Miksi täydentäviä hoitoja vastustetaan?

Suomalainen lääketiede ja terveydenhuolto voivat suhteellisesti ottaen erinomaisesti. Ne pystyvät auttamaan suurinta osaa kansalaisista,  ja vieläpä lähes tasapuolisesti ja ilmaiseksi. Se on iso saavutus maailmassa, jossa tuhansia ihmisiä kuolee päivittäin puutteellisen hoidon vuoksi.

Hyvistä savutuksista huolimatta meidänkin systeemissämme on paljon kehitettävää. Tasa-arvo ei aina toteudu, leikkausjonot kasvavat ja monet epämääräiset vaivat ja sairastamiset, joille ei oikein löydy  tautiluokitusta, tuottavat  perusterveydenhuollossa päänvaivaa.  Potilas voi jäädä pyörimään systeemissä saamatta apua.

Kehittämistä on myös yhteistyön rakentamisessa  täydentäviä terveys- ja hyvinvointipalveluja tarjoavien ammattiryhmien kanssa.

Tieteen kaapuun verhottu vähättely

Osa lääkäreistä, tutkijoista ja poliittisista päättäjistä vastustaa vimmatusti kaikkea ei-lääketieteellistä hoitamista. Vastustus voi pukeutua vähättelyn, halveksunnan, pelottelun tai tieteen kaapuun.

Tutkimusten mukaan täydentäviä hoitoja käytetään kaikkialla maailmassa aika paljon[i]. Yleensä niitä käytetään nimen omaan tavanomaisen hoidon lisänä ja tukena ja täydennyksenä, ei vaihtoehtona ja korvaajana. Silti vastustajat vertaavat niitä lääketieteeseen.

Tieteellistä näyttöä hoitojen hyödyistä on hyvin vähän. Jos täydentävien hoitojen vaikutuksia verrataan lääketieteellisten hoitojen vaikutuksiin, päädytään luonnollisesti toteamukseen täydentävien epätieteellisyydestä ja näytön puutteesta. Sehän on selvää, koska lääketieteellinen tutkimus ei ole edes kiinnostunut näiden hoitomuotojen tutkimuksesta. Siitä taas seuraa, että tutkimustuloksia ei ole tai niitä on niukasti. Sen jälkeen vastustajat virheellisesti päättelevät, että koska tutkimusnäyttöä hyödyistä  ei ole, hoitojen käyttöä pitää rajoittaa. Pitää “suojella”  haavoittuvassa tilanteessa olevia väestöryhmiä (esim. eräät kroonisesti sairaat).

Tämä on outoa, sillä rajoitukset johtaisivat siihen, että tietyt ihmisryhmät (esim. eräät kroonisesti sairaat) eivät saisi itse valita hyväksi kokemiaan auttamismuotoja.  Kummallista se  on siksi, että myöskään hoitojen haitoista ei ole tutkimusnäyttöä.

Koska asiaa on tutkittu erittäin vähän, ei siis ole mitään perustetta väittää, että hoidot eivät voisi vaikuttaa paranemisprosessia tukevalla tavalla tai terveyttä edistävästi, olipa vaikutusmekanismi sitten placo tai jokin muu.  Vastustamisessa lieneekin kysymys jostakin muusta kuin tieteestä tai halusta suojella kansalaisia vaaroilta.

Myyttiset muinaisajat ja uudet demonit

Uskonnollisia ihmeparantumisia pidetään lääketieteessä jäänteinä maagis-myyttisiltä muinaisajoilta. Samaan kategoriaan luokittuvat virallisen terveydenhuollon katsannon mukaan Suomessa myös täydentävät hoidot, joita eräät nimittävät uskomushoidoiksi.

Jeesuksen aikaan uskottiin pahojen henkien, demonien, aiheuttavan sairauksia. Nykyajan demonikirjo on laajempi. Tulehdukset, virukset, bakteerit, hivenaineiden puute, ympäristömyrkyt ja kiireinen elämä ovat meidän aikamme “demoneja”, monesti jopa itse valittuja. Näitä sitten ajetaan ihmisistä ulos eri menetelmin – lääkäreiden ja muiden hoitajien avustuksella.

Seuraava vuosisata tuo uudet demonit ja uudet auttajat. Maailma muuttuu koko ajan, ja sitä myötä myös käsityksemme terveydestä, ihmisestä ja olemassaolosta yleensä.

Suureen osaan niistä ongelmista ja vaivoista, joihin ihmiset hakevat apua yleislääkäriltä, ei saada tyydyttävää selitystä luonnontieteellisin perustein eikä apua lääkkeillä tai muilla nykylääketieteen tekniikoilla. Ihmisessä on paljon tuntematonta. Silti lääkärit tietenkin tekevät parhaansa. Jos kuitenkaan lääkärin ehdottama hoito ei tehoa, tai jos lääkäri ei pysty tarjoamaan apua (esim. kun vaiva ei ole lääketieteellisesti määriteltävissä),  juuri tähän kohtaan ihmiset hakevat ja ovat aina hakeneet jotakin muuta.

Kun potilas saa vain puutteellisesti helpotusta ongelmaansa tai ei saa sitä ollenkaan, ja pahimmassa tapauksessa ei edes empaattista kuulijaa huolilleen, hän tietysti etsii lisäapua muualta. Se voi olla uskontoa, new age -liikettä tai virallisesti hyväksytyn lääketieteen ulkopuolisia hoitomuotoja tai kaikkia niitä.

Tämä on luonnollista ja järkiperäistä, sillä ihminen on turvallisuutta ja mielihyvää hakeva olento. Jos ymmärtämystä ei saa terveydenhuoltojärjestelmästä, sitä haetaan sen ulkopuolelta.

Lisää avoimuutta!

Surullista on, että moni potilas ei nykyisin uskalla kertoa lääkärilleen käyttävänsä täydentäviä hoitoja, koska pelkää lääkärin reaktioita. Lääkärissä käynnistä voikin silloin tulla koettelemus, kun sen pitäisi tuoda apua, lohtua ja helpotusta.

Akupunktiossa tai energiahoitajalla käyminen voi tuntua salattavalta, typerältä tai jopa rikolliselta lääkärin edessä, jos tämä auktoriteettiasemastaan julistaa, että “eihän siitä mitään hyötyä ole” tai että “varo, se voi olla vaarallista”. Kuitenkin potilas on ehkä saanut lievitystä kipuunsa ja huojennusta vaivaansa juuri epäviralliselta puolelta. Voi olla, että tällaisen sisäisen ristiriidan välttämiseksi potilas ei mainitse täydentävien hoitojen käytöstään lääkärille.

Mikä tässä nyt on ongelma?  Se on siinä, että hoitajan ja hoidettavan välinen kommunikaatio ei ole avointa. Silloin yhteistyö valitettavasti toimii puutteellisesti, mistä kärsii erityisesti potilas, joka joutuu salailemaan valitsemiaan hoitoja.  Sekä lääkärin että potilaan etu on, että asiasta voidaan keskustella avoimesti. Tämä edellyttää lääkäriltä täydentävien hoitojen tuntemista, mitä nykyinen lääkärikoulutus ei kuitenkaan anna. Mikäli asenteet pysyvät nykyisellään eli kielteisinä ja ennakkoluuloisina, asiallista tietoa lääkärikoulutukseen ei ole odotettavissakaan.

Turha ristiriita

Hoitoa, tukea ja kannustusta tarvitseva ihminen ansaitsee kaiken avun, niin tutkitun kuin tutkimattomankin. Turha ristiriita virallisten ja täydentävien hoitojen välillä haittaa kansalaisten terveyden edistämistä.

Ihmisille kansanparannukseen tai täydentäviin hoitoihin turvautuminen ei merkitse maagiseen keskiaikaan palaamista, vaan avun hakemista sellaiseen konkreettiseen vaivaan, johon tieteeseen luottava terveyskeskus tai yksityislääkäri ei apua ole tuonut.

Onkohan vastustamisessa ehkä kysymys tiedeuskovaisuudesta? Siitä, että kuvitellaan että vain tiede voi ratkaista terveysongelmamme ja uskotellaan virheellisesti, että lääkärien ja terveyskeskusten työ perustuu puhtaasti tieteelliseen näyttöön. Näinhän ei todellisuudessa ole. Monesti on tarpeen luottaa kokemukseen ilman tieteen suomaa selustan varmistusta. Ja niin käytännössä toimitaankin. Elämä ei ole tiedettä.

Monissa täydentävissä hoitomuodoissa ihmisen kohtaaminen ja fyysinen tai henkinen, kunnioittavan lämmin koskettaminen ovat olennaisia. Näyttöön pohjaavan lääketieteen ideologialle ajatus on vieras, koska lämmön, kuuntelemisen, jakamisen ja empatian ei ole tieteellisesti kaksoissokkokokeissa osoitettu parantavan sairauksia. Tosin tätä ei ole tutkittukaan, koska empatiaa ei voi standardisoida määrälliseksi ”lääkeannokseksi”.

Jokainen joskus sairastunut tietää, että nämä parantavat oloa ja elämisen laatua, ehkä jopa itse sairauttakin. Sen tietää myös arkkiatri Risto Pelkonen, joka on todennut, että “lääketiede ei ole pelkkää tiedettä vaan yhdistelmä tiedettä, taidetta, käsityötä ja lähimmäisenrakkautta” (Louhiala ja Puustinen 2009).

Näistä asioista on kysymys myös täydentävissä hoidoissa. Tieteellinen tutkimus tosin saisi vilkastua. Väestötason tutkimustietoa täydentävien hoitojen käytöstä koottiin vuonna 1992 (Meriläinen ym. 1993). Seuraavan kerran asiaan palattiin, kun Taloustutkimus selvitti vuonna 2008 eri hoitojen käyttöä ja väestön suhtautumista hoitoihin. Kaikista kyselyyn vastanneista (tai heidän perheenjäsenistään) (n=1005) 27 % oli käyttänyt kiropraktikon, 25 %  akupunktiohoitajan ja 21 % vyöhyketerapeutin palveluja.     Vastanneista 71% oli sitä mieltä, että kiropraktiikalla  voidaan parantaa sairauksia (vastaavat luvut:  akupunktio 64 %, vyöhyketerapia 51 % ). Hoitoja itse käyttäneistä tätä mieltä oli 92 % kiropraktiikaa,  76 % akupunktiota ja 78 % vyöhyketerapiaa käyttäneistä. (Taloustutkimus 2008)

Alle 7 % vastaajista oli sitä mieltä, että näiden hoitojen antamista vakavasti sairaille pitäisi rajoittaa. Suhtautuminen oli vieläkin myönteisempää niiden joukossa, joilla oli omakohtaista kokemusta hoidoista, vain noin 3 % oli rajoitusten kannalla. (Taloustutkimus 2008)

Mistä täydentävien hoitojen vastustamisessa siis oikein on kysymys? Pelosta? Tietämättömyydestä? Valtapyrkimyksistä? Ammattireviireistä?

Tarvitaan ennakkoluulotonta yhteistyötä, ei vastakkainasetteluja. Tätä haluavat asiakkat, apua tarvitsevat ihmiset.

Kirjallisuus

Louhiala P. 2009. Parantamisen ja hoitamisen etiikka. Edita Prima. Helsinki.

Louhiala P ja Puustinen R 2009 Lääketieteelle ei ole tieteen kriteerit täyttävää vaihtoehtoa. Helsingin Sanomat 25.5.2009

Meriläinen P., Vaskilampi T., Vartiainen E., Koskela K, Viinamäki H., Mäntyranta T.1993 Suomalaisen väestön virallisten ja epävirallisten hoitomuotojen rinnakkaiskäyttö vuosina 1982 ja 1992. Teoksessa vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982-1992, s. 79-93. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 3.

Taloustutkimus 2008. Kuluttajien näkemykset/kokemukset eri sairauksien parantamiskeinoista. Suomen Apteekkariliitto, Lääketietokeskus Oy ja Suomen Lääkäriliitto. Maaliskuu 2008.