Tag Archive | psykiatria

Psyykenlääkkeiden haitat Hesarissa. Tekstianalyysi kiistasta.

Vino talo ja vinot ikkunat

Vino talo vinoine ikkunoineen.

Psyykenlääkkeiden haitat on tunnustettava. Lääkkeettömistä hoidoista pitäisi keskustella avoimesti, vaikka psyykenlääkkeistä ei luultavasti koskaan luovuta kokonaan. Tätä toivoi psykiatri Ben Furman 19.3.2017 HS:n. vieraskynä-kirjoituksessaan.

Furmanin julkisesti esittämä psyykenlääkekritiikki  sai  valtavirtapsykiatrian edustajan tarttumaan kynään. Nimimerkillä  Maksumies kirjoittaja ojensi kommentissaan vieraskynä-kirjoittajaa. Hän pyrki osoittamaan lukijoille, että nykymeno psyykenlääkkeiden käytössä on Furmanin kirjoituksen vastaisesti nimenomaan oikeaa. Lisäksi nykyinen lääkekäytäntö perustuu Maksumiehen mukaan parhaaseen mahdolliseen psykiatriseen asiantuntemukseen ja tutkimukseen.

Minua ihmetyttää, miksi Maksumies ei puhu kritiikissään  itse asiasta eli psyykenlääkkeiden tutkituista ja potilaiden konkreettisesti kokemista haitoista. Juuri se oli Furmanin kirjoituksen nimenomainen aihe. Onko aihe edelleen niin arka, että on puhuttava asian vierestä eli Ben Furmanista.

Kritiikin kritiikki on minusta sen verran kiinnostava, että tein siitä argumentaatioanalyysin.

Teksianalyysi

Tekstianalyysini tarkoitus on paljastaa Maksumiehen kirjoituksen tarkoituksia. Tätä selvitän tarkkalukemalla argumentaation kätkettyjä, vihjailevasti ja metaforisesti  esitettyjä merkityksiä. Niiden tehtävä on suostutella lukija hyväksymään Maksumiehen näkökanta.

Kirjoitus noudattaa sodankäynnin argumentointikaavaa, joka nojaa vastustajan panetteluun ja pilkkaamiseen. Se ei esitä avoimia kysymyksiä kirjoittajalle,  vaan puhuu tästä kohteena, kolmannessa persoonassa ja vähätellen.  Kritiikki siis  kohdistuu Ben Furmaniin.

Maksumies ei esiinny omalla nimellään. Tämän voi tulkita kahdella tavalla. Taustalla voi olla pelko. Jos kirjoittaa omalla nimellään, joutuu kohtaamaan omana itsenään mahdolliset vasta-argumentit. Tuntuu turvallisemmalta laukoa mielipiteitä nimimerkin takaa. On myös mahdollista, että  kirjoittaja katsoo edustavansa sellaista establishmenttia eli, vakiintunutta ja arvovaltaista instituutiota, jonka edustajan kirjoittaja ei katso soveliaaksi ryhtyä kommentoimaan yksittäistä lehtijuttuja. Se olisi jotenkin vähäpätöistä ja lisäksi pitäisi esittää todellista tutkimusfaktaa argumenttien tueksi. Nimimerkki antaa hyvän suojan.

Kursiivilla kirjoitettu on Maksumiehen tekstiä, muu osa on analyysitulkintaani.

Ben Furman hakee julkisuutta antamalla ymmärtää, että psyykenlääkkeiden haittoja ei muka olisi jo tunnustettu.

Julkisuudenkipeäksi nimittäminen vihjaa siihen, että Furman ei olisi varteenotettava asiantuntija, vaan pelkästään itsekeskeinen narsisti. Näin myöskään Furmanin esiin tuoma asia ei voisi olla merkittävä tai ”oikea”.

Termi ”antaa ymmärtää” viittaa siihen, että Furman ei  puhu suoraan, vaan väittää vihjaillen siitä, että psyykelääkkeiden haittoja ei ole tunnustettu. Tässä sekoitetaan nokkelasti ja tahallaan käsitteet  ”tunnustaminen”, ”tietämien” ja ”tiedon jakaminen” Näin Furman kirjoitti: ”Lääkärien velvollisuus on välittää kansalaisille tietoa psyykenlääkkeiden haitoista ja ammattikunnan sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta”.  Furmanin mielestä siis  nykyisin kansalaisille ei välitetä riittävästi tietoa lääkkeiden haitoista ja psykiatrian sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta. Hän ei puhunut mitään lääkehaittojen tunnustamisesta, vaan nimenomaan sanoi ”Masennuslääkkeiden haittavaikutukset ovat olleet pitkään tiedossa.” Tulkitsen tämän niin, että ongelma on Furmanin mukaan se, että tiedosta huolimatta haitoista ei juuri puhuta ja julkisuudessa psykiatrian kiistat eivät ole esillä.

Maksumies vihjaa siihen, että haitat on tunnustettu,  mutta Furman ei tätä asiaa joko tunne tai halua kertoa lukijoille. Mutta Furman puhui juuri  siitä, että tiedosta HUOLIMATTA psyykenlääkkeiden haittoja ei oteta tarpeeksi huomioon psykiatrisissa  hoitokäytännöissä ja potilaille tiedottamisessa.

Tekstissä ei ole varsinaista uutta, vaan kyseessä on kokoelma entuudestaan tiedossa olevia sivuvaikutuksia, joita kirjoittaja on ryhmitellyt ja osin paisutellut oman mielensä mukaan. Kaikki kirjoituksessa luetellut psyykenlääkkeiden sivuvaikutukset ovat tunnettuja ja ne läpikäydään lääkärikoulutuksessa, joten lääkärilukijalle ne ovat entuudestaan tuttuja. Lääkehoidon hyödyt ja tehon kirjoitus ohittaa.

Toteamus, että tekstissä ei ole lääkäreille mitään uutta ja että lääkkeiden sivuvaikutukset läpikäydään lääkärikoulutuksessa toimii argumenttina vihjaukselle, että Fuhrman ei ehkä ole ”oikea lääkärikään”, koska tuollaisia asioista kirjoittaa, ja vieläpä ryhmittelee ja paisuttelee haittoja oman mielensä mukaan. Tässä vihjataan, että Furmanin ei tule oman mielensä mukaan kirjoitella, vaan että  hänen olisi nojauduttava  metaforisesti ”jonkun muun mieleen” eli auktorisoituihin asiantuntijoihin.

Kommentti hyötyjen ohittamisesta täydentää kuvaa Furmanin yksipuolisuudesta. Todellisuudessa Furmanin kirjoituksen aihe oli haitat, koska niistä julkisuudessa ei puhuta. Väite yksipuolisuudesta ei siten perustu tosiasioihin. Hyödyistä on Hesarikin kirjoittanut vuosien mittaan hyvin paljon. Näin ollen argumentin tarkoitus on pelkästään propagandistinen.

Seuraava kappale on niin huvittava, että purskahdin nauruun sitä lukiessani.

Kirjoittajalla ei ole psykofarmakologiassa sellaista tieteellistä pätevyyttä, jonka perusteella hän olisi laatimassa psykiatrian Käypä hoito -suosituksia. Nämä riippumattomat, tutkimusnäyttöön perustuvat kansalliset hoitosuositukset käsittelevät sairauksien hoitoon ja ehkäisyyn liittyviä kysymyksiä hoitopäätösten pohjaksi. Suosituksia laatii Suomalainen Lääkäriseura Duodecim yhdessä erikoislääkäriyhdistysten kanssa. Suositusten tuottamisesta vastaavat asiantuntijatyöryhmä ja Käypä hoito -toimitus julkisella rahoituksella.

Tässä ilmoitetaan hyvin muodollista, hiukan mahtipontistakin  kieltä käyttäen ja sanoilla ” riippumaton, tutkimusnäyttö, kansallinen, asiantuntijaryhmä” höystäen, että on olemassa totuuden tietävä auktoriteetti. Jos ihmisellä, esimerkiksi Fuhrman,  ei ole psykofarmakologiassa sellaista pätevyyttä, että hänet nimettäisiin Käypä hoito -suosituksia laativien ryhmään, hänen lausumillaan ei ole arvoa. Niitä ei pidä ottaa vakavasti. Pitää kuunnella vain näitä suosituksen laatijoita, koska he laativat suosituksia lääkäriseuran ja  erikoislääkäriyhdistyksen kanssa ja julkisella rahoituksella! Mikä argumentti! Tämä viittaa siihen, että Maksumies väittää  kaikkien muiden sanomiset – perustuivat ne kuinka pätevään kansainväliseen tutkimusnäyttöön tahansa  – aiheettomiksi ja epäpäteviksi Suomessa.  Ihan vaan vertailun vuoksi totean, että  keskiajalla inkvisitiolla oli paavin ohella suurin valta tulkita jumalansanaa.

Sitä paitsi käypä hoito -suosituksista ollaan asiantuntijapiireissä kovin eri mieltä. Ne myös muuttuvat koko ajan. Nykyisetkin.

Ja vielä ihmeellisempää seuraa:

Yksipuolisesti haittoja korostava ulostulo maallikkoyleisölle suunnatussa sanomalehdessä on eettisesti ongelmallinen sikäli, että aiheeseen perehtymätön lukija voi luulla erikoislääkärin laatimaa hoitosuosituksista poikkeavaa tekstiä tieteelliseen pätevyyteen ja hoitokokemukseen perustuvaksi, vaikka kirjoittajan pääasiallinen kliininen kokemus rajoittuukin yksipuolisesti lieviin mielenterveyden häiriöihin.

Jälleen toistuu sama argumentti Furmanin yksipuolisuudesta (vaikka siis kirjoituksen aihe oli juuri haitat, ei psykiatrinen hoito yleensä). Sen tarkoitus on vihjata kirjoituksen virheellisyyteen.  Tällainen haittoja korostava ”ulostulo” (ennen haitat pidettiin piilossa)  todetaan ongelmalliseksi maallikoiden eli tavallisten psyykenlääkkeitä syövien kannalta. Heitä käypä hoito – asiantuntijoiden korkea etiikka Maksumiehen mukaan suojelee, mutta Furmanin etiikka näyttäytyy  tässä kyseenalaisena.

Typerä kansa?

Lisäksi Maksumiehen argumentaatiossa  ennakoidaan osaamattoman lukijaparan tulkintoja tekstistä: Lukija voi luulla Furmanin juttuja tieteellisesti todistetuiksi ja yleisen psykiatrisen linjan mukaisiksi, joita ne eivät ole. Furmanin työkokemuskin  psykiatrina asetetaan kyseenalaiseksi, koska se on Maksumiehen mielestä riittämätön: hänen kokemuksensa ”rajoittuu yksipuolisesti” lieviin mielenterveyden häiriöihin. Onko Maksumies selvittänyt Furmanin koko työhistorian? Millä kompetenssilla hän puhuu yksipuolisesta kokemuksesta, kun kysymys on psyykenlääkkeiden haittoja koskevasta tutkimusnäytöstä ja psykiatrian sisällä käytävästä kriittisestä keskustelusta?  Tässä on jälleen yksi niitti asiallisiin sanoihin puetun rankan henkilöön kohdistuvan panettelun pakettiin toiselta henkilöltä, joka ei itse paljasta omaa kokemustaan alasta. Onko se ehkä yksipuolinen?  Tosin kirjoituksen tyylistä moni voi päätellä, kuka Maksumies on.

Mielialalääkkeitä syövistä melkein  400 000 suomalaisesta suuri osa kärsii lievistä tai keskivaikeista  vaivoista. Terveyskeskuslääkäritkin kirjoittelevat heille masennuslääkereseptejä.  Tämä toiminta on käypä hoito – suositusten suojaamaa, vaikka lääkeriippuvuutta tiedetään syntyvän. Se puolestaan on todellinen ongelma, joka koskettaa kansalaisia. Furmanin pääasiallisen työkokemuksen mahdollisella yksipuolisuudella ei ole tämän, todellisen ongelman kanssa mitään tekemistä. Todellisesta ongelmasta Maksumies ei puhu mitään, vaan siirtää propagandistisesti lukijan huomion Furmanin puutteisiin jotka Maksumies on itse keksinyt.

Jotkut psykiatrit ovat varoittaneet, että tämän seurauksena moni lääkettä käyttävä potilas voi yhtäkkiä ­lopettaa lääkityksensä ikävin seurauksin” – eivätkä vain ”jotkut”, vaan käytännössä kaikki, jotka ovat hoitovastuussa vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta, jossa säännöllinen ja asiaankuuluva lääkehoito on onnistumisen kulmakivi. Pohjan vieminen hoitomotivaatiolta julkisuudessa ei palvele potilaiden etua –– tieteelliset keskustelut kuuluvat ammatillisille foorumeille, joille Ben Furmankin on tottakai tervetullut.

Maksumiehen kommentti päättyy yhtä propagandistisesti kuin alkoikin. Hän argumentoi, että käytännössä KAIKKI psykiatrit,  ”jotka ovat hoitovastuussa vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta, jossa säännöllinen ja asiaankuuluva lääkehoito on onnistumisen kulmakivi”, ovat varoittaneet lääkkeiden äkillisestä lopettamisesta. Argumentti on vino, koska Furman ei puhunut vain vakavien psykoottisten häiriöiden hoidosta lääkkeillä. Hän mainitsi myös Keroputaan sairaalassa kehitetyn avoimen dialogin menetelmän, jossa lääkkeitä käytetään hyvin säästäväisesti.  Hän puhui myös masennuslääkkeistä ja niihin liittyvästä riippuvuusongelmasta. Silti Maksumies vetosi vakaviin psykoottisiin häiriöihin. Ja yhdisti tähän vielä etiikan ja potilaiden suojelun.

Furman totesi kirjoituksessaan, että vaikka psyykenlääkkeiden haitoista  julkisesti keskustelemisessa on riskinsä, haitat ovat niin vakava asia, että niistä on voitava puhua avoimesti. Tämän osan Furmanin kirjoitusta  Maksumies ohitti, joten on pääteltävä, että Maksumies haluaa rajoittaa avointa keskustelua psykiatriasta. Vetoamalla potilaiden suojeluun hän pystyi jatkamaan vihjailuaan, että se on juuri tuo paha Furman joka vie pohjan hoitomotivaatiolta (siis vakavista psykoottisista häiriöistä kärsivien). Joten Furman ei näin ajaisikaan  potilaan asiaa. Tämä on kerta kaikkiaan outo väite, sillä ensiksikin  hoitomotivaatio syntyy potilaan henkilökohtaisista  kokemuksista ja luottamuksesta hoitavaan lääkäriin – ei Furmanin kirjoituksista. Toiseksi Furmanin vieraskynä-kirjoitus kohdistui nimen omaan potilaiden edun ajamiseen ja monen mielenterveyspotilaan toteen näytettyyn liikalääkityksen ongelmaan ja tästä keskustekemiseen.

Viimeinen veto, isällinen tervetulotoivotus Furmanile tulla  keskustelemaan tiedettä tuntevien ammattilaisten ja asiantuntijoiden kanssa niittaa Furmanin epäasialliseksi huutelijaksi vakavien, eettisten ja tieteen alttareilla kannuksensa hankkineiden asiantuntijoiden joukossa. Ikään kuin Furman ei keskustelisi ammatillisilla foorumeilla! Tällainen argumentointi itsessään on epäeettistä, koska se ei nojaa faktoihin. Furman esimerkiksi kirjoittaa Hesarin nettisivuilla vastauksessaan Maksumiehelle, että hän on jo keskustelemassa sekä suomalaisten psykiatrien yhteisössä  että lisäksi  ulkomaalaisten kriittisten psykiatrien kanssa. Tämä lienee ollut psykiatri Maksumiehen tiedossa jo ennen kuin hän kirjoitti kommenttinsa.

Vakavaa Maksumiehen kirjoituksessa on, että siitä saa käsityksen, että psykiatriasta saisivat keskustella vain psykiatrit ja alan tutkijat. Huhhuh.

Potilaita koskeva argumentointi puolestaan  antaa myös ymmärtää, että kansalaisilla ei ole mitään asiaa keskustelemaan heitä itseään koskevista hoitosuosituksista. Ei myöskään tieteestä, josta keskustelu kuuluu Maksumiehen mukaan ammatillisille foorumeille. Voi hyvänen aika. Tieteenhän kuuluu olla vapaata ja avointa kaikille. Kyllä jokaisella iästä, sukupuolesta, koulutuksesta ja ammatista riippumatta pitää olla oikeus keskustella tieteestä ja tutkimuksesta. Tutkimustulokset ja niihin nojaavat argumentit ovat tärkeitä, ei ammatti- tai arvoasema.

Näyttää siltä, että Maksumiehen byrokraattissävyinen tekstipurkaus on kuin viimeinen taisto vanhan-kunnon-lääkepsykiatrian puolesta. Se kuitenkin taitaa olla pian aikansa elänyttä ja saa rinnalleen vahvan lääkkeettömien hoitojen linjan.  Toivotan uuden linjan tervetulleeksi. Se on ekologisempi, ihmisläheisempi, tehokkaampi ja vähemmän haitallisia sivuvaikutuksia  aiheuttava kuin suomalaisessa nykypsykiatriassa vallitseva lääkeusko, joka ulottuu jopa lievien masennustapausten hoitoonkin.

Hyviä uutisia kantautui äskettäin korviini. Kuulin, että Kela olisi  rahoittamassa  lähitulevaisuudessa alkavaa  tutkimushanketta, jossa tutkitaan tanssi- ja liiketerapian mahdollisuuksia masennuksen hoidossa. Lääkkeettömien hoitojen tutkimukselle on hankalampi saada rahoitusta kuin lääkkeiden tutkimukselle, sillä viime mainittua  lääketeollisuus tukee avokätisesti.

Jokaisella ihmisellä on sananvapauteen perustuva oikeus kertoa kokemuksistaan ja käsityksistään mielenterveyden hoidosta. Kíitos Hesarille, että se julkaisi Furmanin kirjoituksen, vaikka se poikkeaa psykiatrian tutkimuksen ja käytännön suomalaisesta valtavirrasta. Kansainvälistä tutkimusnäyttöä kirjoituksen taustalla on.

Tässä pari esimerkkiä tutkimuksista:

Jon Jureidini. Antidepressants fail, but no cause for therapeutic gloom. Lancet 388(10047): 844-845, 27 August -2 September, 2016.  http://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140-6736(16)30585-2/abstract

Andrea Cipriani, Xinyu Zhou, Cinzia Del Giovane, Sarah E Hetrick, Bin Qin, Craig Whittington, David Coghill, Yuqing Zhang, Philip Hazell, Stefan Leucht, Pim Cuijpers, Juncai Pu, David Cohen, Arun V Ravindran, Yiyun Liu, Kurt D Michael, Lining Yang, Lanxiang Liu, Peng Xie.  Comparative efficacy and tolerability of antidepressants for major depressive disorder in children and  adolescents: a network meta-analysis, Lancet 388 (10047):881-891, 27 August – 2 September 2016. http://dx.doi.org/10.1016/S0140-6736(16)30385-3

Masennuslääkekritiikkiä Peter Götzcshen tutkimuksiin perustuen 2016.

Lääkekritiikki ei ole enää tabu – Isometsä vastaa Götzschelle

Talviheinää

Talviheinää.

Ei siinä kauan mennyt, kun psykiatrien taholta tuli Götzschelle vastaus. Lääkärilehden verkkojulkaisu kirjoittaa ”Erkki Isometsä: Götzschellä asiavirheitä psykiatriasta”. Tässä koko Lääkärilehden vastine kopioituna:

”Tanskalaisen professorin Peter Gøtzschen vierailu Suomessa on nostanut vilkkaan keskustelun psykiatriasta ja psyykenlääkkeistä. Gøtzsche kritisoi muun muassa masennuslääkkeiden vaikuttavuutta ja hyöty-haitta-suhdetta.

Professori Erkki Isometsä Helsingin yliopistosta kommentoi Gøtzschen kritiikkiä Suomen Psykiatriyhdistyksen blogissa.

– Gøtzschen kirjat sisältävät runsaasti psykiatriaa koskevia asiavirheitä, puolitotuuksia, vastakkaiset näkökohdat unohtavia väitteitä sekä anekdootteja, joiden todenperäisyyttä on mahdotonta arvioida. Gøtzschen kuvaama ”psykiatria” on fiktiivinen luomus. Se ei vastaa psykiatrian ammatillista maisemaa.

Isometsän mukaan hänen on erityisen vaikeaa ymmärtää sitä, että Gøtzsche loukkaa toiminnallaan Cochrane Collaborationin edistämiä arvoja ja pyrkimyksiä. Gøtzsche kuuluu yhteisön perustajiin. Yhteisön mukaan Gøtzschen näkemykset psykofarmakoiden asemasta ovat henkilökohtaisia.

– Gøtzsche esittää kirjoissaan raskaita väitteitä lääketeollisuuden rikkomuksista ja lääkäreiden korruptiosta, mutta mikä tässä kaikessa on totta? Jotkin hänen kuvaamistaan tapahtumista pitävät paikkansa. On totta että jotkin lääkefirmat ovat toimineet epäeettisesti, ja pitää paikkansa että ei-toivottuja tuloksia tuottaneita lääketutkimuksia on jätetty julkaisematta. On itsestään selvää, että emme ammattikuntana voi tällaista toimintaa hyväksyä, Isometsä kirjoittaa.

Peter Gøtzsche on kirjailija, lääketieteen tutkija ja vaikuttavuustutkimuksen metodiasiantuntija, joka tunnetaan lukuisista yleisiin hoitomenetelmiin kohdistuvista kriittisistä arvioista. Tällä hetkellä hän työskentelee kliinisen epidemiologian professorina Kööpenhaminan ylipistossa”.

Hesarin nettilehdessä äskettäin julkaistussa Mikko Puttosen laatimassa Erkki Isometsän vastinehaastattelussa psykiatri Isometsä sanoo:

”Ikävää on se, että Gøtzsche on mukana Cochrane-verkostossa, joka nimenomaan tukee lääketieteessä sitä, että kaikkien väitteiden pitäisi perustua faktoihin ja tieteelliseen näyttöön eikä mielipiteisiin”.

Aita vai aidan seiväs?

Isometsä ei käsittääkseni ollut eilisellä luennolla. Ainakaan hän ei siellä kommentoinut mitään. Miksi? Psykiatri syyttää Götzsheä faktojen sivuttamisesta ja nojautumisesta mielipiteisiin.

Tätä väitettä on vaikea hyväksyä, jos on tutustunut Götzschen tutkimuksiin ja kirjaan Tappava psykiatria, joka on tosi tosi rankkaa luettavaa. Lukeminen avaa silmät mielialalääketodellisuudelle, eikä niitä oikein pysty sen jälkeen enää sulkemaan.

Totta on, että tanskalaisprofessori laukoo kovilla panoksilla ja kertoo voimakkain sanoin MYÖS mielipiteensä. Ehkä tästä syystä Isometsä ei halunnut tulla julkiseen keskusteluun. Ja tästä syystä tanskalaiskriitikko myös erityisen paljon ärsyttää monia. Siitä, että tutkija Götzsche esittää kriittisiä mielipiteitä, ei kuitenkaan voi päätellä että hän esittäisi VAIN mielipiteitä. Kyllä  hänellä ihan todistetusti on näytettävänä kovaa, tieteellisillä foorumeille julkaistua tutkimusfaktaa. Kirjoissaan hän esittää runsaan lähdeaineiston. Hänen väitteensä eivät siis ole tuulesta temmattuja, kuten Isometsän vastakritiikki antaa ymmärtää.

Jotenkin tuntuu siltä, että keskustelu käy nyt oudosti sivuraiteilla. Aidan seipäästä puhutaan enemmän kuin itse aidasta.  Ei vaihdeta tutkimusfaktoja itse asioista, joihin Götzschen kritiikki on kohdistunut. Ei keskustella psyykenlääketutkimuksen valheellisuuksista ja vääristymistä eli sen laadusta eikä  psyykenlääkkeiden haitallisuudesta suhteessa hyötyihin. Näistähän pitäisi keskustella – ei siitä, onko jonkun puhe- ja esitystyyli epämiellyttävä vai ei tai että jonkun kirjassa asiavirheitä.

Jos tutkija osoittaa tutkimusaineistoon nojaten, että masennuslääkkeistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, niin silloin Isometsän ja hänen ryhmänsä  Götzsche-kriitikoiden pitäisi osoittaa juuri tämä väite virheelliseksi. Sitä Isometsä ei ole tehnyt, vaan viittaa Götzschen kirjojen asiavirheisiin ja ylilyönteihin yleisellä tasolla ja puhuu lääkkeiden hyödyllisyydestä mutta ei haitoista. Eli syyllistyy samaan, mistä syyttää Götzscheä – kaksoisstandardin käytöstä.

Harmi. Näin ei synny hedelmällistä ja potilaiden, tavallisten kansalaisten kannalta hyödyllistä tieteellistä  keskustelua. Nyt ammutaan panoksia omista poteroista julkisuuteen. Se kenellä on enemmän valtaa vaikuttaa julkisuuteen, näyttää sitten ”oikeammalta”. Tähän mennessä vallankäyttäjä on ollut Isometsän leiri.

Koko jupakka osoittaa, että kysymyksessä on isompi asia kuin vain yksittäisen kriitikkotutkijan voimakas kielenkäyttö. Onko kyse psykiatrian murroksesta?

Hyvää ilmassa

Masennuslääkkeiden tehottomuudesta ja varsinkin niiden haitoista julkisesti puhuminen ei ole enää tabu! Hienoa, että tutkijat ja terveydenhuollon asiantuntijat ovat lopettaneet vuosia jatkuneen vaikenemisen ja itsesensuurin, joka perustui hokemaan ”teollisesti valmistettuja lääkkeitä voi käyttää turvallisesti, koska ne on tieteellisesti tutkittu”.

Tämä ”tiede-korttiin” nojaava mantra ohjasi pitkään myös toimittajia, jopa suurta osaa tiedetoimittajia, uskomaan, että masennuksen hoidossa kaikki on hyvin.

Ajateltiin, että se on juuri tuo pilleri, joka auttaa ihmistä parantumaan. Uskottiin serotoniiniteoriaan ja siihen, että masennus on aivosairaus ja paranee aivojen toimintaan vaikuttavalla lääkkeellä. Tämä usko on pitkään ollut vahva. Se on ollut vahva sekä terveydenhuollossa ja ”lääkevalistuksen” seurauksena myös kansalaisten keskuudessa. Jos joku rohkeni lausua epäilyn sanan, hänet voitiin tuota pikaa leimata kuuluvaksi tiedevastaisen ja epäilyttävän vaihtoehtoväen joukkoon. Muutosta on ilmassa.

On huomattu, että tiede ei osoittanutkaan, että masennuslääkkeet parantavat tai  lievittävät parhaalla tunnetulla tavalla oireita. Kun tutkimuksia alettiin Peter Götzshcen, Allen Francesin, Robert Whitakerin ja  muiden tutkijoiden sekä Suomessa Aku Kopakkalan ja muiden uuden ajan psykologien ja psykiatrien toimesta analysoida hieman tarkemmin, huomattiin, että lääkkeettömät hoidot ovat lääkehoitoja tehokkaampia varsinkin lievissä ja keskivaikeissa masennuksissa. Sitä paitsi niistä ei ole haittoja kuten on masennuslääkkeistä (ei tietenkään kaikille, mutta tutkitusti monille). Huomattiin myös, että tutkimustuloksia on vääristelty. Näin ymmärrettiin, että julkaistut tutkimukset johtivat lukijoita, niin toisia tutkijoita, lääkäreitä, hoitajia kuin kansalaisiakin harhaan.

Virheellisissä tutkimusraporteissa mielialalääkkeet osoittautuivat hyviksi. Siitä lääkkeiden myynti lisääntyi huimasti. Lääketeollisuus hyötyi, lääkeitä syövät sen sijaan eivät. Eivät myöskään lääkekorvauksia valtion ja sairausvakuutusten kassasta maksavat yhteiskunnat.

Näin mentiin monta kymmentä vuotta, kunnes rohkeat ja kriittiset tutkijat alkoivat kaivaa tosiasioita esiin ja tuoda niitä julkisuuteen. Työ ei ole ollut helppoa, sillä koko tiedeyhteisö ja terveydenhuoltojärjestelmän johto on ollut jarruna.

Nyt tilanne on muuttunut. Myös toisenlaiset näkemykset pääsevät julkisuuteen. Esimerkiksi arvostettu tiedetoimittaja Jani Kaaro pohtii kiinnostavasti käsityksiä mielialalääkkeiden vaikutusmekanisteista, joista tutkijayhteisössä ei ole yksimielisyyttä. Onko serotoniini masennuksessa ymmärretty väärinpäin https://seura.fi/galileon-keskisormi/2017/02/03/onko-serotoniini-masennuksessa-ymmarretty-vaarinpain/?shared=87-2effe516-1

Myös iso joukko psykologeja, lääkäreitä ja muita terveysalan ammattilaisia suhtautuu kriittisesti liikalääkitykseen ja etsii lääkkeettömiä keinoja auttaa mielenterveysongelmaisia. Tämä on viisasta. Se on myös ihmisläheistä mielenterveyden edistämistä. Kiitos siitä.

tappava-psykiatria-ja-laakinnan-harha

Masennuksen hoitokäytännöt muuttuvat hitaasti

Metsäpolku”Masennuslääkkeet eivät tehoa masennukseen”, sanoo tanskalainen sisätautien erikoislääkäri, tutkija ja professori, Peter C. Gøtzshe.

– Kun totean julkisissa keskusteluissa masennuslääkkeiden olevan tehottomia, psykiatrit vastaavat usein niiden silti olevan hyödyllisiä, koska potilaat saavat apua lumevaikutuksesta, hän sanoo tuoreessa kirjassaan Tappava psykiatria ja lääkinnän harha.(Gøtzshe 2016, 49).

Aika rajua tekstiä. Se panee miettimään mielenterveyshuollon rakenteita ja kehittämistarpeita. Suomessa  yli 400 000 ihmistä syö masennuslääkkeitä edelleen, vaikka käypä hoito –suosituksia on uudistettu niin, että lääkehoitoa ei pidetä välttämättömänä ensisijaisena hoitona.

Gøtzshe viittaa tutkijoihin, joiden mukaan mielenterveyden hoidossa  aivan aluksi pitäisi kuunnella ihmisiä ja voimaannuttaa heitä määrittelemään itse tarpeensa ja suunnittelemaan haluamansa kaltaisia järjestelmiä.” Hän jatkaa (s.260):

”Asiantuntijoiden sijaan pitäisi kouluttaa maallikkotyöntekijöitä ja yleislääkäreitä.”  

Mutta Hesarissa julkaistiin 5.6.2016 opiskelija Milko Aikion vastaus erään vaimon kirjoitukseen, jossa hän ihmetteli miehensä masennuksen hoitoa: terveydenhuolto tarjosi ainoaksi vaihtoehdoksi masennuslääkkeitä. Sairauslomaa irtosi vasta kun mies suostui syömään nappeja.

Aikion vastaus  oli otsikoitu ”Mielialalääkkeisiin liittyy turhia ennakkoluuloja. Potilaan omat mieltymykset eivät voi olla hoitoa ohjaava periaate. Opiskelija Milko Aikio lyttää potilaan oman näkemyksen näin: ”Ky­se on sii­tä, et­tä pää­osin jul­ki­ses­ti ra­hoi­te­tus­sa ter­vey­den­huol­los­sa on tar­jot­ta­va ai­na kus­tan­nus­te­hok­kain­ta tie­teel­li­seen näyt­töön pe­rus­tu­vaa hoi­toa”.

Tämä on tyyppiesimerkki siitä, kuinka opiskelijat ja terveydenhuoltohenkilöstö ovat hurahtaneet lääkeuskoon.  Moni potilas on havainnut lääkkeiden ongelmat itse ja Gøtzshe sekä monet muut rohkeat tutkijat ovat osoittaneet vankkaan tutkimusnäyttöön nojaten, että masennuslääkkeiden teho on kyseenalainen masennuksen parantamisessa.

Metallikitaristin veljen kohtalo

Lääkkeillä on kylläkin monia haittavaikutuksia. Gøtzshen mukaan ne jopa aiheuttavat masennusta. Hän kertoo myös masennuslääkkeiden aiheuttamista itsemurhatapauksista ja kirjoittaa henkirikoksista, joita on tehty näiden lääkkeiden vaikutuksen alaisena (Gøtzshe  2016, 78-108).

Aihetta sivuaa myös entinen metallikitaristi Kristian Ranta tämän päivän (9.7.2016) Hesarissa. Hän kertoo meditoivansa päivittäin. Ranta kumppaneineen haluaa kehittää digitaalisen sovelluksen meditaatiota varten.

”Se voi kuu­los­taa peh­meäl­tä, mut­ta me­di­taa­tio­ta voi hyö­dyn­tää lää­ke­tie­tees­sä mo­nin ta­voin.” Iso­vel­jen it­se­mur­ha on yk­si syy sii­hen, mik­si Ran­ta ha­luaa ke­hit­tää ter­vey­den­hoi­toa ja li­sä­tä hy­vin­voin­tia. ”Hän te­ki it­se­mur­han kym­me­nen vuot­ta sit­ten ma­sen­nus­lääk­kei­den vai­ku­tuk­sen alai­se­na.” (HS 9.7.2016).

Peter C. Gøtzshe on huippututkija, joka on julkaissut yli 70 artikkelia tärkeimmissä lääketieteellisissä lehdissä. Lääketeollisuuden toimintaa terveydenhuollossa Gøtzshe on tutkinut usean vuoden ajan. Hän on tullut päätelmään, että lääketeollisuuden rahoittamiin tutkimuksiin ei voi luottaa. Tämä on surullista, sillä Suomessakin todennäköisesti suurin osa masennuslääketutkimuksista on teollisuuden rahoittamaa.

Tuntuu siltä, että masennuslääkkeiden tehottomuudesta ja varsinkin niiden haitoista julkisesti puhuminen on tabu. Lääkärit, tutkijat ja toimittajat itsesensuroivat itseään. Muutoin en ymmärrä sitä, että levikkinsä perusteellä valtamedia (Hesari, Aamulehti ja Yleisradio) tyynesti vaikenee asiasta, vaikka käytössä on kovaa tutkimustietoa.

Peter C. Gøtzsheä ei voi pitää salaliittoteoriota kehittelävänä vainoharhaisena maallikkona. Hän on ollut luomassa ja on edelleen mukana kansainvälisessä Cochrane-järjestelmässä, jonka tavoite on tutkimusten laadun arviointi ja parantaminen tekemällä julkaistuista tutkimuksista systemaattisia katsauksia ja meta-analyyseja.  Hänen tuoreessa 367-sivuisessa kirjassaan on useita satoja tieteellisiä lähdeviitteitä varmistamassa sen, mitä hän väittää.

Väitteet  masennuslääkkeiden heikosta tehosta eivät ole mukavia hoitokulttuurissa, jossa on totuttu turvautumaan ensisijaisesti lääkkeisiin.  Lääkehoito ei voi olla kustannustehokasta kuten opiskelija Ailio esittää, jos lääkkeet eivät kerran auta masennukseen.

Plasebohoidot

Jos lume auttaa, kuten Gøtzshen mainitsemat psykiatrit väittävät,  niin miksiköhän ei sitten käytetä todellisia lumelääkkeitä? Nehän olisivat lähes ilmaisia, tai ainakin halvempia kuin ”oikeat” lääkkeet. Näin olettaisin. Voisiko lumetta tarjota myös ilman pilleriä?

Plasebon tietoinen käyttö hoitamisessa on ongelmallista eettisistäkin syistä. Potilaalle pitäisi näet kertoa, että hän saa lääkettä, jossa ei ole yhtään vaikuttavaa ainetta. Psykiatrien lumepuhe tulee outoon valoon myös siinä, että monet virallisen terveydenhuollon ulkopuolelle jäävät rentoutus- ja muut täydentävät hoitomuodot niputetaan tavallisesti pelkäksi lumeeksi. Suomessakin on suuri joukko ihmisiä, jotka käyttävät  terveysongelmiinsa, myös masennusoireisiinsa juuri tällaisia hoitomuotoja (Wahlström ym. 2008).

Erilaiset kehomielihoidot, joissa asiakas kohdataan psykofyysisenä, kärsivänä ihmisenä, koetaan J-A Danellin (2015) tutkimuksen mukaan asiakkaiden näkökulmasta hyödyllisiksi. Danell tutki fyysisistä oireista kärsiviä täydentävien hoitojen käyttäjiä. Vaikka kehomielihoitojen hyödyt olisivatkin pelkkää plaseboa, niin eikö olisi parempi valita haittavaikutukseton plasebo kuin plasebopilleri, josta on haittoja? Tämäkin asia, siis täydentävistä hoidoista asiallisesti keskusteleminen tuntuu olevan tabu Suomessa.

Herää kysymys, olemmeko juuttuneet dogmaattiseen medikalistiseen pysähtyneisyyteen?  Odottelenkin, milloin  Hesari ja muut tiedotusvälineet ryhtyvät kertomaan lukijoilleen riippumatonta tutkimustietoa masennuslääkkeistä sekä niiden hyödyistä ja haitoista. Medialla on suuri vaikutus avoimuuden avaamisessa.

Ikävästä kokonaistilanteesta huolimatta myönteistä on se, että Suomessa kokemusasiantuntijoita eli tavallisia ihmisiä on jo paljon mukana vertaisryhmissä tukemassa ja auttamassa muita.  On myös paljon psykiatreja, psykologeja, psykoterapeutteja ja muita terveysalan ammattilaisia, jotka tekevät parhaansa, jotta potilaiden tarvitsisi käyttää lääkkeitä vain lyhytaikaisesti tai ei olkenkaan.  Rajallisilla resursseilla he eivät voi tehdä paljon niin kauan kuin vallitsevat rakenteet suosivat medikalistista lääkehoitoideologiaa lääkkettömien auttamismuotojen kustannuksella. Uskon kuitenkin, että muutos on jo käynnissä.

Kirjoitin Peter C Gøtzshen edellisestä suomennetusta kirjasta sekä Robert Whitakerin Turussa pitämästä luennosta kaksi vuotta sitten:

https://liinanblogi.com/2014/06/23/laaketeollisuus-paratiisissa/

https://liinanblogi.com/2014/08/16/psykiatrian-tutkimus-koetuksella/

Olin ajatellut, että pidän bloggailusta kesälomaa ja keskityn ihaniin positiivisiin kesä- ja luontokokemuksiin. Kun silmiini osui kirjakaupassa tämän lääkekriitikon uusi kirja ja aamulla luin Hesarin jutun Kristian Rannasta, tuntui, että on kirjoitettava. Siitä huolimatta, että aihe ei ole kiva.

Mutta nyt lähden metsään vihreyden keskelle!

Lähteet

Gøtzshe, Peter C 2016. Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Sitruunakustannus 2016.

Danell J-A. 2015. From disappointment to holistic ideals: a qualitative study on motives and experiences of using complementary and alternative medicine in Sweden. Journal of Public Health Research 2015; 4:538;125-132.

Wahlström M, Sihvo S, Haukkala, A ym.  2008. Use of mental health services and complementary and alternative medicine in persons with common mental disorders. Acta Psychiat Scand 2008;118(1):73–80

 

 

Kännykkäni lakkasi olemasta onnellinen

Miska tutustuu tiedon filosofiaan.

Hesarissa on tänään juttua onnen filosofiasta, mutta Miska tutustuu nyt tiedon filosofiaan.

Disconnected. Irrallaan oleva. Irti kytketty. Sekava. Hajanainen. Sellainen on puhelimeni tänään. Olen näköjään niin viestintäriippuvainen, että puhelimen omituisuus vaikuttaa minuunkin.

Tätä on jatkunut jo pidemmän aikaa. Vekotin sallii lähettää ja vastaanottaa tekstareita, mutta puhelun se lopettaa lyhyeen. Kärsivällinen odotteluni asiaintilan paranemisesta ei ole johtanut mihinkään.

Sekavassa jamassa ollaan. Hyvin nukutun yön jälkeen herään kummalliseen pelon ja onnen tunteen sekoitukseen. Olen eksistentiaalisen (olemassa olon) ahdistuksen tilassa. Kärsin elämäntuskasta. Kyselen sen tarkoitusta. Mieleni harhailee.

Jos menen psykiatrille, hän haluaa auttaa minua. Todennäköisimmin varttitunnin keskustelun jälkeen oireitani lievitetään ahdistus-, masennus- ja alakulopillereillä. Ja kuukauden päästä sitten katsotaan, auttoivatko ne. Mutta minä en tahdo pillereitä.

”Miltä sinusta nyt tuntuu” –terapiapuheenkin koen riittämättömäksi. Kirkko kauniine saleineen seisoo jylhänä tuossa ihan vieressä, mutta papin pakeille en voi mennä. Pidän nykyluterilaista uskonharjoittamista liian tieteellis-teknokraattisena ja rajoittavana (kirkon piirissä ei ole tilaa esimerkiksi metsän ja puiden hengille, jotka minulle ovat tärkeitä luonnossa kulkiessani).

”Elämän tarkoitus on murheen karkoitus”. ”Tarkoitus on lisääntyä ja täyttää maa”. ”Elämän tarkoitus on elämä”. Niinpä. Mutta ei ihan riitä minulle.

Ja kappas! Aamiaispöydässä luen lehdestä, että ongelmani ratkeaa filosofian avulla. En siis olekaan mielenvikainen, vaan vailla filosofiaa.

Hesarin  kirjoituksessa onnellisuustohtorista 15.1.2015  psykiatri Antti S. Mattila toteaa, että monien psykiatristen ongelmien taustalla näyttää häilyvän ratkaisematon filosofinen pulma, eksistentiaalinen kriisi.

Mattila sanoo: ”Monelle esimerkiksi masennus on filosofisten pohdintojen aikaa, jolloin elämän suuntaa mietitään uudelleen. Hoitojärjestelmässä siihen kuitenkin suhtaudutaan niin, että masennusoireet pitäisi äkkiä poistaa ja mieluiten lääkkeillä. Silloin jäävät tekemättä tärkeät muutokset, jotka elämässä pitäisi tehdä.”

Lääketieteen biologinen näkemys mielenterveydestä alkoi psykiatrista tuntua kapealta.

Hänen mielestään mielialalääkkeitä käytetään niin yleisesti juuri siitä syystä, että jos kriisin jälkeen ihmisessä ja hänen elämässään ja ajattelussaan mikään ei muutu, ei siinä oikein uskalla päästää lääkkeistäkään irti. ”Se voi olla yksi syy siihen, miksi masennus kroonistuu”, sanoo Antti S. Mattila lehtihaastattelussa.

Psykiatri perusti 15 vuotta siiten filosofin vastaanoton. Se ei ammattifilosofeilta saanut kovin myönteistä palautetta. Ehkä kyse oli ammattirajojen rikkomisesta. Voisi jopa väittää psykiatrin toimivan ”huuhaafilosofina”. Hänhän ei ole oikeasti filosofi. Tai ainakaan lehtijutusta ei käynyt ilmi, että hän olisi suorittanut filosofien ammattikunnalta vaadittavia korkeakouluopintoja.

Onko Mattila siis puoskarifilosofi? Kuka valvoo, tekeekö hän filosofin työtään eettisesti oikein?

Nämä kysymykset ehkä huvittavat, mutta jos ammatillisuutta katsotaan muiden täydentävien hoitojen näkökulmasta, kysymys tuntuu järkevältä. Pohdittavaksi jää, kuka ja miten ihmistä saa hoitaa. Joka tapauksessa filosofia hoitomuotona on täydentävää hoitoa, ei lääketieteellistä.

Minusta on hienoa, että ammatillisia rajoja ylitetään luovasti. Musiikkiterapeutit, taideterapeutit, keho-mieli-hoitajat, luontaishoitajat ja energiahoitajat tekevät myös arvokasta työtä ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin puolesta. Usein niissäkin on kysymys näkökulman vaihtamisen taidosta, johon Mattila viittaa puhuessaan kreikkalaisfilosofi Epiktetoksen stoalaisen tyyneyden opetuksista.

”Ihmistä eivät järkytä asiat, vaan heidän uskomuksensa niistä, oli Epiktetoksen kuuluisa periaate.”

Alan ymmärtää, että olen nuoresta lähtien itsehoitanut itseäni filosofisella ja muullakin kirjallisuudella, kuten runoilla. Osan kirjoista olen saanut kirjastosta, osan ostanut. Ei niistä kelakorvauksia ole tullut, mutta ei ole väliäkään, koska voinhan uusintakäyttää niitä aina tarvittaessa. Niistä hyötyvät muutkin, silla lainaan kirjojani mielelläni.

Erityisen kiitollinen olen ystävistä, joiden kanssa maailmankuva-asioita, onnellisuutta, elämän tarkoitusta ja mielenilmiöitä voi pohtia, väännellä, käännellä ja tutkiskella. Viimeksi näin kävi hypnoterapeuttien ja terapeuttisten energiaparantajien viime tiistain keskusteluillassa. Kiitos siitä kaikille mukana olleille.

Tänään päätän tehdä pienen muutoksen. Lähden ostamaan uuden, onnellisemman kännykän. Muutun ehkä itsekin.

Connected. Yhteydessä oleva. Selkeä. Ehyt.

No, ehkä tähän pääsisin ilman kännykkääkin, mutta kun olen viestintäriippuvainen….

Kirjoitus

Onnea filosofiasta. HS paperilehti 15.1.2015, C2.

Vaihdetaan myyttiä – rankkaa puhetta psykiatriasta

AbstraktiaMasennus ei ole aivokemiallinen sairaus. Siksi se ei voi parantua lääkkeillä. Depressiolääkkeet vain muuttavat mielialaa hetkeksi. Ne toimivat samalla mekanismilla kuin alkoholi ja muut piristeet. Näin väittää James Davies, lontoolainen psykoterapeutti ja lääketieteen antropologi kirjassaan Cracked. Why Psychiatry is doing more harm than good.

Lääketeollisuuden tarmokas markkinointi ja  Amerikkalainen psykiatristen sairauksien tautiluokitus DSM (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders)  ovat luoneet  maailmanlaajuisen masennusepidemian.

Rankkaa psykiatrian kritiikkiään Davies perustelee tutkimustuloksilla ja tekemillään selvityksillä DSM:n syntyhistoriasta. Hän haastatteli kirjaansa varten useita maailman johtavia psykiatreja.

DSM on pitkä luettelo kaikista psykiatrisista häiriöistä, joita psykiatrit uskovat ihmisellä olevan.  Sen on kehittänyt Amerikan psykiatrien yhdistys (APA). Systeemi luotiin 1950-luvulla, kun ilmeni tarve yhtenäistää kriteereitä, joiden perusteella psyykenlääkkeitä määrättiin potilaille. Luokitus helpotti myös psykiatrien keskinäistä ammatillista kommunikaatiota. Ensimmäisessä, vuonna 1952 julkaistussa DSM-kirjassa oli vaatimattomat 130 sivua, mutta tuoreimmassa teoksessa (DSM 5) jo lähes 900 sivua. Sairauksien lukumäärä on huimasti lisääntynyt.

Käytännössä kirjaa käytetään siten, että kun potilas kuvaa lääkärille oireitaan, lääkäri tekee niistä kirjan ohjeiden perusteella diagnoosin. Esimerkiksi jos kerrot tunteneesi jännittyneisyyttä, ärsyyntyneisyyttä ja  paniikkioireita yli kahden viikon ajan, todennäköisesti tilasi luokitellaan yhdeksi ahdistuneisuushäiriöiden muodoksi. Aina oireet eivät tietenkään ole näin selkeitä.

Psykiatrian pulma on, että oirekuvauksen perusteella tehtyä diagnoosia ei yleensä voida varmistaa esim. veri- tai virtsanäyttein, koska mielenterveysongelmat eivät yleensä näy tällä tasolla kehoa. Siksi piti luoda DSM.

Keho tosin kyllä reagoi monin tavoin psyykkisiin tiloihin. Jokainen stressaantunut tietää, että ei ainoastaan mieli vaan myös koko ruumis tuntuu uupuneelta.

Sairausluokitus DSM:n sisältö on vaihdellut joka painoksessa. Vanhoja sairauksia on tippunut pois ja uusia tullut mukaan. Esimerkiksi vielä 1970-luvulla homoseksuaalisuus luokiteltiin DSM 2:ssa mielisairaudeksi. Sitten siitä äänestettiin psykiatrien keskuudessa ja homous putosi pois sairauslistalta.  Kaiken kaikkiaan psykiatristen tautien ja häiriöiden määrä on moninkertaistunut 1950-luvulta lähtien.

Usko masennuslääkkeisiin on vahva

Daviesin kirjan ydinväite on, että psyykenlääkkeistä on tullut myyttinen väline käsitellä ihmisen kärsimystä. Muut mytologian muodot, kuten uskonnolliset tai muut rituaalit hoitavat myös kärsimystä, mutta ne eivät nyt ole terveydenhuollossa muodissa. Nyt kuuluu vannoa mielialalääkkeiden nimeen.  Isossa Britanniassa National Health Servicen tilastojen mukaan vuonna 2011 kirjoitettiin 47 miljoonaa masennuslääkereseptiä. Se on iso luku maassa, jossa on 62,3 miljoonaa asukasta.

Tämä johtuu kirjoittajan mukaan siitä, että kaikkialla länsimaissa vallitsee luulo, että psyykkiset häiriöt ovat biologisperäisiä. Bio-psykiatria elää parhaillaan loistonsa aikaa huolimatta siitä, että yksikään tieteellinen fakta ei todista esimerkiksi masennuksen johtuvan biologiasta, kuten aivokemiasta.

Aivojen ja koko elimistön neurokemiallinen tila kyllä vaihtelee mielen vaihtelujen mukana, mutta ”syy-seuraus” -suhde ei ole yksiselitteinen.

Daviesin väitteiden valossa on ymmärrettävää, että Suomessakin masennuslääkkeisiin käytetään vuosittain noin 150 miljoonaa euroa. Noin puoli miljoonaa ihmistä syö niitä. Varmaankin on paljon enemmän ihmisiä, joilla on ajoittain kärsimystä, ahdistusta, vaikeuksia, surua, vastoinkäymisiä ja hankaluuksia sopeutua ympäröivään maailmaan.

Kaikki ”ongelmaiset” eivät onneksi kuitenkaan turvaudu myyttisiin pillereihin. Kaikilla lääkkeillä on nimittäin sivuvaikutuksia, esimerkiksi muistihäiriöitä, tunteiden latistumista ja sekavuutta.  Eikä ole olemassa lääkettä, joka kohdistuisi vain tiettyyn aivojen ”masennuskeskukseen”. Lääke vaikuttaa koko kehossa aivan samoin kuin jokainen suupala, jonka nielaisemme, on koko elimistömme ravintoa ja rakennusainetta.

Kansainvälistyvässä maailmassa amerikkalaisella tautiluokituksella on heijastusvaikutuksia myös Suomeen. Meillä sovelletaan WHO:n ylläpitämää kansainvälistä ICD –tautiluokitusta, jossa on mielenterveyden suhteen paljon samaa kuin DSM:ssä. Suomessa on lisäksi oma kansallinen luokituksensa. Aihetta sivusi viime lauantain Hesari tiedesivullaan jutussa Kenen mieli on sairas? .

Auttaisiko myytin vaihtaminen alakuloon ja ahdistukseen?

Kärsimys on medikalisoitu, Davies laukoo. Näin jopa surua hoidetaan lääkkeillä, joiden uskotaan myyttisesti auttavan. Kun tunteet laimenevat, uskotaan, että lääkitys on kohdallaan. Daviesin mielestä on väärin, että normaaleita tunnereaktioita ihmisen kohdatessa vastoinkäymisiä ”hoidetaan” lääkkeillä. Tällaisesta hyötyy hänen mukaansa vain lääketeollisuus, joka on erittäin iso bisnes maailmassa.

Sekä psykiatrian ammattilaisten että meidän tavallisten ihmisten keskuudessa tiedetään, että masennus on monesti yhteydessä mm. elämäntilanteen ongelmiin,  työ- tai opiskeluyhteisössä toimimiseen ja ihmissuhteisiin yleensä. Tästä huolimatta vallitseva hoitokäytäntö nojaa biologiaan eli lääkkeisiin.

Nykyään pidetään aivan normaalina, että lievissäkin masennus- tai uupumustiloissa ensin kokeillaan jotakin lääkettä, ja kun se ei toimi, vaihdetaan lääkettä ja katsotaan, miten sitten käy. Ensin tarjotaan pillereitä ja vasta sitten psykoterapiaa, vaikka monelle hoidon pitäisi olla juuri päinvastoin. Järkevämpää ja ihmismäisempää olisi lievien masennus- ja ahdistusoireissa kokeilla ensin lääkkeetöntä auttamista ja jos se ei tehoa, niin vasta sitten kokeiltaisiin pilleriä.

Pillerimyytti perustuu uskomukseen, että aivoissamme olisi kemiallinen epätasapaino, joka aihetuttaa masennuksen. Tämä usko juontuu vuonna 1965  Joseph Schildkrautin  American Journal of Psychiatryssa julkaistuun artikkeliin, jossa hän esitti teorian että vaihtelut mielialoissa voivat johtua aivojen kemiallisesta epätasapainosta. Davies kertoo kirjassaan, että Schildkraut nimenomaan esitti vain teorian, jolle todellisuudessa ei löydetty empiiristä todistetta. Nyt teoria on kuitenkin psykiatriassa otettu todesta, ikään kuin se olisi todistettu oikeaksi. Ei ole, väittää Davies.

Se, että masennukseen liittyviä neurobiologisia sairausmekanismeja tunnetaan hyvin heikosti, vaikeuttaa lääkekehittelyä, Niinpä uusien tehokkaiden lääkkeiden luominen on hankalaa. Maailmanlaajuisesti kiistellään siitä, miten masentuneita tulisi hoitaa. Suomessakin on keskusteltu siitä, kuinka paljon masennuslääkkeistä on hyötyä.

Vuosi sitten (marraskuussa 2012) julkaistussa Suomen Kuvalehden jutussa kerrotaan asiallisesti masennuksesta ja sen hoidosta,  mm. kiistellystä Irving Kirschin meta-analyysistä, jossa masennuslääkkeiden ja placebopillereiden teho oli samaa tasoa.  Meta-analyyseja on tehty maailmassa lukuisia ja niissä on saatu erilaisia tuloksia.

”Monta pientä ruokaa” kuten kiinalaisessa ravintolassa

Jos masentunut saa avun pillereistä, niin se on hieno asia. Ei ole väliä, perustuuko vaikutus placeboon vai johonkin muuhun. Siksi masennuslääkkeillä on mielestäni paikkansa kärsimyksen lievittäjänä. Mutta lääkkeille ei kannata antaa ylivaltaa, etenkään lievissä masennustiloissa joiden syiden (esim. traumat, ihmissuhdeongelmat, työ ja niihin liittyvät  ajattelutavat) selvittäminen saattaa olla lääkehoitoa tehokkaampaa. En vastusta lääkkeiden käyttöä, kun niille on selvästi lääkärin arvioimaa tarvetta ja kun potilas itse kokee saavansa niistä apua. Nämä kaksi eivät aina kohtaa. Silloin potilas voi joutua turhaan ja haitalliseen lääkekierteeseen.

Ihminen on viime kädessä itse itsensä paras auttaja. Tällä en tarkoita itseriittoisuutta ja ulkopuolisen avun vähättelyä, vaan sitä, että parantuakseen, eheytyäkseen ja onnellistuakseen oma panos, tahto ja pyrkimys ovat tärkeitä.  On selvää, että ahdistuksen akuuttivaiheessa tai vaikeassa masennustilassa ei jaksa paljon ajatella, saatikka toimia. Koko ”itse” on silloin hukassa. Hyvä, jos jaksaa sängystä vessaan raahustaa. Silloin on levättävä. Lääke voi toimia ”kävelykeppinä, tukipilarina”.

Masennuksesta voi selviytyä. Monesti siihen tarvitaan muutakin kuin lääkkeitä.  Masennuksella on taustansa. Kun katsoo itseään, historiaansa ja elämäänsä rehellisesti, siinä voi paljastua syitä henkiseen kärsimykseen, alakuloon ja ahdistukseen. Niiden käsittely ja ymmärtäminen ovat avain tervehtymiseen ja parantaviin valintoihin. Tämä vaatii paljon aikaa sekä ympärillä olevien ihmisten –  ammattiauttajien ja muiden – tukea.

Pillerimyytin voi muuttaa ainakin omassa elämässään. Lääkkeiden ohella (joskus myös niiden korvaamiseksi) voi kokeilla  muita – lääkkeettömiä – vaihtoehtoja. Niistä tärkein lienee psykoterapia. Moni on saanut psykoterapian ohella apua body-mind (keho-mieli) –terapioista, keskusteluryhmistä, joogasta ja rentoutushoidoista.  Kuntoutumista edistävät mm. käveleminen luonnossa, taide, kirjat, musiikki ja tanssi. Mielen hiljentämisharjoitukset (esim. meditaatio, rukous, hiljaisuuden retriitit) auttavat mielen ja kehon tasapainottamisessa ja vahvistamisessa.  Nämä kaikki ovat harkinnanarvoisia sitten, kun voimat ovat sen verran palautuneet, että ei tarvitse enää vain maata sängyssä ja olla paikallaan ja kun uskaltaa avautua ulkomaailmaan päin.

Joillekin reflexoloinen hoito (vyöhyketerapia), reiki tai muut energiahoidot tuovat helpotusta tukalaan oloon. Tärkeää on valita empaattinen, kunnioittava ja asiansa osaava hoitaja, joka kertoo avoimesti hoitomenetelmästään eikä pyri puuttumaan muihin asiakkaansa käyttämiin hoitoihin. Masentuneen  pitää saada olla vapaa valitsemaan itselleen sopivia hoitoja.

Ei kannata käpertyä yksinäisyyteen onnettomassa olotilassa. Tunteidensa ja mielialojensa jakamisesta hyvien ja luotettavien ystävien kanssa saa yleensä voimia. Itsensä rakastamisen opettelu – niin vaikeaa kuin se joskus onkin – myös vahvistaa. Auttajia kyllä löytyy, kun uskaltaa pyytää apua.

Tuttavapiirissäni on ihmisiä, joita pillerit ovat auttaneet. On myös niitä, joille niistä on tullut vain piinaava ja huono olo.  Joillekin pelkkä psykoterapia on riittänyt. Terapia+lääke –yhdistelmän käyttäjiäkin on. Tiedän myös ihmisen, joka aikoo syödä mielialalääkettä lopun ikänsä, koska katsoo tarvitsevansa sitä. Sitten on vielä ryhmä, joka on tullut autetuksi täydentävien kosketus- ja rentoutushoitojen avulla.

Kiinalaisissa ravintoloissa olen nähnyt ruokalistalla ”Monta pientä ruokia” (pikkuinen kielioppivirhekin piristyksenä). Masennuksen hoidossa voi myös soveltaa sitä eli hakea apua monelta suunnalta. Voi käyttää monia yllä mainittuja keinoja samanaikaisesti. Kun ne eivät ole pillereitä, mitään haitallisia yhteisvaikutuksiakaan ei tarvitse pelätä. Tiedän kokemuksesta.

Kirja Davies James 2013. Cracked. Why psychiatry is doing more harm than good?  Icon Books. London 2013.

Enkeli ikkunassa.

Enkeli ikkunassa.

 

Jooga ja masennus – uutta tukimusta

Katse.

Katse.

Tavallisten ihmisten kokemukseen perustuva tieto joogan hyödyistä alkaa saada tieteen tukea. Epäilyt ja vastustus ”huuhaa”- ja ”hörhöhoitoihin” vähitellen lievenee, kun kertyy lisää tutkimusnäyttöä.

Aamun Hesari kertoi viime perjantaina julkaistusta joogatutkimusten tuoreesta katsauksesta, meta-analyysista. Tutkimukset etsittiin eri tietokannoista keväällä 2011.

Katsaukseen otettiin joogaa koskevat satunnaistetut kontrolloidut kliiniset kokeet (RCT =randomized controlled trial), joissa tutkittiin minkä tahansa joogamuodon vaikutuksia psykiatrisiin häiriöihin (hakusanoina masennus, ahdistus, skitsofrenia, muisti, huomio, cognitio). Muut kokeet, tapaustutkimukset ja väitöskirjat jätettiin arvioinnin ulkopuolelle. 124 tutkimuksen joukosta 16 täytti valitut, tiukat tieteelliset kriteerit.

Tuloksista kävi ilmi, että joogan myönteisistä vaikutuksista on tieteellisesti pätevää näyttöä depression, skitsofrenian hoidon (lääkkeiden tukena), lasten ADHD:n ja unihäiriöiden hoidossa. Tulokset olivat ristiriitaisia kognitiivisten ongelmien ja syömishäiriöiden osalta. Katsauksessa ei tehty vertailua lääkkeiden ja joogan vaikutuksista. Siinä ei myöskään tarkasteltu, missä määrin jooga ehkäisee sairauksia ja edistää terveyttä.

Katsauksen laatijat pohtivat joogatutkimuksen rajoituksia ja toteavat, että tästä teemasta ei ole mahdollista tehdä kaksoissokkokoetta, mitä pidetään lääketieteessä tieteellisyyden korkeimpana standardina. He suosittelevat tehtäväksi joogan pitkäaikaisvaikutuksia selvittäviä tutkimuksia sekä biomarkkereita ja neurokuvantamista soveltavia tutkimuksia, jotta nykyinen näyttö hyödyistä voitaisiin vielä varmentaa.

Kansanterveyden kannalta joogan lääketieteellis-hoidollisia vaikutuksia tärkeämpää saattaakin olla joogan merkitys psyko-fyysis-spirituaalisesti terveyden edistämisessä ja sairauksien ehkäisyssä. Tästä ei ole vielä tieteellistä näyttöä.

Terveyden edistämisen tutkijoilla onkin edessään hyödyllinen työsarka.

Lähde

Meera Balasubramaniam, Shirley Telles2 and P. Murali Doraiswamy Yoga on our minds: a systematic review of yoga for neuropsychiatric disorders.
Front Psychiatry, 25 January 2013.

Linkki alkuperäistutkimukseen
http://www.frontiersin.org/Affective_Disorders_and_Psychosomatic_Research/10.3389/fpsyt.2012.00117/full

Joogatutkimuksista myös tässä                                                  https://liinanblogi.com/2013/01/15/joogasta-apua-stressiin-ja-ahdistukseen/

Kuva Maija Pyykkönen.