Puoskaroinnista lääketieteeseen ja takaisin

”Virallinen lääketiede, ammattimainen kansanlääkintä ja populaarimedisiina elävät yhteisöissä rinnakkain. Niiden käytännöt hoidon vaikuttavuuden osoittamisessa ovat erilaiset, samoin vaatimukset siitä, kenellä on oikeus tutustua näyttöön ja soveltaa sitä hoitoon.

Puoskareita, häikäilemättömiä oman edun tavoittelijoita on sekä lääkärien että muiden parantajien joukoissa. Näytön käsite ja saatavuus ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa, ja parhaillaan on menossa uusi, suuri murros, kun tietoverkkojen runsaat sisällöt ja nettiyhteisöjen voima siirtelevät virallisen ja epävirallisen hoidon rajoja.”

metsan-puut-valossa

Näin kirjoittavat tutkijat Marjukka Mäkelä ja Heidi Haapoja  Lääkäriseura Duodecimin samannimisen lehden joulunumerossa 2016. 

Artikkelissaan Mäkelä ja Haapoja valaisevat lääketieteen ja kansanlääkinnän rajoja ja vuorovaikutusta.  He tarkastelevat, millaista näyttöä hoidon vaikutuksesta on Suomessa edellytetty lääkäreiltä ja toisaalta kansan parissa  parantajina toimivilta keskiajalta alkaen. Kirjoittajat pohtivat virallisen lääketieteen ja kansanlääkinnän näkökulmista, miten tietoa on ollut saatavilla ja kuka voi sitä soveltaa.

Liikkuvia rajoja ja molemminpuolista arvostusta

On helppo jakaa kirjoittajien näkemys siitä, että virallinen terveydenhuoltojärjestelmä ja epävirallinen parannustoiminta eivät sulje pois toisiaan. Ne eivät ole toisilleen vastakkaisia, vaan toimivat vuorovaikutuksessa, ja niiden väliset rajat ovat liukuvia. Kirjoittajien mukaan virallinen terveydenhuolto tarjoaa myös kansanlääkinnästä tuttuja menetelmiä, esimerkiksi opastusta lieviin, itsestään paraneviin vaivoihin (kuume, päänsärky, ripuli), esimerkiksi apteekeissa.

Mäkelä ja Haapoja toteavat: ”Kansan parista tutut hoitokeinot, kuten osteopatia, voivat järjestäytymisen kautta nousta viralliseen asemaan.”

Toisaalta osteopaatti on jo nyt nimikesuojattu ammatti, kuten esimerkiksi psykoterapeutti.  Valvira

Kirjoittajat mainitsevat, että ihmiset voivat käyttävää virallisia hoitomuotoja ja kansanlääkintää rinnan tai vuorotellen, molempia arvostaen.

Rinnakkainen virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen käyttö onkin  osoitettu useissa tutkimuksissa, myös Suomessa (Meriläinen ym. 1993). Käyttäjätutkimusten perusteella ja kansalaisten valinnanvapauden ja hyvinvoinnin näkökulmasta vastakkainasettelu ja ristiriitojen rakentaminen on turhaa. Se on myös haitallista, koska voi syyllistää  kansanlääkintää ja muita täydentäviä hoitomuotoja käyttäviä silloinkin, kun nämä kokevat saavansa epävirallisesta hoitamisesta konkreettista apua vaivoihinsa.

Kirjoittajat aukovat aivan uusia latuja kysymällä lukijoilta, miten virallisen lääketieteen tulisi suhtautua sekularisaatioon (Tässä sekularisaatiolla ilmeisesti tarkoitetaan lääketieteen ulkopuolista hoitamista; uskonnon suhteen sekularisaatio tarkoittaa maallistumista. Voisikohan tässä yhteydessä puhua myös terveydenhuollon ”uskonpuhdistuksesta”?).

Kirjoittajat esittävät vaihtoehtoja sekularisaatioon suhtautumiselle. Niitä ovat  silmien sulkeminen, vastustaminen, moittiminen tai mukaan meneminen etsimään tapoja uudenlaiseen rinnakkaiseloon.

Perheparannus ja kansanvalistus

Kirjoittajat toteavat:  ”Lääkäriseuran  (Duodecimin)  toiminnan tarkoituksiin kuuluva sairaan- ja terveydenhoidon kehittäminen koskee perinteisesti myös perheparannusta, ja tiedejulkaisujen rinnalla on kulkenut kansanvalistus. Voisimme katsoa lääkintäjärjestelmien liikkuvia rajoja avoimin mielin ja miettiä, kuinka parhaiten tukea nykymuotoista kansanlääkintää ja milloin siihen pitäisi puuttua kriittisesti.” 

Rakentavan rinnakkaiselon edellytyksiä lääketieteeseen nojaavan virallisen järjestelmän, kansanlääkinnän ja muidenkin täydentävien hoitojen kesken kannattaa arvioida monelta kannalta: tieteen, ammatillisten etujen sekä ennen kaikkea kansalaisten ja heidän etujensa näkökulmasta.

Arviointi on hyvä tehdä ennakkoluulottomasti, tutkimustietoon nojaten sekä yhteistyössä, avoimessa ja arvostavassa dialogissa eri toimijaryhmiä edustavien ihmisten kanssa. Avoimessa ja uutta pelkäämättömässä yhteiskunnassa näin juuri toimitaan.

Kiitos kirjoittajille ja Duodecim-seuralle uusien latujen aukomisesta!

Lähteet

Meriläinen P., Vaskilampi T., Vartiainen E., Koskela K, Viinamäki H., Mäntyranta T.1993 Suomalaisen väestön virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen rinnakkaiskäyttö vuosina 1982 ja 1992. Teoksessa vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992, s. 79-93. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3.

Marjukka Mäkelä ja Heidi Haapoja Puoskaroinnista lääketieteeseen ja takaisin. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim. 2016;132(23):2169-75. linkki