkkereita ja neurokuvantamista soveltavia tutkimuksia, jotta nykyinen näyttö hyödyistä voitaisiin vielä varmentaa.[xi]

Monet joogaa, meditaatiota ja hengitystekniikoita koskevat tutkimukset ovat osoittaneet niiden positiiviset vaikutukset stressi- ja muiden oireiden lievittäjänä ja toimintakyvyn parantajana esim. rintasyöpäpotilailla. Samoin ohjattujen mielikuvaharjoitusten on todettu olevan hyödyllisiä masennuksen ja ahdistuksen hoidossa. Tutkijat suosittelevatkin joogaa stressin ja ahdistuksen hoitoon täydentäväksi menetelmäksi. Hyödyistä on kiistatonta näyttöä, vaikka satunnaistetuin kontrolloiduin kokein ei ole osoitettu suoraa tilastollista yhteyttä joogakäytäntöjen ja stressi- ja ahdistusoireiden vähenemisen välillä.  [xii]  [xiii]

Parantavan, terapeuttisen kosketuksen myönteisistä vaikutuksista on raportoitu tutkimuksissa [xiv] Sillä on myös fysiologisia vaikutuksia, terapeuttisen kosketuksen on todettu alentavan kortisolitasoa ja lisäävän tappajasolujen määrää.[xv]

Satunnaistetussa kontrolloidussa kokeessa vertailtiin terapeuttisen kosketuksen ja ystävällisten vierailujen vaikutusta laitoksissa tai yhteisöasunnossa asuvien vanhusten polvinivelrikosta aiheutuneeseen kipuun ja toimintarajoituksiin. Hoito toi merkittäviä parannuksia yhdeksään kahdestatoista erilaisesta tulosmuuttujasta, kun taas mitään merkittävää parannusta näissä ei tapahtunut vierailuryhmässä. Masentuneisuuden sekä nivelkipujen väheneminen ja nivelten toimintakyvyn paraneminen viittaavat siihen, että hoito on käyttökelpoinen lisähoito helpottamaan vanhusten nivelvaivoja.[xvi]  Toisessa kokeessa tutkittiin terveitä aikuisia ennen ja jälkeen hoidon, jossa hoitaja kosketti kevyesti henkilön jalkoja, käsivarsia ja käsiä. Vertailuryhmässä hoitaja ei tehnyt mitään, vaan oli lukevinaan kirjaa potilaan maatessa hoitopöydällä. Kosketushoito hidasti sydämen sykettä ja laski verenpainetta ja vähensi koehenkilöiden itse arvioitua stressiä ja lisäsi rentoutuneisuutta ja rauhoittuneisuutta.[xvii]

Katsauksessa Reikin, terapeuttisen kosketuksen ja hoitavan kosketuksen vaikutuksia syöpäpotilaiden hoidossa tutkijat ottivat analyysinsa mukaan muitakin tutkimuksia kuin satunnaistettuja kontrolloituja kokeita, koska halusivat arvioida hoidon tuloksia myös potilaiden omien kokemusten ja tuntemusten näkökulmasta. Katsauksessa oli mukana sekä koeasetelmin että haastatteluin tehtyjä tutkimuksia. Tulosten mukaan stressihormonitasot pienentyivät, verenpaine laski, syke rauhoittui, tappajasolujen määrä lisääntyi ja hoidettavat kokivat hyvinvointinsa lisääntyneen. On mahdollista, että reikissä ja kosketushoidoissa hoidettava laskeutuu syvään rentoutumisen tilaan, joka vahvistaa ihmistä henkisesti ja virittää kehon omia biologisia parantamismekanismeja toimintaan.[xviii]

Erilaisia meditaatiotekniikoita, joista Suomessa nykyään suosituin lienee joogan ohella ”mindfulness based stress reduction” -menetelmä eli tietoisen läsnäolon meditaatio, käytetään työkaluna rentoutumiseen. Niillä hiljennetään ja rauhoitetaan liian kovilla kierroksilla kulkeva keho ja vaelteleva mieli. Meditatiivinen tila on pohjimmiltaan fysiologinen tila, jolla pyritään psyykkiseen tasapainoon ja emotionaaliseen vakauteen. Kiinnostus meditaation käyttöön terapeuttisena välineenä kasvaa koko ajan ja sen vaikutusmekanismeja tutkitaan nykyisin paljon.

Tutkimusten mukaan stressi lievittyy, mieli tyyntyy ja kiputilat helpottuvat. Menetelmä toimii riippumatta osallistujien uskonnollisesta suuntautuneisuudesta.[xix]  Meditaatio vaikuttaa ihmiseen siis myös fysiologisesti. Se nostaa monoamiinitasoa, lisää parasympaattista aktiivisuutta, vähentää oksidatiivista stressiä, parantaa endogeenisten antioksidanttien määrää ja antioksidantti-entsyymien aktiivisuutta. Tutkimusten rajoituksia ovat olleet niiden pieni otoskoko. [xx]

Aromaterapian on todettu lievittävän masennusta, vähentävän stressiä ja ahdistusta ja sillä on havaittu olevan myönteisiä fysiologisia vaikutuksia väsymykseen, verenpaineeseen, pulssiin ja uneen. Terapialla todettiin lievä myönteinen vaikutus uneen. Katsauksen mukaan se oli pienempi kuin sen vaikutus ahdistuksen, masennuksen ja stressin lievittäjänä, mutta suurempi kuin kivun lievitysvaikutus. Aromaterapia vaikutti vähemmän kuin musiikkiterapia, mutta enemmän kuin liikunta.[xxi]

Reiki-hoidon käytön hyödyistä potilaille syöpähoitojen yhteydessä on tutkimusnäyttöä. Rintasyöpäpotilaiden hoitokokemukset voivat olla hyvin raskaita ja ne vaikuttavat yleiseen hyvinvointiin. Eräässä pilottitutkimuksessa tarkasteltiin Reiki-hoidon ja toisen ihmisen läsnäolon vaikutuksia sytostaattihoitoja saavien rintasyöpäpotilaiden elämänlaatuun, mielialaan ja oireisiin. Sekä Reiki että toisen ihmisen läsnäolo paransivat potilaiden mielestä heidän mielialaansa ja elämänlaatuaan verrattuna tavanomaiseen hoitoon. Reiki osoittautui potilaiden hyväksymäksi hoitomuodoksi, jolla ei ole mitään haittavaikutuksia, mutta joka auttaa parantamaan hyvinvointia. Toisaalta kiinnostavaa on, että ennakko-oletusten vastaisesti ryhmä, joka sai läsnä olevan ihmisen ”hoitoa” raportoi enemmän myönteisiä vaikutuksia kuin Reiki-ryhmä. Toisessa pienessä pilottitutkimuksessa saatiin tulokseksi, että reiki voi auttaa sairaanhoitajia työstressin purkamisessa.[xxii]

Kehomieli-hoidot näyttävät tutkimusten mukaan auttavan erilaisissa ahdistustiloissa. Esimerkiksi raskauden aikaisen ahdistuksen vähentämiseen niistä voi olla apua.[xxiii]

Syöpäpotilaat käyttävät olotilansa kohentamiseen enenevässä määrin täydentäviä hoitoja, esimerkiksi erilaisia energiahoitoja. Niissä he kokevat rentoutuvansa, rauhoittuvansa ja tyyntyvänsä. Näin ne lievittävät ahdistusta, parantavat unen laatua ja lievittävät kipuja.[xxiv]

Tanskassa tutkittiin energiahoitojen vaikutusta perä- ja paksusuolisyöpäpotilaiden elämän laatuun, masennusoireisiin, mielialaan ja unen laatuun kokeellisessa kenttätutkimuksessa. 247 potilasta satunnaistettiin hoito- ja vertailuryhmään ja lisäksi mukana oli ryhmä, joka sai itse valita hoitajansa sekä tämän vertailuryhmä. Hoidoilla oli yhteyttä tutkittuihin hyvinvointitekijöihin ainoastaan niiden potilaiden kohdalla, joilla oli positiivinen asenne CAM-hoitoja kohtaan ja jotka pitivät elämänlaatua ja hyvää mielialaa tärkeinä hoidon tuloksina ja jotka uskoivat spirituaaliseen voimaan hoidoissa. Nämä ihmiset toivoivat ja odottivat hoidoista jotakin hyvää – ja saivat odottamaansa.[xxv] Tämä tutkimus osoittaa hoitoon kohdistuvien odotusten suuren merkityksen.

Refleksologisen hoidon vaikutuksista ohitusleikkausta seuraavan ahdistuksen lievittämisessä tutkittiin 80 potilaalle tehdyssä satunnaistetussa kontrolloidussa kokeessa. Ahdistus lievittyi merkittävästi refleksologihoitoa saaneessa ryhmässä, mikä viittaa siihen että se voisi olla käyttökelpoinen lääkkeetön hoitomuoto leikkauksen jälkeisen ahdistuksen vähentämisessä.[xxvi]

Tutkittu lähinnä yksittäisiä hoitoja

Näyttö CAMin hyödyistä näyttäisi tämän yleisluontoisen tarkastelun pohjalta koostuvan suurelta osin yksittäisten hoitomuotojen tutkimuksesta.  Tilanteista, joissa hoitoja käytetään integratiivisesti eli terveydenhuollon tarjoaman tavanomaisen hoidon osana esimerkiksi sairaaloissa ja perusterveydenhuollossa, on vielä hyvin vähän.  Lääketieteen kliinisen kokeen standardimalli ei sellaisenaan sovellu hoitokokonaisuuksien tutkimiseen. Metodologiaa on tältä osin kehitettävä.

Tässä kirjoituksessa esitetyt perustelut ja lähdeviitteet osoittavat, että väite CAM-hoitojen tutkitusta hyödyttömyydestä on perusteeton.

Kiinalaisesta lääketieteestä, jota en ole kirjoituksessa käsitellyt (luukuun ottamatta akupunktiota, joka on osa kiinalaista lääketiedettä), julkaistaan kymmeniä tieteellisiä lehtiä. Tässä esimerkiksi Tampereen yliopiston kirjaston valikoimassa olevat kahdeksan lehteä: The American journal of Chinese medicine, (1979) Peer-Reviewed), Chinese Herbal Medicines Peer-Reviewed, Chinese Journal of Integrative Medicine Peer-Reviewed, Chinese Journal of Natural Medicines, Chinese medicine Peer-Reviewed, Global Journal of Integrated Chinese Medicine and Western Medicine, World Journal of Traditional Chinese Medicine Peer-Reviewed, World Science and Technology – Modernization of Traditional Chinese Medicine and Materia Medica.

Homeopatiasta kirjaston sähköisessä luettelossa on kaksi lehteä: Homeopathy Peer-Reviewed ja International Journal of Advanced Ayurveda, Yoga, Unani, Siddha and Homeopathy

LÄHDELUETTELO

Danell J-A. From disappointment to holistic ideals: a qualitative study on motives and experiences of using complementary and alternative medicine in Sweden. Journal of Public Health Research 2015; 4:538

Brodin Danell J-A, Danell R. Publication activity in complementary and alternative medicine. Scientometrics 2009; 80(2):539-551

Hemilä H. Uskomuslääkintä on harhaanjohtava termi. Duodecim 2016;132:1389-90

Jacobsen R, Fønnebø VM, Foss N, Kristoffersen AE Use of complementary and alternative medicine within Norwegian hospitals. BMC Complementary and Alternative Medicine (2015) 15:275

Lindeman M Biases in intuitive reasoning and belief in complementary and alternative medicine. Psychology and Health, 26(3):371–382.

Louhiala, P. & Hemilä, H. (2014) Can CAM treatments be evidence-based? Focus on Alternative and Complementary Therapies, 19(2)84–89.

Taloustutkimus. 2008. Kuluttajien näkemykset/kokemukset eri sairauksien parantamiskeinoista. Suomen Apteekkariliitto, Lääketietokeskus Oy ja Suomen Lääkäriliitto. Maaliskuu 2008.

Wahlström, M., Sihvo, S., Haukkala, A., Kiviruusu, O., Pirkola, S. & Isometsä, E. 2008. Use of mental health services and complementary and alternative medicine in persons with common mental disorders. Acta Psychiat Scand, 118(1):73–80.

VIITTEET

Täydet viitetiedot kirjassa Aarva P. Parantavat energiat. Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista. Basam Books. 2015 http://www.adlibris.com/fi/kirja/parantavat-energiat-9789522604491

[i] Louhiala P, Hemilä H 2014

[ii] Sosiaali- ja terveysministeriö. Vaihtoehtohoitojen sääntelyn tarve. Vaihtoehtohoitoja koskevan lainsäädännön tarpeita selvittäneen työryhmän raportti. 2009:17. Helsinki.

[iii] WHO. WHO traditional medicine strategy: 2014–2023. 2013. http://apps.who.int/iris/bitstream/10665/92455/1/9789241506090_eng.pdf (luettu 25.4.2016)

[iv] Ernst 2011.

[v] BMJ 2014.

[vi] (Davies 2013. Ks. myös Götzche 2014).

[vii] Cochrane 2015.

[viii] Chen & Wang 2014.

[ix] Cochrane 2015.

[x] Posadzki ym. 2014 a, b;  Cramer ym 2014; Pozadski 2011; Garret ym. 2011; Sherman ym. 2011.

[xi] Balasubramaniam ym. 2013.

[xii] Henneghan & Harrison 2015.

[xiii]  Hewett 2011; Smith ym. 2011; Javnbakht ym. 2009; Sharma & Heider 2013; Li & Goldsmith 2012.

[xiv] Svennevig 2003.

[xv] Coacley & Duffy 2010.

[xvi] Lu ym. 2013.

[xvii] Shaltout ym. 2012.

[xviii] Coacley ja Barron 2012.

[xix] Kabat-Zinn 2013; Greeson 2015; Guy ym. 2015.

[xx] Kasala ym. 2014.

[xxi] Hwang & Shin 2015.

[xxii] Orsak ym. 2015; Cuneo ym. 2011.

[xxiii] Cochrane 2015.

[xxiv] Coacley & Barron 2012.

[xxv] Pedersen ym. 2014.

[xxvi] Bagheri-Nesami ym. 2014.

Onko näyttöön perustuva lääketiede lopettanut puoskaroinnin?

Helmikuu 2016.

Helmikuu 2016.

Näin kysyy ranskalais-brittiläinen tutkijaryhmä artikkelissaan Has evidence-based medicine left quackery behind? Tutkijat väittävät, että  näytön käsite lääketieteellisessä tutkimuksessa on vaarallisella tavalla kaventunut koskemaan pääasiallisesti RCT-menetelmällä saatuja todisteita. RCT = Randomized Controlled (tai Clinical) Trial eli satunnaistettu, kontrolloitu (tai kliininen) koe.

RCT  on tieteellinen koeasetelma, jossa potilaat jaetaan satunnaisesti hoito- ja yhteen tai useampaan vertailuryhmään. Ryhmien jäsenet eivät tiedä, saavatko tutkittavaa eli vaikuttavaa hoitoa (kuten lääkettä) vai plaseboa (eli vaikuttamatonta ainetta tai hoitoa). Jos tutkimus tehdään kaksoissokkokokeena, silloin myöskään hoitava henkilö ei tutkimustilanteessa tiedä, kumpaa – vaikuttavaa vai muuta ainetta tai hoitoa – hän potilaalle antaa. Sen tietää vain tutkija. Sekä potilas että lääkäri ovat tutkimuksessa ”sokkoina”. Järjestelyllä halutaan poistaa hoidossa aina olevat hoitajaan ja hoidettavaan liittyvät tunnetekijät, kuten uskon ja kokemuksen vaikutus.

Monituhatvuotisessa hoitamisen historiassa RCT on hyvin tuore ilmiö. Ensimmäisen RCT-kokeen toteutti Medical Research Council Englannissa vuonna 1946. Sittemmin siitä tuli näyttöön perustuvan lääketieteen kultainen standardi, joka on vuosikymmenien kuluessa alkanut määritellä, mikä on hyvää tiedettä ja hyvää hoitoa.

Mutta onko RCT paras menetelmä hoitojen hyötyjen osoittamiseen? Lääketieteen piirissä uskotaan yleisesti näin, mutta toisenlaisiakin näkemyksiä on, kuten Naudet ym (2015) kirjoituksessaan osoittavat.

RCT-kokeiden käyttö on johtanut entistä parempien ja tehokkaampien lääkkeiden kehittämiseen. Sen avulla on myös osoitettu monien hoitomuotojen vähäiset hyödyt, kuten bisfosfaattien käyttö osteoprootikon luunmurtumien ehkäisyssä sekä SSRI-lääkkeet lievien ja keskivaikeiden masennusten hoidossa. (Järvinen ym. 2015; Healy 2015)

Naudet ym. (2015) peräänkuuluttavat todellista ja aitoa näyttöön perustuvuutta, jossa huomio kiinnitetään myös haittoihin ja jossa hoitamista ja paranemista tutkitaan konkreettisissa, todellisissa olosuhteissa, ei vain kokeellisissa olosuhteissa.

Puoskarit tieteen kaavussa

Tällaista lähestymistapaa tosin vastustavat kirjoittajien mukaan omaa etuaan ajava lääketeollisuus, naiivit ”tutkittujen” hoitojen käyttäjät ja todelliset puoskarit, jotka ovat pukeutuneet näyttöön perustuvan lääketieteen kaapuun. Näyttöön perustuvan lääketieteen ihanne on siis erotettava siitä, miten se nykyään käytännössä toimii. Hoitokäytäntöihin, kuten kaikkeen inhimilliseen toimintaan näet vaikuttavat ideologiset, taloudelliset ja etujen ristiriidat.

Tutkimusjärjestelyjen kannalta RCT ei siis ole ongelmaton. Se voi aiheuttaa sekoittavia tekijöitä tutkimukseen silloin, kun itse sairaus ja sen hoito tuottavat samanlaisia haittavaikutuksia (esimerkiksi kuoleman). RCT-menetelmän avulla pystytään hyvin heikosti havaitsemaan  haittavaikutuksia, jos niitä ilmenee vähemmän kuin oletettuja vaikutuksia. Sen avulla ei myöskään pystytä paikallistamaan epäspesifejä (plasebo)vaikutuksia. Kielteinen plasebo eli pahentava vaikutus katsotaan tämän menetelmän näkökulmasta tilastolliseksi virheeksi, joten näyttöön perustuva lääketiede ei pidä asiaa kovin tärkeänä.

Lääketeollisuuden kannalta haittavaikutuksia saatetaan sitä paitsi pitää liikesalaisuuksina. ”Näin näyttöön perustuva lääketiede saattaa joissakin tapauksissa sekoittaa lääkärit unohtamaan tai sivuuttamaan turvallisuuskysymykset”, toteaa ranskalais-brittiläinen tutkijaryhmä.

Mitä on tieteeseen vetoava puoskarointi?

Naudetin ryhmä pohtii, onko ehkä niin, että kiivaimmat RCT:n ja näyttöön perustuvan lääketieteen ainutkertaista pätevyyttä julistavat pyrkivät kieltämään ja häivyttämään tietoisuudestaan oman toimintansa puoskarimaisia piirteitä ylläpitääkseen sosiaalisesti hyväksyttyä imagoa.

Ryhmä jopa väittää, että näyttöön perustuvan lääketieteen ja puoskaroinnin ero ei ole niin selkeä kuin yleensä oletetaan ja että niiden eroa ei voi määritellä tutkimusnäytön perusteella. Puoskarointia voi olla myös tutkimustulosten vääränlainen soveltaminen käytäntöön tai sokea luottamus RCT:n tuloksiin. RCT voi hämärtää ymmärrystä tieteen rajallisuudesta käytännön parantamistyössä.

Vaikka kaksoissokkokokein olisi osoitettu jonkin hoidon hiukan plaseboa suurempi teho, tämä ei vielä kerro mitään hoidon turvallisuudesta tai sen kustannustehokkuudesta. Niistä sokkoistetut kokeet eivät anna näyttöä. Tästä kehkeytyy uudenlaista puoskarointia, joka näkyy siinä, että potilaille syötetään RCT-tutkittuja lääkkeitä, jotka eivät ole potilaille hyödyllisiä vaan voivat olla haitallisia tai suhteettoman kalliita. Näin toteaa Naudet tutkijaryhmineen.

Suomalaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä esimerkiksi liikalääkityksen kustannukset (esim. masennuslääkkeet) maksamme pääosin me, veronmaksajat.

Kriittisen tutkijaryhmän artikkelia kommentoivat tutkijat Lang ja Santa –Cruz (2015) muistuttavat, että EBM (evidence based medicine) on laajempi asia kuin RCT. He arvostavat Naudetin ryhmän provokatiivista pohdintaa puoskaroinnista, mutta eivät halua heittää lasta pesuveden mukana (We appreciate Naudet et al.’s provocative concerns about EBM and quackery, but disagree with throwing the baby out with bathwater.)

Minä en kylläkään Naudetin ja ryhmän kirjoituksessa huomannut pyrkimystä mitätöidä RCTtä kokonaan, vaan kirjoituksessa nostettiin esiin menetelmän ongelmat.

Viime viikkojen suomalaiskeskustelu yksisarvisten ja enkeleiden vaaroista ylen puoskarijournalismin (Akuutti, A-talk, ja nettikirjoitukset) tuloksena hämmentää. Jostain syystä toimittajat eivät tuoneet ollenkaan esiin tuota terveydenhuoltojärjestelmän sisällä vaikuttavaa puoskaroinnin lajia, josta Naudet ja ryhmä puhuvat.  Miksiköhän?

Eikö tällaisesta puoskaroinnista olla terveydenhuoltojärjestelmän sisällä tietoisia? Vai eikö sellaista Suomessa ole lainkaan? Kirjoittavatko lääkärit potilaille RCT-tutkittuja lääkkeitä, jotka eivät olekaan potilaille hyödyllisiä, vaan voivat olla haitallisia? Peitetäänkö yksisarvisia ja enkeleitä kritisoimalla todellisia ja vakavia ongelmia?

Varpu Tavi pohtii blogissaan koululääketiedettä ja täydentäviä näkemyksiä. Tällaista keskustelua kaipaisin lisää, asiallista ja todellisuuteen nojaavaa. Kannattaa lukea: http://blogit.iltalehti.fi/varpu-tavi/2016/02/12/koululaaketiede-vs-taydentava-laaketiede/

Lähteet

Healy, D. (2015) Serotonin and depression. The marketing of a mythhttp://www.bmj.com/content/350/bmj.h1771

Järvinen, T., ym. (2015) Overdiagnosis of bone fragility in the quest to preventhip fracture. BMJ 2015;350:h2088.

Lang, E.S., Santa-Cruz J.S.(2015) Evidence-based medicine remains one’s best defense against quackery. Intern Emerg Med (2015) 10:635–636

Naudet, F., Falissard, B., Boussageon, R. & Healy, D. (2015) Has evidence-based medicine left quackery behind? Internal and Emergency Medicine. 10:631–634. Abtrakti myös osoitteessa http://e.bangor.ac.uk/5316/ katsottu 13.2.2016

Miten CAM-hoitoja tulisi tutkia?

Pisaroita helmiä

Täydentävien hoitojen tutkimusta käsittelevä seminaari marraskuuussa 2015 kokosi runsaat 400 asiasta kiinnostunutta Tampereen yliopiston suureen luentosaliin. Mukana oli myös toimittaja Virpi Ekholm, joka kirjoitti Tiedetoimittaja-verkkolehteen hyvin ja asiallisesti  Huuhaata vai vaikuttavaa hoitoa.

Seminaarin jälkeen Virpi lähetti minulle sähköpostitse kaksi kysymystä:

Millaisin keinoin täydentäviä hoitoja tulisi käytännössä tutkia? Onko hoidettavien oma kokemus riittävä mittari hoidon vaikuttavuudelle?

Kysymykset ovat tärkeitä. Seminaarissa niitä vain sivuttiin, ja keskityttiin esittelemään yleisellä tasolla väestötutkimuksia täydentävien hoitojen suosiosta ja käyttäjien kokemuksista eri maissa. Tilaisuudessa esiteltiin myös EU:n laaja CAMbrella-tutkimushanke (CAM 2020) ja keskusteltiin alan tieteellisen tutkimuksen haasteista Suomessa.

Kansainvälisessä keskustelussa käytetään termiä CAM = Complementary and Alternative Medicine. Suomeksi se tarkoittaa täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja. Termin viimeinen sana ”medicine” viittaa sairauksien diagnoosin, hoitamisen ja ehkäisyn tieteeseen, mutta myös hoitamisen käytäntöihin.

Vaikutustutkimusta, jota maailmalla tehdään paljon, mutta Suomessa ei ollenkaan, seminaarissa ei ajan puutteen vuoksi käsitelty. Tämä on toisen tutkijatapaamisen aihe.

Alla vastaukseni kysymyksiin CAM-tutkimuksen menetelmistä ja kokemuksesta vaikuttavuuden mittarina:

Täydentäviä hoitoja tutkitaan maailmalla (ja Suomessakin tulisi tutkia) käytännössä samalla tavoin kuin kaikkea muutakin hoitamista, terveyden edistämistä ja psyko- ja fysioterapioita. Menetelmä valitaan sen mukaan, millaisia ovat tutkimuskysymykset.

Laajoilla väestökyselyillä selvitetään yleisyyttä ja käytön syitä. Kvalitatiivisin menetelmin saadaan puolestaan toisenlaista tietoa sitä, miksi ihmiset valitsevat esimerkiksi jonkun kosketushoidon ja miten se heitä auttaa. Esimerkiksi avoimilla tai puolistrukturoiduilla haastatteluilla sekä hoitotilanteita eri tavoin havainnoimalla voidaan tutkia, mitä hoitoprosessin aikana tapahtuu. Tämä on tärkeää, jotta ymmärretään hoitomuotojen toimintatapoja paremmin.

Australia ja Yhdysvallat ovat läntisen maailman merkittäviä CAM-tutkimusmaita niin väestötason, käyttäjien kokemusten kuin kliinisten vaikutusten tutkimuksessakin. Myös Euroopassa tutkimus vilkastuu. (UTS 2015, NCCIH 2015, CAM 2020). Tutkimusjulkaisujen määrä on moninkertaistutunut viime vuosikymmeninä. (Moral-Muños ym. 2014) Silti muuhun terveystutkimukseen verrattuna tutkimusta on aika vähän, mikä johtunee kahdesta toisiaan ruokkivasta asiasta: tutkijoiden kiinnostuksen puutteesta ja alan tutkimusrahoituksen niukkuudesta.

Kliiniset kokeet

Lääketieteen yleinen tutkimusmenetelmä, kliininen koe, tarkoittaa ihmisryhmillä tehtävää, yleensä lääkkeen tai muun hoitomuodon tehon ja turvallisuuden kokeellista selvittämistä. Menetelmää käytetään laajasti myös täydentävien hoitojen tutkimukessa. Kokeita voidaan tehdä jostakin perusjoukosta valitulle harkinnanvaraisesti kootulle ryhmälle. Esimerkiksi jokin potilasryhmä saa yhtä täydentävää hoitomuotoa johonkin tiettyyn vaivaan (esimerkiksi jooga masennusoireiden lievittämiseen)  ja vertailuryhmä saa lume- eli plasebohoitoa. Näitä verrataan kokeen aluksi ja lopuksi toisiinsa. Joskus mukana on kolmas ryhmä, joka saa jotakin muuta kuin tutkittavaa hoitoa, esimerkiksi lääkkeitä. Vertailu tehdään yleensä numeerisesti kuhunkin tutkimukseen laaditun mittarin (koettu oireiden lievenimen tai fysiologiset mittaukset) avulla.

Myös satunnaistettuja kliinisiä kokeita (RCT- Randomized Clinical Trial) on käytetty paljon mittaamalla potilaiden kokemusten lisäksi fysiologisia ilmiöitä, sykettä, verenpainetta, kortisolitasoja, lihaksiston ja aivojen toimintaa jne. ja vertaamalla tutkittavaa hoitoa saanutta ryhmää yhteen tai useampaan vertailuryhmään. Ryhmät on muodostettu tilastollista satunnaisotantaa käyttäen.

Monista täydentävistä hoitomuodoista (esim. akupunktio, hypnoosi, kiropraktiikka, osteopatia, meditaatio, jooga) on kliinisin kokein saatua näyttöä hyödyistä erityisesti kivun hoidossa. Tutkimusten määrä ei kuitenkaan ole vielä kovin suuri. (Cochrane 2015)

Lääketutkimuksen kultainen standardi eli kaksoissokkoistettu RCT sopii kemiallisesti ja fysiologisesti vaikuttavien aineiden kuten luontaistuotteiden tutkimukseen. Sekä koepotilaiden että hoitajien tunne- ja muut psykologiset, hoitoon mahdollisesti vaikuttavat tekijät pyritään sokkoistamalla (kumpikaan ei tiedä mitä ainetta koehenkilö saa) poistamaan ja mittaamaan ainoastaan aineen ”puhdasta”, kokemuksesta riippumatonta tehoa. Tavoitteena ovat löydökset, joihin eivät pääsisi vaikuttamaan tutkijan tai tutkittavien tunteet, mielipiteet ja asenteet. Yleensä tutkimuksissa vaikutus mitataan numeerisesti tutkittavan aineen ja plaseboaineen vaikutusten erotuksena. Tulos voidaan esittää muodossa: ”Aine A on X prosenttia vaikuttavampi tautiin tai oireeseen Y kuin aine B (=plasebo) Z:n todennäköisyydellä”.

Käytännön hoitamista, kuten lääkäreiden ja sairaanhoitajien työtä koskevissa ammatillisissa suosituksissa otetaan kuitenkin huomion muukin kuin kliinisin kokein saatu näyttö. Myös pitkän ajan käytännön kokemuksella on merkitystä.

Mitä tutkimuksista tiedetään?

Cochrane-yhteenliittymä on globaali, riippumaton terveysasioista kiinnostuneiden tutkijoiden ja muiden kansalaisten verkosto, joka tekee kliinistä koetta käyttävistä, myös täydentävien hoitojen tutkimuksista, systemaattisia Cochrane-katsauksia.

Nämä katsaukset pystyvät kuitenkin osoittamaan tieteellisen näytön vain sellaisista hoitomuodoista, joista on tehty riittävän monta, riittävän suurella koehenkilömäärällä tehtyä kliinistä, mielellän satunnaistettua koettua. Useimmat katsaukset päättyvätkin toteamukseen, että näyttöä ei ole riittävästi muista kuin akupunktiosta, hypnoosista ja kiropraktiikasta erilaisten kipujen hoidossa.(Cochrane 2015)

Homeopatian RCT-näyttö on ristiriitaista. Joissakin  tutkimuksissa on saatu plaseboa ylittäviä vaikutuksia, toisissa ei. (Mathie 2015).

Kuitenkin muissa tutkimuksissa ja systemaattisissa katsauksissa, joissa on otettu huomioon muitakin kuin RCT-kokeita, myönteisiä tuloksia hoitojen vaikutuksista erilaisiin mielen ja kehon vaivoihin ja terveysongelmiin on saatu mm. ostopatiasta, joogasta, hengitys- ja mielikuvaharjoituksista, parantavasta kosketuksesta, musiikkiterapiasta, refleksologiasta, erilaisista energiahoidoista ja meditaatiosta. Jälkimmäisestä on erittäin paljon tutkimuksia (Ceritelli 2015, Greeson ym.2015, Gu ym. 2015 Henneghan & Schnyder 2015, Henneghan & Harrison 2014, Bagheri-Nesami ym. 2014, Kasala ym. 2014, Kabat-Zinn 2013, Özdemir ym. 2013, Lu ym. 2013, Shaltout ym. 2012, Coakley & Barron 2012, Steenkamp, Scroob. & Van der Walt 2012, Andersson & Taylor 2011, Coakley & Duffy 2010).

Lisäksi hoitojärjestelmistä kuten homeopatiasta ja antroposofisesta lääketieteestä on julkaistu vaikuttavuutta, turvallisuutta ja taloudellista tehokkuutta selvittäviä tutkimuksia. Perusterveydenhuollossa näiden on todettu toimivan varsin hyvin ja turvallisesti. Antroposofisten lääketieteellisten hoitojen on seurantatutkimuksissa lisäksi osoitettu olevan taloudellisiakin. (Kienle et al 2013, Hamre et al 2007, Bornhoeft  et al 2006).

Sokkokokeiden rajoitukset

Kaiken kaikkiaan sokkoistettu RCT on heikko menetelmä, kun halutaan paikantaa epäspesifejä, kuten hoitosuhteeseen, hoivaan tai plaseboon liittyviä vaikutuksia. Kehomieli-hoidoissa ei yleensä voida erottaa hoitajasta riippumatonta ”ainetta” tai mekanismia. Monesti hoidot, esimerkiksi parantava kosketus, mielikuvaharjoitukset tai erilaiset meditaatiot nojaavat oletukseen kokonaisvaltaisesta psyko-fyysis-spirituaalisesta kehon ja mielen tasapainottumisesta.

Tätä prosessia hoitajan myötätuntoisen kuuntelemisen, läsnäolon ja kosketuksen ajatellaan edistävän. Hoidettavan mielen vaikutusta paranemiseen ei voida tutkia sokkoistetuin menetelmin. Ihminen voi kyllä syödä lääkettä tietämättä mitä se on, mutta ei esimerkiksi meditoida tietämättä meditoiko vai ei. On vaikea kuvitella, mitä olisi lumemeditaatio.

Ero fysiologisesti mitattavan vaikutuksen ja koetun hyödyn välillä käy imi seuraavasta syöpäpotilaan esimerkistä. Kun potilas kokee saavansa vaikuttavaa apua jostakin ei-lääkkeellisestä hoidosta, vaikkapa Rosen-terapiasta, tavanomaisen biolääketieteellisen hoidon lisänä, kokemus vaikuttavuudesta olotilan kohenemiseen on riittävä mittari potilaan näkökulmasta. Se on kuitenkin biolääketieteellisesti riittämätön, koska syöpäkasvaimen muutoksiin tällaisella hoidolla ei ole osoitettu olevan biolääketieteellistä näyttöä.

Molemmat asiat voivat silti olla voimassa yhtä aikaa. Ei niitä pidäkään asettaa keinotekoisesti vastakkain. Jos potilas ei koe ristiriitaa käyttämiensä hoitomuotojen välillä ja jos hoidoista on hänelle hyötyä, mutta ei haittaa, ongelmaa ei pitäisi olla terveydenhuollossakaan.

Kokemus mittarina

Kokemus on mukana aina ja kaikessa hoitamisessa. Sitä käytetään kliinisissä kokeissa vaikutusten mittaamiseen silloin, kun ei ole mahdollista tai järkevää tehdä fysiologisia mittauksia. Esimerkiksi pitkäaikaissairauksissa mitataan koettua elämänlaatua, kun ei ole olemassa suoraan taudin syyhyn vaikuttavaa hoitoa. Tosin kaikki hoidot tähtäävät elämänlaadun säilyttämiseen ja parantamiseen.  Tutkittaessa tulehduksellisten hoitojen vaikutuksia mitataan sekä taudin aktiivisuutta että elämänlaatua.

Tiedon intressi määrittää tutkimusmenetelmän. Toisin sanoen se, mihin kysymykseen haetaan vastausta määrää sen, millaisia mittareita käytetään.

Psykoterapioiden, mielialalääkkeiden ja monien muidenkin lääkkeiden sekä hoitomenetelmien pitkäaikaisvaikutuksia arvioidaan nimenomaan potilaiden kokemuksen avulla. Tavallisesti verikokeiden ja muiden kehollisten testien ohella tai sijaan potilaalta kysytään, miten oireet ovat lievittyneet ja miten sivuvaikutukset ovat ilmenneet ja millaiseksi ihminen kokee olotilansa hoitoprosessin jälkeen.

Masennuksen, kivun, psykosomaattisten vaivojen, vaikeasti diagnosoitavien ongelmien (esim. fibromyalgia, väsymysoireyhtymä ja ärtynyt suoli) ja monien kroonisiin sairauksiin liittyvien koettujen vaivojen hoitotutkimuksissa nojataan potilaan kuvauksiin tilastaan. Näin on useimmiten myös täydentävien kehomieli-hoitojen tapauksessa. Edellä esitettyihin ongelmiin usein haetaankin apua täydentävistä hoidoista tai integratiivisesta lääketieteestä, joka on yhdistelmä tavanomaiseen lääketieteeseen nojaavaa hoitoa ja täydentäviä hoitoja.

Kokemustiedon riittävyys vaikuttavuuden mittarina riippuu siis siitä, mitä halutaan tutkia.

Ihmisen kokemustiedolla, jonka hän saa omista tuntemuksistaan, on todistetusti perustavanlaatuista biologistakin merkitystä. Kokemus vaikuttaa kaikkiin kehon sopeutuviin järjestelmiin, kuten sisäeritys-, immuuni- ja hermojärjestelmiin. Se on olennainen tekijä ihmiselimistön terveyden ylläpitämisessä, mutta myös häiriöiden syntymisessä.

RCT-tutkimusten ongelma onkin, että potilaan kokemus hoitotilanteesta ja -prosessista monesti sivuutetaan. Näin ollen monet mutkikkaat asioiden keskinäisyhteydet, jotka liittyvät esimerkiksi potilaan elämäntilanteeseen ja -historiaan, jäävät huomiotta. Kuitenkin dynaaminen mielen, kehon ja ympäristön välinen vuorovaikutus liittyy olennaisesti kaikkeen parantumiseen.

Ihmisen kokemus omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan on aina kontekstuaalinen eli tilannesidonnainen. Ympäristö, oma maailmankuva ja asenteet heijastuvat siinä, miten ihminen kulloinkin mieltää terveydentilansa. Terveys on dynaaminen, muuttuva ja kokemuksellinen osa elämäämme.

Monta tiedettä

Kokemustieto on välttämätöntä, jotta pystytään selittämään esimerkiksi psykoneuroimmunologisia ilmiöitä. Nykyisin eräät lääketieteen ilmiöt jäävät ymmärtämättä. Esimerkiksi krooninen väsymysoireyhtymä ja ärtyneen suolen syndrooma ovat tiloja, joita ei voida selittää fysiologisesti. Puhutaan kehon säätelyjärjestelmän häiriöihin liittyvistä ongelmista.

Tällaisia oireyhtymiä ja niihin käytettyjen hoitojen välittömiä ja pitkäaikaisia vaikutusta sekä taloudellista tehokkuutta olisikin syytä tutkia monitieteisesti (esim. lääketieteen eri alat, hoitotiede, gerontologia, psykologia ja muut käyttäytymistieteet). Tässä on paikka myös täydentävien hoitojen tieteelliselle tutkimukselle. Niidenkään vaikutusmekanismeja ei voida selittää vain fysiologisesti.

On tärkeää ottaa potilaan kokemus tutkimuksen keskipisteeseen, ei ainoastaan mittariksi. Tähän liittyy myös tutkimuksen tarve niistä mekanismeista, joilla hoiva, tunnelma sekä potilaan ja hoitavan henkilön keskinäinen suhde vaikuttavat mitattavalla tavalla. RCT-tutkimuksissa tämä on plaseboa eli ei-toivottavaa hoitamisen puolta.

Kuitenkin se on mukana myös lääkehoitojen ja jopa kirurgian yhteydessä. Kliinisen kokeen näkökulmasta epäspesifiksi vaikutukseksi määriteltyjä asioita, kuten uskon, toivon ja luottamuksen osuutta parantumisessa kannattaisikin tutkia rohkeasti ja ennakkoluulottomasti ja totuttuja kaavoja rikkoen.

Pitkäaikaiset, vuosia kestävät seurantatutkimukset antavat tietoa siitä, kuinka esimerkiksi integratiivista lääketiedettä soveltavat tai muut valtavirtaterveydenhuollosta poikkeavat hoitojärjestelmät heijastuvat niitä käyttävien ihmisen terveydessä ja hyvinvoinnissa verrattuna tavanomaisia terveyspalveluja käyttäviin.

Todellisissa hoitotilanteissa tehtävä vertaileva vaikuttavuuden tutkimusasetelma tavoittaa reaaliset kliiniset olosuhteet. Verrattavina ovat esimerkiksi tutkittaviksi valittujen eri hoitolaitoksien (esimerkiksi erilaisia hoitomuotoja käyttävien terveyskeskusten) hoitotulokset siten, että tarkastellaan koko asiakaskuntaa ja heidän hyvinvointinsa kehittymistä pitkällä aikavälillä. Asetelma on monella tavalla haastava, mutta silti mahdollinen. Onhan meillä toteutettu laajempiakin interventiotutkimuksia, esim. Pohjois-Karjala –projekti.

Tänään 7.12.2015 Hesarissa kerrottiin Vuosaaren mallista, jolla Helsingin kaupunki testaa moniammatillisten terveydenhuollon tiimien toimivuutta tavoitteena korjata nykyisen sote-palvelujärjestelmän pirstaleisuutta. En tiedä, julkaistaanko hankkeesta joskus seurantaraportti, jossa verrattaisiin tuloksia tavanomaiseen, pirstoutuneiden palvelujen malliin. Kysyntää raportille varmasti olisi.

Joka tapauksessa todelliseen elämään sijoittuvat tutkimusasetelmat sopivat myös täydentävien hoitojen tutkimukseen useimmiten paremmin kuin kokeellinen, sokkoistettu RCT-asetelma siksi, että alan kliinisen tutkimuksen pitää myös tavoittaa ei-spesifejä tekijöitä, kuten esim. hoito-olosuhteet ja asenteet sekä hoitoon liittyvät merkitykset, tulkinnat ja kokemukset, jotka vaikuttavat todellisen elämän hoitotilanteissa yhdessä spesifien (lääke tai toimenpide) tekijöiden kanssa.

CAM-hoitojen tutkimuksessa Suomessa tärkeintä olisi ensin selvittää perusasiat eli kuinka paljon hoitojen käyttäjiä on nykyisin ja mitkä hoitomuodot ovat yleisimpiä. Tuorein, Marjaana Lindemanin (2011) nettikyselytutkimuksen aineisto on vuodelta 2008 eikä siinä ole kattavasti kysytty eri hoitojen käyttöä tilastollisesti edustavalta otokselta suomalaisia. Ei myöskään tiedetä, miksi lähes kolmannes aikuisväestöstä (vuoden 2008 tieto) käyttää niitä sekä mitä hyötyä ja haittaa niistä on käyttäjille. Tärkeää on myös selvittää, miten ja miksi näitä hoitomuotoja käytetään myös terveydenhuollossa, vaikka virallisesti niitä ei olekaan hyväksytty osaksi terveydenhuoltoa. Mutta kyllä ”varjokäyttökin” on todellista. Ja joku syy sillä on.

Tärkeää on myös, että tutkijat, tiedetoimittajat, terveydenhuollon ammattilaiset ja CAM-hoitajat seuraavat kansainvälistä CAM-tutkimusta. Tuloksia julkaistaan kymmenissä CAM-alaan erikoistuneissa sekä sadoissa lääketieteen, hoitotieteen ja kansanterveystieteen sekä terveyspsykologian ja –sosiologian ja –antropologian tieteellisissä julkaisuissa.

Millaista näyttöä virallisista hoidoista? 

Kuten olen todennut, hoitamisen vaikuttavuutta tutkitaan monin eri tavoin. RCT on yksi hyvä menetelmä, mutta rajoittunut silloin, kun on tarpeen ottaa huomioon muitakin hoitoon vaikuttavia asioita kuin yksi rajattu keino.  Perusterveydenhuollossa monia vaivoja  hoidetaan monimenetelmäisesti, kuten masennusta psykoterapialla + lääkkeillä + liikunnalla + täydentävillä kehomielihoidoilla.

Silti kliinisiä kokeita on joskus pidetty pätevimpänä tieteellisyyden takeena myös täydentävien hoitojen tutkimuksessa. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että virallisestakin lääketieteeseen nojaavasta hoitamisesta sellaista näyttöä on vain pienestä osasta käytössä olevista hoidoista. British Medical Journalin (BMJ 2015) verkkojulkaisu Clinical Evidence arvioi kaikkiaan noin 3 000 erilaista käytössä oleva lääketieteellistä hoitoa ja niiden tutkimusnäyttöä.

Puolet hoidoista oli sellaisia, joiden vaikutuksista ei ole tieteellistä RCT-menetelmällä saatua näyttöä. Vain 11 prosentilla hoidoista oli vankka näyttö toimivuudesta, 24 prosentilla oli todennäköisesti hyödyllisiä vaikutuksia, 7 prosentilla hoidoista haitan ja hyödyn suhde oli epävarma ja 5 prosenttia analysoiduista hoidoista todennäköisesti eivät olleet hyödyllisiä. Tehottomiksi tai haitallisiksi todettiin 3 prosenttia hoitomuodoista. Teholtaan tuntemattomien hoitojen joukossa onkin paljon sellaisia, joita on vaikea sovittaa RCT:n muottiin. (BMJ 2015)

Muiden systemaattisten katsausten mukaan (joissa on otettu huomioon muutkin kuin RCT-tutkimukset) tieteelliseen näyttöön pohjautuu 37–75 prosenttia käytössä olevista lääketieteellisistä hoitomuodoista. Täydentävien hoitojen tieteellinen RCT-näyttö on vähäisempää, kuten yllä kerroin. Edzard Ernstin, yhden aktiivisimmista täydentävien hoitojen kriitikoista, selvitysten mukaan hänen analysoimastaan 678 täydentävästä hoitomuodosta 7,4 prosenttia perustui riittävään kliiniseen tutkimusnäyttöön. (Ernst 2011).

Perusoletukset ja näkökulma esiin

CAM-tutkimuksessa (kuten muussakin terveystutkimuksessa) on tärkeä tuoda selkeästi esiin näkökulma eli ne lähtökohdat ja kysymykset, jotka tutkimusta ohjaavat, kuten:

  • minkä tieteen alan teorioihin ja lähtöoletuksiin tutkimus nojaa
  • tutkitaanko hoitomuotojen tai terveyden edistämistoimien välittömiä vai niiden pidempiaikaisia vaikutuksia
  • miten vaikutukset määritellään ennen tutkimusta eli millaisia vaikutuksia tutkitaan: fysiologisia, psyykkisiä, toimintakykyä, elämän laatua tai koettua hyvinvointia
  • selvitetäänkö hoitomuotojen taloudellista tehokkuutta (yksilön tai kansantalouden näkökulmasta)
  • selvitetäänkö kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia, valinnan vapautta ja päätöksenteko-oikeutta hoitojen suhteen
  • ollaanko kiinnostuneita CAM-hoitojen käyttäjistä ja heidän kokemuksistaan
  • puhutanko siitä, millaisia hoitomuotoja voidaan suositella esim. perusterveydenhuollon tai muun julkisen toimijan toimesta ja millä perusteilla
  • ovatko huomion kohteena turvallisuus, haitat tai hyödyt ja millä perusteilla nämä määritellään
  • miten ja millaisin kriteerein tieteeseen nojaava näyttö määritellään vaikutusten eri muodoissa/tasoilla tutkittaessa
    • lyhyen tai pitkän ajan vaikutuksia
    • koettuja ja kokemuksesta riippumattomia vaikutuksia
    • hyötyjä, haittoja ja turvallisuutta
    • yksilöllisiä ja kansanterveydellisiä muutoksia
    • ym.

Tutkijoilla onkin paljon mielenkiintoista tehtävää täydentävien hoitojen aseman ja merkityksen selvittämisessä

Kirjallisuus

Andersson, J. G. & Taylor A. G. 2011. Effects of Healing Touch in Clinical Practice. A Systematic Review of Randomized Clinical Trials. Journal of Holistic Nursing, 29(3):221–228.

Bagheri-Nesami, M., Shorofi, S. A., Zargar, N., Sohrabi, M., Gholipour-Baradari, A. & Khalilian, A. 2014. The effects of foot reflexology massage on anxiety in patients following coronary artery bypass graft surgery: A randomized controlled trial. Complementary Therapies in Clinical Practice, 20:42–47.

BMJ 2015.  Clinical evidence. http://clinicalevidence.bmj.com/x/set/static/cms/efficacy-categorisations.html   Katsottu 3.12.2015.

Bornhoeft, GW., Ammon, K., Maxion-Bergemann, S., Baumgartner S., et al. 2006. Effectiveness, safety and cost-effectiveness of homeopathy in general practice—summarized health technology assessment. Forschende Komplementarmedizin und Klassische Naturheilkunde 13 (suppl 2):19-29.

CAM 2020. The contribution of Complementary and Alternative Medicine to sustainable healthcare in Europe. Brussels. http://cam-europe.eu/dms/files/Politics/CAM2020_FINAL.pdf. Katsottu 3.12.2015.

Cerritelli, F., Ginevri, L., Messi, G., Caprari, E., Di Vincenzo, M., Renzetti, C., Cozzolino, V., Barlafante, G., Foschi, N., Provinciali, N. 2015 Clinical effectiveness of osteopathic treatment in chronic migraine: 3-Armedrandomized controlled trial. Complementary Therapies in Medicine (2015) 23, 149—156.

Coakley, A. B. & Barron, A.-M. 2012.Energy therapies in Oncology nursing. Seminars in Oncology Nursing, 28(1):55–63.

Coakley, A. B. & Duffy, M. E. 2010. The effect of therapeutic touch on postoperative patients. Journal of Holistic Nursing, 28(3):193–200.

Cochrane 2015. The Cochrane Collaboration: http://www.cochrane.org/ . Katsottu 3.12.2015.

Ernst, E. 2011. How Much of CAM Is Based on Research Evidence? Evidence-Based Complementary and Alternative Medicine. Article ID 676490, http://dx.doi.org/10.1093/ecam/nep044. Katsottu 3.12.2015.

Greeson, J. M., Smoski, M. J., Suarez, E. C., Brantley, J. G., Ekblad, A. G., Lynch, T. R., & Wolever, R. Q. 2015. Decreased Symptoms of Depression After Mindfulness-Based Stress Reduction: Potential Moderating Effects of Religiosity, Spirituality, Trait Mindfulness, Sex, and Age. The Journal of Alternative and Compementary Medicine, 21(3):1–9.

Gu, J., Strauss, C., Bond, R. & Cavanagh, K. 2015 How do mindfulness-based cognitive therapy and mindfulness-based stress reduction improve mental health and wellbeing? A systematic review and meta-analysis of mediation studies. Clinical Psychology Review, 37:1–12.

Hamre HJ, Witt CM, Glockmann A, et al. 2007.  Anthroposophic vs. conventional therapy for chronic low back pain: a prospective comparative study. Eur J Med Res.12(7):302-10.

Hamre, HJ, Ziegler, R., Tröger,W., Meinecke, C., Schnürer, C., Vögler, H.,  Glockmann, A., Kienle, GS. 2014. Overview of the Publications From the Anthroposophic Medicine Outcomes Study (AMOS): A Whole System Evaluation Study. Global Advances in Health and Medicine 3 (1):54-70.

Henneghan, A. M. & Harrison, T. 2014. Complementary and Alternative Medicine Therapies as Symptom Management Strategies for the Late Effects of Breast Cancer Treatment. Journal of Holistic Nursing, 33(1):84–97.

Henneghan, A. M. & Schnyder, R. N. 2015. Biofield Therapies for Symptom Management in Palliative and End-of-Life Care. American Journal of Hospice & Palliative Medicine, 32(1):90–100.

Kabat-Zinn, J. 2013.  Full Catastrophe Living: Using the Wisdom of Your Body and Mind to Face Stress, Pain, and Illness. New York: Bantam.

Kasala, E. R., Bodduluru, N. L., Maneti, Y. & Thipparaboina, R. 2014.  Effect of meditation on neurophysiological changes in stress mediated depression. Complementary Therapies in Clinical Practice, 20:74–80.

Kienle GS, Albonico H-U, Baars, Hamre HJ, Zimmermann P and Kiene H 2013. Anthroposophic Medicine: An Integrative Medical System Originating in Europe.. Global Adv Health Med. 2(6):20-31. DOI: 10.7453/gahmj.2012.087

Lindeman, M. 2011. Lindeman M 2011. Biases in intuitive reasoning and belief in complementary and alternative medicine. Psychology and Health 26 (3): 371-382.

Lu D. F., Hart L. K., Lutgendorf, S. K. & Perkhounkova, Y. 2013. The effect of healing touch on the pain and mobility of persons with osteoarthritis: A feasibility study. Geriatric Nursing, 34:314–322.

Mathie RT: 2015 Contolled clinical studies on homeopathy. Homeopathy, 1-5. http://dx.doi.org/10.1016/j.homp.2015.05.003. Katsottu 6.12.2015

Moral-Muñoz, J. A., Cobo, M. J., Peis, E., Arroyo-Morales, M. & Herrera-Viedma, E. 2014. Analyzing the research in Integrative & Complementary Medicine by means of science mapping. Complementary Therapies in Medicine, 22:409–418.

NCCIH 2015. National Centre for Complementary and Integrative Health Approaches (NCCIH). Yhdysvaltain Kansallisen Terveysinstituutin tutkimus- ja kehittämisyksikkö. https://nccih.nih.gov/. Katsottu 3.12..2015.

Özdemir, G., Ovayolu, N. & Ovayolu, O. 2013. The effect of reflexology applied on haemodialysis patients with fatigue, pain and cramps. Int J Nurs Pract 2013; 19: 265–73.

Shaltout, H. A., Tooze, J. A., Rosenberger, E. & Kemper K. J. 2012, Time, touch, and compassion: effects on autonomic nervous system and well-being . EXPLORE – The Journal of Science and Healing, 8:177184.

Steenkamp, E., Scrooby, B. & van der Walt, C. 2012. Facilitating nurses’ knowledge of the utilisation of reflexology in adults with chronic diseases to enable informed health education during comprehensive nursing care. Health SA Gesondheid; Vol 17, No 1 doi: 10.4102/hsag.v17i1.567.

UTS 2015. University of Technology Sydney http://www.uts.edu.au/research-and-teaching/our-research/arccim. Katsottu 3.12.2015.

Täydentävien hoitojen tutkimus ja yliopistot

Markku ärhämöi jälleen. Naurattaa ja samalla surettaa. Täydentävien hoitojen arkkivastustaja Markku Myllykangas on ruvennut vastustamaan tutkimusta. Hän on sitä mieltä, että täydentävien hoitojen tieteellistä tutkimusta ja sen haasteita Suomessa käsittelevä seminaari levittää taikauskoa. Seminaari järjestetään 13.11.2015 Tampereen yliopistossa.

Markku Myllykangas kirjoitti Aamulehdessä 17.10.2015, että potilaiden tarinat ovat satuja.

Markku Myllykangas kirjoitti Aamulehdessä 17.10.2015, että potilaiden tarinat ovat satuja.

Olen Aamulehden lukija, mutta en eilen kirjoitusta huomannut. Tänään luonani piipahtaneet ystävät kertoivat, että yliopiston seminaari, jonka järjestelyissä olen ollut mukana, on lehdessä saanut hyvää mainosta. Luin kirjoituksen ja olen samaa mieltä ystävien kanssa. Jokainen ajatteleva lukija nimittäin tajuaa, että Myllykankaan väitteet ja argumentit ovat kovin köykäisiä. Eivät ne kestä tieteellistä tarkastelua. Jos joku haluaa saada tuoretta tutkimustietoa täydentävistä hoidoista, hän ei sitä saa Myllykankaan jutuista, vaan osallistuu tutkimusseminaariin. Kiitos siis Markulle tiedotusavusta, olkoonkin, että apu tulee negatiivisen kautta.

Uskomaton Myllykangas toisaalta naurattaa, kun hän toteaa: ”Seminaari (marraskuun tutkimusseminaari) paljastaa, miten tiedeyliopistojen jatkuvasti supistuvia resursseja käytetään tieteen vastaisesti”. No johan jotakin.  Ensiksikin tutkimusseminaari on organisoitu asiasta kiinnostuneiden ammattilaisten vapaaehtoisvoimin. Toiseksi tutkimusseminaari käsittelee TIETEELLISTÄ tutkimusta. Miten se voi silloin olla tieteen vastaista? Surettaa, että tutkija sotkee asioita ja käsitteitä näin pahasti.

Ja mitä mies mahtaa tarkoittaa sanomalla: ”…näytöksi hoitojen tehosta riittävät potilaiden tarinat eli sadut”. Ovatko potilaiden kuvaukset vaivoistaan ja paranemisestaan siis satuja? Minusta potilaiden kokemuksille olisi hyvä antaa paljon enemmän painoarvoa kuin nykyisin terveydenhuollossa tapahtuu. Potilaan ääni monesti hukkuu instrumenttien ja mittausvälineiden kalkkeeseen.

Kaiken kaikkiaan mies vääristelee tahallaan, ja käyttää vasta ilmestyneen kirjani ”Parantavat energiat. Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista” yksittäisiä sanoja (kuten enkeli ja energia, joiden merkitystä pohdin kirjassani monelta kantilta, myös filosofisesti) lyömäaseena tutkimusseminaaria vastaan. Ase saattaa olla terävä, mutta se osuu kyllä lyöjään itseensä, mikäli hän rohkenee lukea yksittäisten sanojen lisäksi ajatuksella koko kirjan. Suosittelen silti.

Kirjoitin yliopiston seminaaria kanssani järjestäneen Peterin kanssa vastineen Myllykankaan ärhämöintiin. Odottelen sen ilmestymistä Aamulehteen. (Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 20.10.2015)

Yliopistojen tehtävä on tutkia puolueettomasti

Terveyssosiologian dosentti Markku Myllykangas kommentoi kirjoituksessaan ”Yliopistojen tehtävä ei ole levittää taikauskoa” (AL 17.10.2015) Tampereen yliopistossa 13.11. 2015 järjestettävää tutkimusseminaaria, jonka tarkoitus on arvioida täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen yleisyyttä ja tieteellistä tutkimusta Suomessa, Euroopassa ja muualla maailmassa sekä keskustella suomalaisen tutkimuksen haasteista. Seminaarikutsu on lähetetty yliopistojen lääketieteilijöille ja muille terveystutkijoille elokuussa.

Julkinen keskustelu täydentävistä hoidoista on ollut jyrkkää, yksiviivaista ja asenteellista. Vastakkain on asetettu tiede ja taikausko ja näin lietsottu ristiriitaa, jota terveydenhuoltohenkilöstö ja kansalaiset eivät koe omakseen. Seminaarin tavoite on tutkimustietoon nojaten käydä avointa, asiallista, analyyttistä ja kriittistä keskustelua täydentävien hoitojen hyödyistä ja haitoista sekä niiden merkityksestä yhteiskunnassa –  ei jatkaa vanhaa ja tarpeetonta vastakkainasettelua. Toivotamme Markku Myllykankaan tervetulleeksi.

Eri tutkimuksissa vähintään yhtä täydentävää hoitomuotoa on ilmoittanut käyttäneensä tutkimusta edeltänen vuoden aikana 11- 43  prosenttia suomalaisista. Heillä täytynee olla siihen syynsä.  Niitä voidaan selvittä tarkemmin vain tutkimuksen avulla. Se taas antaa pätevää tietoa lainsäädännön ja terveyspolitiikan tukesi. Sivistysvaltiossa minkään asian tutkiminen ei saisi olla tabu, ei myöskään täydentävien hoitojen.

Pauliina Aarva, dosentti, Tampereen yliopisto

Peter Zimmermann, LT, erikoislääkäri

Arkkivastustajan ongelma

Arkkivastustaja Markun perusongelma on se, että hän hahmottaa terveyden ja sairauden hoidon melko puhtaasti biolääketieteelliseksi toiminnaksi, jota ohjaavat satunnaistetut kaksoissokkokokeet. Niihin hän viittaa puhumalla ”vertailuryhmillä tutkitusta objektiivisesta tieteellisestä näytöstä”. Kirjassani avaan vertailyryhmien käyttöä ja muita  hoitamisen tutkimuksen metodisia kysymyksiä ja valaisen myös niitä ongelmia, jotka liittyvät RCT:n (Randomized Controlled Trial= Satunnaistettu kontrolloitu koe) käyttöön erilaisten hoitomuotojen tutkimuksessa. Asiasta olen kirjoittanut blogissanikin usein. Hakusanoilla ”RCT” ja ”kaksoissokkokoe”  löytyy tekstejä. Myös tutkimusseminaarissa marraskuussa sivutaan näitä kysymyksiä.

Olen hyvin hämmästynyt siitä, että terveyssosiologian tutkija osoittaa olematonta kiinnostusta aihepiiriä kohtaan, joka koskettaa tutkimusten mukaan vähintään joka kolmatta suomalaista. Terveyssosiologian tehtävä on nimen omaan tutkia laajalle levinneitä ja merkittäviä ilmiöitä yhteiskunnassa. Täydentävät hoidot ovat sellaisia. Sosiologit eivät tutki kliinisesti mitattavaa hoidon tehoa, mutta sen sijaan kansalaisten kokemuksia, heidän kokemiaan hyötyjä ja haittoja he tutkivat – tällä haavaa tosin muualla kuin Suomessa.

Mielenkiintoista on, että vaikka olen lähettänyt Markku Myllykankaalle ja muiden yliopistojen lääketieteilijöille ja terveystutkijoille kutsun seminaariin jo elokuussa, Myllykangasta ei näy ilmoittautuneiden joukossa – ainakaan vielä.

Tieto vähentää turhia ennakkoluuloja. Esitän nyt ystävällisesti – uudelleen – Markulle  ja kaikille aihepiiristä kiinnostuneille kutsun seminaariin. Sieltä  saa tuoretta tietoja siitä, miten täydentäviä hoitoja maailmalla tutkitaan ja millaisia tutkimustuloksia on saatu. Seminaarissa keskustellaan myös terveystieteiden paradigma- ja metodikysymyksistä ja monitieteellisyydestä sekä kansalaisnäkökulmasta täydentävien hoitojen tutkimuksessa.

Kirja

Aarva P. 2015. Parantavat energiat. Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista. Basam Books, 434 s. Basam Books  tai Adlibris tai hyvin varustetut kirjakaupat.

Tutkimusseminaarin 13.11.2015   O H  J E L M A