
Varoitus talvikelistä.
”Vaihtoehtohoidot” tuntuvat olevan kuin kivi toimittajien ja tietokirjailijoiden kengässä. Se hiertää siitä huolimatta, että kansaa on yritetty valistaa vaihtoehtohoitojen epätieteellisyydestä. Täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen käyttö näyttää lisääntyvän kaikkialla läntisessä maailmassa (Jacobsen ym. 2015).
Vaikuttaa siltä, että julkinen keskustelu tieteestä ja vaihtoehtohoitojen eli täydentävien hoitojen paikasta yhteiskunnassa sotkee toisiinsa kuulumattomia asioita. Tiede ja käytäntö tuntuvat menevän iloisesti sekaisin.
Otan esimerkin.
Tiedetoimittaja Tiina Sarja esittää tiedettä popularisoivassa kirjassaan Kuka oikein tietää. Kun mielipide haastoi tieteen (Docendo 2016) näkemyksensä tieteen harmaasta alueesta, josta hänen mielestään vaihtoehtohoitojen suhde tieteeseen on esimerkki.
Kirjoittaja käsittelee vaihtoehtohoitoja yhtenä kokonaisuutena. Samaan joukkoon kuuluvat siis mm. kiinalainen lääketiede mukaan lukien akupunktio sekä kiropraktiikka, osteopatia, naprapatia, reiki, jooga, mindfulness, ayurveda ja integratiivinen lääketiede, joita kaikkia on julkisuudessa nimitetty vaihtoehtohoidoiksi, vaikka käytännössä, ihmisten arjessa, hoitomuotoja tutkimusten mukaan käytetään lisänä ja tukena tavanomaisille hoidoille, ei vaihtoehtoina.
Tiina Sarjan vaihtoehtohoito ja tiede -näkemyksessä, jonka nykyinen uutismediakin tuntuu laajasti jakavan, on kolme osaa, jotka esittelen.
A. Vaihtoehtohoidot ovat tieteen epämääräistä, harmaata aluetta
B. Vaihtoehtohoidot halajavat tieteen arvostusta, mutta samalla vastustavat tiedettä
C. Vaihtoehtohoitoja ei voi ottaa terveydenhuoltoon, koska terveydenhuollossa käytettävistä hoidoista on riittävää lääketietellistä näyttöä, kun taas näistä vaihtoehtoisista tällaista tutkimusta ei ole.
Käyn läpi nämä väitteet (kursiivilla lainaukset hänen kirjastaan) ja kuvaan, mitä ne mielestäni kertovat ja tarkoittavat.
Väite A. Vaihtoehtohoidot ovat tieteen epämääräistä, harmaata aluetta
”Eräs näkyvä ilmentymä epätieteestä ja toisinaan tieteen ja epätieteen välisestä harmaasta alueesta, ovat erilaiset hoidot, jotka eivät kuulu lääketieteen piiriin….Yhteistä niille on, että ne eivät kuulu julkisen terveydenhuollon piiriin, koska niiden tehosta ei ole riittävää lääketieteellistä näyttöä”. (Sarja 2016, 103).
Näin tämän ymmärrän:
Kirjoittaja toteaa, että ilmentymä epätieteestä tai tieteen ja epätieteen välisestä harmaasta alueesta ovat hoidot jotka eivät kuulu lääketieteen piiriin. Tässä hän sekoittaa joko tahallaan tai tahtomattaan (veikkaan jälkimmäistä) tieteen ja käytännön. Mikään hoito sinällään ei kuulu minkään tieteen piiriin. Hoitomuotoja ja niiden vaikutuksia kyllä tutkitaan eri tieteissä ja uusia hoitomuotoja kehitellään tietellisten tutkimusten perusteella, mutta hoitaminen ei ole tiedettä. Se voi kyllä nojautua ja perustua tutkimustuloksiin.
Terveydenhuolto (oli julkisin varoin rahoitettua tai yksityistä ) ja lääketiede eivät ole synonyymejä eivätkä tässä mielessä rinnasteisia. Terveydenhuolto eli ihmisten hoitaminen on käytäntöä. Tiede sen sijaan on tutkimusta ja tieteen teorioiden koettelua.
Kirjoittajan logiikan mukaan terveydenhuollossa työskentelevien sairaanhoitajien, lähihoitajien, psykologien, erilaisten psyko- ja fysioterapeuttien ja muiden ammattilaisten työ kuuluisi epätieteeseen tai harmaaseen alueeseen, sillä työkäytännöt nojaavat useimmiten muuhun kuin lääketieteen tietopohjaan. Ei niitä sen tähden kuitenkaan voi luokitella epä- tai pseudotieteeksi (eivätkä ne tiedettä olekaan, vaan käytännön hoitamista eli sitä samaa jota käytännön lääkärikin tekee).
Terveystieteitä on useita. Hoitamisen tutkimusta varten olemassa hoitotiede. Myös terveyspsykologia ja -sosiologia ja monet muutkin tieteenalat tutkivat hoitamista ja sen tuloksia. Niillä on omat teoriansa ja tutkimusmenetelmänsä.
Jos kirjoittajan perustelemattoman väitteen uskoisi, joutuisi tekemään päätelmän, että hoitotiede ja terveyspsykologia ja -sosiologia, antropologia ja kulttuurintutkimus olisivat joko pseudotiedettä tai tieteen harmaata vyöhykettä, koska eivät edusta lääketiedettä. Niin myös koko laaja kansainvälinen CAM (Complementary and Alternative Medicine) -tutkimus menisi tähän romukoppaan. Tällaista näkemystä ei tiedeyhteisö jaa Suomessa eikä muuallakaan.
Suosittelen Tiina Sarjalle tutustumista kansainvälisiin CAM-alan kymmeniin tieteellisiin julkaisuihin sekä lääke- ja hoitotieteellisissä sekä psykologian ja sosiologian alan ja muiden alojen tiedelehdissä julkaistuihin tutkimuksiin, meta-analyyseihin ja muihin systemaattisiin katsauksiin, joissa on selvitelty CAM-hoitojen hyötyjä ja haittoja. Suomessa tämän alan tutkimusta tunnetaan valitettavan vähän, sillä alasta kiinnostuneita tutkijoita on toistaiseksi vain muutama. Tämä on ymmärrettävää, koska alan tutkimusrahoitus, joka ohjaa tutkimustoiminnan tematiikkaa, on Suomessa olematonta.
Toinen kohdan A väite, että vaihtoehtohoidot eivät ole julkisessa terveydenhuollossa, koska niiden tehosta ei ole riittävää lääketieteellistä näyttöä, on sikäli totta, että suuri osa CAM- tutkimuksia on tehty muissa tieteissä ja muunlaisin kuin lääketieteen plasebokontrolloiduin RCT-menetelmin. Tieteellistä näyttöä monien hoitomuotojen hyödyistä kyllä on, mutta hyvin vähän lääketieteen alalla. Lääketiede ei näitä hoitoja juurikaan tutki. Tämän vuoksi voikin käydä niin, että jos tiedetoimittaja kysyy asiaa lääketieteen edustajalta, saa vastaukseksi, että CAM-hoitoja ei ole tutkittu.
Kaiken kaikkiaan CAM-alan tutkimusrahoitus on vielä vähäistä terveystutkimuksen koko kentässä. Mutta silti tutkimusta on. Tärkeää on huomata, että koska monet CAM-hoidot (esim. jooga ja mindfulness) eivät alkujaan nojaa biolääketieteen teorioihin, niiden tutkimuksen on syytä metodologisesti avartua ja laajentua poikkitieteellisiksi.
Syy-seuraus suhteesta Tiina Sarja tekee virheellisen päätelmän toteamalla, että CAM-hoidot eivät kuulu julkisen terveydenhuollon piiriin, koska niiden tehosta ei ole riittävää lääketieteellistä näyttöä. Terveydenhuollon palvelupaketin rahoittamisesta päättävät poliittiset päättäjät, ei tiedeyhteisö. Päätökset eivät läheskään aina nojaa tutkittuun tietoon, vaan etupiirien ja poliittisten päättäjien keskinäisiin sopimuksiin. Tiedeperustaisen syy-seuraus -väitteen esittäminen viittaa siihen, että kirjoittaja ei tunne terveyspoliittista päätöksentekomekanismia.
Tiiviisti: Terveydenhuoltojärjestelmän palvelut ovat eri asia kuin lääketiede tai mikään muukaan tieteenala. Kaikki hoitaminen ja parantaminen ei ole eikä sen tarvitsekaan olla lääketieteellistä. Tämä asia tuntuu olevan monille kovin epäselvä.
Väite B. Vaihtoehtohoidot halajavat tieteen arvostusta, mutta samalla vastustavat tiedettä
”Vaihtoehtohoidot siis matkivat tiedettä, jotta ne saisivat tieteen arvostuksen, mutta toisaalta ne kritisoivat tiedettä ja näkevät sen vastustajana. Tämä kaksoisstrategia voi helposti jäädä huomaamatta.” (Sarja 2016, 104)
Näin tämän ymmärrän:
Tässä väitteessä on kategoriavirhe eli rinnastetaan kaksi erilaista, ei-rinnasteista ilmiötä. Hoitomuoto nimittäin ei voi matkia tiedettä, koska ne ovat eri asioita. Joku hoitomuoto (vrt. syöpä- tai masennuslääke tai kirurginen operaatio) ei ylipäätään voi haluta jotakin (”jotta ne saisivat”), kuten tieteen arvostusta.
Ei tabletti, kirurginveitsi kosketus tai akupunktioneula voi kritisoida tai nähdä jotakin toista hoitomuotoa vastustajana. Sen tekevät ihmiset. Puhuttakoon siis konkreettisesti siitä, kuka, missä ja mihin toimintaan haluaa saada niiden ihmisten arvostuksen, jotka edustavat tiedettä. Tärkeää olisi ymmärtää, miksi joku haluaa mitäkin? Miksi ”tieteen arvostus” olisi muka tärkeää?
Nyt sanon jotakin, joka voi kuulostaa rajulta: arvostusta halutaan monesti rahan, palkan, aseman ja vallan vuoksi. Siitä kai tässä lopulta on kysymys, kun CAM-hoitoja tarkastellaan eri ammatinharjoittajien (lääkärit, hoitajat, erilaiset terapeutit) näkökulmasta. Tutkijoiden arvostuksen sijaan poliittisten päättäjien (=yhteisen rahapussin päällä istuvien) arvostus lienee tärkeämpää kuin tutkijayhteisön arvostus – niin lääkäreille, hoitajille kuin kaikille hoitotyötä tekeville, myös CAM-hoitajille.
Olisikin rehellistä, että Tiina Sarja mainitsisi ne konkreettiset ihmiset tai tahot, esim. organisaatiot jotka mitäkin puolustavat, vastustavat ja kritisoivat ja miten ne sen tekevät ja millä foorumeilla. Kuka CAM-kenttää edustava on ilmoittanut näkevänsä tieteen vastustajanaan ja missä tällainen väite on esitetty? Tiedetoimittajan kuuluisi viitata tietolähteeseensä. Kun tarkastellaan puolueettomasti ja tutkimustietoon nojaten terveyttä ja hoitamista koskevan tieteen kokonaisuutta, kuva on paljon vivahteikkaampi ja näyttää kovin erilaiselta kuin Sarjan esittämä kaksoisstrategia-peli.
Minun mielestäni kaksoisstrategia on tuossa kirjoittajan sitaatissa itsessään, jossa hän kategoriavirheeseen perustuen lausuu arvoarvostelmia, joita ei perustele millään. Samalla sitaatin julkilausumattomana, kätkettynä pyrkimyksenä näyttää olevan sen osoittaminen, että CAM-hoidot ovat väärää hoitamista, joka ihmispoloilta jää helposti huomaamatta. Vääräksi hoidot tekee kirjoittajan mukaan se, että ne eivät perustu lääketieteeseen (ikään kuin kaikki terveydenhuollossa muka perustuisi lääketieteeseen ja että CAM-hoitojen muka pitäisi perustua lääketieteeseen).
Se mikä Tiina Sarjan väitteessä monelta saattaa jäädä huomaamatta, on juuri väitteen perustelemattomuus. Minusta tällainen teksti tiedetoimittajan kynästä valitettavasti vain entisestään lisää kansalaisten epävarmuutta ja potilaiden kannalta turhaa ristiriitaa. Tutkijoille ja tutkiville journalisteille koko kuvan (eli terveyden- ja sairaanhoidon eri osapuolten erilaisten etujen ja intressien) ja siinä ilmenevien eri intressipiirien strategioiden avaamisessa olisi paljon tehtävää.
Tiiviisti: Tietokirjailijat ja tiedetoimittajat voivat joutua “hoitamiseen tieteellisyys” -keskustelussa huomaamattaan jonkun kaksoisstrategian kohteiksi ja välittäjiksi eli apupojan asemaan, jos eivät pidä varaansa ja tarkista riittävästi kaikkia kokonaiskuvaan liittyviä tietoja.
C. Vaihtoehtohoitoja ei voi ottaa terveydenhuoltoon, koska terveydenhuollossa käytettävistä hoidoista on riittävää lääketietellistä näyttöä, kun taas näistä vaihtoehtoisista tällaista tutkimusta ei ole.
”Pohjoismaissa julkisen terveydenhuollon sektori on vahva, ja sen piiriin kuuluvat hoidot perustuvat tieteelliseen näyttöön.” (Sarja 2016, 104)
Näin tämän ymmärrän:
Väite on epätosi, sillä suuri osa kaikesta hoitamisesta on aivan muuta kuin tieteelliseen näyttöön nojaavaa. Kokemukseen ja perinteeseen nojaavia käytäntöjä on paljon. Lukumääräisesti vain alle puolet terveydenhuollossa käytössä olevista yksittäisistä lääketieteellisistä hoitomuodoista on todettu tehokkaiksi RCT-menetelmää, tuota lääketieteen kultaista standardia, soveltaen. Luku ei tarkoita sitä, että puolet kaikesta hoitamisesta olisi tutkimusnäyttöön perustumatonta. Prosenttiosuus on laskettu käytössä olevien hoitomuotojen määrästä. Mukana on siis hoitoja, joita käytetään vain harvoin.
Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin. Kirjoituksia löytyy blogista hakusanalla RCT.
Sitä paitsi terveydenhuollossa käytetään myös hoitoja, joista tutkitusti ei ole juurikaan hyötyä ja jopa sellaisia, joista on haittaakin. Aiheesta kirjoitti The Lancet äskettäin (Brownlee ym 2017).
Tiiviisti: Vahvana elää uskomus siitä, että kaikki terveydenhuollon tarjoamat palvelut nojaisivat muka tieteelliseen näyttöön. Näin asia ei ole. En väitä että tarvitsisikaan olla. Ei kaikki ihmisten elämässä – terveydenhuollossakaan – ole eikä voi olla tieteen arvioitavissa, mutta kannatan rehellisyyttä ja faktojen paikkansapitävyyttä tiedekirjoittamisessa.
Potilaat mukaan 100-vuotiaan Suomen kunniaksi
Nykyään puhutaan paljon asiakaskeskeisyydestä ja avoimesta tieteestä. Olisiko mitenkään mahdollista, että otettaisiin vaihtoehtohoitoja koskevaan tiedekeskusteluun mukaan myös tavalliset ihmiset eli ne, joita asia viime kädessä koskee? Olisiko syytä tutkia, mitä hyötyä tai haittaa näiden hoitojen käyttäjät itse kokevat? Voitaisiinko siis kuulla kansan ääntä? Kansainvälisiä tutkimuksia siitä, että potilaat kokevat saavansa apua esimerkiksi akupunktiosta, refleksologiasta, joogasta, mindfulnessista ja muistakin hoitomuodoista on olemassa. Tämä tutkimus ei noudata – eikä tutkimuskysymysten vuoksi voikaan noudattaa – biolääketieteen tutkimusmetodologiaa.
Meillä ei ole tutkimustietoa esimerkiksi siitä, kuinka paljon omia suomalaisia kansanperinteestä juontuva hoitomuotoja käytetään. Itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi tällainen tutkimus olisi paikallaan. Kansanparannuksesta julkaisi Duodecim-lehti kiinnostavan kirjoituksen viime joulun numerossaan. Siitä kirjoitin jutussa Puoskaroinnista lääketieteeseen ja takaisin
Entä jos tutkittaisiin toisella tavalla?
Tutkimusten perusteella tiedetään, että ihmiset käyttävät täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja useimmiten rinnan tavanomaisten lääketieteeseen nojaavien hoitojen kanssa, ei niiden vaihtoehtoina. Hyvän hoitamisen ja terveyden edistämisen kannalta olisi tärkeää selvittää näiden yhteisvaikutusta, mahdollisia synergiaetuja sekä haittoja.
Tähän on olemassa monia tutkimuksellisia lähestymistapoja, joista lupaavia ja kiinnostavia ovat todellisissa hoito-ja elämäntilanteissa tehtävät seurantatutkimukset ja kenttätutkimukset, joissa otetaan huomioon hoitaja-hoidettava -suhde, muu ihmisten välinen kanssakäyminen, asiakkaiden yksilöllisyys ja elämäntilanne ja joissa hoitojen seurauksia tarkastellaan arkielämässä, tavallisessa sosiaalisessa ympäristössä pitkähköllä aikavälillä. Tutkitaan siis parantumista ja hyvinvointia laajempana ilmiönä kuin yhden lääkkeen tai muun yhden hoitomuodon vaikutusta yhteen diagnoosinumerolliseen sairauteen.
Voitaisiin luoda nykyajan Pohjois-Karjala -projekti, jossa kansalaiset voisivat olla osana tutkimusyhteisöä. Tähän tarvitaan tahtoa, muutama sote-keskus ja/tai terveysasema, muutama ei-lääketieteellinen hoitomuoto, jonka hyödyistä on kansainvälistä tutkimusnäyttöä sekä aikamoinen pino lupapapereita. Ja tietenkin tutkijoita ja rahoitusta.
Hanke ei ole yksinkertainen ja helppo, vaan haasteellinen. Mutta maailmalla on toteutettu mutkikkaampiakin projekteja, joten mahdollinen se on. Tällä tavalla voisimme edistää lääketieteen ja muiden terveystieteiden monenvälistä yhteistyötä – kansalaisen, potilaan parhaaksi.
Hankkeesta voisi vaikka poikia suomalainen vientituote!
Viitteet
Brownlee ym.2017. Evidence for overuse of medical services around the world. The Lancet. Published online January 8, 2017 http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)32585-5 http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)32585-5/fulltext
Jacobsen R, Fønnebø VM, Foss N, Kristoffersen AE Use of complementary and alternative medicine within Norwegian hospitals. BMC Complementary and Alternative Medicine (2015) 15:275
Sarja Tiina. Kuka oikein tietää. Kun mielipide haastoi tieteen. Docendo 2016.
Ihan hyvä bloggaus.
Tosin isoin jytky puuttui eli lääketieteen kohtaaminen sellaisena kuin se on, lääketeollisuuden palvelijana.
Tai tarkemmin ja laajemmin:
1) On monin tavoin todistettu, ettei ihminen ole kone, joten se jättää tilaa muullekin kuin “ihminen on kone” -olettamukselliselle tutkimukselle.
2) Lääketiede ja monet siihen liittyvät avainasiat ja -ihmiset perustavat toimintansa oleellisesti kohdalle 1 ja liian usein, monin paikoin, ovat myös korruptoituneita. Esim. masennuslääkkeissä se on päälinja, ei lieveilmiö. Käytännössä se merkitsee mm. tiedevilppiä, minkä vuoksi lääteollisuusyritykset maksavat joka vuosi miljardien sakkoja. (Sairausbisneslaiteteollisuuteen en ole niin tutustunut, mutta syövän osalta samassahan ne – ja peli on alan julminta…) Ja kaiken lisäksi kuvion inhimillinen hinta on valtava.
Tässä tilanteessa on kyseenalaista kirjoittaa ikään kuin lääketiede olisi jonkinlainen ihanne, johon ns. vaihtoehtohoitojen tutkimuksen tulisi suuntautua.
Nyt voisi olla rohkeampi kun Saksan Kelaa vastaava organisaatio korvaa homeopaattisia lääkkeitä ja Sveitsissä on menty vähintään yhtä pitkälle: https://aurumproject.org.au/3816-2/
Homeopatia on kuitenkin pitkällä “huuhailussa” (esim. informaatioteoreettisessa otteessa).
Tosin nykyään alkaa olla jo mm. kvanttimekaniikan huomioivia tutkimuksia, jotka ovat tuollaisten hoitojen (ja paljon muun) teoriaperustan luomiseen nähden lupaavia…
Kiitos, Seppo. Ihminen ei tosiaankaan ole vain luonnontieteellinen, biologinen laite, vaan paljon vivahteikkaampi mielellinen ja sosiaalinen biologinen olento.
Lääketiede tieteenalana ei minusta ole lääketeollisuuden palvelija. Korruptiota tietysti tälläkin alalla on, kuten kaikkialla missä liikkuu isoja rahavirtoja. Ajattelen niin, että lääketutkimusta on vaikea, miltei mahdotonta nykyaikana tehdä ilman lääketeollisuuden tukea. Se voi valitettavasti johtaa koko terveystutkimuksen vinoutumiseen (tutkimus painottuu liikaa lääkkeisiin ja sivuuttaa muiden parantamistapojen tutkimuksen).
Viime vuosina useat lääketieteen tutkijat, kuten professorit Peter Gøtzsche, Irving Kirsch ja Allen Frances (olen siteerannut heitä myös tässä blogissa; nimihaulla löytyy) ovat kirjoittaneet lääketeollisuuden väärinkäytöksiä, jotka ovat liittyneet tutkimustulosten vääristelyyn. He ovat kritisoineet lääketeollisuutta systemaattisesta korruptiosta.
Tämä on vakava asia, kuten Seppo toteat. Mutta tästä ei välttämättä seuraa, että lääketeollisuus sinänsä olisi paha asia ja että sen salajuonet olisi kehitetty muka pelkästään huijaamaan ihmisiä, jotta he söisivät massoittain turhia lääkkeitä. Minusta lääketeollisuutta tarvitaan, mutta sen toiminnan julkinen valvonta on erittäin puutteellista kaikkialla maailmassa. Siksi väärinkäytöksiä on niin paljon. Korruptio ja muut väärinkäytökset osoittavat vain sen, että vapaan markkinatalouden periaattein toimivan lääketeollisuuden tutkimuksella on hintansa. Ja aika kova hinta onkin.
Monivuotinen lääkekehittely ja siihen välttämättä liittyvä tutkimustoiminta vaatii näet huomattavia resursseja. Ne on saatava korvatuksi lääkkeiden myynnillä. Myönteiset tutkimustulokset lääkkeen hyödyistä lisäävät myyntiä. Niinpä houkutus saattaa olla suuri ”hankkia” myönteisiä tuloksia. Globaalien markkinoiden vapauden ongelma näkyy myös siinä, että hyviä ja tehokkaita lääkkeitä markkinoidaan ja myydään epäeettisin perustein eli myydään myymisen ilosta päämääränä taloudellisen voiton tavoittelu. Tästä kirjoitti tämän päivän Helsingin Sanomat (23.1.2017) jutussaan “Ihmelääke oli sadan vuoden laina”. Antibioottiresistenssistä on todellakin tullut jo maailmanlaajuinen ongelma. Hyvä lääke on muuttunut väärin käytettynä riesaksi.
Täydentavien ja vaihtoehtoisten hoitojen (ainakaan kehomielihoitojen) tutkimus ei saa taloudellista tukea lääketeollisuudelta, mikä on ymmärrettävää bisnesajattelun näkökulmasta. Siksi tutkimusta pitäisikin tukea julkisin varoin. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että näitä hoitomuotoja on tutkittava laajemmalla “kalustolla” kuin lääketieteen tutkimustyökaluilla. Poikkitieteellisyys ja monimetodisuus ovat käyttökelpoisia.
Perinteinen Kiinalainen Lääketiede sisältää; 1.Korva-akupunktion 2. Neula hoidot, ja 3 Yrtti-Lääketitteen sekä 4. Qi Gong liikunta/ kuntoutus hoidot..
Miksi WHO:n Agenda 2014- 2024 Täydentävistä hoidosta ei mainittu? Eiikä EU:n CAMbrella hanketta Agenda 2014 – 2021?
Käsittääkseni EU Komission rahoittama CAMBrella- projektin tarkoitus on ollut harmonisoida eri EU. maissa käytössä olevat hyväksi havaitut ja kustannustehokkaiksi todetut Vaihtoehtoiset . ja Täydentävät Hoitomuodot niin, ettá kansalaiset saisivat perus -terveyden ja -hyvinvoinnin palvelut kustannettuna ao valtion budjetista..
WHO:n tärkeän strategian “WHO Traditional Medicine Strategy 2014-2023” olen maininnut muissa kirjoituksissa. http://www.who.int/medicines/publications/traditional/trm_strategy14_23/en/. CAMbrella on myös valaiseva dokumentti.