Kokonaisterveyttä ja elämän eheyttä

Koko elämän eheyttä haluaa vaalia THL:n uusi pääjohtaja Markku Tervahauta. (HS 2.2.2019 https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005986646.html)

Helsingin Sanomat 2.2.2019

Terveysajattelussa ja sotea ohjaavissa arvoissa näyttäisi nyt olevan meneillään muutos reduktiivisesta (pilkkovasta) kokonaisvaltaisempaan (holistisempaan) ihmiskäsitykseen. Kysymys on paradigman muutoksesta, mikä tapahtuu hitaasti, vastustusta kohdaten ja vaiheittain (tästä kirjoitan tarkemmin joskus myöhemmin). Se vaikuttaa ajan myötä myös käytännön toimintaan. Ehkä Esperi Caren ”raha ensin” -tehokkuusajattelu oli kulminaatiopiste havahtumisessa niin terveyspoliitikkojen kuin kansalaisten keskuudessa.

Katkennut totuus psykiatriassa

Kuitenkin edelleen aika moni saa psykiatrin vastaanotolta lähtiessään mielialalääkereseptin, vaikka tarvitsisi ehkä pikemminkin eheyttävää kohtaamista ja henkista tukea. Niin on käynyt ainakin lähes puolelle miljoonalle masennuslääkkeen käyttäjälle ja niille 100 000 ihmiselle jotka syövät niin sanottuja uskomuslääkkeitä eli lääkkeitä, joiden tehosta ja turvallisuudesta sairauteen tai vaivaan joiden hoitoon niitä käytetään, ei ole riittävästi tutkimusnäyttöä. Tällaisia ovat psykoosilääkkeet, joita käytetään muuhun kuin psykoosin hoitoon. https://yle.fi/uutiset/3-10579135 Lisäys 3.2.2019: Tämä kappale on epätarkka. Katso tarkennus Ritva Valavaaran kommentista ja siihen kirjoittamastani vastauksesta.

Uudet tuulet puhaltavat psykiatriassakin. Lääkepainotteisen hoidon rinnalle ovat nousemassa monimuotoiset lääkkeettömät terapiat. Ihmiset alkavat yhä enemmän ottaa itse vastuuta hoidostaan ja vaatia parempaa – muuta kuin tabletteja olotilansa kohentamiseksi.

Psykiatri Anssi Leikola  on tutkinut ja hoitaa traumojen, ikävien elämänkokemusten tuottamia dissosiaatiohäiriöitä ja käyttää hoidossaan myös lääkkeitä. Arkikielelle käännettynä dissosiaatiossa kyse on siitä, että ihminen pyrkii poistamaan kestämättömät kokemukset tajunnastaan osittamalla eli jakamalla persoonansa kahtia niin, että se traumatisoitunut puoli ihmisestä ei pääsisi häiritsemään sitä toista, elämässä jotenkuten selviytyvää puolta.

Anssi Leikola lähetti 2.2.2019 täsmennyksen yllä sanottuun:

Oma viestini on ensisijaisesti se, ettei traumaa tunnisteta terveydenhuollossa tai psykiatriassakaan, (ja seurauksena silloin tietysti ei myöskään yleensä osata hoitaa) ja että rakenteellisen dissosiaation käsite/konsepti mahdollistaa tämän kätkeytyvän asian pääsyn päivänvaloon ja ylipäätään tutkimuksen kohteeksi. Tämän konseptin omaksuminen vaatii kuitenkin hyvin perustavan laatuista ajattelutavan muutosta, joten ”hyppy” on aika iso, nykytilanteesta. Nykyisin traumat ovat hautautuneena muiden perinteisempien diagnoosien ”alle”, näkymättömiin. Eli lääkkeettömyys sinänsä  ei ole omalla agendallani mitenkään keskiössä. Monesti lääkkeitä nimittäin myös tarvitaan, sillä traumaan liittyvät tunteet ja oireet ovat niin voimakkaita, että niitä varten on syytä olla kättä pitempää!

Realistinen tavoite on useimmissa tapauksissa saada trauma parantumaan siten, ettei lääkkeen tarvetta enää ole. Koska traumaan liittyvät sietämättömät tunteet ovat terapian myötä muuntuneet intensiteetiltään siedettäviksi ja ihminen vapautunut tämän myötä menneisyyden otteesta. Silloin valinnanvapaus elämän asioissa lisääntyy. Eli lääkkeiden tarve loppuu ikään kuin sivuvaikutuksena!

Anssi Leikola

Hesari julkaisi 31.1.2019 Mai Peltoniemen haastattelun otsikolla Toivon jäljillä https://www.hs.fi/elama/art-2000005982327.html

Se on koskettava kertomus nuoresta naisesta, joka pääsi eroon huumeista, elämänsä sekasotkuista, psyykkisestä kärsimyksestä ja itsetuhoisuudesta pitkäkestoisen lääkkeettömän hoidon avulla. Mai Peltoniemen ongelmat juontuivat lapsuudessa ja nuoruudessa koettuihin emotionaalisiin traumoihin. Hän koki, että ahdasmielinen uskonnollinen yhteisö hyljeksi hänen omaa, aidoksi tuntemaansa persoonaa, ”minää”, kun se ei hyväksynyt hänen homoseksuaalisuuttaan.

Mai pyöri pyöröovessa

Siitä seurasi pahaa oloa ja ahdistusta, jotka jatkuivat vuosikausia. Lopulta kaverit veivät hänet psykiatriseen sairaalaan. Sairaalakäynnit toistuivat. Lehtijutussa Mai Peltoniemi kuvaa sairaalassa reissaamistaan:

Se oli tuttu pyöröovimalli: minut kirjattiin aina ulos, kunnes tulin takaisin sisään. En tullut kuulluksi hätäni kanssa, koska psykiatria yritti hoitaa vain oireitani, ei minua.

Mai Peltoniemi

Nainen ryhtyi käyttämään amfetamiinia, jotta sisäinen tuska pysyisi jotenkin hallittavana ja hän jaksaisi töissä. Mutta eihän tuska aineilla poistu, kun sen syyt ovat syvemmällä eli aikaisemmissa elämän kokemuksissa, raskaissa jopa kestämättömissä emotionaalisissa tiloissa.

Mai Peltoniemi toimii nykyisin Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disson puheenjohtajana ja on mukana Peaceful Impact -toiminnassa, joka edustaa uudenlaista psykiatriaa Suomessa. https://www.peacefulimpact.fi/

Peaceful Impactissa on mukana myös idean isä, Anssi Leikola. Hän yhdessä Mai Peltoniemen ja Carita Kilpisen kanssa esittelee Peaceful Impact -liikettä kansainvälisessä mielenterveyskongressissa Pohjois-Irlannissa lokakuussa 2019:  8th European Congress on Mental Health https://www.ecmh.eu/keynotes/.

Peaceful Impact keskittyy dissosiaatiohäiriöiden hoitamiseen. Anssi Leikolan hoitofilosofia edustaa valtavirtapsykiatriasta poikkeavaa tapaa nähdä psyykkiset häiriöt ja niiden parantamisen mahdollisuudet.

Kirjassaan Katkennut totuus (2014) psykiatri tutkii persoonallisuuden rakenteellista dissosiaatiota käsitteenä, joka edustaa erityistä emotionaalista traumaa, organismin vaurioitumista ja psykologista ominaisuutta. Kirja on teoreettisesti haastava, toisin sanoen psykiatrian ulkopuoliselle lukijalle vaikeahko, mutta kuitenkin ymmärrettävä ja se virittää ajattelemaan tavanomaista laajemmin mielenterveysongelmia ja niiden syitä.

Mitä on trauma?

”Trauma” sanana kuulostaa monesta suurelta ja dramaattisesta, mutta erityisesti lapsella ne voivat olla näennäisesti, aikuisen kannalta, pieniä hankalia kokemuksia. Trauma ei ole tapahtuma, vaan jälki mielessämme ja kehossamme. Tämän jäljen seurauksena saatamme alkaa kärsiä monenlaisista traumaperäisestä oireista, kuten dissosiaatio-oireista, häpeästä, turvattomuuden kokemuksesta ja omanarvon tunteen katoamisesta. Taakkamme voivat vielä siirtyä sukupolvelta seuraavalle, ellemme onnistu katkaisemaan kierrettä. Näin kuvaa traumaa Kati Sarvela Traumainformoitu sote – fb-sivuilla.
https://www.facebook.com/Traumainformoitu-sote-218686718621273/

Anssi Leikolan Katkennut totuus pohtii traumatisoitumisen syitä ja ilmenemismuotoja, parannusta ja hoitamisen teorioita. Kirjasta piti tulla väitöskirja mutta näin ei käynyt koska Anssi Leikolan lähestymistapa psykiatriseen tutkimukseen poikkesi ja poikkeaa edelleen siitä, mitä yliopistomaailmassa pidetään mahdollisena tutkia. Tutkimusprosessin edetessä hän joutui vaihtamaan yliopistoakin Kuopiosta Turkuun.

– Mutta sielläkin näytti tulevan seinä vastaan, hän kirjoittaa kirjansa esipuheessa. Paljastui sellainen suomalaisen akateemisen tutkimuksen erityinen ongelma, jossa väitöskirjahanketta ei käytännössä ole mahdollista tehdä psykiatrian alalla, ellei tutkimus sisällä empiiristä aineistoa.

Tämä on mielestäni huolestuttava piirre, sillä se merkitsee tutkimuksen kentän ja mahdollisuuksien oleellista yksipuolistumista ja kaventumista; tämä ilmenee esimerkiksi jonkin sisällöllisesti hyvin rikkaan ja monimuotoisen asian typistämisenä liiallisen kaavamaiseen muotoon.

Anssi Leikola

Nämä vastoinkäymiset opettivat psykiatrille sen, että jos tekee vallitsevasta trendistä poikkeavaa tutkimustyötä, siitä seuraa omanlaisiaan vaikeuksia. Saattaa joutua oman tiedeyhteisönsä marginaaliin.

Onneksi Suomeen on kehittymässä emotionaalista traumaa ja sen hoitamista ymmärtävien ja kunnioittavien ihmisten joukko. Tämä teos toivottavasti omalta osaltaan lisää tämän ryhmän elinvoimaisuutta ja yhteenkuuluvuudentunnetta. Tämä on ainakin vilpitön tavoite. 

Anssi Leikola

Mikä kumma ”traumainformoitu”?

Nyt näyttää siltä, että uudenlaisen ajattelun siemenet alkavat itää. Aktiiviset hoitoalan ammattilaiset, kuten yllä mainitsemani Kati Sarvela, järjestävät alan koulutusta sote-ammattilaisille, esimerkiksi 23.2.2019 Helsingissä https://www.facebook.com/events/2686033731422831/

Kun kuulin tämän ”traumainformoitu” -sanan ensimmäisen kerran, se tuntui vieraalta. En ymmärtänyt. Anssi Leikola ei sitä kirjassaan käytä, mutta Kati Sarvelan kanssa keskusteltuani ja hänen tekstejään luettuani ymmärsin, että se tarkoittaa ”tunnehaavojen huomioon ottamista” eli samaa asiaa, mistä Leikolakin puhuu.

Termi tarkoittaa siis sellaista hoitamista ja/tai asennetta parantamiseen, että potilaan raskaat kokemukset saavat missä tahansa hoitoprosessissa niille kuuluvan paikan ja arvon, vaikka potilas ei niitä apua hakiessaan selkeästi edes muistaisi. Sote-ammattilaisuuteen kuuluu aistia myös heikkoja traumatisoitumisen signaaleja. Niitä ei pidä ”leikata” pois ”asiaankuulumattomina” hoitoprosessista.

Ihmisen lapsuudessaan tai myöhemmin elettyjen traumojen eli ”tosi kurjien kokemusten” kehomielelliset (psykofyysiset) seuraukset on otettava huomioon kaikessa hoitamisessa ja auttamistyössä. Mutta jos tikku sormessa on aiheuttanut hoitoa vaativan tulehduksen, tikun sormeen joutumisen syy ei välttämättä, ei edes useimmiten, ole traumatisoituminen! Toisin sanoen kaikki vaivat eivät tietenkään johdu onnettomista kokemuksista, mutta moniin oireisiin, pahaan oloon ja sairasteluun liittyy traumasyitä.

Psykiatriassa alan tutkimus on tietääkseni lähes olematonta. Voisi sanoa, että se on marginaalissa, reunalla, rajamaastossa suhteessa valtavirtatutkimukseen. Vallitseva lääketieteellinen kulttuuri ja trendi ohjaavat kohti sellaista tutkimusta, jota on metodologisesti helpointa selvittää empirian keinoin, kuten Leikola kirjassaan (2014) toteaa. Psykiatriassa tämä nähdään voimakkaana (sinänsä tarpeellisena) lääketutkimuksen ja hoidon ylikorostumisena. Se ilmenee niin, että metodologia, ei itse tutkimuksen kohteena oleva asia, ohjaa liiaksi tutkimusta.

Mielenterveyden hoidossa tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jos ihmisen tuntemuksia ja hänen syvällistä kokemustaan omasta elämästään ja siinä ilmenneistä tapahtumista ei otetaan vakavasti, jos niihin ei suhtauduta ymmärtävästi eikä ihmistä kohdata kokonaisena kokemuksineen, niin voidaan päätyä melko pinnalliseen hoitoon.

Mai Peltoniemen mielestä myös huumeista vieroittumisessa on tärkeää nähdä koko ihminen.

Ei pidä vain katkaista nuoren huumeiden käyttöä, pitää katsoa ihmisen koko elämää.

Mai Peltoniemi

Mielenkiintoista on, että samasta asiasta, ja melko voimakkaasti, puhuu kirjassaan Lääkkeetön elämä (Otava 2018) myös Hesarin pahasti haukkuma lääkäri Antti Heikkiä.

Trauman kokeneen potilaan lääkitseminen masennuslääkkeillä
on epäeettistä ja jopa haitallista.

Antti Heikkilä

En ota, enkä voikaan ottaa kantaa lääkkeiden käyttöön konkreettisissa potilastapauksissa, koska en ole lääkäri, mutta Hesarin lukijana tuntuu, että Heikkilän ja ylipäänsä liikalääkityksen kritiikin kohdalla lehden toimituspolitiikka kärsii jonkinasteisesta ”dissosiosaatiohäiriöstä”. Yksi oire siitä on se, että lehti katkaisi pois, ”dissosioi” kolmessa eri jutussaan (muun muassa kulttuuritoimituksen tekemässä) Heikkilän kirjan hyviä ja viisaita ajatuksia tarpeesta arvomuutoksiin koko sotessa ja keskittyi virheisiin ja jyrkkiin väitteisiin hengenvaarallisuudesta. No, ehkä paranemisprosessi on kuitenkin jo alkanut, ja avoimemmat ajat koittavat. Mai Peltoniemen haastattelu on hyvä esimerkki.

Tabuja ja lukkoon lyötyjä asenteita

Anssi Leikola muistuttaa, että hänen kirjansa  aihepiiriin kuuluu näkökulmia ja seikkoja, jotka voidaan mieltää tabuiksi ja joiden esille nostamiseen liittyy eri ihmisillä ja myös kollektiivisesti voimakkaita tunteita ja tämän myötä ennakolta lukkoon lyötyjä asenteita.

Ihmisen varhaislapsuuden poikkeuksellinen haavoittuvuus on kyllä yleisesti tunnustettu tosiasia. Silti monille on erittäin vaikea käsittää ja myöntää, että voimakkaan negatiiviset elämän kokemukset, erityisesti jos ne ajoittuvat lapsuuden kehitysvaiheisiin, saattavat vaurioittaa oleellisesti aivojen psykobiologista ja anatomista rakennetta.

Anssi Leikolan kirja ei ole herättänyt juurikaan julkista keskustelua, ei edes psykiatrian piirissä, jossa sen olettaisi nostattavan mielipiteitä. Saattaa olla, että Leikolan viestin vastaanottaminen on vaikeaa siksi, että kirja sisältää niin paljon kollektiivisesti väistettyjä ja jopa sosiaalisesti kiellettyjä aiheita. Voi olla, että se on alan tutkijoillekin haastava holistisen (kokonaisvaltaisen) ja monitieteisen otteensa vuoksi.

Viime vuosina on kuitenkin alettu keskustella aihepiiristä ja muun muassa Iloa ja toivoa -yhteisön piirissä toimii ammattilaisia, jotka ajavat traumainformoidun auttamisen asiaa sote-järjestelmässä. https://www.facebook.com/iloajatoivoa/

Kokemushoidot avuksi

Lapsuuden traumojen aiheuttamien aikuisuuden vaivojen hoitaminen ei onnistu pelkästään lääkkeillä, jotka kuitenkin ovat tarpeen tilanteissa, joissa ihminen kokee voimakasta, jopa sietämätöntä psyykkistä tai fyysistä kipua. Tarvitaan myös kurjien kokemusten jakamista, ns. ”kokemushoitoja”, jolloin pitkän ajan terapiaprosessissa ikäviä kokemuksia ja niiden heijastumia kärsivän elämässä voidaan käsitellä turvallisesti ja niin että myötätuntoisen ammattilaisen/ryhmien/terapioiden avulla voidaan löytää niille oma, sellainen paikka sisäisessä maailmassa, tietoisuudessa ja elämänkokonaisuudessa, että ne eivät haittaa hyvää elämää.

Tällaisen hoitamisen vaikutuksia näyttöön perustuva lääketiede satunnaistettuine kliinisine kokeineen ei valitettavasti juurikaan tutki. Tietoisuutta ja kokemuksia kun on vaikea standardoida tutkimusta(kaan) varten. Ihmisen tietoisuus on monimutkainen, vivahteikas ja avoin systeemi ja kukin ihminen toipuu hankalista kokemuksistaan yksilöllisesti, omaan tahtiinsa ja välillä voi tulla takapakkejakin.

Tärkeää on tietysti ehkäistä traumaattisia kokemuksia sekä virallisissa sote-järjestelmissä että muissa sosiaalisissa yhteyksissä.

Kokonaisterveyttä ja elämän eheyttä on vaikeampi mitata kuin tautien voittamista.

Markku Tervahauta

Olen samaa mieltä Markku Tervahaudan kanssa siitä, että terveyttä pitää vaalia entistä enemmän kokonaisvaltaisesti (bio-psyko-sosiaalis-henkisesti ja kulttuurisesti). Mielestäni mittaamisessa ja tutkimuksessa kuitenkin on kysymys enemmän siitä, miten ja millaisin lähtöoletuksin jotakin terveysasiaa mitataan. Vaikeaa terveyden edistämistoiminnan mittaaminen on ainoastaan silloin, jos siihen sovelletaan (redukstiivisen) biolääketieteen mittausstandardia. Terveyden edistäminen ei ole biolääketieteellistä toimintaa.

HS:n tämänpäiväisessä haastattelussa THL:n uusi pääjohtaja kysyy:

Ovatko elämän ”psykososiaaliset laatutekijät” Suomessa kunnossa?

Markku Tervahauta

Kirja: Anssi Leikola Katkennut totuus. Prometheus. Espoo 2014.

Kuvat: Kati Sarvela

Kirjoitusta on korjailtu ja editoitu 4.2.2019.