Vyöhyketerapian teoria hiertää biolääketieteessä

Mitä väliä sillä on, mikä jonkin hoidon taustateoria on, jos hoito tutkitusti auttaa ihmisiä ja jos siitä ei ole mitään haittaa?

Vyöhyketerapian taustalla oleva teoria poikkeaa terveystieteissä nykyisin hallitsevasta biolääketieteellisestä teoriasta (eli että sairaudet/vaivat syineen ovat palautettavissa/redusoitavissa biologiaan ja siitä edelleen kemiaan ja fysiikkaan). Vyöhykepisteitä (ns. heijastepisteitä), joita ainakin joissakin vyöhyketerapian eli refleksologian suuntauksissa pidetään tärkeinä, ei biolääketieteen ajattelun mukaan ole olemassakaan. Tämä voi olla yksi syy tieteellisen tutkimuksen vähäisyyteen ja myös lääkärikunnan vaikeuteen suhtautua neutraalisti tähän ei-lääketieteelliseen hoitomuotoon.

Kansanvälinen tutkimus vyöhyketerapiasta näyttäisi silti olevan vilkastumassa, kuten edellisessä jutussani (https://liinanblogi.com/2019/11/25/pilottitutkimus-vyohyketerapia-turvallinen-apu-vauvakoliikkin/) totesin. Sitä on kuitenkin edelleen hyvin vähän (verrattuna vaikkapa lääketutkimukseen).

Puhtaasti biolääketieteellisessä katsannossa vyöhyketerapian vaikutustapa (eli se, minkä asian/toimenpiteen/hoitokokonaisuuden katsotaan tuottavan hoidossa myönteisen vaikutuksen) on käsittämätön ja outo. Se näyttäytyy siis mielikuvituksen tuotteena, koska vaikutusmekanismia ei voida biologisin menetelmin todistaa. Näin ollen koko hoitoa saatetaan pitää vieraana tai mielikuvituksellisena. Vieras voi tuntua hämmentävältä, uhkaavalta, jopa vaaralliselta.

Kokemusvaikutukset ovat todellisia  

Vyöhyketerapialla on myös toinen puoli (heijastepisteteorian ohella). Siinä tärkeänä pidetään kolmea seikkaa: kokemuksellisuus, kehomieli-kokonaisuuden (psykofyysisyyden) vaikutus sekä hoitosuhteen ja -tilanteen merkitys hoitoprosessissa.

Vyöhyketerapiaa voi nimittää kokemushoidoksi siinä mielessä, että sen vaikutukset, kuten koliikkitutkimuksessa vauvojen rentoutuminen ja itkun väheneminen, voivat selittyä monella tavalla: myönteisellä vauvan ja vanhemman hoitokokemuksella, lempeän kosketuksen aiheuttamilla kokemusvaikutuksilla jotka ilmenevät kehollisinakin tai oletettujen vyöhyketerapiapisteiden kautta tapahtuvalla vaikutuksella. Tai kaikkien näiden yhteisvaikutuksella.

Kokemusvaikutukset kaikkinensa ja kaikessa hoitamisessa ovat todellisia, eivät ”vain mielikuvitusta”.  

Kokemuksellisuus on yksi olennainen terveystutkimuksen kohde. Se nousee psykoneuroimmunologisten ja uusimman geenitutkimuksen ansiosta arvoonsa tulevaisuuden lääketieteessäkin. Tiedolla, jonka ihminen saa omista tuntemuksistaan, on todistetusti perustavanlaatuista biologistakin merkitystä. Kokemus ja sen laatu vaikuttavat kaikkiin kehon sopeutuviin järjestelmiin, kuten sisäeritys-, immuuni- ja hermojärjestelmiin. Ne eivät ole olennaisia ainoastaan ihmiselimistön terveyden ylläpitämisessä vaan myös häiriöiden syntymisessä. (Enemmän aiheesta ks. Aarva 2019, 147-160)

Vaikuttaa, ei vaikuta, mekanismia ei tunneta…

Joskus kuulee väitettävän, että vyöhyketerapia ei VOI vaikuttaa, koska väitetty vaikutusteoria ei sovi biolääketieteen malliin. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että se silti  VOI vaikuttaa.

Minusta olisi viisasta ajatella pragmaattisesti eli käytännönläheisesti:

Mitä väliä sillä on, mikä jonkin hoidon taustateoria on, jos hoito tutkitusti auttaa ihmisiä ja jos siitä ei ole mitään haittaa? Jos nimittäin hyödyllinen käytäntö (=vyöhyketerapian toteen näytetyt hyödyt asiakkaalle) ei sovi hallitsevaan teoriaan, niin ehkä teoriaa olisi muutettava tai laajennettava, eikä hylättävä hyvää käytäntöä ”epäteoreettisena”.

Ihmistä, terveyttä, sairautta ja hoitamisen vaikutuksia on mahdollista ja suotavaakin tarkastella monista teoreettisista suunnista. Ei ole olemassa vain yhtä totuutta tai yhtä oikeaa teoriaa ihmisestä.

Sitä paitsi terveydenhuollossa on nytkin käytössä useita hoitomuotoja, joiden vaikutusmekanismia ei tunneta. Jopa niinkin yleinen hoitomuoto kuin masennuslääkkeet lepää todistamattoman teorian alustalla. Serotoniiniteoriaa ei ole osoitettu päteväksi empiirisesti. Tiedetään että serotoniinin määrä vaihtelee ihmisellä mielentilojen ja mielialojen mukaan mutta syy-seuraussuhteessa vaikutuksen suunta serotoniinin ja mielialojen vaihtelun välillä on selvittämättä.

Meitä on opetettu uskomaan, että masennuslääkkeet, kuten serotoniinitasoa nostavat selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät (SSRI-lääkkeet) ovat tehokkata. Myös lääkärit on opetettu tähän uskoon. Aiheesta on kirjoitettu runsaasti. SSRI-lääkkeiden fysiologinen vaikutusmekanismi on kuitenkin edelleen epäselvä. SSRI-teorian esitti vuonna 1965 Joseph Schildkraut  American Journal of Psychiatryssa. Sen mukaan aivokemian vaihtelut voivat vaikuttaa mielialan vaihteluihin. Lääkeinnostus kasvoi, kun psykiatriassa teoria alettiin ottaa todesta. Oletettua aivokemian vikaa pyritään siis korjaamaan masennuslääkkeillä, jotka “korjaavat” aivokemiaa.

Todellisuudessa vaikutusta on kumpaankin suuntaan: mielialakin vaikuttaa aivokemiaan, ei siis vain aivokemia vaikuta mielialaan. Teoria aivokemian ensisijasuudesta/määräävyydestä masennuksessa on siis intellektuaalista maalailua ja siis uskomusta. Ei tiedetä kumpi on missäkin tilanteessa muna ja kumpi kana: aivokemia vai kokemukset.

Kaiken lisäksi masennuslääkkeiden parannusteho on tutkimuksissa todettu hyvin vaatimattomaksi lievissä ja keskivaikeissa masennuksissa, mutta silti niitä käytetään paljon. Suomessa masennuslääkkeitä syö (myös muihin ongelmiin kuin  masennukseen) melkein puoli miljoonaa ihmistä. Tämä on hämmästyttävää, sillä monet arviot ovat jo aikaisemmin sekä tuorein viime kesältä todenneet, että näyttö ei tue kiistattomasti päätelmää sitä, että masennuslääkkeistä olisi hyötyä aikuisten depressiossa. On epäselvää, ovatko masennuslääkkeet tehokkaampia kuin plasebo.

The evidence does not support definitive conclusions regarding the benefits of antidepressants for depression in adults. It is unclear whether antidepressants are more efficacious than placebo. https://bmjopen.bmj.com/content/9/6/e024886

Hämmästyttävää on myös se, että aihe ei herätä suurempaa kiinnostusta tutkivissa toimittajissakaan eikä ylipäänsä mediassa, vaikka lääkeriippuvuus ja joillakin hyvin hankalat vieroitusoireet ovat totisinta totta. Ja me veronmaksajat maksamme suurimman osan tästä lääkelystistä ja myös sen aiheuttamien haittavaikutusten kustannuksista. Tässä on tärkeä, koko kansanterveyteen vaikuttava työsarka lääketieteen opiskelijoiden huuhaanvastustusyhdistys Vastalääke ry:lle. Nuoressa sukupolvessa on toivoa ja voimaa ajaa turvallisten lääkkeettömien masennushoitojen (joita on monenlaisia) asiaa.

Yhtä teoriaa pidetään järkevänä, toista mahdottomana

Otin masennuslääketeorian esiin esimerkkinä siitä, miten yksi empiirisesti biologisesti todentamaton teoria (SSRI-teoria) hyväksytään vallitsevissa hoitokäytännöissä, mutta toista (vyöhyketerapian teoria) pidetään järjettömänä ja sopimattomana.

Syy voi olla siinä, että SSRI-teoria tuntuu loogisemmalta, koska siinä on biolääketieteen käyttämiä käsitteitä. Se  ei siten horjuta tavanomaista materialistis-reduktionistista biolääketieteen ajattelua. Ei silloinkaan, vaikka tutkimukset osoittavat masennuslääkkeiden tehon olevan suunnilleen plasebon luokkaa. Teoria vaikuttaa loogiselta ja kun lisäksi lääkkeiden syöjistä osa kokee saavansa apua, saattaa unohtua, että teoriaa ei ole testattu empiirisesti.

Toisaalta, koska plasebo- eli kokemusvaikutuksestakin on apua masennukseen, on hyvä, että löytyy keinoja vahvistaa sitä eli on käytettävissä lääkkeitä ja lääkkeettömiä hoitoja. Masennuslääkkeiden suhteen tosin pulma on siinä, että vaikka suurin osa kokeekin hyötyvänsä niistä (kuten tutkimuksissa plasebolääkkeistäkin), osa käyttäjistä saa ikäviä sivuvaikutuksia sekä voi jäädä hankalaan lääkeriippuvuuskoukkuun, joka voi tuntua myös kukkarossa. Se on inhimillinen tragedia ja samalla se lisää terveydenhuollon ja muita yhteiskunnan kustannuksia.  

Sääntely ja valvonta tarpeen

Voi tietysti olla, että moni jää koukkuun myös vyöhyketerapiaan, jolloin voi tulla epäsuoria haittoja, kuten taloudellisia menetyksiä esimerkiksi jos epäasiallisesti toimiva hoitaja pyrkii sitomaan asiakasta pidempään hoitosuhteeseen kuin olisi tarve.

Tällaisten ja muidenkin haittojen ehkäisemiseksi ehdottomasti tarvitaan täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitoja koskeva laki, jolla järjestetään sääntely, valvonta, riittävä koulutus ja luotettavan tiedon jakaminen, myös terveydenhuollon ammattilaisille. Asia on ajankohtainen. Siitä on käynnistetty järkevä ja myönteinen kansalaisaloite, jonka allekirjoitin. https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/5011

Kieltolakityyppinen sääntely ei ole nykyaikaa. Lainsäädännön pitää suojata kansalaisia, mutta myös turvata ja taata terveyspalveluja käyttävän ihmisen aito valinnanvapaus ja itsemääräämisoikeus, olivatpa kyseessä lääkkeillä tai lääkkeettömästi hoitaminen. Kummallakin on paikkansa.

Lainsäädäntökeskustelua kuvaan vastikään julkaistussa kirjassani Täydentävät hoidot. Se on nyt myynnissä kirjakaupoissa, myös nettikauppa Adlibris myy sitä. https://www.adlibris.com/fi/kirja/taydentavat-hoidot-9789522608413

Kirjan sisällysluettelo tässä https://liinanblogi.com/taydentavat-hoidot-2/

Täydentävät hoidot on moninäkökulmainen teos kiistellystä aiheesta. Se esittelee tutkittua tietoa, käyttäjien kokemuksia sekä ajankohtaisia kannanottoja hoitojen asemasta terveydenhoidossa ja lainsäädännössä Suomessa ja erityisesti Pohjoismaissa. (Ole takakannen tekstistä)