Psyykenlääkkeiden haitat Hesarissa. Tekstianalyysi kiistasta.

Vino talo ja vinot ikkunat

Vino talo vinoine ikkunoineen.

Psyykenlääkkeiden haitat on tunnustettava. Lääkkeettömistä hoidoista pitäisi keskustella avoimesti, vaikka psyykenlääkkeistä ei luultavasti koskaan luovuta kokonaan. Tätä toivoi psykiatri Ben Furman 19.3.2017 HS:n. vieraskynä-kirjoituksessaan.

Furmanin julkisesti esittämä psyykenlääkekritiikki  sai  valtavirtapsykiatrian edustajan tarttumaan kynään. Nimimerkillä  Maksumies kirjoittaja ojensi kommentissaan vieraskynä-kirjoittajaa. Hän pyrki osoittamaan lukijoille, että nykymeno psyykenlääkkeiden käytössä on Furmanin kirjoituksen vastaisesti nimenomaan oikeaa. Lisäksi nykyinen lääkekäytäntö perustuu Maksumiehen mukaan parhaaseen mahdolliseen psykiatriseen asiantuntemukseen ja tutkimukseen.

Minua ihmetyttää, miksi Maksumies ei puhu kritiikissään  itse asiasta eli psyykenlääkkeiden tutkituista ja potilaiden konkreettisesti kokemista haitoista. Juuri se oli Furmanin kirjoituksen nimenomainen aihe. Onko aihe edelleen niin arka, että on puhuttava asian vierestä eli Ben Furmanista.

Kritiikin kritiikki on minusta sen verran kiinnostava, että tein siitä argumentaatioanalyysin.

Teksianalyysi

Tekstianalyysini tarkoitus on paljastaa Maksumiehen kirjoituksen tarkoituksia. Tätä selvitän tarkkalukemalla argumentaation kätkettyjä, vihjailevasti ja metaforisesti  esitettyjä merkityksiä. Niiden tehtävä on suostutella lukija hyväksymään Maksumiehen näkökanta.

Kirjoitus noudattaa sodankäynnin argumentointikaavaa, joka nojaa vastustajan panetteluun ja pilkkaamiseen. Se ei esitä avoimia kysymyksiä kirjoittajalle,  vaan puhuu tästä kohteena, kolmannessa persoonassa ja vähätellen.  Kritiikki siis  kohdistuu Ben Furmaniin.

Maksumies ei esiinny omalla nimellään. Tämän voi tulkita kahdella tavalla. Taustalla voi olla pelko. Jos kirjoittaa omalla nimellään, joutuu kohtaamaan omana itsenään mahdolliset vasta-argumentit. Tuntuu turvallisemmalta laukoa mielipiteitä nimimerkin takaa. On myös mahdollista, että  kirjoittaja katsoo edustavansa sellaista establishmenttia eli, vakiintunutta ja arvovaltaista instituutiota, jonka edustajan kirjoittaja ei katso soveliaaksi ryhtyä kommentoimaan yksittäistä lehtijuttuja. Se olisi jotenkin vähäpätöistä ja lisäksi pitäisi esittää todellista tutkimusfaktaa argumenttien tueksi. Nimimerkki antaa hyvän suojan.

Kursiivilla kirjoitettu on Maksumiehen tekstiä, muu osa on analyysitulkintaani.

Ben Furman hakee julkisuutta antamalla ymmärtää, että psyykenlääkkeiden haittoja ei muka olisi jo tunnustettu.

Julkisuudenkipeäksi nimittäminen vihjaa siihen, että Furman ei olisi varteenotettava asiantuntija, vaan pelkästään itsekeskeinen narsisti. Näin myöskään Furmanin esiin tuoma asia ei voisi olla merkittävä tai ”oikea”.

Termi ”antaa ymmärtää” viittaa siihen, että Furman ei  puhu suoraan, vaan väittää vihjaillen siitä, että psyykelääkkeiden haittoja ei ole tunnustettu. Tässä sekoitetaan nokkelasti ja tahallaan käsitteet  ”tunnustaminen”, ”tietämien” ja ”tiedon jakaminen” Näin Furman kirjoitti: ”Lääkärien velvollisuus on välittää kansalaisille tietoa psyykenlääkkeiden haitoista ja ammattikunnan sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta”.  Furmanin mielestä siis  nykyisin kansalaisille ei välitetä riittävästi tietoa lääkkeiden haitoista ja psykiatrian sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta. Hän ei puhunut mitään lääkehaittojen tunnustamisesta, vaan nimenomaan sanoi ”Masennuslääkkeiden haittavaikutukset ovat olleet pitkään tiedossa.” Tulkitsen tämän niin, että ongelma on Furmanin mukaan se, että tiedosta huolimatta haitoista ei juuri puhuta ja julkisuudessa psykiatrian kiistat eivät ole esillä.

Maksumies vihjaa siihen, että haitat on tunnustettu,  mutta Furman ei tätä asiaa joko tunne tai halua kertoa lukijoille. Mutta Furman puhui juuri  siitä, että tiedosta HUOLIMATTA psyykenlääkkeiden haittoja ei oteta tarpeeksi huomioon psykiatrisissa  hoitokäytännöissä ja potilaille tiedottamisessa.

Tekstissä ei ole varsinaista uutta, vaan kyseessä on kokoelma entuudestaan tiedossa olevia sivuvaikutuksia, joita kirjoittaja on ryhmitellyt ja osin paisutellut oman mielensä mukaan. Kaikki kirjoituksessa luetellut psyykenlääkkeiden sivuvaikutukset ovat tunnettuja ja ne läpikäydään lääkärikoulutuksessa, joten lääkärilukijalle ne ovat entuudestaan tuttuja. Lääkehoidon hyödyt ja tehon kirjoitus ohittaa.

Toteamus, että tekstissä ei ole lääkäreille mitään uutta ja että lääkkeiden sivuvaikutukset läpikäydään lääkärikoulutuksessa toimii argumenttina vihjaukselle, että Fuhrman ei ehkä ole ”oikea lääkärikään”, koska tuollaisia asioista kirjoittaa, ja vieläpä ryhmittelee ja paisuttelee haittoja oman mielensä mukaan. Tässä vihjataan, että Furmanin ei tule oman mielensä mukaan kirjoitella, vaan että  hänen olisi nojauduttava  metaforisesti ”jonkun muun mieleen” eli auktorisoituihin asiantuntijoihin.

Kommentti hyötyjen ohittamisesta täydentää kuvaa Furmanin yksipuolisuudesta. Todellisuudessa Furmanin kirjoituksen aihe oli haitat, koska niistä julkisuudessa ei puhuta. Väite yksipuolisuudesta ei siten perustu tosiasioihin. Hyödyistä on Hesarikin kirjoittanut vuosien mittaan hyvin paljon. Näin ollen argumentin tarkoitus on pelkästään propagandistinen.

Seuraava kappale on niin huvittava, että purskahdin nauruun sitä lukiessani.

Kirjoittajalla ei ole psykofarmakologiassa sellaista tieteellistä pätevyyttä, jonka perusteella hän olisi laatimassa psykiatrian Käypä hoito -suosituksia. Nämä riippumattomat, tutkimusnäyttöön perustuvat kansalliset hoitosuositukset käsittelevät sairauksien hoitoon ja ehkäisyyn liittyviä kysymyksiä hoitopäätösten pohjaksi. Suosituksia laatii Suomalainen Lääkäriseura Duodecim yhdessä erikoislääkäriyhdistysten kanssa. Suositusten tuottamisesta vastaavat asiantuntijatyöryhmä ja Käypä hoito -toimitus julkisella rahoituksella.

Tässä ilmoitetaan hyvin muodollista, hiukan mahtipontistakin  kieltä käyttäen ja sanoilla ” riippumaton, tutkimusnäyttö, kansallinen, asiantuntijaryhmä” höystäen, että on olemassa totuuden tietävä auktoriteetti. Jos ihmisellä, esimerkiksi Fuhrman,  ei ole psykofarmakologiassa sellaista pätevyyttä, että hänet nimettäisiin Käypä hoito -suosituksia laativien ryhmään, hänen lausumillaan ei ole arvoa. Niitä ei pidä ottaa vakavasti. Pitää kuunnella vain näitä suosituksen laatijoita, koska he laativat suosituksia lääkäriseuran ja  erikoislääkäriyhdistyksen kanssa ja julkisella rahoituksella! Mikä argumentti! Tämä viittaa siihen, että Maksumies väittää  kaikkien muiden sanomiset – perustuivat ne kuinka pätevään kansainväliseen tutkimusnäyttöön tahansa  – aiheettomiksi ja epäpäteviksi Suomessa.  Ihan vaan vertailun vuoksi totean, että  keskiajalla inkvisitiolla oli paavin ohella suurin valta tulkita jumalansanaa.

Sitä paitsi käypä hoito -suosituksista ollaan asiantuntijapiireissä kovin eri mieltä. Ne myös muuttuvat koko ajan. Nykyisetkin.

Ja vielä ihmeellisempää seuraa:

Yksipuolisesti haittoja korostava ulostulo maallikkoyleisölle suunnatussa sanomalehdessä on eettisesti ongelmallinen sikäli, että aiheeseen perehtymätön lukija voi luulla erikoislääkärin laatimaa hoitosuosituksista poikkeavaa tekstiä tieteelliseen pätevyyteen ja hoitokokemukseen perustuvaksi, vaikka kirjoittajan pääasiallinen kliininen kokemus rajoittuukin yksipuolisesti lieviin mielenterveyden häiriöihin.

Jälleen toistuu sama argumentti Furmanin yksipuolisuudesta (vaikka siis kirjoituksen aihe oli juuri haitat, ei psykiatrinen hoito yleensä). Sen tarkoitus on vihjata kirjoituksen virheellisyyteen.  Tällainen haittoja korostava ”ulostulo” (ennen haitat pidettiin piilossa)  todetaan ongelmalliseksi maallikoiden eli tavallisten psyykenlääkkeitä syövien kannalta. Heitä käypä hoito – asiantuntijoiden korkea etiikka Maksumiehen mukaan suojelee, mutta Furmanin etiikka näyttäytyy  tässä kyseenalaisena.

Typerä kansa?

Lisäksi Maksumiehen argumentaatiossa  ennakoidaan osaamattoman lukijaparan tulkintoja tekstistä: Lukija voi luulla Furmanin juttuja tieteellisesti todistetuiksi ja yleisen psykiatrisen linjan mukaisiksi, joita ne eivät ole. Furmanin työkokemuskin  psykiatrina asetetaan kyseenalaiseksi, koska se on Maksumiehen mielestä riittämätön: hänen kokemuksensa ”rajoittuu yksipuolisesti” lieviin mielenterveyden häiriöihin. Onko Maksumies selvittänyt Furmanin koko työhistorian? Millä kompetenssilla hän puhuu yksipuolisesta kokemuksesta, kun kysymys on psyykenlääkkeiden haittoja koskevasta tutkimusnäytöstä ja psykiatrian sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta?  Tässä on jälleen yksi niitti asiallisiin sanoihin puetun rankan henkilöön kohdistuvan panettelun pakettiin toiselta henkilöltä, joka ei itse paljasta omaa kokemustaan alasta. Onko se ehkä yksipuolinen?  Tosin kirjoituksen tyylistä moni voi päätellä, kuka Maksumies on.

Mielialalääkkeitä syövistä melkein  400 000 suomalaisesta suuri osa kärsii lievistä tai keskivaikeista  vaivoista. Terveyskeskuslääkäritkin kirjoittelevat heille masennuslääkereseptejä.  Tämä toiminta on käypä hoito – suositusten suojaamaa, vaikka lääkeriippuvuutta tiedetään syntyvän. Se puolestaan on todellinen ongelma, joka koskettaa kansalaisia. Furmanin pääasiallisen työkokemuksen mahdollisella yksipuolisuudella ei ole tämän, todellisen ongelman kanssa mitään tekemistä. Todellisesta ongelmasta Maksumies ei puhu mitään, vaan siirtää propagandistisesti lukijan huomion Furmanin puutteisiin jotka Maksumies on itse keksinyt.

Jotkut psykiatrit ovat varoittaneet, että tämän seurauksena moni lääkettä käyttävä potilas voi yhtäkkiä ­lopettaa lääkityksensä ikävin seurauksin” – eivätkä vain ”jotkut”, vaan käytännössä kaikki, jotka ovat hoitovastuussa vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta, jossa säännöllinen ja asiaankuuluva lääkehoito on onnistumisen kulmakivi. Pohjan vieminen hoitomotivaatiolta julkisuudessa ei palvele potilaiden etua –– tieteelliset keskustelut kuuluvat ammatillisille foorumeille, joille Ben Furmankin on tottakai tervetullut.

Maksumiehen kommentti päättyy yhtä propagandistisesti kuin alkoikin. Hän argumentoi, että käytännössä KAIKKI psykiatrit,  ”jotka ovat hoitovastuussa vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta, jossa säännöllinen ja asiaankuuluva lääkehoito on onnistumisen kulmakivi”, ovat varoittaneet lääkkeiden äkillisestä lopettamisesta. Argumentti on vino, koska Furman ei puhunut vain vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta lääkkeillä. Hän mainitsi myös Keroputaan sairaalassa kehitetyn avoimen dialogin menetelmän, jossa lääkkeitä käytetään hyvin säästäväisesti.  Hän puhui myös masennuslääkkeistä ja niihin liittyvästä riippuvuusongelmasta. Silti Maksumies vetosi vakaviin psykoottisiin häiriöihin. Ja yhdisti tähän vielä etiikan ja potilaiden suojelun.

Furman totesi kirjoituksessaan, että vaikka psyykenlääkkeiden haitoista  julkisesti keskustelemisessa on riskinsä, haitat ovat niin vakava asia, että niistä on voitava puhua avoimesti. Tämän osan Furmanin kirjoitusta  Maksumies ohitti, joten on pääteltävä, että Maksumies haluaa rajoittaa avointa keskustelua psykiatriasta. Vetoamalla potilaiden suojeluun hän pystyi jatkamaan vihjailuaan, että se on juuri tuo paha Furman joka vie pohjan hoitomotivaatiolta (siis vakavista psykoottisista häiriöistä kärsivien). Joten Furman ei näin ajaisikaan  potilaan asiaa. Tämä on kerta kaikkiaan outo väite, sillä ensiksikin  hoitomotivaatio syntyy potilaan henkilökohtaisista  kokemuksista ja luottamuksesta hoitavaan lääkäriin – ei Furmanin kirjoituksista. Toiseksi Furmanin vieraskynä-kirjoitus kohdistui nimen omaan potilaiden edun ajamiseen ja monen mielenterveyspotilaan toteen näytettyyn liikalääkityksen ongelmaan ja tästä keskustekemiseen.

Viimeinen veto, isällinen tervetulotoivotus Furmanile tulla  keskustelemaan tiedettä tuntevien ammattilaisten ja asiantuntijoiden kanssa niittaa Furmanin epäasialliseksi huutelijaksi vakavien, eettisten ja tieteen alttareilla kannuksensa hankkineiden asiantuntijoiden joukossa. Ikään kuin Furman ei keskustelisi ammatillisilla foorumeilla! Tällainen argumentointi itsessään on epäeettistä, koska se ei nojaa faktoihin. Furman esimerkiksi kirjoittaa Hesarin nettisivuilla vastauksessaan Maksumiehelle, että hän on jo keskustelemassa sekä suomalaisten psykiatrien yhteisössä  että lisäksi  ulkomaalaisten kriittisten psykiatrien kanssa. Tämä lienee ollut psykiatri Maksumiehen tiedossa jo ennen kuin hän kirjoitti kommenttinsa.

Vakavaa Maksumiehen kirjoituksessa on, että siitä saa käsityksen, että psykiatriasta saisivat keskustella vain psykiatrit ja alan tutkijat. Huhhuh.

Potilaita koskeva argumentointi puolestaan  antaa myös ymmärtää, että kansalaisilla ei ole mitään asiaa keskustelemaan heitä itseään koskevista hoitosuosituksista. Ei myöskään tieteestä, josta keskustelu kuuluu Maksumiehen mukaan ammatillisille foorumeille. Voi hyvänen aika. Tieteenhän kuuluu olla vapaata ja avointa kaikille. Kyllä jokaisella iästä, sukupuolesta, koulutuksesta ja ammatista riippumatta pitää olla oikeus keskustella tieteestä ja tutkimuksesta. Tutkimustulokset ja niihin nojaavat argumentit ovat tärkeitä, ei ammatti- tai arvoasema.

Näyttää siltä, että Maksumiehen byrokraattissävyinen tekstipurkaus on kuin viimeinen taisto vanhan-kunnon-lääkepsykiatrian puolesta. Se kuitenkin taitaa olla pian aikansa elänyttä ja saa rinnalleen vahvan lääkkeettömien hoitojen linjan.  Toivotan uuden linjan tervetulleeksi. Se on ekologisempi, ihmisläheisempi, tehokkaampi ja vähemmän haitallisia sivuvaikutuksia  aiheuttava kuin suomalaisessa nykypsykiatriassa vallitseva lääkeusko, joka ulottuu jopa lievien masennustapausten hoitoonkin.

Hyviä uutisia kantautui äskettäin korviini. Kuulin, että Kela olisi  rahoittamassa  lähitulevaisuudessa alkavaa  tutkimushanketta, jossa tutkitaan tanssi- ja liiketerapian mahdollisuuksia masennuksen hoidossa. Lääkkeettömien hoitojen tutkimukselle on hankalampi saada rahoitusta kuin lääkkeiden tutkimukselle, sillä viime mainittua  lääketeollisuus tukee avokätisesti.

Jokaisella ihmisellä on sananvapauteen perustuva oikeus kertoa kokemuksistaan ja käsityksistään mielenterveyden hoidosta. Kíitos Hesarille, että se julkaisi Furmanin kirjoituksen, vaikka se poikkeaa psykiatrian tutkimuksen ja käytännön suomalaisesta valtavirrasta. Kansainvälistä tutkimusnäyttöä kirjoituksen taustalla on.

Tässä pari esimerkkiä tutkimuksista:

Jon Jureidini. Antidepressants fail, but no cause for therapeutic gloom. Lancet 388(10047): 844-845, 27 August -2 September, 2016.  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)30585-2/abstract

Andrea Cipriani, Xinyu Zhou, Cinzia Del Giovane, Sarah E Hetrick, Bin Qin, Craig Whittington, David Coghill, Yuqing Zhang, Philip Hazell, Stefan Leucht, Pim Cuijpers, Juncai Pu, David Cohen, Arun V Ravindran, Yiyun Liu, Kurt D Michael, Lining Yang, Lanxiang Liu, Peng Xie.  Comparative efficacy and tolerability of antidepressants for major depressive disorder in children and  adolescents: a network meta-analysis, Lancet 388 (10047):881-891, 27 August – 2 September 2016. http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)30385-3

Masennuslääkekritiikkiä Peter Götzcshen tutkimuksiin perustuen 2016.

2 thoughts on “Psyykenlääkkeiden haitat Hesarissa. Tekstianalyysi kiistasta.

  1. Kiitos taidokkaasta ja tärkeästä tekstisalyysistä! Voitko vielä kertoa, minä päivänä Maksumiehen kirjoitus julkaistiin? En löytänyt tietoa tai linkkiä siihen blogistasi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s