Tag Archive | kansanparannus

Puoskaroinnista lääketieteeseen ja takaisin

”Virallinen lääketiede, ammattimainen kansanlääkintä ja populaarimedisiina elävät yhteisöissä rinnakkain. Niiden käytännöt hoidon vaikuttavuuden osoittamisessa ovat erilaiset, samoin vaatimukset siitä, kenellä on oikeus tutustua näyttöön ja soveltaa sitä hoitoon.

Puoskareita, häikäilemättömiä oman edun tavoittelijoita on sekä lääkärien että muiden parantajien joukoissa. Näytön käsite ja saatavuus ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa, ja parhaillaan on menossa uusi, suuri murros, kun tietoverkkojen runsaat sisällöt ja nettiyhteisöjen voima siirtelevät virallisen ja epävirallisen hoidon rajoja.”

metsan-puut-valossa

Näin kirjoittavat tutkijat Marjukka Mäkelä ja Heidi Haapoja  Lääkäriseura Duodecimin samannimisen lehden joulunumerossa 2016. 

Artikkelissaan Mäkelä ja Haapoja valaisevat lääketieteen ja kansanlääkinnän rajoja ja vuorovaikutusta.  He tarkastelevat, millaista näyttöä hoidon vaikutuksesta on Suomessa edellytetty lääkäreiltä ja toisaalta kansan parissa  parantajina toimivilta keskiajalta alkaen. Kirjoittajat pohtivat virallisen lääketieteen ja kansanlääkinnän näkökulmista, miten tietoa on ollut saatavilla ja kuka voi sitä soveltaa.

Liikkuvia rajoja ja molemminpuolista arvostusta

On helppo jakaa kirjoittajien näkemys siitä, että virallinen terveydenhuoltojärjestelmä ja epävirallinen parannustoiminta eivät sulje pois toisiaan. Ne eivät ole toisilleen vastakkaisia, vaan toimivat vuorovaikutuksessa, ja niiden väliset rajat ovat liukuvia. Kirjoittajien mukaan virallinen terveydenhuolto tarjoaa myös kansanlääkinnästä tuttuja menetelmiä, esimerkiksi opastusta lieviin, itsestään paraneviin vaivoihin (kuume, päänsärky, ripuli), esimerkiksi apteekeissa.

Mäkelä ja Haapoja toteavat: ”Kansan parista tutut hoitokeinot, kuten osteopatia, voivat järjestäytymisen kautta nousta viralliseen asemaan.”

Toisaalta osteopaatti on jo nyt nimikesuojattu ammatti, kuten esimerkiksi psykoterapeutti.  Valvira

Kirjoittajat mainitsevat, että ihmiset voivat käyttävää virallisia hoitomuotoja ja kansanlääkintää rinnan tai vuorotellen, molempia arvostaen.

Rinnakkainen virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen käyttö onkin  osoitettu useissa tutkimuksissa, myös Suomessa (Meriläinen ym. 1993). Käyttäjätutkimusten perusteella ja kansalaisten valinnanvapauden ja hyvinvoinnin näkökulmasta vastakkainasettelu ja ristiriitojen rakentaminen on turhaa. Se on myös haitallista, koska voi syyllistää  kansanlääkintää ja muita täydentäviä hoitomuotoja käyttäviä silloinkin, kun nämä kokevat saavansa epävirallisesta hoitamisesta konkreettista apua vaivoihinsa.

Kirjoittajat aukovat aivan uusia latuja kysymällä lukijoilta, miten virallisen lääketieteen tulisi suhtautua sekularisaatioon (Tässä sekularisaatiolla ilmeisesti tarkoitetaan lääketieteen ulkopuolista hoitamista; uskonnon suhteen sekularisaatio tarkoittaa maallistumista. Voisikohan tässä yhteydessä puhua myös terveydenhuollon ”uskonpuhdistuksesta”?).

Kirjoittajat esittävät vaihtoehtoja sekularisaatioon suhtautumiselle. Niitä ovat  silmien sulkeminen, vastustaminen, moittiminen tai mukaan meneminen etsimään tapoja uudenlaiseen rinnakkaiseloon.

Perheparannus ja kansanvalistus

Kirjoittajat toteavat:  ”Lääkäriseuran  (Duodecimin)  toiminnan tarkoituksiin kuuluva sairaan- ja terveydenhoidon kehittäminen koskee perinteisesti myös perheparannusta, ja tiedejulkaisujen rinnalla on kulkenut kansanvalistus. Voisimme katsoa lääkintäjärjestelmien liikkuvia rajoja avoimin mielin ja miettiä, kuinka parhaiten tukea nykymuotoista kansanlääkintää ja milloin siihen pitäisi puuttua kriittisesti.” 

Rakentavan rinnakkaiselon edellytyksiä lääketieteeseen nojaavan virallisen järjestelmän, kansanlääkinnän ja muidenkin täydentävien hoitojen kesken kannattaa arvioida monelta kannalta: tieteen, ammatillisten etujen sekä ennen kaikkea kansalaisten ja heidän etujensa näkökulmasta.

Arviointi on hyvä tehdä ennakkoluulottomasti, tutkimustietoon nojaten sekä yhteistyössä, avoimessa ja arvostavassa dialogissa eri toimijaryhmiä edustavien ihmisten kanssa. Avoimessa ja uutta pelkäämättömässä yhteiskunnassa näin juuri toimitaan.

Kiitos kirjoittajille ja Duodecim-seuralle uusien latujen aukomisesta!

Lähteet

Meriläinen P., Vaskilampi T., Vartiainen E., Koskela K, Viinamäki H., Mäntyranta T.1993 Suomalaisen väestön virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen rinnakkaiskäyttö vuosina 1982 ja 1992. Teoksessa vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992, s. 79-93. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3.

Marjukka Mäkelä ja Heidi Haapoja Puoskaroinnista lääketieteeseen ja takaisin. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim. 2016;132(23):2169-75. linkki 

 

Utajärven parantaja-noita oopperassa

MännikköäLusiasta kertova noitaooppera kiinnosti niin paljon, että viime perjantaina istuin viisi tuntia junassa kokeakseni Lusian tarinan lauluna, soittona ja tanssina. Oulun kaupunginteatterissa esitettiin ooppera utajärveläisestä Lusia Rusintyttärestä. Palasin toiset viisi tuntia yöjunalla kotiin Tampereelle.

Kannatti matkustaa. Esityksen jälkeen vielä mezzosopraano Virpi Räisänen, ohjaaja Jorma Uotinen ja muita tuotantotiimin jäseniä jäivät puoleksi tunniksi keskustelemaan yleisön kanssa.

Traaginen pienoisooppera Lusia Rusintyttärestä käynnistyi Virpin ideasta, jonka hän sai Oulun lentokentällä lukiessaan satunnaista matkailuesitettä. Siinä kerrottiin Ahmaksen perinnekylästä ja siellä ennen eläneistä ihmisistä. Yksi heistä oli Lusia ja toinen 1500-luvun lopulla elänyt Iso-Räisänen, joka olikin laulajan sukua.

Lusian tarina

Lusia Rusintytär syntyi noin vuonna 1640. Hän hirtti itsensä Ahmaksen kylän liepeillä korkeaan mäntyyn kesällä vuonna 1680.

Tämä naimaton, nelikymppinen nainen oli parantanut loitsuilla ja taikaesineillä utajärveläisiä kunnes vallanpitäjät haastoivat hänet ja paikallisen emännän oikeuteen. Lusia ja Reeta Tuomaantytär saivat syytteen öylättien varastamisesta kylään matkustaneen Muhoksen papin nahkapussista. Pappi piti paikkakunnalla kristillistä kyläjumalanpalvelusta Seppälän talossa, jota Reeta emännöi. Reetan sukulaista, Lusia Rusintytärtä, syytettiin lisäksi siitä, että tämä oli ehtoollisleipien avulla parantanut Reetan tyttären silmät Seppälän saunassa.

Tuohon aikaan kansa sovelsi vuosisataisia parannustapoja. Nykyaikainen lääketiede oli vasta kehittymässä. Kristinuskon valta oli kukkeimmillaan ja kirkko määräsi, mihin ihmiset saivat uskoa ja mikä oli syntistä.

Lapsensa auttamiseksi Reeta-emäntä otti papin säkistä muutaman ehtoollisleivän, joita sitten Lusia , joka tiedettiin taitavaksi ja yhteisön arvostamaksi parantajaksi, käytti parannusrituaalissaan.  Ehkä Lusia halusi yhdistää vanhaa ja uutta eli käyttää tavanomaien muinaisparannuksen lisäksi kristillisiä symboleja, kuten ehtoollisleipää eli ”Kristuksen ruumista”. Koska pappi ei varmaankaan olisi antanut öylättejään ”pakanalliseen” parantamiseen, naiset päättivät lapsen auttamiseksi käyttää oman käden oikeutta. Pappi huomasi varkauden ja ikäväähän siitä seurasi.

Kirkko ja oikeuslaitos katsoivat öylättien pöllimisen niin suureksi rikokseksi, että naiset haastettiin papiston tuomaroimille Oulun talvikäräjille vuonna 1680. Syytetyt eivät tunnustaneet eikä todistajia löytynyt. Toinen oikeuden istunto oli pidettämän kesällä. Sinne Lusia ei tullut. Hän hirttäytyi metsässä. Kansan kertoman mukaan hän lauloi loitsujaan metsään astellessaan.

Tuohon aikaan noituudesta, joksi parannustoimintakin katsottiin, saattoi saada kuolemantuomion. Voi olla, että Lusiaa ei kuitenkaan olisi oikeudenkäynnin päätöksin mestattu, sillä kuolemantuomioita langetettiin vain harvoin. Mutta Lusiahan ei tätä tiennyt. Sitä paitsi syytteen nostaminen muutti hänen asemaansa omassa yhteisössään. Hän saattoi jäädä yksin syyteongelman kanssa, eikä nähnyt mitään ratkaisua tai ulospääsyä tukalasta tilanteestaan.

Kirkollista väkivaltaa kansanperinnettä vastaan

Lusian tositarina kertoo, kuinka vääristynyt vallankäyttö tuhosi yhden parantajanaisen elämän. Kristinuskon tunkeuduttua melko väkivaltaisesti Suomeen ja raivattua pyhistä lehdoista kansanuskon tunnusmerkit, myös kansanparannusta alettiin kriminalisoida. Tämän päivän näkökulmasta toiminta näyttää virallistetulta väkivallalta meidän ikiomaa suomalaisperinteistä maailmankuvamme ja uskomuksiamme kohtaan.

Ooppera kuvaa karmaisevalla tavalla kirkollisen vallan toimia kansanperinteen hävittämiseksi. Aihe on tärkeä. Tällaisten teosten avulla ymmärrämme paremmin omaa historiaamme, mikä sisältää monenlaista alistamista. Olemme suomalaisina olleet venäläisten ja ruotsalaisten alamaisina, mutta myös kristillinen kirkko on raakalaismaisesti pyrkinyt kitkemään muinaisia pyhiä kansanperinteitä ja parannustapoja.

Viime vuosina luterilaisen kirkon edistyneimmät piirit ovatkin halunneet pyytää anteeksi näitä kirkon väärinkäytöksiä. Hieno ele, vaikka eiväthän nykykristityt ole olleet mukana tuossa menossa eikä se siis ole heidän syynsä.

Hyvää ei kuitenkaan voi lopullisesi hävittää. Se säilyy kulttuurin muistissa vuosisatoja ja sopivan tilaisuuden tullen se alkaa taas elää uudestaan, uudella tavalla ja uudessa ympäristössä. Tästä on kyse siinä, että suomenusko ja shamanismi, perinneviljely ja kalevalahenki kasvattavat suosiotaan.

Ajankohtainen aihe

Kirjailija Hannu Väisänen on kirjoittanut oopperan libreton. Hän toteaa  esittelytekstissä, että Oopperan perusteema – Lusian kaltaisen henkisen perinteen ylläpitäjän tuomitseminen – on hyvin ajankohtainen.”

Niin on. Nykyisinkin esiintyy monenlaista virallisen järjestelmän ulkopuolisen parantamistoimen väheksyntää ja mitätöintiä siitäkin huolimatta, että kansalaiset kokevat saavansa apua perinteikkäistä parannustavoista, esimerkiksi kalevalaisesta jäsenkorjauksesta. Jos uskotellaan, että sairauksia voidaan parantaa ja ihmisiä auttaa vain fysikkaan ja kemiaan nojaavan lääketieteen keinoin, ihminen, potilas nähdään kovin kapeasti.

Tervehtymiseen on aina liittynyt mielen vaikutusta eli uskon, toivon, luottamuksen, lempeän kosketuksen ja myötätunnon parantavaa voimaa. Näin oli ennen ja näin on nytkin. Tämä tosiasia ei ole ristiriidassa huipputeknisen lääketieteen hienojen saavutusten kanssa. Oikein sovellettuna se tukee nykylääketiedettä.

Hämmästyin

En ollut uskoa silmiäni, kun luin viime viikolla Hesarin arvostelun Lusiasta, joka esitettiin myös Helsingin juhlaviikoilla. Hannu-Ilari Lampila kirjoittaa:

”To­dis­ta­vat­ko­han täl­lai­set ai­he­va­lin­nat osal­taan, et­tä olem­me tääl­lä Suo­mes­sa liian kiin­ni men­nees­sä. Sii­tä­hän ta­lous­tie­tei­li­jät moit­ti­vat Suo­mea. ….  Kes­ki-Eu­roo­pas­sa sä­vel­tä­jät ot­ta­vat usein ai­heen­sa ny­kya­jas­ta. Kun tar­jol­la on ai­kam­me mo­ni­ka­na­vai­nen me­dia­maail­ma kaik­ki­ne tek­no­lo­gi­si­ne apu­vä­linei­neen ja vir­tuaa­liu­lot­tu­vuuk­si­neen, luu­li­si sen in­nos­ta­van suu­res­ti ny­ky­sä­vel­tä­jää.”

Sitten Lampila tekee myönnytyksen: ”Kaik­ki kun­nia tai­ten to­teu­te­tul­le ja sa­la­pe­räi­sen tun­nel­mal­li­sel­le Lu­sia Ru­sin­ty­tär -e­si­tyk­sel­le” Ja edelleen yrittää tasapainottaa sanomaansa: ”On si­nän­sä mie­len­kiin­tois­ta ha­vai­ta, et­tä suo­ma­lai­sel­le kult­tuu­ril­la on nä­kö­jään kat­kea­ma­ton yh­teys sha­ma­nis­ti­seen pe­rin­tee­seen.”

Mitähän tarkoittaa, että on ”sinänsä mielenkiintoista”? Minusta se on erittäin tärkeää, ei ainoastaan mielenkiintoista. Mehän emme ole kunnolla paneutuneet omaan muinaisuuteemme sellaisena kuin se on todella ollut. Seuraava on ehkä jonkin verran voimakkaasti sanottu, mutta sisältää totuuden siemenen: Historiaamme ovat kirjoittaneet valloittajat.

Tarvitsemme kansallista psykoterapiaa, jossa katsomme rehellisesti ja kohtaamme aidosti menneisyytemme. Sotia, kuten talvi- ja jatkosotaa sekä kansalaissotaa on jo jonkin verran käsitelty muun muassa taiteen keinoin, mutta varhaisempi historiamme on tunnistamatonta. Se voi pelottaakin, mutta syytä pelkoon ei ole. Kansakunnan  todellisuuden tajuaminen ja ikioman historiansa ymmärtäminen vapauttaa ja sitä kautta vahvistaa.

Ooppera esitettiin ennen Oulua ja Helsinkiä Ahmaksen kylässä Utajärvelle. Jos esityksiä on myös ensi kesänä, aion olla  Ahmaksessa mukana. Siellä nähdään.

Aiheesta lisää

Loitsuperinne elää Lusia Rusintyttäressä  HS Kulttuuri 25.8.2015.

Lusia Rusintytär Korhosen tarina  ja tietoa oopperasta sekä 1600-luvun noituudesta ja parantajista Pohjanmaalla.

Noidat, taikurit ja puoskarit

Viuh...

Viuh…

 

Noituudesta liikkuu paljon tarinoita. Mahtaakohan niissä olla perää?  Kirjastossa käsiini osui noitatutkija Marko Nenosen kirja. Yhden luettuani kiinnostuin ja lainasin muitakin. Kirjoista sain uuden näkökulman noituuteen ja taikuuteen. Historian näkökulma laajentaa myös nykyisyyden ymmärtämistä.

Suomen historian dosentti Tampereen yliopistossa on tutkinut noitavainoja Suomessa ja Euroopassa. Hän on äskettäin ottanut kantaa myös nykyajan ilmiöihin  ja tarkastellut työttömyyden hoitoa historian kannalta. Hesarissa 15.12. 2013 on julkaistu kirjoitus Lapiolinjalle ei ole paluuta.

Mutta nyt huomio noituuteen.

Taikominen ja noituminen ovat ikiaikaista perinnettä. Euroopassa suomalaiset ja erityisesti lappalaiset olivat 1600-luvulla kuuluisia noituudestaan. Tuon ajan tutkijat mainitsivat Lapin erityisenä paholaisen asuinsijana.

Lapin noidat edustivat shamanistista perinnettä rumpuineen ja loveen lankeamisineen. Esivalta yhdessä kirkon kanssa alkoi kansan käännyttämisen Lapissa 1600-luvulla.  Pakanallisuuden juuriminen tapahtui hävittämällä noitarummut ja valistamalla kansaa. Lähes kaikki Lapin rummut on poltettu. Vain muutama on vielä jäljellä Euroopan museoissa.

Ei ole tietoa, miten laajalle shamanistinen kulttuuri on ulottunut varhaisimpina aikoina Suomessa. Lapissa oli noitia eli shamaaneja ja etelämpänä tietäjiä. Kysymys oli samasta ilmiöstä.

Lapin shamaanien/noitien kanssa suomalaisilla tietäjillä, into- tai myrrysmiehillä oli yhteistä se, että jonkinlainen innoitus tai haltioituminen oli heidänkin toimissaan välttämätöntä. (Nenonen 1994, 2006)

Valkoinen ja musta magia

Noidat ja tietäjät harjoittivat magiaa. Magialle ei voi antaa yleispätevää määritelmää, koska sen tulkinta vaihtelee historiallisten ajanjaksojen ja kulttuurien välillä. Joka tapauksessa käsite viittaa ”selittämättömään”. Tämä liittyy siihen, että ihmisinä ja kulttuureina emme ainoastaan löydä tosiasioita, vaan me tehtailemme niitä. Emme vääristele, vaan kielen keinoin luokittelemme maailmaa ilmiöiksi ja annamme asioille nimiä. Luomme sellaista, mitä kutsumme tosiasioiksi. (Nenonen 2006)

Hallitsevien ryhmien totuuskäsityksestä poikkeavaa näkemystä kutsuttiin keskiajalla magiaksi. Nykyisin puhutaan esimerkiksi sairaudesta, huuhaasta (=epätieteellisyys), uhkasta tai joskus jopa rikollisuudesta.

Valkoinen ja musta magia on aina erotettu toisistaan. Musta magia luettiin rikokseksi jo Hammurabin laissa 1800 vuotta ennen ajanlaskumme alkua (Nenonen 1994). Raamattukin julistaa tuomion noituudesta, mutta vain naisille: ”Noitanaisen älä anna elää” (2. Moos 22:17).

”Noituus ja taikuus edustivat kirkonvastaisessa toiminnassa pahinta lajia. Ne olivat uskonnollista toisinajattelua – ja todiste paholaisen vallasta.” (Nenonen 1994)

1600-luvulla kirkko ja valtiovalta juurruttivat uutta ajattelua ja kansantapoja suomalaisten keskuuteen varsin kovin ottein. Oli tuntikausien saarnoja kirkossa, julkirippiä, mustaa penkkiä, raippoja, sakkoja ja kuolemantuomioita. Sen mitä noituus ja taikuus olivat, määrittelivät papit. ”Kun uskonkysymyksistä oli valtiossa riitaa ja kirkonmenojakin muutettiin toistuvasti, rahvas ei voinut parhaalla tahdollaankaan aina pysyä oikean opin perässä” (Nenonen 1994).

Hyvää tarkoittava taikuus on yleensä ollut sallittua, mikä selittää sen, että vaikka kristillisen opin ulkopuolella tapahtunut ”maaginen” parantaminen esimerkiksi olikin kiellettyä, siitä harvoin sai tuomion. Näin siksi, että parantajia ei ilmiannettu tai nämä osoittivat oikeudessa saaneensa lahjansa Jumalalta. Valkoista magiaa katsottiin siis sormien välistä.

Kun aikaisemmin hyvää tarkoittava taikuus ei ollut rikos, niin uudelle ajalle tultaessa Ruotsin valtakunnan (johon Suomikin kuului)  lakien tulkinta alkoi muuttua ankarammaksi. Taustalla oli kirkon kanoninen oikeus. Säädettiin myös uusia lakeja, joissa ”saatanaan sitoutuneita” taikojen tekijöitä, arvan heittäjiä ja ennustajia uhattiin kuolemalla. (Nenonen 1994).

Noituus poistettiin rikoslaista 1700-luvun lopulla, mutta ammattitietäjän ja taikojan toimen kielto oli vielä Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan rikoslaissa vuonna 1889.

Noitien toimen kielto säilyi vuoteen 1976

Rikoslain pykälää, jonka mukaan tietäjän tointa, loihtimista tai taikomista harjoittava henkilö piti määrätä sakkoihin, ei tiettävästi käytetty kertaakaan 1900-luvulla. Nenosen mukaan sitä olisi voitu käyttää 1940-luvulla Lapualla, jossa ryhdyttiin tutkimaan Fossin noitien, Sannan ja Jaakon, toimia. Näiden kansanparantajien tapausta käsiteltiin oikeudessa laittoman lääkärintoimen harjoittamisena eli puoskarointina” (Nenonen 1994)

Suomessa ammattimaisen tietäjän ja taikojan toimen kielto säilyi vuoteen 1976, jolloin rikoslain uudistamista pohtinut komitea totesi että rikoksen keinona noituus on ”ilmeisen kelvoton”.   (Nenonen 2007)

Nykyajan puoskarius

Nyt Suomessa vaikuttaa pieni, mutta äänekäs joukko ihmisiä, jotka ajavat ns. puoskarilakia, jolla pyritään ”suojelemaan kansalaisia vaarallisilta vaihtoehtohoidoilta” eli  sellaisilta täydentäviltä hoidoilta,  jotka eivät kuulu viralliseen lääketieteen kaanoniin. Onkohan sillä jotakin yhteyttä parin vuosisadan takaisiin noitalakeihin?

Joka tapauksessa mielenkiintoisia muutoksia on tapahtunut sitten keskiajan. Noidista on tullut jotenkin suosittuja, vaikka ne ovatkin vähän pelottavia. Lapin noidat ovat säilyneet  kulttuurin muistissa. Pääsiäisnoidat lentävät luudallaan ihmisten tajuntaan ja virpovat pikkunoidat soittelevat pirteinä kerrostaloasuntojen ovikelloja. Taikureista sen sijaan on tullut suosittuja esiintyjiä sirkuksessa ja muilla estradeilla. Vain puoskarit ovat säilyttäneet pahan maineensa tähän päivään saakka.

Olisi kiinnostava tietää, keitä ne nykyajan puoskarit eli laittoman lääkärintoimen harjoittajat ovat, joilta puoskarilain ajajat haluavat kansalaisia suojella? Tätä pitäisi tutkia ja selvittää. Nyt lain valmistelijoiden käytössä on vain väittämiä,  ei faktoja.

Nenosen kirjat kiinnostavat niin paljon, että seuraavakin juttuni liittyy noitiin ja keskiaikaan.

Kirjat

Nenonen Marko, Kervinen Timo 1994. Synnin palkka on kuolema. Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500-1700-luvulla. Otava. Keuruu.

Nenonen Marko 2006. Noitavainot Euroopassa. Myytin synty. Otava. Keuruu

Nenonen Marko 2007. Noitavainot Euroopassa. Ihmisen pahuus. Otava. Keuruu.

Usko tieteeseen pysyy

Abstrakti 8

”Suomi on tiedeuskovainen”.  Näin totesi professori Markku Löytönen, Tieteen tiedotus ry:n puheenjohtaja Tiedebarometri 2013 julkistamistilaisuudessa tänään.

Suomalaiset luottavat tieteeseen, tutkimuksiin ja tutkimusinstituutioihin.

Tiedebarometri on tehty joka kolmas vuosi vuodesta 2001 lähtien.  Syksyllä 2013 tehtyyn postikyselyyn vastasi vajaa 1000 aikuista suomalaista.  Tieteeseen ja tutkimukseen ilmoitti tuntevansa hyvin tai melko suurta luottamusta 61% vastanneista.

Tideuskovaisuus ei kuitenkaan ole kritiikitöntä tai fundamentalistista, sillä 24 % vastanneista oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä väittämästä ”Uskosta tieteeseen on tullut nykyajan uskonto, joka ohjaa ihmisten arvomaailmaa väärään suuntaan” ja 33 % väittämästä ”Tiede ja teknologia ovat nousemassa ihmisen palvelijasta ihmisen herraksi”. 

Kvasitieteeseen (raportti puhuu myös vaihtoehtotieteestä) suhtautumista mitattiin mm. uskolla ufoihin, telepatiaan, homeopatiaan, horoskooppeihin, luontaislääkkeisiin ja kansanparannukseen.

Kansanparannukseen uskotaan

Väittämästä ”Ns. kansanparantajat omaavat tietoja ja taitoja, joita lääketieteellä ei ole” oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä 43 % ja täysin tai jokseenkin eri mieltä 29 % vastaajista. Loput eivät osanneet tai halunneet ilmaista kantaansa.

Raportin kirjoittajat toteavat, että tulos on ymmärrettävä, koska ”kansanparannuksella on ilmeisen hyvä, ystävällisen myyttinen maine”. Raportissa lukee: ”Kansalaisten kunniaksi on kaiketi kuitenkin luettava se, että usko kansanparannukseen on hieman vähentynyt viime tutkimuksesta.”

Outoa. Koko kysymyksen asettelu on  nimittäin kummallinen. Ensiksikin, koko kansanparannus-termiä ei juuri nykyisin enää käytetä, ja jos joku sitä käyttää, ei ole tietoa, mitä sillä tarkoitetaan: vanhoja parannuskeinoja,  kuppausta, kiropraktiikkaa, vyöhyketerapiaa, energiahoitoa vai jotakin muuta täydentävää hoitoa. Jos minulta muuten kysyttäisiin, onko tuohivirsujen tekijöillä taitoja joita kenkäteollisuudella ei ole, vastaisin ehdottomasti kyllä, vaikka en virsuja käytäkään.

Toiseksi, perinteiset kansanparantajat eivät tietääkseni väitä parannuksensa perustuvan tieteelliseen tutkimukseen, koska tutkimusta ei ole olemassa. On vain kokemus. Kokemusta en pitäisi myyttisenä asiana.  Näin ollen kansanparannusta on järjetöntä pitää kvasi- eli tekotieteenä tai vaihtoehtotieteenä. Lääkärin työkään muuten ei ole tiedettä, vaan se on parantamisen taitoa, joka periaatteessa  – mutta ei läheskään aina – nojaa tieteelliseen tutkimukseen.

Kolmanneksi, voisi kysyä, mitä kunniakasta on siinä, että usko kansanparannukseen on vähentynyt. Mitä näyttöä on, että tämä on suomalaisille hyvä asia?  Käsittääkseni ei mitään.

Minusta kansanparannus-kysymykseen saadut vastaukset osoittavat selkeästi, että samalla kun kansalaiset luottavat tieteeseen, he eivät koe ristiriitaa siinä, että ihmiset saavat apua muualta kuin virallisesta terveydenhuoltosysteemistä.

Olisikohan vastakkainasettelu lääkärit – muut parantajat vain  tiedeyhteisön ja Lääkäriliiton ongelma? Kansalaiset näet hyväksyvät virallisten terveyspalvelujen rinnalle hoitomuotoja, joista he tai heidän lähipiirinsä ovat joskus saaneet apua. Tämähän on järkevää. Empiirisesti hyväksi koettua.

Muista tutkimuksista tiedetään, että noin kolmannes suomalaisesta aikuisväestöstä on viimeksi kuluneen vuoden aikana käyttänyt jotakin täydentävää hoitomuotoa (perinteistä kansanparannusta tai uudempia versioita täydentävistä hoidoista).

Tutkimusta syistä, joilla ihmiset itse perustelevat tällaisten, virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolelle sijoittuvien hoitojen käyttöä ei ole. Tätä ihmettelen suuresti, koska  täydentävien hoitojen markkinoissa kyse on kansantaloudellisestikin varsin merkittävästä ilmiöstä.

Usko tieteeseen voi vielä vahvistua, jos tutkimuksin selvitetään, mitä hyötyjä ihmiset saavat näistä  ns. ei-tieteellisistä hoidoista ja mitä haittoja niistä on. Nyt ei tiedetä kumpaakaan. On vain epämääräisiä väittämiä puolesta ja vastaan.

Lähde
Tiedebarometri 2013. Tutkimus suomalaisten suhtautumisesta tieteeseen ja tieteellis-tekniseen kehitykseen. Tieteen tiedotu ry. Kirjapaino Uusimaa. Porvoo.

Mäkinen keittelee pihkasalvaa

Kuusenpihkasta ja valkovaseliinista voi valmistaa itse hoitavaa pihkasalvaa. Kirjoitin lääkäri Arno Sipposen kehittelemästä ja nyt apteekeissa myytävästä voiteesta jo pariin otteeseen (huhtikuussa 2013 ja marraskuussa 2012). Tämän päivän Aamulehdessä on koko sivun juttu omatekoisen pihkasalvan keitosta.

Aamulehti 20.8.2013 Pihkasalvan parantama valmistaa omat voiteensa

Jarmo Mäkisen haastattelu  YouTubessa  

Miksi täydentäviä hoitoja vastustetaan?

Jäätymään päin.

Suomalainen lääketiede ja terveydenhuolto voivat suhteellisesti ottaen erinomaisesti. Ne pystyvät auttamaan suurinta osaa kansalaisista,  ja vieläpä lähes tasapuolisesti ja ilmaiseksi. Se on iso saavutus maailmassa, jossa tuhansia ihmisiä kuolee päivittäin puutteellisen hoidon vuoksi.

Hyvistä savutuksista huolimatta meidänkin systeemissämme on paljon kehitettävää. Tasa-arvo ei aina toteudu, leikkausjonot kasvavat ja monet epämääräiset vaivat ja sairastamiset, joille ei oikein löydy  tautiluokitusta, tuottavat  perusterveydenhuollossa päänvaivaa.  Potilas voi jäädä pyörimään systeemissä saamatta apua.

Kehittämistä on myös yhteistyön rakentamisessa  täydentäviä terveys- ja hyvinvointipalveluja tarjoavien ammattiryhmien kanssa.

Tieteen kaapuun verhottu vähättely

Osa lääkäreistä, tutkijoista ja poliittisista päättäjistä vastustaa vimmatusti kaikkea ei-lääketieteellistä hoitamista. Vastustus voi pukeutua vähättelyn, halveksunnan, pelottelun tai tieteen kaapuun.

Tutkimusten mukaan täydentäviä hoitoja käytetään kaikkialla maailmassa aika paljon[i]. Yleensä niitä käytetään nimen omaan tavanomaisen hoidon lisänä ja tukena ja täydennyksenä, ei vaihtoehtona ja korvaajana. Silti vastustajat vertaavat niitä lääketieteeseen.

Tieteellistä näyttöä hoitojen hyödyistä on hyvin vähän. Jos täydentävien hoitojen vaikutuksia verrataan lääketieteellisten hoitojen vaikutuksiin, päädytään luonnollisesti toteamukseen täydentävien epätieteellisyydestä ja näytön puutteesta. Sehän on selvää, koska lääketieteellinen tutkimus ei ole edes kiinnostunut näiden hoitomuotojen tutkimuksesta. Siitä taas seuraa, että tutkimustuloksia ei ole tai niitä on niukasti. Sen jälkeen vastustajat virheellisesti päättelevät, että koska tutkimusnäyttöä hyödyistä  ei ole, hoitojen käyttöä pitää rajoittaa. Pitää ”suojella”  haavoittuvassa tilanteessa olevia väestöryhmiä (esim. eräät kroonisesti sairaat).

Tämä on outoa, sillä rajoitukset johtaisivat siihen, että tietyt ihmisryhmät (esim. eräät kroonisesti sairaat) eivät saisi itse valita hyväksi kokemiaan auttamismuotoja.  Kummallista se  on siksi, että myöskään hoitojen haitoista ei ole tutkimusnäyttöä.

Koska asiaa on tutkittu erittäin vähän, ei siis ole mitään perustetta väittää, että hoidot eivät voisi vaikuttaa paranemisprosessia tukevalla tavalla tai terveyttä edistävästi, olipa vaikutusmekanismi sitten placo tai jokin muu.  Vastustamisessa lieneekin kysymys jostakin muusta kuin tieteestä tai halusta suojella kansalaisia vaaroilta.

Myyttiset muinaisajat ja uudet demonit

Uskonnollisia ihmeparantumisia pidetään lääketieteessä jäänteinä maagis-myyttisiltä muinaisajoilta. Samaan kategoriaan luokittuvat virallisen terveydenhuollon katsannon mukaan Suomessa myös täydentävät hoidot, joita eräät nimittävät uskomushoidoiksi.

Jeesuksen aikaan uskottiin pahojen henkien, demonien, aiheuttavan sairauksia. Nykyajan demonikirjo on laajempi. Tulehdukset, virukset, bakteerit, hivenaineiden puute, ympäristömyrkyt ja kiireinen elämä ovat meidän aikamme ”demoneja”, monesti jopa itse valittuja. Näitä sitten ajetaan ihmisistä ulos eri menetelmin – lääkäreiden ja muiden hoitajien avustuksella.

Seuraava vuosisata tuo uudet demonit ja uudet auttajat. Maailma muuttuu koko ajan, ja sitä myötä myös käsityksemme terveydestä, ihmisestä ja olemassaolosta yleensä.

Suureen osaan niistä ongelmista ja vaivoista, joihin ihmiset hakevat apua yleislääkäriltä, ei saada tyydyttävää selitystä luonnontieteellisin perustein eikä apua lääkkeillä tai muilla nykylääketieteen tekniikoilla. Ihmisessä on paljon tuntematonta. Silti lääkärit tietenkin tekevät parhaansa. Jos kuitenkaan lääkärin ehdottama hoito ei tehoa, tai jos lääkäri ei pysty tarjoamaan apua (esim. kun vaiva ei ole lääketieteellisesti määriteltävissä),  juuri tähän kohtaan ihmiset hakevat ja ovat aina hakeneet jotakin muuta.

Kun potilas saa vain puutteellisesti helpotusta ongelmaansa tai ei saa sitä ollenkaan, ja pahimmassa tapauksessa ei edes empaattista kuulijaa huolilleen, hän tietysti etsii lisäapua muualta. Se voi olla uskontoa, new age -liikettä tai virallisesti hyväksytyn lääketieteen ulkopuolisia hoitomuotoja tai kaikkia niitä.

Tämä on luonnollista ja järkiperäistä, sillä ihminen on turvallisuutta ja mielihyvää hakeva olento. Jos ymmärtämystä ei saa terveydenhuoltojärjestelmästä, sitä haetaan sen ulkopuolelta.

Lisää avoimuutta!

Surullista on, että moni potilas ei nykyisin uskalla kertoa lääkärilleen käyttävänsä täydentäviä hoitoja, koska pelkää lääkärin reaktioita. Lääkärissä käynnistä voikin silloin tulla koettelemus, kun sen pitäisi tuoda apua, lohtua ja helpotusta.

Akupunktiossa tai energiahoitajalla käyminen voi tuntua salattavalta, typerältä tai jopa rikolliselta lääkärin edessä, jos tämä auktoriteettiasemastaan julistaa, että ”eihän siitä mitään hyötyä ole” tai että ”varo, se voi olla vaarallista”. Kuitenkin potilas on ehkä saanut lievitystä kipuunsa ja huojennusta vaivaansa juuri epäviralliselta puolelta. Voi olla, että tällaisen sisäisen ristiriidan välttämiseksi potilas ei mainitse täydentävien hoitojen käytöstään lääkärille.

Mikä tässä nyt on ongelma?  Se on siinä, että hoitajan ja hoidettavan välinen kommunikaatio ei ole avointa. Silloin yhteistyö valitettavasti toimii puutteellisesti, mistä kärsii erityisesti potilas, joka joutuu salailemaan valitsemiaan hoitoja.  Sekä lääkärin että potilaan etu on, että asiasta voidaan keskustella avoimesti. Tämä edellyttää lääkäriltä täydentävien hoitojen tuntemista, mitä nykyinen lääkärikoulutus ei kuitenkaan anna. Mikäli asenteet pysyvät nykyisellään eli kielteisinä ja ennakkoluuloisina, asiallista tietoa lääkärikoulutukseen ei ole odotettavissakaan.

Turha ristiriita

Hoitoa, tukea ja kannustusta tarvitseva ihminen ansaitsee kaiken avun, niin tutkitun kuin tutkimattomankin. Turha ristiriita virallisten ja täydentävien hoitojen välillä haittaa kansalaisten terveyden edistämistä.

Ihmisille kansanparannukseen tai täydentäviin hoitoihin turvautuminen ei merkitse maagiseen keskiaikaan palaamista, vaan avun hakemista sellaiseen konkreettiseen vaivaan, johon tieteeseen luottava terveyskeskus tai yksityislääkäri ei apua ole tuonut.

Onkohan vastustamisessa ehkä kysymys tiedeuskovaisuudesta? Siitä, että kuvitellaan että vain tiede voi ratkaista terveysongelmamme ja uskotellaan virheellisesti, että lääkärien ja terveyskeskusten työ perustuu puhtaasti tieteelliseen näyttöön. Näinhän ei todellisuudessa ole. Monesti on tarpeen luottaa kokemukseen ilman tieteen suomaa selustan varmistusta. Ja niin käytännössä toimitaankin. Elämä ei ole tiedettä.

Monissa täydentävissä hoitomuodoissa ihmisen kohtaaminen ja fyysinen tai henkinen, kunnioittavan lämmin koskettaminen ovat olennaisia. Näyttöön pohjaavan lääketieteen ideologialle ajatus on vieras, koska lämmön, kuuntelemisen, jakamisen ja empatian ei ole tieteellisesti kaksoissokkokokeissa osoitettu parantavan sairauksia. Tosin tätä ei ole tutkittukaan, koska empatiaa ei voi standardisoida määrälliseksi ”lääkeannokseksi”.

Jokainen joskus sairastunut tietää, että nämä parantavat oloa ja elämisen laatua, ehkä jopa itse sairauttakin. Sen tietää myös arkkiatri Risto Pelkonen, joka on todennut, että ”lääketiede ei ole pelkkää tiedettä vaan yhdistelmä tiedettä, taidetta, käsityötä ja lähimmäisenrakkautta” (Louhiala ja Puustinen 2009).

Näistä asioista on kysymys myös täydentävissä hoidoissa. Tieteellinen tutkimus tosin saisi vilkastua. Väestötason tutkimustietoa täydentävien hoitojen käytöstä koottiin vuonna 1992 (Meriläinen ym. 1993). Seuraavan kerran asiaan palattiin, kun Taloustutkimus selvitti vuonna 2008 eri hoitojen käyttöä ja väestön suhtautumista hoitoihin. Kaikista kyselyyn vastanneista (tai heidän perheenjäsenistään) (n=1005) 27 % oli käyttänyt kiropraktikon, 25 %  akupunktiohoitajan ja 21 % vyöhyketerapeutin palveluja.     Vastanneista 71% oli sitä mieltä, että kiropraktiikalla  voidaan parantaa sairauksia (vastaavat luvut:  akupunktio 64 %, vyöhyketerapia 51 % ). Hoitoja itse käyttäneistä tätä mieltä oli 92 % kiropraktiikaa,  76 % akupunktiota ja 78 % vyöhyketerapiaa käyttäneistä. (Taloustutkimus 2008)

Alle 7 % vastaajista oli sitä mieltä, että näiden hoitojen antamista vakavasti sairaille pitäisi rajoittaa. Suhtautuminen oli vieläkin myönteisempää niiden joukossa, joilla oli omakohtaista kokemusta hoidoista, vain noin 3 % oli rajoitusten kannalla. (Taloustutkimus 2008)

Mistä täydentävien hoitojen vastustamisessa siis oikein on kysymys? Pelosta? Tietämättömyydestä? Valtapyrkimyksistä? Ammattireviireistä?

Tarvitaan ennakkoluulotonta yhteistyötä, ei vastakkainasetteluja. Tätä haluavat asiakkat, apua tarvitsevat ihmiset.

Kirjallisuus

Louhiala P. 2009. Parantamisen ja hoitamisen etiikka. Edita Prima. Helsinki.

Louhiala P ja Puustinen R 2009 Lääketieteelle ei ole tieteen kriteerit täyttävää vaihtoehtoa. Helsingin Sanomat 25.5.2009

Meriläinen P., Vaskilampi T., Vartiainen E., Koskela K, Viinamäki H., Mäntyranta T.1993 Suomalaisen väestön virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen rinnakkaiskäyttö vuosina 1982 ja 1992. Teoksessa vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992, s. 79-93. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3.

Taloustutkimus 2008. Kuluttajien näkemykset/kokemukset eri sairauksien parantamiskeinoista. Suomen Apteekkariliitto, Lääketietokeskus Oy ja Suomen Lääkäriliitto. Maaliskuu 2008.


[i] Täydentävin hoitojen yleisyydestä Europassa on tietoja kirjoituksessa ”Täydentävät hoidot ja psykoterapia” https://liinanblogi.wordpress.com/2012/05/08/cam-taydentavat-hoidot-ja-psykoterapia/

Lintu pilvessä.

Lintu pilvessä.

©Liina Keskimäki