Tag Archive | masennuslääkkeet

Myötätunto itseä kohtaan voi ehkäistä ja hoitaa masennusta

Kaappi Saulin talossaSellaisten hoitojen tarjoaminen, jotka kannustavat ja auttavat rakentamaan myötätuntoa itseä kohtaan, voisivat parantaa masennuksen hoitotuloksia, erityisesti niillä ihmisillä,  jotka kärsivät perfektionismista.

Kannattaa siis rakastaa itseään

Itsemyötätunnon (self-compassion) on todettu olevan yhteydessä sekä vähäisempään masentuneisuuteen että vähäisempään haitalliseen perfektionismiin (täydellisyyden tavoitteluun).

Helmikuussa 2018 julkaistu Madeleine Ferrarin ym. tutkimus selvitti, millä tavalla itsemyötätunto oli yhteydessä perfektionismin sekä  masennuksen oireisiin lapsilla ja aikuisilla. Perfektionismi voi vakavimmillaan johtaa masennukseen.

Tutkimus osoitti, että itsemyötätunto muovasi merkitsevästi perfektionismin  ja  masennuksen välisen suhteen voimakkuutta.  Moderaatioanalyysin tulokset kuviossa alla.

Aikuiset/ Adult sample.

Itsemyötätunto PlosOne2018The moderating effect of self-compassion (SCS) on perfectionism (MPS) and depression (DASS- Depression subscale) scores (n = 515).  https://doi.org/10.1371/journal.pone.0192022.g003

Kuviosta näkyy, että mitä alhaisempi oli tutkimukseen osallistujien itsemyötätunto, sitä voimakkaampi oli perfektionismin ja masennuksen välinen suhde.

Masennusepidemiaan myötätuntoterapiat avuksi? 

Masennus on laajentunut epidemiaksi. Sen kustannusten on arvioitu länsimaissa olevan noin 1% bruttokansantuotteesta. Vaivaa hoidetaan pääasiassa lääkkeillä. Suomessakin puolisen miljoonaa ihmistä on ostanut kela-korvattavia mielialalääkkeitä. Kaikki eivät tosin ostamiaan lääkeitä syö.

Yhteiskunnan tukemaa psykoterapiaa saa vain pieni osa masentuneista. Jonkin verran käytetään lyhytterapioita. Lisäksi monet mielialaongelmista kärsivät hakeutuvat erilaisiin täydentäviin kehomieli-hoitoihin. He saattavat kokeilla mindfulness-meditaatiota, kosketus-, rentoutus- ja energiahoitoja  sekä taideterapioita ja itsehoitokursseja.

Ferrari ja tutkijaryhmä toteavat,  että myötätunto itseään kohtaan voi auttaa ihmisiä välttämään liiallista perfektionismia ja sitä kautta se voi myös ehkäistä ja hoitaa masennusta. Heidän mielestään sellaisten hoitojen tarjoaminen, jotka kannustavat ja tukevat ihmisiä rakentamaan tällaista itseä kohtaan tunnettua myötätuntoa, voisivat parantaa masennuksen hoitotuloksia, erityisesti niiden henkilöiden joukossa, jotka kärsivät perfektionismista.

Poikittaistutkimuksen (tässä oli kahden väestöryhmän samanaikainen kysely) perustella ei voi tehdä suoria päätelmiä syy-seuraus -suhteesta, vaan ainoastaan eri muuttujien tilastollisista yhteyksistä. Ei siis ole perusteita päätellä, että perfektionismi aiheutti kyselyyn osallistuneiden masennusoireet tai että itsemyötätunto ehkäisi niitä.  Tilastollinen yhteys kuitenkin on, joten  tutkijat ehdottavat tutkimusintervention toteuttamista. Näin voitaisiin ehkä saada käyttöön uusia, lääkkeettömiä tukihoitoja ja itsehoidon muotoja.

Tämä on tärkeä aihe. Interventiossa voitaisiin tutkia jonkin tai joidenkin  itsemyötätunnon lisäämiseen pyrkivien metodien kliinistä vaikuttavuutta.  Kannatan lämpimästi tämän tyyppistä, todelliseen elämään sijoittuvaa omahoidon ja tavanomaista hoitoa täydentävien ja mahdollisesti uudistavien auttamismenetelmien vertailevaa vaikutustutkimusta. Terveyshyötyjen ohella myös taloudellisia vaikutuksia olisi syytä evaluoida.

Itsemyötätuntotutkimus on kokonaisuudessaan luettavissa Plos One -verkkosivuila.

Lähde

Madeleine Ferrari, Keong Yap, Nicole Scott, Danielle A. Einstein, Joseph Ciarrochi 2018 Self-compassion moderates the perfectionism and depression link in both adolescence and adulthood. Plos One Published February 21, 2018, https://doi.org/10.1371/journal.pone.0192022

http://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0192022

Psyykenlääkkeiden haitat Hesarissa. Tekstianalyysi kiistasta.

Vino talo ja vinot ikkunat

Vino talo vinoine ikkunoineen.

Psyykenlääkkeiden haitat on tunnustettava. Lääkkeettömistä hoidoista pitäisi keskustella avoimesti, vaikka psyykenlääkkeistä ei luultavasti koskaan luovuta kokonaan. Tätä toivoi psykiatri Ben Furman 19.3.2017 HS:n. vieraskynä-kirjoituksessaan.

Furmanin julkisesti esittämä psyykenlääkekritiikki  sai  valtavirtapsykiatrian edustajan tarttumaan kynään. Nimimerkillä  Maksumies kirjoittaja ojensi kommentissaan vieraskynä-kirjoittajaa. Hän pyrki osoittamaan lukijoille, että nykymeno psyykenlääkkeiden käytössä on Furmanin kirjoituksen vastaisesti nimenomaan oikeaa. Lisäksi nykyinen lääkekäytäntö perustuu Maksumiehen mukaan parhaaseen mahdolliseen psykiatriseen asiantuntemukseen ja tutkimukseen.

Minua ihmetyttää, miksi Maksumies ei puhu kritiikissään  itse asiasta eli psyykenlääkkeiden tutkituista ja potilaiden konkreettisesti kokemista haitoista. Juuri se oli Furmanin kirjoituksen nimenomainen aihe. Onko aihe edelleen niin arka, että on puhuttava asian vierestä eli Ben Furmanista.

Kritiikin kritiikki on minusta sen verran kiinnostava, että tein siitä argumentaatioanalyysin.

Teksianalyysi

Tekstianalyysini tarkoitus on paljastaa Maksumiehen kirjoituksen tarkoituksia. Tätä selvitän tarkkalukemalla argumentaation kätkettyjä, vihjailevasti ja metaforisesti  esitettyjä merkityksiä. Niiden tehtävä on suostutella lukija hyväksymään Maksumiehen näkökanta.

Kirjoitus noudattaa sodankäynnin argumentointikaavaa, joka nojaa vastustajan panetteluun ja pilkkaamiseen. Se ei esitä avoimia kysymyksiä kirjoittajalle,  vaan puhuu tästä kohteena, kolmannessa persoonassa ja vähätellen.  Kritiikki siis  kohdistuu Ben Furmaniin.

Maksumies ei esiinny omalla nimellään. Tämän voi tulkita kahdella tavalla. Taustalla voi olla pelko. Jos kirjoittaa omalla nimellään, joutuu kohtaamaan omana itsenään mahdolliset vasta-argumentit. Tuntuu turvallisemmalta laukoa mielipiteitä nimimerkin takaa. On myös mahdollista, että  kirjoittaja katsoo edustavansa sellaista establishmenttia eli, vakiintunutta ja arvovaltaista instituutiota, jonka edustajan kirjoittaja ei katso soveliaaksi ryhtyä kommentoimaan yksittäistä lehtijuttuja. Se olisi jotenkin vähäpätöistä ja lisäksi pitäisi esittää todellista tutkimusfaktaa argumenttien tueksi. Nimimerkki antaa hyvän suojan.

Kursiivilla kirjoitettu on Maksumiehen tekstiä, muu osa on analyysitulkintaani.

Ben Furman hakee julkisuutta antamalla ymmärtää, että psyykenlääkkeiden haittoja ei muka olisi jo tunnustettu.

Julkisuudenkipeäksi nimittäminen vihjaa siihen, että Furman ei olisi varteenotettava asiantuntija, vaan pelkästään itsekeskeinen narsisti. Näin myöskään Furmanin esiin tuoma asia ei voisi olla merkittävä tai ”oikea”.

Termi ”antaa ymmärtää” viittaa siihen, että Furman ei  puhu suoraan, vaan väittää vihjaillen siitä, että psyykelääkkeiden haittoja ei ole tunnustettu. Tässä sekoitetaan nokkelasti ja tahallaan käsitteet  ”tunnustaminen”, ”tietämien” ja ”tiedon jakaminen” Näin Furman kirjoitti: ”Lääkärien velvollisuus on välittää kansalaisille tietoa psyykenlääkkeiden haitoista ja ammattikunnan sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta”.  Furmanin mielestä siis  nykyisin kansalaisille ei välitetä riittävästi tietoa lääkkeiden haitoista ja psykiatrian sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta. Hän ei puhunut mitään lääkehaittojen tunnustamisesta, vaan nimenomaan sanoi ”Masennuslääkkeiden haittavaikutukset ovat olleet pitkään tiedossa.” Tulkitsen tämän niin, että ongelma on Furmanin mukaan se, että tiedosta huolimatta haitoista ei juuri puhuta ja julkisuudessa psykiatrian kiistat eivät ole esillä.

Maksumies vihjaa siihen, että haitat on tunnustettu,  mutta Furman ei tätä asiaa joko tunne tai halua kertoa lukijoille. Mutta Furman puhui juuri  siitä, että tiedosta HUOLIMATTA psyykenlääkkeiden haittoja ei oteta tarpeeksi huomioon psykiatrisissa  hoitokäytännöissä ja potilaille tiedottamisessa.

Tekstissä ei ole varsinaista uutta, vaan kyseessä on kokoelma entuudestaan tiedossa olevia sivuvaikutuksia, joita kirjoittaja on ryhmitellyt ja osin paisutellut oman mielensä mukaan. Kaikki kirjoituksessa luetellut psyykenlääkkeiden sivuvaikutukset ovat tunnettuja ja ne läpikäydään lääkärikoulutuksessa, joten lääkärilukijalle ne ovat entuudestaan tuttuja. Lääkehoidon hyödyt ja tehon kirjoitus ohittaa.

Toteamus, että tekstissä ei ole lääkäreille mitään uutta ja että lääkkeiden sivuvaikutukset läpikäydään lääkärikoulutuksessa toimii argumenttina vihjaukselle, että Fuhrman ei ehkä ole ”oikea lääkärikään”, koska tuollaisia asioista kirjoittaa, ja vieläpä ryhmittelee ja paisuttelee haittoja oman mielensä mukaan. Tässä vihjataan, että Furmanin ei tule oman mielensä mukaan kirjoitella, vaan että  hänen olisi nojauduttava  metaforisesti ”jonkun muun mieleen” eli auktorisoituihin asiantuntijoihin.

Kommentti hyötyjen ohittamisesta täydentää kuvaa Furmanin yksipuolisuudesta. Todellisuudessa Furmanin kirjoituksen aihe oli haitat, koska niistä julkisuudessa ei puhuta. Väite yksipuolisuudesta ei siten perustu tosiasioihin. Hyödyistä on Hesarikin kirjoittanut vuosien mittaan hyvin paljon. Näin ollen argumentin tarkoitus on pelkästään propagandistinen.

Seuraava kappale on niin huvittava, että purskahdin nauruun sitä lukiessani.

Kirjoittajalla ei ole psykofarmakologiassa sellaista tieteellistä pätevyyttä, jonka perusteella hän olisi laatimassa psykiatrian Käypä hoito -suosituksia. Nämä riippumattomat, tutkimusnäyttöön perustuvat kansalliset hoitosuositukset käsittelevät sairauksien hoitoon ja ehkäisyyn liittyviä kysymyksiä hoitopäätösten pohjaksi. Suosituksia laatii Suomalainen Lääkäriseura Duodecim yhdessä erikoislääkäriyhdistysten kanssa. Suositusten tuottamisesta vastaavat asiantuntijatyöryhmä ja Käypä hoito -toimitus julkisella rahoituksella.

Tässä ilmoitetaan hyvin muodollista, hiukan mahtipontistakin  kieltä käyttäen ja sanoilla ” riippumaton, tutkimusnäyttö, kansallinen, asiantuntijaryhmä” höystäen, että on olemassa totuuden tietävä auktoriteetti. Jos ihmisellä, esimerkiksi Fuhrman,  ei ole psykofarmakologiassa sellaista pätevyyttä, että hänet nimettäisiin Käypä hoito -suosituksia laativien ryhmään, hänen lausumillaan ei ole arvoa. Niitä ei pidä ottaa vakavasti. Pitää kuunnella vain näitä suosituksen laatijoita, koska he laativat suosituksia lääkäriseuran ja  erikoislääkäriyhdistyksen kanssa ja julkisella rahoituksella! Mikä argumentti! Tämä viittaa siihen, että Maksumies väittää  kaikkien muiden sanomiset – perustuivat ne kuinka pätevään kansainväliseen tutkimusnäyttöön tahansa  – aiheettomiksi ja epäpäteviksi Suomessa.  Ihan vaan vertailun vuoksi totean, että  keskiajalla inkvisitiolla oli paavin ohella suurin valta tulkita jumalansanaa.

Sitä paitsi käypä hoito -suosituksista ollaan asiantuntijapiireissä kovin eri mieltä. Ne myös muuttuvat koko ajan. Nykyisetkin.

Ja vielä ihmeellisempää seuraa:

Yksipuolisesti haittoja korostava ulostulo maallikkoyleisölle suunnatussa sanomalehdessä on eettisesti ongelmallinen sikäli, että aiheeseen perehtymätön lukija voi luulla erikoislääkärin laatimaa hoitosuosituksista poikkeavaa tekstiä tieteelliseen pätevyyteen ja hoitokokemukseen perustuvaksi, vaikka kirjoittajan pääasiallinen kliininen kokemus rajoittuukin yksipuolisesti lieviin mielenterveyden häiriöihin.

Jälleen toistuu sama argumentti Furmanin yksipuolisuudesta (vaikka siis kirjoituksen aihe oli juuri haitat, ei psykiatrinen hoito yleensä). Sen tarkoitus on vihjata kirjoituksen virheellisyyteen.  Tällainen haittoja korostava ”ulostulo” (ennen haitat pidettiin piilossa)  todetaan ongelmalliseksi maallikoiden eli tavallisten psyykenlääkkeitä syövien kannalta. Heitä käypä hoito – asiantuntijoiden korkea etiikka Maksumiehen mukaan suojelee, mutta Furmanin etiikka näyttäytyy  tässä kyseenalaisena.

Typerä kansa?

Lisäksi Maksumiehen argumentaatiossa  ennakoidaan osaamattoman lukijaparan tulkintoja tekstistä: Lukija voi luulla Furmanin juttuja tieteellisesti todistetuiksi ja yleisen psykiatrisen linjan mukaisiksi, joita ne eivät ole. Furmanin työkokemuskin  psykiatrina asetetaan kyseenalaiseksi, koska se on Maksumiehen mielestä riittämätön: hänen kokemuksensa ”rajoittuu yksipuolisesti” lieviin mielenterveyden häiriöihin. Onko Maksumies selvittänyt Furmanin koko työhistorian? Millä kompetenssilla hän puhuu yksipuolisesta kokemuksesta, kun kysymys on psyykenlääkkeiden haittoja koskevasta tutkimusnäytöstä ja psykiatrian sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta?  Tässä on jälleen yksi niitti asiallisiin sanoihin puetun rankan henkilöön kohdistuvan panettelun pakettiin toiselta henkilöltä, joka ei itse paljasta omaa kokemustaan alasta. Onko se ehkä yksipuolinen?  Tosin kirjoituksen tyylistä moni voi päätellä, kuka Maksumies on.

Mielialalääkkeitä syövistä melkein  400 000 suomalaisesta suuri osa kärsii lievistä tai keskivaikeista  vaivoista. Terveyskeskuslääkäritkin kirjoittelevat heille masennuslääkereseptejä.  Tämä toiminta on käypä hoito – suositusten suojaamaa, vaikka lääkeriippuvuutta tiedetään syntyvän. Se puolestaan on todellinen ongelma, joka koskettaa kansalaisia. Furmanin pääasiallisen työkokemuksen mahdollisella yksipuolisuudella ei ole tämän, todellisen ongelman kanssa mitään tekemistä. Todellisesta ongelmasta Maksumies ei puhu mitään, vaan siirtää propagandistisesti lukijan huomion Furmanin puutteisiin jotka Maksumies on itse keksinyt.

Jotkut psykiatrit ovat varoittaneet, että tämän seurauksena moni lääkettä käyttävä potilas voi yhtäkkiä ­lopettaa lääkityksensä ikävin seurauksin” – eivätkä vain ”jotkut”, vaan käytännössä kaikki, jotka ovat hoitovastuussa vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta, jossa säännöllinen ja asiaankuuluva lääkehoito on onnistumisen kulmakivi. Pohjan vieminen hoitomotivaatiolta julkisuudessa ei palvele potilaiden etua –– tieteelliset keskustelut kuuluvat ammatillisille foorumeille, joille Ben Furmankin on tottakai tervetullut.

Maksumiehen kommentti päättyy yhtä propagandistisesti kuin alkoikin. Hän argumentoi, että käytännössä KAIKKI psykiatrit,  ”jotka ovat hoitovastuussa vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta, jossa säännöllinen ja asiaankuuluva lääkehoito on onnistumisen kulmakivi”, ovat varoittaneet lääkkeiden äkillisestä lopettamisesta. Argumentti on vino, koska Furman ei puhunut vain vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta lääkkeillä. Hän mainitsi myös Keroputaan sairaalassa kehitetyn avoimen dialogin menetelmän, jossa lääkkeitä käytetään hyvin säästäväisesti.  Hän puhui myös masennuslääkkeistä ja niihin liittyvästä riippuvuusongelmasta. Silti Maksumies vetosi vakaviin psykoottisiin häiriöihin. Ja yhdisti tähän vielä etiikan ja potilaiden suojelun.

Furman totesi kirjoituksessaan, että vaikka psyykenlääkkeiden haitoista  julkisesti keskustelemisessa on riskinsä, haitat ovat niin vakava asia, että niistä on voitava puhua avoimesti. Tämän osan Furmanin kirjoitusta  Maksumies ohitti, joten on pääteltävä, että Maksumies haluaa rajoittaa avointa keskustelua psykiatriasta. Vetoamalla potilaiden suojeluun hän pystyi jatkamaan vihjailuaan, että se on juuri tuo paha Furman joka vie pohjan hoitomotivaatiolta (siis vakavista psykoottisista häiriöistä kärsivien). Joten Furman ei näin ajaisikaan  potilaan asiaa. Tämä on kerta kaikkiaan outo väite, sillä ensiksikin  hoitomotivaatio syntyy potilaan henkilökohtaisista  kokemuksista ja luottamuksesta hoitavaan lääkäriin – ei Furmanin kirjoituksista. Toiseksi Furmanin vieraskynä-kirjoitus kohdistui nimen omaan potilaiden edun ajamiseen ja monen mielenterveyspotilaan toteen näytettyyn liikalääkityksen ongelmaan ja tästä keskustekemiseen.

Viimeinen veto, isällinen tervetulotoivotus Furmanile tulla  keskustelemaan tiedettä tuntevien ammattilaisten ja asiantuntijoiden kanssa niittaa Furmanin epäasialliseksi huutelijaksi vakavien, eettisten ja tieteen alttareilla kannuksensa hankkineiden asiantuntijoiden joukossa. Ikään kuin Furman ei keskustelisi ammatillisilla foorumeilla! Tällainen argumentointi itsessään on epäeettistä, koska se ei nojaa faktoihin. Furman esimerkiksi kirjoittaa Hesarin nettisivuilla vastauksessaan Maksumiehelle, että hän on jo keskustelemassa sekä suomalaisten psykiatrien yhteisössä  että lisäksi  ulkomaalaisten kriittisten psykiatrien kanssa. Tämä lienee ollut psykiatri Maksumiehen tiedossa jo ennen kuin hän kirjoitti kommenttinsa.

Vakavaa Maksumiehen kirjoituksessa on, että siitä saa käsityksen, että psykiatriasta saisivat keskustella vain psykiatrit ja alan tutkijat. Huhhuh.

Potilaita koskeva argumentointi puolestaan  antaa myös ymmärtää, että kansalaisilla ei ole mitään asiaa keskustelemaan heitä itseään koskevista hoitosuosituksista. Ei myöskään tieteestä, josta keskustelu kuuluu Maksumiehen mukaan ammatillisille foorumeille. Voi hyvänen aika. Tieteenhän kuuluu olla vapaata ja avointa kaikille. Kyllä jokaisella iästä, sukupuolesta, koulutuksesta ja ammatista riippumatta pitää olla oikeus keskustella tieteestä ja tutkimuksesta. Tutkimustulokset ja niihin nojaavat argumentit ovat tärkeitä, ei ammatti- tai arvoasema.

Näyttää siltä, että Maksumiehen byrokraattissävyinen tekstipurkaus on kuin viimeinen taisto vanhan-kunnon-lääkepsykiatrian puolesta. Se kuitenkin taitaa olla pian aikansa elänyttä ja saa rinnalleen vahvan lääkkeettömien hoitojen linjan.  Toivotan uuden linjan tervetulleeksi. Se on ekologisempi, ihmisläheisempi, tehokkaampi ja vähemmän haitallisia sivuvaikutuksia  aiheuttava kuin suomalaisessa nykypsykiatriassa vallitseva lääkeusko, joka ulottuu jopa lievien masennustapausten hoitoonkin.

Hyviä uutisia kantautui äskettäin korviini. Kuulin, että Kela olisi  rahoittamassa  lähitulevaisuudessa alkavaa  tutkimushanketta, jossa tutkitaan tanssi- ja liiketerapian mahdollisuuksia masennuksen hoidossa. Lääkkeettömien hoitojen tutkimukselle on hankalampi saada rahoitusta kuin lääkkeiden tutkimukselle, sillä viime mainittua  lääketeollisuus tukee avokätisesti.

Jokaisella ihmisellä on sananvapauteen perustuva oikeus kertoa kokemuksistaan ja käsityksistään mielenterveyden hoidosta. Kíitos Hesarille, että se julkaisi Furmanin kirjoituksen, vaikka se poikkeaa psykiatrian tutkimuksen ja käytännön suomalaisesta valtavirrasta. Kansainvälistä tutkimusnäyttöä kirjoituksen taustalla on.

Tässä pari esimerkkiä tutkimuksista:

Jon Jureidini. Antidepressants fail, but no cause for therapeutic gloom. Lancet 388(10047): 844-845, 27 August -2 September, 2016.  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)30585-2/abstract

Andrea Cipriani, Xinyu Zhou, Cinzia Del Giovane, Sarah E Hetrick, Bin Qin, Craig Whittington, David Coghill, Yuqing Zhang, Philip Hazell, Stefan Leucht, Pim Cuijpers, Juncai Pu, David Cohen, Arun V Ravindran, Yiyun Liu, Kurt D Michael, Lining Yang, Lanxiang Liu, Peng Xie.  Comparative efficacy and tolerability of antidepressants for major depressive disorder in children and  adolescents: a network meta-analysis, Lancet 388 (10047):881-891, 27 August – 2 September 2016. http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)30385-3

Masennuslääkekritiikkiä Peter Götzcshen tutkimuksiin perustuen 2016.

Jupakka jatkuu…”Näitä tulee aina parin kolmen vuoden välein”

 

Pian lumi sulaa.

Pian lumi sulaa.

Eilen illalla TVssä keskusteltiin masennuksesta. Toimittaja Tapio Suominen kertoi mielenterveyden sairastumis- ja selviytymistarinansa.

On hyvä asia,  että mielen järkkymisestä kerrotaan julkisuudessa avoimesti. Se vähentää mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa, oudoksi leimaamista. Suominen käytti mielialalääkkeitä, toinen ohjelman kokemusasiantuntija Jenni Rotonen ei niitä käyttänyt. Kumpikin selvisi masennuksestaan. Arvostan molempia ja kaikkia muitakin, jotka tulevat ”kaapista ulos” aitoina oikeina, haavoittuvina ja tuntevina ihmisinä.

Näin se on. Me ihmiset olemme erilaisia. Meillä on yksilöllisisä ongelmia ja niihin vaihtelevia, omanlaisiamme ratkaisutapoja.

Jälleen kaksi kantaa

Huomioni kiinnittyi siihen, että masennuslääketutkimuksista myös tässä ohjelmassa esitettiin kaksi toisistaan poikkeavaa näkemystä:

–          masennuslääkkeistä on hyötyä potilaille

–          masennuslääkkeiden hyödyt ovat kyseenalaisia suhteessa plaseboon, ajan kanssa paranemiseen tai  muihin avun muotoihin

Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola liputti lääkkeiden puolesta ja Mehiläisestä jokunen vuosi sitten lääkekriittisten kannanottojensa vuoksi potkut saanut psykologi Aku Kopakkala niitä vastaan.

Tässä on sama asetelma kuin Erkki Isometsä masennuslääkkeiden puolesta – Peter Götzsche niitä vastaan, josta eilen kirjoitin.

Luettuani Götzschen kaksi kirjaa, Kopakkalan kirjan Masennus ja tutustuttuani tuoreisiin tutkimusartikkeleihin, mm. Lancetissa (viitteet alla) kallistun kannattamaan linjaa Götzsche, Kopakkala ja muut lääkekriitikot. En ole lääkekielteinen enkä vastusta mielialalääkkeiden käyttöä, vaan suhtaudun kriittisesti niiden turhaan, liialliseen ja haittavaikutuksia aiheuttavaan käyttöön. Aihe on sekä kansanterveyden, talouden että yksittäisen masennuspotilaan kannalta tärkeä.

Suomalaistutkijat yhteisönä samoin kuin terveydenhuoltojärjestelmä instituutiona seuraavat Pirkola-Isometsä -näkemyksiä, jotka heijastuvat myös käypä hoito -suosituksissa. Ei tämäkään katsanto tietenkään kannata liikalääkitystä, mutta se ei aseta – tai ainakaan julkisuudessa ei ole asettanut – suoraelkäisesti kyseenalaiseksi lääketeollisuuden rahoittaman tutkimustoiminnan luotettavuutta ja vääristymiä. Ei se myöskään nosta näkyvästi esiin masennuslääkkeiden haitallisuutta. Juuri nämä professori Peter Götzsche ryhmineen on vuosikymmenien sitkeän tutkimustyön tuloksena karulla tavalla avannut.

Retorinen veto

Tätä taustaa vasten Sami Pirkolan toteamus eilisessä TV-keskustelussa (suunnilleen näin hänen lausumansa meni): – Keskustelu lääkekritiikistä ei oikein johda mihinkään. Näitä kannanottoja tulee aika ajoin, parin kolmen vuoden välein  on valaiseva. Tällä yksinkertaisella retorisella keinolla hän ikään kuin osoitti, että masennuslääkekritiikissä on  muka kyse ohimenevästä ja jatkuvasti historiassa toistuvasta ilmiöstä, josta vakavan tiedemiehen ja näin myöskään tieteeseen luottavan kansalaisen ei pidä välittää. Ylen ohjelma Masennus pe 10.3.2017 on Yle Areenassa (ainakin äsken 11.3. klo 12.50 oli).

Tällainen retorinen keino on käytössä yleensä niillä, jotka edustavat valtavirtanäkemyksiä. Näin  masennuslääkekritiikki, vaikka se perustuisi kuinka vankkoihin tutkimustuloksin, saadaan näyttämään ohimenevältä sivuvierteeltä ja siten vähäpätöiseltä ilmiöltä. Masennuslääkkeiden haittavaikutuksista, kuten seksuaalisista ongelmista, tunteiden vääristymisestä ja vieroittumisen vaikeuksista kärsivien kannalta ongelma ei ole vähäpätöinen, vaan suuri.

Kysymykseni, retorinen tosin, koska en tiedä, kenelle sen osoittaisin, kuuluu: Miksi tällaista kritiikkiä ylipäänsä tulee? Minulla on käsitys, että vasta viime vuosina Suomen valtavirtajulkisuudessa on alettu nostaa esiin masennuslääkkeiden hyötyjen lisäksi myös niiden haitat. Voin tietysti olla väärässäkin. Onko minulta ehkä jäänyt julkisessa keskustelussa jotakin huomaamatta?

Ajattelen myös niin, että kritiikkiä tulee, koska kertyy uutta tutkimustietoa, kuten Peter Götzschen raportti, jonka Lääkärilehti päätti olla julkaisematta Masennuslääkkeet lisäävät itsemurhan ja väkivallan riskiä kaikenikäisillä. Raportti alkaa näin: ”Lääkeviranomaiset varoittavat käyttämästä masennuslääkkeitä lapsilla ja teini-ikäisillä, koska ne lisäävät itsemurhariskiä”. Se kuvaa lyhyesti tutkimusta, jossa Götzschen ryhmä selvitti SSRI-lääkkeiden yhteyttä itsemurhan ja väkivaltaisuuden riskiin. Sitaatti raportista: ”Koska tieteellisiä väärinkäytöksiä esiintyy julkaistuissa lääketutkimuksissa laajalti, etsimme tietoa muualta, ja hankimme 64 381 sivua kliinisiä tutkimusraportteja Euroopan ja Iso-Britannian lääkeviranomaisilta. Tammikuussa 2016 osoitimme, ensimmäistä kertaa, että SSRI:t lisäävät aggressiota lapsilla ja nuorilla, ristitulosuhde (odds ratio) 2,79 (95%:n luottamusväli (LV) 1,62-4,81) (7). Tämä on tärkeä tulos huomioon ottaen monet kouluampumiset, joissa tappajilla oli SSRI-lääkitys. Lokakuussa osoitimme, että masennuslääkkeet kaksinkertaistavat terveillä vapaaehtoisilla aikuisilla itsemurhaan ja väkivaltaan mahdollisesti johtavien tapahtumien lukumäärän, ristitulosuhde 1,85 (95%:n LV 1,11-3,08) (8).” Sulkeissa olevat numerot viittaavat raportissa mainittuihin lähteisiin.

Kirjoitus loppuu näin: Meidän pitäisi tehdä kaikkemme välttääksemme masennuslääkkeiden aloittamista ja auttaaksemme niitä käyttäviä lopettamaan ne pienentämällä annoksia hitaasti ja tarkassa valvonnassa. Masennuksesta kärsivien tulisi saada psykoterapiaa ja psykososiaalista tukea, ei lääkkeitä.

Tässä  linkki koko tekstiin, jonka Lääkärilehti hylkäsi Masennuslääkkeet

Tässä vielä linkki Suomen psykiatriyhdistyksen blogiin, jossa Erkki Isometsä kertoo mielipiteensä Peter Götzschestä

Punnittua tietoa ja avointa keskustelua

Isometsän blogikirjoituksessa sanotaan ”Tarvitsemme rauhallista ja kiihkotonta, punnittuun tietoon pohjautuvaa keskustelua eri hoitomenetelmistä. Psykiatrian piirissä sitä kyllä käydään jatkuvasti.” Tämä hieno asia.

Jospa vielä samaa keskustelua masennuslääkkeiden hyötyjen ja haittojen välisestä suhteesta, masennuksen hoitosuuntauksista sekä lääketutkimusten laadusta voitaisiin käydä psykiatrian piirin ulkopuolellakin, kuten psykoterapeuttien, yleislääkärien, sairaanhoitajien ja eritysesti potilaiden keskuudessa. Näitähän masennuslääkeasia nimenomaan koskettaa. Minusta viime torstain Götzsche-luennolla käytiin juuri tällaista rauhallista, mutta ei toki samanmielistä ja samanhenkisten välistä keskustelua, vaan erilaisten näkemysten vaihtoa (kiitos siitä kuuluu erityisesti pkykiatrian professori Jesper Ekelundille, joka rohkeni tulla mukaan). Keskustelu oli sitä, mitä Isometsä peräänkuuluttaa. Harmi että hän ei ollut mukana.

Götzschen esittämä tutkimustieto näyttää erittäin punnitulta, vaikka se ei olekaan masennuslääkkeille myönteistä.

Monipuolinen, rauhallinen ja avoin keskustelu jatkukoon. Kun pidetään mielessä että potilas, asiakas, kärsivä ihminen ja hänen auttamisensa on tärkein asia, tieteelliset kiistat näyttäytyvät uudessa valossa.

Noitavainojen aika – ohi olkoon

Toivoisin, että Suomessa ei käynnisty samanlainen typerä noitavaino kuin Tanskassa vuonna 2014. Tuolloin paikallinen psykiatriyhdistys hyökkäsi Götzscheä vastaan ja vetosi muun muassa Cochrane-tutkijayhteisöön. Toimittajat saivat vettä myllyynsä ja viestit vääristyivät niin, että Götzsche itse kuvaa aikaa tanskalaisena noitavainona kirjassaan ( Götzsche 2016, 256-261). Erkki Isometsäkin vihjaa tekstissään Cochrane yhteisöön ikään kuin sekin paheksuisi tätä ”noitaa”.

Todellisuudessa Cochrane-yhteisö ei  ole ottanut kantaa puolesta eikä vastaan Götzschen tutkimustuloksistaan esittämiin päätelmiin, vaan todennut että ”Cochrane-verkostossa on tällä hetkellä lähes 34 000 jäsentä yli sadassa maassa. Jokaisella jäsenellä, myös professori Götzschellä, on oikeus ilmaista henkilökohtainen mielipiteensä ja tehdä Cochrane-verkostosta riippumatonta työtä” (Götzsche 2016, 260)

Masennuslääkejupakkaa miettiessäni tuli mieleen sanonta: ”Ensin ne vaikenevat, sitten ne hyökkäävät, viimein ne herjaavat ja lopulta myöntäen toteavat, että mehän ollaan aina oikeastaan ajateltu juuri näin.”

Viitteet

Peter C Götzsche. Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus. Näin lääketeollisuus on turmellut terveydenhoidon. Sitruunakustannus. Norhaven Tanska. 2014

Peter C Götzsche. Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Sitruunakustannus. Norhaven Tanska. 2016

Peter Götzsche. Masennuslääkkeet lisäävät itsemurhan ja väkivallan riskiä kaikenikäisillä. Suomeksi https://www.madinamerica.com/wp-content/uploads/2017/02/Gøtzsche-Masennuslääkkeet.pdf.

Jon Jureidini. Antidepressants fail, but no cause for therapeutic gloom. Lancet 388(10047): 844-845, 27 August -2 September, 2016.  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)30585-2/abstract

Andrea Cipriani, Xinyu Zhou, Cinzia Del Giovane, Sarah E Hetrick, Bin Qin, Craig Whittington, David Coghill, Yuqing Zhang, Philip Hazell, Stefan Leucht, Pim Cuijpers, Juncai Pu, David Cohen, Arun V Ravindran, Yiyun Liu, Kurt D Michael, Lining Yang, Lanxiang Liu, Peng Xie.  Comparative efficacy and tolerability of antidepressants for major depressive disorder in children and  adolescents: a network meta-analysis, Lancet 388 (10047):881-891, 27 August – 2 September 2016. http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)30385-3

Aku Kopakkala Masennus.Suuri serotoniinihuijaus. Basam Books. 2015

 

Kriisin tynkää psykiatriassa vai isompikin ongelma?

Tästä keskusteltiin eilen Helsingin yliopiston Porthanian isossa luentosalissa. Toimittaja Mikko Puttonen oli haastatellut professori Peter Götzscheä jo aikaisemmin päivällä ja eilen 9.3.2017 illalla Hesari julkaisi nettilehdessään jutun  Arvostettu professori tyrmää psyykenlääkkeet ja vaatii niiden poistamista markkinoilta: enemmän haittaa kuin hyötyä. Tanskalaisen tutkijan mukaan masennuslääkket lisäävät itsemurhariskiä ja aiheuttavat riippuuvuutta.

Aihe on todella arka. Nettijuttuun tuli eilen illalla runsaasti kommentteja sekä puolesta että vastaan, kuten ”Oman kokemukseni perusteella väitän, että tämä artikkeli on vastuuton ja paikkansa pitämätön.” ja ”Kerrankin puhutaan asiaa, sillä ”myrkyistä” ei ole muuta kuin pelkkää harmia ja huumeiden käytön lisääntymistä.”

Porthanian suuren salin yleisöluennon ja keskustelut juonsi ortopedian professori Teppo Järvinen (vas). Luennon piti sisätautiopin professori Peter Götzsche.

Kysymys mielialalääkkeiden,  kuten monien muidenkin hoitomuotojen hyödyistä ja haitoista, ei ole yksioikoinen ”hyvä-paha” tai ”tehokas -tehoton” -vaihtoehdoin ratkaistava ongelma. Tosiasia on, että joku saa lääkkeistä apua, toinen ei.

Götzschen esittely.jpg

Peter Götzsche on erittäin ansioitunut tutkija ja sisätautiopin professori. Hänen tutkimustuloksiaan ei voi sivuuttaa vetoamalla siihen, että hän ei ole psykiatri. Tutkimuksen kuuluu olla avointa kaikille. Sama koskee tutkimustulosten esittelyä ja niiden tulkintaa. Argumentit ja niiden tutkimuksiin nojaava pätevyys on tieteellisen keskustelun perusta, eivät ammattialat, organisaatiot ja tittelit. Götzschen tutkimustuloksia ei tietääkseni kukaan ole pystynyt vielä kumoamaan.

Götzschen viesti Porthanian salintäydelle yleisölle oli, että psyykenlääkkeiden tutkimuksessa on tehty vilppiä manipuloimalla tutkimusaineistoja ennen niiden   tilastollista analyysiä, pimittämällä dataa  ja olemalla julkaisematta lääketeollisuudelle ja lääkemarkkinoinnille epämukavia tuloksia.

Lääkkeiden myyntiä lisäävistä tutkimustuloksista on sitten intensiivisesti koulutettu, ja tuloksista suurella rahalla tiedotettu (=mainostettu) lääkäreille. Nämä, tutkimukseen luottavina ammattilaisina, ovat ottaneet tulokset todesta, ja levittäneet katteettomaksi osoittautunutta lääkeuskoa potilaisiinkin.

Tämän Götzsche toi esiin luennossaan. Tästä hän puhuu myös kirjoissaan.

Peter Götzsche.

Ortopedi ja sisätautilääkäri

Mutta miksi ”luumies”, ortopedi Järvinen veti tilaisuutta eikä ”päämies” eli joku psykiatri?

En tiedä. Ehkä siksi, että kukaan suomalainen psykiatrian professori tai muu ”päämies” ei halunnut puheenjohtaa tilaisuutta, jossa psykiatrian nykyongelmista puhuu ”sisämies”, sisätautiopin professori Tanskasta.

Asetelma vaikutti jossain määrin omituiselta.

Silti istuin junassa puolitoista tuntia päästäkseni mukaan tähän tilaisuuteen. No, oli Tampereelta saakka matkustamiseen toinenkin syy. Ystäväni oli unohtanut viime vierailullaan kauniin sydänkuvioisen kaulahuivinsa meille, joten lähdin tuomaan sitä. Lisäksi ystävällä oli synttärit. Sen kunniaksi muutaman muun kaverin kanssa istuttiin luennon jälkeen hetki ravintolassa purkamassa illan akateemista antia. Ja antoisaa oli.

Matka kannatti. Oivalsin uusia asioita.

Esimerkiksi sen, että yksi syy luumies Järvisen aktiivisuuteen psykiatrian kehittämisessä saattaa liittyä siihen, että hän on itse omissa tutkimuksissaan havainnut, että leikkaaminen ei aina olekaan paras hoitotoimenpide.  Ihmiset kokevat vaivojensa lievittyvän myös plaseboleikkausten seurauksena. Järvinen vertasi SSRI-lääkkeitä sellaisiin ortopedisiin kirurgisiin toimenpiteisiin, joiden teho tutkitusti ei  ylittänyt plaseboleikkausten tehoa.

Kuvitelmat siis tavallaan parantavat.  Järvinen on julkaissut tutkimuksiaan kansainvälisillä foorumeilla ja tietää kyllä mistä plasebossa on kyse.

Siinä vaikuttavat  mieli, tunnelma ja usko.

Psykiatria on siinä mielessä(!) mielen(!)kiintoinen, että se pyrkii parantamaan juuri tuota mieltä.

Tilaisuuden pääesiintyjä oli siis sisämies Götzsche.  Hän osoitti tieteellisiin tutkimuksiin vedoten, että ”psykiatriset lääkkeet tuottavat enemmän haittaa kuin hyötyä”.  Tämä on ankara väite kansainvälisesti erittäin arvostetulta huippututkijalta, ja yhdeltä Cochrane-laatujärjestelmän luojalta.  Lääkkeitä käytetään luennoitsijan mukaan suurelta osin turhaan.

Tai suoremmin ilmaistuna hän sanoi, että masennuslääkkeet pitäisi poistaa markkinoilta kokonaan. Hänen mukaansa pahimmassa tapauksessa niistä vieroittuminen voi kestää vuosia.

Kovia panoksia seurasi lisää:

”Aivojen kemiallinen epätasapaino masennuksen syynä on suuri satu, se on yksi psykiatrian valheista.”

”Monet psykoosilääkkeet ovat myrkyllisempiä kuin syöpälääkket, joiden tarkoitus onkin tapaa soluja, nimittäin syöpäsoluja”

”Psyykenlääkkeiden vertaaminen esimerkiksi insuliiniin, jota käytetään diabeteksen hoidossa,  on vääristynyt ja valheellinen, psyykenlääkkeet aiheuttavat murhia ja itsemurhia, insuliini ei.”

”Kuinka on mahdollista, että maailmassa hoidetaan miljoonia ihmisiä antipsykoottisilla lääkkeillä, vaikka emme todellisuudessa edes tiedä, mitä lääkkeet tekevät ihmisille. Tutkimuksen mukaan ne ovat vaarallisia.”

”ADHD lääkkeet toimivat kuten amfetamiini ja kokaiini. Niiden käyttö on lasten pahoinpitelyä.”

”Lapsi voi kuolla lääkkeeseen. Tämä on erittäin harvinaista, mutta sellaista tapahtuu.”

”Yli puoli miljoona yli 65-vuotiasta kuolee vuosittain USAssa ja Euroopassa psyykenlääkkeisiin, tämä on tutkimusten perusteella tekemäni arvio”

Götzsche päivitteli, että lukuisista masennuslääkkeiden vaarallisuutta osoittavista, kiistattomista  tutkimustuloksista huolimatta useat psykiatrit tarjoavat niitä potilailleen edelleenkin. Lisäksi muutkin lääkärit kirjoittelevat masennuslääkereseptejä – ja aivan muihin vaivoihin. Tämä on  edesvastuutonta, hän täräytti.

Alkoi vääntää vatsassa

Tässä kohtaa alkoi vatsassa vääntää, kurkkua kuristaa ja kaiken kaikkiaan tuli epämukava olo. Me, tavalliset ihmiset, ollaan puputettu ja popsittu niitä lääkeitä toiveena olo paremmasta, jaksaminen ja oman elämän selkiytyminen.

Turhaako tämä kaikki on ollut? Höynäytetyksi tulemista?

Mielessä alkaa väikkyä kuva virallisesta ja hyväksytystä ihmisten harhaan johtamisesta. Surullisesta sokeudesta. Kansalainen, tavallinen lääkärissä kävijä  on aika voimaton suuren terveyssysteemin paineessa. Ei hänellä huonovointisena ole oikein valinnan vapautta. Hän syö lääkkeet, kun lääkäri ne kerran määrää.

Götzschen ryöpytys psyykenlääkkeitä vastaan oli niin voimallinen, että minunkaltaiseni  pehmorationalistin housunpuntit alkoivat tutista. Voiko tämä olla totta? Ei kai tällainen tutkimustulosten vääristely lääketeollisuuden toimesta, jota Götzsche faktoihinsa nojaten esittää,  voi olla totta?

Minulle on opetettu, että tiede korjaa itse itseään. Ja että tutkijayhteisö kontrolloi mahdollisia tieteellisiä väärinkäytöksiä. Missä se tutkijayhteisö lymyilee kun se ei paljasta, että mielialalääkkeitä (ja muitakin lääkkeitä) käytetään turhaan ja samalla liikaa? Päinvastoin, näihin päiviin saakka julkisuudessakin on demonisoitu niitä, jotka ovat rohjenneet avata suunsa lääkeuskon epäilyyn.

Jos tämän sisämiehen juttuihin on uskomista, niin on vaara menettää uskonsa tieteeseen ylipäänsä.

Onneksi Porthanian vilkkaasti keskustelevassa seurakunnassa oli kuulijana ainakin yksi päämies. Psykiatrian professori Jesper Ekelund totesi: ”Toivon, että todellakaan ei ole niin, että 300 000 suomalaista syö lääkkeitä vain avioeron tai elämänongelmien ratkaisemiseksi”. Hän nosti esiin luennoitsijan äärimmäisen provosoivan esitystyylin, joka hänen mukaansa haittaa asiallista keskustelua. Ekelund väitti myös, että kyllä ADHD on ihan oikea tauti, mitä Götzsche piti keinotekoisesti nimettynä oirekokonaisuutena.

Ärsytystä herätti myös Götzschen kaksoisstandardin soveltaminen puheessaan eli että hän vetosi tutkimustukoksiin, mutta ei sitten kuitenkaan itse puheessaan kaikilta osin nojannut kiistattomiin tutkimustuloksiin, vaan viittasi myös  yksittäistapauksiin. Ekelundin mukaan luennoitsija valikoi omiin näkemyksiinsä sopivia kielteisiä tuloksia, mutta ei maininnut lainkaan myönteisiä (koskien mielialalääkkeiden tutkimusta).

Näin olikin. Götzsche puolustautui sillä argumentilla, että nyt kyseessä oli yleisöluento eikä hän voi esittää kaikkia yksityiskohtaisia tutkimusanalyysejä ja tuloksia tällaisessa tilaisuudessa. No jaa. Ei kovin vakuuttava argumentti.

Luumies tuli sisämiehen ja päämiehen väliin. Hän ehdotti neuvotteluratkaisua. Keskustelua tulisi jatkaa. Tämä tilaisuus ei saisi jäädä vain erikoislaatuiseksi sattumukseksi, vaan psykiatristen lääkkeiden vaikutusten, hyötyjen ja haittojen tutkimusta on pohdittava ja analysoitava kunnolla lääketeollisuudesta täysin riippumattomien tutkijoiden ja muiden toimijoiden kesken. Ei ole syytä linnoitautua poteroihin puolustamaan vain omia näkemyksiä.

Toivottavasti luumiehen esitys saa tuulta siipiensä alle myös päämiesten joukossa.

Masennuslääkkeistä irti päässyt Soili Takkala kertoi napakasti ja selkeästi, että hänen mielestään masennus ei ole varsinaisesti sairaus, vaan ihmisen reaktio elämän ongelmiin.

Potilasaktivistin ääni

Soili Takkala aloitti psykiatrinsa suosituksesta 1990-luvu alussa SSRI-lääkityksen. Viisi vuotta sitten hän onnistui lopettamaan mielialalääkkeiden syömisen ja parani. Hän sanoi puheenvuorossaan, että hänen mielestään masennus ei ole sairaus, vaan reaktio menetyksiin, traumoihin ja erilaisiin elämän ongelmiin. Näitä ei voi hoitaa lääkityksellä. Soili Takkala on perustanut Helsingissä SSRI-vieroittujille tukiryhmän ja hän tekee parhaillaan aiheesta gradu-tutkielmaa.

Götzschen mielestä masennusta voidaan nimittää sairaudeksi, koska se tapahtuu myöskin elimistössä. No, jaa. Ihminen on kyllä sekä mieltä että kehoa ja oikeastaan kaikki asiat vaikuttavat molempiin. Eräiden näkemysten mukaan mieltä ja kehoa ei oikeastaan pitäisi erottaa toisistaan, vaan pitäisi puhua kehomielestä. Missä se masennussairaus silloin majailisi? Pitääpä miettiä tätä.

Joka tapauksessa masennuksen ja monen munkin sairauden ja vaivan hoidossa bio-psyko-sosiaalinen käsitys ihmisestä on muuttunut biopainotteiseksi.  Siitä sitten seuraa lääkemallin nykyinen ylivalta masennuksen hoidossa.

Keskustelussa nousi esiin myös yhteisöllisen hoitamisen ajatus eli Keroputaan malli, jolle on annettu englanninkielinen termi open dialogue -malli. Sen on tutkimuksissa todettu olevan paljon tehokkaampi ja ihmisläheisempi kuin vallitsevat lääkehoitokäytännöt.

Götzsche totesi, että ongelma nykyisin onkin lääkäreiden lääkeuskossa. Kun tavallisilta ihmisiltä kysytään, he sanovat että lääkkeet eivät ole hyväksi, mutta psykiatrien mielestä ne ovat, hän sanoi. Keroputaan käytäntö on osoittanut, että kun potilasta hoidetaan ihmiskeskeisesti ja yhteisöllisesti, lääkkeiden tarve vähenee huomattavasti. Professori Jaakko Seikkula on ollut mukana Keroputaan mallin kehittämisessä alusta asti. Kirjoitin avoimesta dialogista viime marraskuussa,

Tuntuu kummalliselta, että vaikka tutkimustietoa asiasta on paljon jo vuosienkin takaa, hoitomalli ei ole levinnyt yleiseen käyttöön koko Suomessa. Miksi?

Taloudelliselta kannalta on ymmärrettävää, että lääketeollisuus ei ole innokkaana tukemassa yhteisötutkimusta ja lääkkeettömiä hoitokokeiluja. Ei sillä ole intressiä  myöskään levittää  tällaisista tutkimuksista saatujen tulosten ilosanomaa päättäjille, lääkäreille ja kansalaisille. Se tukee lääketutkimusta – runsaasti ja avokätisesti.

Talouden ei kuitenkaan kannattaisi antaa ohjata kaikkea yhteiskunnassa, varsinkaan terveyspolitiikkaa. Götzschen mukaan psykiatria tarvitsee täysin uuden suunnan. Medikalisaatio on todellinen ongelma terveydenhuollossa ja psykiatriassa erityisesti.

Götzsche kysyi: ”Eikö ole erikoista, että nykyisin yhteiskunnan toimesta autetaan tupakka-, alkoholi- ja huumeriippuvaisia pääsemään irti aineista. Mielialalääkkeistä riippuvaisiksi tulleet ja niiden haitoille altistuneet ihmiset jätetään oman onnensa nojaan kärvistelemään.

Päästäkseen irti lääkeriippuvuudesta, jonka on aiheuttanut virallinen ja yhteiskunnan hyväksymä hoitojärjestelmä, he eivät saa systeemiltä minkäänlaista tukea. Missä viipyy psyykenlääkkeistä vieroittumisen tuki?”

Ei Soili Takkalan ryhmä kaikkia niitä tuhansia mielialalääkeriippuvaisia voi auttaa, jotka haluavat vapautua lääkeriippuvuudesta. Ei, vaikka kuinka paljon olisi tahtoa. Joka tapauksessa Takkala tekee arvokasta työtä.

On myös muistettava, että ne jotka kokevat saavansa masennuslääkkeistä apua, ansaitsevat lääkkeensä. Enää ketään ei pakkolääkitä, jos hän itse pystyy sanomaan ja haluaa ilmaista kantansa lääkitykseen. Keneltäkään ei pidä hänen tarvitsemiaan ja haluamiaan lääkkeitä myöskään kieltää.

Terveydenhuollon ammattilaisten tehtävä on auttaa ja tukea ihmistä hänen etsiessään itselleen parasta ja sopivinta tapaa selviytyä sairaudestaan tai sen kanssa ja hoitaa mielen ja kehomielen vaivojaan. Kun vastuu on ihmisellä itsellään, hän tarvitsee puolueetonta ja monipuolista tietoa. Ja vielä lisäksi paljon lämpöä, kuuntelemista ja myötätuntoa.

Olen kirjoittanut Peter Götzschen kirjoista aikaisemmin:

Lääketeollisuus paratiisissa https://liinanblogi.com/2014/06/23/laaketeollisuus-paratiisissa/

Tieteelliset uskomuslääkkeet https://liinanblogi.com/2015/05/28/tieteelliset-uskomuslaakkeet/

Masennuksen hoitokäytännöt muuttuvat hitaasti https://liinanblogi.com/2016/07/09/masennnuksen-hoitokaytannot-muuttuvat-hitaasti/

Götzsche tappava-psykiatria-ja-laakinnan-harha

 

 

Asiantuntijat: Lääkkeetöntä hoitoa masennukseen

gotzsche-p


Professori Peter Götzsche. Kuva täältä.

marja-vihervaara

Psykiatrian erikoislääkäri Marja Vihervaara. Kuva  täältä.

Lääke ei välttämättä ole ratkaisu stressitilaan tai masennukseen, sanoo psykiatri Marja Vihervaara. Hän ohjaa mielellään potilaita psykoterapioihin ja suosittelee kokeilemaan myös muita keinoja kuten mindfulnessia (tietoista hyväksyvää läsnäoloa) ja neuroterapiaa, jolla rauhoitetaan digitaalisen menetelmän avulla aivojen toimintaa. Tällä tavalla ihmisen suhtautuminen ympäröivään todellisuuteen voi muuttua.

Kyse on neurofeedbackistä, jolla tarkoitetaan sitä, että tietyt tunne- ja mielentilat voidaan tuoda tietoisuuteen.  Neurofeedback-terapialla saadaan suurin piirtein samanlaisia tuloksia kuin mindfulnessilla, josta on julkaistu runsaasti tutkimuksia.

Marja Vihervaara kertoo, että hänellä on psykiatrisen auttamistyönsä taustalla oma kärsimys, kuten koulukiusaaminen. Siihen hän haki apua muun muassa analyyttisestä psykoterapiasta. Koetut elämänvaikeudet johdattivat häntä tutustumaan itämaisiin filosofioihin, mindfulnessiin ja neurofeedbackiin. Hän on opiskellut myös psykoterapeutiksi.

Psykiatri kehottaa kaikkia rohkeuteen kokea omat, vaikeatkin tunteensa. Niiden blokkaaminen lääkkeillä voi akuuttivaiheessa olla tarpeen, mutta  pitkällä aikavälillä kaikenlaiset tunteet on hyvä kohdata ja työstää. Tässä prosessissa lääkkeettömät hoidot ovat hyödyllisisä. Marja Vihervaara Anja Snellmanin haastateltavana.

Lääkärilehti hyllytti 

kirjoituksen

Professori Peter Gøtzsche, joka on tunnettu psyykenlääkkeiden ja muidenkin lääkkeiden kriitikko, lähetti Suomen Lääkärilehteen suomenkielisen tiivistelmän vuonna 2016 laatimastaan masennuslääkkeiden haittoja koskevasta tutkimuskatsauksesta. Ensin lehti hyväksyi kirjoituksen julkaistavaksi, mutta myöhemmin hylkäsi sen. Professori kuvaa tätä julkaisemattomuusprosessia Mad in America -nettisivuilla, joilla on myös Lääkärilehden hylkäämä teksti lähdeviitteineen Editorial Misconduct, myös suomeksi.

Peter Gøtzschen mukaan ”Meidän pitäisi tehdä kaikkemme välttääksemme masennuslääkkeiden aloittamista ja auttaaksemme niitä käyttäviä lopettamaan ne pienentämällä annoksia hitaasti ja tarkassa valvonnassa. Masennuksesta kärsivien tulisi saada psykoterapiaa ja psykososiaalista tukea, ei lääkkeitä.”

”Enää ei voi epäillä, etteivätkö masennuslääkkeet olisi vaarallisia tai voisi aiheuttaa itsemurhia ja murhia kaikenikäisillä. Masennuslääkkeillä on monia muitakin merkittäviä haittoja, ja niiden hoidollinen hyöty on kyseenalainen. Sen vuoksi johtopäätökseni on, että niitä ei pitäisi käyttää lainkaan”, Peter Gøtzsche mainitsee kirjoituksessaan.

Uskomuslääkkeet, masennus ja viisaus

peura-holkkaa-vastaanTerveydenhuollossa on pitkään uskottu masennuslääkkeisiin kuin pukki suuriin sarviin. Minäkin uskon edelleen, että moni vakavasti masentunut saa lääkkeistä avun. Vaikka psykologista auttamista aletaankin jo pitää tärkeämpänä kuin lääkehoitoa, silti sadat tuhannet edelleen syövät masennuslääkeitä. Todennäköisesti turhaan.

Viisaan lääkärin, psykologin, terapeutin, muun hoitajan sekä ystävien, tuttavien ja työyhteisöjen tuen ohella pillereistä voi tietenkin olla apua kuten kävelykepistä on hyötyä kipsijalkaiselle. Kävelykeppimetaforalla ihmisille lääkkeitä määrätäänkin. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että hyöty on kyseenalainen.

Sitä osoittaa muun muassa Lancetissa äskettäin julkaistu meta-analyysi, jonka mukaan masennuslääkeiden  parantava vaikutus nuorten masennukseen on kyseenalainen. Lisäksi eräs masennuslääkkeenä käytetty valmiste (venlafaxine) lisäsi analyysin mukaan nuorten itsemurhariskiä. Samassa analyysissä vain yhden masennuslääkkeen (fluoxetine) todettiin olevan selkeästi plaseboa tehokkaampi. Tutkijat totesivat analysoiduissa tutkimusraporteissa olleen puutteita, joten niiden informaatioon ei kaiken kaikkiaan voi täysin luottaa. (Chipriani et al 2016).

Muutaman kymmenen vuoden päästä varmaan ihmetellään nykyistä lääkeintoa samaan tapaan kuin nyt kauhistellaan hullujen sitomista kiinni seinään, lobotomiaa ja muita psykiatrian muinaisia konsteja. Saatetaan puhua jopa kemiallisesta pahoinpitelystä.

Lääkkeille epäedullisia tutkimusfaktoja on tuotu julkisuudessakin esiin jo muutaman vuoden ajan. Silti tieto tuntuu vaikuttavan hoitokäytäntöihin aika hitaasti. Ihmettelen myös, että skeptikot, jotka kritisoivat ärhäkkäästi hoitomuotoja, joista on niukasti tutkimusnäyttöä, eivät ole näkyvästi puuttuneet tämän lajin uskomushoitoon, jonka tehottomuudesta on jo paljon tutkimusnäyttöä. Miksi?

Hienoa on, että ei tarvitse pelätä noitana roviolla polttamista, jos näistä asioista kirjoittaa. Kuitenkin minun on myönnettävä, että ei ole mukavaa tuoda julki asiaa,  johon suuri osa päättäjistä, terveydenhuollon työntekijöistä ja kansalaisistakin edelleen uskoo. Onnekseni  demokraattisessa maassa sosiaalinen stigma epämiellyttävistä tieteellisistä faktoista kirjoittajaa kohtaan on kohtuullisen pieni.

Psykologi  Aku Kopakkala kylläkin irtisanottiin Mehiläisestä sen jälkeen, kun hän televisio-ohjelmassa keväällä 2015 kertoi masennuslääkkeistä samoja asioita, jotka  professori Peter Götzche ja muut tutkijat olivat jo aikaisemmin tuoneet julki ja joista koko ajan tulee lisää tutkimusfaktaa, kuten nyt tämä meta-analyysi  Lancetissa, yhdessä arvostetuimmista lääketieteen julkaisuista. Video Kopakkalan haastattelusta kesällä 2016

Viisaus voittaa lääkeuskon

Tämän ja muiden vastaavien tutkimusten tulokset varmastikin, näin uskon, johtavat ajan oloon siihen, että viisaus voittaa lääkeuskon. Liiallinen uskomuslääkintä on lääkkeiden sivuvaikutusten vuoksi nuorille vaarallista, kuten Lancetin artikkelissa todetaan (itsemurhariski kasvaa). Ks alla tiivistelmä Ciprianin ym tutkimuksesta.

Viisaudella tarkoitan sitä, että ei jäädä dogmaattisesti jumiin mihinkään yksittäiseen hoitomuotoon tai tutkimustietoon, vaan avaudutaan monipuoliselle, laaja-alaiselle tutkimustiedolle, joka sisältää myös potilaiden kokemuksia kartoittavan kvalitatiivisen tutkimuksen.

Mutta ennen  muuta on avauduttava masentuneen, ahdistuneen ja kärsivän ihmisen kokonaistilanteelle – viisaasti ja ajan kanssa. Siinä ei puolen tunnin konsultaatio lääkeresepti seuranaan riitä. Tarvitaan ihmisen, potilaan, asiakkaan pitkäjänteistä ja vilpitöntä kohtaamista ja kuuntelemista, ymmärtämistä ja myötätuntoista suhtautumista. Psykoterapiasta, vertaisryhmistä,  tanssi- ja liiketerapioista ja monista muista uusista kehomielihoidoista on myös apua. Lisäksi ”hoidon” ja tuen olisi ulotuttava yhteisöönkin, jossa kärsivä toimii ja elää.  Nämä eivät ole helppoja toteuttaa järjestelmässä, jossa on totuttu pilleriratkaisuihin.

Lancetissa julkaistiin edellistäkin kriittisempi kommentti nuorten masennuslääkkeistä. Kirjoittaja Jon Jureidini toteaa: ”… Only if the discounted benefit outweighs the boosted harm should the treatment be prescribed. For antidepressants in adolescents, this equation will rarely favour prescribing; in younger children, almost never.

Opposing this approach is the fact that most psychiatrists and many general practitioners (family doctors) have vast experience of prescribing antidepressants to adolescents, and many will believe that their clinical experience overrides any scepticism introduced by Cipriani and colleagues’ study. Fair enough, so long as they are honest with themselves and their patients that such prescribing is unsupported by evidence from randomised controlled trials.”

Jureidini vielä huomauttaa:  “Prescribing might help the doctor feel like he or she is doing something, or help parents feel that something is being done, but the adolescent might feel it to be dismissive of their distress.”

Lyhyesti sanottuna yllä oleva tarkoittaa, että masennuslääkkeitä ei pitäisi määrätä rutiinisti nuorille koskaan. Lääkkeen kirjoittaminen voi kyllä auttaa lääkäriä tuntemaan, että hän tekee jotakin tai vanhempia tuntemaan, että jotakin tässä nyt tehdään, mutta nuori saattaakin tuntea, että hänen tuskansa ja kärsimyksensä ohitetaan.

Nyt on lääkkeettömien, ihminen-ihmiselle -auttamisen muotojen aika!

Artikkelit

Jon Jureidini. Antidepressants fail, but no cause for therapeutic gloom. Lancet 388(10047): 844-845, 27 August -2 September, 2016.  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)30585-2/abstract

Andrea Cipriani, Xinyu Zhou, Cinzia Del Giovane, Sarah E Hetrick, Bin Qin, Craig Whittington, David Coghill, Yuqing Zhang, Philip Hazell, Stefan Leucht, Pim Cuijpers, Juncai Pu, David Cohen, Arun V Ravindran, Yiyun Liu, Kurt D Michael, Lining Yang, Lanxiang Liu, Peng Xie.  Comparative efficacy and tolerability of antidepressants for major depressive disorder in children and  adolescents: a network meta-analysis, Lancet 388 (10047):881-891, 27 August – 2 September 2016. http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)30385-3

Tiivistelmä Cipriani ym. 2016 meta-analyysistä:

Research in context

Evidence before this study

Even though psychological treatments are still considered the

first-line treatment, antidepressants are widely used in the

treatment of depression in children and adolescents. We searched

PubMed for previously published meta-analyses on

antidepressants in children and adolescents, with the search

terms “depressive disorder”, “child”, and “adolescent”. Previous

pairwise meta-analyses have been inconclusive because they

could not generate clear hierarchies among available treatments,

because many antidepressants have not been directly compared.

Added value of this study

Our study provides the first comprehensive systematic review

and network meta-analysis of all available double-blind

randomised trials, comparing any antidepressant with placebo

or another active antidepressant as oral monotherapy in the

acute treatment of major depressive disorder in children and

adolescents (mean age 9–18 years). Our findings emphasise

that only fluoxetine is significantly more efficacious than

placebo and some other active drugs at reducing depressive

symptoms or the number of discontinuations due to adverse

events over 8 weeks. Furthermore, we found robust evidence to

suggest a significantly increased risk for suicidality (suicidal

behaviour or ideation) for young people given venlafaxine.

Implications of all the available evidence

Our study has several implications for clinical practice. First, our

findings suggest that fluoxetine should be considered the best

available choice when a pharmacological treatment is indicated

for moderate-to-severe depression in people younger than

18 years who do not have access to psychotherapy or have not

responded to non-pharmacological interventions. Other

antidepressants do not seem to be suitable as routine

treatment options. Second, venlafaxine was found to be

associated with an increased risk of suicidality in the young

population. Because of the absence of reliable data on

suicidality for many antidepressants, we could not

comprehensively assess the risk of suicidality for all drugs.

However, from a clinical perspective, children and adolescents

taking antidepressant drugs should be closely monitored

regardless of the treatment chosen, particularly at the

beginning of treatment. Finally, we found that the methods

used in individual studies were poor. Together with selective

reporting, these are important limitations to be considered

when interpreting the results from studies in such a population.

Without access to individual patient-level data, we cannot be

completely confident about the accuracy of information

contained in published studies or clinical study reports.

Masennuksen hoitokäytännöt muuttuvat hitaasti

Metsäpolku”Masennuslääkkeet eivät tehoa masennukseen”, sanoo tanskalainen sisätautien erikoislääkäri, tutkija ja professori, Peter C. Gøtzshe.

– Kun totean julkisissa keskusteluissa masennuslääkkeiden olevan tehottomia, psykiatrit vastaavat usein niiden silti olevan hyödyllisiä, koska potilaat saavat apua lumevaikutuksesta, hän sanoo tuoreessa kirjassaan Tappava psykiatria ja lääkinnän harha.(Gøtzshe 2016, 49).

Aika rajua tekstiä. Se panee miettimään mielenterveyshuollon rakenteita ja kehittämistarpeita. Suomessa  yli 400 000 ihmistä syö masennuslääkkeitä edelleen, vaikka käypä hoito –suosituksia on uudistettu niin, että lääkehoitoa ei pidetä välttämättömänä ensisijaisena hoitona.

Gøtzshe viittaa tutkijoihin, joiden mukaan mielenterveyden hoidossa  aivan aluksi pitäisi kuunnella ihmisiä ja voimaannuttaa heitä määrittelemään itse tarpeensa ja suunnittelemaan haluamansa kaltaisia järjestelmiä.” Hän jatkaa (s.260):

”Asiantuntijoiden sijaan pitäisi kouluttaa maallikkotyöntekijöitä ja yleislääkäreitä.”  

Mutta Hesarissa julkaistiin 5.6.2016 opiskelija Milko Aikion vastaus erään vaimon kirjoitukseen, jossa hän ihmetteli miehensä masennuksen hoitoa: terveydenhuolto tarjosi ainoaksi vaihtoehdoksi masennuslääkkeitä. Sairauslomaa irtosi vasta kun mies suostui syömään nappeja.

Aikion vastaus  oli otsikoitu ”Mielialalääkkeisiin liittyy turhia ennakkoluuloja. Potilaan omat mieltymykset eivät voi olla hoitoa ohjaava periaate. Opiskelija Milko Aikio lyttää potilaan oman näkemyksen näin: ”Ky­se on sii­tä, et­tä pää­osin jul­ki­ses­ti ra­hoi­te­tus­sa ter­vey­den­huol­los­sa on tar­jot­ta­va ai­na kus­tan­nus­te­hok­kain­ta tie­teel­li­seen näyt­töön pe­rus­tu­vaa hoi­toa”.

Tämä on tyyppiesimerkki siitä, kuinka opiskelijat ja terveydenhuoltohenkilöstö ovat hurahtaneet lääkeuskoon.  Moni potilas on havainnut lääkkeiden ongelmat itse ja Gøtzshe sekä monet muut rohkeat tutkijat ovat osoittaneet vankkaan tutkimusnäyttöön nojaten, että masennuslääkkeiden teho on kyseenalainen masennuksen parantamisessa.

Metallikitaristin veljen kohtalo

Lääkkeillä on kylläkin monia haittavaikutuksia. Gøtzshen mukaan ne jopa aiheuttavat masennusta. Hän kertoo myös masennuslääkkeiden aiheuttamista itsemurhatapauksista ja kirjoittaa henkirikoksista, joita on tehty näiden lääkkeiden vaikutuksen alaisena (Gøtzshe  2016, 78-108).

Aihetta sivuaa myös entinen metallikitaristi Kristian Ranta tämän päivän (9.7.2016) Hesarissa. Hän kertoo meditoivansa päivittäin. Ranta kumppaneineen haluaa kehittää digitaalisen sovelluksen meditaatiota varten.

”Se voi kuu­los­taa peh­meäl­tä, mut­ta me­di­taa­tio­ta voi hyö­dyn­tää lää­ke­tie­tees­sä mo­nin ta­voin.” Iso­vel­jen it­se­mur­ha on yk­si syy sii­hen, mik­si Ran­ta ha­luaa ke­hit­tää ter­vey­den­hoi­toa ja li­sä­tä hy­vin­voin­tia. ”Hän te­ki it­se­mur­han kym­me­nen vuot­ta sit­ten ma­sen­nus­lääk­kei­den vai­ku­tuk­sen alai­se­na.” (HS 9.7.2016).

Peter C. Gøtzshe on huippututkija, joka on julkaissut yli 70 artikkelia tärkeimmissä lääketieteellisissä lehdissä. Lääketeollisuuden toimintaa terveydenhuollossa Gøtzshe on tutkinut usean vuoden ajan. Hän on tullut päätelmään, että lääketeollisuuden rahoittamiin tutkimuksiin ei voi luottaa. Tämä on surullista, sillä Suomessakin todennäköisesti suurin osa masennuslääketutkimuksista on teollisuuden rahoittamaa.

Tuntuu siltä, että masennuslääkkeiden tehottomuudesta ja varsinkin niiden haitoista julkisesti puhuminen on tabu. Lääkärit, tutkijat ja toimittajat itsesensuroivat itseään. Muutoin en ymmärrä sitä, että levikkinsä perusteellä valtamedia (Hesari, Aamulehti ja Yleisradio) tyynesti vaikenee asiasta, vaikka käytössä on kovaa tutkimustietoa.

Peter C. Gøtzsheä ei voi pitää salaliittoteoriota kehittelävänä vainoharhaisena maallikkona. Hän on ollut luomassa ja on edelleen mukana kansainvälisessä Cochrane-järjestelmässä, jonka tavoite on tutkimusten laadun arviointi ja parantaminen tekemällä julkaistuista tutkimuksista systemaattisia katsauksia ja meta-analyyseja.  Hänen tuoreessa 367-sivuisessa kirjassaan on useita satoja tieteellisiä lähdeviitteitä varmistamassa sen, mitä hän väittää.

Väitteet  masennuslääkkeiden heikosta tehosta eivät ole mukavia hoitokulttuurissa, jossa on totuttu turvautumaan ensisijaisesti lääkkeisiin.  Lääkehoito ei voi olla kustannustehokasta kuten opiskelija Ailio esittää, jos lääkkeet eivät kerran auta masennukseen.

Plasebohoidot

Jos lume auttaa, kuten Gøtzshen mainitsemat psykiatrit väittävät,  niin miksiköhän ei sitten käytetä todellisia lumelääkkeitä? Nehän olisivat lähes ilmaisia, tai ainakin halvempia kuin ”oikeat” lääkkeet. Näin olettaisin. Voisiko lumetta tarjota myös ilman pilleriä?

Plasebon tietoinen käyttö hoitamisessa on ongelmallista eettisistäkin syistä. Potilaalle pitäisi näet kertoa, että hän saa lääkettä, jossa ei ole yhtään vaikuttavaa ainetta. Psykiatrien lumepuhe tulee outoon valoon myös siinä, että monet virallisen terveydenhuollon ulkopuolelle jäävät rentoutus- ja muut täydentävät hoitomuodot niputetaan tavallisesti pelkäksi lumeeksi. Suomessakin on suuri joukko ihmisiä, jotka käyttävät  terveysongelmiinsa, myös masennusoireisiinsa juuri tällaisia hoitomuotoja (Wahlström ym. 2008).

Erilaiset kehomielihoidot, joissa asiakas kohdataan psykofyysisenä, kärsivänä ihmisenä, koetaan J-A Danellin (2015) tutkimuksen mukaan asiakkaiden näkökulmasta hyödyllisiksi. Danell tutki fyysisistä oireista kärsiviä täydentävien hoitojen käyttäjiä. Vaikka kehomielihoitojen hyödyt olisivatkin pelkkää plaseboa, niin eikö olisi parempi valita haittavaikutukseton plasebo kuin plasebopilleri, josta on haittoja? Tämäkin asia, siis täydentävistä hoidoista asiallisesti keskusteleminen tuntuu olevan tabu Suomessa.

Herää kysymys, olemmeko juuttuneet dogmaattiseen medikalistiseen pysähtyneisyyteen?  Odottelenkin, milloin  Hesari ja muut tiedotusvälineet ryhtyvät kertomaan lukijoilleen riippumatonta tutkimustietoa masennuslääkkeistä sekä niiden hyödyistä ja haitoista. Medialla on suuri vaikutus avoimuuden avaamisessa.

Ikävästä kokonaistilanteesta huolimatta myönteistä on se, että Suomessa kokemusasiantuntijoita eli tavallisia ihmisiä on jo paljon mukana vertaisryhmissä tukemassa ja auttamassa muita.  On myös paljon psykiatreja, psykologeja, psykoterapeutteja ja muita terveysalan ammattilaisia, jotka tekevät parhaansa, jotta potilaiden tarvitsisi käyttää lääkkeitä vain lyhytaikaisesti tai ei olkenkaan.  Rajallisilla resursseilla he eivät voi tehdä paljon niin kauan kuin vallitsevat rakenteet suosivat medikalistista lääkehoitoideologiaa lääkkettömien auttamismuotojen kustannuksella. Uskon kuitenkin, että muutos on jo käynnissä.

Kirjoitin Peter C Gøtzshen edellisestä suomennetusta kirjasta sekä Robert Whitakerin Turussa pitämästä luennosta kaksi vuotta sitten:

https://liinanblogi.com/2014/06/23/laaketeollisuus-paratiisissa/

https://liinanblogi.com/2014/08/16/psykiatrian-tutkimus-koetuksella/

Olin ajatellut, että pidän bloggailusta kesälomaa ja keskityn ihaniin positiivisiin kesä- ja luontokokemuksiin. Kun silmiini osui kirjakaupassa tämän lääkekriitikon uusi kirja ja aamulla luin Hesarin jutun Kristian Rannasta, tuntui, että on kirjoitettava. Siitä huolimatta, että aihe ei ole kiva.

Mutta nyt lähden metsään vihreyden keskelle!

Lähteet

Gøtzshe, Peter C 2016. Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Sitruunakustannus 2016.

Danell J-A. 2015. From disappointment to holistic ideals: a qualitative study on motives and experiences of using complementary and alternative medicine in Sweden. Journal of Public Health Research 2015; 4:538;125-132.

Wahlström M, Sihvo S, Haukkala, A ym.  2008. Use of mental health services and complementary and alternative medicine in persons with common mental disorders. Acta Psychiat Scand 2008;118(1):73–80